Emmanuelle 5

Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 1987. Tuotantoyhtiö: AS Productions, New Horizon Picture Corp. Tuotannonjohto: Alain Siritzky. Tuottaja: Roger Corman (Yhdysvaltojen editio). Ohjaus: Steve Barnett ja Walerian Borowczyk. Käsikirjoitus: Walerian Borowczyk, Howard R. Cohen ja Alex Cunningham – Emmanuelle Arsanin aiheesta (romaani "Emmanuelle: The Joys of a Woman"). Kuvaus: Zoran Hochstätter, Max Monteillet. Lavastus: Steve Greenberg. Puvut: A. C. Lathuilliere, Kimberly Love, Sophie Maret. Musiikki: Pierre Bachelet, Bernard Le Vitte. Leikkaus: Nina Gilberti, Kevin Tent. Pääosissa: Monique Gabrielle (Emmanuelle), Crofton Hardester (Eric), Dana Burns Westberg (Charles Foster), Bryan Shane, Yaseen Khan (Rajid), Julie Miklas (Linda), Pamm Vlastas (Suvi), Max Strom (puhuva sotilas), Heidi Paine (1. tyttö), Roxanna Michaels (2. tyttö), Michele Burger (3.tyttö), Marie Chocolat, Marie Vanille, Isabelle Strawa, Muriel Catau, Jessica Stehl, Michael Rogers, Peter Lowell, Noelle Fabiani, François Clavier, Paul Ricci, Katia Valys, André Kay, Claude Bruna, Martine Coudeville. Helsingin ensiesitys: 1.5.1987 Astor, Ritz, maahantuoja: Lii-Filmi Oy – VET 94654 – K16 – 2180 m / 80 min (Tark 13.4.1987: leikkaus 80 m / K18. Utark. 26.8.1998, 2315 m / hyv. K16.)

Emmanuelle on seksielokuvien brändimerkki, joka on tuottanut yksin Yhdysvalloissa yli 5 miljardia dollaria. Ensimmäisen kerran se ilmestyi valkokankaille vuonna 1969 elokuvassa Io, Emmanuelle, jolloin päätähtenä oli Erika Blanc. Hahmo luotiin uudelleen vuonna 1974 elokuvassa Emmanuelle, ja nyt pääosassa oli aikansa seksisymboliksi kohonnut Sylvia Kristel, jonka nimi ensimmäisenä yhä yhdistetään Emmanuelle-brändiin.

Ensimmäinen Emmanuelle-elokuva avarsi seksielokuvien toimintakenttää: kohtaukset sisälsivät raiskauksen, masturbaatiota ja stripparin leikkimässä sikarilla itsensä kanssa. Sen näki yli 300 miljoonaa katsojaa ympäri maailman ja lienee yhä yksi Ranskan suosituimmista ja tuottavimmista elokuvista.

Kristel jatkoi Emmanuelle-sarjaansa useissa myöhemmissä osissa aina vuoteen 1980 saakka. Hahmo otettiin käyttöön myös Italiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa, nimi muuntautui näissä spin-off -tuotannoissa ilmeisesti tekijänoikeussyistä Emanuelleksi. Tunnetuin niistä on italialainen Musta Emanuelle, joka esitteli Laura Gemserin.

Amerikkalaista Monique Gabriellea pidettiin lähinnä b-elokuvien tähtenä, kyse oli kuitenkin jo tunnetusta nimestä. Emmanuelle 5 julkaistiin kolmena versiona. Rankimmin editoiduksi joutui Yhdysvaltain teatteriversio, johon tehtiin uusia jaksoja Roger Cormanin toimiessa tuottajana.

Yhdistelmä amerikkalaista ja eurooppalaista tyyliä ei ole monia miellyttänyt: alkuperäinen huumoripitoinen ote muuttuu New Horizon-versiossa tyypilliseksi campahtavaksi 1980-luvun komediaksi, eikä leikkauskaan ole aina priimaluokkaa.

Eurooppalainen teatteriversio oli jo avoimempi, mutta kolmas, vain videolla Euroopassa julkaistu piti sisällään runsaasti "kovaa pornoa". Mainittakoon, että videoversion yhdynnöissä Gabriellella oli sijainen, eikä hän itse osallistunut näiden kohtausten tekoon, vaikka onkin tunnettu nimenomaan pornotähtenä.

Emmanuelle 5 –elokuvassa pääroolihahmo on vapaa, vapaamielinen nainen joka tekee eroottisia taide-elokuvia ja johtaa tanssistudiota Pariisissa. Emmanuelle osallistuu elokuvallaan Cannesin elokuvajuhlilla, missä puolustaa seksuaalista näkemystään myös lehdistökonferenssissa. Jakso lienee peruja Borowczykin omista kokemuksista. Emmanuellen tuottaja esittelee hänet Benglagistanin prinssi Rajidille, joka haluaa filmin ja miksei myös Emmanuellenkin kotimaahansa. Muutkin fanit ovat innokkaita, eikä matkalta puutu vaikeuksia väkijoukossa tai miljonäärin veneessä, mutta mitä tapahtuukaan, kun kun prinssi kidnappaa Emmanuellen haaremiinsa.

