Olavi Paavolaista etsimässä

Radiossa on pyörinyt jo jonkin aikaan kymmenosainen sarja Olavi Paavolaista etsimässä. Toimittajana on Jukka Kuosmanen. Noin 18 minuuttisissa jaksoissa toimittajan kanssa keskustelee eri näkökulmia Paavolaiseen omaavia henkilöitä. Itse olen mukana jaksoissa 7 ja 8. Käykääpä kuuntelmassa Areenassa! https://areena.yle.fi/1-50188021

Amistad

Steven Spielbergin ohjaama Amistad kertoo orjuuden kieltämiseen pyrkivän poliittisen liikkeen synnystä. Tarina on ytimeltään tosikertomus. Espanjalaisomisteinen laiva La Amistad, jonka nimi tarkoittaa ystävyyttä, kuljetti vuonna 1839 yli viittäkymmentä Afrikasta kidnapattua henkilöä Amerikkaan. Vaikka tuolloin orjien tuonti Afrikasta oli jo kiellettyä Yhdysvalloissa, lakia kierrettiin kuljettamalla vangit Kuuban Havannasta Puerto Principeen ja väittämällä, että orjat olivat syntyneet Kuubassa.

Tällä kerralla kahlehditut vangit onnistuivat nousemaan kapinaan johtajanaan Joseph Cinqué. He surmasivat laivan kokin ja kapteenin, mutta jättivät muuta laivan väkeä henkiin ohjaamaan laivaa takaisin Afrikkaan. Laivan navigaattori käänsi kuitenkin salaa laivan suunnan, ja kuuden viikon jälkeen he rantautuivat Yhdysvaltoihin – onnekseen pohjoiseen. New Yorkin edustalla yhdysvaltalainen sotalaiva havaitsi La Amistadin ja otti sen haltuunsa. Vangitut kuljetettiin Connecticutiin, missä heidät oli tarkoitus myydä orjina.
Tästä alkoi elokuvan kuvaama vaihderikas oikeustaistelu heidän omistuksestaan ja oikeuksistaan, mikä on myös elokuvan pääjuonena. Lähtökohta oli tietysti erikoinen, sillä korkeimman oikeuden yhdeksästä jäsenestä seitsemän oli orjanomistajia. Perusajatuksena on pohtia sitä ovatko he syntyjään orjia (jolloin he ovat murhaajia) vai laittomasti Afrikasta kaapattua (jolloin heillä oli oikeus vapauttaa itsensä vangitsijoiltaan). Tapahtumasarja sai aikaan poliittisen liikkeen orjuuden kieltämiseksi. Päinvastoin kuin monet orjuutta käsittelevät filmit Spielbergin Amistad antaa orjille nimen ja kielen. Siinä se seuraa Amerikan intiaaneja käsittelevien elokuvien modernisoitumista nykyiselle tasolleen.

***
Yhdysvallat 1997. Tuotantoyhtiö: DreamWorks Pictures. Tuottajat: Debbie Allen, Steven Spielberg, Colin Wilson. Ohjaaja: Steven Spielberg. Käsikirjoittaja: David Franzoni. Kuvaus: Janusz Kamiński. Musiikki: John T. Williams. Ääni:. Kuvasuunnittelu: Rick Carter. Leikkaus: Michael Kahn. Puvut:. Ehostus:. Pääosissa: Morgan Freeman (Theodore Joadson), Anthony Hopkins (John Quincy Adams), Djimon Hounsou (Sengbe Pieh, Cinque), Matthew McConaughey (Roger Baldwin), Nigel Hawthorne (Martin Van Buren), Stellan Skarsgård (Tappan), Anna Paquin (kuningatar Isabella), Abu Bakaar Fofanah (Fala), Razaaq Adoti (Yamba), David Paymer (John Forsyth). Helsingin ensiesitys: 6.3.1998 Maxim 1, Forum 3. Maahantuoja: United International Pictures / UIP Finland Oy. VET: 100562 – K14 – 4260 m / 156 min 

– Jari Sedergren 2019

Kirja Suomen Filmiteollisuudesta

Tämmöinen on tulossa kohta markkinoille. Minullakin on siinä yksi pieni artikkeli. Suosittelen. Vajaa neljäsataa sivua pätevää asiaa Suomen Filmiteollisuudesta.

