Englanninkielinen nimi: Katja's Autumn. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1991. Tuotantoyhtiö: Reppu-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Terhi Tammila. Tuottaja: Petra Tarjanne. Ohjaus ja käsikirjoitus: Anssi Mänttäri. Kuvaus: Heikki Katajisto. Kamera-assistentti: Harri Räty. Synkronitehosteet: Olli Pärnänen. Puvut: Elina Mikkola. Musiikki: Asko Mänttäri (Katjan teeman sävellys ja sovitukset). Leikkaus: Timo Linnasalo. Leikkausassistentti: Oona Niiranen. Trailerin leikkaus: Nina Jansson. Äänitys: Jussi Väntänen, Panu Pohjola. Musiikin äänitys: Kyösti Väntänen. Muusikot: Taisto Wesslin, Eero Koivistoinen, Antero Priha, Esko Rosnell. Miksaus: Tom Forström, Jussi Väntänen. Järjestäjä: Matti Halonen. Tuotantosihteeri: Kirsi Airos. Kuvaussihteeri: Marja-Leena Helin. Valomiehet: Mikko Mattila, Juha Puumalainen. Pääosissa: Antti Litja (Ossi Eerola), Hanna Manu (Katja), Kari Heiskanen (Pekka), Liisa Halonen (Merja), Aino Ahlberg (Jelena), Vieno Saaristo (Riitta), Tarja Omenainen (punkkarityttö), Heikki Peltonen (Eki), Mikko Tornivuori (Rami), Pertti Sveholm (puolikalju mies), Tarja Markus (Mirjami), Rea Mauranen (käheä-ääninen nainen), Mikko Hänninen (Pena), Alina Mänttäri (Katja lapsena), Olli Vesala (juopunut asiakas). Televisiolähetyksiä: 5.4.1994, 16.7.1999 ja 28.3.2001 YLE TV2, 26.8.2004 YLE TV1. Videolevitys: BJT KIrjastopalvelu (1996). VET 26908 – S – 2610 m / 95 min
Muuttolinnun aika vuodelta 1991 on Anssi Mänttärin 14. elokuva, työnimeltään "Isä ja tytär". Elokuvan ohjanneen ja käsikirjoittaneen Mänttärin omat kokemukset toimivat pontimena avioeroteeman ja isättömyyden kokemuksien käsittelyyn. Elokuvan lehdistötiedote korosti, että perhetematiikka oli ensimmäisestä elokuvasta lähtien kiinnostanut ohjaajaa, olivatpa kyseessä perheen sisäiset voimasuhteet, yksinhuoltajuus sekä isän että äidin näkökulmasta, isien ja äitien elämäntavat, lapsettomien ongelmat, eronneet tai eroamassa olevien tunnot vaikeissa tilanteissaan.
Muuttolinnun ajassa Mänttäri vaatii sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta tekee sen lapsen näkökulmasta. Elokuva tekee selväksi, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiin, olivatpa vanhempien keskinäiset välit mitkä hyvänsä esimerkiksi avioerotilanteen vuoksi.
"Ohjaan jo kirjoittessani", Mänttäri luonnehti metodiaan Anna-lehdessä (18/1991), "ja olen valinnut mielessäni pääosien esittäjätkin. Kun kuvausprosessi alkaa, elokuva elä jo valmiina päässäni ja esimerkiksi dialogit ja kohtausluettelot ovat aivan tarkat. Tuttu kuvaaja osaa jo niin hyvin lukea ajatuksiani, että kuvakulmat muotoutuvat sitten itsestään tehdessä."
Antti Litja oli pääosavalintana Mänttärille itsestään selvä. "Siitä tuli sillä tavoin näköispatsas, ettei roolia kukaan muu voisi näytelläkään", ohjaaja kertoi Turun Sanomissa (20.4.1991). "Litjassa personoituu suomalainen keskiverto mies paremmin kuin yhdessäkään toisessa näyttelijässä."
Arvostelijat vertasivat Mänttärin elokuvaa mm. Ingmar Bergmanin äidin ja tyttären välejä setvineeseen kansainväliseen suurhittiin Syyssonaattiin. Bergmanilaisen suuren dramaturgian sijaan Mänttäri tarjosi "hienovireistä bluesia ja myös aidosti hauskoja hetkiä", kuten Reijo Noukka Aamulehdessä kirjoitti. Näyttelijätyötä kiiteltiin yleisesti, eikä aiheetta.
– Jari Sedergren 16.5.2009
torstai, toukokuu 14, 2009
Álmodozások kora
Suomenkielinen nimi: Kun eletään unelmien aikaa. Ruotsinkielinen nimi: Dagdrömmas tid. Valmistusmaa ja -vuosi: Unkari 1965. Tuotantoyhtiö: Béla Bálász Studio. Tuottaja: György Sívó. Ohjaus ja käsikirjoitus: István Szabó. Kuvaus: Tomas Vámos. Musiikki: Péter Eötvös. Pääosissa: Anrd´s Bálint (Jancsi), Cecilia Esztergályos (Àgi), István Bujtor (Ágin poikaystävä), Béla Asztalos (Laci), Ilona Béres (Èva Halk), István Dékány (Füsi), Tamás Eröss (Matyi), Miklós Gábor (Flesch), János Rajz (hra Zsoldos), Imre Sinkovits (Harrer). Televisioesitys: 4.11.1967 YLE TV1. 95 min
István Szabó on kuulunut sekä parhaiten tunnettuihin että merkittävimpiin unkarilaisiin elokuvaohjaajiin jo pitkään. Elokuvataiteen akatemiassa Budapestissa opiskelleen Szabón 1960-luvulla tehdyt ohjaukset kuuluvat oleellisesti eurooppalaisen uuden aallon piiriin. Budapestin Béla Bálász -studiolla työskennelleen Szabón on nähty omaksuneen Ranskan uuden aallon vaikutteita erityisesti François Truffault'lta. Myöhemmissä teoksissaan Szabó on keskittynyt Unkarin historiaan, viimeisimmissä erityisesti toiseen maailmansotaan.
Harvoin nähty Kun eletään unelmien aikaa oli Szabón ensimmäinen näytelmäelokuva. András Bálint näyttelee Jancia, sähköinsinööriä, joka hypää sängystä sänkyyn, eikä suostu sitoutumaan kenenkään rakastajansa kanssa. Mutta kuten useimmille käy, ennen pitkää tilanne käy mahdottomaksi syystä tai toisesta.
Nyt kipinäksi riittää paikallinen julkkis Éva (Ilona Beres), jonka Janci bongaa televisiosta. Kyse on kaukorakkaudesta, naisesta jota hän koskaan ole tavannut, ja jonka hän voi muiden fanien tapaan tavoittaa vain television pienestä ruudusta. Kun kohtaaminen sitten realisoituu, on aika laskea plussat ja miinukset – mukana on sekä miellyttäviä yllätyksiä että vähemmän miellyttäviä tosiasioita.
– Jari Sedergren 13.5.2009
István Szabó on kuulunut sekä parhaiten tunnettuihin että merkittävimpiin unkarilaisiin elokuvaohjaajiin jo pitkään. Elokuvataiteen akatemiassa Budapestissa opiskelleen Szabón 1960-luvulla tehdyt ohjaukset kuuluvat oleellisesti eurooppalaisen uuden aallon piiriin. Budapestin Béla Bálász -studiolla työskennelleen Szabón on nähty omaksuneen Ranskan uuden aallon vaikutteita erityisesti François Truffault'lta. Myöhemmissä teoksissaan Szabó on keskittynyt Unkarin historiaan, viimeisimmissä erityisesti toiseen maailmansotaan.
Harvoin nähty Kun eletään unelmien aikaa oli Szabón ensimmäinen näytelmäelokuva. András Bálint näyttelee Jancia, sähköinsinööriä, joka hypää sängystä sänkyyn, eikä suostu sitoutumaan kenenkään rakastajansa kanssa. Mutta kuten useimmille käy, ennen pitkää tilanne käy mahdottomaksi syystä tai toisesta.
Nyt kipinäksi riittää paikallinen julkkis Éva (Ilona Beres), jonka Janci bongaa televisiosta. Kyse on kaukorakkaudesta, naisesta jota hän koskaan ole tavannut, ja jonka hän voi muiden fanien tapaan tavoittaa vain television pienestä ruudusta. Kun kohtaaminen sitten realisoituu, on aika laskea plussat ja miinukset – mukana on sekä miellyttäviä yllätyksiä että vähemmän miellyttäviä tosiasioita.
– Jari Sedergren 13.5.2009
Palkkasoturi
Englanninkielinen nimi: The Mercenary Soldier. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1997. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuotantopäällikkö: Outi Limnell. Tuottaja: Olli Vesala. Tuotantoassistentti: Ville Hauhia (lisäkuvaukset). Tuotantosihteerit: Kirsi Airos, Marita Hiltunen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Anssi Mänttäri. Kuvauspäällikkö: Marko Talli. Kuvaus: Heikki Katajisto, Vadim Donets (Kroatian jaksot). Puvut: Suvi-Marja Korvenheimo (= Mänttäri). Ehostus: Tiina Ilmarinen, Pirjo Leino. Musiikki: Asko Mänttäri. Miksaus: Jokke Heikkilä / Eetteri Oy. Laulut: Es. Shelta-duo: Anna Hänninen (laulu, huilu), Erkki Suomaa (kitara). Leikkaus: Mira Ranta. Ääni: Pasi Pyhtilä, Jussi Väntänen. Kuvaussihteeri: Mira ranta. Järjestäjät: Matleena Ruokola, Slavko Hita (Kroatia). Pääosissa: Ilkka Heiskanen (vaatimaton), Martti Suosalo (mielevä), Kari Heiskanen (Ylikoski, vaalea), Turo Pajala (työtön), Jukka Voutilainen (kravatilla), Monna Kamu (römeä), Tommi Rinne (arvokas), Jouni Takamäki (siilitukka), Ulla-Riikka Koskela (vaatimattoman pikkusisko), Anssi Mänttäri (taiteilija), Olli Vesala (Paatelainen, leppoisa), Hanna Manu (opiskelija), Sara Paavolainen (1. rauhanturvaaja), Raija Vuorio (2. rauhanturvaaja), Pia Runnakko (johtaja vaatimattoman työpaikalla), Tarja Markus (lääkäri), Vesa Vierikko (asekauppias), Tero Laitinen (talonmies). Helsingin ensiesitys: 18.4.1997 Bio City 1. Televisioesityksiä: 16.8.2000 ja 9.5.2001 YLE TV2. VET 27737 – S – 2150 m / 79 min
Palkkasoturi, Anssi Mänttärin 17. elokuva, sai inspiraationsa kahdesta Helsingin Sanomien artikkelista. Toinen kertoi nuoresta isästä, joka pakotettiin puhdistamaan hänen asfalttiin maalaamansa tyttären syntymäaika. Toisessa kerrottiin nuoresta miehestä, jonka elämä näytti olevan päällisin puolin kunnossa, mutta joka silti lähti Jugoslaviaan palkkasoturiksi. Tositapaustaustaa on myös elokuvan episodilla, jossa talonmies ilkeilee lauluduolle.
Lehdistöesitteen mukaan näistä tarinoista rakentui pohdinta, "millainen on mies, joka lähtee tappamaan rahasta ja millainen on yhteistö, joka ei kestä katsoa lapsen syntymäaikaa". Palkkasoturin henkilögalleria puolestaan oli läpileikkaus "minkä tahansa korttelikapakan asiakaskunnasta", johon lukeutuu työttömiä ja työssäkävijöitä, yksinäisiä ja pariskuntia, nuoria ja vähän vanhempia. "Mänttärillä on tarkka korva arkipuheen vivahteille, roolipeleille ja urautuneelle sukupuolten sodalle", Raimo Kinisjärvi kirjoitti Kalevassa.
"Anssi Mänttärin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Palkkasoturi ei ole muuta vikaa kuin se, ettei filmi anna katetta nimensä edellyttämiin ulottuvuuksiin", Pertti Lumirae pohti Demarissa. "Palkkasoturi on erinomaisen hieno kuvaus erään lähiökapakan arjesta ja sen enemmän tai vähemmän vakioisesta asiakaspiiristä iloineen ja suruineen. Mänttäri tavoittaa elävästi erisuuntaisia tapahtumakulkuja pursuavan ryhmäkuvauksen, mutta kuin olisi tarkoitus pohjustaa nimihenkilön (Ilkka Heiskanen) päätöstä jättää Suomi ja lähteä keväällä 1994 palkkasoturiksi entiseen Jugoslaviaan, ollaankin yhtäkkiä tyhjän päällä. Toisaalta [– –] päätöksen taustan voi nähdä siten, että vaikkaa taustaa olisikin, ei Mänttärin metodiin ja estetiikkaan kuulu taistottaa tapahtuvaa, vaan vain pikemminkin näyttää mitä tapahtuu ja antaa katsojalle mahdollisuus tulkita (jos sellaiseen on tarvetta tai halua). Itse asiassa juuri tässä mielessä Mänttäriä voi pitää suomalaisen elokuvan johtavana modernistina, silä sisälsihän Marrraskuun harmaa valo aivan samalla tavoin normaalia logiikkaa väistäviä ratkaisuja."
Elokuva sai teatterikierroksellaan vain muutama sata katsojaa, mutta televisioesitysten katsojaluvut olivat vajaat 200 000 kummallakin kerralla. Palkkasoturin viimeiset kuvat kuvattiin Kroatiassa lyhytelokuva Romanan kuvausten yhteydessä.
– Jari Sedergren 16.5.2009
Palkkasoturi, Anssi Mänttärin 17. elokuva, sai inspiraationsa kahdesta Helsingin Sanomien artikkelista. Toinen kertoi nuoresta isästä, joka pakotettiin puhdistamaan hänen asfalttiin maalaamansa tyttären syntymäaika. Toisessa kerrottiin nuoresta miehestä, jonka elämä näytti olevan päällisin puolin kunnossa, mutta joka silti lähti Jugoslaviaan palkkasoturiksi. Tositapaustaustaa on myös elokuvan episodilla, jossa talonmies ilkeilee lauluduolle.
Lehdistöesitteen mukaan näistä tarinoista rakentui pohdinta, "millainen on mies, joka lähtee tappamaan rahasta ja millainen on yhteistö, joka ei kestä katsoa lapsen syntymäaikaa". Palkkasoturin henkilögalleria puolestaan oli läpileikkaus "minkä tahansa korttelikapakan asiakaskunnasta", johon lukeutuu työttömiä ja työssäkävijöitä, yksinäisiä ja pariskuntia, nuoria ja vähän vanhempia. "Mänttärillä on tarkka korva arkipuheen vivahteille, roolipeleille ja urautuneelle sukupuolten sodalle", Raimo Kinisjärvi kirjoitti Kalevassa.
"Anssi Mänttärin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Palkkasoturi ei ole muuta vikaa kuin se, ettei filmi anna katetta nimensä edellyttämiin ulottuvuuksiin", Pertti Lumirae pohti Demarissa. "Palkkasoturi on erinomaisen hieno kuvaus erään lähiökapakan arjesta ja sen enemmän tai vähemmän vakioisesta asiakaspiiristä iloineen ja suruineen. Mänttäri tavoittaa elävästi erisuuntaisia tapahtumakulkuja pursuavan ryhmäkuvauksen, mutta kuin olisi tarkoitus pohjustaa nimihenkilön (Ilkka Heiskanen) päätöstä jättää Suomi ja lähteä keväällä 1994 palkkasoturiksi entiseen Jugoslaviaan, ollaankin yhtäkkiä tyhjän päällä. Toisaalta [– –] päätöksen taustan voi nähdä siten, että vaikkaa taustaa olisikin, ei Mänttärin metodiin ja estetiikkaan kuulu taistottaa tapahtuvaa, vaan vain pikemminkin näyttää mitä tapahtuu ja antaa katsojalle mahdollisuus tulkita (jos sellaiseen on tarvetta tai halua). Itse asiassa juuri tässä mielessä Mänttäriä voi pitää suomalaisen elokuvan johtavana modernistina, silä sisälsihän Marrraskuun harmaa valo aivan samalla tavoin normaalia logiikkaa väistäviä ratkaisuja."
Elokuva sai teatterikierroksellaan vain muutama sata katsojaa, mutta televisioesitysten katsojaluvut olivat vajaat 200 000 kummallakin kerralla. Palkkasoturin viimeiset kuvat kuvattiin Kroatiassa lyhytelokuva Romanan kuvausten yhteydessä.
– Jari Sedergren 16.5.2009
Rokonok
Englanninkielinen nimi: Relatives. Valmistusmaa ja -vuosi: Unkari 2006. Tuotantoyhtiöt: Objektiv Filmstúdió, ISL Films. Tuottaja: János Rózsa. Ohjaus: István Szabó. Apulaisoh-jaajat: Balazs Juszt, David Steinberger. Käsikirjoitus: Szabó ja Andrea Vészits Zsigmond Móriczin romaaniin. Kuvaus: Lajos Koltai. Kuvasuunnittelu: Zsolt Kell. Erikoistehosteet: Attila Sziklai. Puvut: Györgyi Szakács. Leikkaus: Zsuzsa Csákány. Ääni: Gábor Balázs. Pääosissa: Sándor Csányi (István Kopjáss), Ildikò Tóth (Lina Szentkálnay), Károly Eper-jes (Soma Kardics), Erika Marozsán (Magdaléna Szentkálnay), Oleg Tabakov (pormestari), Tibor Szilágyi (pormestarin ääni), Ferenx Kállai (Berci-setä), Piroska Molnár (Kati-täti), József Madaras (kerjäläismies), Csaba Pindroch (Imri Keék), Eliza Sodró (Julis), Jirí Menzel (Mr. Menzel), István Szabo (Menzelin ääni). 110 min
Tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin unkarilaisohjaajiin ehdottomasti kuuluvan István Szabón Suo-messa näkemättömiin uutuuksiin kuuluu Rokonok ("Sukulaiset"), 1930-luvulle sijoittuva satiirinen draamakomedia.
Elokuvan nimi viittaa keskeiseen teemaan, joka on nepotismi. Kun Budapestin lähellä sijaitsevan vauraan yhteisön yleinen syyttäjä tulee tahrituksi skandaaleihin, tilalle halutaan papereiltaan ja taustaltaan "puhdas" lakimies. Sopiva mies tehtävään on István Kopkáss (Sándor Csányi), joka haluaa yrittää lapsiensa puolesta huolestuneen vaimonsa varoittelusta huolimatta. István on vakuuttunut omista kyvyistää hoitaa vastuunalaista tehtävää.
Istvánin ryhdyttyä töihin hän havaitsee pian, että tehtävän kunniallisessa hoitamisessa on suuria ongelmia. Kaupungin pormestari (Oleg Tabakov) haluaa hänen puuttuvan veroratkaisuihin ja ennen pitkää selviää, että lähes jokainen Istvánin kanssa tekemisiin joutuva väittää olevansa sukulainen ja vaatii erityiskohtelua, jonka kieltäminen ei tunnu lopulta mahdolliselta. Jonkin ajan kuluttua István joutuu syöksykierteeseen epärehellisen pankkiirin kanssa eikä asiaa helpota se, että pankkiirin viehättävällä vaimolla on suunnitelmia Istvánin suhteen.
Absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti on vanha sanonta, joka sopii moneen István Szabón elokuvaan, niin myös "Sukulaisiin". Uutta on hillitysti, ylilyöntejä vailla oleva komedia, joka seuraa varsin tarkoin Zsigmond Móriczin romaanin tyylilajia. Näyttelijäsuoritukset ovat saaneet kiitosta kauttaaltaan, eikä tekninen osaaminen pääosin tutun tiimin kanssa näytä olleen ongelma.
– Jari Sedergren 11.5.2009
Tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin unkarilaisohjaajiin ehdottomasti kuuluvan István Szabón Suo-messa näkemättömiin uutuuksiin kuuluu Rokonok ("Sukulaiset"), 1930-luvulle sijoittuva satiirinen draamakomedia.
Elokuvan nimi viittaa keskeiseen teemaan, joka on nepotismi. Kun Budapestin lähellä sijaitsevan vauraan yhteisön yleinen syyttäjä tulee tahrituksi skandaaleihin, tilalle halutaan papereiltaan ja taustaltaan "puhdas" lakimies. Sopiva mies tehtävään on István Kopkáss (Sándor Csányi), joka haluaa yrittää lapsiensa puolesta huolestuneen vaimonsa varoittelusta huolimatta. István on vakuuttunut omista kyvyistää hoitaa vastuunalaista tehtävää.
Istvánin ryhdyttyä töihin hän havaitsee pian, että tehtävän kunniallisessa hoitamisessa on suuria ongelmia. Kaupungin pormestari (Oleg Tabakov) haluaa hänen puuttuvan veroratkaisuihin ja ennen pitkää selviää, että lähes jokainen Istvánin kanssa tekemisiin joutuva väittää olevansa sukulainen ja vaatii erityiskohtelua, jonka kieltäminen ei tunnu lopulta mahdolliselta. Jonkin ajan kuluttua István joutuu syöksykierteeseen epärehellisen pankkiirin kanssa eikä asiaa helpota se, että pankkiirin viehättävällä vaimolla on suunnitelmia Istvánin suhteen.
Absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti on vanha sanonta, joka sopii moneen István Szabón elokuvaan, niin myös "Sukulaisiin". Uutta on hillitysti, ylilyöntejä vailla oleva komedia, joka seuraa varsin tarkoin Zsigmond Móriczin romaanin tyylilajia. Näyttelijäsuoritukset ovat saaneet kiitosta kauttaaltaan, eikä tekninen osaaminen pääosin tutun tiimin kanssa näytä olleen ongelma.
– Jari Sedergren 11.5.2009
keskiviikko, huhtikuu 15, 2009
Terrorister – en film om dömda
Ruotsi 2003. Tuotantoyhtiöt: Film i Väst, Filmkonsulent Hjalmar Palmgren, Moodysson & Moodysson AB, Stefan Jarl Filmproduktion AB, Svensk Filmindustri, Svenska Filminstitutet. Tuottajat: Lukas Moodysson & Stefan Jarl. Ohjaus ja käsikirjoitus: Lukas Moodysson & Stefan Jarl. Leikkaus: Joakim Jalin, Stefan Jarl. Ääni: Andreas Franck. 85 min
Radikaali Megafoni-lehti kirjoittaa suomennetussa artikkelissaan: "Koettuamme median hillittömän negatiivisen reaktion Göteborgin tapahtumiin (2001) ja aktivisteihin kohdistuvan repression moni meistä ei olisi uskonut, että mitään tämänlaista voisi tapahtua, ainakaan juuri täällä ja juuri nyt. Sata aktivistia kärsii jo tällä hetkellä monivuotisia tuomioita Göteborgin mellakoista tai odottaa vankilatuomioita. Tämä merkitsee, että usealla organisaatiolla, ryhmällä ja kaveriporukalla on tovereita, jotka joko istuvat vankilassa tai tulevat istumaan. Vaikka he ja heidän toverinsa eivät ehkä koskaan osallistuneetkaan mellakoihin tai eivät aio osallistua sellaisiin tulevaisuudessakaan, voimme todeta [Tukholman] Stureplanin tapahtumien osoittavan, että syytteet, tuomiot ja rangaistukset eivät ole vähentäneet mellakoiden laajuutta. Rangaistukset oli tarkoitettu pelotukseksi muille, mutta ne eivät ole tehonneet ollenkaan." [http://megafoni.kulma.net/index.php?art=118&am=1],
alkuperäinen sivusto Motkraft [http://www.motkraft.net/]
Poliisin / valtiovallan ja mielenosoittajien yhteenotot Göteborgissa vuonna 2001 olivat rajuimmat sitten vallankumouksellisten tai radikaalien liikehdintöjen vuosina 1917 ja 1968. Asian käsittely ruotsalaisessa mediassa oli vaivaantunutta ja pääosin tuomitsevaa.
Elokuvaohjaajat, teiniongelmien käsittelyllä suursuosioon tullut Lukas Moodysson ja radikaalin dokumenttielokuvan konkari Stefan Jarl yhdistivät voimaansa kohutussa elokuvassaan, jonka suomennettu nimi kuuluisi Terroristit – elokuva tuomituista.
Provokatiivisena yleisesti pidetyllä elokuvalla oli vaikeuksia saada levittäjää, kunnes Folkets Bio vihdoin suostui. Erityisen vahvaa vastustusta annettiin elokuvan alkukuville, jotka yhdistivät mellakoihin surutta muut nykyajan protestoinnin kohteet ympäristön pilaamisen, poliisin brutaliteetin, eläinten huonon kohtelun ja nälkäiset lapset.
Rangaistuksen varoittavasta luonteesta puhuminen ei ollut liioiteltua, sillä ne olivat aiempiin vastaavanlaisiin tapauksiin verrattuna jopa kymmenkertaisia. Elokuva kertoo myös teinien poisviennistä kotoaan, pakkolääkinnästä, eristyksestä ja nuorison pahoinpitelyistä vankiloissa. Samalla elokuva osoittaa, etteivät tuomitut ole "aivokuolleita huligaaneja tai kyynisiä dogmaatikkoja, jotka nukkuvat Bakuninin teokset päälaellaan", kuten ruotsalaislehdistössä todettiin.
Elokuva ei ole tasapuolinen siinä mielessä, että mielipiteiden kirjo esitettäisiin sekuntikellolla mitaten. Valtiollisen voimankäytön puolustelu ei saa jalansijaa tässä elokuvassa. Ääneen pääsevät ne, joilla ei kansallisessa mediahälyssä ole omaa ääntänsä. Ehkä juuri siksi sanomakin on niin toisenlaista. Vaietutkin saavat puhua.
Dokumenttielokuvan katsojaluvut ovat Ruotsissakin alhaisemmat kuin näytelmäelokuvien. Göteborgin tapahtumia seurasi elokuvateattereissa reilut 16 000 katsojaa. Epäkannustavan lehdistön huomioon ottaen tulos oli vähintäänkin kohtalainen. Suomessa vain harva dokumenttielokuva on saanut elokuvateattereissa yli kymmenen tuhatta katsojaa – televisiossa katsojamäärät ovat parhaillaan jopa sadoissa tuhansissa.
– Jari Sedergren 22.4.2009
Radikaali Megafoni-lehti kirjoittaa suomennetussa artikkelissaan: "Koettuamme median hillittömän negatiivisen reaktion Göteborgin tapahtumiin (2001) ja aktivisteihin kohdistuvan repression moni meistä ei olisi uskonut, että mitään tämänlaista voisi tapahtua, ainakaan juuri täällä ja juuri nyt. Sata aktivistia kärsii jo tällä hetkellä monivuotisia tuomioita Göteborgin mellakoista tai odottaa vankilatuomioita. Tämä merkitsee, että usealla organisaatiolla, ryhmällä ja kaveriporukalla on tovereita, jotka joko istuvat vankilassa tai tulevat istumaan. Vaikka he ja heidän toverinsa eivät ehkä koskaan osallistuneetkaan mellakoihin tai eivät aio osallistua sellaisiin tulevaisuudessakaan, voimme todeta [Tukholman] Stureplanin tapahtumien osoittavan, että syytteet, tuomiot ja rangaistukset eivät ole vähentäneet mellakoiden laajuutta. Rangaistukset oli tarkoitettu pelotukseksi muille, mutta ne eivät ole tehonneet ollenkaan." [http://megafoni.kulma.net/index.php?art=118&am=1],
alkuperäinen sivusto Motkraft [http://www.motkraft.net/]
Poliisin / valtiovallan ja mielenosoittajien yhteenotot Göteborgissa vuonna 2001 olivat rajuimmat sitten vallankumouksellisten tai radikaalien liikehdintöjen vuosina 1917 ja 1968. Asian käsittely ruotsalaisessa mediassa oli vaivaantunutta ja pääosin tuomitsevaa.
Elokuvaohjaajat, teiniongelmien käsittelyllä suursuosioon tullut Lukas Moodysson ja radikaalin dokumenttielokuvan konkari Stefan Jarl yhdistivät voimaansa kohutussa elokuvassaan, jonka suomennettu nimi kuuluisi Terroristit – elokuva tuomituista.
Provokatiivisena yleisesti pidetyllä elokuvalla oli vaikeuksia saada levittäjää, kunnes Folkets Bio vihdoin suostui. Erityisen vahvaa vastustusta annettiin elokuvan alkukuville, jotka yhdistivät mellakoihin surutta muut nykyajan protestoinnin kohteet ympäristön pilaamisen, poliisin brutaliteetin, eläinten huonon kohtelun ja nälkäiset lapset.
Rangaistuksen varoittavasta luonteesta puhuminen ei ollut liioiteltua, sillä ne olivat aiempiin vastaavanlaisiin tapauksiin verrattuna jopa kymmenkertaisia. Elokuva kertoo myös teinien poisviennistä kotoaan, pakkolääkinnästä, eristyksestä ja nuorison pahoinpitelyistä vankiloissa. Samalla elokuva osoittaa, etteivät tuomitut ole "aivokuolleita huligaaneja tai kyynisiä dogmaatikkoja, jotka nukkuvat Bakuninin teokset päälaellaan", kuten ruotsalaislehdistössä todettiin.
Elokuva ei ole tasapuolinen siinä mielessä, että mielipiteiden kirjo esitettäisiin sekuntikellolla mitaten. Valtiollisen voimankäytön puolustelu ei saa jalansijaa tässä elokuvassa. Ääneen pääsevät ne, joilla ei kansallisessa mediahälyssä ole omaa ääntänsä. Ehkä juuri siksi sanomakin on niin toisenlaista. Vaietutkin saavat puhua.
Dokumenttielokuvan katsojaluvut ovat Ruotsissakin alhaisemmat kuin näytelmäelokuvien. Göteborgin tapahtumia seurasi elokuvateattereissa reilut 16 000 katsojaa. Epäkannustavan lehdistön huomioon ottaen tulos oli vähintäänkin kohtalainen. Suomessa vain harva dokumenttielokuva on saanut elokuvateattereissa yli kymmenen tuhatta katsojaa – televisiossa katsojamäärät ovat parhaillaan jopa sadoissa tuhansissa.
– Jari Sedergren 22.4.2009
The Soviet Story
Latvia 2008. Tuotantoyhtiö: Labvakar. Tuottaja: Kristaps Valdnieks. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Edvins Snore. Kuvaus: Edgars Daugavvanags. Esiintyjät: Andre Brie, Vladimir Bukovsky, Norman Davies, Aleksandr Gurjanov, Vladimir Karpov, Emma Korpa, Girts Valdis Kristovskis, Rita Papina, Pierre Rigoule, Boris Sokolov, Viktor Suvorov, Inese Vaidere, Ari Vatanen, George Watson. K11 – 85 min Digibeta, original in English
Latvialaisen Edvins Šnoren ohjaama The Soviet Story ei pelkää provokatiivisuutta kotisivullaan: "The Soviet Story on kertomus yhdestä liittoutuneiden vallasta, joka auttoi natseja taistelemaan juutalaisia vastaan ja joka teurasti omia ihmisiään teollisessa laajuudessa. Lännen auttamana tämä valta juhli voittoa toukokuun 9:ntenä vuonna 1945. Sen rikoksista tehtiin tabu, ja täydellinen tarina Euroopan murhaavimmasta hallinnosta on jäänyt kertomatta. Tähän asti…" [Elokuvan kotisivu: http://www.sovietstory.com/about-the-film/]
Kuin "Kommunismin mustan kirjan" elokuvallisena versiona Snoren elokuva käy läpi Neuvostoliiton historian surullisimmat tapahtumat, mm. Ukrainan nälänhädän (1932/33), Katynin verilöylyn (1940), natsien SS:n ja NKVD:n yhteistyön, ihmisten joukkomittaiset siirrot ja vankileirin saariston, GULAGin lääketieteelliset kokeilut. Elokuvan päätarkoitus on kuitenkin näiden murhaavien käytäntöjen esittelyn sijaan osoittaa natsi- ja neuvostojärjestelmien filosofiset, poliittiset ja organisationaaliset yhteydet.
Elokuva ei tyydy historian käsittelyyn, vaan käy käsiksi myös Neuvostoliiton perinteen käsittelyyn nykypäivän Euroopassa. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen sekä vainon kokeneiden kommenteissa on aineksia siihen, mihin tekijät ovat pyrkineet: kertomukseen tuskasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja "reaalipolitiikan" paheksuttavuudesta.
The Soviet Story on nostattanut suuria tunteita ja Neuvostoliiton perinteestä kiinni pitävät vastustavat elokuvan esittämistä aktiivisesti monissa eri maissa. Eniten paheksuntaa on aiheuttanut natsi-Saksan ja Neuvostoliiton samastaminen – akateemisten historioitsijoiden parissa se onkin auttamatta vuosikymmeniä vanha ja loppuun kaluttu teema, jonka hyödyt mitataan useimmiten vain propagandan mittareilla. Sen sijaan elokuvan esiin nostama vertailu totalitaaristen järjestelmien filosofisista taustoista, esimerkiksi Karl Marxin rasistista kirjoituksista ja Stalinin antisemitismistä, eivät ole herättäneet kovinkaan paljon huomiota. Neuvostoterroria ei kuitenkaan voi pitää rotuperustaisena vaan se haki voimaansa luokkateorioista.
Parhaimmillaan elokuva on kulttuuristen yhtäläisyyksien kirjaamisessa. Vertailtavat julistesarjat osoittavat lihaksien merkityksen puolueen ja valtion tukemisessa, vaaleaveriköiden voiman, vihollisia murskaavan nyrkin symboliikan ja ketjuja katkovat vasarat. Vain hakaristin ja vasaran ero tekee niistä erilaiset.
Esiintyjien joukossa on konservatiivisia oikeistopoliitikkoja ja historian tuntijoita. Suomen talvisodasta kertomaan on valikoitunut elokuvaa tukeneen oikeistopuolueryhmittymän ranskalaismeppi Ari Vatanen.
– Jari Sedergren 27.4.2009
Latvialaisen Edvins Šnoren ohjaama The Soviet Story ei pelkää provokatiivisuutta kotisivullaan: "The Soviet Story on kertomus yhdestä liittoutuneiden vallasta, joka auttoi natseja taistelemaan juutalaisia vastaan ja joka teurasti omia ihmisiään teollisessa laajuudessa. Lännen auttamana tämä valta juhli voittoa toukokuun 9:ntenä vuonna 1945. Sen rikoksista tehtiin tabu, ja täydellinen tarina Euroopan murhaavimmasta hallinnosta on jäänyt kertomatta. Tähän asti…" [Elokuvan kotisivu: http://www.sovietstory.com/about-the-film/]
Kuin "Kommunismin mustan kirjan" elokuvallisena versiona Snoren elokuva käy läpi Neuvostoliiton historian surullisimmat tapahtumat, mm. Ukrainan nälänhädän (1932/33), Katynin verilöylyn (1940), natsien SS:n ja NKVD:n yhteistyön, ihmisten joukkomittaiset siirrot ja vankileirin saariston, GULAGin lääketieteelliset kokeilut. Elokuvan päätarkoitus on kuitenkin näiden murhaavien käytäntöjen esittelyn sijaan osoittaa natsi- ja neuvostojärjestelmien filosofiset, poliittiset ja organisationaaliset yhteydet.
Elokuva ei tyydy historian käsittelyyn, vaan käy käsiksi myös Neuvostoliiton perinteen käsittelyyn nykypäivän Euroopassa. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen sekä vainon kokeneiden kommenteissa on aineksia siihen, mihin tekijät ovat pyrkineet: kertomukseen tuskasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja "reaalipolitiikan" paheksuttavuudesta.
The Soviet Story on nostattanut suuria tunteita ja Neuvostoliiton perinteestä kiinni pitävät vastustavat elokuvan esittämistä aktiivisesti monissa eri maissa. Eniten paheksuntaa on aiheuttanut natsi-Saksan ja Neuvostoliiton samastaminen – akateemisten historioitsijoiden parissa se onkin auttamatta vuosikymmeniä vanha ja loppuun kaluttu teema, jonka hyödyt mitataan useimmiten vain propagandan mittareilla. Sen sijaan elokuvan esiin nostama vertailu totalitaaristen järjestelmien filosofisista taustoista, esimerkiksi Karl Marxin rasistista kirjoituksista ja Stalinin antisemitismistä, eivät ole herättäneet kovinkaan paljon huomiota. Neuvostoterroria ei kuitenkaan voi pitää rotuperustaisena vaan se haki voimaansa luokkateorioista.
Parhaimmillaan elokuva on kulttuuristen yhtäläisyyksien kirjaamisessa. Vertailtavat julistesarjat osoittavat lihaksien merkityksen puolueen ja valtion tukemisessa, vaaleaveriköiden voiman, vihollisia murskaavan nyrkin symboliikan ja ketjuja katkovat vasarat. Vain hakaristin ja vasaran ero tekee niistä erilaiset.
Esiintyjien joukossa on konservatiivisia oikeistopoliitikkoja ja historian tuntijoita. Suomen talvisodasta kertomaan on valikoitunut elokuvaa tukeneen oikeistopuolueryhmittymän ranskalaismeppi Ari Vatanen.
– Jari Sedergren 27.4.2009
tiistai, huhtikuu 14, 2009
Dokumentin ytimessä 47: Saamelaiset
Orionissa (Eerikinkatu 15) 15.4.2009 klo 16.45. Tulkaapa paikalle!
I dokumentarens kärna 47: Samefolket
Suonikylän talvielämää
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Kansatieteellinen Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Eino Mäkinen ja Kustaa Vilkuna. Erikoisasiantuntija: Kansallismuseon tutkija Karl Nickul. Kuvaus: Eino Mäkinen. VET A-1062 – S – 650 m / 25 min
Huhtikuun toisena päivänä 1938 matkusti kolmimiehinen retkikunta Kustaa Vilkuna, koltta-asiantuntija Karl Nickul ja Eino Mäkinen Kansatieteellisen Filmin kuvausretkelle Suenjeliin eli Petsamon Suonikylään. Kuukauden kestäneissä kuvauksissa kolttakylän elämää tallennettiin filmille 1200 metriä eli noin 44 minuuttia, mistä on säilynyt 700 m eli reilut 25 minuuttia. Valokuvia he ottivat nelisensataa. Kolttakulttuuri oli ollut aiemmin eristäytynyttä, mutta 1930-luvulta niin valtion asiantuntijat kuin virkamiehet sekä turistit olivat kiinnostuneita aiemmin vähän tunnetusta alueista
Kansatieteellisen Filmin tieteellinen vastaava Vilkuna ja elokuvaaja Mäkinen kertoivat matkan jälkeen, että tavoitteena oli kolmen tai neljän elokuvan kokonaisuus "vuotuiskierron mukaan". Ensimmäinen matka päättyi kevätmuuton kuvaukseen viimeisten "porokelien" aikana. Syksyksi ja seuraavaksi talveksi suunniteltuja kuvauksia ei koskaan soitu tehdä. Robert Flahertyn Nanook-esikuvan mukaisesti Mäkisellä oli aikomus sijoittaa elokuvaan "yksinkertainen juoni", jossa "yhden perheen elämänkohtalot muodostavat filmin keskeiset tapaukset". Näin pitkälle ei kuvauksissa koskaan päästy.
