keskiviikkona, joulukuuta 04, 2013

A historian on the move in the era of archival transformation


Archivists have traditionally said that they have five fundamental tasks: collect, protect, preserve, restore and provide access. When the Finnish Film Archive was founded after more than 30 years efforts in 1957, it was a private association by a group of film enthusiasts including film makers, film critics, film theater owners and film company people. They may have had some vague ideas of providing access, or restore, or preserve films, but main challenge and concern was undoubtedly to collect films and protect them from disappearing.

Academic interest in film was scarce. Before 1980’s only two doctoral dissertations were made about film. First thesis at University of Helsinki was in the field of aesthetics in 1949 about documentary film, second was an economical and historical view to cinemagoers in Finland at Helsinki Business School in 1971.

In 1958, Finnish Film Archive was accepted to the International Federation of Film Archives, FIAF, thus accepting basic rules of archiving, that is to say policy of preserving. First set back occurred already in summer 1959. Fire in Adams Filmi destroyed, not only company’s own films, but also part of film archive collection and for example propaganda films of Foreign Ministry, collected from embassies all around the world, including all copies of full length nation-film Finlandia (1922). Only fragments and cut-off scenes were found later from Suomi-Filmi collection.

In 1961 national documentary film committee defined, that “still existing” films, recordings and photographs are “national property with cultural heritage that is historically and artistically valuable”. Committee proposed to establish a state institution to preserve this cultural heritage. In 1972 national film committee repeated the same hope. In 1979, the private Finnish Film Archive became a public body operating under the Ministry of Education. Finnish Film Archive was now by law a national storehouse of motion pictures, with some possibility to manufacture film copies, organize special film programs and exhibitions, start cataloging and indexing service plus a massive project of total filmography of Finnish Films, and subsidize study and publication of information and research about film.

A project preserving Finnish film heritage had begun in 1972. Guidelines were drawn by National Archive and National Board of Antiquities. To put it simple: Finnish Film Archive was the instrument for preserving national film heritage. Thanks to the systematic preservation work, about 90 % of all Finnish feature films exist today.

If we look back, we must admit, that some mistakes were made, like in every project. At the beginning some copies were made in wrong format – this was corrected very soon by re-copying long films, but not all short films. Secondly, the process was not noted very well. For instance black-white copying destroyed color information, of which references were mostly not written up. To me as historian, it looks like there was a third problem. The project did not to include making screening copies. If you ask anyone who took part, they would answer, that the reason was simply financial. Ministry of Education gave money only for preserving, not for anything else.

Of course I accept this explanation based on lack of resources. But as historian, I must think also the ideology. Nobody thought that project did not concern on access because it was time of ideology of preserving. For example, in 1970’s studying film was universally difficult because a lack of screening copies. Video changed everything from 1980’s on, but as we all know, very slowly. In the old times, problem was not copyright restriction, but lack of copies. I know that back in times in Finnish universities got easily copies from selected collection of short films and film school could show archive films easily. I also know that they have not been grateful enough for those who made it possible.

Academic research on films started really at the end of 1980’s. Like elsewhere, interests were soon something completely different that experts thought. Classical Finnish films – in law makers’ mind old heritage films – were soon put aside and studies concerned on advertisements, educational and commercial short films, music of short films, censorship and so on. Unlike many countries, Finnish Film Archive had these films or was ready to preserve them. The students, mostly historians, were ready to collect and study films in co-operation with archive that stored almost anything. Nobody could have guessed 50 years ago what it is that students and researchers are interested in future. Who know now what people are interested in 100 years. The problem is even bigger at digital age, when we know for sure that all contents cannot be preserved.

Old school ideologies are covered in Finland by law. Since 1984, legal deposit has provided the archive with a full coverage of domestic film production, regardless of genre or format. The archive's collections will come to include at least 90 % of television and radio production as well. The decree of legal deposit was updated to encompass all domestic audiovisual production before the formation of the new establishment. Protection is extended from films to radio and television on beginning of 2008. A new name was adopted at the same time. This institution was called National Audiovisual Archive, but new name from the beginning of 2014 is National Audiovisual Institute.

Now we believe in digitalization. That is going to change our ideology.  I believe that archival idea of collecting has changed completely. Today our ideology is, with certain and many reservations, an access. We are not so much interested in collecting more film copies but copyrights. The fact is that most of – not all – film copies are soon becoming almost useless because all theaters are to be digitalized. That is, if everything goes fine, no errors, no system errors or mistakes. After digitalization of film, film copies are needed only for archival or museum screenings, that’ll say for next 50 or 70 years at most. Film culture, as we know it, will be a historical issue – but let’s be careful, it is still an important part of heritage that must be preserved. Something might go wrong.

What is ideology of access now? By law, the National Audiovisual Archive's main tasks are the acquisition, preservation and restoration of Finnish audiovisual heritage. Access is not mentioned directly: other main tasks are the promotion of cinema and audiovisual culture in general, and the screening of films of artistic, historical or other significance. Even if not always valued or even mentioned, research is still having its place in the law. But priorities have changed. Ideologically access means more and more access for the people and different audiences, not access for research that is pretty well organized.

So when we talk about access we talk about promotion of cinema and audiovisual culture plus exhibition. To provide access for those who want to screen and see cultural heritage of Finnish films in digitalized film theaters, archive has to digitalize its possessions. In Finland, this has been guaranteed in last two years by buying a considerable amount of copyrights of biggest film companies from cinema’s industrial times. After these financial and juridical operations, archive is able to digitalize and share this digitalized product in all possible ways: screenings, DVD’s, or even public share on Internet. We can help film makers and TV-productions, but only if the price is reasonable. Thus, for Finnish film history from 1919–1963 we have mostly challenges, and only few problems still to be solved. For historian, that’s a paradise, partly because the archive also holds a comprehensive collection of non-feature films.

As a film historian, I’m happy with opportunities this digitalization opens. To exist is not the same than access, especially if we take seriously expression that film could be accessible to, I quote archival wish from America in 1970’s, “virtually anyone at anyplace”. This principle has been important issue from beginning of my work here. With my good colleague Ilkka Kippola we have for many years selected films from vault’s protected preservation shelves, and through restoration, video copying and public exhibitions in our cinema or festivals many of these films have got a new life and access to research or wider use for film companies. Now technical quality in our adventurous and liberating documentary history shows has grown up.

Adventurous and liberating? That is the passion of access. But in a way it’s part of restoration, too. At the beginning I mentioned that all the copies of film Finlandia from 1922 were destroyed in a fire. Films decay and sometimes only cinematic remains are left. What is created is not original film or even one of all of its various forms of originality. Finland Calling, foreign ministry’s propaganda film from 1930’s had at least five different versions? They are all originals. If censorship cut scenes from film, what is original?

Usually we don’t think too much, we only decide what is original. In archive work of restoration it is possible to use not only research but speculation and imagination in fulfilling the missing parts. That is adventurous. But the liberating thing here is that “original” is not a prison. Restoration is always a new piece of art, not copy of original. Restored film is a new type of film. After digitalization it’s even more of that. If it gives you an idea of “first view of the film”, fine. But let’s admit it is not the same.

My work here has been possible only with the help of skillful staff of archive, and I’m not saying we are the only ones to do this job. Among many published DVD’s a good example of that is National Audiovisual Archive’s part of The European Film Gateway. National Audiovisual Archive’s input was practical digitization project: Finlandia-katsaus, that is Finlandia-Newsreel, was digitalized in its whole, all in all 700 newsreels from 1943 to 1964. Let’s hope historians use this, because now its historical context is scarce. There is an access for film education with digitalized material, which is published on Elonet (www.elonet.fi).

New prospects are to be found for historians. Maybe it is possible now to create Finnish film history on Internet, or maybe even introduce archival findings and full documentaries for festivals and TV: better access leads us researchers really to the sources, and I know there are film makers out there that are interested in co-operation – not only because of these wonderful moving images but because of the copyrights. We have not begun to fully exploit the resources within the archive.

Maybe this wish will not come true? Maybe we will become a DVD-factory for Finnish fiction film or simply “content providers” for someone else with more ideas or resources? Maybe we have only watermark in the upper right corner? Archive has to have technical skills and instruments, but does it become somewhat commercial, selling this and that. Archives must have their identity because it is something more than what we simply do in our daily jobs. For historian, digitalization opens opportunities, adventurous and liberating, but they are no way guaranteed.

The job of historian is promoting audiovisual culture. Historians in film archives are bridging the past with the present. I hope we’ll find out how we can shape and reshape the way we make sense of the past. In that way we literally make history in digitalized future.

Jari Sedergren 4th October, 2012, at the conference of BAAC (Baltic Audiovisual Archival Council)

maanantaina, tammikuuta 09, 2012

Neljä rakkautta

Elokuvan nimet: Neljä rakkautta / Fyra gånger kärlek / Kvinnan bakom allt (Ruotsi), Alt dette og Island med (Tanska), Alt dette – og Island også (Norja). Valmistusmaat: Ruotsi – Suomi – Norja – Tanska 1951. Tuotantoyhtiöt: Sandrew-Ateljéerna Ab, Flamingo Film, A/S Fotorama Filmbureau, Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Tuottajat: Rune Waldekranz (Ruotsi), T. J. Särkkä (Suomi), Johan Jacobsen (Tanska), Preben Philipsen (Norja). Studiopäällikkö: Alf Salin (Suomi). Ohjaus: Hampe Faustman (Ruotsi ja Suomi), Johan Jacobsen (Tanska ja Norja). Käsikirjoitus: Hampe Faustman, Volodja Semitjov, Olle Hellbom, Mika Waltari, Arvid Müller, Victor Borg, Soya. Kuvaus: Hilmer Ekdahl (Ruotsi), Kalle Peronkoski, Kauno Laine, Pentti Valkeala (Suomen osuudet), Wermer Hedmann (Tanska, Norja). Penti Valkeala (B-kuvaaja, Suomi), Olavi Tuomi (kamera-assistentti, Suomi). Lavastus: Jaakko Hurme, Steini Steinbjörnsson. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Heikki Aaltoila, Erland von Koch, Kai Möller. Kampaaja: Hellä Seteri. Leikkaus: Lennart Wallén, Armas Vallasvuo, Annelise Hovmand. Ääni: Lars Norberg, Kurt Vilja, Jan Jakobsen. Järjestäjä: Björn Kjällman. Valokuvat: Erkki Tolvanen. Alkutekstit: Eka Karppanen. Pääosissa: Sonja Wigert (suomalainen aatelisnainen / tämän tytär, laulaja Nina Lind), William Markus (insinööri Toivo Nurminen), Aku Korhonen (autonkuljettaja Onni Halla), Theodor Weissman (teknillinen johtaja Gråhara), Alexander von Baumgarten (salapoliisi), Stig Johansson (autonkuljettaja/salapoliisi), Georg Funkqvist (Malmön pormestari), Bengt Logardt (1. adjutantti), Börje Mellvig (2. adjutantti), Gyrd Løfqvist (kolmas adjutantti), Toralf Sandø (portieeri), Heikki Savolainen (tukkilainen), Joel Asikainen (tukkilainen), Sture Lagerwall (ilmavoimien eversti Gustaf Dalander), Poul Reichardt (dosentti Axel Poulsen), Asbjørn Andersen (saksalainen aliupseeri), Georg Richter (meteorologi Finn Borg), Henki Kolstad (Brogin apulainen Björn Moe), Claus Wiese (Brogin apulainen Stein Foss), Georg Skarstedt (somistaja), Leo Riuttu (kirjanpitäjä), Arvo Kuusla (tukkilainen), Kauko Vuorensola (pontikankeittäjän apulainen), Armas Jokio (tukkilainen), Veikko Linna (tukkilaisten "kymppi"), Heimo Lepistö (tukkilainen), Eija Inkeri (sihteeri), Bengt Blomberg (Sigurd Torarinsen, islantilainen mies ), Hannes Veivo (komisario), Matti Lehtelä (poliisiupseeri), Bjarne Bø (kapteeni Låvik), Arttu Suuntala (pontikankeittäjä), Pentti Irjala (tukkilainen), Juhani Kumpulainen (tukkilainen), Pentti Auer (tukkilainen), Kauno Laine (tukkilainen), Jack Feldstad, Kåre Wiklund. Kertoja: Eino Kaipainen. Helsingin ensiesitys: 12.10.1951 Adlon, Bio-Bio (Suomen ensi-ilta 5.10.1951 Tampere, Turku) – televisioesitys: 12.6.1965 MTV/1-kanavalla – VET 3727/43663 – S – 2700 m / 100 m

Neljä rakkautta oli kaikkien aikojen ensimmäinen yhteispohjoismainen tuotanto, johon osallistui tuotantoyhtiöitä neljästä maasta, Ruotsista, Suomesta, Tanskasta ja Norjasta. Seuraavaa, elokuvaa 4 x 4, saatiin odottaa vuoteen 1965 saakka.

