Macbeth

Ruotsinkielinen nimi: Macbeth. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1987. Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy. Tuotantopäällikkö: Jaakko Talaskivi. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pauli Pentti pohjaten William Shakespearen näytelmään "The Tragedy of Macbeth" (1603-06). Kuvaus: Olli Varja. Kamera-assistentti: Timo Markko. Tarpeisto: Juha Peltonen. Puvut: Tuula Hilkamo. Ehostus: Leena Kouhia. Musiikki: Mikko Mattila, Tapio Siitonen (syntesisaattorit). Laulut: "Gloria all'Egitto" (Giuseppe Verdin Aïda / Aida II näytös), "Macbeth Theme", säv. Mikko Mattila – Tapio Siitonen, "Love me or Leave Me, Walter Doanldson, san. Gus Kahn, es. Mari Rantasila ja Eero Raittila (piano). "Slow, Smooth and Easy, Winfield Scott, es. Anita Tucker ja Five Keys –lauluyhtye, Howard Biggsin orkesteri, "Overture" oopperasta Lohengrin, Richard Wagner. Leikkaus: Timo Linnasalo. Ääni: Jouko Lumme. Äänittäjän assistentti: Jukka Hirvikangas. Järjestäjä: Heikki Ukkonen. Kuvaussihteeri: Marjaana Mykknen. Pääosissa: Markku Valtonen (Macbeth), Pirkko Hämäläinen (Lady), Antti Litja (Dunkku), Esko Nikkari (Einari), Pertti Sveholm (Bankko), Sanna-Kaisa Palo (Saara), Sakari Järvenpää (Napoleon), Vesa Vierikko (2. tappaja), Sakari Kuosmanen (tappaja), Turo Pajala (Make, Dunkun poika), Aino Seppo (tappajan vaimo), Paavo Piskonen (portinvartija), Mari Rantasila (laulajatar), Saara Seppo (tappajan lapsi), Jaakko Talaskivi (Dunkun henkivartija, baarinpitäjän ääni), Matti Koivu (Dunkun henkivartija), Tiina Bergström (Dunkun nainen), Eero Ranttila (pianisti), General Njassa (2. palkkamurhaaja), Harri Laitinen (1. palkkamurhaaja), Riitta Luhtala (oopperajuhlien kassa), Savonlinnan Oopperajuhlakuoro (Aidan esittäjät), Juha Peltonen (valokuvaaja). Helsingin ensiesitys: 16.1.1987 Forum 6, Nordia 2 – VET 25815 – K15 – 1795 m / 66 min

"Macbeth" on William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, hänen lyhyin tragediansa. 1600-luvun alkuvuosina kirjoitettu "Macbeth" on saanut kaikki mahdolliset esitysmuodot näyttämön lisäksi valkokankailla, oopperassa ja kirjallisissa versioissa. Sitä pidetään arkkityyppinä näytelmästä, jossa varoitetaan vallanhimosta ja ystävien pettämisestä. Historiallinen Macbeth oli Skotlannin (Alban) kuninkaan Duncan I:n (1034-1040) dux, herttua, jonka otaksutaan olleen "vahva mies" kuninkaan takana. Duncan oli itse asiassa väliaikaiseksi tarkoitettu kuningas, valintana kompromissi perimys- ja klaaniriitojen valtaamana aikana. Duncanin epäonnistuttua Durhamin valtausyrityksessä hän pakeni Morayhin, Macbethin perinteelliselle valta-alueelle, ja siellä hänet tapettiin vain 38-vuotiaana – ei siis iäkkäänä miehenä kuten Shakespeare häntä luonnehtii näytelmässään. Murhatyön takana olivat omat miehet, joita Macbeth johti. Ikäkysymys osoittaa, että Shakespeare on muunnellut myös tuntemiaan historiallisia seikkoja: on osoitettu, että hän käytti hyväkseen Raphael Holinshedin ja skottifilosofi Hector Boecen aihetta käsitteleviä teoksia. Vallan anastanut historiallinen Macbeth toimi Skotlannissa kuninkaana vuodesta 1040 vuoteen 1057.

"Macbeth" kuuluu filmatuimpiin näytelmiin ja aiempien tekijöiden lista on komea: Orson Welles (1948), Akira Kurosawa (1957) ja Roman Polanski (1971) ovat tunnetuimpia, mutta katsaus imdb.comiin osoittaa, että vuodesta 1908 lähtien "Macbethistä" on inspiraationlähde tunnustaen tehty kaikkiaan 48 elokuva- ja televisiosovitusta vuodesta 1908 (J. Stuart Blackton, Yhdysvallat) tekeillä olevaan Todd Louison versioon (ilm. 2009). Reppu-Filmin ja Villealfa Productionsin yhteenliittymän Filmtotalin suunnitellusta Shakespeare-trilogiasta ehätti ensimmäiseksi vuonna 1987 Pauli Pentin Macbeth, saman vuoden syksyllä vuorossa oli Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, mutta kolmas, Anssi Mänttärin aikomus filmata "Kuningas Lear" jäi toteutumatta.