Säilynyt elokuva kuvaa Suonjelin talvikylän asukkaiden arkielämää, mm. lampaiden hoitoa, pyykinpesua ja verkkokalastusta avannolla, lasten harjoitusleikkejä suopungilla ja poronsarvilla, suonirihman valmistusta, värttinällä kehräämistä ja kengän heinittämistä. Elokuva päättyy kuvaukseen kolttaperheen omaisuuden pakkauksesta porovetoiseen ahkioon. Lopun symbolikuvat lumimyrskystä tuovat mieleen paitsi luonnon ja ihmisen välisen jatkuvan kamppailun, myös Robert Flahertyn narratiivisen valinnan Mäkisen ihaileman Nanook-elokuvan lopussa.
Vilkunan ja Mäkisen Isien työhön ortodoksisten kolttasaamelaisten kuvaus ei mahtunut. Suomalaisaiheiden käsittelystä poiketen kuvauskohteiden intimiteettiä ei arvostettu, vaan esimerkiksi ihomatojen poistokohtaus esitetään tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista eteläpohjalaisia talollisia kuvatessa. Myös lähikuvien runsas käyttö viittaa etniseen vähemmistökuvauksen perinteeseen tavalla, joka osoittaa kyseessä olevan myös rodullisen analyysin. Vastaavia kuvia löydämme Sakari Pälsin varhaisimmasta tuotannosta.
Näistä valinnoista huolimatta tutkijat arvostivat kolttasaamelaisten elämäntapaa, joka oli modernisoitumassa: "Nykyisessä muodossaan Suonikylä on ainoa ikivanhan puolinomadin lappalaisen elintavan kannattaja. Kylä ei ole kuolemassa eivätkä sen tuhanten vuotten koettelema elämänmuoto ja yhteiskunnallinen järjestäytyminen ole osoittautuneet kestämättömiksi, sillä ne ovat mitä tarkoituksenmukaisimmin sopeutuneet ympäröivään luontoon. Perheitä Suenjelissä on viitisenkymmentä ja ne ovat varsin hyvin toimeentulevia. Nuoriso on tervettä. talvikylässä toimiva kansakoulu täyttää taitavien opettajien käsissä myös hyvin tehtävänsä nuorimman polven kasvattajana", Eino Mäkinen kirjoitti 1938 matkalta palattuaan. Suonikylän talvielämää on julkaistu Lauri Tykkyläisen kokoamassa dvd:ssä Eino Mäkisen Kansatieteellinen Filmi Oy:lle kuvaamia lyhytelokuvia vuosilta 1938-1941. Ne on julkaissut Suomen kulttuurirahasto 2008.
- Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumenttielokuvan historia 1904–1944. (SKS 2009, ilmestyy syyskuussa)
Porojen parissa
Bland renar / With the Reindeer
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy, Eino Mäkinen, Adams Filmi Oy. Tuottajat: Erik Blomberg / Eino Mäkinen. Ohjaajat: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Erik Blomberg. Kuvaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Leikkaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. VET 2402 – S – 210 m / 8 min
Erik Blomberg ja Eino Mäkinen kuvasivat kevättalvella 1947 poroerotusta Hammastunturilla. Poroerotus on poromiehen elämän kohokohta. Yleensä erotus on kaamosaikana joulun alla, mutta jostain syystä tämä erotus oli viivästynyt kevääseen. Elokuvan kannalta se oli edullista. Kirkkaiden säiden ja puhtaan valon vallitessa syntyi Suomen ensimmäinen "poroelokuva". Inarissa ja Sodankylässä kuvattu Porojen parissa on myös kansatieteellisesti ytimekkään oivallinen lyhytelokuva. Erik Blombergin ja Eino Mäkisen lyhytelokuva Porojen parissa sai Lyhytelokuva-Jussin vuonna 1947.
– Jari Sedergren 15.4.2009
Huuto tuuleen
A Shout into the Wind
Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Oktober Oy. Tuottaja: Joonas Berghäll. Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff. Kuvaus: Jarkko T. Laine, J-P. Passi, Jani Kumpulainen, Pentti Pällijeff, Johannes Lehmuskallio. Musiikki: Pekka Karjalainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu: Juha Hakanen. Televisiolähetyksiä: 18.12.2007 ja3.6.2008 YLE TV2. 55 min (digibeta)
Huuto tuuleen kolttasaamelaisen Katja Gauriloffin yhteiskuntakriittinen esikoisohjaus. Dokumenttielokuva kertoo kolttasaamelaisten nykyajasta jossa moderni elämä ja vanhat perinteet kulkevat sovussa rinnakkain. Elämän luonnonläheinen arkisuus nouseekin elokuvan vahvaksi teemaksi.
Veikko Feodoroff on kolttien luottamusmies Sevettijärvellä. Hän ei halua elää rahan voimalla vaan kamppailee sillä mitä luonnosta saa. Feodoroff toimii aktiivisesti uhanalaisen kansansa puolesta. Lähimpänä tavoitteena on oma vanhainkoti kolttasaamelaisille, jotka viedään nyt vanhainkotiin Inariin, satojen kilometrien päähän kotipaikastaan. Siellä ei heidän kotikielellään pärjää. Matkallaan Feodoroff kohtaa virkamiehiä ja poliitikkoja aina Euroopan Unionin Parlamenttia myöten.
Toinen tärkeä huolenaihe on kaivosyhtiö, jonka valtauksella on kallisarvoista nikkeliä. Nikkelikaivosten ympäristövaikutukset ovat kaikkialla olleet kohtalokkaita.
Tärkeä yhteisöä yhdistävä tekijä on vanha tanssilava. Sen kunnostukseen sitoutuu parikymmpinen kolttanuori Natalia Sanila, joka joutuu tekemään muitakin tärkeitä päätöksiä: jäädäkö vai lähteä?
Huuto tuuleen sai jaetun Grand Prix –palkinnon Belgrade Ethnographic Film Festivaaleissa Serbiassa 2008. Elokuvan rahoittivat YLE TV2/ Iikka Vehkalahti, POEM/ Anne Laurila ja National Geographic/ All Roads Film Project ja Kirkon mediasäätiö.
– Jari Sedergren 15.4.2009
I dokumentarens kärna 47: Samefolket
Suonikylän talvielämää
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Kansatieteellinen Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Eino Mäkinen ja Kustaa Vilkuna. Erikoisasiantuntija: Kansallismuseon tutkija Karl Nickul. Kuvaus: Eino Mäkinen. VET A-1062 – S – 650 m / 25 min
Huhtikuun toisena päivänä 1938 matkusti kolmimiehinen retkikunta Kustaa Vilkuna, koltta-asiantuntija Karl Nickul ja Eino Mäkinen Kansatieteellisen Filmin kuvausretkelle Suenjeliin eli Petsamon Suonikylään. Kuukauden kestäneissä kuvauksissa kolttakylän elämää tallennettiin filmille 1200 metriä eli noin 44 minuuttia, mistä on säilynyt 700 m eli reilut 25 minuuttia. Valokuvia he ottivat nelisensataa. Kolttakulttuuri oli ollut aiemmin eristäytynyttä, mutta 1930-luvulta niin valtion asiantuntijat kuin virkamiehet sekä turistit olivat kiinnostuneita aiemmin vähän tunnetusta alueista
Kansatieteellisen Filmin tieteellinen vastaava Vilkuna ja elokuvaaja Mäkinen kertoivat matkan jälkeen, että tavoitteena oli kolmen tai neljän elokuvan kokonaisuus "vuotuiskierron mukaan". Ensimmäinen matka päättyi kevätmuuton kuvaukseen viimeisten "porokelien" aikana. Syksyksi ja seuraavaksi talveksi suunniteltuja kuvauksia ei koskaan soitu tehdä. Robert Flahertyn Nanook-esikuvan mukaisesti Mäkisellä oli aikomus sijoittaa elokuvaan "yksinkertainen juoni", jossa "yhden perheen elämänkohtalot muodostavat filmin keskeiset tapaukset". Näin pitkälle ei kuvauksissa koskaan päästy.
Säilynyt elokuva kuvaa Suonjelin talvikylän asukkaiden arkielämää, mm. lampaiden hoitoa, pyykinpesua ja verkkokalastusta avannolla, lasten harjoitusleikkejä suopungilla ja poronsarvilla, suonirihman valmistusta, värttinällä kehräämistä ja kengän heinittämistä. Elokuva päättyy kuvaukseen kolttaperheen omaisuuden pakkauksesta porovetoiseen ahkioon. Lopun symbolikuvat lumimyrskystä tuovat mieleen paitsi luonnon ja ihmisen välisen jatkuvan kamppailun, myös Robert Flahertyn narratiivisen valinnan Mäkisen ihaileman Nanook-elokuvan lopussa.
Vilkunan ja Mäkisen Isien työhön ortodoksisten kolttasaamelaisten kuvaus ei mahtunut. Suomalaisaiheiden käsittelystä poiketen kuvauskohteiden intimiteettiä ei arvostettu, vaan esimerkiksi ihomatojen poistokohtaus esitetään tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista eteläpohjalaisia talollisia kuvatessa. Myös lähikuvien runsas käyttö viittaa etniseen vähemmistökuvauksen perinteeseen tavalla, joka osoittaa kyseessä olevan myös rodullisen analyysin. Vastaavia kuvia löydämme Sakari Pälsin varhaisimmasta tuotannosta.
Näistä valinnoista huolimatta tutkijat arvostivat kolttasaamelaisten elämäntapaa, joka oli modernisoitumassa: "Nykyisessä muodossaan Suonikylä on ainoa ikivanhan puolinomadin lappalaisen elintavan kannattaja. Kylä ei ole kuolemassa eivätkä sen tuhanten vuotten koettelema elämänmuoto ja yhteiskunnallinen järjestäytyminen ole osoittautuneet kestämättömiksi, sillä ne ovat mitä tarkoituksenmukaisimmin sopeutuneet ympäröivään luontoon. Perheitä Suenjelissä on viitisenkymmentä ja ne ovat varsin hyvin toimeentulevia. Nuoriso on tervettä. talvikylässä toimiva kansakoulu täyttää taitavien opettajien käsissä myös hyvin tehtävänsä nuorimman polven kasvattajana", Eino Mäkinen kirjoitti 1938 matkalta palattuaan. Suonikylän talvielämää on julkaistu Lauri Tykkyläisen kokoamassa dvd:ssä Eino Mäkisen Kansatieteellinen Filmi Oy:lle kuvaamia lyhytelokuvia vuosilta 1938-1941. Ne on julkaissut Suomen kulttuurirahasto 2008.
- Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumenttielokuvan historia 1904–1944. (SKS 2009, ilmestyy syyskuussa)
Porojen parissa
Bland renar / With the Reindeer
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy, Eino Mäkinen, Adams Filmi Oy. Tuottajat: Erik Blomberg / Eino Mäkinen. Ohjaajat: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Erik Blomberg. Kuvaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Leikkaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. VET 2402 – S – 210 m / 8 min
Erik Blomberg ja Eino Mäkinen kuvasivat kevättalvella 1947 poroerotusta Hammastunturilla. Poroerotus on poromiehen elämän kohokohta. Yleensä erotus on kaamosaikana joulun alla, mutta jostain syystä tämä erotus oli viivästynyt kevääseen. Elokuvan kannalta se oli edullista. Kirkkaiden säiden ja puhtaan valon vallitessa syntyi Suomen ensimmäinen "poroelokuva". Inarissa ja Sodankylässä kuvattu Porojen parissa on myös kansatieteellisesti ytimekkään oivallinen lyhytelokuva. Erik Blombergin ja Eino Mäkisen lyhytelokuva Porojen parissa sai Lyhytelokuva-Jussin vuonna 1947.
– Jari Sedergren 15.4.2009
Huuto tuuleen
A Shout into the Wind
Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Oktober Oy. Tuottaja: Joonas Berghäll. Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff. Kuvaus: Jarkko T. Laine, J-P. Passi, Jani Kumpulainen, Pentti Pällijeff, Johannes Lehmuskallio. Musiikki: Pekka Karjalainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu: Juha Hakanen. Televisiolähetyksiä: 18.12.2007 ja3.6.2008 YLE TV2. 55 min (digibeta)
Huuto tuuleen kolttasaamelaisen Katja Gauriloffin yhteiskuntakriittinen esikoisohjaus. Dokumenttielokuva kertoo kolttasaamelaisten nykyajasta jossa moderni elämä ja vanhat perinteet kulkevat sovussa rinnakkain. Elämän luonnonläheinen arkisuus nouseekin elokuvan vahvaksi teemaksi.
Veikko Feodoroff on kolttien luottamusmies Sevettijärvellä. Hän ei halua elää rahan voimalla vaan kamppailee sillä mitä luonnosta saa. Feodoroff toimii aktiivisesti uhanalaisen kansansa puolesta. Lähimpänä tavoitteena on oma vanhainkoti kolttasaamelaisille, jotka viedään nyt vanhainkotiin Inariin, satojen kilometrien päähän kotipaikastaan. Siellä ei heidän kotikielellään pärjää. Matkallaan Feodoroff kohtaa virkamiehiä ja poliitikkoja aina Euroopan Unionin Parlamenttia myöten.
Toinen tärkeä huolenaihe on kaivosyhtiö, jonka valtauksella on kallisarvoista nikkeliä. Nikkelikaivosten ympäristövaikutukset ovat kaikkialla olleet kohtalokkaita.
Tärkeä yhteisöä yhdistävä tekijä on vanha tanssilava. Sen kunnostukseen sitoutuu parikymmpinen kolttanuori Natalia Sanila, joka joutuu tekemään muitakin tärkeitä päätöksiä: jäädäkö vai lähteä?
Huuto tuuleen sai jaetun Grand Prix –palkinnon Belgrade Ethnographic Film Festivaaleissa Serbiassa 2008. Elokuvan rahoittivat YLE TV2/ Iikka Vehkalahti, POEM/ Anne Laurila ja National Geographic/ All Roads Film Project ja Kirkon mediasäätiö.
– Jari Sedergren 15.4.2009
My Son John
Suomenkielinen nimi: Agentti 52. Ruotsinkielinen nimi: Agent 52. Valmistusmaa- ja vuosi: Yhdysvallat 1952. Tuotantoyhtiö: Rainbow Productions. Tuottaja: Leo McCarey. Ohjaus: Leo McCarey. Käsikirjoitus: Myles Connolly (kirjoittaja), John Lee Mahin (sovitus), Leo McCarey (tarina ja käsikirjoitus). Kuvaus: Harry Sradling Sr. Lavastus: Sam Corner, Emile Kuri, Gene Lauritzen. William Flannery, Hal Pereira. Erikoistehosteet: Gordon Jennings, Loyal Griggs. Puvut: Edith Head. Ehostus: Wally Westmore. Musiikki: Robert Emmett Dolan. Robert Russell Bennett (orkestrointi). Leikkaus: Marvin Coll. Ääni: Gene Garvin, Gene Merritt. Pääosissa: Helen Hayes (Lucille Jefferson), Van Heflin (Stedman), Robert Walker (John Jefferson), Dean Jagger (Dan Jefferson), Minor Watson (Dr. Carver), Frank McHugh (Isä O'Dowd), Richard Jaeckel (Chuck Jefferson), James R. Young (Ben Jefferson). Russ Conway, David Newell (FBI:n agentteja), Leo McCarey (John Jeffersonin ääni), David Bond (kollegeprofessori), Jimmie Dundee (taksinkuljettaja), Bill McLean (pakettipostimies), Ernskine Sanford (professori), Nancy Hale, Margaret Wells (sairaanhoitajia). Helsingin ensiesitys: 24.4.1953 Savoy – televisioesitys: 27.3.1993 – maahantuoja: Paramount Pictures – VET 37968 – K16 – 3250 m / 119 min
Jos kylmän sodan näytelmäelokuvista halutaan hakea malliesimerkkiä, Leo McCareyn My Son John tarjoaa yhden mahdollisuuden. Kylmän sodan suurvaltavastapoolit ovat siinä esillä, mutta kaikki toiminta keskittyy mccarthylaistuneeseen Yhdysvaltoihin, joka käy taistelua paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Kotoinen toiminta käsittää amerikkalaisen jalkapallon heittelyn, omakoti-idyllin, kirkon ja patriootit veteraaneineen – lyhyesti sanoen kyse on siis kolmikosta koti, uskonto, isänmaa. Sen ytimessä on hyveeksi nostettu konsensus, multiploitunut keskinkertaisuus, jonka voi tiivistää poliittiseksi vaarattomuudeksi. Keskinkertaisuuden yläpuolelle nousee turvallisuuskoneisto, jonka tehtävänä on kartoittaa, jäljttää ja eliminoida vaarallilset elementit.
Yksi mccarthylaisen maailman vaarallisista elementeistä on akateeminen ajattelu. Kodin, uskonnon ja patriotismin piiristä irtautuva ajattelu on hetkeksi vallalle nousseen paranoidisen maailmankuvan näkökulman mukaisesti porttiteoria kommunismin ytimeen. Kapinalliset opiskelijat ja heidän professorinsa ovat vain askeleen päässä maanpetturuudesta, kommunismista ja maailmanvallankumouksesta. Sen vastapainoksi tarvitaan FBI:n kaltaista turvallisuuskoneistoa, joka pystyy kunnon kansalaisten avulla eliminoimaan vastustajansa – jolleivat he itse ehdi eliminoida itse itseään. Ihmisillä on selkeä identiteetti, mutta elokuva asettaa tähän muodolliseen individualismiin rankan ehdon. Arvojärjestyksessä ensimmäisenä tulee aina isänmaan ja tässä tapauksessa valtion etu, mitä seuraa perheen paras. Ilmiö on tuttu eritoten eurooppalaisista ympäristöistä: nationalismi on identiteettipreferensseistä ensimmäinen.
Presidentillisen nimen omaava Jeffersonin perhe on tyypillinen perusamerikkalainen keskiluokkainen omakotiperhe. Isä on maailmansodan veteraani, konservatiivinen patriootti, äiti hyvää tarkoittava kodin hengetär, joka toimii intuition varassa sovittelevana aina siihen asti kunnes se ei enää isänmaallisista syistä ole mahdollista. Nuoremmat jalkapalloilevat lapset päättävät lähteä koulusta suoraan Korean sotaan. Poissa on vain perheen musta lammas, Robert Walkerin esittämä John, nationalismin tieltä akateemisissa opinnoissaan harhautunut intellektuelli, joka hylkää kaikki pyhät arvot. Kun hän saapuu, idylli särkyy. Ja sirpaleita kerättäessä ei sovitus ole enää mahdollinen. Kääntymys ei johda konsensukseen, vaan sovitus ei ole enempää tai vähempää kuin kuolema.