Suomen siihenastinen elokuvayhteistyö muiden pohjoismaiden kanssa oli ollut muutenkin niukkaa. Yhteistyötä oli harjoitettu vain Ruotsin kanssa. Svensk Filmindustri kuvasi syksyllä 1925 Helsingissä joukon ulkokohtauksia Suomen sortovuosiin liittyvään elokuvaan Johan Ulfstjerna ja talvella 1926 Film Ab Nordstjernan tallensi eri puolilla Suomea huomattavan määrän ulkokuvia historialliseen elokuvaansa Fänrik Ståls sägner (Vänrikki Stoolin tarinat). Jälkimmäisestä aineistosta Jäger-Filmi Oy leikkasi kokoon vuonna 1939 lyhennetyn ja suomeksi jälkiäänitetyn toisinnon. Sodan jälkeen yhteistyö oli jo yleisempää. Vuonna 1945 Hamberg Studio otti Fenno-Filmin studiossa Helsingissä sisäkuvat Gösta Rodinin ohjaamaan elokuvaan Biljett till äventyret / Botte i farten. Fenno-Filmi tuotti siitä samanaikaisen suomenkielisen version Matkalla seikkailuun Yrjö Nortan ohjaamana. Kesällä 1946 Film Ab Lux kuvasi Suomenlinnassa ja Liisankadun SF-halleilla Helsingissä historiallisen seikkailuelokuvan Harald Handfaste (Pohjolan Robin Hood). Sen ohjasi Neljän rakkauden ruotsalaisohjaaja Hampe Faustman, joka oli näin saanut kokemusta suomalaisten kanssa työskentelystä. Sodan ensimmäisiin yhteistyöhankkeisiin oli suomalaisella osapuolella erittäin hyvä syy. Tuotantoyhtiöt saivat nimittäin korvaukseksi tuolloin kiven alla ollutta raakafilmiä omien elokuviensa kopiointiin. Neljässä rakkaudessa kukin tuottaja vastasi kaikista oman osuutensa kustannuksista.

Ruotsin ja Suomen osuudet kuvanneen Hampe Faustmanin ohella toinen ohjaaja oli tanskalainen Johan Jacobsen, jonka alaisuudessa tehtiin Tanskan ja Norjan osuudet. Molemmat olivat äärimmäisen kokeneita ammattilaisia, Faustmanilla oli takanaan 20 elokuvaohjausta, tanskalaisella Jacobsenilla enemmän kuin 35. Faustaman kokosi yhteen käsikirjoituksen osat, joita teki joukko kirjailijoita. Suomesta mukaan värvättiin Mika Waltari ja tanskalainen Carl-Erik Soya ja norjalainen Victor Borg olivat kotimaassaan arvostettuja kirjailijoita. Dagens Nyheterin toimittaja Volodja (eli Vladimir) Semitjov oli venäläisen Ruotsiin emigroituneen kirjailija- ja toimittajaperheen vesa, joka myöhemmin 1950-luvulla oli tekemisissä useankin Suomi-teemaisen käsikirjoituksen kanssa (mm. William Markuksen Waltarin tekstiin perustuva Verta käsissämme).

Elokuvan Ruotsin osuus löytyy elokuvan alusta ja lopusta. Tarina on rakennettu Ruotsiin sijoitetun kehyskertomuksen kautta lyhyinsiin välijaksoihin, jotka tapahtuvat eri pohjoismaissa. Alun johdanto sijoittuu vuoden 1914 Malmöön. Johdannon jälkeen siirrytään 1950-luvun alun Ruotsin nykyhetkestä takaumin ensin sotapulan ja lakkoaikojen Suomeen ja Lappiin, noin vuoteen 1945, sitten Tanskan saksalaismiehitykseen 1943 ja lopulta sodanjälkeiseen Norjaan täsmällisesti määritettynä vuoteen 1947. Itse kehyskertomus on sijoitettavissa elokuvan todelliseen kuvausaikaan eli talveen 1951. Viides pohjoismaa, Islanti, on saatu tarinaan mukaan, kun lopussa naispääosan protagnonisti iskee silmänsä Tukholmaan Brommaan muuttaneeseen islantilaiseen mieheen.

Elokuvan henkisenä isänä vaikutti Hampe Faustman. Lehtitiedon mukaan hän nappasi idean englantilaisen Noël Cowardin sukukronikasta Cavalcade, josta Fox Films oli vuonna 1943 valmistanut samannimisen, Frank Lloydin ohjaaman elokuvasovituksen. Kansallisfilmografiaryhmän arvion mukaan lopputulos on kuitenkin varsin kaukana tästä innoituksen lähteestä: yhteisiä piirteitä on vaikea löytää. Tietoa on myös siitä, että Mika Waltarin Suomi-jaksoon kirjoittama Nina Lindin saunomis- ja uintikohtaus on mahdollisesti kuvattu, mutta jätetty leikkausvaiheessa käyttämättä.

Neljän rakkauden ensi-ilta Suomessa oli 5.10.1951 yhtaikaa Tampereella ja Turussa, Helsinkiin elokuva saapui vasta viikkoa myöhemmin. Vain äärimmäisen vähän mainostettua elokuvaa ei Oulussa ja Vaasassa esitetty lainkaan. Kööpenhaminan ensi-illassa elokuva nähtiin 3.9.1951 nimellä Alt dette og Island med, Oslossa 26.12.1951 nimellä Alt dette - og Island også, mutta Ruotsiin se tuotiin vasta 9.6.1955 nimellä Kvinnan bakom allt, silloinkin Tukholman ulkopuolelle Helsingborgiin. Vähäinen huomio ja tosiasiallinen panostus SF:n muihin elokuviin näkyy siinä, että yleisömenestys vuoden kotimaisista näytelmäelokuvista vähäisin.Suomessa elokuvan ruotsinkielinen nimi oli Fyra gånger kärlek.

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kokoelmissa on vain Suomen osuuden käsikirjoitus ruotsinkielisenä (ja repliikkien osalta myös suomeksi käännettynä) järjestäjän kappaleena sekä videokopiona elokuvan ruotsalaisesta versiosta. Tämä Sandrewin tuottamaksi merkitty kopio päättyy yllättävästi Suomen Filmiteollisuuden SF-logoon.

– Filmigrafiaryhmän tekstiä hyödyntäen Jari Sedergren 9.1.2011

keskiviikkona, helmikuuta 23, 2011

Melancholian 3 huonetta

Ruotsinkielinen nimi: Melancholia 3 rum. Englanninkielinen nimi: Three Rooms of Melancholia. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2004. Tuotantoyhtiöt ja tuottajat: Magic Hour Films (Lise Lense-Møller), Lisbet Gabrielsson Film (Lisbet Gabrielsson), Millennium Film Oy Ltd (Kristiina Pervilä), MAJA.DE Films (Heino Deckert). Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Pirjo Honkasalo. Kamera-assistentti: Marita Hällfors. Leikkaus: Niels Pagh Andersen, Pirjo Honkasalo. Negatiivinleikkaus: Tuija Kotamäki (Finnlab). Värinmäärittely: Markku Lind. Digitaalinen jälkituotanto: Greg Fisher, Tomi Nieminen. Kertoja: Pirkko Saisio. Äänisuunnittelu: Martti Turunen. Äänitys: Mart Otsa, Kristiina Pervilä, Jaak Elling. Äänen miksaus: Olli Pärnänen. Musiikki: Sanna Salmenkallio. Musiikin tuotanto ja miksaus: Timo "Tipi" Tuovinen. Musiikin äänitys: Mikko Oinonen, Tipi Tuovinen. Muusikot: Risto Joost, Outi Iljin, Max Savikangas, Ulla Hammarberg. Tekstit: Jan-Eric Nyström. Helsingin ensiesitys: 8.10.2004 Tennispalatsi 13. Televisioesityksiä: 29.3.2006, 7.1.2007 ja 3.12.2008 YLE TV2, Dokumenttiprojekti. VET A-29699 (VHS) – K11 – 3009 m / 106 min

Motto: Kaksi palkintoa Venetsian elokuvajuhlilla 2004: Human Rights Film Network Award sekä naisohjaajalle myönnettävä Lina Mangiacapre -palkinto; lisäksi opiskelijajuryn EIUC-kunniamaininta. Pääpalkinto Kööpenhaminan dokumenttielo-kuvafestivaalilla 2004. Amnesty Internationalin Doen-palkinto (5000 e) Amsterdamin kv. dokumenttielokuvafestivaa-lilla (IDFA) 2004. Jussit 2005: paras dokumenttielokuva, paras musiikki: Sanna Salmenkallio. Pääpalkinto Kroatian kansainvälisellä Zagreb Dox -dokumenttielokuvafestivaalilla 2005. Yli 30-minuuttisten elokuvien sarjan pääpalkinto Tampereen elokuvajuhlilla 2005. Signis (kv. katolinen viestinnän ammattilaisten järjestö) -palkinto Mar del Platan festivaalilla Argentiinassa 2005. Kansainvälisten kriitikkojen FIPRESCI-palkinto Thessalonikin kv Images of the 21st Century -dokumenttielokuva-festivaalilla Kreikassa huhtikuussa 2005. Seeds of War -palkinto Full Frame Documentary Film Festivalilla Pohjois-Carolinassa USA:ssa huhtikuussa 2005. Innovatiivisimman elokuvantekijän Arie & Bozena Zweig Innovation -palkinto Chicagon kv. dokumenttielokuvafestivaalilla USA:ssa 2005. Erikoismaininta Tel Avivin DocAviv-dokumenttielokuvafestivaalilla 2005. Parhaan ohjaajan palkinto One World -festivaalilla Prahassa, Tsekissä (jaettu) 2005. Elokuvatuotannon laatutuki 2005 (65 000 e). Pääpalkinto Prix Italia -festivaalilla Milanossa 2005.

Suomen tunnetuimman dokumenttiohjaajan Pirkko Honkasalon kansainvälinen ura on huikea. Melancholian 3 huonetta kuitenkin ylitti kaikki aiemmat saavutukset. Edellä lueteltujen palkintojen lisäksi se on saanut lois-tavan kriitikkovastaanoton yli 100 maassa. Neljä vuotta vienyt kuvaustoiminta ei ollut helppoa, ehkä vaarallistakin, mutta peräänantamattomalla asenteella varustetuille tekijöille mahdollista. Honkasalon niukka, mutta varma kuvaustyyli, jota voisi luonnehtia tarkkailevaksi, on omiaan sellaisiin yhteyksiin. Hukkakuvia ei ole. Dialogi on vähäistä, voice-over käytössä minimaalisen vähän, mutta musiikki saa vahvistaa vaikutelmia vapaasti.

Elokuvan ensimmäinen huone on nimeltään "Kaipaus". Se kertoo Pietarin lähellä olevasta Kronstadtin sotilas-akatemiasta, joka yksi lähes 2000:sta Venäjällä. Kouluun tulevat lähes poikkeuksetta vähäosaisten jälkeläisiä, katulapsia, vanhempien hylkäämiä, hyväksikäytettyjä tai orvoksi jääneitä lastenkodin kasvatteja. 9–11-vuotiaina sotakoulun aloittavien joukossa on myös sotaorpoja Venäjän käymistä sodista, myös Tsetseniasta. Mutta koulussa on ruokaa ja ystäviä ja sen 15-vuotiaina päättäneillä on tulevaisuus, päinvastoin kuin siellä ulkona.

Toinen huone, "Hengittäminen", matkaa yhden Kronstadtin sotakoulun oppilaan mukana Tsetsenian sodan runtelemaan Groznyihin. Mustavalkoinen filmaus löytää raunioista kovia kokeneita asukkaita, rikkinäisiä perheitä, työläisiä ja raunioissa sinnitteleviä kulkukoiria. Tsetseenilasten saama lohtu on ainoa toivo, jonka on vaikeaa nähdä kasvavan tulevaisuudeksi.