– Jari Sedergren 11.1.2007

Kuisma ja Helinä

Ruotsinkielinen nimi: Kuisma och Helinä. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Ilmari Unho, lähtökohtanaan Larin Kyöstin kertoma runoelma, 1902, josta Väinö Syvänteen näytelmä 1931 (Helsingin Työväen Teatteri 26.12.1931). Lavastus: Ville Hänninen. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Eino Heino. Kamera-assistentti: Niilo Heino. Äänitys: Hugo Ranta. Musiikki: George de Godzinsky. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Puvut: Bure Litonius. Kampaukset: Eine Vatka. Tanssit: Axel Saxelin. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Elina Pohjanpää (Helinä, Sankolan ottotytär), Kalervo Nissilä (Kuisma, kasakkapäämies), Rauni Luoma (Eeva, Sankolan piika), Elina Kolehmainen (Miina, Sankolan piika), Henny Waljus (Sanni, huutolainen Sankolassa), Rita Elmgren (Darja), Uljas Kandolin (Isma, Sankolan isäntärenki), Oke Tuuri (Mishka, kasakka), Pentti Viljanen (Fedja, kasakka), Eino Kaipainen (Sankolan isäntä), Leo Riuttu (nimismies), Senni Nieminen (Liimatainen, 1. eukko kirkolla), Fanni Halonen (2. eukko kirkolla), Tauno Lehtonen (1. mies kirkolla), Jussi Piironen (2. mies kirkolla), Marja Rankkala, Hellgren, Mirja Tiirikka (tyttöjä kirkolla), Lennart Lauramaa (talonpoika maantiellä), Kaarlo Aavajoki (Korpelan isäntä), Veikko Sinisalo, Kauko Väyrynen (poikia Korpelassa), Kaarlo Saarnio (mustalainen Kuvanissa), Matti Aulos (häävieras Kubanissa), Veikko Linna (häävieras Kubanissa). Helsingin ensi-ilta: 15.11.1951 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: YLE TV 1: 19.7.1995; YLE TV2: 25.9.1969 ja 20.9.2003. VET: 3784 – S – 2500 / 91 min

Suomi-Filmi oli filmannut Kuisman ja Helinän kertaalleen aiemmin vuonna 1932. Kalle Kaarna ohjasi silloin Tauno Brännasia (myöh. Palo) ja Iris Knape-Jäderholmia, uudessa Ilmari Unhon versi-ossa vuonna 1951 kehiin astuivat Kalervo Nissilä ja Elina Pohjanpää. Nissilä oli debytoinut samana vuonna maskuliinishumoristisessa sankariroolissa elokuvassa Sadan miekan mies, Elina Pohjanpäälle kyse oli toisesta valkokangasroolista: ensimmäinen oli tyttökoulun oppilaana Hannu Lemisen ohjaamassa elokuvassa Amor hoi! (1950).

Ensimmäinen Kuisma ja Helinä –elokuva perustui Larin-Kyöstin samannimiseen kertovaan ru-noelmaan vuodelta 1902. Uuden version lähtökohtana oli kuitenkin myös pohjoishaagalaisen kirjailija Väinö Syvänteen vuonna 1931 ensi-iltansa Helsingin Työväen Teatterissa saanut näytelmä, jossa runoelma oli niinikään toiminut perimmäisenä innokkeena. K. Myllykallion runoelman ja näytelmän perusteella tehty käsikirjoitus "Helinä" oli tiettävästi ohjaaja Ilmari Unholla käytössä hänen rustatessaan elokuvakäsikirjoitusta, joka kuitenkin muotoutui varsin selvästi omaan suuntaansa, eri versioissa aiemminkin vaihdellutta loppuratkaisua myöten. Ennakkotiedoissa (UA 9/1951) Väinö Syvänne mainitaan myös käsikirjoittajaksi, mutta krediitteihin asti ei hänen nimensä päässyt.

Itse asiassa Kuisma ja Helinä oli ollut tuotantosuunnitelmissa jo vuonna 1939, silloin ohjaajaksi kaavailtiin Jääkärin morsiamen ja Aktivistit juuri ohjannutta Risto Orkoa. Helinäksi oli jo valittu Suomi-Filmiin juuri siirtynyt Irma Seikkula. Tuotanto tyrehtyi sotien vuoksi alkuunsa.
Arvostelut Unhon työstä olivat kohtuullisen myönteisiä. Mielenkiintoisia ajatuskulkuja liittyi Uuden Suomen arvosteluun (18.11.1951), jossa kaivattiin aiheen käsittelyyn uutta sävyä: "Kuisman ja Helinän tarinassa on tietynlaista pätevyyttä: suomalaisen veren veto vierasmaalaiseen, eksoottiseen. Tämän saman balladin olisi voinut siirtää puolta vuosisataa tännempänä tapahtuvaksi, tehdä kasakoista vuoristojääkäreitä ja Kuismasta Fritz."
Venäläisteema häiritsi myös Turun Sanomien nimim. E. J. K:ta (22.11.1951): "Nissilä laulaa ko-measti ja ratsastaa hyvin, mutta puhetavassa, niin siirappimaista ja venäläiseen vivahtavaa kuin se onkin, jää kaipaamaan jotain tehokkaampaa ja subjektiivisempaa otetta." Sen sijaan Elina Pohjanpään olemus oli rooliin sopiva, "hento ja viaton suomalaistyttö".

Kansallisfilmografian mukaan Kuisman ja Helinän yleisömenestys oli jonkin verran vuoden kes-kitasoa heikompi.

– Jari Sedergren 21.3.2007