Elokuvan pääosan esittäjä Robert Walker kuoli kesken elokuvan tekoa, mikä on vaikuttanut elokuvan lopun rakenteeseen. Mukana on kuvia jopa toisten elokuvien kuvauksista. Yltiöpatriottista sävyä se ei kuitenkaan lainkaan vähentänyt.
Kylmä sota tuotti muitakin antikommunistisia filmejä, joita voi pitää vanhakantaisena propagandana. Tunnetuimpia, mutta eivät ainoita, niistä ovat R. G. Springsteenin The Red Menace (1949), George Sidneyn The Red Danube (1950), Gordon Douglasin I Was a Communist for the FBI (1951), Edward Ludwigin Big JimMclain (1952), Alfred L. Werkerin Walk East on Beacon (1952); Samuel Fullerin monitulkintainen Pick Up on South Street (1953), Joseph von Sternbergin Jet Pilot (1957) ja Alfred Hitchcockin North by Northwest (1959). Ne olivat herkeämättömiä antikommunistisia melodraamoja. Ne varoittivat kommunismin vaaroista ja ylistivät amerikkalaista elämäntapaa. Vastaavia elokuvia, lukumääräisesti vain niukempana, tekivät myös neuvostoliittolaiset.
– Jari Sedergren Orioninin esitystä varten 21.4.2009
Jos kylmän sodan näytelmäelokuvista halutaan hakea malliesimerkkiä, Leo McCareyn My Son John tarjoaa yhden mahdollisuuden. Kylmän sodan suurvaltavastapoolit ovat siinä esillä, mutta kaikki toiminta keskittyy mccarthylaistuneeseen Yhdysvaltoihin, joka käy taistelua paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Kotoinen toiminta käsittää amerikkalaisen jalkapallon heittelyn, omakoti-idyllin, kirkon ja patriootit veteraaneineen – lyhyesti sanoen kyse on siis kolmikosta koti, uskonto, isänmaa. Sen ytimessä on hyveeksi nostettu konsensus, multiploitunut keskinkertaisuus, jonka voi tiivistää poliittiseksi vaarattomuudeksi. Keskinkertaisuuden yläpuolelle nousee turvallisuuskoneisto, jonka tehtävänä on kartoittaa, jäljttää ja eliminoida vaarallilset elementit.
Yksi mccarthylaisen maailman vaarallisista elementeistä on akateeminen ajattelu. Kodin, uskonnon ja patriotismin piiristä irtautuva ajattelu on hetkeksi vallalle nousseen paranoidisen maailmankuvan näkökulman mukaisesti porttiteoria kommunismin ytimeen. Kapinalliset opiskelijat ja heidän professorinsa ovat vain askeleen päässä maanpetturuudesta, kommunismista ja maailmanvallankumouksesta. Sen vastapainoksi tarvitaan FBI:n kaltaista turvallisuuskoneistoa, joka pystyy kunnon kansalaisten avulla eliminoimaan vastustajansa – jolleivat he itse ehdi eliminoida itse itseään. Ihmisillä on selkeä identiteetti, mutta elokuva asettaa tähän muodolliseen individualismiin rankan ehdon. Arvojärjestyksessä ensimmäisenä tulee aina isänmaan ja tässä tapauksessa valtion etu, mitä seuraa perheen paras. Ilmiö on tuttu eritoten eurooppalaisista ympäristöistä: nationalismi on identiteettipreferensseistä ensimmäinen.
Presidentillisen nimen omaava Jeffersonin perhe on tyypillinen perusamerikkalainen keskiluokkainen omakotiperhe. Isä on maailmansodan veteraani, konservatiivinen patriootti, äiti hyvää tarkoittava kodin hengetär, joka toimii intuition varassa sovittelevana aina siihen asti kunnes se ei enää isänmaallisista syistä ole mahdollista. Nuoremmat jalkapalloilevat lapset päättävät lähteä koulusta suoraan Korean sotaan. Poissa on vain perheen musta lammas, Robert Walkerin esittämä John, nationalismin tieltä akateemisissa opinnoissaan harhautunut intellektuelli, joka hylkää kaikki pyhät arvot. Kun hän saapuu, idylli särkyy. Ja sirpaleita kerättäessä ei sovitus ole enää mahdollinen. Kääntymys ei johda konsensukseen, vaan sovitus ei ole enempää tai vähempää kuin kuolema.
Elokuvan pääosan esittäjä Robert Walker kuoli kesken elokuvan tekoa, mikä on vaikuttanut elokuvan lopun rakenteeseen. Mukana on kuvia jopa toisten elokuvien kuvauksista. Yltiöpatriottista sävyä se ei kuitenkaan lainkaan vähentänyt.
Kylmä sota tuotti muitakin antikommunistisia filmejä, joita voi pitää vanhakantaisena propagandana. Tunnetuimpia, mutta eivät ainoita, niistä ovat R. G. Springsteenin The Red Menace (1949), George Sidneyn The Red Danube (1950), Gordon Douglasin I Was a Communist for the FBI (1951), Edward Ludwigin Big JimMclain (1952), Alfred L. Werkerin Walk East on Beacon (1952); Samuel Fullerin monitulkintainen Pick Up on South Street (1953), Joseph von Sternbergin Jet Pilot (1957) ja Alfred Hitchcockin North by Northwest (1959). Ne olivat herkeämättömiä antikommunistisia melodraamoja. Ne varoittivat kommunismin vaaroista ja ylistivät amerikkalaista elämäntapaa. Vastaavia elokuvia, lukumääräisesti vain niukempana, tekivät myös neuvostoliittolaiset.
– Jari Sedergren Orioninin esitystä varten 21.4.2009
tiistai, maaliskuu 24, 2009
Kava tiedottaa
Tässäpä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tiedote:
Lisää lippuja myyntiin!
Roger Moore Orionista Bristoliin
Sir Roger Moore, kaikkien tuntema brittitähti, televisiosta ja elokuvista tuttu Ivanhoe, Pyhimys ja James Bond, vierailee toukokuussa Suomessa julkistamassa kirjansa Nimeni on Moore, Roger Moore (My Word Is My Bond, LIKE). Sir Roger Moore esiintyy yleisölle keskustelu- ja haastattelutilaisuudessa 3. toukokuuta.
Suuren kysynnän takia Roger Mooren tähdittämä tilaisuus ja elokuvaesitys siirretään Helsingissä isompaan teatteriin. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston järjestämä tilaisuus siirretään Orionista Bristoliin yhteistyössä Finnkinon kanssa. Siirtoon päädyttiin siitä syystä, että elokuvateatteri Orion myytiin hetkessä loppuun ja moni asiakas jäi vaille lippua.
Tähän mennessä Orionin tilaisuuteen ostetut liput käyvät sellaisenaan Bristolin ovella. Lisäliput tulevat myyntiin Orioniin torstaina 19.3.2009.
BRISTOL su 3.5.2009
18.00 Vieraana Sir Roger Moore keskustelu- ja haastattelutilaisuus
20.00 Erittäin salainen (For Your Eyes Only, Iso-Britannia/USA 1981).
Moore vierailee näytöksen alussa.
Tilaisuuden liput ovat myynnissä elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15).
Lipunmyynti verkossa osoitteessa www.kava.fi.
Haastattelutilaisuuteen ja elokuvanäytökseen myynnissä yhteislippu 8 €.
Tilaisuuteen eivät käy alennus- tai vapaakortit.
Tilaisuudessa on myynnissä LIKE julkaisemaa kirjaa.
Moore esitti James Bondia kaikkiaan seitsemästi. John Glenin ohjaamassa Erittäin salainen –elokuvassa pullistelua ja fantasiaa karsittiin, varsinaiseen toimintaan skarpattiin, ja mukaan saatiin Bond-naisten kärkeen kuuluva Carole Bouquet.
Lisää lippuja myyntiin!
Roger Moore Orionista Bristoliin
Sir Roger Moore, kaikkien tuntema brittitähti, televisiosta ja elokuvista tuttu Ivanhoe, Pyhimys ja James Bond, vierailee toukokuussa Suomessa julkistamassa kirjansa Nimeni on Moore, Roger Moore (My Word Is My Bond, LIKE). Sir Roger Moore esiintyy yleisölle keskustelu- ja haastattelutilaisuudessa 3. toukokuuta.
Suuren kysynnän takia Roger Mooren tähdittämä tilaisuus ja elokuvaesitys siirretään Helsingissä isompaan teatteriin. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston järjestämä tilaisuus siirretään Orionista Bristoliin yhteistyössä Finnkinon kanssa. Siirtoon päädyttiin siitä syystä, että elokuvateatteri Orion myytiin hetkessä loppuun ja moni asiakas jäi vaille lippua.
Tähän mennessä Orionin tilaisuuteen ostetut liput käyvät sellaisenaan Bristolin ovella. Lisäliput tulevat myyntiin Orioniin torstaina 19.3.2009.
BRISTOL su 3.5.2009
18.00 Vieraana Sir Roger Moore keskustelu- ja haastattelutilaisuus
20.00 Erittäin salainen (For Your Eyes Only, Iso-Britannia/USA 1981).
Moore vierailee näytöksen alussa.
Tilaisuuden liput ovat myynnissä elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15).
Lipunmyynti verkossa osoitteessa www.kava.fi.
Haastattelutilaisuuteen ja elokuvanäytökseen myynnissä yhteislippu 8 €.
Tilaisuuteen eivät käy alennus- tai vapaakortit.
Tilaisuudessa on myynnissä LIKE julkaisemaa kirjaa.
Moore esitti James Bondia kaikkiaan seitsemästi. John Glenin ohjaamassa Erittäin salainen –elokuvassa pullistelua ja fantasiaa karsittiin, varsinaiseen toimintaan skarpattiin, ja mukaan saatiin Bond-naisten kärkeen kuuluva Carole Bouquet.
maanantai, tammikuu 26, 2009
Tshelovek-amfibija
Suomenkieliset nimet: Amfibiomies (tv) / Meren paholainen. Ruotsinkielinen nimi: Havsdjävulen. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1962. Tuotantoyhtiö: Lenfilm. Ohjaus: Gennadi Kazanski ja Vladimir Tshebotarjov Aleksandr Beljajevin tieteisromaanin (1928) pohjalta. Käsikirjoitus: Akiba Kolburg, Aleksandr Ksenofontov, Aleksei Kapler. Kuvaus: Eduard Rozovski. Musiikki: Andrei Petrov. Pääosissa: Vladimir Korenev (Ichtyandr / Ihtiandr, Anastasija Vertinskaja (Guttiere, Balthazarin tytär), Mihail Kozakov (Pedro Zurita), Nikolai Simonov (professori Salvator), Anatoli Smiranin (helmenkalastaja Balthazar), Vladlen Davidov (reportteri Olsen), Juri Medvedev (kalakauppias), A. Antonjan, Anatoli Ivanov, Valeri Kudrjashov, Nikola Kuzmin, Mihail Medvedev, Juri Medvedev, A. Nikritina, A. Orlik, A. Shaginjan, Georgi Tusuzov, Aleksandr Saharov. Helsingin ensiesitys: 1.3.1963 – televisiolähetyksiä: 27.1.1966 YLE TV1, 3.9.2007 YleTeema, maahantuoja: Kosmos-Filmi Oy – VET 62092 – K16 – 2625 m / 96 min
"Jos katsot vuodessa yhden merimutantin ja kauniin kommunistinaisen rakkaudesta kertovan neuvostoliittolaisen elokuvan, pidä huolta siitä, että se on Amfibiomies." – Keskisuomalainen
Neuvostoliitossa yleisömenestykseksi osoittautunut sadunomainen Amfibiomies on pohjimmiltaan Kaunotar ja hirviö -tarina, joka yhdistää science fictionia, melodraamaa ja sukellusta. "Vedenalaista tasavaltaa" kehittävä maailmankuulu tiedemies on tehnyt radikaalin ratkaisun ja tuunannut pojastaan meriolosuhteisiin täydellisen mutantin. Frankenstein-henkisen tiedemiehen tavoitteena on tuottaa vedessä hengittämään kykenevä meri-ihminen. Ensimmäinen luonteva kysymys on tietysti, kuinka hullu professori Salvatore on? Vastaako hän scifi-elokuvien perimmäistä tiedemieskuvaa? Miten hänet olisi tulkittava neuvostoliittolaisen uuden ihmisen ajatuksen näkökulmasta?
Professorin mutanttipojalla on kuitenkin ihmisen tunne-elämä, eikä hän voi olla rakastumatta ensi katseella viimeistä suomuaan myöten kalastajakylän kaunottareen, helmenkalastajan tyttäreen Gutiereen, joka on kuitenkin isän tahdon mukaisesti ennalta määrätty rikkaalle Don Pedrolle. Mutta kuinka käy, kun merten sankari pelastaa Gutieren hukkumiselta ja Don Petrolle tytön katoaminen tekee yhtä kipeää kuin tyhjä lompakko rikkaalle miehelle konsanaan. Ja Don Petro on rikas kapitalisti ja sen mukaisesti elokuvan paha, josta on mahdotonta puristaa irti muita värejä kuin musta ja valkea.
Läntisissä arvioissa Amfibiomiehen vastineena ja jopa esikuvana nähdään tavallisesti Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviö (Creature From The Black Lagoon, Yhdysvallat 1952). Erityisesti nykyarvostelijat korostavat tahatonta komiikkaa trikkien ja puvuston suhteen, mutta tarkemmassa analyysissä venäläiselokuvan monitasoisuus avautuu huomattavasti amerikkalaista vertailukohtaansa syvemmäksi. Silti jo elokuvan sijoittaminen Meksikon lahdelle, action-tyyppisen toiminnan keskeinen osuus ja elokuvan rytminen poljento osoittavat, että läntisiä esikuvia on varmasti katseltu tarkasti, siinä määrin epätyypillistä venäläiselokuvaa Amfibiomies edustaa.
Amfibiomiehessä on pohjimmiltaan kyse tunteisiin vetoavasta ja koskettavasta rakkaustarinasta, joka yhdistää scifi-trilleriä ja kevyttä komediaa. Monien neuvostoelokuvien tapaan pystyy perusaineksistaan huolimatta esittämään vakuuttavia näyttöjä myös filosofisten teemojen kehittelystä. Erikoisominaisuuksiin kuuluu – ehkä jopa päinvastoin kuin vastaavissa amerikkalaistarinoissa – loistelias vedenalaiskuvaus omana aikanaan.
Mainittakoon, että elokuvasta tehdyssä korkeatasoisessa kansainväliseen jakeluun tarkoitetussa dvd:ssä (Ruscico) on mukana myös 11-minuuttinen In Search of Ichtyander, jossa käydään yksityiskohtaisesti läpi elokuvan vedenalaiskuvauksen tekniikkaa.
- Jari Sedergren 28.1.2009
"Jos katsot vuodessa yhden merimutantin ja kauniin kommunistinaisen rakkaudesta kertovan neuvostoliittolaisen elokuvan, pidä huolta siitä, että se on Amfibiomies." – Keskisuomalainen
Neuvostoliitossa yleisömenestykseksi osoittautunut sadunomainen Amfibiomies on pohjimmiltaan Kaunotar ja hirviö -tarina, joka yhdistää science fictionia, melodraamaa ja sukellusta. "Vedenalaista tasavaltaa" kehittävä maailmankuulu tiedemies on tehnyt radikaalin ratkaisun ja tuunannut pojastaan meriolosuhteisiin täydellisen mutantin. Frankenstein-henkisen tiedemiehen tavoitteena on tuottaa vedessä hengittämään kykenevä meri-ihminen. Ensimmäinen luonteva kysymys on tietysti, kuinka hullu professori Salvatore on? Vastaako hän scifi-elokuvien perimmäistä tiedemieskuvaa? Miten hänet olisi tulkittava neuvostoliittolaisen uuden ihmisen ajatuksen näkökulmasta?
Professorin mutanttipojalla on kuitenkin ihmisen tunne-elämä, eikä hän voi olla rakastumatta ensi katseella viimeistä suomuaan myöten kalastajakylän kaunottareen, helmenkalastajan tyttäreen Gutiereen, joka on kuitenkin isän tahdon mukaisesti ennalta määrätty rikkaalle Don Pedrolle. Mutta kuinka käy, kun merten sankari pelastaa Gutieren hukkumiselta ja Don Petrolle tytön katoaminen tekee yhtä kipeää kuin tyhjä lompakko rikkaalle miehelle konsanaan. Ja Don Petro on rikas kapitalisti ja sen mukaisesti elokuvan paha, josta on mahdotonta puristaa irti muita värejä kuin musta ja valkea.
Läntisissä arvioissa Amfibiomiehen vastineena ja jopa esikuvana nähdään tavallisesti Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviö (Creature From The Black Lagoon, Yhdysvallat 1952). Erityisesti nykyarvostelijat korostavat tahatonta komiikkaa trikkien ja puvuston suhteen, mutta tarkemmassa analyysissä venäläiselokuvan monitasoisuus avautuu huomattavasti amerikkalaista vertailukohtaansa syvemmäksi. Silti jo elokuvan sijoittaminen Meksikon lahdelle, action-tyyppisen toiminnan keskeinen osuus ja elokuvan rytminen poljento osoittavat, että läntisiä esikuvia on varmasti katseltu tarkasti, siinä määrin epätyypillistä venäläiselokuvaa Amfibiomies edustaa.
Amfibiomiehessä on pohjimmiltaan kyse tunteisiin vetoavasta ja koskettavasta rakkaustarinasta, joka yhdistää scifi-trilleriä ja kevyttä komediaa. Monien neuvostoelokuvien tapaan pystyy perusaineksistaan huolimatta esittämään vakuuttavia näyttöjä myös filosofisten teemojen kehittelystä. Erikoisominaisuuksiin kuuluu – ehkä jopa päinvastoin kuin vastaavissa amerikkalaistarinoissa – loistelias vedenalaiskuvaus omana aikanaan.
Mainittakoon, että elokuvasta tehdyssä korkeatasoisessa kansainväliseen jakeluun tarkoitetussa dvd:ssä (Ruscico) on mukana myös 11-minuuttinen In Search of Ichtyander, jossa käydään yksityiskohtaisesti läpi elokuvan vedenalaiskuvauksen tekniikkaa.
- Jari Sedergren 28.1.2009
Beloje solntse pustyni
Suomenkielinen nimi: Aavikon laki. Ruotsinkielinen nimi: Öknens vita sol. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1969. Tuotantoyhtiö: Mosfilm. Ohjaus: Vladimir Motyl. Käsikirjoitus: Valentin Jezhov, Rustam Ibragimbekov. Kuvaus: Eduard A. Rosovski. Laulut: "Ваше благородие, госпожа Удача" ("Your Execellency Lady Luck"), säv. Isaak Schwartz, san. Bulat Okudzhava. Pääosissa: Anatoli Kuznetdov, Pavel Luspekajev, Spartak Mishulin, Raisa Kurkina. Helsingin ensiesitys: 16.10.1970 Astra – maahantuoja: Kosmos Film Oy; video: Calsor Video – VET 78863 – K11 – 2300 m / 85 min
Vladimir Motylin ohjaama Aavikon laki on yksi kaikkien aikojen suosituimmista venäläisistä elokuvista. Se on yhdistelmä toimintaa, komediaa, musiikkia ja draamaa, ja se on saanut kulttifilmin aseman sekä neuvostokulttuurissa että venäläisessä. Kulttiasemaa osoittaa sekin, että kosmonauttien traditioon kuuluu katsoa tämä elokuva ennen avaruuslentoaan.