Viimeinen huone, "Muistaminen", on kuvattu Tshetshenian naapuriosavaltiossa Ingusiassa. Kuvankauniiden vuoristomaisemien ja lammaslaumojen idylliä rikkovat monet pakolaisleirit sodan ääniä pelkäävine lapsineen, joita jopa kuolevat vanhemmat viimeisenä tekonaan sinne tuovat. Orpokotia pitävät Gatajevit joutuivat sittemmin vaikeuksiin myös Liettuassa, mutta saivat tuekseen elokuvantekijöiden tuen kaikkialla maailmassa.

Sodan ja karujen yhteiskuntien lapsiuhrien painajaismaiset olosuhteet ja julma maailma kuvittuu vahvoilla, tunteita herättävillä kasvokuvilla. Lähikuvien maailmassa on mahdollista myös sielun peiliin liittyvä inhimillinen optimismi. Sitä varjostaa kuitenkin ajatus siitä, mitä nämä kovia kokeneet lapset tekevät aikuistuttuaan.

Jari Sedergren Orionin esitykseen 12.1.2011

Da Capo

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1985. Tuotantoyhtiö: P-Kino Oy. Tuottajat: Pekka Lehto, Katinka Faragó. Ohjaus: Pekka Lehto ja Pirjo Honkasalo. Apulaisohjaajat: Lee Berger ja Tim Chisholm (Yhdysvalloissa). Käsikirjoitus:Pirjo Honkasalo. Dialogi: Pirkko Saisio. Kuvaus: Kari Sohlberg, Lars Karlsson. Kuvauspäällikkö Yhdysvalloissa: Lisa Blok. Lavastesuunnittelu: Ralf Forström. Lavastus: Pentti Valkeasuo ja Mikko Kurenniemi (Suomessa), Gail Humphreys (Yhdysvalloissa). Rekvisiitta: Kristiina Tuura ja Tim Armstrong. Puvut: Päivi Tiura. Ompelijat: Sirkku Katila, Johanna Hänninen, Arja Moilanen. Musiikki: Bob Arrollo, Mila Niemi. Musiikin äänitys: Pekka Priha. Leikkaus: Dubravka Antonia, Tuula Mehtonen, Pirjo Irene. Äänitys ja äänitehosteet: Paul Jyrälä, Matti Kuortti, Antero Honkanen, Martti Turunen (jälkiäänitys). Pääosissa: Jans Söderblom (Arto Arsi lapsena), Raimo Karpppinen (Arto Arsi), Tarmo Manni (professori Sergei Rippas), Rea Mauranen (Suvi Ekman), Eeva-Maija Haukinen (Aino Arsi, Arton äiti), Kimmo Otsamo (Arton veli), Per Oscarsson (Eino, lääkäri), Jayne Meadows (Mrs Ruth Thomas), Marta Becket (balettitanssijatar), Lew Hopson (laulava naisvanki), Eri Klas, Atso Almila ja Jukka-Pekka Saraste (kapellimestareita), Pamela Ludwig (afroamerikkalainen tyttö), Arnie Moore (Venicen päivystävä poliisi), Anneli Siljander (konserttiyleisössä), Pirjo Bergström (laulajatar), Kristo Salminen (Arto Arsin ääni lapsena). Helsingin ensiesitys: 16.8.1985 Forum 1, Ritz, televisioesityksiä: 30.10.1987 ja 14.3.1989 YLE TV1 – VET A-25433 – K12 (vuodesta 2001: K11) – 3315 m / 120 min


Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon Da Capo tarkastelee viulisti Heimo Haittoa (1925–1999) muistuttavan lapsineron ja hänen pirullisen managerinsa suhdetta sekä lapsen identiteetin muotoutumisen että lapsen hyväksikäytön näkökulmasta.

Heimo Haiton elämä oli innoittanut 1930-luvun elokuvan kärkihahmoa Toivo Särkkää jo vuonna 1939. Silloin valmistui elokuva Pikku pelimanni, jossa viulusankarina kunnostautui 13-vuotias Heimo Haitto itse. Kun Haitto palasi yhdessä opettajansa Boris Sirpon kanssa Yhdysvalloista 1948, Särkkä laajensi sotaa edeltävää elokuvaa uusilla otoksilla niin, että vuodeksi 1949 syntyi elokuva Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi. Haitto suostui kertomaan tarinansa Tulipää-urakasta toipuneille Pekka Lehdolle ja Pirjo Honkasalolle.

Haiton ja hänen vaimonsa Evan myötävaikutuksella syntynyt Jussi Parviaisen ensimmäinen käsi-kirjoitusversio valmistui syyskuussa 1982. Haiton oli määrä esiintyä elokuvan prologissa ja soittaa playbackina elokuvan musiikkia sekä ohjata näyttelijöitä, mutta näin ei ilmeisesti lopulta käynyt. Vuonna 1983 elokuvahanke tuli julkiseksi sen saaman tuen myötä ja kuvaukset aloitettiin Yhdysvalloissa 1984, missä elokuvasta kuvattiin yli puolet. Dialogin kirjoitti myöhemmin Pirkko Saisio.

Yhdysvalloissa kuvattaessa elokuvan dialogi ei vielä ollut valmistunut. "Elokuvasta tuli lopulta surrealistisempi ja absurdimmin sävyttynyt kuin olimme aikoneet", Honkasalo kertoi elokuvan valmistuttua. "Se alkoi kirjoituksena ihmisestä, jolta jää osa elämästään elämättä ja muotoutui kertomukseksi kolmesta ihmisestä jotka eivät voi elää yhdessä mutta eivät myöskään erillään."

Paul Jyrälä sai vuonna 1986 Jussin parhaasta äänityksestä. Kansainvälisiä palkintoja tuli Figueira da Foz –festivaalilta 1985 (Grand Prix yhdessä turkkilaisen elokuvan "Ayna" kanssa) ja Gentistä 1986 (yksi festivaalin kolmesta parhaasta elokuvasta).

Jari Sedergren Orionin esitykseen 9.2.2011

Kainuu 39

Ruotsinkielinen nimi: Kainuu 1939 - Händelser i en avlägsen del av Finland. Suomi – Ruotsi 1979. Tuotantoyhtiö: Sveriges Radio TV-1 SR 1, Jörn Donner Productions Oy. Tuotantopäällikkö: Pekka Lehto. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pekka Lehto & Pirjo Honkasalo. Kuvaus: Pertti Mutanen. Lavastus: Jaakko Talaskivi. Puvut: Pirjo Honkasalo. Musiikki: Heikki Valpola. Leikkaus: Pirjo Honkasalo. Leikkaajan apulainen: Anne Holmberg. Äänitys: Pekka Lehto. Äänen jälkityöt: Veikko Partanen, Antero Honkanen, Pekka Lehto. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Järjestäjä: Jaakko Talaskivi. Järjestäjän apulaiset: Anssi Mänttäri, Mauri Matero. Valokuvat, värinmääritys: Pirjo Honkasalo. Piirrokset ja kartat: Måns Hedström. Pääosissa: Markku Suutari (Vihtori Juhonpoika Suutari), Mauri Matero (Janne Rissanen), Antti Moilanen (Aarne Johannes Kemppainen), Eija Kemppinen (Annu Suutari), Reijo Seppänen (Mikko Korhonen, "Korhos-Mikko", kauppias), Eija Heikkinen (Johanna Juhontytär Suutari), Janne Huttu (Janne Rissanen), Vihtori Kela (Vihtori Suutari), Aarne Hulkkonen (Aarne Johannes Kemppainen), Jyrki Schroderus (Janne lapsena), Juha Juntunen (Mikko lapsena), Manu Kemppainen (Vihtori lapsena), Taina Heikkinen, Päivi Heikkinen, Sari Seppänen ja Jukka Tauriainen (lapsia), Kyösti Kaikkonen ja Heimo Moilanen (suojeluskuntalaisia), Jussi Seppänen (isoisä), Arja Konttinen (tanssiva lotta), Heikki Majahalme (konstaapeli), Kaisu Puuska (radiokuuluttajan ääni), Martti Matero (Urho Rissanen), Arttu Lesonen (tien tekoa vaativa mies pirtissä), Kalervo Huttu (puna-armeijan sotilas), Arvo Kemppainen (Pavel, puna-armeijan tulkki), Martta Tauriainen (Riitta, halvaantunut potilas), Aili Mikkonen (suomalainen sotilas ovella / luutnantti), Heimo Kemppainen ja Reino Kemppainen, purkkiruokailevat venälläiset sotilaat), Oskari Lesonen (hevoskuski, mies pirtissä), Martti Kemppainen (venäläinen sotilas), Toivo Juntunen (naisejäsentä ehdottanut mies), Timo Lesonen (Timo Suutari, "Timppa"), Pekka Tiilikainen (selostusääni radiossa), Riitta Huttu (vanha nainen Mäkelän pirtissä), Yotaro Ogasawawara (venäläinen sotilas), Reino Hirviseppä (radioselostajan ääni), Irmeli Matero (Kinstimän tulkki), Lauri Vennola (ääni radiossa), Usko A. Hakala (pastori Teemu Teeri), Topi Seppänen (poliisi), Kauko Heikurainen (kihlakunnantuomari), Eino Kela (vanki), Marja-Leena Kouki ja Vesa Repo (kertojat). Helsingin ensiesitys: Diana 6.12.1979 (ensiesitys Suomessa: Ämmänsaaren Työväentalo 3.6.1979) –televisiolähetykset: 22.8.1980 YLE TV1, 1.12.2009 ja 4.12.2009 Yle Teema. (Ruotsin Tv-1 kahdesti) – VET A-23402 – K8 – 890 m (16 mm) / 82 min

Kainuu 39 on Ruotsin television (TV1) Suomen talvisotaan liittyvä tilaustyö Jörn Donner Productionsilta. Työ annettiin Pirjo Honkasalolle ja Pekka Lehdolle, jotka hakivat asiaan uutta näkökulmaa Kainuusta, Suomussalmen Juntusrannalta, sen jälkeen kun Max Jakobsonilta tilattu käsikirjoitus oli päätetty jättää käyttämättä. Budjetti kaventui ja varsinkin suunniteltuja talvikuvauksia jouduttiin karsimaan kovalla kädellä.

Kainuu 39 kertoo tositarinan tapahtumasarjassa, jossa puna-armeijan 163. divisioona yllättäen miehitti Juntusrannan sodan ensimmäisinä päivinä syksyllä 1939. Vasta osa Kainuun kylistä oli ehditty evakuoida. Kun suomalaisjoukot vetäytyivät, jäivät kylän asukkaat venäläisten valtaamalle alueella. Yksin jätetyt kyläläiset päättivät tehdä yhteistyötä miehittäjien kanssa.

Tilanteeseen vaikuttivat ratkaisevasti puna-armeijan mukana tulleet suomenkielen hyvin hallinneet propagandatyöläiset. Kun suomalaiset valloittivat Kainuun rajaseudun takaisin joulu-tammikuussa, Juntusrannan asukkaat palautettiin Suomeen. Heitä vastaan esitettiin syytös vihollisen auttamisesta raskauttavien asianhaarojen vallitessa: paikalliset asukkaat olivat perustaneet Kansan komitean ("Ruhtinansalmen kommuuniin") ja erilaisia itsesuojeluryhmiä, joiden todettiin taistelleen Suomen armeijaa vastaan. Työleirille joutuneitten kainuulaisten määrä liikkuu kolmen- ja neljänsadan välillä, 27 tuomittiin maanpetoksesta.

Kainuu 39 yhdistelee ajan dokumenttia ja fiktiota varsin ennakkoluulottomasti. Dokumenteista mukana on Ruotsissa tuotetun Finland i krig –uutiskatsaussarjan aineistoa, jota löytyy myös kotimaisista sarjoista Kuvia sota- ja kotirintamalta (Suomi-Filmi), Suomi-Filmin Uutiskuvia sekä Puolustusvoimain uutiskatsaus –sarjasta. Yleisaradion puhearkisto tarjosi täydennystä ääninäytteineen. Näyttelijät ovat amatöörejä Kainuusta: Suomussalmen Juntusrannan, Selkoskylän, Peerangan ja Ämmänsaaren aitoja ja alkuperäisiä asukkeja.

