perjantaina, toukokuuta 27, 2005

Totuus on armoton

Ruotsinkielinen nimi: Sanningen är skoningslös. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1963. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Mauri Sariola, Juha Nevalainen, Valentin Vaala Mauri Sariolan romaanin "Totuus on armoton" (1960) pohjalta. Kuvaus: Reijo Lås. Lavastus: Aarre Gran. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ehostus: Senja Soitso. Musiikki: Osmo Lindeman. Leikkaus: Valentin Vaala, Flego Kaukolehto, Berndt von Grönhagen. Ääni: Heikki Laakkonen (äänitys ja miksaus), Raimo Kiialainen (apulaisäänittäjä). Järjestäjät: Onni Timonen, Lennart Lauramaa. Klaffi: Jaakko Talaskivi. Kuvaussihteeri: Jouko Elo. Pääosissa: Sauli Seppälä (tuomari Eero Arvid Reivi), Salme Karppinen (Irene Regina Peteri, kartanonomistajan puoliso), Lauri-Juhani Ruuskanen (tuomari Timo Lyytinen), Ritva Vepsä (Birgit Dahl), Risto Mäkelä, (Peteri, Rasinkankaan kartanon omistaja ), Erkki Viljos (nimismies Arra), Birger Blom (maanviljelijä Huttunen), Kaarlo Halttunen (kunnanlääkäri Hela), Hilkka Helinä (neiti Aaltonen), Eino Kaipainen (herastuomasri Purola), Kyösti Käyhkö (todistaja Santala), Matti Lehtelä (sekatyömies Vilho Alarik Syrjäntaka), Aarne Laine (tuomari Tanhua), Ari Laine (kauppias Albert Oksa), Markku Nirola (Seppo Oitti), Marita Nordberg (rva Arra), Erki Uotila (lääninsyyttäjä, poliisitarkastaja Lehtonen), Risto Poutanen (puolustusasianajaja), Pertti Pärssinen (konstaapeli Arola), Aino Lehtimäki, Laila Rihte ja Sylvä Rossi (naiset käräjätalon pihassa), Oiva Sala (kauppaneuvos Oitti), Esa Saario (opettaja Itkonen), Kaarlo Saarnio (kirvesmies Laiho), Irma Seikkula (rva Huhtakallio), Severi Seppänen (nuohooja Lehtimäki), Osmo Poutiainen (liikennöitsijä Virtanen), Lennart Lauramaa (maanviljelijä Rannikko), A. Veikki (kahvilanomistaja Tepponen), Jouko Elo (memorialisti Tuominen), Eino Räisänen (kauppias Mäkipelto). Helsingin ensiesitys: 15.3. 1963. Televisiolähetykset: 27.1. 1969 MTV1, 22.10. 1991 YLE TV1, 14.11. 1998 YLE TV2, 25.5.2005 YLE TV2 – VET A-14508 – S – 2240 m / 82 min

Valentin Vaalan 44. pitkä näytelmäelokuva Totuus on armoton oli hänen viimeisensä. Se perustuu Mauri Sariolan saman nimiseen oikeudenkäyntiromaaniin, joka ylsi pian kuudenteen painokseensa. Tarkastamoa elokuvayhtiö lähentyi vaatimuksella alhaisesta veroprosentista, koska elokuva oli sen mukaan "yhteiskunnallinen julistuselokuva".

Sariolaa oli filmattu ennenkin. Yrjö Norta teki 1959 elokuvan Kolmas laukaus. Vaalan yrityksen jälkeen suosikkikirjailijaan ei samassa mielessä tartuttu ennen kuin vuonna 1978, jolloin Lars G. Thelestam valmisti kansainvälistä luonnettakin saaneen elokuvan Tuntematon ystävä: lähtökohtana oli silloin Sariolan romaani Susikoski virittää ansan.

Lyhyesti sanoen Sariolaa ei ole onnistuttu saamaan valkokankaalle läheskään sillä vaikutuksella, mitä aikanaan suositut romaanit olisivat edellyttäneet. Selitystä asialle ei kukaan ole osannut sanoa.

Ohjaajan vakiintunet tavat olivat kuitenkin entiset ja uusia elokuvanäyttelijöitä löytyi tähänkin hankkeeseen. Sauli Seppälä löytyi Kotkan kaupunginteatterista, Lauri-Juhani Ruuskanen Kansallisteatterin ohjaajan tuolista. Naispääosan esittäjä Salme Karppisella oli jo kokemusta Edvin Laineen Sven Tuuvasta (1958).

Elokuva jäi tappiolliseksi, joka vastasi kritiikin näkemystä. "Totuus on armoton – eikä armoton totuus juuri ole mieluisa", Paula Talaskivi vitsaili Helsingin Sanomissa.

Yleisesti Vaalan työ arvioitiin rutiininomaiseksi, mutta käsikirjoitusta jopa toimivaksi. Suurin ongelma oli näytelmällisyys, teennäisyys niin juonessa kuin replikoinnissa. Se esti luonteiden kehittelyä katsojia kiinnostavaksi. Uusimmissa arvioissa televisioesitysten yhteydessä kriitikot ovat yltyneet pohtimaan jopa tahatonta parodiaa. Kun sitten romantiikkakaan ei iske niin kuin pitäisi, jäi yleisömenestys vaatimattomaksi.