Aavikon lain vaikutteet on tunnustettu yleisesti. Sen on sanottu olevan yhdistelmä lännenelokuvaa ja venälläistä kansantarinaa. Ohjaaja Motyl on kertonut, että hänellä oli elokuvaa tehdessää mielessä tunnettuja lännenelokuvia kuten John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Fred Zinnemanin Sheriffi (High Noon, 1952). Motyl on yksi niistä neuvosto-ohjaajista, jotka vakiinnuttivat westernin rinnalle sen itäisen version, easternin.
Ennen kuin Motyl ryhtyi ohjaajan puikkoihin, elokuvaa tarjottiin monille ohjaajille, mukaan lukien Andrei Tarkovski. Hylkäämisen syitä oli useita. Ajateltiin, ettei westerntyyppisen elokuvan pääosassa voi olla muita kuin amerikkalaisia näyttelijöitä. Myös käsikirjoitukseen suhtauduttiin epäilevästi. Motylin perhe oli ollut Stalinin aikana epäsuosiossa ja hänet käytännöllisesti katsoen pakotettiin joko ottamaan ohjaustyö vastaan tai luopumaan elokuvaohjaajan urasta.
Motyl tarttui tehtäväänsä tarmokkaasti ja kirjoitti käsikirjoituksen uudestaan. Erityisen suuria muutoksia tehtiin Vereshtshaginin (Pavel Luspjakev) roolin dialogiin. Tulos oli siinä määrin hyvä, että käsikirjoittajat julkaisivat työnsä tulokset omana teoksena. Elokuvan keskeiset luojat saivat tunnustusta lähes 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kun he vastaanottivat Venäjän valtionpalkinnon kirjallisuuden ja taiteiden alalla vuonna 1998.
Aavikon lain kulttimaine näkyy monissa oheistuotteissa. Elokuvaa pääteemana soiva laulu, Isaak Schwartzin säveltämä Ваше благородие, госпожа Удача muodostui suureksi hitiksi. Myöhemmin Venäjällä julkaistiin myös elokuvan juonta myötäilevä tietokonepeli. Monista elokuvan sanonnoista on tullut venäjän kieleen juurtuneita tokaisuja.
Aavikon lain tapahtumat sijoittuvat nykyisen Turkmenistanin alueelle Kaspian meren itälaidalle. Puna-armeijan sotilas Fjodor Suhov on taistellut sisällissodassa vuosikaudet. Sairaala-ajan ja kuntoutuksen jälkeen hän haluaa tavata vaimonsa kotona, mutta joutuukin aavikolla taisteluun, jota käydään Venäjän armeijan ratsuväkiyksikön ja basmachi-kapinallisten kesken. Suhov löytää itsensä vartiomasta ja puolustamasta haaremia basmachi-kansan guerillajohtajalta Abdullahilta, mikä osoittautuu varsin vaativaksi tehtäväksi ja vaatii apua juopolta Vereshtshaginilta, joka on tsaarinajan kasvatteja, entinen tullimies, joka etsii itselleen sopivaa kauppa-asemaa.
– Jari Sedergren 13.2.2008
Vladimir Motylin ohjaama Aavikon laki on yksi kaikkien aikojen suosituimmista venäläisistä elokuvista. Se on yhdistelmä toimintaa, komediaa, musiikkia ja draamaa, ja se on saanut kulttifilmin aseman sekä neuvostokulttuurissa että venäläisessä. Kulttiasemaa osoittaa sekin, että kosmonauttien traditioon kuuluu katsoa tämä elokuva ennen avaruuslentoaan.
Aavikon lain vaikutteet on tunnustettu yleisesti. Sen on sanottu olevan yhdistelmä lännenelokuvaa ja venälläistä kansantarinaa. Ohjaaja Motyl on kertonut, että hänellä oli elokuvaa tehdessää mielessä tunnettuja lännenelokuvia kuten John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Fred Zinnemanin Sheriffi (High Noon, 1952). Motyl on yksi niistä neuvosto-ohjaajista, jotka vakiinnuttivat westernin rinnalle sen itäisen version, easternin.
Ennen kuin Motyl ryhtyi ohjaajan puikkoihin, elokuvaa tarjottiin monille ohjaajille, mukaan lukien Andrei Tarkovski. Hylkäämisen syitä oli useita. Ajateltiin, ettei westerntyyppisen elokuvan pääosassa voi olla muita kuin amerikkalaisia näyttelijöitä. Myös käsikirjoitukseen suhtauduttiin epäilevästi. Motylin perhe oli ollut Stalinin aikana epäsuosiossa ja hänet käytännöllisesti katsoen pakotettiin joko ottamaan ohjaustyö vastaan tai luopumaan elokuvaohjaajan urasta.
Motyl tarttui tehtäväänsä tarmokkaasti ja kirjoitti käsikirjoituksen uudestaan. Erityisen suuria muutoksia tehtiin Vereshtshaginin (Pavel Luspjakev) roolin dialogiin. Tulos oli siinä määrin hyvä, että käsikirjoittajat julkaisivat työnsä tulokset omana teoksena. Elokuvan keskeiset luojat saivat tunnustusta lähes 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kun he vastaanottivat Venäjän valtionpalkinnon kirjallisuuden ja taiteiden alalla vuonna 1998.
Aavikon lain kulttimaine näkyy monissa oheistuotteissa. Elokuvaa pääteemana soiva laulu, Isaak Schwartzin säveltämä Ваше благородие, госпожа Удача muodostui suureksi hitiksi. Myöhemmin Venäjällä julkaistiin myös elokuvan juonta myötäilevä tietokonepeli. Monista elokuvan sanonnoista on tullut venäjän kieleen juurtuneita tokaisuja.
Aavikon lain tapahtumat sijoittuvat nykyisen Turkmenistanin alueelle Kaspian meren itälaidalle. Puna-armeijan sotilas Fjodor Suhov on taistellut sisällissodassa vuosikaudet. Sairaala-ajan ja kuntoutuksen jälkeen hän haluaa tavata vaimonsa kotona, mutta joutuukin aavikolla taisteluun, jota käydään Venäjän armeijan ratsuväkiyksikön ja basmachi-kapinallisten kesken. Suhov löytää itsensä vartiomasta ja puolustamasta haaremia basmachi-kansan guerillajohtajalta Abdullahilta, mikä osoittautuu varsin vaativaksi tehtäväksi ja vaatii apua juopolta Vereshtshaginilta, joka on tsaarinajan kasvatteja, entinen tullimies, joka etsii itselleen sopivaa kauppa-asemaa.
– Jari Sedergren 13.2.2008
Zivot je cudo
Suomenkielinen nimi: Elämä on ihme. Ruotsinkielinen nimi: Livet är ett mirakel. Valmistusmaat ja -vuosi: Serbia ja Montenegro, Ranska 2004. Tuotantoyhtiö: Les Films Alain Sarde S.A., Rasta Film, Studio Canal. Tuotannonjohto: Pierre Edelman, Christine Gozlan. Tuottajat: Emir Kusturica, Maja Kusturica, Alain Sarde. Ohjaus: Emir Kusturica. Käsikirjoitus: Michel Amathieu. Kuvaus: Petar Popovic. Lavastus: Milenko Jeremic. Erikoistehosteet: Frederic Moreau. Puvut: Zora Mojsilovic. Ehostus: Halid Redzebasic, Marinela Spasenovic. Musiikki: Emir Kusturica, Dejan Sparavalo. Leikkaus: Svetolik Zajc. Ääni: Aleksandar Protic. Pääosissa: Slavko Stimac (Luka Djuric), Natasa Solak (Sabaha), Vesna Trivalic (Jadranka Djuric, Lukan vaimo), Vuk Kostic (Milos Djuric), Aleksandar Bercek (Veljo), Stribor Kusturica (kapteeni Aleksic), Mirjana Karanovic (Nada), Branislav Lalevic (Radovan), Nikola Kojo (Filipovic), Davor Janjic (Tomo Krtola), Adnan Omerociv (Esad), Obrad Djurovic (Vujan), Dr. Nele Karajlic (symbalisti), Dana Todorovic (SFTVn toimittaja), Vanessa Glodjo, Josef Tatic (tohtori), Dragan Zurovac (johtaja), Dejan Sparavalo (ohjaaja). 154 min
Mikä voisi edistää enemmän kyläpahasen tulevaisuudennäkymiä kuin turistirautatie? Ja mikä olisi pahempi vaihtoehto turismille kuin sota? Luka on kiireinen mies, sillä hän rakentaa rautatietä, tehtävä mikä saa hänet ummistamaan silmänsä todellisuudelta, ympärillä yhä lähempänä riehuvasta sodasta. Periaatteessa hän on huolissaan vain junan kulun esteistä, mutta kun vaimo lähtee muusikon matkaan ja Miloš, Lukan poika, joutuu liikekannallepanon myötä armeijaan, hänen elämänsä alkaa muistuttaa taistelutannerta.
Mutta samoin käy fyysiselle elämänympäristölle. Taistelut puhkeavat myös rautatieasemalla ja Luka tajuaa olevansa todellisen sodan keskellä. Kaiken pahan kruunaa hänen poikansa joutuminen vangiksi. Luka kohtaa rakkauden kun hänelle annetaan tehtäväksi vartioida Sabahaa, muslimisairaanhoitajatarta. Kuvio saa uusia piirteitä, kun Sabahaa halutaan käyttää panttivankina, jonka avulla Luka voisi saada poikansa takaisin.
Kirjailija-ohjaaja Emir Kusturican Elämä on ihme oli tekijänsä ensimmäinen elokuva kuuteen vuoteen. Aihe sijoittuu Jugoslavian sotiin, mutta pinnalta katsoen käsittelytapa lähenee farssia, joka etenee varsin kiihkeäs-sä tempossa.
Tempoa vain kiihdyttää Kusturican oma bändi, No Smoking brass band orchestra, mutta myös kuvat, joissa realismin viimeisetkin rippeet jätetään taakse ja katse kääntyy eriskummallisiin ja hauskoihin tapahtumiin. Niistä löytää helposti intertekstuaalisia viitteitä muihin elokuviin, erityisesti italialaisen Federico Fellinin, jonka monimuotoisesta maailmankuvasta Kusturican elokuva mutatis mutandis muistuttaa. Tempo on niin kiihkeä, että se onnistuu peittämään alleen uskomattoman keston, yli kaksi ja puoli tuntia. Pitkästymistä ei tapahdu.
Kusturica onnistuu jälleen yhdistämään optimistiset mielet syvään tragiikkaa tavalla, joka tekee elokuvasta suoraan sydämeen käyvän.
– Jari Sedergren 29.1.2008
Mikä voisi edistää enemmän kyläpahasen tulevaisuudennäkymiä kuin turistirautatie? Ja mikä olisi pahempi vaihtoehto turismille kuin sota? Luka on kiireinen mies, sillä hän rakentaa rautatietä, tehtävä mikä saa hänet ummistamaan silmänsä todellisuudelta, ympärillä yhä lähempänä riehuvasta sodasta. Periaatteessa hän on huolissaan vain junan kulun esteistä, mutta kun vaimo lähtee muusikon matkaan ja Miloš, Lukan poika, joutuu liikekannallepanon myötä armeijaan, hänen elämänsä alkaa muistuttaa taistelutannerta.
Mutta samoin käy fyysiselle elämänympäristölle. Taistelut puhkeavat myös rautatieasemalla ja Luka tajuaa olevansa todellisen sodan keskellä. Kaiken pahan kruunaa hänen poikansa joutuminen vangiksi. Luka kohtaa rakkauden kun hänelle annetaan tehtäväksi vartioida Sabahaa, muslimisairaanhoitajatarta. Kuvio saa uusia piirteitä, kun Sabahaa halutaan käyttää panttivankina, jonka avulla Luka voisi saada poikansa takaisin.
Kirjailija-ohjaaja Emir Kusturican Elämä on ihme oli tekijänsä ensimmäinen elokuva kuuteen vuoteen. Aihe sijoittuu Jugoslavian sotiin, mutta pinnalta katsoen käsittelytapa lähenee farssia, joka etenee varsin kiihkeäs-sä tempossa.
Tempoa vain kiihdyttää Kusturican oma bändi, No Smoking brass band orchestra, mutta myös kuvat, joissa realismin viimeisetkin rippeet jätetään taakse ja katse kääntyy eriskummallisiin ja hauskoihin tapahtumiin. Niistä löytää helposti intertekstuaalisia viitteitä muihin elokuviin, erityisesti italialaisen Federico Fellinin, jonka monimuotoisesta maailmankuvasta Kusturican elokuva mutatis mutandis muistuttaa. Tempo on niin kiihkeä, että se onnistuu peittämään alleen uskomattoman keston, yli kaksi ja puoli tuntia. Pitkästymistä ei tapahdu.
Kusturica onnistuu jälleen yhdistämään optimistiset mielet syvään tragiikkaa tavalla, joka tekee elokuvasta suoraan sydämeen käyvän.
– Jari Sedergren 29.1.2008
maanantai, joulukuu 15, 2008
Kolmistaan
Ruotsinkielinen nimi: Tremanhand. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: PetFilms Oy. Tuotantopäällikkö: Mikko Paara. Tuottaja: Peter Lindholm. Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Lindholm. 1. apulaisohjaaja: Mirja Salmenkivi ja Miika Soini. 2. apulaisohjaaja: Aarno Snellman-Junna. Dramaturgi: Kirsten Bonnen Rask. Kuvaus: Mark Stubbs. Leikkaus: Suvi Ryhänen. Äänitys: Mikko Oinonen, Mauri Sumén, Tero Malmberg (äänileikkaus). Maskeeraaja: Elina Laakso. Musiikki: Mauri Sumén. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Pukusuunnittelu: Sari Suominen. Järjestäjä: Pauli Kairismaa. Pääosissa: Kari-Pekka Toivonen (Tomi), Liisa Kuoppamäki (Maria), Matleena Kuusniemi (Janita), Elias Eronen (Sampsa), Venla Levänen (Jenny), Juhani Niemelä (Tomin isä), Taneli Mäkelä (Martti), Marjaana Maijala (Ritva), Suvi Aho (Riia), Susa Saukko (Nenna), Rea Mauranen (Outi Vähäluomi), Raimo Meltti (herra Vehviläinen), Jarkko Lahti (Jaakko), Henrik Hammarberg (opiskelija), Milla Kangas (tavaratalon myyjä), Kasimir Baltzar (baarimikko), Anna-Karen Markko (hovimestari), Riitta Elstelä (sairaanhoitaja), Matti Onnismaa (taksikuski), Mari Torstila (Martin sihteeri), Terhi Suvilehto (karaokenainen), Leo Lampinen (seikkailijavauva). Helsingin ensiesitys: 1.2.2008 Kinopalatsi 5, Tennispalatsi 3. VET A-51267 – K13 – 2730 m / 100 min
Peter Lindholmin Kolmistaan on rakkauselokuva. Ikämiessarjaan eli 35-vuotta täyttänyt kaupunkisosiologiaan erikoistunut yliopistotutkija Tomi (Kari-Pekka Toivonen) on onnellisesti naimisissa menestyneen avioerojuristi Marian (Liisa Kuoppamäki) kanssa. Lapsiakin on siunaantunut kaksi. Mutta sattumalla on aina sijaa elämässä. Tomi törmää kaupungilla myyjätär Janitaan (Matleena Kuusniemi) ja pian Tomi huomaa rakastavansa kahta naista. Elokuva antaa ymmärtää, että mies rakastaa kumpaakin ehdottoman vilpittömästi.
Elokuvan lähtökohtana on siis pohdiskelu yksiavioisuudesta eli voiko ihminen rakastaa vilpittömästi yhtä useampaa ihmistä silloin, kun mielessä on parisuhde. Ihmiskunnan historia osoittaa, että silloin tällöin näin on, vaikka yhtä pitkä historia osoittaa, että siitä lähes aina muodostuu ongelma ja ilmiön olemassaolo voidaan pätevästi kiistää. Tilanteen riskialttiuden – koko elämän tuhoutumisen – vastapainona on ajatus oman elämän ratkaisujen pitävyydestä, oman elämän sopivuudesta kulloisellekin minälle.
Kolmistaan ei aihepiiristään ole ihmissuhdekomedia vaan enemmänkin draama. Elokuva suhtautuu aihepiiriinsä vakavasti ja varsin realistisesti – ylilyöntejä ei aiheen käsittelystä löydy. Kun vielä näyttelijät ovat onnistuneet, on tarjolla varsin viehättävä paletti tarinointia, joka pitää otteessaan elokuvan loppuun saakka. Elokuvan ulottuvuudet kantavat moniaalle: Tomin isäsuhteeseen ja sosiaaliseen asemaan – muutos kaivosmiehen pojasta akateemiseksi ei välttämättä tuo mukanaan elämänhallintaan liittyvää tyyneyttä ja varmuutta
Kolmistaan on myös korostetusti Helsinki-elokuva. Kaupunkia on harvoin kuvattu niin elävästi. Erityisen huomion saavat raitiotievaunut, jotka ovatkin varsin filmaattisia kapineita eivätkä täysin vailla symbolisia arvoja.
Toni Puurtisen haastattelussa Film-O-Holic –julkaisussa ohjaaja Lindholm kertoi: "Elokuva lähti liikkeelle faktoista, että avioeroprosentit ovat korkeita, minkä lisäksi samaan aikaan tapahtui traagisia avioeroja, joihin liittyi ihmishenkien menetyksiä. Tämän seurauksena aloin miettiä, voisivatko asiat olla toisin." Tämän lisäksi myös omien tuttavien elämän tarkkailu toi aineksia tarinaan.
Käsikirjoituksen koostaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Lindholm kertoi samassa haastattelussa käsikirjoituksen työstämisen kestäneen vuosia. Ratkaisevan avun antoi tanskalainen Kirsten Bonnén Rask, jonka kanssa ensimmäinen tuotannollinen käsikirjoitus syntyi.
– Jari Sedergren 22.12.2008
Lähde: mainittu haastattelu http://www.film-o-holic.com/haastattelut/peter-lindholm-kolmistaan/
Peter Lindholmin Kolmistaan on rakkauselokuva. Ikämiessarjaan eli 35-vuotta täyttänyt kaupunkisosiologiaan erikoistunut yliopistotutkija Tomi (Kari-Pekka Toivonen) on onnellisesti naimisissa menestyneen avioerojuristi Marian (Liisa Kuoppamäki) kanssa. Lapsiakin on siunaantunut kaksi. Mutta sattumalla on aina sijaa elämässä. Tomi törmää kaupungilla myyjätär Janitaan (Matleena Kuusniemi) ja pian Tomi huomaa rakastavansa kahta naista. Elokuva antaa ymmärtää, että mies rakastaa kumpaakin ehdottoman vilpittömästi.