"Kainuu 39 on historiankirjoitusta, erään mielipiteen dokumentointia", kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelija Helena Ylänen. "Juntusrantalaisten vaiheet ovat niitä, joita virallinen historiankirjoitus ei paljon muista, varsinkin kun tilanne syntyi siksi, etti juntusrantalaisia kukaan silloin marraskuussa 1939 muistanut. Kainuu 39 kertoo hyvin kapean totuuden, se muu ympäriltä on niin usein kerrottu." Elokuvaa kiitettiin dokumentin ja fiktion yhdistämisestä sekä käsittelytavasta, joka oli "tavallaan persoonallisinta, mielenkiintoisinta mitä suomalaisessa elokuvassa on osunut tapahtumaan vuosiin" (Heikki Eteläpää, Uusi Suomi). Vaikka amatööri-näyttelijöiden puheilmaisua väliin kritikoitiinkin, ymmärrettiin helposti se, että heidän myötään "välittyy väärentämätön, suora kosketus ihmisiin". Vertailukohtana Markku Tuuli (Katso) esitti Mikko Niskasen elokuvien parhaimmat hetket ja Timo Linnasalon Vartioidun kylän.

Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.2.2011

Joutilaat

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Vastava tuottaja: Lasse Saarinen. Tuottaja: Ulla Simonen. Ohjaus: Susanna Helke & Virpi Suutari. Käsikirjoitus: Helke & Suutari. Kuvaus: Harri Räty, Heikki Färm (Naapurivaaran tanssilavalla), Pini Hellstedt (tuulastus). Kamera-assistentit: Allan Pyykkö, Johanna Onnismaa, Mika Ailasmäki, Jukki Tuura (tuulastusjakso). Musiikki: Sanna Salmenkallio. Musiikin sovitus: Kimmo Kajasto. Leikkaus: Kimmo Taavila, Susanna Helke, Virpi Suutari. Äänisuunnittelu: Pekko Pesonen. Äänitys: Pekko Pesonen, Janne Laine, Antti Sipilä. Äänen miksaus: Peter Nodrström. Esiintyjät: Jaakko Lähdesmäki (Lötkö), Harri Moilanen (Hapa), Tero Kinnunen (Bodi), Matti Puoskari (Masa), Eetu Himanen (Eppu), Ilkka Junkkari (Ile), Petri Pyykkönen (Petsi), Kimmo Mäkeläinen (Mäksy), Asmo Kemppainen (Keppi), Petri Holappa (Hole), Mateusz Moilanen (Masoni), Sami Korkalainen (Väljä), Janne Pennanen (Espen), Matti Tolonen ja Manne Teeriniemet (pojat Vantaan asunnolla), Hanne Himanen (Bodin tyttöystävä), Teija Anttonen (Lötkön tyttöystävä), Maija Kinnunen (Bodin äiti), Sisko Moilanen (Hapan äiti), Heidi Lähdesmäki (Lötkön sisko), Alex Lonnen (Lötkön siskon miesystävä), Henna Härkönen, Marjo Kinnunen ja Minttu Himanen (tytöt Esson baarissa), Marja-Liisa Laitinen (lääkäri), Leila Hammari, Minna Mäkeläinen. Helsingin ensi-esitys: 2.11.2001 Andorra 1 – televisioesityksiä: 1.9.2002 ja 10.7.2005 Yle TV1, 27.9.2003 ja 22.7.2006 Yle Teema. VET A-28569 – S – 2240 m / 82 min


Motto: "Alkoholinkäyttö, ikäryhmät: nuoret, joutilaisuus, maaltamuutto, Suomussalmi, työttömyys: nuorisotyöttömyys, vanhemmuus, vanhempi-lapsi –suhde, ystävät" (Kansallisfilmografian asiasanat elokuvasta Joutilaat)

Suomalaisen dokumenttielokuvan nousua symboloinut seurantadokumentti Joutilaat kertoo kolmen kainuulaisen nuoren miehen, Lötkön, Hapan ja Bodin, pitkäaikaistyöttömyyteen ja joutilaisuuteen jämähtäneestä arjesta vuosituhannen vaihteessa. Nuorten puhe kyllä sujuu eli läppä lentää, mutta taustalla on tuntu ahdistavasta näköalattomuudesta ja turhautumisesta muuttuneessa maailmassa, jossa lähes joka toinen nuori on työtön.

"Yhtä tarkkanäköistä ihmis- ja ajankuvaa ei hiljan muista nähneensä sen paremmin fiktio- kuin dokumenttielokuvassakaan", Päivi Valotie totesi Turun Sanomissa (3.11.01), sillä "elokuva on yhtäältä traaginen ja karmiva muistutus teknologia-Suomen nurjasta puolesta sekä siitä, että kasvukeskusten elintasorajan tuolla puolen on myös elämää ja ihmisiä, jotka media on ikään kuin vaiennut kuoliaiksi Nokia-huuman menestyjiä raportoidessaan. Toisaalta elokuva toimii hyväntahoisena ja tosielämästä komiikkansa ammentavana kertomuksena väliinputoajiksi tahtomattaan juuttuneista kainuulaispojista, joiden elinvoima kantaa vielä yli arjen ankeuden ja apaattisuuden."

Elokuva nostatti keskustelun dokumenttielokuvaan liittyvästä ohjailusta ja manipuloinnista, mutta samalla se herätti innostunutta pohdiskelua dokumenttielokuvaan liittyvistä menestystekijöistä. "Kuvattaviaan kunnioitta-va ja pitkälti heidän ehdoillaan toimiva elokuva sekoittaa ovelasti fiktiota ja faktaa", Valotie tiivisti keskustelun ja jatkoi: "Joutilaat on rakennettu draamallisesti kantavaksi ja mukaansatempaavaksi tarinaksi, joka muistut-taa muodoltaan dogma-elokuvan hengessä koostettua nuorisokuvausta ja absurdia junttiuden ylistystä. Dokumenttina elokuvan kannanotto työttömyyteen ja sen vaikutuksiin nuorten elämässä on koskettava ja yleis-päteviin ulottuvuuksiin nouseva."

Jari Sedergren Orionin esitykseen 4.2.2011

Laila – tunturien tyttö

Alkuperäisnimi: Laila. Valmistusmaa ja -vuosi: Norja 1929. Tuotantoyhtiö: Lunde-film. Tuotannonjohto: Helge Lunde. Ohjaus: George Schnéevoigt. Käsikirjoitus: Jens Andreas Friisin romaaniin (1881). Kuvaus: Valdermar Christenssen, Allan Lynge. Pääosissa: Mona Mårtenson (Laila), Tryggve Larssen (Jåmpa), Harald Schwenzen (Anders), Peter Malberg (Aslak Laagje), Cally Monrad (Aslakin vaimo), Henry Gleditsch (Mallet), Finn Bernhoft (kauppias C. O. Lind), Lilly Larson-Lund (kauppiaan vaimo), Ibe Brekke (Magga, kauppiaan piika), Aslag Aslagsen Sara (palvelijapoika), Rasmus Christiansen (C.O. Lindin veli), Alice O'Frede-ricks (Inger), Mattis Morotaja (Melet pienenä poikana). Helsingin ensiesitys: 10.2.1930 Kinopalatsi. VET 16136 – S – 2670 m / 98 min / 24 fps (oikea: 4584 m / 165 min – 16 fps). Kopio: Norjan filmi-instituutti.

Tanskalaissaksalaisen elokuvaohjaaja George Schnéevoigtin Norjassa 1929 ohjaama romanttinen melodraama Laila nousi vuonna 2008 Italian Pordenonessa pidetyn kansainvälisen mykkäelokuvafestivaalin huippuhetkeksi. Varttia vajaan kolmetuntinen versio sai kiitosta erityisesti Norjan Lapin maisemistaan.

Laila (aikuinen Laila = Mona Mårtenson) on norjalaistyttö, joka putoaa reestä Lapin erämaahan susia pake-nevalta kauppiasperheeltä, mutta tulee pelastetuksi saamelaisyhteisöön. Asiat mutkistuvat kun aikuiseksi varttunut tytön yhyttävät sekä hänen norjalainen serkkunsa Anders (Harald Schweinzen) että hänen saame-laisvelipuolensa Mellet (Henry Gleditsch).
Käsitellessään norjalaissaamelaisten suhteiden monimutkaisuutta ja –muotoisuutta elokuva saa poliittisia piirteitä, vaikka päällisin puolin kyse on romanttisesta melodraamasta, jossa sydämellä on oma vetovoiman-sa ja kotiliedellä omansa. Elokuvan rodullinen kertomus lähenee nykykatsannossa aika ajoin rasismia, niin kuin norjalainen näkökulma saamelaisiin monissa muissakin kulttuurituotteissa – koko yhteiskunnan rodullisesti arveluttavia puolia unohtamatta. Samaa rodullista näkökulmaa on nähtävissä Suomessa Valentin Vaalan tunnetussa elokuvassa Maaret – tunturien tyttö vuodelta 1947. Sen trailerissa puhutaan saamelaisista katoavana rotuna.

Erityisen paljon kiitetyksi on Lailassa tullut neljän Carl Theodor Dreyerin kuvaajana aiemmin tunnetun ohjaa-ja Schnéevoigtin kuvamaailma. Jo alkukohtauksien takaa-ajo, jossa sudet pakottavat vanhemmat jatkamaan pakoaan lapsensa luota, osoittaa tilanteen kiihdytyksineen suurenmoista montaasintajua. Kamera on kiinnitetty rekeen tai muuhun liikkuvaan esineeseen niin, että vasten lyövä lumipyry antaa paolle maksimaalisen tunnelatauksen. Toinen erikoispiirre liittyy lähikuviin kasvoista. Laila on korostetusti ekspressiivisten kasvojen, siis sielun peilin draamaa, mikä tietysti on näyttelijätyön näkökulmasta mykän elokuvan mahdollistama erikoispiirre. Saamelaisuutta korostavat ikoniset neljäntuulenhatut, kertovat kulmakarvat ja huvittavaksi tarkoitetut porojen lassoamiskohtaukset. Yleisvaikutelma on kuitenkin ilo, joka korostuu lapsikuvauksessa ja melodraaman pelisääntöjen mukaisessa rakkaustarinassa, joka loppua kohden saa enemmän sijaa pieneen absurdiuteen saakka.

Osa nykyesitysten menestyksestä perustuu siihen, että tunteen ja toiminnan suhde saatiin kuntoon palauttamalla oikea esitysnopeus 16 freimiin sekunnissa. Elokuvaa oli vuosikymmeniä esitetty väärällä nopeudella (24 fps!) Norjan TV:n 1970-luvulla tekemän restaurointivirheen vuoksi. Ohjaaja teki 1937 elokuvasta uudistetun ääniversion.

Orionin esitykseen keväällä 2011 Jari Sedergren

Tanjuska ja 7 perkelettä

Ruotsinkielinen nimi: Tanjuska och de 7 djävlarna. Balmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Baabeli Ky. Tuottaja: Pirjo Honkasalo. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Pirjo Honkasalo. Kamera-assistentti: Marita Hällfors. Musiikki: Henry Purcell ("King Arthur", sov. Anssi Mattila), Pirjo Bergström laulaa The Sicth Floor Ensemblen kanssa, sov. Anssi Mattila. Trad. Rukous Jumalansynnyttäjälle"Tsaritse moja prblagaja -- --"/"Oi Valtiatar kaikkein korkein -- --", joka on "Kaikkien mur-heellisten ilo" -ikonin akatistos -palveluksen teksti, "Gospodi oružije na -- --"/"Herra, Sinä annoit ristin aseeksi -- --". Kahdeksas stikiira-sävelmä, es. Pyhtitsan luostarin nunnat. Manaamismusiikkia, itkuvirsiä, autora-diosta Fjodor Šaljapinin laulua, mutta mikä venäläinen iskelmä tulee radiosta Tanjuskan kotona? Musiikkikonsultti: Atso Almila. Äänisuunnittelu: Martti Turunen. Äänitys: Mart Otsa. Järjestäjä: Leela Põdra. Tuotantoassistentti: Marko Rauhala. Kertoja: Pirjo Honkasalo. Esiintyjiä: The Sixth Floor Ensemble. Helsingin ensiesitys: 12.3.1993 Nordia 3. Televisioesityksiä: 30.1.1994 ja 23.3.1997 YLE TV1. VET 98261 – 1993: K14, 1994: S – 2238 m / 82 min

Pirjo Honkasalo tapasi Mysterionin kuvausten aikana Isä Vasilin, koillisvirolaisen rajakylä Vasknarvassa sijaitsevan kansanluostarin johtajan. Honkasalon aikeena oli tehdä elokuva Vasilista, mutta käydessään tämän kirkossa, hänen huomionsa kiinnittyi 12-vuotiaaseen tyttöön. Tanjuska-tyttönen oli kotoisin Valko-Venäjältä, mutta hänet oli tuotu parannettavaksi virolaiseen luostariin, koska vain siellä voitaisiin karkottaa riivaajat tytöstä manaamalla. Venäjän ortodoksinen kirkko oli antanut Isä Vasilille manausluvan.