Suurin osa "Macbethin" elokuvasovituksista rakentaa esityksensä yksinomaan Shakespearen, ei parhaan mahdollisen historiallisen tiedon varaan, ja osa versioista on modernisoituja, mikä oli myös ohjaaja Pentin valinta. "Shakespearen yleispätevä tarina elää kaikkina aikakausina", tekijät totesivat lehdistötiedotteessa. Ilmeinen pilke silmäkulmassa todettiin myös se, "miten vähän helpommaksi 'pahan' tuhoaminen on neljänsadan vuoden aikana muuttunut". Ensimmäinen modernisoitu "Macbeth" lienee ollut brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Hughesin Joe Macbeth (1956), jossa rikolliset selvittelevät välejään modernissa kaupunkiympäristössä – sitä ei kuitenkaan ohjaajan esikuvaksi ole lehtitiedoissa mainittu, Kurosawan Seittien linna sen sijaan on.

Pentin mukaan "Macbethin moraali on se, että paha vallitsee. Kaikki jotka lähtevät tuhoamaan pahaa, päätyvät yhä suurempaan pahaan ja hommat jatkuvat. Se on aika skeptinen moraali, ettei voi olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Macbeth uskoo näkyihin, ja minua kiinnosti esittää tällainen ihminen jossain kierteessä. Hän tekee ensimmäisen murhansa ikään kuin vahingossa ja toiset peittääkseen jälkensä."

Kriitikot olivat joko ymmällään tai ymmärtäväisiä. Raili Suominen (TS 21.1.1987) lainasi ohjaajan omaa luonnehdintaa elokuvasta "köyhän miehen spektaakkelina". Ohjaaja oli ottanut "sylipainiin itsensä Shakespearen, mutta käskee samaan hengenvetoon unohtamaan tämän Macbethiä katsottaessa". Suominen kirjaa lopulta vitsiksi elokuvan, jolla ei hänen mukaansa ollut käsikirjoitusta, vaan parinkymmenen kuvauspäivän aikana joka aamuksi keksityt kohtaukset. "Helsingin alamaailmaan sijoittuva rikollistarina verisine välienselvittelyineen ei olekaan mikään kuningasdraama, vaan Aki Kaurismäen leffoista tuttujen tyyppien hortoilu yöllisen kaupungin rannoilla, kellareissa ja kuppiloissa. Tekijän mukaan elokuva on kertomus valosta ja sen muunnelmista. Tai sitten se on paha uni…"

Sauli Pesonen (Kaleva 3.2.1987) muistutti mieliin "Macbethin" kuuluimmat filmatisoinnit. Ohjaajaan viitaten Pesonen jatkoi: "Shakespearen juonikuvio on kyllä säilynyt hänenkin työssään, mutta muuten klassikon luomien teemojen tulkinta on hakoteillä: niin kuin monet kriitikot ovat jo sanoneet: pintaliitoa". Pesonenkin toisti yleiseksi käyneen Kaurismäki-vertailun: "kerronta on viileää ja vähäeleistä, lakonisuutta on mukana sen itsensä vuoksi".

"Vaikka idea Macbethin filmaamisesta ei ollut ohjaajan omia aivoituksia", Reijo Noukka kirjoitti Aamulehdessä (17.1.1987), "tämän synkän, mystisen ja version näytelmän uudelleenfilmaamisen on täytynyt silti kiehtoa pessimismiin taipuvaa nuorta ohjaaja-käsikirjoittajaa. [– –] Klassikkoa ei ole filmattu kirjaimellisesti, vaan eräitä pääkohtia jäljitellen. Mukana on Lady Macbeth, raakoja murhia, väljä ennustus ja sen toteutuminen."

Noukka totesi, ettei klassikon modernisointi ollut ongelmatonta. Modernissa tarinassa "eivät klassiset draamakuviot oikein toimi. Esimerkiksi Macbethille annettu ennustus tuhosta, joka alkuperäisessä näytelmässä eniten viittaa klassiseen kreikkalaiseen traditioon ja determinismiin, tuntuu modernissa film noirissa lähinnä naurettavalta. Tämä koomisuus on ehkä Pentin versiossa tarkoituksellistakin, mutta ei silti hauskaa. Tämän olisi tietysti voinut välttää siten, että Macbethin kohtalon vääjäämättömyys tuodaan esiin rikollisfilmien yleisissä puitteissa, missä determinismi ei ole tuntematonta".

Antti Lindqvistin (Katso 5/1987) mielestä Pentin "elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden veroisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa. Lisäksi muutaman tärkeän roolityön pilaa kiusallisesti amatöörimäinen jännittäminen kameran edessä."