Ohjaaja ei jatkanut pitkän näytelmäelokuvan parissa, mutta hänelle riitti työtä lyhytelokuvien parissa. Niissä varmaotteinen ohjaaja pystyi rutiinin lisäksi pistämään peliin visuaalista leikittelyä ja aika ajoin ironiaakin kuten monista tilaustöistä tarkkakatseisimmat pystyvät lukemaan. Tämä ura Valentin Vaalalla jatkui aina vuoteen 1974, jolloin hän sai valtion taiteilijaeläkkeen.

– Jari Sedergren 7.1. 2004

perjantaina, toukokuuta 13, 2005

Nokea ja kultaa

Ruotsinkielinen nimi: Sot och guld. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Olavi Veistäjä Toivo Kauppisen aiheesta. Kuvaus: Felix Forsman. Pentti Auer (kuvausryhmän jäsen). Kuvaussihteeri: Arja Niska. Lavastus: Jaakko Hurme. Ehostus: William Reunanen. Hellä Säteri (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Helsingin teatteriorkesteri. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Viljo Soini, Pertti Kuusela. Järjestäjä: Veikko Linna. Pääosissa: Ansa Ikonen (Sirkka, pelastusarmeijan luutnantti), Edvin Laine (Laiska-Jammu, Jalmari Aaltonen), Veli-Matti (Risto Muuranen), Uuno Laakso (Ryyppy-Ville), Thure Bahne (Klaus Vaheri), Enni Rekola (Pirkit), Matti Aulos (työnjohtaja Virta), Arvi Tuomi (pelastusarmeijan majuri), Rafael Pihlaja (poliisikomisario), Jalmari Rinne (Siltanen), Evald Terho (Ruotu-Roope), Anni Rönkkö (Riston kasvatusäiti), Aku Peltonen (Esa Laakso, Riston kasvatusisä), Vili Järe (Kemiläinen), Pirkki Rautio ("Pelastusrenkaan" emäntä), Veikko Linna (tulliviskaali), Pikku Ritva (Liisa), Einari Ketola (laulava merimies), Juhani Turunen (Kallu), Yrjö Sylberg (Esa Laakson kaveri), Edvin Ruotsalainen (siviilipukuinen etsivä), Aarne Orri (Joose), Ossi Korhonen (satamatyömies Huttunen), Toivo Lahti (mies "Pelastusrenkaassa"), Rauha Puntti (kemikaliokaupan myyjä), Anton Soini, Hannes Veivo, Olavi Vepsäläinen. Helsingin ensiesitys: 21.10. 1945 Rex, Bio-Bio. Televisiolähetyksiä: YLE TV1: 18.8. 1966, 15.5. 2002; MTV2: 17.2. 1993; YLE TV2: 18.3. 1966, 6.7. 1990, 25.5. 2004, 2.4. 2005. VET A-2116 – S – 2400 m / 88 min

Vuonna 1945 valmistunut Edvin Laineen elokuva Nokea ja kultaa jatkoi ohjaajan edellisessä Ristikon varjossa –elokuvassa aloittamaa yhteiskunnallisten marginaalien tarkastelua. Se oli Edvin Laineen kolmas ohjaustyö, kuvauskäsikirjoituksen teki Olavi Vesistö (alias Veistäjä), aihe oli kirjailija Toivo Kauppiselta.

Laine esitti itse jälleen myös elokuvan pääosaa vastaparinaan Ansa Ikonen. Uudenlaisena kiinnostuksen kohteena oli lapsitähti Veli-Matti Kaitala (1935-1978), joka valikoitui lehti-ilmoituksen perusteella 250 hakijasta. Veli-Matti esiintyi saman vuosikymmenen aikana vielä viidessä elokuvassa, mutta tunnetuimman roolinsa hän teki vasta Tuntemattoman sotilaan (1955) Hauhiana. Ensikertalainen oli myös 9-vuotias Pikku Ritva, Ritva Mirjami Åberg, joka hänkin pääsi mukaan neljään muuhun elokuvaan. Edvin Laine värväsi mukaan myös nuoremman Aarne-veljensä, sen sijaan Eeva-Kaarina Volasen debytointi elokuvaroolissa jätettiin leikkausvaiheessa pois. Näyttelijöiden ohjaus oli Edvin Laineen vahvuuksia, eikä tässäkään elokuvassa katsojan tarvitse pettyä, etenkin kun sen lämpimän ja inhimillisen huumorin voi arvata olleen sodanjälkeisessä ilmapiirissä oikein ja tarpeen: "sisäinen sielunjalous saa asiaankuuluvan palkkansa ja paha rangaistuksensa sen vuoksi, että se kerta kaikkiaan kuuluu asiaan", nimimerkki S.S. kirjoitti hieman irvaillen Uudessa Suomessa.

Nokea ja kultaa on juurilta ja samalla pohjalta nouseva kehityskertomus sataman ihmisistä. Laine esittää satamajätkä Laiska-Jummua, joka viettää aikaansa lähinnä satama-alueen hämäräperäisissä kapakoissa. Miehen nautiskeluun taipuvainen luonne kokee käänteen, sillä se korvautuu hyväsydämisellä kansalaisuudella, kun hän saa vastuulleen kasvatusvanhempien kovin ottein kohteleman Risto-pojan ja tutustuu Pelastusarmeijan luutnanttiin Sirkkaan (Ansa Ikonen).