"Tanjuska valitsi minut", kertoi Pirjo Honkasalo Amsterdamin IDFA-festivaalilla 2010 pidetyssä Master Class-luennossa. Tämä on tyypillistä muutenkin kuvaajana usein viihtyvän Honkasalon elokuville. Hän singahtelee paikasta toiseen kamera kädessä, mutta kuvaa loppujen lopuksi vain vähän, hyvin harkiten. Esityksestä kävi myös ilmi, että hyötyprosentti on noussut – varsinkin moniin muihin digikuvaajiin verrattuna – varsin korkeak-si. Elokuvaan saattaa päätyä yli puolet kuvatusta. Tanjuskassa leikkausjärjestys on myös kuvausjärjestys, mikä on sekin varsin poikkeuksellista.

Tanjuska kuvattiin hyvin pienellä ryhmällä sen jälkeen, kun ohjaaja sai sekä Isä Vasilin että Tanjuskan perheen luottamuksen. Mitään ei otettu salassa tai vastoin kuvattavien tahtoa. Silti aihe osoittautui vaikeaksi. "Luulin valinneeni aiheen sattumalta, mutta itse asiassa olin jo kauan halunnut tehdä elokuvan normaaliuden rajoista", Honkasalo luonnehtii päätöstää saattaa elokuva loppuun. "Elokuva päätyy olemaan tytön puolella. Ei sen vuoksi, että olisin päättänyt niin – kerron vain mitä näin. Mutta jo tapahtumat sinänsä puhuvat Tanjan puolesta". (Anna 7/1993)

Tulokset puhuvat nekin elokuvan puolesta: Honkasalo sai elokuvatuotannon laatutukea 150 000 mk, Kettu-palkinnon ja Amanda-palkinnon vuonna 1993. Tanjuska oli paras dokumenttielokuva Haugesundin Pohjoismaisen elokuvan festivaaleilla 1993 ja Amasculturan 5. kansainvälisillä dokumenttielokuvafestivaaleilla Portugalissa 1994. Erikois-Jussi tuli ohjaajalle samana vuonna. Kansainvälinen tuomaristopalkinto Tanjuskalle myönnettiin Bombayn kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Intiassa 1994 kuten myös Tuomariston erikoispalkinto Baltian tv- ja elokuvajuhlilla Bornholmissa Tanskassa samana vuonna.

Tanjuska ja 7 perkelettä on keskimmäinen osa "Pyhän ja pahan trilogiaa", joka alkoi Mysterionissa (1991) ja päättyy elokuvaan Atman (1997).

Jari Sedergren Orionin esitykseen 9.3.2011

Tallinnan Tuhkimo

Ruotsinkielinen nimi: Askungen i Tallinn. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1996. Tuotantoyhtiö: Little Big Productions, Baabeli Ky, Jörn Donner Productions Oy. Tuotannonjohto ja tuottaja: Tuula Söderberg. Ohjaus ja suunnittelu: Marja Pensala & Pirjo Honkasalo. Kuvauspäällikkö: Leela Põdra. Apulaiskuvauspäällikkö: Külliki Otsa. Kuvaus: Pirjo Honkasalo. Kuvausassistentti: Marita Hällfors. Musiikki: Händelin "Siroen aaria", Bachin "Chaconne in d-Moll BMW 1004", Delibesin "Lakmén aaria". Leikkaus: Marja Pensala. Ääni: Mart Otsa. Äänisuunnittelu ja miksaus: Martti Turunen. Negatiivinleikkaus: Helena Selin. Värinmääritys: Onni Sarnesto, Timo Nousiainen. Valokuvat: Marja Pensala. Juliste: Tapio Vapaasalo. Esiintyjät: Tiiu Sives. Helsingin ensiesitys: 12.1.1996 Kino Engel – televisiolähetyksiä: 28.2.1996 ja 17.6.1998 YLE TV2 – VET 99584 – S– 1890 m / 70 min

Taideteollisen oppilaitoksen Kamerataiteen osaston kurssitoverukset Pirjo Honkasalo ja Marja Pensala suunnittelivat yhteistä elokuvaa rikkaasta amerikansuomalaisesta kampaajasta, mutta jo myönnetty elokuvasäätiön tuotantotuki siirtyi ilmenneiden käytännön vaikeuksien jälkeen Honkasalon ehdottamalle Tiiu Silves-dokumentille. Silves oli Viron järjestelmämuutoksessa rikastunut miljonääri.

Uutta elokuvaa suunniteltiin yhdessä – varsinaista käsikirjoitusta ei ollut – mutta valmisteluvaihe oli työlästä. Vaikka Silves antoi haastatteluja joka suuntaan, vaati esityö kahdeksan kuukautta ja kymmeniä yhteydenottoja. Lopulta Silves otti tekijät vastaan ja kuvauksien periaatteista ja aikataulusta voitiin sopia. Kuvaukset pääsivät alkuun vuoden 1994 alkupuolella. Ne keskittyivät erilaisiin juhlatilaisuuksiin ja käynteihin hierojalla ja kampaajalla. Toisen kolmiviikkoisen kuvausjakson aikana kuvausryhmä sai päähenkilönsä kameroiden eteen vain kolmeksi päiväksi. Tämä koitui onneksi, sillä täydennysmateriaalia kuvatessaan ryhmä sai filmille historiallisen tapauksen, ainoan taltioinnin viimeisen venäläisen sotilasjunan lähdöstä.

Kolmas kuvausmatka toi mukanaan arkistomateriaalin. Eesti Filmiarhiivin neuvostovirolaisista propagandaelokuvista saatiin täydennystä. Ilta-Sanomissa Marja Pensala luonnehti elämäkertaprosessia seuraavasti: "Kun ei historia ja totuus itse henkilöstä tarpeeksi aukea, niin näistä historian vankkumattomista todistajista sitten löytyykin elokuvan selkäranka. Koko miehityksen, paraatien, pioneerilupausten, ampumaleirien, ongelmattoman ja yhtenäisen sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen historia. Pakenemalla kuvauksia Tiiu Silves tuli sisttenkin signeeranneeksi itsestään tehtävän elokuvan muodon ja sisällön, mutta poisti mahdollisuuden vaikuttaa lopputulokseen. Tiiu Sivesistä saatiin tallennettua oleellinen ja samalla tultiin antaneeksi kuva naapurivaltion niin monelle tuntemattomasta lähihistoriasta. Rakentui pala palalta muotokuva maasta ja yhteiskunnasta, jonka muokkaama tulos on eräs ihiminen, hänen maailmankuvansa ja hänen tekemisensä."

Jari Sedergren Orionin esitykseen 16.3.2011

tiistaina, syyskuuta 14, 2010

Trans-Siberia

Ruotsinkielinen nimi: Trans-Siberia. Englanninkielinen nimi: Trans-Siberia – Notes from prison camps. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1999. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Tuotantopäällikkö: Ulla Simonen. Tuottaja: Lasse Saarinen. Ohjaus: Kanerva Cederström. Käsikirjoitus: Kanerva Cederström, pohjaten Amalia Suden ja Andrei Sinjavskin kirjeisiin ja muistiinpa-noihin vankileiriltä. Kuvaus: Jyrki Arnikari. Kamera-assistentti: Olli Korpiala. Kuvauspäällikkö: Rostislav Aalto. Leikkaus: kanerva Cederström. Äänitys: Jussi Väntänen. Äänisuunnittelu: Pekko Pesonen. Musiikki: Kollaasinomaisesti koostettuna mm. Pekka Airaksisen sävellyksiä. Miksaus: Tom Forström. Kertojat: Tomi Jarva (Andrei Sinjavskin tekstit, suom. Maritta Pesonen), Hellevi Seiro (Amalia Suden tekstit). Järjestäjät Venäjällä: Maria Mass, Nataša Vassileva, Jaša Gordin, Anatoli Petrov. Graafikko: Milja Ahola. Valokuvat: Kanerva Cederström. Juliste: Timo Mänttäri. Tuotantosihteeri: Pirjo Koskelo. Helsingin ensiesitys: 3.9.1999 Andorra 2. Televisioesityksiä: 7.11.1999, 9.11.1999 ja 9.8.2003 YLE TV1. VET A–28051 – S – 1585 m / 58 min

Kanerva Cederströmin dokumenttielokuva Trans-Siberia on matka kahden ihmisen kohtaloihin. Sekä inkeriläinen matematiikan opettaja Amalia Susi (os. Tiihonen 1898–1972) että moskovalainen kirjailija Andrei Sinjavski (1925–1997) kokivat saman kohtalon kuin miljoonat Stalinin neuvostodiktatuurin uhrit. Molemmat joutuivat vuosikausiksi vankileireihin. "Ei tästä ajasta sovi livahtaa läpi. Se pitää elää askel askeleelta, hitaasti ja raskaasti", Sinjavski luonnehti elämäänsä veljelleen Villelle.

Cederströmin käsikirjoituksen pohjana ovat kirjeet ja muistiinpanot vankileireiltä. Sinjavski sai kirjoittaa kirjeitä kahdesti kuukaudessa vaimolleen. Suomeksi kirjoittanut Susi onnistui merkitsemään kokemaansa muistiin kankaanpalasille. Nämä "karttuunipäiväkirjat" löytyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Vankilavuosien jälkeen Sinjavski muutti länteen ja toimi vuodesta 1973 Sorbonnen yliopiston kirjallisuuden opettajana. Suden kymmenvuotisen vankeuden maailmaan ohjaaja on saanut Pietarissa asuvan Tatjana Tigosen, Amalian sisarentyttären. Tigone on omistautunut keräämään muistitietoa Stalinin uhreista.

Vankileirikokemukset johdattavat pohtimaan olemassaolon, vapauden ja vankeuden peruskysymyksiä. Juna nro 2 kuljettaa katsojat valtaisan matkan Itämeren Pietarista Tyynen meren Vladivostokiin. Kiskot kolkkasivat kuvausryhmän alla vain kahdeksan päivää, mutta elokuvan aika laajentuu monikymmenvuotiseksi kärsimyshistoriaksi. Sinjavskin sanoin: "Psykologiselta kannalta muistuttaa leirielämä istumista kaukojunassa. Junan kulkua vastaa ajan kuluminen, joka pelkällä liikkeellään luo sen illuusion, että tyhjässä oleilemisessa on jotakin mieltä ja täytettä."

Elokuva luotiin leikkauspöydällä ja myös äänimaailma rakennettiin lähes kokonaan uudelleen sen sijaan, että tallennettua 100 %:sta ääntä olisi käytetty. Cederström jätti elokuvastaan pois sekä emigranttien haastattelut että leireillä otetun dokumentaarisen kuvamateriaalin, sillä "se alkoi tuntua historian kuvittamiselta, osoittele-valta ja turhalta". Arkistofilmit olivat Cederströmin mielestä kärsineet inflaation. "Ne eivät enää ole sellaisia muistin arkeologisia palasia, joiden kohdalle pysähtyy niin että ne vaikuttaisivat. Nyt ne ovat kivoja esteettisiä palasia." (HS 21.10.1999)

Siperian halki matkaava juna "vie yhtä paljon maiseman ja nykyisyyden kuin menneitten sielujen halki", Helena Ylänen kirjoitti Helsingin Sanomissa. "Trans-Siberia on upea esseistinen dokumentti. Junan jyskytys läpi synkeän historian on Jyrki Arnikarin kuvauksen avulla loihtinut hypnoottisen elokuvan, joka on kuin audiovi-suaalista meditaatiota."

Cederström on tehnyt yhdessä Airi Leppäsen kanssa radio-ohjelman Muistin arkistot, johon haastateltiin Tatjana Tigosta.

Jari Sedergren 29.9.2010

maanantaina, huhtikuuta 19, 2010

Christiane F. – Wir Kinder vom Bahnhof Zoo

Elokuva esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) 5.5.2010 alkaen klo 18.30.