Häätanssi

Häätanssi

Dance of Outlaws

Suomi 2012. Tuotantoyhtiö: Illume Oy Tuottajat: Pertti Veijalainen, Timo Korhonen. Yhteistuottaja: Torstein Grude (Pirava Film). Ohjaus ja käsikirjoitus: Mohamed El Aboudi. Kuvaus: Marita Hällfors. 2. kamera: Aziz El Attar. Musiikki: Juuso Hannukainen, Mikko Rajala. Leikkaus: Erik Andersson. Leikkausassistentti: Kalle Sipilä. Äänisuunnittelu: Martti Turunen. Äänitys: Anne Tolkkinen, Pirkko Tiitinen. Järjestäjä: Khalid Laaboudi. Tuotantosihteerit: Maarit Mononen, Marianne Mäkelä, Ella Ruohonen. Esiintyjät: “Hind” – Hanan, Bilal, Bouchra, Leila, Noura, Lamia, Fatima, Hasna, Frima, Ghizlane, Asia, Halima, Abderrahim El Hawary, Hamid El Hawwat. Helsingin ensiesitys: 21.9.2012 R&A-festivaaleilla, 85 min.

Suomalaisen dokumentin kansainvälinen menestys on tosiasia. Maailmalla kiinnostavat aiheet voivat olla täysin kotoperäisiä, sillä Suomi ja suomalaisuus on kiinnostavaa siinä missä muunkin maailman meno. Mutta dokumentaarielokuvan menestyksen maussa maistuu myös mustikka. Marokkolaissyntyisen, kymmenkunta vuotta Suomessa asuneen Mohamed El Aboudin ohjaajaura alkoi maahanmuuttajien kokemuksia peilaavista lyhytdokumenteista 2005, mutta huomion herätti vasta nyrkkeilydokumentti Vasen vartaloon (2009), joka seurasi kiintoisasti 26-vuotiaan nyrkkeilijän ja hartaan muslimin Umar Kemiläisen elämää tiellä suuriin saavutuksiin. Uusin dokumentti Häätanssi, tarina lainsuojattomaksi epäoikeudenmukaisesti joutuneesta marokkolaisnaisesta, kiertää hyvällä menestyksellä maailmaa juuri nyt.

Tampereen elokuvajuhlilla tuomariston erikoispalkinto ja peräti kolme kunniamainintaa pääsarjan tuomaristolta, kriitikoilta ja paikalliselta suurelta elokuvalehdeltä Marokon omissa Oscar-juhlissa Tangerissa (Festival National du Film) osoittavat elokuvan laadukkuuden. On ilahduttavaa, että elokuva on hyväksytty festivaaleille useaan arabimaahan, sillä niissä sensuuri on tunnetusti hanakka tukahduttamaan toisinajattelun ja dokumentoidut epäkohdat. Marokossa viranomaiset olivat varuillaan, mutta sensuuri salli elokuvan sen jälkeen, kun oli pyyhkäissyt pois kielenkäytön rivoudet ja viitteet maassa varsin yleiseen kannabiksen käyttöön. Kuvausjärjestelyissäkin esimerkiksi vankiloiden ja sattumoisin kuviin eksyneiden sotilaskohteiden näkyminen oli haasteellista. Häätanssi sai myös Sveitsissä Locarnon elokuvajuhlilla Premio Zonta Club Locarno -palkinnon. Se myönnetään elokuvalle, jolla on ainutlaatuinen yhteiskunnallinen sitoumus. Sitä Häätanssilla on silmin nähden, vaikka myönnettäisiinkin, että kulttuuriset tekijät teettävät aina välillä katsojalla töitä tarinan yksityiskohdissa.

