keskiviikkona, elokuuta 28, 2019
Olavi Paavolaista etsimässä
Radiossa on pyörinyt jo jonkin aikaan kymmenosainen sarja Olavi Paavolaista etsimässä. Toimittajana on Jukka Kuosmanen. Noin 18 minuuttisissa jaksoissa toimittajan kanssa keskustelee eri näkökulmia Paavolaiseen omaavia henkilöitä. Itse olen mukana jaksoissa 7 ja 8. Käykääpä kuuntelmassa Areenassa! https://areena.yle.fi/1-50188021
maanantaina, kesäkuuta 17, 2019
Amistad
Tästä alkoi elokuvan kuvaama vaihderikas oikeustaistelu heidän omistuksestaan ja oikeuksistaan, mikä on myös elokuvan pääjuonena. Lähtökohta oli tietysti erikoinen, sillä korkeimman oikeuden yhdeksästä jäsenestä seitsemän oli orjanomistajia. Perusajatuksena on pohtia sitä ovatko he syntyjään orjia (jolloin he ovat murhaajia) vai laittomasti Afrikasta kaapattua (jolloin heillä oli oikeus vapauttaa itsensä vangitsijoiltaan). Tapahtumasarja sai aikaan poliittisen liikkeen orjuuden kieltämiseksi. Päinvastoin kuin monet orjuutta käsittelevät filmit Spielbergin Amistad antaa orjille nimen ja kielen. Siinä se seuraa Amerikan intiaaneja käsittelevien elokuvien modernisoitumista nykyiselle tasolleen.
***
Yhdysvallat 1997. Tuotantoyhtiö: DreamWorks Pictures. Tuottajat: Debbie Allen, Steven Spielberg, Colin Wilson. Ohjaaja: Steven Spielberg. Käsikirjoittaja: David Franzoni. Kuvaus: Janusz Kamiński. Musiikki: John T. Williams. Ääni:. Kuvasuunnittelu: Rick Carter. Leikkaus: Michael Kahn. Puvut:. Ehostus:. Pääosissa: Morgan Freeman (Theodore Joadson), Anthony Hopkins (John Quincy Adams), Djimon Hounsou (Sengbe Pieh, Cinque), Matthew McConaughey (Roger Baldwin), Nigel Hawthorne (Martin Van Buren), Stellan Skarsgård (Tappan), Anna Paquin (kuningatar Isabella), Abu Bakaar Fofanah (Fala), Razaaq Adoti (Yamba), David Paymer (John Forsyth). Helsingin ensiesitys: 6.3.1998 Maxim 1, Forum 3. Maahantuoja: United International Pictures / UIP Finland Oy. VET: 100562 – K14 – 4260 m / 156 min
– Jari
Sedergren 2019
maanantaina, huhtikuuta 08, 2019
Kirja Suomen Filmiteollisuudesta
Tämmöinen
on tulossa kohta markkinoille. Minullakin on siinä yksi pieni
artikkeli. Suosittelen. Vajaa neljäsataa sivua pätevää asiaa Suomen
Filmiteollisuudesta.
keskiviikkona, elokuuta 31, 2016
Häätanssi
Häätanssi
Dance of Outlaws
Suomi 2012. Tuotantoyhtiö:
Illume Oy Tuottajat: Pertti Veijalainen, Timo Korhonen. Yhteistuottaja: Torstein Grude (Pirava
Film). Ohjaus ja käsikirjoitus: Mohamed El Aboudi. Kuvaus: Marita
Hällfors. 2. kamera: Aziz El Attar. Musiikki:
Juuso Hannukainen, Mikko Rajala. Leikkaus: Erik Andersson. Leikkausassistentti: Kalle Sipilä. Äänisuunnittelu:
Martti Turunen. Äänitys: Anne
Tolkkinen, Pirkko Tiitinen. Järjestäjä:
Khalid Laaboudi. Tuotantosihteerit:
Maarit Mononen, Marianne Mäkelä, Ella Ruohonen. Esiintyjät: “Hind” –
Hanan, Bilal, Bouchra, Leila, Noura, Lamia, Fatima, Hasna, Frima, Ghizlane,
Asia, Halima, Abderrahim El Hawary, Hamid El Hawwat. Helsingin ensiesitys:
21.9.2012 R&A-festivaaleilla, 85 min.
Suomalaisen dokumentin
kansainvälinen menestys on tosiasia. Maailmalla kiinnostavat aiheet voivat olla
täysin kotoperäisiä, sillä Suomi ja suomalaisuus on kiinnostavaa siinä missä
muunkin maailman meno. Mutta dokumentaarielokuvan menestyksen maussa maistuu myös
mustikka. Marokkolaissyntyisen, kymmenkunta vuotta Suomessa asuneen Mohamed El
Aboudin ohjaajaura alkoi maahanmuuttajien kokemuksia peilaavista
lyhytdokumenteista 2005, mutta huomion herätti vasta nyrkkeilydokumentti Vasen vartaloon (2009), joka seurasi
kiintoisasti 26-vuotiaan nyrkkeilijän ja hartaan muslimin Umar Kemiläisen
elämää tiellä suuriin saavutuksiin. Uusin dokumentti Häätanssi, tarina lainsuojattomaksi epäoikeudenmukaisesti joutuneesta
marokkolaisnaisesta, kiertää hyvällä menestyksellä maailmaa juuri nyt.
Tampereen elokuvajuhlilla
tuomariston erikoispalkinto ja peräti kolme kunniamainintaa pääsarjan tuomaristolta,
kriitikoilta ja paikalliselta suurelta elokuvalehdeltä Marokon omissa
Oscar-juhlissa Tangerissa (Festival National du Film) osoittavat elokuvan
laadukkuuden. On ilahduttavaa, että elokuva on hyväksytty festivaaleille useaan
arabimaahan, sillä niissä sensuuri on tunnetusti hanakka tukahduttamaan
toisinajattelun ja dokumentoidut epäkohdat. Marokossa viranomaiset olivat
varuillaan, mutta sensuuri salli elokuvan sen jälkeen, kun oli pyyhkäissyt pois
kielenkäytön rivoudet ja viitteet maassa varsin yleiseen kannabiksen käyttöön.
Kuvausjärjestelyissäkin esimerkiksi vankiloiden ja sattumoisin kuviin
eksyneiden sotilaskohteiden näkyminen oli haasteellista. Häätanssi sai myös Sveitsissä Locarnon elokuvajuhlilla Premio Zonta
Club Locarno -palkinnon. Se myönnetään elokuvalle, jolla on ainutlaatuinen
yhteiskunnallinen sitoumus. Sitä Häätanssilla
on silmin nähden, vaikka myönnettäisiinkin, että kulttuuriset tekijät teettävät
aina välillä katsojalla töitä tarinan yksityiskohdissa.
Häätanssin päähenkilö Hind on henkilönä eristetty laittomuuden rajoille. Virallisesti häntä ei ole olemassa, sillä tuiki tarpeellisia henkilöllisyyspapereita on mahdotonta saada sen jälkeen, kun oma perhe kielsi Hindin. Syyksi riitti, että hänet oli raiskattu teini-ikäisenä. Perhe kieltäytyy vuosien jälkeenkin jääräpäisesti luovuttamasta Hindille syntymätodistusta. Hind saa elantonsa häätanssijana, asema joka on marokkolaisessa maailmassa tunnustettu, mutta epävarma ja vaarallinenkin. Marokkolaisen yhteiskunnan torjunnan vastapainoksi Hind kertoo pyrkimyksistä, jotka toisivat hänellekin mahdollisuuden nauttia tasa-arvosta, vapaudesta, parisuhteesta ja lapsistaan, joista vanhin alkaa jo vieraantua oikeasta äidistään. Esteitä ja vastoinkäymisiä riittää muutenkin, sillä byrokratian ja omaksuttujen perinnearvojen liitto on rikkomaton, eikä oma elämänmuoto täytä kaikkia vaatimuksia. Ainoa tuki on oikeastaan vertaistukea muilta yhteiskunnan marginaalissa eläviltä perheidensä hylkäämiltä naisilta.