Tarinaan on sijoitettu satamaelokuvalle tyypillisesti myös salakuljettajia, eikä sodan jälkeisen yhteiskunnan varjopuoliin panostavaa otetta ole vältetty myöskään sataman syntejä esiteltäessä. Teemaksi ristiytyy lähes esikaurismäkeläiseen tyyliin pelastusarmeijan siunaama kääntymys hyvään.

Nokea ja kultaa ei pyri dokumentaariseen, realistiseen tai edes neorealistiseen tyyliin, mutta luontevuutta elokuvan tarinalla ja Felix Forsmanin kameralta ja kamerasilmältä ei puutu, Heikki Aaltolan maalaileva musiikki sai kehuja kyvystään lisätä elokuvan tehoja.

Elokuva myytiin Tanskaan ja Ruotsiin, Suomessa menestys oli kohtalaista parempi, mutta vain Helsingin ulkopuolella. Sodan jälkeinen raaka-ainepula oli suuri ja se rajoitti elokuvan levittämistä: elokuvasta valmistettiin vain viisi kopiota.

– Jari Sedergren 18.5. 2005

tiistaina, toukokuuta 10, 2005

Sysmäläinen

Ruotsinkielinen nimi: Mannen från Sysmä. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Niilo Hirn, Yrjö Kivimies, Orvo Saarikivi. Kuvaus: Armas Hirvola. Eino Heino, Niilo Harju (kamera-assistentit). Lavastus: Ville Salminen, Kosti Aaltonen. Puvut: Hilppa Ilvos, Evdokia Nikitin. Ehostus: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Felix Krohn. Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Pertti Kuusela. Pääosissa: Olavi Reimas (Arvid Henrikinpoika Tandefelt), Sirkka Sari (Brita Ekestubbe / Aadolf / Aatu), Vilho Auvinen (Haavuri-Kustaa), Kerttu Salmi (Hankku, myös Johanna), Uuno Laakso (Erik Stjernhök), Sven Relander (Axel Ringius), Topo Leistelä (tuomari, Arvidin isä), Paavo Jännes (Britan isä), Tuulikki Schreck (Brita lapsena), Kalevi Koski (Arvid lapsena), Iivari Kainulainen (Sysmän kirkkoherra). Helsingin ensiesitys: 6.11.1938, Kino-Palatsi, Savoy – tv-lähetykset: 8.3. 1961 TES, 9.2.1974 MTV2, 15.03.1981 MTV1, 11.1.1995 YLE TV1, 20.4.2002 YLE TV2 – videojulkaisu: 1989 Suomi-Filmi – elokuvan tarkastusnumero: A-2550 – S – 2550 m / 93 min

Sysmäläinen on historiallinen elokuva, joka ajoittuu 1600-luvun tapahtumiin aivan kuten sen lähtöteoskin, Jalmari Finnen historiallinen romaani vuodelta 1910. Elokuva täsmentää romaanin aikakäsitystä, sillä alussa eletään Olkkalan kartanossa Vihdissä vuotta 1622, ja kun tapahtumat siirtyvät 15 vuotta myöhemmäksi, on tapahtumapaikkana Turku ja Sysmän Rapala.

Kyse on paitsi historiallisesta epookista myös pukuelokuvasta – näitä käsitteitä ei kannata täysin fiktiiviseen tarinaan rakennetun maailman keskellä erottaa, eivätkä siihen ryhtyneet aikalaiskriitikotkaan.

Elokuvan pääosaan Valentin Vaala nimitti löytönsä Varkauden kesäteatterista, jossa Olavi Reimas oli ollut pääosassa kesällä 1937. Vaalalle oli tyypillistä käyttää elokuvissaan uusia kasvoja, ja uutena naiskasvona elokuvaan valittiiin viipurilainen Kerttu Salmi. Tuottajan tytär Tuulikki Schreck ja päähenkilöä lapsena esittänyt Kalevi Koski olivat näyttävästi esillä elokuvassa Tottisalmen perillinen (1940), joten Sysmäläistä on pidettävä heidänkin esikoiselokuvanaan, jollei mukaan lasketa Schreckin varhaisempaa vilahtamista "tyttönä luokkahuoneessa" elokuvassa Niskavuoren naiset.

Tarinan lähtökohta on ennaltasovittu avioliitto, joka sotaretken vuoksi jää nimelliseksi. Arvidin palattua Suomeen hän rakastuu sattumalta vaimoonsa Britaan, jonka henkilöllisyyttä Arvid ei tunne. Sotasankarin tavoille uskollisena hän ei jätä naista rauhaan senkään jälkeen, kun tämä selvin sävelin tyrmää lähentelyt. Matkalta Arvidille löytyy kuitenkin sopiva nainen "haukuttavaksi".

Brita palaa kotikartanoonsa sotasuunnitelman avulla: pojaksi pukeutuneena hän haastaa Arvidin. Siitä lähtien elokuvan tarina kietoutuu sukupuoliasetelman ympärille. Rooli poikana / miehenä / naisena ja näihin hahmoihin rakastuneet miehet ja naiset muodostavat varsin mielenkiintoisen tarinankuljetuksen. Sukupuolenvaihdokset ja hauskanpito sukupuoliroolien ympärillä ovat suomalaisen elokuvan pysyvää ydinaineistoa, jossa konsensuksen rikkominen ja kunkin ajan poliittinen korrektius pyrkivät sulassa sovussa tasapainoon.