Häätanssin päähenkilö Hind on henkilönä eristetty laittomuuden rajoille. Virallisesti häntä ei ole olemassa, sillä tuiki tarpeellisia henkilöllisyyspapereita on mahdotonta saada sen jälkeen, kun oma perhe kielsi Hindin. Syyksi riitti, että hänet oli raiskattu teini-ikäisenä. Perhe kieltäytyy vuosien jälkeenkin jääräpäisesti luovuttamasta Hindille syntymätodistusta. Hind saa elantonsa häätanssijana, asema joka on marokkolaisessa maailmassa tunnustettu, mutta epävarma ja vaarallinenkin. Marokkolaisen yhteiskunnan torjunnan vastapainoksi Hind kertoo pyrkimyksistä, jotka toisivat hänellekin mahdollisuuden nauttia tasa-arvosta, vapaudesta, parisuhteesta ja lapsistaan, joista vanhin alkaa jo vieraantua oikeasta äidistään. Esteitä ja vastoinkäymisiä riittää muutenkin, sillä byrokratian ja omaksuttujen perinnearvojen liitto on rikkomaton, eikä oma elämänmuoto täytä kaikkia vaatimuksia. Ainoa tuki on oikeastaan vertaistukea muilta yhteiskunnan marginaalissa eläviltä perheidensä hylkäämiltä naisilta.

Mohamed El Aboudin dokumentin yhä jatkuvaa kansainvälistä festivaalimenestystä siivittää myös arabikevät, hallituksia ja järjestelmiä vaihtanut liikehdintä, jonka muodot vaihtelevat yhä mielenosoituksista sisällissotaan. Naisen asema on ollut niissä mukana vain sivuroolissa, mutta epäilemättä painokkaat puheenvuorot jatkossa antavat tietä todelliselle kehitykselle. Häätanssi on epäilemättä mustikkapiirakka, jota voi maistaa tässäkin mielessä tyytyväisyydellä.

Jari Sedergren 15.4.2013

The King’s Speech

The King’s Speech

Kuninkaan puhe

Iso-Britannia / Australia 2010.Tuotantoyhtiöt: See-Saw Filmas, Bedkan Productions, Aegis Film Fund, Molmare London, Momentum Pictures, Prescience Film Fund, UK Film Council, Wild Thyme Productions. Tuottajat: Iain Canning, Emile Sherman, Gareth Unwin. Ohjaus: Tom Hooper. Käsikirjoitus: David Seidler. Kuvaus: Danny Cohen. Leikkaus: Tariq Anwar. Lavastus: Ensio Suominen. Musiikki: Alexandre Desplat. Äänitys: Gösta Salminen. Näyttelijät: Colin Firth (kuningas Yrjö VI), Helena Bonham carter (kuningatar Elisabet), Geoffrey Rush (puheopettaja Lionel Logue), Guy Pearce (kuningas Edward VIII), Derek Jacobi, Jennifer Ehle, Michael Gambon, Timothy Spall. Helsingin ensiesitys: 21.1.2011 Kinopalatsi, – maahantuoja FS Film, myös DVD, Blu-ray.  – VET A-251536 – S – 3300 / 121 min

Vuoden 2010 brittimenestyksiin kuului epäilemättä Tom Hooperin Kuninkaan puhe. Kuninkaana vuosina 1936–1952 ollut Yrjö VI kärsi puheviasta, eikä esiintyminen pahan änkytyksen vuoksi luonnistunut kovinkaan helposti.

Aika oli kuitenkin muuttunut, eikä kuninkuutta voitu pitää enää linnan muurien suojassa. Radion kaltainen joukkotiedotusväline ei ollut enää väistettävissä ja lehdistökin oli halukas tarttumaan milloin mihinkin pelkän skandaalin toivossa. Näiltä ilmiöiltä eivät enää kuninkaallisetkaan voineet laskea olevansa rauhassa.