Mohamed El Aboudin dokumentin yhä jatkuvaa kansainvälistä festivaalimenestystä siivittää myös arabikevät, hallituksia ja järjestelmiä vaihtanut liikehdintä, jonka muodot vaihtelevat yhä mielenosoituksista sisällissotaan. Naisen asema on ollut niissä mukana vain sivuroolissa, mutta epäilemättä painokkaat puheenvuorot jatkossa antavat tietä todelliselle kehitykselle. Häätanssi on epäilemättä mustikkapiirakka, jota voi maistaa tässäkin mielessä tyytyväisyydellä.
Jari Sedergren
15.4.2013
The King’s Speech
The King’s Speech
Kuninkaan puhe
Iso-Britannia / Australia 2010.Tuotantoyhtiöt:
See-Saw Filmas, Bedkan Productions, Aegis Film Fund, Molmare London, Momentum
Pictures, Prescience Film Fund, UK Film Council, Wild Thyme Productions. Tuottajat: Iain Canning,
Emile Sherman, Gareth Unwin. Ohjaus: Tom Hooper. Käsikirjoitus:
David Seidler. Kuvaus: Danny Cohen. Leikkaus: Tariq Anwar. Lavastus:
Ensio Suominen. Musiikki: Alexandre Desplat. Äänitys: Gösta Salminen.
Näyttelijät: Colin Firth (kuningas Yrjö VI), Helena Bonham carter (kuningatar
Elisabet), Geoffrey Rush (puheopettaja Lionel Logue), Guy Pearce (kuningas
Edward VIII), Derek Jacobi, Jennifer Ehle, Michael Gambon, Timothy Spall. Helsingin
ensiesitys: 21.1.2011 Kinopalatsi, –
maahantuoja FS Film, myös DVD, Blu-ray.
– VET A-251536 – S – 3300 / 121 min
Vuoden 2010
brittimenestyksiin kuului epäilemättä Tom Hooperin Kuninkaan puhe. Kuninkaana vuosina 1936–1952 ollut Yrjö VI kärsi
puheviasta, eikä esiintyminen pahan änkytyksen vuoksi luonnistunut kovinkaan
helposti.
Aika oli kuitenkin
muuttunut, eikä kuninkuutta voitu pitää enää linnan muurien suojassa. Radion
kaltainen joukkotiedotusväline ei ollut enää väistettävissä ja lehdistökin oli
halukas tarttumaan milloin mihinkin pelkän skandaalin toivossa. Näiltä
ilmiöiltä eivät enää kuninkaallisetkaan voineet laskea olevansa rauhassa.
Kolikoilla on
toinenkin puoli. Jos kohta kuninkaalliset ja muut siniveriset eivät saa
valtaansa (ja rahaansa!) Jumalalta, vaan heidän on se jotenkin ansaittava,
vaikkapa kansan suosiolla, syntyy tilanne, jossa kuninkaallisilla voi olla
tavallisia kuolevaisia muistuttavia vikoja ja jopa vammoja. Juuri tämä
inhimillisyyden lisääntyminen oli oikeuttamassa aiempia vuosisatoja
demokraattisemmassa maailmassa itsestään selvän kuninkaallisen johtoaseman.
Ongelmia tuli, kun
Edward VIII rakastui tavalliseen, ei-aateliseen amerikkalaiseen naiseen, luopui
säätyrikkeen vuoksi kruunusta, joka sitten asetettiin rankijärjestyksessä
seuraavana olleen Yrjö VI:n kutreille. Kruunun myötä seurasi myös
velvollisuuksia esimerkiksi radiopuheiden muodossa.
