Ruotsinkielinen nimi: MP – Jag är rädd. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1982. Tuotantoyhtiö: Lähikuva Oy. Tuottaja: Riitta Kymäläinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pekka Hyytiäinen. Kuvaus: Petteri Kotilainen. B-kuvaaja: Seppo Kivimaa. Kuvausassistentti: Jarmo Skarp. Trikkikuvaus: Pekka Hyytiäinen, Petteri Kotilainen. Leikkaus ja äänileikkaus: Pekka Hyytiäinen. Äänitys: Timo Vartiainen, Pekka Kosonen. Äänitysassistentti: Jarmo Skarp. Äänitehosteet: Pekka Hyytiäinen, Pekka Valkeejärvi. Tarpeisto, järjestäjä: Riitta Kymäläinen. Pienoismallit: Matti Kanerva. Sähkömies: Markku Oikkonen. Pääosissa: Liisa Halonen (äiti), Pekka Valkeejärvi (isä), Heta Hyytiäinen (tytär Mari), Matti Kanerva (sotilas), Maarit Aaltonen, Tanja Asikainen, Marko Eloranta, Sheila Hallenberg, Jani Hallenberg (kuolleita lapsia), Pirjo Immonen (kuollut opettaja), Auli Lehmusoksa ja Teresa Lindroos (kuollettt naiset luokkahuoneessa), Manne Lehmusoksa (kuollut mies tuolilla luokkahuoneessa). Helsingin ensiesitys: 26.3.1982 Illusion – ei televisioesityksiä – VET 24387 – K15 – 2280 m / 83 min
Ilta-Sanomien Sakari Toiviaisen arvostelu (26.3.1982) luonnehti Pekka Hyytiäisen vähän tunnettua elokuvaa MP – minä pelkään seuraavasti: "Kolmannessa elokuvassaan Pekka Hyytiäinen on yhä persoonallinen, sanottavan painetta uhkuva elokuvantekijä. Hän kuvaa ihmisten pelkoja sodan, väkivallan, ydinuhan ja muiden katastrofien edessä. Hän näyttää kauhun mielenmaisemat ja pirstoutuneen, alastoman tajunnanvirran. Ihmiset näyttävät tuijottavan pimeyden sydämeen, mustakaapuiset miehet vaeltavat ankeassa maisemassa, veren ja väkivallan näkymät täyttävät kankaan."
Elokuvaavan teekkarin Pekka Hyytiäisen (s. 1950-2007) omintakeisuus ja lahjakkuus tunnettiin hyvin elokuvasta i + i, noin tunnin mittaisesta kuvauksesta opiskelijaelämän yksinäisyydestä ja ahdistavuudesta sekä turhautumisesta. Tästä elokuvasta konventionaalinen kuvakerronta oli kaukana, mutta MP:ssä "melkein koko ajan kankaalla näkyy jotain", Helena Ylänen (HS 27.3.1982) kommentoi ja lisäsi: "Osan aikaan oikein kirkkaan kaunistakin kuvaa. Mutta yhäkin Hyytiäisen ilmaisun voima on omintakaisessa vähäisten viittausten ja viivyttelyn yhdistelmässä. Hän pitää jotain kuvaa niin kauan katsojan edessä, että se taatusti alkaa vaikuttaa, koska mitään uutta katsottavaa ei tule sen tilalle." Ensimmäinen Hyytiäisen elokuva oli jännityselokuvaksi luonnehdittu Kirje (1978).
Ylänen luonnehti Hyytiäisen tyyliä kääntää kaupallisen elokuvan tehokeinot päälaelleen taikurimaiseksi. "Nopeus ei ole hänelle mitään, tiukka leikkaus ei myöskään. Hitaus, kestot, tauot, ne ovat tärkeitä."
Markku Tuuli huomautti Katso-lehdessä (15/1982) mustavalkoisen kuvan käytöstä ja esitti monen muun arvostelijan tavoin kritiikkiä värijaksoja kohtaan: "MP – minä pelkään osoittaa myös tehokkaasti mustavalkokuvan merkityksen tunnelmien rakentamisessa. Rakeisissa ja voimakkaasti kontrastisissa mustavalkoisissa kuvissa Hyytiäinen onnistuu mainiosti välittämään ahdistustilojensa kehittymistä, kun taas maalaiskuviensa suttuisissa värikuvissa tunnelma lopahtaa ratkaisesvasti. Hyytiäisellä on selvästi ideoita, mutta tekninen valmius niiden kääntämiseen elokuvaksi on vielä keskenkasvuista."
Television kuuluttajana tuttu Liisa Halonen on tässä elokuvassa ensiroolissaan valkokankailla.
Tätä elokuvaa et ole nähnyt televisiossa.