Kolikoilla on toinenkin puoli. Jos kohta kuninkaalliset ja muut siniveriset eivät saa valtaansa (ja rahaansa!) Jumalalta, vaan heidän on se jotenkin ansaittava, vaikkapa kansan suosiolla, syntyy tilanne, jossa kuninkaallisilla voi olla tavallisia kuolevaisia muistuttavia vikoja ja jopa vammoja. Juuri tämä inhimillisyyden lisääntyminen oli oikeuttamassa aiempia vuosisatoja demokraattisemmassa maailmassa itsestään selvän kuninkaallisen johtoaseman.

Ongelmia tuli, kun Edward VIII rakastui tavalliseen, ei-aateliseen amerikkalaiseen naiseen, luopui säätyrikkeen vuoksi kruunusta, joka sitten asetettiin rankijärjestyksessä seuraavana olleen Yrjö VI:n kutreille. Kruunun myötä seurasi myös velvollisuuksia esimerkiksi radiopuheiden muodossa.

Kuninkaan puheopettaja Lionel Logue oli kiistelty puhe- ja kieliopettaja, jolla oli kokemusta myös esiintymislavoilta. Hän oli kotoisin Australiasta. Elokuva ei aivan tarkasti seuraa historiallista asiain kulkua, sillä kuningasta oli koulutettu puheen pitoon jo vuodesta 1926, vain vuotta elokuvassakin esitetyn ensimmäisen epäonnistuneen radiopuheen jälkeen.

Loguen merkitys oli silti epäilemättä suuri, sillä hän oli valmentamassa kuningasta kaikissa sodan aikaisissa tärkeissä radiopuheissa, myös elokuvassa esitetyssä vakuuttavassa vuoden 1940 puheessa. Palkinto terapiasta tuli korkeana Royal Victoria Order -kunniamerkkinä.

Vaikka elokuva on saanut arvostusta 1930-luvun maailman kuvauksestaan, sen suurin historiallinen epätarkkuus liittyy Winston Churchillin hahmoon. Tekijöiden mukaan Churchillin roolin korostuminen liittyi hänen tunnettuuteensa. Todellisuudessa Churchill ei tullut toimeen kuninkaan kanssa kovinkaan hyvin, ja tämän oli vaikea nimittää Churchilliä korkeisiin asemiinsa, koska tuleva pääministeri oli vastustanut jo Yrjön nousemista kuninkaaksi.

Puheessakin on kyse samasta asiasta, vallasta ja sen käytöstä. Nykyisessä maailmassa poliitikon ja johtajan imago on vallan tae, ja siksi siitä pidetään viimeiseen asti kiinni, kuten saamme jatkuvasti huomata julkisuudesta.

- Jari Sedergren 27.2.2015

Uuno Turhapuro armeijan leivissä

Uuno Turhapuro armeijan leivissä

Suomi 1984. Tuotanto: Filmituotanto Spede Pasanen. Tuottaja: Pertti ”Spede” Pasanen. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuotantopäällikkö: Ere Kokkonen. Suunnittelu: Ere Kokkonen, Spede Pasanen, Simo Salminen, Vesa-Matti Loiri. Kuvaus: Martti Kakko. Leikkaus: Eva Jaakontalo. Musiikki: Jaakko Salo. Äänitys: Pekka Lampela, Heikki Partanen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Lavastus: Kristine Elo. Naamiointi: Sirpa Östring-Järvinen. Puvut: Irma Aaltonen. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro), Marjatta Raita (Elisabeth Turhapuro), Tapio Hämäläinen (puolustusministeri Tuura), Marita Nordberg (rva Tuura), Simo Salminen (Sörlsessön), Elli Castrén (Tuuran sihteeri), Pertti Pasanen (Härski Hartikainen), Jyrki Kovaleff (kapteeni Brynner), Mauno Blomqvist (kersantti Koistinen), Eero Pikkarainen (vääpeli), Jarkko Rantanen (vänrikki Naapero), Yrjö Parjanne (eversti Kaarna), Hannele Lauri (Marina Kaarna), Helge Herala (puolustusvoimain komentaja), Maija-Liisa Peuhu (Mirja Putinki, Päivälehden toimittaja), Ismo Kallio (presidentti Mauno Koivisto), Ville-Veikko Salminen (hovimestari), Juhani Kumpulainen (Ilpo, eversti), Ulla Tapaninen (parturi), Riitta Väisänen (sotilaskodin tarjoilija), Aarno Sulkanen (pohjalainen vapaaehtoinen), Aarre Karén (sotaoikeuden jäsen), Mikko Kivinen (alokas), Olli Rahnasto, Eini. Helsingin ensiesitys: 31.8.1984 Rex ja Ritz. Televisiolähetyksiä: 6 x MTV3 – VET A-25038 – S – 2940 m / 107 min