Elokuvan lähtökohtana on siis pohdiskelu yksiavioisuudesta eli voiko ihminen rakastaa vilpittömästi yhtä useampaa ihmistä silloin, kun mielessä on parisuhde. Ihmiskunnan historia osoittaa, että silloin tällöin näin on, vaikka yhtä pitkä historia osoittaa, että siitä lähes aina muodostuu ongelma ja ilmiön olemassaolo voidaan pätevästi kiistää. Tilanteen riskialttiuden – koko elämän tuhoutumisen – vastapainona on ajatus oman elämän ratkaisujen pitävyydestä, oman elämän sopivuudesta kulloisellekin minälle.
Kolmistaan ei aihepiiristään ole ihmissuhdekomedia vaan enemmänkin draama. Elokuva suhtautuu aihepiiriinsä vakavasti ja varsin realistisesti – ylilyöntejä ei aiheen käsittelystä löydy. Kun vielä näyttelijät ovat onnistuneet, on tarjolla varsin viehättävä paletti tarinointia, joka pitää otteessaan elokuvan loppuun saakka. Elokuvan ulottuvuudet kantavat moniaalle: Tomin isäsuhteeseen ja sosiaaliseen asemaan – muutos kaivosmiehen pojasta akateemiseksi ei välttämättä tuo mukanaan elämänhallintaan liittyvää tyyneyttä ja varmuutta
Kolmistaan on myös korostetusti Helsinki-elokuva. Kaupunkia on harvoin kuvattu niin elävästi. Erityisen huomion saavat raitiotievaunut, jotka ovatkin varsin filmaattisia kapineita eivätkä täysin vailla symbolisia arvoja.
Toni Puurtisen haastattelussa Film-O-Holic –julkaisussa ohjaaja Lindholm kertoi: "Elokuva lähti liikkeelle faktoista, että avioeroprosentit ovat korkeita, minkä lisäksi samaan aikaan tapahtui traagisia avioeroja, joihin liittyi ihmishenkien menetyksiä. Tämän seurauksena aloin miettiä, voisivatko asiat olla toisin." Tämän lisäksi myös omien tuttavien elämän tarkkailu toi aineksia tarinaan.
Käsikirjoituksen koostaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Lindholm kertoi samassa haastattelussa käsikirjoituksen työstämisen kestäneen vuosia. Ratkaisevan avun antoi tanskalainen Kirsten Bonnén Rask, jonka kanssa ensimmäinen tuotannollinen käsikirjoitus syntyi.
– Jari Sedergren 22.12.2008
Lähde: mainittu haastattelu http://www.film-o-holic.com/haastattelut/peter-lindholm-kolmistaan/
Risto Räppääjä
Ruotsinkielinen nimi: Risto Rappare. Ruotsinkielinen nimi: Risto Rappare. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2008. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Vastaava tuottaja: Lasse Saarinen. Tuotantopäällikkö: Tuula Nikkola. Tuottaja: Rimbo Salomaa. Ohjaus: Mari Rantasila. Apulaisohjaajat: Risto Tuominen, Tuula Nikkola. Käsikirjoitus: Sinikka Nopola, Tiina Nopola. Kuvaus: Timo Heinänen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Musiikki: Iiro Rantala. Musiikin tuottaja: Markku Kanerva. Kappaleet:”Ei hassumpaa”, ”Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin”, ”Hei, nuudelipää”, ”Oon hattarasi sun”, ”Viluräppi”, ”Rankkaa”, ”Oon hattarasi sun -rock”. Sanat: Sinikka ja Tiina Nopola, sävellys: Iiro Rantala, sovitus: Iiro Rantala ja Markku Kanerva. Lavastus: Minna Santakari. Äänisuunnittelu: Risto Iissalo. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Maskeeraja: Leila Mäkynen. Koreografi: Lotta Kuusisto. Kuvaussihteeri: Sanna Östman. Pääosissa: Niilo Sipilä (Risto Räppääjä), Mimmi Lounela (Nelli Nuudelipää), Annu Valonen (Rauha Räppääjä), Ulla Tapaninen (Elvi Räppääjä), Martti Suosalo (Lennart Lindberg), Ullariikka Koskela (Pinja Perhonen), Teemu Aromaa (Pontus Perhonen), Marjatta Leppänen, Pirkko Mannola, Irina Milan, Anne Taskinen (kuorolaiset), Sami Kuoppamäki, Markus Lahtinen, Iiro Rantala, Yrjänä Sauros, (kellaribändiläiset), Elihú Galván (pizzalähetti), Ile Vainio (tanssipaikan omistaja), Pekka Pajuvirta (maanviljelijä), Marko Kanerva ja Mikko Rokka (pomppulinnan kuljettajat). Helsingin ensiesitys: 15.2.2008 Tennispalatsi 1 & 2, Kinopalatsi 1 & 8, Kino Itäkeskus. VET A-51332 – S – 2165 m / 80 min
Sinikka ja Tiina Nopolan vuodesta 1997 seikkaillut lastenkirjasankari Risto Räppääjä on rumpuja paukuttava ja räppäävä poika, joka asuu Rauha-tädin kanssa. Risto ja Rauha ovat ajatelleet elävänsä aivan rauhallista elämää, mutta silti he aina päätyvät mitä kummallisimpiin seikkailuihin jo yhdeksässä lastenkirjassa.
Nopolat loivat räppäävän hahmon, kun heiltä pyydettiin animaatiokäsikirjoitusta TV2:een. Kirjojen kuvituksen takana ovat Aino Havukainen ja Sami Toivonen, jotka ovat myös tv-käsikirjoituksen takana yhdessä Leena Jääskeläisen ja Pekka Korhosen kanssa. Aiheesta on tehty myös näytelmiä ja musikaalinäytelmiä.
Elokuvaksi haastavaan tehtävään tarttui Mari Rantasila, joka näyttelemisen ja laulamisen ohella hallitsee näemmä myös elokuvafiktion. Rantasilaa ei ollut mitään aihetta sanoa ei, kun tuottaja Lasse Saarinen tarjosi hänelle ohjaustyötä valmiiseen käsikirjoitukseen. Aihe oli tuttu entuudestaan ohjaajalle, joka oli lukenut Nopoloiden teoksia omille lapsilleen.
Kiitosta ansaitsee myös työryhmä: äänitehosteissa loistaa Risto Iissalo, lavastuksesta vastaa Minna Santakari. Äänikerronnan suunnittelussa korostui sarjakuvamaisuus.
Otto Suuronen kiinnitti huomiota arviossaan esikoisohjaajan tyyliin. "Rantasila on suosinut perinteisestä elokuvakerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Kuvaa sekä manipuloidaan että nopeutetaan vallattomasti ja lukuisissa elokuvassa kuultavissa musiikkinumeroissa roolihenkilöt laulavat suoraan yleisölle. Pääosin toimivat kerronnalliset ratkaisut aiheuttavat välillä liiallistakin alleviivaamista. Kuvasommittelussa pistää silmään televisiotuotannolle tyypillinen hätäilevyys, mikä erityisesti ulkokohtauksissa korostuu."
Kirjailijat esiintyvät tanssikohtauksessa linpunmyyjinä.
Jari Sedergren 1.1.2008
Siteerattu arvostelu: http://www.v2.fi/arvostelut/viihde/216/Risto-Rappaaja/
Sinikka ja Tiina Nopolan vuodesta 1997 seikkaillut lastenkirjasankari Risto Räppääjä on rumpuja paukuttava ja räppäävä poika, joka asuu Rauha-tädin kanssa. Risto ja Rauha ovat ajatelleet elävänsä aivan rauhallista elämää, mutta silti he aina päätyvät mitä kummallisimpiin seikkailuihin jo yhdeksässä lastenkirjassa.
Nopolat loivat räppäävän hahmon, kun heiltä pyydettiin animaatiokäsikirjoitusta TV2:een. Kirjojen kuvituksen takana ovat Aino Havukainen ja Sami Toivonen, jotka ovat myös tv-käsikirjoituksen takana yhdessä Leena Jääskeläisen ja Pekka Korhosen kanssa. Aiheesta on tehty myös näytelmiä ja musikaalinäytelmiä.
Elokuvaksi haastavaan tehtävään tarttui Mari Rantasila, joka näyttelemisen ja laulamisen ohella hallitsee näemmä myös elokuvafiktion. Rantasilaa ei ollut mitään aihetta sanoa ei, kun tuottaja Lasse Saarinen tarjosi hänelle ohjaustyötä valmiiseen käsikirjoitukseen. Aihe oli tuttu entuudestaan ohjaajalle, joka oli lukenut Nopoloiden teoksia omille lapsilleen.
Kiitosta ansaitsee myös työryhmä: äänitehosteissa loistaa Risto Iissalo, lavastuksesta vastaa Minna Santakari. Äänikerronnan suunnittelussa korostui sarjakuvamaisuus.
Otto Suuronen kiinnitti huomiota arviossaan esikoisohjaajan tyyliin. "Rantasila on suosinut perinteisestä elokuvakerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Kuvaa sekä manipuloidaan että nopeutetaan vallattomasti ja lukuisissa elokuvassa kuultavissa musiikkinumeroissa roolihenkilöt laulavat suoraan yleisölle. Pääosin toimivat kerronnalliset ratkaisut aiheuttavat välillä liiallistakin alleviivaamista. Kuvasommittelussa pistää silmään televisiotuotannolle tyypillinen hätäilevyys, mikä erityisesti ulkokohtauksissa korostuu."
Kirjailijat esiintyvät tanssikohtauksessa linpunmyyjinä.
Jari Sedergren 1.1.2008
Siteerattu arvostelu: http://www.v2.fi/arvostelut/viihde/216/Risto-Rappaaja/
Pyhän kirjan varjo
Englanninkielinen nimi: Shadow of the Holy Book. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Art Films Production AFP Oy. Vastaava tuottaja: Sally Jo Fifer (ITVS). Ohjelmajohtaja: Claire Aguilar (ITVS), Tuotantopäällikkö: Tami Berkovits (Dschoint Vetschr Filmproduktion). Tuottaja: Arto Halonen. Osatuottajat: Helle Ulsteen (Kamoli Films), Werner Schweizer (Dschoint Ventschr Filmproduktion). Ohjaus: Arto Halonen. Käsikirjoitus: Arto Halonen, Kevin Frazier. Kuvaus: Hannu Vitikainen, Arto Halonen. Leikkaus: Samu Heikkilä. Erez Laufer (leikkauskonsultti). Äänisuunnittelu: Martti Turunen, Samu Heikkilä. Musiikki: Timo Peltola. Taustatutkijat: Maiju Lanamäki, Riina Kullas, Matleena Friks, Kaius Niemi, Gustaf Holm. Animaatio: Ruslan Tuhbatullin. Esiintyjät: Daniela Simittchieva, Tahyr Aliev, Nastaran Nasirzadeh, Elfia Abdrasheva, Kurt Gungör, Kiamars Baghbani (uutisten ja ruhnamapiirien lukijoita), Arto Halonen (tutkiva dokumenttielokuvan tekijä), Kevin Frazier (tutkiva dokumenttielokuvan tekijä). Helsingin ensiesitys: 29.2.2008 Kinopalatsi 9. VET A-51322 (DVD) – S – 90 min
Tunnetuimpiin suomalaisiin dokumentaristeihin kuuluvan Arto Halosen Pyhän kirjan varjo on osoittautunut menestykseksi kaikkialla maailmassa. Tekijälleen tyypillisesti elokuvassa on räväkkyyttä lähtöasetelmasta lähtien: Halosen elokuvat eivät jätä kylmäksi ketään.
Pyhän kirjan varjo tarttuu tulenpalavaan aiheeseen, kansainvälisten yritysten moraalittomuuden niiden tehdessä yhteistyötä öljy- ja kaasurikkaan Turkmenistanin diktatuurin kanssa. Yritysten moraalittomuus on siinä, että ne auttavat yhteistyökumppaniaan kätkemään maan ihmisoikeus- ja sananvapausloukkauksia. Kaikki tapahtuu tietysti yrityksen hyödyn ja ahneuden nimissä.
Ohjaaja Halonen ja hänen sujuvakielinen juristikumppaninsa Kevin Frazier käyvät kiinni tutkivan dokumentaristin sinnikkyydellä ilmiöön nimeltä "Ruhnama". Ulkomaiset suuryritykset ovat edistäneet käännättämällä diktaattorin Saparmurat Nijazovin henkilökulttia pönkittävää propagandakirjaa, josta tuli Turkemenistanin sosiaalisen elämän pyhäksi julistettu oppikirja lasten päiväkodeista koulujen kautta valtiollisiin tilaisuuksiin ja juhliin. Neljällekymmenelle kielelle käännetty "Ruhnama" symboloi mainiosti vääristelevää valtajärjestelmää. Samalla se on oivallinen osoitus propagandan voimasta: kirjan eri kielille käännättäneet yritykset pääsivät bisnessuhteeseen maata 15 vuotta johtaneen Nijazovin kanssa halvalla. Mutta samalla se merkitsi eettisten periaatteiden hylkäämistä, vaikka samat yritykset muuten olivat valmiita vannomaan toimintansa perusteiden kestävyyttä.
Suomalainen katsoja pääsee röyhistämään rintaansa sillä, että tarpeellinen nöyryys, tunnustus ja anteeksipyyntö löytyy suomalaisesta yrityksestä, Enston hallituksen puheenjohtalta, lähes liikuttavassa puheenvuorossa! Shellin, Siemensin, Caterpillarin ja DaimlerChryslerin johdolta tällaisia oli turha odottaa – mutta juuri näiden yhtiöiden pääkonttoreiden edustalla tekijöiden sinnikkyys ja suoranainen jääräpäisyys tuo elokuvaan tarvittavan kepeyden. Samaan suuntaan vaikuttavat myös hämäävän nerokkaasti lavastetut hetket turkemenistanilaisen valtaeliitin videoiduista propagandatiedotteista.
– Jari Sedergren 2.1.2009
Tunnetuimpiin suomalaisiin dokumentaristeihin kuuluvan Arto Halosen Pyhän kirjan varjo on osoittautunut menestykseksi kaikkialla maailmassa. Tekijälleen tyypillisesti elokuvassa on räväkkyyttä lähtöasetelmasta lähtien: Halosen elokuvat eivät jätä kylmäksi ketään.
Pyhän kirjan varjo tarttuu tulenpalavaan aiheeseen, kansainvälisten yritysten moraalittomuuden niiden tehdessä yhteistyötä öljy- ja kaasurikkaan Turkmenistanin diktatuurin kanssa. Yritysten moraalittomuus on siinä, että ne auttavat yhteistyökumppaniaan kätkemään maan ihmisoikeus- ja sananvapausloukkauksia. Kaikki tapahtuu tietysti yrityksen hyödyn ja ahneuden nimissä.
Ohjaaja Halonen ja hänen sujuvakielinen juristikumppaninsa Kevin Frazier käyvät kiinni tutkivan dokumentaristin sinnikkyydellä ilmiöön nimeltä "Ruhnama". Ulkomaiset suuryritykset ovat edistäneet käännättämällä diktaattorin Saparmurat Nijazovin henkilökulttia pönkittävää propagandakirjaa, josta tuli Turkemenistanin sosiaalisen elämän pyhäksi julistettu oppikirja lasten päiväkodeista koulujen kautta valtiollisiin tilaisuuksiin ja juhliin. Neljällekymmenelle kielelle käännetty "Ruhnama" symboloi mainiosti vääristelevää valtajärjestelmää. Samalla se on oivallinen osoitus propagandan voimasta: kirjan eri kielille käännättäneet yritykset pääsivät bisnessuhteeseen maata 15 vuotta johtaneen Nijazovin kanssa halvalla. Mutta samalla se merkitsi eettisten periaatteiden hylkäämistä, vaikka samat yritykset muuten olivat valmiita vannomaan toimintansa perusteiden kestävyyttä.
Suomalainen katsoja pääsee röyhistämään rintaansa sillä, että tarpeellinen nöyryys, tunnustus ja anteeksipyyntö löytyy suomalaisesta yrityksestä, Enston hallituksen puheenjohtalta, lähes liikuttavassa puheenvuorossa! Shellin, Siemensin, Caterpillarin ja DaimlerChryslerin johdolta tällaisia oli turha odottaa – mutta juuri näiden yhtiöiden pääkonttoreiden edustalla tekijöiden sinnikkyys ja suoranainen jääräpäisyys tuo elokuvaan tarvittavan kepeyden. Samaan suuntaan vaikuttavat myös hämäävän nerokkaasti lavastetut hetket turkemenistanilaisen valtaeliitin videoiduista propagandatiedotteista.
– Jari Sedergren 2.1.2009
Pelikaanimies
Ruotsinkielinen nimi: Pelikanmannen. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2004. Tuotantoyhtiöt: Migma Film, Lumifilm Oy. Tuotantopäällikkö: Sonja Lindén. Tuottajat: Hanna Hemilä, Anita Oxburgh. Ohjaus: Liisa Helminen. Apulaisohjaaja: Marja Pyykkö. Käsikirjoitus: Liisa Helminen, William Aldridge, lähtöteos Leena Krohn, "Ihmisen vaatteissa" (1976). Dramaturgit: Annina Enckell, Helena Anttonen. Koreografia: Jorma Uotinen. Kuvaus: Timo Salminen. 2.kuvaaja: Olli Varja, Heikki Färm, Ilmo Lintonen. Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo, Tiina Wilén. Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen. Lavastus: Jussi Halonen. Leikkaus: Jukka Nykänen. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Äänitys: Paul Jyrälä. Järjestäjä: Lauri Vänskä. Kuvaussihteeri: Sanna Östman. Pääosissa: Kari Ketonen (Pelikaanimies), Roni Haarakangas (Emil), Inka Nuorgam (Elsa), Jonna Järnefelt (talonmies), Liisa Kuoppamäki (äiti), Tommi Raitolehto (isä), Anu Viheriäranta (ballerina), Ismo Kallio (vahtimestari), Heikki Kinnunen (postiljooni), Jussi Lampi (näyttämömestari), Kristiina Elstelä (arvanmyyjä), Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen (eläintenhoitajia), Juha Varjus (puistovahti), Emma Lillqvist (pikkutyttö eläintarhassa), Katarina Lohiniva (tarjoilija), Anu Komsi (diiva), Björn Andresen (pianisti), Pelle Sandberg (oopperanjohtaja), Leif Segerstam (kapellimestari), Jorma Uotinen (von Rothbart), Emma Grönqvist (baletinopettaja), Pekka Simola (bassolaulaja), Malla Kuuranne ja Pertti Nieminen (autoileva pariskunta), Jouni Korhonen (vaatturimestari), Ilkka Villi (liikemies), Sami Helpelä ja Misa Palander (tuohtuneita naapureita), Teemu Koivistoinen (rantapoika), Hermanni Rask ja Hanna Bergholm (Pelikaanimies, sijaisnäyttelijöitä). Helsingin ensiesitys: Kinopalatsi 1 & 5, Tennispalatsi 2 & 7, Kino Itäkeskus. Televisioesitys: 17.12.2006 YLETV2. VET A-29726 – S – 2440 m / 90 min
Tunnetun lastenelokuvaohjaajan Liisa Helmisen tuorein menestys, lavastus- ja musiikki-Jussilla 2005 palkittu Pelikaanimies pohjautuu Leena Krohnin teokseen Ihmisen vaatteissa (1976). Kirjan teemoituksessa painottuva luonnonsuojeluajatus on elokuvassa jäänyt vähemmälle, mutta elokuvankin tarinaan riittää silti sekä kepeitä että vakavia teemoja pohdittavaksi. Elokuvaa voidaan pitää arvostelu- ja yleisömenestyksenä. Samat positiiviset kaiut on kuultu usein myös elokuvan lapsikatsojien suusta.