Aikalaiskriitikot näkivät elokuvan tason ja näyttelijätyön varsin miellyttävänä. Erityisesti Reimaksen esiintyminen sai kehuja, nuoren Sirkka Sarinkin katsottiin kehittyneen, hänen kauneuttaan ja sopivuuttaan elokuvatähdeksi kukaan ei liene koskaan tohtinut epäillä – ja miksi olisi?

1930-luvun kriitikot tekivät varsin usein vertauksia teatteriin ja vertailivat sujuvasti elokuvaa niiden taustalla olleisiin romaaneihin ja näytelmiin.

Tällä perusteella Sysmäläinenkin nähtiin Suomen Sosialidemokraatin arvostelussa olevan "kauttaaltaan puhdasta, tarkoin laskettua, huolellista työtä. Filmissä ei ole mauttomuutta, ei yliammuntaa, ei tunteilua eikä farssia, vaan ohjaaja on kyennyt tapaamaan todellisen miellyttävästi liukuvan huvinäytelmävireen, joka sitten havaitaan pitkin linjaa myös näyttelijäsuorituksissa."

- Jari Sedergren 20.3. 2003

maanantaina, toukokuuta 09, 2005

Rikas tyttö

Ruotsinkielinen nimi: En rik flicka. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Nisse Hirn Verna Kankaan (oik. Kerstin Bergroth) romaanista (1921). Kuvaus: Armas Hirvonen. Eino Heino (kamera-assistentti). Lavastus: Igor Karpinsky. Puvut: Domina. La Femme Chic (hatut). Ehostus: Aarne Kuokkanen, Rakel Linnanheimo. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: Oli-oli-oli: säv. ja sov. Harry Bergström, sanat Eine Laine (=Ela). Es. ravintola- ja viihdeorkesteri, juhlijat ja Turo Kartto. No, No, säv. ja sov. Harry Bergström, sanat Eine Laine (=Ela); es. Olavi Virta ja viihdeorkesteri (Virran levytys Columbia 1939). Ratsastusonnettomuus: säv. Harry Bergström, es. viihdeorkesteri. Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Pertti Kuusela. Aarne Lampinen (äänitysassistentti). Pääosissa: Sirkka Sari (Anni Hall), Olavi Reimas (insinööri Vilhelm Vinter, Jack), Lea Joutseno (Lea), Hannes Häyrinen (Markus Hall), Irma Seikkula (Irja Rantanen). Turo Kartto (paroni Allan Ahlfeldt), Anni Aitto (rva Hall), Arvi Tuomi (laivanvarustaja Alfred Hall), Elsa Rantalainen (rva Karila), Eija Londén (Edla Lundström). Uolevi Räsänen (Lasse), Tuulikki Schreck (Auroora Rantanen), Varma Lahtinen (rva Rantanen), Eija Hiltunen (Esteri, sisäkkö), Topo Leistelä (tri Karha), Alfred Parikka (puutarhuri Grönberg), Aarne Kuokkanen (autonkuljettaja Lindberg), Olavi Virta (laulusolisti), Vilho Auvinen (mies kadulla), Reino Valkama (vuokra-auton kuljettaja), S. Skogman (Miss Amy). Helsingin ensiesitys: 17.9.1939 Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 20.8. 1977 MTV2, 2.10. 1982 MTV2, 12.1.1993 YLE TV2, 28.1. 1996 YLE TV2. Videojulkaisu: Suomi-Filmi Oy – Suomen tarkastusnumero: A-1247 – S – 2200 m / 80 min

Valentin Vaalan seurapiirikomedia Rikas tyttö, tuo "tyhjien seurapiirien kuvaus", kuten sitä on joskus luonnehdittu, tunnetaan ennen muuta Sirkka Sarin (oik. Jahnsson) viimeiseksi jääneenä elokuvana. Filmauksien päätösjuhlissa Aulangolla 30.7. 1939 sattunut tapaturmainen onnettomuus, jossa Sari menehtyi, heijastuu myös elokuvan lehdistöarvioihin: niissä yhtyvät ylistys ja kehitysmahdollisuuksien pohdinta.

Sari oli Vaalan oma löytö Viipurista, ensiesiintymisessään Niskavuoren naiset –elokuvassa hän oli vain 17-vuotias. Rikasta tyttöä tehtäessä Sarin asema oli jo vakiintunut, sillä hän oli Suomi-Filmin kuukausipalkkaisia näyttelijöitä.

Sari ei ollut kuitenkaan elokuvan ainoa tähti. Myös ensiesiintymisensä komediennena tehnyt Lea Joutseno nostettiin arvosteluissa framille.

Aamulehden Erve tiivisti tunnelmat: "Niin mainiota debyyttiä ei liene meillä vielä valkokankaalla nähty. Nti Joutseno on todella luonteva ja välitön, älykäs ja ilmevalmis. Vastedes jää todettavaksi, ovatko tämäntapaiset roolit hänen ainoa alansa, vai pystyykö hän ehkä vastaavanlaisiin saavutuksiin toisenkinlaisissa tehtävissä". Lea Joutsenosta tuli pysyvästi komedienne, monien mielestä sotavuosien paras.

Elokuvassa nähtiin myös miesdebytoija. Olavi Virta pääsi esittelemään repertuaariaan tunnetulla taidollaan. Hannes Häyrisellekin elokuva oli ensimmäinen iso rooli, joten Valentin Vaalalle ominaisesti ns. uusien kykyjen löytäminen ja käyttö oli elokuvassa vahvasti esillä.

