Now, Voyager

Now, Voyager esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15) 4.9. ja 5.9.

Suomenkielinen nimi: Uusien tähtien alla. Ruotsinkielinen nimi: Under nya stjärnar. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1942. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottaja: Hal B. Wallis (kreditoimaton). Ohjaus: Irving Rapper. Käsikirjoitus: Olive Higgins Proutyn romaaniin "Now, voyager" Casey Robinson. Kuvaus: Sol Polito. Lavastus: Robert M. Haas (art dir.), Fred M. MacLean (set dec.) Erikoistehosteet: Willard van Enger. Puvut: Orry-Kelly. Ehostus: Perc Westmore. Musiikki: Max Steiner. Leo F. Forbstein (mus. dir.), Hugo Friedhofer (arr.). Leikkaus: Warren Low. Ääni: Robert B. Lee. Pääosissa: Bette Davis (Charlotte Vale), Paul Henreid (Jerry Durrance), Claude Rains (Dr. Jaquith), Gladys Cooper (rva Henry Windle Vale), Bonita Grancille (June Vale), John Loder (Elliot Livingston), Ilka Chase (Lisa Vale), Lee Patrick ('Deb' McIntyre), Franklin Pangborn (Mr. Thompson), Katherine Alexander (Miss Trask), James Rennie (Frank MacIntyre), Mary Wickes (sairaanhoitajatar Dora Pickford). Helsingin ensiesitys: 1.4.1945 Metropol – maahantuoja: Warner Bros. – VET 25499 – K16 – 3300 m / 121 min

Psykologinen draama Now, Voyager perustuu Olive Higgins Proytyn samannimiseen romaaniin, jonka nimi on napattu kuulun amerikkalaisen runoilijan Walt Whitmanin runosta "The Untold Want". Sitaatti lienee paikallaan: "The untold want by life and land ne'er granted / Now voyager sail thou forth to seek and find."

Casey Robinson oli vuonna 1927 alkaneella urallaan jo konkari, sillä Now, Voyager oli järjestyksessään hänen 28. käsikirjoituksensa. Kultakaudesta puhuminen ei ole liioiteltua. Hän oli kreditoimattomana mukana sellaisissa Michael Curtizin menestysohjauksissa kuten Casablanca (1942), kirjoittajana propagandahenkisessä viihde-elokuvassa This Is the Army (1943) ja käsikirjoittajana elokuvassa Passage to Marseille (1944). Suomalaisiakin hänen uransa koskettaa, sillä hän teki käsikirjoituksen Mika Waltarin "Sinuhen" Hollywood-versioon The Egyptian.

Whitmanin, Proytyn ja Robinsonin ajatuksenliikkeet lienevät olleet yhteneväiset: elämänhalu, sen etsintä, löytäminen ja kaiken päällä leijuva sanomaton epävarmuus. Näiden tunteiden myrskyjä kohottavien elementtien myötävaikutuksella Now, Voager on pysytellyt pinnalla aina nykypäiviin saakka, vaikka ohjaaja Irving Rapperin muita elokuvia ei muistettaisikaan – poikkeus on ainakin klassikon asemassa oleva Mark Twainin seikkailut (1944).

Now, Voyager on yksi niistä elokuvista, joista juontuu kyyneliin viittava lempinimi "nyyhkyleffa" (weepies). Elokuvatutkimuksessa puhutaan kyynelehtimisen sijaan nykyisin naisten elokuvista. Vahva keskushenkilö on silloin nainen, joka kohdataan tavallisimmin joko romanttisessa tai äidillisessä ympäristössä. Now, Voyager on siinä mielessä naisten elokuvan malliesimerkki. Vahvin tekijä nyt käsillä olevan elokuvan klassikkoudelle on sen pääosanesittäjä, Oscarilla näyttelijäsuorituksestaan palkittu Bette Davis.

Vanhapiika Charlotte Vale (Bette Davis) – suvulle vain Charlotte-täti – elää ja kärsii rikkaan äitinsä (Gladys Cooper) tyrannimaisuuden alla. Ahdistus etenee lopulliseen hermoromahdukseen, kun äiti estää hänen avioaikeensa merimiehen kanssa. Charlotte suljetaan hermoparantolaan tri Jaquithin (Claude Rains) hoitoon. Hyvässä hoidossa hän saa vähitellen itseluottamusta. Kotiin entisiin olosuhteisiin ei silti kannata palata. Sen sijaan Charlotte lähtee lääkärinsä suosituksesta risteilylle. Charlotte tapaa varakkaan arkkitehdin Jerry D. Durrancen (Casablancasta tuttu Paul Henreid), joka vie jalat alta. Paha kyllä arkkitehtimme on erinomaisen selkeästi naimisissa ja sitä paitsi kahden viehättävän lapsen isä. Silti laivaystävyys syttyy palavaksi rakkaudeksi. Mutta aviokriisi ei tarkoita avioeroa. Mukana kuvioissa ovat myös Charlotten löytyneet äidinvaistot, jotka kohdistuvat Jerryn tyttäreen.

Jerryn ja elokuvan ikimuistoiseen repertuaariin kuuluu elokuvan useampaan kertaan toistama ele, jossa mies sytyttää kaksi savuketta ja antaa toisen palavana naiselleen. Se tuo elokuvaan symbolista jatkuvuutta ja irrottaa katsojan päähenkilöön kohdistuvasta kulutusvimmasta – ele auttaa katsojaa etääntymään tähdestä, jonka tilalle esiin nousee pari ja parisuhteen kiintoisat identifikaatioprosessit. Ohjauksellisena visuaalisena toimintona sitä on verrattu parhaimpiin tanssiesityksiin.

Max Steinerin musiikki voitti Oscarin ansiosta. Musiikki painottaa seksuaali-identiteetin löytämistä ja varsinaisen melodramaattisen rakkauslauluteeman toistot eri tilanteissa tuottavat tarkkaavaiselle kuulijalle oivaltamisen iloa. Oscarin sai myös Gladys Cooper tyranniäidin roolista.
– Jari Sedergren 5.9.2008