Suomenkielinen nimi: Christiane F. Ruotsinkielinen nimi: Christiane F. Valmistusmaa ja -vuosi: Saksan liittotasavalta 1981. Tuotantoyhtiöt: CLV-Filmproduktion, Popular-Film, Maran Film, Solaris Film GmbH & Co. Tuottajat: Bernd Eichinger ja Hans Weth, Hans Kaden yhteistuottajana ja Bertram Vetter. Ohjaus: Uli Edel. Apulaisohjaajat: Babette Kirchhoff, Petra Materne. Käsikirjoitus: Herman Weigel Vera Christiane Felscherinowin Kai Hermannille ja Horst Rieckille antamien haastatteluääninauhojen pohjalta. Kuvaus: Jürgen Jürges, Justus Pankau. Kuvasuunnittelu: Sabine Eichinger, Harald Muchametow. Lavastus: Rainer Schaper, Holger Scholz. Puvut: Myrella Bordt. Ehostus: Colin Arthur. Musiikki: Jürgen Knieper. Laulut: David Bowie, "Christiane F." Leikkaus: Jane Seitz. Ääni: Lothar Mankewitz, miksereinä Hans-Dieter Schwartz ja Sybille Windt. Pääosissa: Natja Bunckhorst (Christiane), Christiane Reichelt (Babsi), Daniele Jaeger (Kessi), David Bowie (oma itsen-sä), Eberhard Auriga (vanha narkkari), Jens Kuphal (Axel), Peggy Bussiek (Puppi), Thomas Haustein (Detlev), Jan Georg Effler (Bernd), Rainer Woelk (Leiche), Lothar Chamski (Rolf), Uwe Diderich (Klaus), Ellen Esser (Kessin äiti), Anderas Fuhrmann (Atze), Luts Hemmerling (Bienenstich), Bernhard Janson (Milan), Christiane Lechle (Christianen äiti), Kerstin Malessa (Tina), Cathrine Schabeck (Linda), Stanislaus Solotar (Stottermaxe). Helsingin ensiesitys: 18.12.1981 Orion – televisioesitys: 12.2.1993 MTV3 - maahantuoja: Magna-Filmi Oy Ab – VET 89565 – K16 / K15 (2001) – 3570 m / 138 min

Huumeet ovat olleet osa nuorisokulttuuria pitkään, mutta elokuvallisen populaarikulttuurin keskiöön ne tulivat vasta 1960-luvun lopulla. 1970-luvun huumekuvaukseen tarvittiin jo jotain muutakin kuin elämyksellinen hippikokemus. Valistuksen nimissä esitetyn rankan kirjallisen tosielämäkuvauksen toivat Suomeenkin uskonnolliset lähetyspiirit, mutta niiden teosten yleisö oli rajattu.

Christiane F:n tarina kertoo vuonna 1962 syntyneestä tytöstä, oikealta nimeltään Vera Christiane Felscherinow, joka kirjasi kahden kuukauden haastattelujen aikana kahden aikakauslehti Sternin toimittajan avulla kokemuksensa huumeisesta elämästä läntisen Berliinin kaduilla vuosilta 1975–1978. Kirjaksi tarinat toimitettiin vuonna 1979. Valkokankaille tarina päätyi kaksi vuotta myöhemmin.

Pikkusiskonsa ja äitinsä kanssa asuva Christiane asuu tyypillisessä kerrostalolähiössä Länsi-Berliinin laitamilla. Monien alueen nuorten tavoin hänkin on kyllästynyt, toimeton ja kuollakseen väsynyt asumaan siellä missä on. Hän saa kuulla uudesta Euroopan moderneimmaksi mainostetusta discosta kaupungin keskustasta. Vaikka on alaikäinen, hän pukeutuu hämäävästi aikuiseksi. Diskossa hän tapaa vähän vanhemman Detlefin, joka pyörii huumeisissa ympyröissä. Alkaa kokeilun kierre, jonka päässä on heroiiniaddiktin ja prostituoidun elämä.

Elokuvan tehtävänä on varoittaa huumeiden käytön vaaroista ensikokemuksista lähtien, mutta onnellisia, huumettomia lopputulemia ei kerronta rakenna – vaikka kyse on fiktiosta, asia jää puheiden varaan. Syy voi hyvinkin olla se, että tosielämän realiteettien ja valistuselokuvan pelastustarinamuodon välinen ristiriita olisi käytännössä ollut liian suuri.

Kirja ja elokuva olivat menestyksiä, Christianesta itsestään tuli levyttävä julkkis ja kulttihahmo, jonka myötä elokuvan keskeisestä kuvauspaikasta Bahnhof Zoosta muodostui epätodennäköinen turistikohde muillekin kuin päähenkilön ilmiasua jäljitteleville nuorille naisille. Yhdessä poikaystävä Alexander Hacken kanssa hän levytti bändinimellä Sentimentale Jugend ja yhdessä he esiintyivät myös vuonna 1983 julkaistussa saksalaiselokuvassa Decoder.

Christianen tositarina ei ole päättynyt. Hän aloitti myöhemmin ulkomailta Saksaan pysyvästi palattuaan uudelleen huumeiden käytön, sai siitä vankilatuomion ja viimeisimmät uutiset kertovat, että hän menetti 1996 syntyneen poikansa huoltajuuden 2008.

Jari Sedergren 5.5.2010

torstaina, maaliskuuta 18, 2010

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 50: PÄÄMÄÄRÄNÄ TULEVAISUUS – DOKUMENTTIELOKUVA 1944–1947

Esitys Orionissa (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen kello 17.00. Tervetuloa!

Kansa siirtyy rauhan töihin
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannon johto: Holger Harrivirta. Levitys: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Jari Ilanko. Kuvaus, mv: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki, Björn Soldan ja Reino Tenkanen. Leikkaus: Holger Harrivirta. Selostus: Ilmari Kinnunen. VET: 2158 – 220 m / 9 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 8 min.

Propaganda-Aseveljet ry:n aloitteesta perustettu Finlandia-Kuva Oy siirtyi vuoden 1943 alusta kotirintaman aiheisiin. Finlandia-Katsauksia kuvaamaan ja sotaa käyvän tasavallan tilausfilmejä tekemään kutsuttiin puolustusvoimien Holger Harrivirta. Elokuvausten tuore nokkamies oivalsi hyvin lähistoriaa esittelevien filmien merkityksen. Kansa siirtyy rauhan töihin keskittyi kahteen ensimmäiseen rauhan vuoteen. Kysymys oli kansallisen itsetunnon pohjustamisesta filminauhalla, joka myös projisoi nähtäväksi sodasta irtautumisen tärkeät hetket.

"Kesällä yhdeksäntoistasataa neljäkymmentä neljä alkoi näkyä rauhan merkkejä, joista ensimmäinen oli Suomen Marsalkka Mannerheimin valinta tasavallan presidentiksi erikoislailla." Elokuun presidentinvaihdoksen Rytistä Mannerheimiin filmasi puolustusvoimien Reino Tenkanen. Tenkasen kamera oli myös syyskuun 7. päivän todistaja, kun Suomen nevotteluvaltuuskunta siirtyi valkoista lippua kantaen Imatran Juustilasta Neuvostoliiton puolelle. Rauhan töihin johdattelevat lisäksi TK-mies Esko Töyrin syyskuun 5. päivän kuvat heti aselevon astuttua voimaan. Niissä viholliselle tarjotaan rauhan tupakit ja piikkilangat leikellään ennen vetäytymistä vanhan rajan taakse. Porkkalan evakuoinnin kuvat sulkevat peruuttamattomasti jämä-Suomen rajalinjat.

"Elokuvamme tulee uhkua tulevaisuuden uskoa taustanaan hävitys, sota ja murhe", oli uuden ulkomaanpropagandan gurun Lorenz von Numersin visio, josta Harrivirta otti selvästi onkeensa. Sotainvalidit ja sankarihautojen ristit todistavat, että "paljon oli uhrattu sodan moolokille". Lempeämmin muistuttaa uhrausten vuosista naisten puukenkämuoti, "kun vähäiset nahkavarastot menivät miesten jalkineisiin rintamille". Miesten kotiuttamiset sieltä jatkuivat joulukuulle 1944 "kaikille tutuin toimenpitein", niin että kiväärinsä luovuttaneille jäi sentään kauluslaataton asetakki, pussihousut, alusvaatteet ja saappaat. Näissä asusteissa ja "raskaista uhreista huolimatta Suomen mies katsoi vakaana tulevaisuuteen ja iski kiinni työhön hartiavoimin". Vielä ennen sitä oli kuitenkin käyty Lapissa kolmas sota, jonka synnyttämät rauniot tallentuivat Holger Harrivirran ja Unto Kumpulaisen kameroille sitä mukaa, kun saksalaiset polttivat, räjäyttivät ja vetäytyivät Norjaan.

J. K. Paasikivi
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Holger Harrivirta. Levittäjä: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Suomen hallitus. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Toivo H. Heikkilä. Kuvaus: Unto Kumpulainen ja Kalevi Lavola. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2141/23.11.1945. 210 m / 8 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 7 min.

Syksy 1945: Voittajavaltojen valvontakomissio oli asettunut maahan ja valvoi, että Suomi täytti sille asetetut rauhan ehdot. Suomi oli muodollisesti itsenäinen maa. Hotelli Torniin majoittunut kenraalieversti A. A. Ždanov oli kuitenkin hallituksen yläpuolelle asettunut komission puheenjohtaja. Maan alta noussut Suomen Kommunistinen Puolue oli puolestaan Stalinin nimittämälle Ždanoville kiitollinen ja luotettava tukijalka.

Filmi, työnimellä "Pääministerin päivä", valmistui tässä ilmastossa 75 vuotta täyttävän J. K. Paasikiven kunniaksi. Pääministerin julkisista esiintymistä oli vielä tuoreessa muistissa valtiopäivien marraskuinen avajaisjumalanpalvelus, johon parlamentti ja hallitus astelivat Paasikiven johdolla. Elokuvan avauksena sillä oli Mannerheimin yli kurkottava valtapoliittinen merkityksensä. Lisäksi Paasikiven näyttävä esiintyminen kameroille Ždanovin ja Pavel Orlovin seurassa Lokakuun vallankumouksen muistopäivän vastaanotolla Nevostoliiton lähetystössä oli selvä signaali "hyvän ja luottamuksellisen yhteistyön syntymisen" mahdollisuuksista tulevan presidentin johdolla. Tämän jälkeen Paasikivi vielä esiintyi "iltakoulun" vetäjänä ministereilleen, joiden joukossa nähdään Paasikivelle lojaali Urho Kekkonen ja kotikommunisti Yrjö Leino, Ždanovin uskollinen korva.

Elokuva kurkistaa myös "julkisuuden taakse" Paasikiven kotioloihin ja luo siellä imagoa radiosta ja päivälehtien läpi aikaansa seuraavasta miehestä. Kortensa kekoon panee puoliso Alli Paasikivi. Hän esittelee miehensä Moskovan neuvotteluissa pikakirjoittamat muistiinpanot. Juho Kusti itse syventyy päiväkirjaansa. Siitä on hahmottuva raskaansarjan poliittinen testamentti tuleville polville. "Suutarin tyttären" koti saa hienon kulttuurisen silauksen, kun kamera väläyttää Allin arvokasta porsliinikokoelmaa, pyyhkäisee Juho Kustin kirjahyllykön aarteita ja esittelee Väinö Aaltosen pienoisveistoksen, "Musan".

Vaalielokuvan käsikirjoitti vielä tohveleissa sikariaan tupruttelevalle tulevalle presidentille pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä. Kummisetänä taustalla vaikutti oikeusministeri Urho Kekkonen, joka täten varmisteli itselleen tilauksen tulevien hallitusten ministeriksi.


Neuvostoliiton vientituotteiden näyttelyn avajaiset Helsingissä 24.8.1946
Suomi ja Neuvostoliitto 1946. Tuotantoyhtiö: Continental Filmi Oy. Tuottaja: Veli J. Paasikivi. Levitys: Mosfilm (Neuvostoliitto) Tilaaja: SNS:n kauppa- ja teollisuusjaosto. Kuvaus, mv: Reino Tenkanen ja Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto. VET: 2307 / 3.10.1946 – 200m / 7 min. Esitys Orionissa: Digi betacam, 6 min.