Kerstin Bergroth oli jo vuonna 1921 kirjoittanut salanimellä Verna Kangas romaanin Rikas tyttö. Vuonna 1939 hän kirjoitti valinnoistaan Suomi-Filmin Uutisaittaan, sillä maassa käytiin arvokeskustelua eskapismista, tässä tapauksessa siitä, voiko Suomessa romaanin tai elokuvan aiheeksi ottaa kansainvälistä luksuselämää viettävät nuoret.

Ajan ilmapiiriin sopiva perustelu näinkin huikentelevaiselle aiheenvalinnalle löytyi lopulta kehityskertomuksesta: "Katselkaamme heitä sitä anteeksiantavammin, kun he kykenevät lopulta vapautumaan tylsästä turhuudestaan ja alkavat aavistaa elämän vakavampia, lämpimämpiä arvoja".

- Jari Sedergren 14.5. 2003

Risto Jarvan lyhytelokuvia: Yksi kuva… Montako sanaa I

Ruotsinkielinen nimi: Risto Jarvas kortfilmer: En bild… hur många ord I.

Asuminen ja luonto

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Pertti Maisala (asiantuntijana Bengt Lundsten). Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Piirrokset: Markku Annila. Erikoistehosteet: Otto Donner, Anssi Blomstedt. Leikkaus: Risto Jarva. Ääni: Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt. Selostaja: Jaakko Pakkasvirta. VET 19360 – S – 650 m / 24 min

Kaupungissa on tulevaisuus
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Pertti Maisala (asiantuntijana Jaakko Salonen). Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Musiikki: Otto Donner. Piirrokset: Kari Nissinen. Erikoistehosteet: Otto Donner, Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt. Leikkaus: Risto Jarva. Selostaja: Jaakko Pakkasvirta. – VET 19892 – S – 600 m / 22 min

Maaseudun tulevaisuus?
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Pertti Maisala (työryhmä: Risto Jarva, Jaakko Salonen, Kirsti Kasno, Atte Blom.) Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Piirrokset: Kari Nissinen. Tekniset assistentit: Juhani Jotuni, Jukka Mannerkorpi, Erkki Peltomaa. Selostus: Matti Oravisto, Jaakko Pakkasvirta, Titta Karakorpi.– VET 20805 – S – 675 m / 25 min

Luonnon talous
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva (lähdemateriaali: Georg Borgström, Erik Dahmén, Ilppo Kangas, Pentti Malaska, Raimo Näättä, Pertti Seiskari, Nalle Valtiala). Kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa. Leikkaus: Risto Jarva. Ääni: Timo Linnasalo, Matti Kuortti (Finnvox). Piirrokset: Kari Ropponen. Selostaja: Heikki Mäkelä. – VET 21115 – S – 835 m / 30 min

Filminor vakiinnutti asemiaan ja talouttaan tilaustöillä. Lyhytelokuvien asema oli heikentynyt sen jälkeen, kun verouudistuksen myötä oikeus veronalennukseen poistui uusilta elokuvilta: lyhytelokuvien forumiksi tuli entistä selvemmin televisio. Mainos- ja tilauselokuville oli kuitenkin vielä sijaa, dokumentaarinen, näytelmällinen ja kokeileva lyhytelokuva oli ongelmissa, vaikka Suomi-Filmi tarjosi joitakin mahdollisuuksia nuorille elokuvantekijöille ja mikä parasta, omien teatteriensa kautta myös levitysmahdollisuuden.

Filminoriin palkattu Pertti Maisala oli yhtiön puolesta aloitteen tekijä ja yhtiön tilauselokuvien käynnistäjä: tärkeimmäksi tilaajaksi tuli Postisäästöpankki, jolle Filminor teki lähivuosina joukon korkeatasoisia lyhytkuvia.

Sen jälkeen kun Rakennustaiteen museolla ei ollut tarjota rahoitusta asumista käsittelevän elokuvan toteuttamiseksi, johon Maisalalla oli olemassa jo käsikirjoitusluonnoskin, yhteistyökumppaniksi Asuminen ja luonto –elokuvaan valikoitui Postisäästöpankki. Kyse oli ilmaisutavasta, johon tilaaja antoi vapaat kädet: Maisalan ja Jarvan esikuviksi seuloituivat IBM:n valmistuttamat elokuvat Feedback ja Information. Asiantuntija–apua antoi arkkitehti Bengt Lundsten, jonka nimi ja kokemus painoi myös rahoitusta hankittaessa.

Asuminen ja luonto lähentelee tietoiskun tyyliä käsitellessään sitä kaupunkimaisen elinympäristön rajua murrosta, jota lähiöiden synty merkitsi. Kyse oli luonnon ja urbaanin ihanteiden yhdistämisestä, mikä ei lähiörakentamisessa toteutunut. Samalla elokuva viittaa perinteen hylkäämisen tuomiin ongelmiin ja kaupunkirakenteen suunnittelussa sekä toteutuksessa tehtyihin virheisiin. Elokuva antoi päämääräkseen kuitenkin "ottaa kantaa, antaa virikkeitä ja aktivoida" sen sijaan että se pelkästään tyytyisi antamaan kritiikkiä.