Kuninkaan puheopettaja
Lionel Logue oli kiistelty puhe- ja kieliopettaja, jolla oli kokemusta myös
esiintymislavoilta. Hän oli kotoisin Australiasta. Elokuva ei aivan tarkasti
seuraa historiallista asiain kulkua, sillä kuningasta oli koulutettu puheen
pitoon jo vuodesta 1926, vain vuotta elokuvassakin esitetyn ensimmäisen epäonnistuneen
radiopuheen jälkeen.
Loguen merkitys oli silti
epäilemättä suuri, sillä hän oli valmentamassa kuningasta kaikissa sodan
aikaisissa tärkeissä radiopuheissa, myös elokuvassa esitetyssä vakuuttavassa
vuoden 1940 puheessa. Palkinto terapiasta tuli korkeana Royal Victoria Order -kunniamerkkinä.
Vaikka elokuva on
saanut arvostusta 1930-luvun maailman kuvauksestaan, sen suurin historiallinen
epätarkkuus liittyy Winston Churchillin hahmoon. Tekijöiden mukaan Churchillin
roolin korostuminen liittyi hänen tunnettuuteensa. Todellisuudessa Churchill ei
tullut toimeen kuninkaan kanssa kovinkaan hyvin, ja tämän oli vaikea nimittää
Churchilliä korkeisiin asemiinsa, koska tuleva pääministeri oli vastustanut jo
Yrjön nousemista kuninkaaksi.
Puheessakin on kyse samasta asiasta, vallasta
ja sen käytöstä. Nykyisessä maailmassa poliitikon ja johtajan imago on vallan
tae, ja siksi siitä pidetään viimeiseen asti kiinni, kuten saamme jatkuvasti
huomata julkisuudesta.
-
Jari Sedergren 27.2.2015
Uuno Turhapuro armeijan leivissä
Uuno
Turhapuro armeijan leivissä
Suomi 1984. Tuotanto: Filmituotanto Spede Pasanen. Tuottaja: Pertti ”Spede” Pasanen. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja
tuotantopäällikkö: Ere Kokkonen. Suunnittelu:
Ere Kokkonen, Spede Pasanen, Simo Salminen, Vesa-Matti Loiri. Kuvaus: Martti Kakko. Leikkaus: Eva Jaakontalo. Musiikki: Jaakko Salo. Äänitys: Pekka Lampela, Heikki
Partanen. Miksaus: Tuomo
Kattilakoski. Lavastus: Kristine Elo.
Naamiointi: Sirpa Östring-Järvinen. Puvut: Irma Aaltonen. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro),
Marjatta Raita (Elisabeth Turhapuro), Tapio Hämäläinen (puolustusministeri
Tuura), Marita Nordberg (rva Tuura), Simo Salminen (Sörlsessön), Elli Castrén
(Tuuran sihteeri), Pertti Pasanen (Härski Hartikainen), Jyrki Kovaleff
(kapteeni Brynner), Mauno Blomqvist (kersantti Koistinen), Eero Pikkarainen
(vääpeli), Jarkko Rantanen (vänrikki Naapero), Yrjö Parjanne (eversti Kaarna),
Hannele Lauri (Marina Kaarna), Helge Herala (puolustusvoimain komentaja),
Maija-Liisa Peuhu (Mirja Putinki, Päivälehden toimittaja), Ismo Kallio (presidentti
Mauno Koivisto), Ville-Veikko Salminen (hovimestari), Juhani Kumpulainen (Ilpo,
eversti), Ulla Tapaninen (parturi), Riitta Väisänen (sotilaskodin tarjoilija),
Aarno Sulkanen (pohjalainen vapaaehtoinen), Aarre Karén (sotaoikeuden jäsen),
Mikko Kivinen (alokas), Olli Rahnasto, Eini. Helsingin ensiesitys: 31.8.1984 Rex ja Ritz. Televisiolähetyksiä: 6
x MTV3 – VET A-25038 – S – 2940 m / 107 min
Uuno Turhapuro armeijan leivissä vuodelta 1984 on yhdeksäs Turhapuro-elokuva, mutta
ensimmäinen Ere Kokkosen käsikirjoittama. Tarinan perusajatus, sota Ruotsia
vastaan on Pasasen. Elokuvaa kuvattiin Helsingin Santahaminassa.