Veli Juhani Paasikivi syntyi ja kasvoi Raumalla, mutta seilasi sisällissodan alta Leninin Neuvostoliittoon vasta 17 vuotta täytettyään. Siellä hän loi liikemiesuran kalateollisuudessa ja turkisten välittäjänä. Vuonna 1933 Veli J. Paasikivi palkattiin Suomen Moskovan suurlähetystön kiinteistönhoitajaksi. Hän vastasi vuonna 1936 uudisrakennuksen taloudesta ja yleni lähetystön valmistuttua isännöitsijäksi. Talvisodan sytyttyä Veli Paasikiven oli palattava Tukholman kautta sotaa käyvään Suomeen, missä entinen puoliso paljastui vakoilijaksi ja sai vuonna 1943 kuuden vuoden kuritushuonetuomion maanpetoksesta ja osallisuudestaan ns. Nuorteva-Wuolijoki -juttuun. Tapaus ei estänyt Paasikiveä laajentamasta liiketoimiaan elokuvan alueelle.

Moskovan rauhan kesänä 1940 hän perusti OY Continental Import Export Ab:n, jonka olemassaolon varmisti osakkuudellaan Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Firman toimitusjohtaja Paasikivi ryhtyi hankkimaan seuran kulttuurijaoston esitettäväksi neuvostoliittolaisa "valistuselokuvia". Niistä ensimmäinen, "Lenin 1918", kiellettiin 23.8.40 ja toiminta katkesi muutenkin sotaan kesällä 1941. Syksyllä 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura nousi tuhkasta siniristi, sirppi ja vasara -tunnuksin, ja neuvostoliittolaiselle elokuvalle taottiin uusi tilaus. Sitä täyttämään tarvittiin jälleen Paasikiven Continental Filmi ja sitä varten uusi teatteri Gloria.

Continental-Filmi teetti vuosina 1945-6 sikermän suhde-elokuvia Suomen ja Neuvostoliiton välisestä yhteistyöstä kulttuurin, teollisuuden ja kaupan alueilla. Neuvostoliiton vientituotteiden näyttely oli niistä poikkeuksellisen painava avaus, joka versioitiin sekä Suomessa teatteri Glorian alkukuvaksi että neuvostokansalaisille nähtäväksi. Rauhanomaisen kuvaustehtävän otti hoitaakseen entinen TK-elokuvaaja Reino Tenkanen apunaan Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto. Messufilmin rahoitti SNL:n kauppa- ja teollisuusjaosto, jonka johtokunnan jäsen V.J. Paasikivi itsekin oli. Ruplat hankkeelle virtasivat Neuvostoliiton kulttuurivientiä pönkittävän propagandaelimen VOKS:in kassasta.

Tenkasen ja Suomi-Filmin kamerat taltiovat Glorian kankaalta nähtäväksi, kun presidentti ja rouva Paasikivi sekä ministeri Yrjö Kallinen avasivat suurlähettiläs Orlovin ja kenraalieversti Zdanovin kanssa Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyn elokuussa 1946. Avajaisseremoniat ja sodasta elpyvän itänaapurin tavarapaljoutta ylistävät illuusiot kuvattiin Messuhallissa Leninin, Stalinin, Molotovin ja muiden merkittävien miesten väritettyjen korokuvien alla.

Välirauhasta rauhaan 1947
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Kuvaus, mv: Pentti Lintonen ja Kalevi Lavola. VET:2385 / 6.3.1947 – 240 m / 8 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 7 min.

Veli Tamminen perusti Filmisepponsa välittömästi sodan jälkeen vuonna 1945. Vuoteen 1948 mennessä yhtiö takoi levitykseen yli 100 lyhytfilmiä ja nousi Finlandia-Kuvan ja Suomi-Filmin kanssa alkukuvavalmistamojen kärkikolmikkoon. Tammisella oli poikkeuksellisesti journalistin korkeakoulututkinto. Hän myös ihaili amerikkalaista yrittäjähenkeä ja aloitti ennen sotia kaupallisten tilauskuvien valmistajana Oy Tamkon mainosfilmeillä. Ensimmäinen amerikkalaisvaikutteinen Filmiseppo-Katsaus valmistui marraskuussa 1947 ja kahta vuotta myöhemmin nähtiin Tammisen Yhdysvalloista välittämän uutisvaihtoaineiston esiinmarssi.

Samaan aikaan kun Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan sitomat elokuvayhtiöt hekumoivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla, valitsi Tamminen kameroittensa kohteeksi Suomen delegaation lähdön Pariisin rauhankonfrenssiin elokuussa 1946. Sinne matkasivat Seutulasta mm. pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell, professori Väinö Voionmaa, sisäministeri Yrjö Leino, opetusministeri Lennart Heljas ja kouluneuvos John Österholm.

Valtuuskunta myös palasi Tammisen kameroiden eteen, jotka pyrkivät luomaan illuusiota siitä, että sodan hävinnyt Suomi kuului silti jatkossakin kahteen ideologiseen leiriin jaetussa Euroopassa länteen. Rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947. Elokuva päättyy Messuhallissa järjestettyihin rauhanjuhliin, juhlakaluina kaksi itsenäisen Suomen presidenttiä, J.K. Paasikivi ja päämiehistä ensimmäinen, K. J. Ståhlberg. Samalla uutiskameran linssiin lankeaa viimeisen kerran idän leirin edunvalvojan, valvontakomission väistyvän puheenjohtajan, kenraalieversti Ždanovin varjo.


Suomi kunnioittaa Leninin muistoa
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö:Oy Continental Filmi. Tuotannon johto:Veli J. Paasikivi. Tilaaja: Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja Moskovan Lenin -museo. Käsikirjoitus ja selostus: Sirkka Virtanen. Kuvaus, mv: Reino Tenkanen. VET: 6790 / 28.3.1946 – 240 m / 9 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 8 min.

Suomi kunnioittaa Leninin muistoa valmistui kaksi kuukautta Lenin-museon avajaisista elokuvaksi, jolla juhlallisesti liitti uuden instituution osaksi Suomen ja Nevostoliiton ystävyyssuhteiden julkisuuspropagandaa. Elokuvan tilasi Suomi-Neuvostoliitto-Seura yhdessä Moskovan Lenin -museon kanssa. Valvontakomission ajan hovikuvaamo, Veli J. Paasikiven Continental Filmi, vastasi elokuvan toteutuksesta.

Elokuvan Tampere on Leninin kaupunki. Neuvostoliiton perustaja oli asunut Kyttälässä matkailukoti Pellervossa ja Tampereen työväentalon salissa hän johti vuonna 1905 Josif Stalinin kanssa Venäjän bolsevikkien maanalaisia kokouksia. Kokoussalin Lenin-kulttia kirkastava legenda liittyi vuoteen 1906, tilanteeseen, jossa vallankumousta vasta valmistellut Vladimir Iljits oli luvannut Suomelle itsenäisyyden. Kiitokseksi siitä vihittiin sali maan "vapauttajalle" museoksi Leinin kuoleman muistopäivän aattona 20. tammikuuta 1946.

Reino Tenkasen ystävyyden kamera kuvasi avajaisseremoniat ja Ravintola Hämeensillassa järjestetyt loistoillalliset. Ajan etiketin mukaisesti paikalla nähdään vastapuolen hierarkian ylätaso kenraalieversti Ždanovin ja suurlähettiläs Orlovin johdolla. Suomalaisista arvovaltaisin on opetusministeri Eino Pekkala, mutta tunnustuksellisesti tärkeämpiä ovat valtionpetoksesta vapautetut vasemmistovaikuttajat, sotavuodet istunut Mauri Ryömä ja kuritushuoneesta Yleisradion johtoon nostettu Hella Wuolijoki. Globaalitaloudella oli kohtalokkaat sormensa pelissä, sillä Wuolijoki oli tehnyt bisnesnaisen uraa Neuvostoliitossa samoihin aikoihin kuin elokuvan tuottaja Veli J. Paasikivi omaansa.

Yleisradion päivä
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy / Finlandia-Kuva Oy. Tuotannon johto: Holger Harrivirta. Tilaaja: Oy Suomen yleisradio Ab. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pentti I. Nikulainen. Kuvaus, mv: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. VET: 2349 / 24.1.1947 – 280 m / 10 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 9 min.

Yleisradion päivä on timmi kokovartalokuva tilaajansa toiminnoista ja tähdistöstä pääjohtajansa Hella Maria Wuolijoen kaudella. Äärilaidan väkevät voimat kiskaisivat yleisradion vasemmale välittömästi välirauhan jälkeen. Wuolijoki nimitettiin jo ennen SKDL:n vuoden 1945 vaalivoittoa sini-valkoisen radiotalon punaiseksi pääjohtajaksi. Hella Wuolijoen ohjelmasisältöjä ravistellut ja uudistanut ura päättyi vuoteen 1949.

Yleisradion julkisuuskuvaa kiilloittamaan käytettiin myös dokumenttielokuvan keinot, tällä kertaa Suomi-Filmiin fuusioituneen Finlandia-Kuvan toimesta. Elokuvayhtiön valinta ei tuottanut vaikeuksia Yleisradion teatteriosaston päällikkö Matti Kurjensaarelle, joka oli itse työskennellyt Suomi-Filmin kirjallisen osaston palveluksessa. Radioteatteri oli Wuolijoen suosiossa ja siksi Kurjensaari oli oikeutettu esiintyjä Unto Kumpulaisen kameralle, kuten myös viihdeohjelmien armoitettu suunnittelija Antero Alpola. Myös näyttelijä Kaarlo Halttunen nähdään, tosin vain kuittaamassa saatavansa kassalta.

Aamun ohjelmatarjonnan aloittaa hyvän päivän toivotuksin elokuvan selostaja, kreivillinen vapaaherra Carl-Erik Creutz. Tämän jälkeen ketjutetaan kampanjaan mukaan mm. selostajat Pekka Tiilikainen ja Eero Leväluoma sekä kuuluttajat Matti Tamminen ja Kaisu Puuska. Ohjelmiston laajuudesta todistavat lisäksi "Markus-setä" Rautio ja eduskunan reportteri Leo Meller. Elokuva siirtyy demokraattisesti ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman huoneesta studioihin ja työpajoihin, kunnes kameran on kohdattava pääjohtaja ohjelmaneuvoston istunnossa. Elokuvan kuumat hetket koetaan vasta "Pienoisparlamentissa", kun kesästä 1945 kokoontunut "Radion keskustelukerho" päästää parlamentaarisin voimasuhtein valitut väittelijänsä kaiken kansan kuultavaksi SKDL:n Hella Wuolijoen johdolla.

Asuntopula
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy / Suomi-Filmi Oy. Levittäjä: Suomi-Filmi. Tilaaja: SKDL. Ohjaus:Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Uno Pihlström. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2501/6.11.1947 – 293 m / 11 min. Esitys Orionissa: kopio, 35 mm.

Välirauhan käynnistämissä suhdanteissa asettautuivat porvarilliseen järjetykseen tottuneet elokuvayhtiöt kahdelle jakkaralle, sitä mukaan kuin kommunistien ja SKDL:n mandaatti laajeni maan taloutta, kulttuuria ja politiikkaa valvovissa minsteriöissä. Suomi-Filmin lyhytkuvaosastoon jatke Finlandia-Kuva Oy oli perustettu vuonna 1943 valtion sinivalkoisten toivekuvien täyttäjäksi. Nyt "vaaran vuosina" Suomi-Filmiin sulautetun Finlandia-Kuvan ohjaajan Holger Harrivirran oli tarkkailtava herkällä silmällä myös poliittisesti vahvan ja maksukykyisen äärivasemmiston punaisella värjättyjä toiveita.

Asuntopula on SKDL:n talousosaston masinoima elokuvapamfletti, jonka kärki osoitti kaupunkien kerrostaloasumisen ahtausloukkuihin sodan jälkeen. Siinä samalla se survoi maanrakoon luokkayhteiskunnan uudenlaisen alistamismekanismin, joka hivuttautui kaikkialle kuin syöpä rintamamiehille ja siirtolaisväestölle suunnitellun tyyppitalojärjestelmän myötä. "Saksa lähti soitellen sotahan", aloitti elokuvan käsikirjoituksen säveltänyt kynäniekka Matti Kurjensaari, joka Olavi Paavolaisen kumppanina kyllä tiesi, "miten kaikesta sotilaallisesta oli tehty silmiähivelevä näytelmä" ja kuinka "nuoriso valmennettiin surmaamaan ja tulemaan surmatuksi". Suomikin "joutui sodan liekkien keskelle", jonka "miehekkään leikin saavat lopulta maksaa naiset, lapset ja vanhukset. Sillä kaikesta tästä on luonnollisesti ollut seurauksena suunnaton asuntopula."

