Aurinkotuuli

Ruotsinkielinen nimi: Solvinden. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1980. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuotannonjohto: Kullervo Kukkasjärvi. Tuotantopäällikkö: Jouko Aaltonen. Ohjaus: Timo Linnasalo. Käsikirjoitus: Ilpo Tuomarila, Timo Linnasalo – Kullervo Kukkasjärven romaaniin (1975). Kuvaus: Heikki Katajisto. B-kuvaaja: Erkki Peltomaa. Kamera-assistentit: Kari Kekkonen, Vesa Hauhia. Lavastus: Matti Marttila. Lavastusapulainen: Erkki Saarainen. Puvut: Marjatta Nissinen, Leila Jäntti. Ehostus: Aune Ollila, Heikki Savolainen. Musiikki: Antti Hytti. Laulut: Nadirin romanssi oopperasta "Helmenkalastajat". Matti Jurvan "Väliaikainen". "Jumala ompi linnamme", sanat Martti Luther. Leikkaus: Juho Gartz. Leikkausapulainen: Marjatta Niiranen. Ääni: Matti Kuortti. Apulaisäänittäjä: Jouko Lumme. Synkronointi: Marjatta Niiranen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Kuvaussihteeri: Kristina Valkeasuo. Järjestäjät: Pekka Parviainen, Olli Varja. Valokuvat: Lauri Kanerva, Pentti Auer. Mukana myös: Kari Kekkonen (valot), Kyösti Mankamo (rakennusmies). Pääosissa: Paaavo Piskonen (painovoimantutkija Erik Rankamaa), Lilga Kovanko (painovoimantutkija Laura, Paulin vaimo, Fabianin tytär), Antti Litja (Paul, lääkäri), Erkki Pajala (Fabian, vahtimestari), Jani Puroranta (Jan, Lauran ja Paulin lapsi), Armi Sillanpää (Maire, hoitaja), Olli Alho (televisiotoimittaja), Antti Aro (instituutin talousjohtaja), Eino Haavisto (1. assistentti), Seppo Sariola (2. assistentti), Marja-Leena Keski-Kuva (Helena, Lauran sisar), Jari Samulinin tanssiryhmä (tanssijat ravintolassa), Jouko Aaltonen, Aili Pallasmaa, Reino Kukkasjärvi, Masaaki Hashimoto, Seppo Huhtala, Lauri Kanerva, Kullervo Kukkasjärvi, Orvokki Taivalsaari, Olli Varja (ihmisiä kongressikeskuksen edustalla), Matti Kauppila (paarien kantaja), Toivo Linkoma (mies sairaalan käytävällä). Helsingin ensiesitys: 31.10.1980 La Scala, Sininen Kuu, Ritz. Televisioesitys: 31.10.1982 TV2. VET: 23925 – K11 – 3340 m / 122 min

Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.

Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".

Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.

Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.

Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".

Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.

Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.

Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.

Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lau-sunto.

Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.

Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.

Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.

Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."

– Jari Sedergren Orion-esityksen päivänä 17.9.2008