Elokuvan käsikirjoituksiin ovat Turhapuron isän Pertti ”Spede” Pasasen
ja Kokkosen lisäksi tuoneet omia ideoitaan myös pääosan näyttelijä Vesa-Matti
Loiri ja ”Speden” pitkäaikainen näyttelijäkumppani Simo Salminen. Näyttelijät
hyödynsivät myös omia esiintymisiään ja niinpä esimerkiksi upseerikerholla
nähtävä biljardikohtaus kirjoitettiin elokuvaan mukaan Vesa-Matti Loirin toiveesta.
Hän myös suunnitteli kohtauksen vanhan TV-esiintymisensä pohjalle.
Uuno Turhapuro armeijan leivissä on seitsemänneksi katsotuin kotimainen elokuva.
Ilmestymisvuonna 1984 sen katsoi neljässä kuukaudessa yli 680 000
maksanutta katsojaa – kokonaissaldoksi tuli lopulta yli 750 000. Tarkkojen
tilastojen aikana vuodesta 1972 se on edelleen katsotuin kotimainen elokuva.
Elokuvaa hyödynnettiin myös seitsenosaisessa televisiosarjassa, joka on
esitetty televisiossa peräti seitsemän kertaa.
Kun Uunon appiukosta tulee puolustusministeri, hän päättää laittaa Uunon
armeijaan päästäkseen eroon hankalasta henkilökohtaisesta tapauksestaan. Kun
nepotistinen asetelma selviää armeijan hierarkialle, Uuno joutuu
nostekierrokseen: ministerin sukulaista pitää kohdella mahdollisimman hyvin.
Ylennyksiltäkään ei vältytä ja Uunon urakierto on hämmästyttävän nopeaa. Kun asiat
tietysti karkaavat käsistä, edessä on maasota Ruotsin kanssa – teema jota Arto
Paasilinna oli hyödyntänyt romaanissaan Operaatio
Finlandia jo edellisellä vuosikymmenellä.
Uuno Turhapuro armeijan leivissä on sekoitus uutta ja vanhaa. Konsepti toimii ja
käsikirjoitus on selvästi sarjan kärkipäätä. Ideoita on ollut runsaasti, sillä
värikuvauksesta huolimatta elokuva on varsin pitkä, vajaata varttia vaille
kaksituntinen. Tuotantorahoista ei siis ole säästetty. Jälki onkin tavallista
huolitellumpaa, joka voidaan laskea Ere Kokkosen ansioksi.
Triviatietoina mainittakoon, että Pertti Pasanen oli vänrikki
ilmatorjunnan alalla ja Loiri kotiutettiin alikersanttina Suomenlinnan
Rannikkotykistörykmentistä. Simo Salminen selvisi kahdeksalla kuukaudella
Santahaminan Jääkäripataljoona 2:ssa, mutta sai tarkka-ampujakoulutuksen. Loiri
oli ollut armeijan mainosmiehenä jo Pertsa Reposen sketsikomediassa Sotasankarit 1960-luvun puolivälissä,
joka päivitti hieman vanhakantaisesti armeijan vanhan sotaimagon modernimpaan
velmuiluun sen jälkeen, kun varsinainen sotilasfarssien aika oli
auttamattomasti ohi.
- Jari Sedergren 25.2.2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)