Tukkijoella (1928)

Ruotsinkielinen nimi: Stockflötarna. Valmistusyhtiö ja -vuosi: Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Erkki Karu. Ohjaus: Wilho Ilmari ja Axel Slangus. Käsikirjoitus: Erkki Karu Teuvo Pakkalan näytelmästä Tukkijoella (1899). Kuvaus ja leikkaus: Frans Ekebom. Kuvausapulainen: Armas Fredman. Lavastus: Carl Fager. Valokuvat: Kalle Havas, Kosti Lehtinen. Ehostus: Hannes Kuokkanen. Olavi Suominen (naamiointiapulainen). Musiikki: Oskar Merikannon musiikkia ja suomalaista kansanmusiikkia sovittaen Emil Kauppi. Juhlaesityksen musiikin sovitus: Tuula Hällström. Pääosissa: Urho Somersalmi (Aaprami Turkka), Ellen Sylvi (Pietolan Katri), Mary Spennert-Hannikainen (Anni), Kirsti Suonio (Maija Rivakka), Litja Ilmari (Pahna-Maija), Olga Salo (Leena), Eino Salmela (Rättäri Antti Huhtanen), Paavo Costiander (Huotari), Ossi Korhonen (Pölhö-Kustaa), Heikki Välisalmi (Heikki Tolari), Emil Lindh (talollinen J. Pietola), Agnes Lindh (rättärin äiti), Olga Leino (Pertun leski, Pölhö-Kustaan äiti), Mimmi Lähteenoja (Poro-Pirkko), Juho Pulssi (Korhonen), Helge Ranin (Kasuri), Kalle Grönfors (Renki-Pekka), Toivo Suonpää (tukkilainen), Virtanen (tukilla laskeva tukkilainen), Emil Mikkola (lautamies Taurila) ja Sulo Räikkönen. Helsingin ensiesitys: 5.11. 1928 Kino-Palatsi. Filmitarkastus: 15193 – S – 2852 m / 103 min. Uudempia filmatisointeja: Kalle Kaarna (1937), Roland af Hällström (1951).

Teuvo Pakkalan kuolematon kansannäytelmä "Tukkijoella" sai kantaesityksensä Suomalaisessa Teatterissa 13.10. 1899. Helsingin komeimmassa elokuvateatterissa Kino-Palatsissa esitetyn elokuvan ensi-illan hetkellä Kansallisteatteri esitti näytelmää jo 300. kerran. Nimimerkki V.t. totesi Ylioppilaslehdessä (10.10. 1928), että "kaikille tutun kansanhuvinäytelmän filmille siirtäminen merkitsee johdonmukaista jatkoa Suomi-Filmin pyrkimykselle tuoda valkoiselle kankaalle kirjallisuutemme 'klassillisia' tuotteita."

Juuri siitä oli kysymys: Suomi-Filmin ohjelma oli vahvasti kansallinen ja kirjallinen, sillä yhtiön päätavoitteena oli filmata kansalliskirjallisuutta ja vakiinnuttaa sen myötä elokuvan asema seitsemäntenä taiteena. Tämän hankkeen toteuttaminen ei ollut helppoa: mitä korkeakirjallisempi hanke, sitä kovempaa vastustusta oli odotettavissa kulttuurieliitin parista. Rahvaan huviksi mielletty elokuva ja korkeakulttuuri olivat jatkuvalla sotajalalla keskenään.

Kansallisuus elokuvassa oli merkinnyt koko 1920-luvun ajan johdonmukaista vastakkainasettelua Hollywoodin tavalle tehdä elokuvaa: suomalaisen luonnon ja kansanluonteen kuvaaminen ymmärrettiin nimenomaan kansalliseksi tehtäväksi ja sellaisena se sai kelvata: metodisena esimerkkinä ei ollut amerikkalainen elokuva, jonka viihteellisyyttä kammoksuttiin Suomessa, vaan eurooppalainen taide-elokuva aina film d'art -suuntauksesta lähtien. Näistä ajattelutavoista kumpuaa myös Helsingin Sanomien arvostelun luontokohdat (HS 5.11. 1928): "Maisemat ulkohtauksissa – Iitissä valokuvattuja – ovat hyvin valittuja. Koskikuvat, metsät, kukkaiset niityt ja hempeät koivikkorannat osoittavat, miten suuria edellytyksiä meillä on kauniitten ympäristöjen perusteella aikaansaada onnistuneita elokuvia."