Kaupungissa on tulevaisuus jatkoi samoilla linjoilla, käsikirjoittajana edelleen Pertti Maisala, jonka panos elokuvassa on kuvasuunnittelua myöten keskeinen, vaikka hänelle Risto Jarvan opettajan rooli muodostui oman muistikuvan mukaan keskeiseksi. Uusi elokuva suuntautui kansainvälisesti urbaaniin kaupunkielämään: lähes kolmannes kuva-aineistosta on ulkomailla kuvattua.

Sakari Toiviaisen mukaan elokuvan ideologia hahmottui yhteistyössä tekijöiden käyttämän asiantuntijan, arkkitehti Jaakko Salosen kanssa ja itse elokuvan muoto hahmottui vasta leikkausvaiheessa. Toiviaisen sanoja lainaten: "Kaupungissa on tulevaisuus on kaupunkimaisen asumismuodon ylistys ja pamfletti kaupunkikehityksen vinosuuntauksia, tylsää suunnittelua, autoliikenteen, melun ja saasteen epäkohtia vastaan. Elokuva peräänkuuluttaa vanhojen kaupunkien viihtyisää ilmapiiriä, inhimillisyyttä ja kykyä kiehtoa mielikuvistusta ja esittää edes yhden kunnollisen suurkaupungin luomista Suomeen, Helsingin ja etenkin sen keskustan kehittämistä toimivaksi kaupunkiympäristöksi." Asiantuntijapiireissä elokuva herätti aikanaan virkeän keskustelun puolustajineen ja vastustajineen: syntymässä olevasta "vihreän aallon" näkökulmasta elokuvan esittämä suurkaupunkilaisuus ei todellakaan ollut tulevaisuuden ideaalikuva.

Vuonna 1970 Asuminen ja luonto sekä Kaupungissa on tulevaisuus saivat eräänlaisen jatko-osan elokuvasta Maaseudun tulevaisuus? Tilaajana oli edelleen Postisäästöpankki. Maisalan mukaan kaupunkikeskeisen ja sitä myönteisesti korostavan maailmankuvan vastapainoksi tehty elokuva syntyi rutiinilla. Elokuva sai silti valtionpalkinnon runsaasti asiaa sisältävänä ja hyvin jäsenneltynä informaatioelokuvana, jolla oli kansainväliset ulottuvaisuudetkin esillä.

Luonnon talous (1972) oli samana vuonna ilmestyneen Kuluttaja –elokuvan lisäksi Filminorin ja Postisäästöpankin yhteistyön viimeisin tulos. Se oli saanut virikkeensä vuoden 1970 vietetystä "luonnonsuojelun vuodesta" ja se edeltää vuosikymmenen puolessavälissä puhjennutta "energiakriisiä", joka kuumensi aihepiirin kaikkien huulille. Runsas asiantuntija-aineiston käyttö vahvistaa käsitystä, että elokuva oli eräänlainen keskustelupuheenvuoro jo käynnistyneeseen ympäristökeskusteluun, jota Jarvan aiemmatkin elokuvat olivat tavallaan käyneet.

Luonnon talous on yleistajuinen kertomus luonnon kiertokulusta ja ihmisen siihen aiheuttamista vaikutuksista ja niistä keinoista, joilla ongelmia pyrittiin ratkomaan. Kyse ei ollut vain tekniikasta, vaan myös moraalista ja taloudesta, joka kytkeytyi mukaan nousemassa olevan kierrätys-ajattelun kautta. Radikaalien luonnonsuojelutoimien aika oli vielä edessä eikä ydinvoimakaan ollut noussut keskeiseksi kysymykseksi, mutta joka tapauksessa vesien ja ilman saastuminen, myrkyt ja ongelmajätteet ovat esillä tavalla, joka omana aikanaan oli omiaan herättämään informaatiosta voimaa saavaansa ympäristökeskustelua.

– Sakari Toiviaisen Risto Jarva –teoksen (1983) antia lähes uskollisesti seuraten JS 7.5.2004

keskiviikkona, toukokuuta 04, 2005

Pahat pojat

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2002. Tuotantoyhtiö: Solar Films Inc. Oy.Tuottaja: Markus Selin. Tuotantopäällikkö: Sirkku Rautiainen. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. 1. ap.ohjaaja: Marja Pyykkö. Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari. Kuvaus: Pini Hellstedt. Lavastus: Risto Karhula. Pukusuunnittelu: Minna Kiviranta. Ehostus: Mari Vaalasranta. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Kimmo Taavila. Äänitys ja äänisuunnittelu: Jyrki Rahkonen. Pääosissa: Peter Franzén (Otto Takkunen), Niko Saarela (Matti Takkunen), Lauri Nurkse (Ilkka Takkunen), Jasper Pääkkönen (Eero Takkunen), Vesa-Matti Loiri (Jouko Takkunen), Elsa Saisio (Pirjo Suutari), Risto Tuorila (Ensio Suutari), Hannu-Pekka Björkman (Muukkonen), Janna Herttuainen (Leena), Eero Milonoff (Aulis), Arttu Kapulainen (Timo), Eeva Litmanen (Tuulikki Suutari), Tiina Pirhonen (hoitajatar Miettinen), Outi Mäenpää (Sirkka Takkunen), Oiva Lohtander (rehtori), Vesa Mäkelä (Veijo Esso), Juha Veijonen (Harri Hammas-Lärvinen), Jukka Sipilä (Pauli Kotkanen), Pekka Huotari (konstaapeli Kaasi), Hannu Kivioja (konstaapeli Sisu), Tommi Korpela (konstaapeli Mutka), Kari Hietalahti (kioskinpitäjä), Jonna Järnefelt (sosiaalivirkailija), Teemu Aromaa (postimies), Anna-Maria Arvola (ilotyttö), Johann Lassila (asianajaja Petri Siitonen), Jenni Banerjee (Timon tyttöystävä), Ikka Kärkkäinen ja Pentti Loikkanen (vartijoita), Pauliina Pulkkinen (veikkauskioskinmyyjä), Pirjo Nuotio (uutistenlukija), Raija Pelli (poliisi-tv), Matts Dumell (rikosraportti), Pertti Nieminen (pappi), Jukka Toikka (suntio), Kari Sohlberg ja Christian Hellgren (mielisairaanhoitajia), Raija Niemelä ja Markku Kairajärvi (postityöntekijöitä). Helsingin ensiesitys: 17.1. 2003 – K11 – 120 min