Äärimmäistä lakonisuutta ei Lindqvistin mukaan perustellut edes se, että elokuva tarkastelisi ennen muuta ryhmää ja miljöötä. Tämä siksi, että "elokuvassa ei sujuvista yksittäisistä kohtauksista huolimatta ole sitä kokonaisvaltaista perusnäkemystä, joka synnyttäisi sisällöllistä jatkuvuutta ja saisi aikaan muutakin kuin kyynisiä näin se käy –asenteita. Etäinen ote vaatii aina rinnalleen syvällisen, läpikotaisen hahmotuksen, muuten tuloksena on pelkkiä kiiltokuvia." Tiukasta kritiikistään huolimatta Lindqvist kehotti yleisöä menemään katsomaan elokuva elokuvateatteriin.

Ywe Jalanderin aiempi arvio Suomen Kuvalehdessä 2/1987 oli viitannut samoihin puutteisiin. Monen kriitikon tavoin Jalander kiinnitti huomiota elokuvan ansioihin kuvauksessa: "[– –] visuaalisen muotoilun tasolla Pauli Pentin työstä löytyy paljonkin kiitoksen arvoista. Ennen kaikkea miljööt ovat vaikuttavia; Pentti osoitti kykynsä öisen kaupungin kuvaajana jo edellisessä elokuvassaan Pimeys odottaa."

Demarin arvostelussa (16.1.1987) Pertti Lumirae arvosti elokuvan visuaalisia piirteitä vaikkei löytänytkään elokuvasta "shakespearelaista syvyyttä": "Pentin elokuvan ulkoista tyylikkyyttä on turha mennä kiistämään; siinä Helsinki sekä mereltä että maalta nähtynä esittäytyy samalla tavalla visuaalisesti komeana kuin niin monissa Villealfan tuottamissa elokuvissa." Moni kriitikko muisti kehua myös Olli Varjan kuvausta suoraan.

Pauli Pentin oma ohjaajanura ei Macbethin jälkeen kukoistanut, mutta meriittejä alalta toki on: hän on työskennellyt apulaisohjaajana Aki ja Mika Kaurismäelle, Kari Paljakalle ja Veikko Aaltoselle. Hän on ollut myös AVEK:n tuotantoneuvoja, minkä jälkeen hän on tuottanut mainoksia.

– Jari Sedergren 14.9.2008

Aurinkotuuli

Ruotsinkielinen nimi: Solvinden. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1980. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuotannonjohto: Kullervo Kukkasjärvi. Tuotantopäällikkö: Jouko Aaltonen. Ohjaus: Timo Linnasalo. Käsikirjoitus: Ilpo Tuomarila, Timo Linnasalo – Kullervo Kukkasjärven romaaniin (1975). Kuvaus: Heikki Katajisto. B-kuvaaja: Erkki Peltomaa. Kamera-assistentit: Kari Kekkonen, Vesa Hauhia. Lavastus: Matti Marttila. Lavastusapulainen: Erkki Saarainen. Puvut: Marjatta Nissinen, Leila Jäntti. Ehostus: Aune Ollila, Heikki Savolainen. Musiikki: Antti Hytti. Laulut: Nadirin romanssi oopperasta "Helmenkalastajat". Matti Jurvan "Väliaikainen". "Jumala ompi linnamme", sanat Martti Luther. Leikkaus: Juho Gartz. Leikkausapulainen: Marjatta Niiranen. Ääni: Matti Kuortti. Apulaisäänittäjä: Jouko Lumme. Synkronointi: Marjatta Niiranen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Kuvaussihteeri: Kristina Valkeasuo. Järjestäjät: Pekka Parviainen, Olli Varja. Valokuvat: Lauri Kanerva, Pentti Auer. Mukana myös: Kari Kekkonen (valot), Kyösti Mankamo (rakennusmies). Pääosissa: Paaavo Piskonen (painovoimantutkija Erik Rankamaa), Lilga Kovanko (painovoimantutkija Laura, Paulin vaimo, Fabianin tytär), Antti Litja (Paul, lääkäri), Erkki Pajala (Fabian, vahtimestari), Jani Puroranta (Jan, Lauran ja Paulin lapsi), Armi Sillanpää (Maire, hoitaja), Olli Alho (televisiotoimittaja), Antti Aro (instituutin talousjohtaja), Eino Haavisto (1. assistentti), Seppo Sariola (2. assistentti), Marja-Leena Keski-Kuva (Helena, Lauran sisar), Jari Samulinin tanssiryhmä (tanssijat ravintolassa), Jouko Aaltonen, Aili Pallasmaa, Reino Kukkasjärvi, Masaaki Hashimoto, Seppo Huhtala, Lauri Kanerva, Kullervo Kukkasjärvi, Orvokki Taivalsaari, Olli Varja (ihmisiä kongressikeskuksen edustalla), Matti Kauppila (paarien kantaja), Toivo Linkoma (mies sairaalan käytävällä). Helsingin ensiesitys: 31.10.1980 La Scala, Sininen Kuu, Ritz. Televisioesitys: 31.10.1982 TV2. VET: 23925 – K11 – 3340 m / 122 min

Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.

Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".

Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.

Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.

Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".

Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.

Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.

Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.

Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lau-sunto.

Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.

Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.

Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.

Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."

– Jari Sedergren Orion-esityksen päivänä 17.9.2008