– Jari Sedergren 10.12.2008
keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008
Cleaning up
Ruotsinkielinen nimi: Cleaning up! Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Cube Oy, Zen Media. Tuottaja: Heikki Niinimäki. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Rostislav Aalto. Apulaisohjaaja: Mikko Keinonen. Musiikki: Cleaning Women. Miksaus kiertueella: Jari Laakkonen, Teemu Kotila, Svetlana Terentjev. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Äänitys: Rostislav Aalto. Äänisuunnittelu: Timo Kinnunen (myös äänen jälkituotanto). Valokuvat: Inka Kovanen. Esiintyjät: Cleaning Women: Risto Puurunen, Timo Kinnunen, Tero Vänttinen. Yhtyeen manageri Mikko Keinonen. Helsingin ensiesitys: 7.12.2001 Andorra 2 – televisiolähetyksiä: 19.9.2002 ja 6.6.2005 YLE TV1; 20.9.2003 YleTeema – VET A-28662 – S – 2179 m / 79 min
"Naisiksi meikatut pojat soittavat pyykkitelineitä", hämmästeli Tommi Pylkkö kohtaamaansa ilmiötä. "Yhteen lauseeseen kitetytettynä tuo ei kuulosta vakuuttavalta elokuvan idealta – eikä kovin vakuuttavalta yhteykokoonpanoltakaan. [– –] Mutta pojat jatkoivat ja keräsivät lisää kulttimainetta julkaisten pitkäsoitonkin tänä vuonna. Varsinainen neronleimaus on kuitenkin kolmihenkisen yhteen valitseminen dokumenttiin, jossa bändi matkustaa Baltiassa keikkaille – ohessa myös hupaisasti maailmalla seikkaillen. Tuo osoittautuu lopulta paljon paremmaksi ideaksi, kuin Ville Valon tai Daruden, kahden kotimaisen musiikin 'maailmanvalloittajien'", ulkomailla kuvaaminen." (Keskisuomalainen 29.9.2001)
Pylkkö ei ollut ainoa ilmiön kestävyydestä vakuuttunut. Cleaning Up ajautui elokuvien maailmaan pysyvästi ja on tunnettu paitsi hurjana keikkabändinä myös monien elokuvafestivaalien mykkäelokuvien säestäjänä. Elokuvallisia esikuvia bändidokumentilla ei Suomessa juuri ole, jollei satu muistamaan Tahvo Hirvosen Sielun Veljien Moskovan vierailusta ohjaamaa lyhytelokuvaa Veljet. Sielunsukulaisuutta voi löytyä myös myöhemmin, vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta oululaisesta mieskuorosta tehty Huutajat, jonka Mika Ronkainen ohjasi. (Ks. Jussi Karjalainen, HS 19.9.2002, "Pyykkiteline soikoon")
Elokuvan ohjasi kolmen vuoden leikkausopinnot suorittanut Rostislav Aalto. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa ja Cleaning Up!:n managerin Mikko Keinosen elokuvahankkeeseen kuvaajaksi, mutta idean isä tajusi pian, että managerin ja ohjaajan roolia on vaikea sovittaa yhteen.
"Alku ei ollut helppo", Aalto kertoi Harri Römpötille haastattelussaan (Apu 6 / 2002). "Reissuun lähtiessä rahoituksesta ei ollut tietoa. Kuvasin kolme ensimmäistä päivää ja palasin Suomeen neuvottelemaan TV1:n kanssa. Tuottaja Eila Werning lähti onneksi mukaan."
Bändin kiertue suuntautui Venäjälle, Baltiaan ja Puolaan. Varsinkin Venäjällä median asenne uutta tulokasta kohtaan on riemastuttavan innostunutta – bändi esitellään asemansa vakuuttuneena.
Mutta todellisuus oli toista. Moskovan rocktähdet kantavat pyykkitelinesoittimensa itse junista ja busseista keikkapaikoille.
Myös dokumentin elokuvaus tapahtui perusjärjestelyin: "Kuvasin ja äänitin kaiken itse", Aalto kertoo. "Minulla oli digitaalinen videokamera ja ammattilaistasoinen äänikalusto. Oikea iso kuvausryhmä olisi pilannut koko jutun. Nyt olin melkein kuin yksi bändin jäsen. En ohjannut heitä eikä tilanteita lavastettu. Homman parhaita puolia on se, että meistä tuli ystäviä."
Kellariteatterissa aiemmin näytellyt ja ohjannut Aalto kertoi Apu-lehdelle elokuvan leikkaamisen vieneen vuoden kolme kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen.