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö:Continental Filmi Oy. Tuottaja: Veli J. Paasikivi. Tilaaja: SNS, kulttuurijaosto. Ohjaus ja selostus: Roland af Hällström. Kuvaus ja leikkaus: Reino Tenkanen. VET: 2104 / 29.9.1945 – 200 m / 9 min. Esitys Orionissa: kopio, 35 mm.

Veli Juhani Paasikiven (ent. Hellstén) Continental Filmistä tuli jälleen kulttuuripoliittinen tekijä, kun syyskuun alun aselevon vahvistava välirauha oli solmittu Moskovassa 19.9.1944. Paasikiven maahantuoma Volga – Volga oli juuttunut jatkosotaan. Nyt lokakuun 1. päivänä otti Grigori Aleksandrovin vuoden 1938 ohjaus hyllytyksestään makean revanssin elokuvateatteri Elysén ensi-illassa valvontakomission, hallituksen ja diplomaattien läsnäollessa.

Paasikiven suorat suhteet Neuvostoliiton kulttuuriorganisaatio VOKS:iin lupailivat valkokankaalle jatkossakin neuvostojärjestelmän filmitähtiä ja mausteeksi dokumenttielokuvan välittämän näkemyksen isänmaallisesta sodasta. Näin tapahtui, kun Mosfilmin elokuville avautuivat julisteilla ja vitriineillä koristellut puitteet Paasikiven upouudessa teatteri Gloriassa. 15.10.1944 perustettu Suomi-Neuvostoliitto-Seura ei myöskään jättänyt Continental Filmiä laskuista, kun tuli aika kuvata "ensimmäiset kosketukset Neuvostoliiton sivistyselämään ystävällisessä tutustumistarkoituksessa".

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat muotoutui tarinaksi ensimmäisten kulttuurivierailujenn ohjelmallisista tapahtumista. Samalla tehtiin Reino Tenkasen kameralla selväksi, että Continental oli neuvostoelokuvan näköalaikkunana. Sotakuvaajana toimineen Tenkasen filmi kertaa ensin, miten antautunneen Suomen valtuuskunta ylittää nöyränä rajan matkalla Molotovin isännöimiin neuvotteluihin. Vasta tämän jälkeen tulee vuoroon kulttuuri ja kullttuuriväki, joka lähtee vankilasta vapautuneen Hella Wuolijoen johdolla Moskovaan. Vastavierailun keskeisenä antina nähdään elokuvaohjaaja Vsevolod Pudovkinin tuloseremoniat Helsingissä ja Veli Paasikiven pitämät kunniapäivälliset Kämpissä. Suomalaisen elokuvan tähdet, ohjaajat ja edistyksen eliitti ovat paikalla, mutta myös valvovat silmät ja korvat kuten tiedustelupalvelun Jelisei Jelisejev, Kekkosen luottomieheksi tullut VOKS:n Mihail Kotov sekä ulkoministeriön Asko Ivalo.

Hierarkian huipulla säilyy Hotelli Tornin ja pääministerin virkahuoneiston välinen luottamuksen tasapaino, kun molempien isännät kuvataan puna-armeijan tanssiryhmän ja kuoron juhlakonsertissa. Lisäksi valvontakomission A.A. Ždanov nähdään Volga-Volgan, Ruslan ja Ludmilan sekä sotaelokuva Stalingradin kutsuvierasaitiossa, kuten myös pääministeri J.K. Paasikivi, joka vielä varmuuden vakuudeksi esittäytyy SNS:n kunniapuheenjohtajana Yrjö Leinon seurassa. Suomi on siis tapailemassa keksinäisen ymmärryksen luottamussuhdetta Neuvostoliittoon ja "eräänä tärkeänä välineenä, tai sanoisimmeko muotona, Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittämisessä molemminpuolisen luottamuksen pohjalta, on käsittääksemme elokuvalla hyvin suuri merkitys".


Vägarna kring Rovaniemi – Lapin tuho
Ruotsi 1945. Tuotantoyhtiö: Svensk Filmindustri. Tuottaja:Brita Wrede. Levitys: Sandrew & Bauman (Ruotsi), Suomen Filmiteollisuus Oy (Suomi). Tilaaja:Ruotsin ja Suomen Punainen Risti. Ohjaus:Brita Wrede. Leikkaus:Felix Forsman. Kuvaus:Felix Forsman, Brita Wrede, Björn Soldan ja Hilding Flood (Ruotsin armeija). Selostus: Carl- Erik Creutz (ruots.). Suomen ensi-ilta: Kino Savoy 24.9.1945. VET:2084 / 4.9.1945 – 415 m / 16 min. 4198 / 10.10.1952 – 250 m / 20 min. ( 16 mm ). Esitys Orionissa: 35 mm, kopio.

Brita Wrede oli kulttuurin moniottelija, joka vaikutti yhtä sujuvasti sekä Suomessa että Ruotsissa. Lukuisten toteutumattomien elokuvakäsikirjoitusten jälkeen Wrede löysi sotavuosina dokumenttielokuvasta alueensa. Jatkosodan aikana ja sen loputtua hän tuotti ja valmisti Ruotsissa myös Suomessa nähdyt dokumentit Anu Parikka och de andra (1943), Ny vandring (1944), Tragedin i Torndalen (1945), Vägarna kring Rovaniemi (1945) ja Så leva vi (1946). Sotakuvaajien näkökulmasta poiketen Wrede samastui sodan jaloissa vaeltaviin karjalaisiin ja lappalaisten kohtaloihin matkalla Pohjois-Suomesta Ruotsiin ja takasin tuhottuun Lappiin.

Lapin sota entisten aseveljien kesken käynnistyi 28. syyskuuta 1944 maihinnousulla Tornioon, kun kenraalieversti Ždanov oli vaatinut Stalinin suulla Saksan Lapin-armeijan veristä häätöä. Samalla se tuli merkitsemään Suomen Lapin infrastruktuurin ja asutuksen täystuhoa perääntyvien saksalaisten hävitetyn maan taktiikan seurauksena. Tapahtumia Kemissä ja Haaparannassa oli komennettu filmaamaan puolustusvoimien TK-elokuvaajien viimeinen mohikaani, Felix Forsman.

Armeijan vapauttamasta 27-vuotiaasta kameramiehestä tuli tämän jälkeen Wreden pääkuvaaja, jonka näyt Tornionjoen roihuavista rakennuksista vaihtuivat kesäkuussa 1945 "erämaan pakolaisten" paluuseen lapsineen ja karjoineen Suomen puolelle Kemiin ja junan lavoilla Rovaniemelle. Viimeiseksi Wrede ja Forsman etenivät erämaita Ivaloon, minne Aslak ja hänen vaimonsa päättävät elokuvan runollisessa finaalissa vaelluksensa avaran taivaan alla.

Lapin tuho kosketti pohjoismaissa ja se sattui kipeästi myös Berliinin elokuvafestivaaleilla. Wreden avoimeksi jättämä käsikirjoitus oli mahdollisuus Forsmanille, joka vapautui peilaamaan eloa saksalaissodan raunioiden varjoissa tuoreemmin kuin mihin hän sotapropgandassaan oli tottunut. Myöhemmin Wrede nimesi elokuvaajansa luonnonmenetelmän "Rossellinin linjaksi", kunnianosoituksena sodanvastaisen neorealismin suurelle mestarille.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 24.3.2010

tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

Finding Nemo

Suomenkielinen nimi: Nemoa etsimässä. Ruotsinkielinen nimi: Hitta Nemo. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiöt: Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures. Tuotannonjohto: John Lasseter. Tuottaja: Graham Walters. Apulaistuottaja: Jinko Gotoh. Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unrich. Käsikirjoitus: Stanton (tarina), kuvakäsikirjoitus: Stanton, Bob Peterson ja David Reynolds. Kuvaus: Sharon Calahan ja Jeremy Lasky (kuvauksen johto). Animaatio: Alan Barillaro, Mark A. Walsh (ohjaavat animaattorit), Randy Berrett, Anthony B. Christov, Robin Cooper, Ricky Nierva (taiteellisia johtajia). Kuvasuunnittelu: Ralph Eggleston. Musiikki: Thomas Newman. Leikkaus: David Ian Salter. Ääni: Gary Rydstrom, Michael Silvers, Kent Brown. Pääosissa / äänet: Tom Pöysti / Albert Brooks (Marlin), Ellen De Generes / Ona Kamu (Dory, Dori), Alexander Gould / Samuel Anttila (Nemo), Willem Dafoe / Seppo Pääkkönen (Gill). Jussi Lampi (Pomo), Petteri Summanen (Tärsky), Tomi Paatsalo (Tyrsky), Santeri Kinnunen (Nestori), Pertti Koivula (Pallo), Markus Bäckman (Kupla), Hanna Kaila (Meri / Tuuli), Taisto Oksanen (Kurlu), Merja Larivaara (Liisku). Helsingin ensiesitys: 28.11.2003 Tennispalatsi 1, 3 & 6; Kinopalatsi 1,2 & 6 – maahantuoja: Buena Vista International, Finland. Televisiolähetyksiä: 6.12.2007 ja 10.4.2009 YLE TV2. VET 107297 – K7 – 2800 m / 101 min

Puhe värielokuvasta voi tuntua kummalliselta nykyaikaisen animaatioelokuvan yhteydessä, mutta Nemoa etsimässä on juuri sitä. Pääosin veden alle sijoittuvassa tarinassa kuvataan hehkuvissa väreissä trooppista flooraa ja faunaa, ja unenomaisesti esitettyjen kohteiden muodot ja liikkeet ovat nautittavissa siinä kuin sujuva tarinointikin, jota Pixar on osoittanut harrastaneensa aiemminkin, esimerkiksi elokuvissa Toy Story ja Monter Inc. Tarina on päällisin puolin pitkälle komediallista, mutta kuten niin usein, sitä on ryyditetty erityisesti aikuiskatsojia viihdyttävällä satiirilla. Päinvastoin kuin yleensä, elokuvan sankari on – isä.

Elokuva kertoo pienen koralliahveniin kuuluvan Nemon seikkailuista. Nemo on vuokkokalanakin – tunnetaan myös klovnikalana – kooltaan pieni, mutta hänen uteliaisuudellaan ei ole rajoja. Isä Marty on ylihuolehtivainen pojastaan, sillä tämä on kaikki, mitä isälle on jäänyt jäljelle Nemon äidin ja kudun munaparvesta barrakudahyökkäyksen jäljiltä. Kun Nemo lähtee ensimmäisen päivän koulumatkalleen, isä varoittaa syvän veden vaaroista, mutta kuten lapsille usein käy, varoitukset kaikuvat kuuroille korville. Nemo päätyy sydneylaisen hammaslääkärin suolaisen veden akvaarioon. Marty ja hänen matkalla tapaamansa suurisilmäinen toverinsa, välskäreiden heimoon kuuluva palettivälskäri Dori jäljittävät kadonnutta kalalapsukaista halki meren ja vähän maankin. Mutta Nemolla ja muilla akvaarioon vangituilla on oma suunnitelmansa: paeta akvaariosta meren turvaan.

Tehtävä ei ole helppo, vaikka akvaarion vangeilla onkin apua paikalle eksyneestä pelikaanista, joka on omaksunut sille luontaisesti lankeavan kalansyöjän identiteetin oheen mitä ilmeisimmin kasvispäivän ellei peräti täydellisen kasvisruokavalion, kuten muuten erinäiset meren kauhistuttavat haitkin. Kasvisruokaideologia ei voisi saada populaarikulttuurista parempaa tukea.

Elokuvan sanoma löytyy perheideologian ytimestä: vanhempien ylihuolehtivuus voi vaikuttaa juuri päinvastaiseen suuntaan, pois vanhemmista ja heidän vaikutuspiiristään, mutta asialla on kääntöpuolikin. Vaikka lapsi osoittaisi suurta itsenäisyyden kaipuuta ja torjuntaa läheisiään kohtaan, vanhemmat tulevat usein mieleen erityisesti jos asiat eivät suju niin kuin toiveikas lapsi olisi halunnut. Erilaisuuden edut, esimerkiksi ryhmää vahvistava voima ja yhteiset ponnistukset, toisin sanoen menestys samaan hiileen puhaltaessa, saavat elokuvan sanomassa tärkeän sijan. Nyky-yhteiskunnan mallin mukaisesti meille opetetaan vaivihkaa eli taitavasti, että erilaisten yhteistyössä on yksilön ylittävää voimaa.

Jari Sedergren 4.4.2010