Avioeron kokenut Emil-poika muuttaa kaupunkiin samaan aikaan kuin Pelikaani laskeutuu uimarannalle. Pelikaani pukee päälle löytämänsä vaatteet ja aloittaa elämänsä ihmisenä. Hän muuttaa Emilin naapuritaloon. Emilillä on samanlainen tarve sopeutumiseen kuin Pelikaanillakin. Emil huomaa Pelikaanin lintumaisuuden ja ystävystyy tämän kanssa: yhteinen salaisuus lujittaa liiton.
Emil tapaa pihapiirissä samanikäisen tytön, jonka kanssa hän ystävystyy alkuvaikeuksien jälkeen. Lapset päättävät auttaa Pelikaania tämän kohdatessa vaikeuksia ihmisten maailmassa. Erityisesti ongelmia aiheuttaa lintuallergiasta kärsivä talonmies, joka kiinnittää huomiota Pelikaanin erilaisuuteen. Salaisuus on vaarassa paljastua minä hetkenä hyvänsä.
Elokuvan perusteemat ovat lasten ystävyys ja sydämellisyys, mutta mukana on myös erilaisuuteen liittyviä aihepiirejä. Fantasiatarinan voi halutessaan tulkita myös mielikuvitusystävyyden kautta, sillä yksinäinen, uutta ympäristöään arasteleva poika voi hyvinkin kehittää Pelikaanin tapaisen hahmon elämäänsä rikastuttamaan. Tämä tulkinta antaa myös selkeän käsityksen siitä erosta, joka monien lastenelokuvien kuvaamassa aikuisten ja lasten maailmassa voi olla.
Mutta samalla kyse on aidoista peloista, joita uusi ympäristö, uusi tilanne ja uusi maailma voi auttaa. Yksi jos toinen asia voi tällöin näyttäytyä outona lintuna, pelottavanakin. Mutta samalla ympäristöstään voi oppia uutta, varsinkin jos tarjolla on todellisia ystäviä. Silloin sopeutuminen uusiin olosuhteisiin on mahdollista ja kohdattu erilaisuus, jopa oudot linnut, vain rikastuttavat elämää.
– Jari Sedergren 28.12.2008
Tunnetun lastenelokuvaohjaajan Liisa Helmisen tuorein menestys, lavastus- ja musiikki-Jussilla 2005 palkittu Pelikaanimies pohjautuu Leena Krohnin teokseen Ihmisen vaatteissa (1976). Kirjan teemoituksessa painottuva luonnonsuojeluajatus on elokuvassa jäänyt vähemmälle, mutta elokuvankin tarinaan riittää silti sekä kepeitä että vakavia teemoja pohdittavaksi. Elokuvaa voidaan pitää arvostelu- ja yleisömenestyksenä. Samat positiiviset kaiut on kuultu usein myös elokuvan lapsikatsojien suusta.
Avioeron kokenut Emil-poika muuttaa kaupunkiin samaan aikaan kuin Pelikaani laskeutuu uimarannalle. Pelikaani pukee päälle löytämänsä vaatteet ja aloittaa elämänsä ihmisenä. Hän muuttaa Emilin naapuritaloon. Emilillä on samanlainen tarve sopeutumiseen kuin Pelikaanillakin. Emil huomaa Pelikaanin lintumaisuuden ja ystävystyy tämän kanssa: yhteinen salaisuus lujittaa liiton.
Emil tapaa pihapiirissä samanikäisen tytön, jonka kanssa hän ystävystyy alkuvaikeuksien jälkeen. Lapset päättävät auttaa Pelikaania tämän kohdatessa vaikeuksia ihmisten maailmassa. Erityisesti ongelmia aiheuttaa lintuallergiasta kärsivä talonmies, joka kiinnittää huomiota Pelikaanin erilaisuuteen. Salaisuus on vaarassa paljastua minä hetkenä hyvänsä.
Elokuvan perusteemat ovat lasten ystävyys ja sydämellisyys, mutta mukana on myös erilaisuuteen liittyviä aihepiirejä. Fantasiatarinan voi halutessaan tulkita myös mielikuvitusystävyyden kautta, sillä yksinäinen, uutta ympäristöään arasteleva poika voi hyvinkin kehittää Pelikaanin tapaisen hahmon elämäänsä rikastuttamaan. Tämä tulkinta antaa myös selkeän käsityksen siitä erosta, joka monien lastenelokuvien kuvaamassa aikuisten ja lasten maailmassa voi olla.
Mutta samalla kyse on aidoista peloista, joita uusi ympäristö, uusi tilanne ja uusi maailma voi auttaa. Yksi jos toinen asia voi tällöin näyttäytyä outona lintuna, pelottavanakin. Mutta samalla ympäristöstään voi oppia uutta, varsinkin jos tarjolla on todellisia ystäviä. Silloin sopeutuminen uusiin olosuhteisiin on mahdollista ja kohdattu erilaisuus, jopa oudot linnut, vain rikastuttavat elämää.
– Jari Sedergren 28.12.2008
Punk – tauti joka ei tapa
Ruotsinkielinen nimi: Punk – en sjukdom som inte dödar. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Illume Oy. Tuottaja: Pertti Veijalainen. Ohjaus: Jouko Aaltonen. Käsikirjoitus: Jouko Aaltonen. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Samu Heikkilä. Äänisuunnittelu: Joonas Jyrälä, Miia Nevalainen. Äänitys: Joonas Jyrälä, Miia Nevalainen, Paul Jyrälä, Marko Kataja. Musiikin miksaus: Panu Riikonen. Miksaus: Olli Pärnänen (Megaru Film Sound). On-line -editointi: Ilmo Lintonen. Esiintyjät: Andy McCoy, Severi Helle, Petri Tiili, Pantse Syrjä, Martti Syrjä, Juha Torvinen, Mikko Saarela, Veltto Virtanen, Tumppi Varonen, Katja ”Pipsa” Lipasti, Rubberduck Jones, Joonas Soini, Tomi Tiitto, Samppa Laine, Stefan Piesnack, Ari Taskinen, Antti Eskelinen, Atte Blom, Epe Helenius, Lättä. Yhtyeet: Akupunktio, Creepy Crawlie, Eppu Normaali, Kohu-3, Pelle Miljoona & N.U.S., Briard, My Nasty, Problems?, Pelle Miljoona & 1980, Kaatopaikan enkelit, Sekasorto, Igni & Ferro, Hanoi Rocks, Pelle Miljoona Unabomber. Helsingin ensiesitys: 14.3.2008 Kinopalatsi 8. VET A-51376 –S – 2620 m / 96 min
Pitkän linjan dokumentaristin Jouko Aaltosen musiikkidokumentissa nähdään arkistomateriaalia punkin alkuajoilta, haastatellaan 1970- ja 1980-lukujen punk-muusikoita nykypäivänä ja nähdään heitä kiertueella vuonna 2007. Rinnalla seurataan tämän päivän punk-nuoria, heidän musiikkiaan ja elämäntapaansa.
Aaltosen edellinen, 1970-luvun laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot, oli harvinainen menestys teatterilevityksineen ja elokuvakaraokeiltoineen, joita pidettiin lopulta Japanissa asti. Sen kritiikeissä toistui ajoittain paheksuvaan sävyynkin nostalgisuus, mutta punkin ympärillä siitä ei tarvitse puhua. Elokuva alkaa Pete Malmin hautajaisista ja Andy McCoy toteaa punkin olevan kuollut.
Punk – tauti joka ei tapa osoittaa että näin ei ole. Punk ei suostu kuolemaan. Tätä nykypäivän ja menneisyyden välistä aika-tila –jatkumoa kuvatessaan Aaltonen taitavasti haarukoi ilmiön ja sen esittämisen muutoksia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Andy McCoyn lisäksi punkin historian kotimaisina esimerkkeinä toimivat Eppu Normaali ja Problems. Mutta ennen heitä pitkän kaaren punkin alusta nykypäivään tuo Pelle Miljoona monine yhtyeineen. Pelle Miljoona Unabomber-yhtyeineen kokosi yhteen punkin veteraanit ja teki laajan, elokuvassa valkokankaalle saatetun kiertueen.
Pelle Miljoonaa ja hänen revival-bändiäänkin tiukemmin punkin nykypäivää tarkastellaan pirkanmaalaisen Akupunktio-yhtyeen nousulla ja tuholla. Erityisesti nykypäivän punkin ideologisia ulottuvuuksia latailee puheenvuoroissaan yhtiön keulahahmo Seve.
Yhtyeen toimintaa seurattaessa elokuva kartoittaa taiten punkin nykyiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet: punkiin oleellisesti aina liittynyt yhteiskunnallinen osallistuminen näkyy talonvaltauksina, vihreinä tai anarkistisina arvoina ja ideologioina, järjestettyinä musiikkitapahtumina. Mutta mukana on myös uusia ilmiöitä, esimerkiksi äärimmäisen aggressiivista hc-punkia esittävä naisyhtye Creepy Crawlie.
Punkin historiallisista olomuodoista kuvaavin on energisyys, joka näyttäytyy ihmisten ja musiikin viattomana hillittömyytenä. Tämän Jouko Aaltonen ja epäilemättä myös elokuvan leikannut Samu Heikkilä ovat onnistuneet siirtämään elokuvalle, jota voidaan arvostaa myös onnistuneena punkrokin historiaa valaisevana teoksena.
– Jari Sedergren 7.1. 2008
Pitkän linjan dokumentaristin Jouko Aaltosen musiikkidokumentissa nähdään arkistomateriaalia punkin alkuajoilta, haastatellaan 1970- ja 1980-lukujen punk-muusikoita nykypäivänä ja nähdään heitä kiertueella vuonna 2007. Rinnalla seurataan tämän päivän punk-nuoria, heidän musiikkiaan ja elämäntapaansa.
Aaltosen edellinen, 1970-luvun laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot, oli harvinainen menestys teatterilevityksineen ja elokuvakaraokeiltoineen, joita pidettiin lopulta Japanissa asti. Sen kritiikeissä toistui ajoittain paheksuvaan sävyynkin nostalgisuus, mutta punkin ympärillä siitä ei tarvitse puhua. Elokuva alkaa Pete Malmin hautajaisista ja Andy McCoy toteaa punkin olevan kuollut.
Punk – tauti joka ei tapa osoittaa että näin ei ole. Punk ei suostu kuolemaan. Tätä nykypäivän ja menneisyyden välistä aika-tila –jatkumoa kuvatessaan Aaltonen taitavasti haarukoi ilmiön ja sen esittämisen muutoksia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Andy McCoyn lisäksi punkin historian kotimaisina esimerkkeinä toimivat Eppu Normaali ja Problems. Mutta ennen heitä pitkän kaaren punkin alusta nykypäivään tuo Pelle Miljoona monine yhtyeineen. Pelle Miljoona Unabomber-yhtyeineen kokosi yhteen punkin veteraanit ja teki laajan, elokuvassa valkokankaalle saatetun kiertueen.
Pelle Miljoonaa ja hänen revival-bändiäänkin tiukemmin punkin nykypäivää tarkastellaan pirkanmaalaisen Akupunktio-yhtyeen nousulla ja tuholla. Erityisesti nykypäivän punkin ideologisia ulottuvuuksia latailee puheenvuoroissaan yhtiön keulahahmo Seve.
Yhtyeen toimintaa seurattaessa elokuva kartoittaa taiten punkin nykyiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet: punkiin oleellisesti aina liittynyt yhteiskunnallinen osallistuminen näkyy talonvaltauksina, vihreinä tai anarkistisina arvoina ja ideologioina, järjestettyinä musiikkitapahtumina. Mutta mukana on myös uusia ilmiöitä, esimerkiksi äärimmäisen aggressiivista hc-punkia esittävä naisyhtye Creepy Crawlie.
Punkin historiallisista olomuodoista kuvaavin on energisyys, joka näyttäytyy ihmisten ja musiikin viattomana hillittömyytenä. Tämän Jouko Aaltonen ja epäilemättä myös elokuvan leikannut Samu Heikkilä ovat onnistuneet siirtämään elokuvalle, jota voidaan arvostaa myös onnistuneena punkrokin historiaa valaisevana teoksena.
– Jari Sedergren 7.1. 2008
Sonic Mirror
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi, Sveitsi, Saksa 2007. Tuotantoyhtiö: Marco Forster Productions, Marianna Films Oy, Uwe Dresch Film, Doc Productions. Tuotannonjohto: Rose-Marie Schneider. Tuottaja: Uwe Dresch, Marco Forster, Mika Kaurismäki, Rose-Marie Schneider. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: M. Kaurismäki, Marco Forster ja Uwe Dresch. Kuvaus: Jacques Cheuiche. Kameraoperaattorit: Mustapha Barat, Torsti Hyvänen. Musiikki: Bill Cobham. Visuaaliset efektit: Roger Gleiber. Leikkaus: Oli Weiss. Äänisuunnittelu: Uwe Dresch. Tobias Fleig, Pekka Karjalainen ja Olli Pärnänen (sound re-recording mixing). Sebastian Pohle (foley editor), Wilmont Schulze (foley artist) ja Sebastian Stroux (foley mixer). Esiintyjiä: Big band Espoo, Randy Brecker, Bill Cobham, Debalê Malê (Brasilia), Peu Meurray (rengaslyömäsoitin), Percussion Okuta (nigerialainen yhtye), Brito Rasta (rummunvalmistaja). Helsingin ensiesitys: 25.4.2008 Kinopalatsi 8 – VET A-51448 – S – 80 min
Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Sonic Mirror kiertyy jazzin ja maailman musiikin eri ulottuvuuksiin. Elokuvan keskeinen hahmo on pitkään Suomessa asunut amerikkalaissyntyinen rumpali, säveltäjä ja tuottaja Billy Cobham, jolla toki on geneettiset juuret Nigeriassa, monimuotoisessa Yoruba-kulttuurissa. Elokuva kertoo hänen kauttaan inspiraatiosta ja musiikin voimasta sekä sen vaikutuksesta tekijöihin ja yleisöön.
Sonic Mirror on musiikillinen matka maailman erilaisiin kulttuureihin ja olosuhteisiin. Elokuvaa kuvattiin 64-vuotiaan Cobhamin mukana Suomessa – mukana näytteitä konserttiohjelmistosta Espoon April Jazzissa –, autistien musiikkiterapian ja nigerialaisen rytmiryhmän parissa Sveitsissä. Tämän lisäksi matka suuntautui päähenkilön kotikulmille New Yorkiin Yhdysvalloissa ja musiikillisesti kiintoisaan Brasilian Salvadoriin. Siellä läntisesti rytmistynyt jazzrumpali Cobham kohtaa latinorytmien ja musiikillisen käsityön monimuotoisuuden – elokuva saa suorastaan kansatieteellisiä ulottuvuuksi rumpujen rakentamista seuratessaan.
Musiikkidokumenttien tekijänä Kaurismäellä on jo pitkä ura, puna-armeijan kuoron Helsingin vierailusta lähtien. Viime vuosina ohjaaja muistetaan hänen nykyiseen asuinmaahansa Brasiliaan sijoittuvista musiikkidokkareistaan Moro do Brasil ja Brasileirinho.
Elokuvan monet kuvauspaikat ja erilaiset musiikin ympäristöt korostavat perusteemaa, musiikin kyvystä ylittää kielelliset ja kulttuuriset rajat. Samalla se alleviivaa humanismin merkitystä kuten hyvän dokumentin tuleekin tehdä.
Kokeneen Cobhamin syntesisoiva filosofointi on paikallaan, onhan kyseessä myös henkilödokumentti, mutta silti elokuvan parasta antia on ehdottomasti musiikki, joka vie mennessään mielen ja ruumiin.
Jari Sedergren 12.1.2009
Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Sonic Mirror kiertyy jazzin ja maailman musiikin eri ulottuvuuksiin. Elokuvan keskeinen hahmo on pitkään Suomessa asunut amerikkalaissyntyinen rumpali, säveltäjä ja tuottaja Billy Cobham, jolla toki on geneettiset juuret Nigeriassa, monimuotoisessa Yoruba-kulttuurissa. Elokuva kertoo hänen kauttaan inspiraatiosta ja musiikin voimasta sekä sen vaikutuksesta tekijöihin ja yleisöön.
Sonic Mirror on musiikillinen matka maailman erilaisiin kulttuureihin ja olosuhteisiin. Elokuvaa kuvattiin 64-vuotiaan Cobhamin mukana Suomessa – mukana näytteitä konserttiohjelmistosta Espoon April Jazzissa –, autistien musiikkiterapian ja nigerialaisen rytmiryhmän parissa Sveitsissä. Tämän lisäksi matka suuntautui päähenkilön kotikulmille New Yorkiin Yhdysvalloissa ja musiikillisesti kiintoisaan Brasilian Salvadoriin. Siellä läntisesti rytmistynyt jazzrumpali Cobham kohtaa latinorytmien ja musiikillisen käsityön monimuotoisuuden – elokuva saa suorastaan kansatieteellisiä ulottuvuuksi rumpujen rakentamista seuratessaan.
Musiikkidokumenttien tekijänä Kaurismäellä on jo pitkä ura, puna-armeijan kuoron Helsingin vierailusta lähtien. Viime vuosina ohjaaja muistetaan hänen nykyiseen asuinmaahansa Brasiliaan sijoittuvista musiikkidokkareistaan Moro do Brasil ja Brasileirinho.
Elokuvan monet kuvauspaikat ja erilaiset musiikin ympäristöt korostavat perusteemaa, musiikin kyvystä ylittää kielelliset ja kulttuuriset rajat. Samalla se alleviivaa humanismin merkitystä kuten hyvän dokumentin tuleekin tehdä.
Kokeneen Cobhamin syntesisoiva filosofointi on paikallaan, onhan kyseessä myös henkilödokumentti, mutta silti elokuvan parasta antia on ehdottomasti musiikki, joka vie mennessään mielen ja ruumiin.
Jari Sedergren 12.1.2009
keskiviikko, lokakuu 29, 2008
MP – minä pelkään
Ruotsinkielinen nimi: MP – Jag är rädd. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1982. Tuotantoyhtiö: Lähikuva Oy. Tuottaja: Riitta Kymäläinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pekka Hyytiäinen. Kuvaus: Petteri Kotilainen. B-kuvaaja: Seppo Kivimaa. Kuvausassistentti: Jarmo Skarp. Trikkikuvaus: Pekka Hyytiäinen, Petteri Kotilainen. Leikkaus ja äänileikkaus: Pekka Hyytiäinen. Äänitys: Timo Vartiainen, Pekka Kosonen. Äänitysassistentti: Jarmo Skarp. Äänitehosteet: Pekka Hyytiäinen, Pekka Valkeejärvi. Tarpeisto, järjestäjä: Riitta Kymäläinen. Pienoismallit: Matti Kanerva. Sähkömies: Markku Oikkonen. Pääosissa: Liisa Halonen (äiti), Pekka Valkeejärvi (isä), Heta Hyytiäinen (tytär Mari), Matti Kanerva (sotilas), Maarit Aaltonen, Tanja Asikainen, Marko Eloranta, Sheila Hallenberg, Jani Hallenberg (kuolleita lapsia), Pirjo Immonen (kuollut opettaja), Auli Lehmusoksa ja Teresa Lindroos (kuollettt naiset luokkahuoneessa), Manne Lehmusoksa (kuollut mies tuolilla luokkahuoneessa). Helsingin ensiesitys: 26.3.1982 Illusion – ei televisioesityksiä – VET 24387 – K15 – 2280 m / 83 min
Ilta-Sanomien Sakari Toiviaisen arvostelu (26.3.1982) luonnehti Pekka Hyytiäisen vähän tunnettua elokuvaa MP – minä pelkään seuraavasti: "Kolmannessa elokuvassaan Pekka Hyytiäinen on yhä persoonallinen, sanottavan painetta uhkuva elokuvantekijä. Hän kuvaa ihmisten pelkoja sodan, väkivallan, ydinuhan ja muiden katastrofien edessä. Hän näyttää kauhun mielenmaisemat ja pirstoutuneen, alastoman tajunnanvirran. Ihmiset näyttävät tuijottavan pimeyden sydämeen, mustakaapuiset miehet vaeltavat ankeassa maisemassa, veren ja väkivallan näkymät täyttävät kankaan."