"Leikkasin sitä aina, kun oli aikaa. Siihen meni ehkä seitsemisen kuukautta työaikaa. Leikkaamiseen käytän mahdollisimman paljon aikaa – vaikka omalla kustannuksellani. Kokeilen mielelläni kuvien kestolla, karsin ja pienennän paloja, jotta kokonaisuus toimii. [– –] halusin luottaa elokuvakerrontaa, antaa kuvien puhua. Siksi siinä ei ole taustalla selostusta. Dziga Vertov tallensi todellisuutta samaan tapaan kameran silmänään."
"[– –] Cleaning Up! on minulle ennen kaikkea kertomus ystävyksistä, jotka tekevät tinkimättä ja intohimoisesti omaa juttuaan. Bändillä ei ollut varmuutta keikoista tai majoituksesta, mutta silti he uskalsivat lähteä kiertämään vieraita paikkoja. Onni on unelmien toteuttamisessa. Siksi tässä tarinassa on uskoa hyvyyteen", ohjaaja luonnehti elokuvaansa.
Cleaning Up! voitti Yhdysvalloissa Newportin elokuvafestivaalien pääpalkinnon dokumenttielokuvien sarjassa vuonna 2003.
– Jari Sedergren 21.11.2008 mainittuja lähteitä käyttäen.
"Naisiksi meikatut pojat soittavat pyykkitelineitä", hämmästeli Tommi Pylkkö kohtaamaansa ilmiötä. "Yhteen lauseeseen kitetytettynä tuo ei kuulosta vakuuttavalta elokuvan idealta – eikä kovin vakuuttavalta yhteykokoonpanoltakaan. [– –] Mutta pojat jatkoivat ja keräsivät lisää kulttimainetta julkaisten pitkäsoitonkin tänä vuonna. Varsinainen neronleimaus on kuitenkin kolmihenkisen yhteen valitseminen dokumenttiin, jossa bändi matkustaa Baltiassa keikkaille – ohessa myös hupaisasti maailmalla seikkaillen. Tuo osoittautuu lopulta paljon paremmaksi ideaksi, kuin Ville Valon tai Daruden, kahden kotimaisen musiikin 'maailmanvalloittajien'", ulkomailla kuvaaminen." (Keskisuomalainen 29.9.2001)
Pylkkö ei ollut ainoa ilmiön kestävyydestä vakuuttunut. Cleaning Up ajautui elokuvien maailmaan pysyvästi ja on tunnettu paitsi hurjana keikkabändinä myös monien elokuvafestivaalien mykkäelokuvien säestäjänä. Elokuvallisia esikuvia bändidokumentilla ei Suomessa juuri ole, jollei satu muistamaan Tahvo Hirvosen Sielun Veljien Moskovan vierailusta ohjaamaa lyhytelokuvaa Veljet. Sielunsukulaisuutta voi löytyä myös myöhemmin, vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta oululaisesta mieskuorosta tehty Huutajat, jonka Mika Ronkainen ohjasi. (Ks. Jussi Karjalainen, HS 19.9.2002, "Pyykkiteline soikoon")
Elokuvan ohjasi kolmen vuoden leikkausopinnot suorittanut Rostislav Aalto. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa ja Cleaning Up!:n managerin Mikko Keinosen elokuvahankkeeseen kuvaajaksi, mutta idean isä tajusi pian, että managerin ja ohjaajan roolia on vaikea sovittaa yhteen.
"Alku ei ollut helppo", Aalto kertoi Harri Römpötille haastattelussaan (Apu 6 / 2002). "Reissuun lähtiessä rahoituksesta ei ollut tietoa. Kuvasin kolme ensimmäistä päivää ja palasin Suomeen neuvottelemaan TV1:n kanssa. Tuottaja Eila Werning lähti onneksi mukaan."
Bändin kiertue suuntautui Venäjälle, Baltiaan ja Puolaan. Varsinkin Venäjällä median asenne uutta tulokasta kohtaan on riemastuttavan innostunutta – bändi esitellään asemansa vakuuttuneena.
Mutta todellisuus oli toista. Moskovan rocktähdet kantavat pyykkitelinesoittimensa itse junista ja busseista keikkapaikoille.
Myös dokumentin elokuvaus tapahtui perusjärjestelyin: "Kuvasin ja äänitin kaiken itse", Aalto kertoo. "Minulla oli digitaalinen videokamera ja ammattilaistasoinen äänikalusto. Oikea iso kuvausryhmä olisi pilannut koko jutun. Nyt olin melkein kuin yksi bändin jäsen. En ohjannut heitä eikä tilanteita lavastettu. Homman parhaita puolia on se, että meistä tuli ystäviä."
Kellariteatterissa aiemmin näytellyt ja ohjannut Aalto kertoi Apu-lehdelle elokuvan leikkaamisen vieneen vuoden kolme kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen.