Aleksi Mäkelä aloitti seikkailujännärillä Romanovin kivet (1993), jonka kriitikot määrittelivät kansainvälistä tyyliä hakevaksi toimintaelokuvaksi. Siirtymä elokuvaan Häjyt (1999) piti yllä esikoiselokuvan toiminnan ja "poikaenergian", kuten sitä on myös nimitetty, mutta nyt toimintakenttänä oli suomalaisistakin suomalaisin Etelä-Pohjanmaa.

Mäkelän elokuva Pahat pojat on suosituin kotimainen leffa vuosiin, sillä 700 000 katsojaa alkaa olla tätä kirjoitettaessa saavutettu kanta. Sellaisen katsojamäärän ovat saaneet viime vuosikymmeninä vain elokuvat, joita on tavattu nimittää "kansallisiksi suurtapauksiksi." Pahat pojat ei kuitenkaan käsittele kansakunnan kohtalonhetkiä tai suurmiehiä, vaan syrjäisessä Eurassa asuvaa veljessarjaa, jotka psyykkisesti sairaan isänsä auktoriteetin sanelemasta väkivaltaisesta ja uskonnollisesta kodista irtaantuessaan ryhtyvät lähinnä mitättöminä pidettävien rikosten tielle. Poikien tausta oli pyhäkoulumaisen nuhteeton, siitä isän raamattu- ja nyrkkikasvatus oli pitänyt huolta.

Mistä sitten poikkeuksellinen suosio? Pahat pojat on nykysuomalaiselle onnistunutta draamaa kielletyn ja sallitun rajamailta, sillä siinä on kantava perustarina, sujuva dialogi, riittävästi toimintaa sekä yleistä kiinnostusta herättävät hahmot, joilla oli vankka human interest –tunnettuus iltapäivälehtijournalismissa.

Hahmot esitetään niin pitkälle sympatisoiden, että julkinen keskustelu elokuvasta laajeni moraalikeskusteluksi: oliko oikein, että rikolliset ja luuserit esitetään näin sympaattisina? Moraalikeskustelu on tietysti myös parasta lisämainosta silloin, kun suosiota jo on – sen takasi elokuvaa edeltänyt valtaisa mainoskampanja ja suuri esityskopiomäärä. Mutta vasta keskustelujen ja kiistan kautta Pahoista pojista tuli elokuva, joka "on pakko nähdä". Moraalikeskusteluun kuuluu myös sensuurikeskustelu: kuka elokuvan saa nähdä ja kuka ei. Kyse on ikärajoista.

Kuten tiedämme, nämäkään tekijät eivät aina riitä menestykseen, jolle ei viimeistä taetta tietenkään olekaan. On etsittävä jotain vielä houkuttelevampaa. Arvostelijoiden kommenteissa toistuivat säännönmukaisesti myös veljessarjaa esittävien nuorten miesten ruumiiden spektaakkelimaisuus. Niiden ajateltiin houkuttavan erityisesti naiskatsojia. Kokemuksesta tiedämme, että naiskatsojien mukana teattereihin tulee myös mieskatsojia. Jos kohta tarina ei paljasta mitään uutta ihmiselämän monimuotoisuudesta, lähes alastomat ruumiit paljastavat, sillä ne ovat osa luvattoman kiehtovuutta, joka on elokuvan syvintä perusainesta. Myös elokuvan symboliikka onnistui viekottelemaan kaikki: elokuvamainoksen kissanpennun myötä päiväkotilapsetkin rakastuivat Lauri Nurkseen.

Pikainen katsaus elokuvan saamiin arvosteluihin osoittaa, että esiin nousivat myös elokuvalliset tekijät, ohjauksen sujuvuuden lisäksi ennen muuta konkareiden näyttelijätyö: Vesa-Matti Loiri ja Peter Franzén saivat ansaittua kiitosta roolitöistään. Ja ainakin edellinen tatskan pyllyynsä, kun katsojia oli yli odotusten.