Uuno Turhapuro armeijan leivissä vuodelta 1984 on yhdeksäs Turhapuro-elokuva, mutta ensimmäinen Ere Kokkosen käsikirjoittama. Tarinan perusajatus, sota Ruotsia vastaan on Pasasen. Elokuvaa kuvattiin Helsingin Santahaminassa.

Elokuvan käsikirjoituksiin ovat Turhapuron isän Pertti ”Spede” Pasasen ja Kokkosen lisäksi tuoneet omia ideoitaan myös pääosan näyttelijä Vesa-Matti Loiri ja ”Speden” pitkäaikainen näyttelijäkumppani Simo Salminen. Näyttelijät hyödynsivät myös omia esiintymisiään ja niinpä esimerkiksi upseerikerholla nähtävä biljardikohtaus kirjoitettiin elokuvaan mukaan Vesa-Matti Loirin toiveesta. Hän myös suunnitteli kohtauksen vanhan TV-esiintymisensä pohjalle.

Uuno Turhapuro armeijan leivissä on seitsemänneksi katsotuin kotimainen elokuva. Ilmestymisvuonna 1984 sen katsoi neljässä kuukaudessa yli 680 000 maksanutta katsojaa – kokonaissaldoksi tuli lopulta yli 750 000. Tarkkojen tilastojen aikana vuodesta 1972 se on edelleen katsotuin kotimainen elokuva. Elokuvaa hyödynnettiin myös seitsenosaisessa televisiosarjassa, joka on esitetty televisiossa peräti seitsemän kertaa.

Kun Uunon appiukosta tulee puolustusministeri, hän päättää laittaa Uunon armeijaan päästäkseen eroon hankalasta henkilökohtaisesta tapauksestaan. Kun nepotistinen asetelma selviää armeijan hierarkialle, Uuno joutuu nostekierrokseen: ministerin sukulaista pitää kohdella mahdollisimman hyvin. Ylennyksiltäkään ei vältytä ja Uunon urakierto on hämmästyttävän nopeaa. Kun asiat tietysti karkaavat käsistä, edessä on maasota Ruotsin kanssa – teema jota Arto Paasilinna oli hyödyntänyt romaanissaan Operaatio Finlandia jo edellisellä vuosikymmenellä.

Uuno Turhapuro armeijan leivissä on sekoitus uutta ja vanhaa. Konsepti toimii ja käsikirjoitus on selvästi sarjan kärkipäätä. Ideoita on ollut runsaasti, sillä värikuvauksesta huolimatta elokuva on varsin pitkä, vajaata varttia vaille kaksituntinen. Tuotantorahoista ei siis ole säästetty. Jälki onkin tavallista huolitellumpaa, joka voidaan laskea Ere Kokkosen ansioksi.

Triviatietoina mainittakoon, että Pertti Pasanen oli vänrikki ilmatorjunnan alalla ja Loiri kotiutettiin alikersanttina Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentistä. Simo Salminen selvisi kahdeksalla kuukaudella Santahaminan Jääkäripataljoona 2:ssa, mutta sai tarkka-ampujakoulutuksen. Loiri oli ollut armeijan mainosmiehenä jo Pertsa Reposen sketsikomediassa Sotasankarit 1960-luvun puolivälissä, joka päivitti hieman vanhakantaisesti armeijan vanhan sotaimagon modernimpaan velmuiluun sen jälkeen, kun varsinainen sotilasfarssien aika oli auttamattomasti ohi.

- Jari Sedergren 25.2.2015