Elokuvaavan teekkarin Pekka Hyytiäisen (s. 1950-2007) omintakeisuus ja lahjakkuus tunnettiin hyvin elokuvasta i + i, noin tunnin mittaisesta kuvauksesta opiskelijaelämän yksinäisyydestä ja ahdistavuudesta sekä turhautumisesta. Tästä elokuvasta konventionaalinen kuvakerronta oli kaukana, mutta MP:ssä "melkein koko ajan kankaalla näkyy jotain", Helena Ylänen (HS 27.3.1982) kommentoi ja lisäsi: "Osan aikaan oikein kirkkaan kaunistakin kuvaa. Mutta yhäkin Hyytiäisen ilmaisun voima on omintakaisessa vähäisten viittausten ja viivyttelyn yhdistelmässä. Hän pitää jotain kuvaa niin kauan katsojan edessä, että se taatusti alkaa vaikuttaa, koska mitään uutta katsottavaa ei tule sen tilalle." Ensimmäinen Hyytiäisen elokuva oli jännityselokuvaksi luonnehdittu Kirje (1978).
Ylänen luonnehti Hyytiäisen tyyliä kääntää kaupallisen elokuvan tehokeinot päälaelleen taikurimaiseksi. "Nopeus ei ole hänelle mitään, tiukka leikkaus ei myöskään. Hitaus, kestot, tauot, ne ovat tärkeitä."
Markku Tuuli huomautti Katso-lehdessä (15/1982) mustavalkoisen kuvan käytöstä ja esitti monen muun arvostelijan tavoin kritiikkiä värijaksoja kohtaan: "MP – minä pelkään osoittaa myös tehokkaasti mustavalkokuvan merkityksen tunnelmien rakentamisessa. Rakeisissa ja voimakkaasti kontrastisissa mustavalkoisissa kuvissa Hyytiäinen onnistuu mainiosti välittämään ahdistustilojensa kehittymistä, kun taas maalaiskuviensa suttuisissa värikuvissa tunnelma lopahtaa ratkaisesvasti. Hyytiäisellä on selvästi ideoita, mutta tekninen valmius niiden kääntämiseen elokuvaksi on vielä keskenkasvuista."
Television kuuluttajana tuttu Liisa Halonen on tässä elokuvassa ensiroolissaan valkokankailla.
Tätä elokuvaa et ole nähnyt televisiossa.
– Jari Sedergren 10.12.2008
Ilta-Sanomien Sakari Toiviaisen arvostelu (26.3.1982) luonnehti Pekka Hyytiäisen vähän tunnettua elokuvaa MP – minä pelkään seuraavasti: "Kolmannessa elokuvassaan Pekka Hyytiäinen on yhä persoonallinen, sanottavan painetta uhkuva elokuvantekijä. Hän kuvaa ihmisten pelkoja sodan, väkivallan, ydinuhan ja muiden katastrofien edessä. Hän näyttää kauhun mielenmaisemat ja pirstoutuneen, alastoman tajunnanvirran. Ihmiset näyttävät tuijottavan pimeyden sydämeen, mustakaapuiset miehet vaeltavat ankeassa maisemassa, veren ja väkivallan näkymät täyttävät kankaan."
Elokuvaavan teekkarin Pekka Hyytiäisen (s. 1950-2007) omintakeisuus ja lahjakkuus tunnettiin hyvin elokuvasta i + i, noin tunnin mittaisesta kuvauksesta opiskelijaelämän yksinäisyydestä ja ahdistavuudesta sekä turhautumisesta. Tästä elokuvasta konventionaalinen kuvakerronta oli kaukana, mutta MP:ssä "melkein koko ajan kankaalla näkyy jotain", Helena Ylänen (HS 27.3.1982) kommentoi ja lisäsi: "Osan aikaan oikein kirkkaan kaunistakin kuvaa. Mutta yhäkin Hyytiäisen ilmaisun voima on omintakaisessa vähäisten viittausten ja viivyttelyn yhdistelmässä. Hän pitää jotain kuvaa niin kauan katsojan edessä, että se taatusti alkaa vaikuttaa, koska mitään uutta katsottavaa ei tule sen tilalle." Ensimmäinen Hyytiäisen elokuva oli jännityselokuvaksi luonnehdittu Kirje (1978).
Ylänen luonnehti Hyytiäisen tyyliä kääntää kaupallisen elokuvan tehokeinot päälaelleen taikurimaiseksi. "Nopeus ei ole hänelle mitään, tiukka leikkaus ei myöskään. Hitaus, kestot, tauot, ne ovat tärkeitä."
Markku Tuuli huomautti Katso-lehdessä (15/1982) mustavalkoisen kuvan käytöstä ja esitti monen muun arvostelijan tavoin kritiikkiä värijaksoja kohtaan: "MP – minä pelkään osoittaa myös tehokkaasti mustavalkokuvan merkityksen tunnelmien rakentamisessa. Rakeisissa ja voimakkaasti kontrastisissa mustavalkoisissa kuvissa Hyytiäinen onnistuu mainiosti välittämään ahdistustilojensa kehittymistä, kun taas maalaiskuviensa suttuisissa värikuvissa tunnelma lopahtaa ratkaisesvasti. Hyytiäisellä on selvästi ideoita, mutta tekninen valmius niiden kääntämiseen elokuvaksi on vielä keskenkasvuista."
Television kuuluttajana tuttu Liisa Halonen on tässä elokuvassa ensiroolissaan valkokankailla.
Tätä elokuvaa et ole nähnyt televisiossa.
– Jari Sedergren 10.12.2008
Cleaning up
Ruotsinkielinen nimi: Cleaning up! Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Cube Oy, Zen Media. Tuottaja: Heikki Niinimäki. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Rostislav Aalto. Apulaisohjaaja: Mikko Keinonen. Musiikki: Cleaning Women. Miksaus kiertueella: Jari Laakkonen, Teemu Kotila, Svetlana Terentjev. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Äänitys: Rostislav Aalto. Äänisuunnittelu: Timo Kinnunen (myös äänen jälkituotanto). Valokuvat: Inka Kovanen. Esiintyjät: Cleaning Women: Risto Puurunen, Timo Kinnunen, Tero Vänttinen. Yhtyeen manageri Mikko Keinonen. Helsingin ensiesitys: 7.12.2001 Andorra 2 – televisiolähetyksiä: 19.9.2002 ja 6.6.2005 YLE TV1; 20.9.2003 YleTeema – VET A-28662 – S – 2179 m / 79 min
"Naisiksi meikatut pojat soittavat pyykkitelineitä", hämmästeli Tommi Pylkkö kohtaamaansa ilmiötä. "Yhteen lauseeseen kitetytettynä tuo ei kuulosta vakuuttavalta elokuvan idealta – eikä kovin vakuuttavalta yhteykokoonpanoltakaan. [– –] Mutta pojat jatkoivat ja keräsivät lisää kulttimainetta julkaisten pitkäsoitonkin tänä vuonna. Varsinainen neronleimaus on kuitenkin kolmihenkisen yhteen valitseminen dokumenttiin, jossa bändi matkustaa Baltiassa keikkaille – ohessa myös hupaisasti maailmalla seikkaillen. Tuo osoittautuu lopulta paljon paremmaksi ideaksi, kuin Ville Valon tai Daruden, kahden kotimaisen musiikin 'maailmanvalloittajien'", ulkomailla kuvaaminen." (Keskisuomalainen 29.9.2001)
Pylkkö ei ollut ainoa ilmiön kestävyydestä vakuuttunut. Cleaning Up ajautui elokuvien maailmaan pysyvästi ja on tunnettu paitsi hurjana keikkabändinä myös monien elokuvafestivaalien mykkäelokuvien säestäjänä. Elokuvallisia esikuvia bändidokumentilla ei Suomessa juuri ole, jollei satu muistamaan Tahvo Hirvosen Sielun Veljien Moskovan vierailusta ohjaamaa lyhytelokuvaa Veljet. Sielunsukulaisuutta voi löytyä myös myöhemmin, vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta oululaisesta mieskuorosta tehty Huutajat, jonka Mika Ronkainen ohjasi. (Ks. Jussi Karjalainen, HS 19.9.2002, "Pyykkiteline soikoon")
Elokuvan ohjasi kolmen vuoden leikkausopinnot suorittanut Rostislav Aalto. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa ja Cleaning Up!:n managerin Mikko Keinosen elokuvahankkeeseen kuvaajaksi, mutta idean isä tajusi pian, että managerin ja ohjaajan roolia on vaikea sovittaa yhteen.
"Alku ei ollut helppo", Aalto kertoi Harri Römpötille haastattelussaan (Apu 6 / 2002). "Reissuun lähtiessä rahoituksesta ei ollut tietoa. Kuvasin kolme ensimmäistä päivää ja palasin Suomeen neuvottelemaan TV1:n kanssa. Tuottaja Eila Werning lähti onneksi mukaan."
Bändin kiertue suuntautui Venäjälle, Baltiaan ja Puolaan. Varsinkin Venäjällä median asenne uutta tulokasta kohtaan on riemastuttavan innostunutta – bändi esitellään asemansa vakuuttuneena.
Mutta todellisuus oli toista. Moskovan rocktähdet kantavat pyykkitelinesoittimensa itse junista ja busseista keikkapaikoille.
Myös dokumentin elokuvaus tapahtui perusjärjestelyin: "Kuvasin ja äänitin kaiken itse", Aalto kertoo. "Minulla oli digitaalinen videokamera ja ammattilaistasoinen äänikalusto. Oikea iso kuvausryhmä olisi pilannut koko jutun. Nyt olin melkein kuin yksi bändin jäsen. En ohjannut heitä eikä tilanteita lavastettu. Homman parhaita puolia on se, että meistä tuli ystäviä."
Kellariteatterissa aiemmin näytellyt ja ohjannut Aalto kertoi Apu-lehdelle elokuvan leikkaamisen vieneen vuoden kolme kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen.
"Leikkasin sitä aina, kun oli aikaa. Siihen meni ehkä seitsemisen kuukautta työaikaa. Leikkaamiseen käytän mahdollisimman paljon aikaa – vaikka omalla kustannuksellani. Kokeilen mielelläni kuvien kestolla, karsin ja pienennän paloja, jotta kokonaisuus toimii. [– –] halusin luottaa elokuvakerrontaa, antaa kuvien puhua. Siksi siinä ei ole taustalla selostusta. Dziga Vertov tallensi todellisuutta samaan tapaan kameran silmänään."
"[– –] Cleaning Up! on minulle ennen kaikkea kertomus ystävyksistä, jotka tekevät tinkimättä ja intohimoisesti omaa juttuaan. Bändillä ei ollut varmuutta keikoista tai majoituksesta, mutta silti he uskalsivat lähteä kiertämään vieraita paikkoja. Onni on unelmien toteuttamisessa. Siksi tässä tarinassa on uskoa hyvyyteen", ohjaaja luonnehti elokuvaansa.
Cleaning Up! voitti Yhdysvalloissa Newportin elokuvafestivaalien pääpalkinnon dokumenttielokuvien sarjassa vuonna 2003.
– Jari Sedergren 21.11.2008 mainittuja lähteitä käyttäen.
"Naisiksi meikatut pojat soittavat pyykkitelineitä", hämmästeli Tommi Pylkkö kohtaamaansa ilmiötä. "Yhteen lauseeseen kitetytettynä tuo ei kuulosta vakuuttavalta elokuvan idealta – eikä kovin vakuuttavalta yhteykokoonpanoltakaan. [– –] Mutta pojat jatkoivat ja keräsivät lisää kulttimainetta julkaisten pitkäsoitonkin tänä vuonna. Varsinainen neronleimaus on kuitenkin kolmihenkisen yhteen valitseminen dokumenttiin, jossa bändi matkustaa Baltiassa keikkaille – ohessa myös hupaisasti maailmalla seikkaillen. Tuo osoittautuu lopulta paljon paremmaksi ideaksi, kuin Ville Valon tai Daruden, kahden kotimaisen musiikin 'maailmanvalloittajien'", ulkomailla kuvaaminen." (Keskisuomalainen 29.9.2001)
Pylkkö ei ollut ainoa ilmiön kestävyydestä vakuuttunut. Cleaning Up ajautui elokuvien maailmaan pysyvästi ja on tunnettu paitsi hurjana keikkabändinä myös monien elokuvafestivaalien mykkäelokuvien säestäjänä. Elokuvallisia esikuvia bändidokumentilla ei Suomessa juuri ole, jollei satu muistamaan Tahvo Hirvosen Sielun Veljien Moskovan vierailusta ohjaamaa lyhytelokuvaa Veljet. Sielunsukulaisuutta voi löytyä myös myöhemmin, vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta oululaisesta mieskuorosta tehty Huutajat, jonka Mika Ronkainen ohjasi. (Ks. Jussi Karjalainen, HS 19.9.2002, "Pyykkiteline soikoon")
Elokuvan ohjasi kolmen vuoden leikkausopinnot suorittanut Rostislav Aalto. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa ja Cleaning Up!:n managerin Mikko Keinosen elokuvahankkeeseen kuvaajaksi, mutta idean isä tajusi pian, että managerin ja ohjaajan roolia on vaikea sovittaa yhteen.
"Alku ei ollut helppo", Aalto kertoi Harri Römpötille haastattelussaan (Apu 6 / 2002). "Reissuun lähtiessä rahoituksesta ei ollut tietoa. Kuvasin kolme ensimmäistä päivää ja palasin Suomeen neuvottelemaan TV1:n kanssa. Tuottaja Eila Werning lähti onneksi mukaan."
Bändin kiertue suuntautui Venäjälle, Baltiaan ja Puolaan. Varsinkin Venäjällä median asenne uutta tulokasta kohtaan on riemastuttavan innostunutta – bändi esitellään asemansa vakuuttuneena.
Mutta todellisuus oli toista. Moskovan rocktähdet kantavat pyykkitelinesoittimensa itse junista ja busseista keikkapaikoille.
Myös dokumentin elokuvaus tapahtui perusjärjestelyin: "Kuvasin ja äänitin kaiken itse", Aalto kertoo. "Minulla oli digitaalinen videokamera ja ammattilaistasoinen äänikalusto. Oikea iso kuvausryhmä olisi pilannut koko jutun. Nyt olin melkein kuin yksi bändin jäsen. En ohjannut heitä eikä tilanteita lavastettu. Homman parhaita puolia on se, että meistä tuli ystäviä."
Kellariteatterissa aiemmin näytellyt ja ohjannut Aalto kertoi Apu-lehdelle elokuvan leikkaamisen vieneen vuoden kolme kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen.
"Leikkasin sitä aina, kun oli aikaa. Siihen meni ehkä seitsemisen kuukautta työaikaa. Leikkaamiseen käytän mahdollisimman paljon aikaa – vaikka omalla kustannuksellani. Kokeilen mielelläni kuvien kestolla, karsin ja pienennän paloja, jotta kokonaisuus toimii. [– –] halusin luottaa elokuvakerrontaa, antaa kuvien puhua. Siksi siinä ei ole taustalla selostusta. Dziga Vertov tallensi todellisuutta samaan tapaan kameran silmänään."
"[– –] Cleaning Up! on minulle ennen kaikkea kertomus ystävyksistä, jotka tekevät tinkimättä ja intohimoisesti omaa juttuaan. Bändillä ei ollut varmuutta keikoista tai majoituksesta, mutta silti he uskalsivat lähteä kiertämään vieraita paikkoja. Onni on unelmien toteuttamisessa. Siksi tässä tarinassa on uskoa hyvyyteen", ohjaaja luonnehti elokuvaansa.
Cleaning Up! voitti Yhdysvalloissa Newportin elokuvafestivaalien pääpalkinnon dokumenttielokuvien sarjassa vuonna 2003.
– Jari Sedergren 21.11.2008 mainittuja lähteitä käyttäen.
Palava enkeli
Ruotsinkielinen nimi: Ängel i flammor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Skandia-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Heikki Innanen. Tuottaja: Kaj Holmberg. Studiopäälliköt: Kari Sara, Pertti Karjalainen. Ohjaus: Lauri Törhönen. Apulaisohjaaja: Pirjo Hokkanen. Käsikirjoitus: Hannele Törrönen, Claes Anderson, Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Kamera-assistentti: Raimo Paananen (myös valokuvat). Lavastus: Anu Maja. Trikkikuvaus: Jan-Eric Nyström. Puvut: Riitta Riihonen. Rekvisiitta: Eeva Pirttilä. Ehostus: Eija-Leena Lehmuskallio. Musiikki: Heikki Harma. Leikkaus: Olli Soinio. Äänityssuunnittelu: Johan Hake. Esa Kotilainen (musiikin äänitys) Tuotantosihteeri: Kaija Kinnunen. Järjestäjä: Juhani Jotuni. Pääosissa: Riitta Viiperi (sairaanhoitaja Tuulikki Merinen), Eeva Eloranta (Katariina, potilas), Tom Wentzell (psykiatri Johan Kukkola, "Juhana"), Juuso Hirvikangas (Mikko), Elina Hurme (Karin), Helena Notkonen (Saimi, potilas), Yrjö Pelkonen (Veikko), Marja-Leena Kouki (Maila), Hellevi Seiro (Leila), Vieno Saaristo (Tuulikin äiti), Ritva Arvelo (ylihoitajatar), Marjatta Lohikoski (psykologi), Carl Mesterton (ylilääkäri), Annikki Viitala (sairaanhoito-opiston rehtori), Jussi Parviainen (mies diskossa), Ilse Stubbs (apuhoitaja), Lasse Lind (eversti, potilas), Katja Kiuru, Nina Mattila, Aila Pervonsuo, Tuovi Sundell (potilaita), Kristiina Kalla (Juhanan naisystävä), Heikki Leppänen, Pauli Tervo (poliisit). Raimo Häyrinen (radioselostajan ääni), Heikki Harma (tiskijukan ääni). Helsingin ensiesitys: 17.2.1984 Arena 1, Maxim 1. Televisiolähetyksiä: 13.3.1987 YLE TV1, 7.9.1994 ja 24.1.1997 YLE TV2. VET 24908 – K15 – 2895 m / 105 min
1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).
Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.
Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).
Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.
Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).
Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."
Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.
Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."
Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."
Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.
– Jari Sedergren 12.11.2008
1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).
Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.
Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).
Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.
Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).
Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."
Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.
Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."
Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."
Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.
– Jari Sedergren 12.11.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