– Jari Sedergren 14.11. 2003

Pinocchio

Suomenkielinen nimi: Pinokkio. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1940. Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions. Tuottaja: Walt Disney. Ohjaus: Hamilton Luske, Ben Sharpsteen. Käsikirjoitus: Aurelius Battaglia, William Cottrell, Otto Englander, Erdman Penner, Joseph Sabo, Ted Searts, Webb Smith – Carlo Collodin romaanista ” Le Avventure di Pinoccio" (1883). Taiteellinen johto: Ken Anderson, Hugh Hennesy, John Hubley, Dick Kelsey, Kendall O’Connor, Charles Philippi, Thor Putnam, Terrell Stapp. Animoijat: Johtajia: Eric Larson, Ward Kimball, Milton Kahl, Frank Thomas ja Bill Tytla ja Wolfgang Reitherman. Piirtäjinä: Les Clark (Pinokkion hahmosta vastannut), Preston Blair, John Bradbury, Jack Campbell, Phil Duncan, John Elliotte, Hugh Fraser, Oliver M. (”Ollie”) Johnston Jr., Lynn Karp, John Lounsbery, Hamilton Luske, Don Lusk, Robert Martch, John McManus, Joshua Meador, Fred Moore, Milt Neil, Charles A. Nichols, Art Palmer, Don Patterson, John Reed, George Rowley, Norman Tate, Don Towsley, Don Tobin, Harvey Toombs, Marvin Woodward, Cornett Wood, Bernard Wolf. Kreditoimattomia: Shamus Culhane, David Swift. Musiikki: Leigh Harline, Paul J. Smith, Ned Washington, Edward H. Plumb (kreditoimaton, valaanjahtikohtauksen musiikki).Laulu: ”When You Wish Upon A Star” (es. Cliff Edwards). Esiintyjät (äänet): Dickie Jones (Pinocchio), Christian Rub (Geppetto), Cliff Edwards (Jiminy Cricket), Frankie Darro (Lampwick), Mel Blanc (Hiccup), Don Brodie (Barker), Walter Catlett (J. Wrthington Foulfellow), Charles Judels (Stromboli / The Coachman), Evelyn Venable (The Blue Fairy). Helsingin ensiesitys: 31.1. 1943 Capitol, Savoy. Video- ja DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment. Valtion filmitarkastamo: 24554 – S – 2450 m / 87 min

Walt Disneyn ja hänen yrityksensä tuotteet ovat esimerkki siitä, mitä kutsutaan usein ilmaisulla ”koko perheen viihde”. Walt Disney syntyi Chicagossa 1901 ja kiinnostui piirtämisestä jo varhain. Ensimmäisen työpaikka sanomalehden piirtäjänä aukesi 1919. Animaatioon hän tutustui myöhemmin mainostoimistossa Kansas Cityssä, jossa hän muutaman kollegansa kanssa perusti sarjakuvastudion. Rahojen loputtua hän muutti Los Angelesiin ja perusti veljensä Royn kanssa Disney Brothers Studion vuonna 1923.

Ensimmäinen menestys Oswald the Lucky Rabbit karkasi käsistä lakiteknisin keinoin, mutta piirrettyään muutamalla ympyrällä Mikki Hiiren (Mickey Mouse) maine vakiintui. 1920-luvun lopulta lähtien Mikki oli menestys myös valkokankailla; kansainvälinen tunnettuus oli saavutettu 1930-luvun loppuun mennessä.

Vastoin Roy-veljensä ajatuksia Walt suuntasi kiinnostuksensa sarjakuvista ja lyhytelokuvista pitkiin animaatioelokuviin. Walt Disneyn pitkän keston suosion takana onkin arveltu olevan jopa ennen sarjakuvahahmoja Mikki Hiirtä ja Aku Ankkaa (Donald Duck) juuri hänen elokuvansa Lumikki (Snow White and the Seven Dwarfs,1937), Pinokkio (Pinocchio, 1940), Fantasia (1940), Dumbo (1941) ja Bambi (1942).

Disney osallistui pitkien elokuvien tuotannon joka tasoille ja teki töitä joka solullaan: lahjakkaana tarinoitsijana, hahmojensa näyttelijänä, mutta myös tiukkana bisnesmiehenä hän sai kirjoittajien, animoijien, piirtäjien ja värittäjien tiimistään irti tuloksen, joka varsin yksimielisesti on arvioitu maailman parhaaksi.

Pinocchio ei ollut Walt Disneyn oma luomus, vaan sen oli kehittänyt italialainen kirjailija Carlo Collodi (oik. Carlo Lorenzini 1826-1890), jonka "Giornale dei Bambini" -lehdessä julkaistu sarjakertomus ja sen perusteella syntynyt lastenkirja "Pinokkion seikkailut" (myös nimillä "Pitkänenän seikkailut" (1927) ja "Pinokkio") on elokuvan lähtökohta.

Gepetto on italialainen puuseppä, joka veistää lohduksi yksinäisyyteensä Pinocchioksi nimettävän puunuken. Gepetto toivoo marionettinukkensa elävän, minkä keijuprinsessa tekee mahdolliseksi. Pinocchio on sinisilmäinen kovassa maailmassa ja joutuu sen vuoksi myydyksi ensin pahalle nukentekijälle ja sitten miehelle, joka vie hänet ”Pleasure islandiin”. Siellä nuoret pojat polttavat tupakkaa, juovat, vandalisoivat kaiken näkemänsä ja pelaavat biljardia. Pienien pahojen poikien kohtalona on kuitenkin ruumiilliset muutokset, eikä suinkaan miellyttävään suuntaan.

Elokuvan musiikki on yhtä tunnettu kuin itse elokuvakin, joka ei saanut muuta Oscaria vuoden 1940 jaossa: tunnetun "When You Wish Upon a Star" –laulun toteuttaa Jiminya esittävä Cliff Edwards. Jiminystä ja hänen kummallisista seuralaisistaan tuli sittemmin monien lyhytelokuvien perushahmoja.

– Jari Sedergren 18.1. 2004