Tukkijoen ilmestyessä 1920-luvun lopulla tämä asetelma oli menettämässä asemaansa. Amerikkalaisen elokuvakerronnan tavat olivat murtautumassa läpi. Suomalainen, teatterinäyttämöltä kansallista voimaansa hakeva kerrontatapa, oli jäämässä – ellei ollut jo jäänyt – taka-alalle. Teatterimaisuus lisäsi elokuvan kansallista prestiisiä, kuten Jaakko Seppälä on tuoreessa tutkimuksessaan suomalaisen elokuvan 1920-luvusta päätellyt: kyse ei ollut jäänteestä, kuten elokuvahistorioitsijoiden enemmistö haluaa selittää, vaan kansalliseksi nähdystä taiteellisesta perinteestä, josta pidettiin kiinni ennen muuta amerikkalaisen elokuvaviihteen vastapainona. 1920-luvun lopulla muutos oli käsillä Suomesssakin, vaikka esimerkiksi amerikkalaistyyppinen tähtijärjestelmä ei vielä ollut saanut vastinettaan. Suomessa puhuttiin "kansallisista näyttelijöistä", ei filmitähdistä, vaikka pääosanesittäjä Urho Somersalmen kansainvälinen menestys ruotsalaisessa elokuvassa usein mainittiinkin.

Yksittäisiä mainintoja tähdistä alkaa kuitenkin jo eksyä filmiarvosteluihinkin kuten Aamulehden esimerkki osoittaa: "Huolimatta siitä, että ohjaus oli huomattavasti korostanut Spennertin Annia Sylvinin Katrin kustannuksella, jäi minulle kuitenkin jälkimmäisestä paljon edullisempi käsitys. Ellen Sylvin osoitti edellisistä filmeistä niin ilahduttavaa ja yllättävää kehitystä, että hänestä ennen kaikkia muita voi toivoa suomalaista filminäyttelijätärtä, vaikkapa filmitähteäkin; hän tarvitsee epäilemättä hyvin väkevää ohjausta – voi olla että erehdyn, mutta minusta tuntui, että hän ei tällä kertaa ollut saanut tarpeellista tukea – mutta oikeissa käsissä hänen kehityksensä on varmaa."

Näyttelijöiden arvostelu oli perinpohjaista: Elokuvan Tolarin, Heikki Välisalmen, koomikontaitoja ei kukaan epäillyt, mutta Ossi Korhosen työtä Pölhö-Kustaana, joka nimityksenä on jäänyt elämään kansan parissa, luonnehdittiin puhenäyttämötyöksi, ei filmityöksi: "hänen olisi pitänyt käyttää paljon hienompia ja herkempiä keinoja". Aamulehden H-M:n mukaan Paavo Costianderilla (Huotari) oli paljon suurempi ongelma, eikä vain käsikirjoituksen vuoksi: "Costianderilla on lisäksi onnettomuudekseen tyypilliset 'näyttelijänkasvot', joihin filmissä mikään naamio ei voi toista tyyppiä saada". Elokuvan ja puhenäyttämön välejä selvitettiin siis myös ulkonäön perusteella. Ensiroolissaan ollut Mary Spennert-Hannikainen saattoi olla tyytyväinen kriitikkovastaanottoon: "Veikeä Anni on parhaita esityksiä, mitä meidän kotimaisissa elokuvissamme on nähty", Helsingin Sanomien kriitikko ylisti. "Hänellä on kaikki edellytykset tällaisiin osiin; hän on sievä, vaalea ja pehmeäpiirteinen, ja kun sitä paitsi hänen näyttelemisensä on kaikesta jäykkyydestä ja teennäisyydesta vapaata, voi hyvällä syyllä odottaa hänestä vielä hyvinkin paljon."

Tukkijoella–elokuvalla oli myös epäonnea. Säät kesällä 1927 olivat erityisen huonot ja monet kriitikot viittasivat tähän puhuessaan kuvaaja Frans Ekebomin työn jäljestä: valoa vaativa työ kärsi harmaista päivistä – se harmaus näkyy hieman hämäriksi jääneissä ulkokuvissa. Ekebomin leikkaustyö sai sen sijaan jopa ylistystä, vaikka Aamulehden kirjoittaja H-m antoikin krediittien puuttesta huolimatta suuren osan ansiosta tuotantopäällikkö Erkki Karulle: "Ennen kaikkea oli filmin leikkaamisessa havaitsevani hänen jälkiään; mainittava onkin, että Tukkijoella on paraiten leikattu suomalainen filmi, mitä tähän asti on esitetty. Leikkauksella oli suureksi osaksi pystytty peittämään käsikirjoituksen heikkous; samalla se ensimmäistä kertaa tuo suomalaiseen filmiin ulkolaisiin verrattavaa sujuvan ja luistavan kuvansiirtotyylin, jossa ennen on ollut varsin pahoja töksähdyksiä havaittavissa." Karu on nähty myös elokuvan käsikirjoittajana, vaikka ainakin Erkki Kivijärvi, Oskari Oja ja Ruupert Kainulainen ovat eri luonnoksia näytelmän elokuvasovitukseksi tehneet.

Sujuva ja luistava kuvansiirtotyyli tarkoitti useimmiten nopeampaa, sujuvuutta ja ymmärtämistä painottavaa leikkausta, selkeää rakennetta sekä lyhyempiä välitekstejä – yleisön lukutaitoon ei 1920-luvulla jaksettu luottaa, mikä vaikutti suuresti elokuvan rytmiin. Elokuvalla uskottiin olevan mahdollisuuksia kansainvälisille markkinoille, vaikka Elokuva-lehden päätoimittaja Ragnar Öller sanoikin, että "tuskinpa meillä on koskaan sellaisia varoja, että voisimme rakentaa Parisin Notredamet ja Intian temppelit tänne, niin kuin tekevät rikkaat ulkomaalaiset elokuvatuottimot, jotka rakentavat tätllaisia kokonaisia kaupunkeja. Eikä ole näyttelijävoimia. Jos joku 'tähti' ilmaantuisi, veisivät rikkaammat senkin meiltä. Kilpailu maailmanmarkkinoista suurkeskuksien kanssa on siis toivotonta, eikä ole mitään syytä uhrauksiin siinä suhteessa." Öller kirjoitti tekstinsä vastapainoksi Kurt Jägerin, suomalaistuneen saksalaisen yritykselle valmistaa "luonteeltaan puhtaasti kansainvälinen" elokuva, joka pyrkii "vapautumaan kaikesta kansallisesta, täten poiketen edellisistä suojalaisista filmeistä." Tavoitteena olivat kansainväliset markkinat.

Enemmän kuin Jägerin vain harvoin nähtyyn Elämä maantiellä –elokuvaan, Öller uskoi Suomi-Filmin hankkeeseen elokuvata Tukkijoella, sillä "jos se oikein järjestetään, niin kuin varmaan tapahtuukin, tehdään maallemme yhtä suuri palvelus kuin tähänastisilla Finlandia– ja Turisti–filmeillä, jotka valtio on suoranaisesti kustantanut." Öller siis uskoi näytelmäelokuvan voimaan Suomi-kuvan luojana. Elokuva myytiin kuitenkin vain Ruotsiin, epäilemättä Urho Somersalmen tunnettuuden vuoksi.

Suomen elokuva-arkisto, päärestauroijanaan Tuija Söderman, valmisti yhteistyössä Finn-Lab Oy:n kanssa uuden restauroidun kopion. Työ ei ollut aivan mutkatonta, sillä käytössä oli varsin uusi, ns. Desmet-menetelmällä – nimi juontaa juurensa belgialaisesta restauroijasta Noel Desmetistä –, joka tekee mahdolliseksi saada kaksoisvalottamalla filmiin toivottu sävy. Tukkijoella-elokuvaa esitettiin monien muiden elokuvien tapaan aikanaan värisävytettynä, tässä tapauksessa tintattuna. Restauroituun kopioon väriarvot uuteen saatiin alkuperäisestä vuoden 1928 filmikopiosta. Uuden menetelmän avulla on pyritty tavoittamaan mahdollisimman tarkoin elokuvan värisävytetyn kopion alkuperäinen värimaailma.

– Jari Sedergren 11.9. 2005