"Leikkasin sitä aina, kun oli aikaa. Siihen meni ehkä seitsemisen kuukautta työaikaa. Leikkaamiseen käytän mahdollisimman paljon aikaa – vaikka omalla kustannuksellani. Kokeilen mielelläni kuvien kestolla, karsin ja pienennän paloja, jotta kokonaisuus toimii. [– –] halusin luottaa elokuvakerrontaa, antaa kuvien puhua. Siksi siinä ei ole taustalla selostusta. Dziga Vertov tallensi todellisuutta samaan tapaan kameran silmänään."
"[– –] Cleaning Up! on minulle ennen kaikkea kertomus ystävyksistä, jotka tekevät tinkimättä ja intohimoisesti omaa juttuaan. Bändillä ei ollut varmuutta keikoista tai majoituksesta, mutta silti he uskalsivat lähteä kiertämään vieraita paikkoja. Onni on unelmien toteuttamisessa. Siksi tässä tarinassa on uskoa hyvyyteen", ohjaaja luonnehti elokuvaansa.
Cleaning Up! voitti Yhdysvalloissa Newportin elokuvafestivaalien pääpalkinnon dokumenttielokuvien sarjassa vuonna 2003.
– Jari Sedergren 21.11.2008 mainittuja lähteitä käyttäen.
Palava enkeli
Ruotsinkielinen nimi: Ängel i flammor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Skandia-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Heikki Innanen. Tuottaja: Kaj Holmberg. Studiopäälliköt: Kari Sara, Pertti Karjalainen. Ohjaus: Lauri Törhönen. Apulaisohjaaja: Pirjo Hokkanen. Käsikirjoitus: Hannele Törrönen, Claes Anderson, Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Kamera-assistentti: Raimo Paananen (myös valokuvat). Lavastus: Anu Maja. Trikkikuvaus: Jan-Eric Nyström. Puvut: Riitta Riihonen. Rekvisiitta: Eeva Pirttilä. Ehostus: Eija-Leena Lehmuskallio. Musiikki: Heikki Harma. Leikkaus: Olli Soinio. Äänityssuunnittelu: Johan Hake. Esa Kotilainen (musiikin äänitys) Tuotantosihteeri: Kaija Kinnunen. Järjestäjä: Juhani Jotuni. Pääosissa: Riitta Viiperi (sairaanhoitaja Tuulikki Merinen), Eeva Eloranta (Katariina, potilas), Tom Wentzell (psykiatri Johan Kukkola, "Juhana"), Juuso Hirvikangas (Mikko), Elina Hurme (Karin), Helena Notkonen (Saimi, potilas), Yrjö Pelkonen (Veikko), Marja-Leena Kouki (Maila), Hellevi Seiro (Leila), Vieno Saaristo (Tuulikin äiti), Ritva Arvelo (ylihoitajatar), Marjatta Lohikoski (psykologi), Carl Mesterton (ylilääkäri), Annikki Viitala (sairaanhoito-opiston rehtori), Jussi Parviainen (mies diskossa), Ilse Stubbs (apuhoitaja), Lasse Lind (eversti, potilas), Katja Kiuru, Nina Mattila, Aila Pervonsuo, Tuovi Sundell (potilaita), Kristiina Kalla (Juhanan naisystävä), Heikki Leppänen, Pauli Tervo (poliisit). Raimo Häyrinen (radioselostajan ääni), Heikki Harma (tiskijukan ääni). Helsingin ensiesitys: 17.2.1984 Arena 1, Maxim 1. Televisiolähetyksiä: 13.3.1987 YLE TV1, 7.9.1994 ja 24.1.1997 YLE TV2. VET 24908 – K15 – 2895 m / 105 min
1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).
Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.
Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).
Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.
Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).
Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."
Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.
Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."
Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."
Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.
– Jari Sedergren 12.11.2008
1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).
Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.
Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).
Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.
Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).
Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."
Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.
Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."
Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."
Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.
– Jari Sedergren 12.11.2008
perjantaina, lokakuuta 24, 2008
Pekka ja Pätkä puistotäteinä
Ruotsinkielinen nimi: Kalle Träskalle och Stumpen som parktanter. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: Toivo Särkkä. Ohjaus: Armand Lohikoski. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Valkeala. Lavastus: Aarre Koivisto. Kampaaja: Fanny Cederberg. Ehostus: Pentti Taivainen. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: Kärki, "Ammattimies" ja Kärki "Orvon osa". Leikkaus: Elmer Lahti. Ääni: Yrjö Saari. Järjestäjä: Lasse Saxelin. Pääosissa: Esa Pakarinen (Pekka), Masa Niemi (Pätkä), Siiri Angerkoski (Justiina), Risto Jussila (Otto), Eila Peitsalo (Anna-Liisa Eaikas), Olavi Virta (perämies Antti Markkanen), Armas Jokio (talonmies). Helsingin ensiesitys: 4.3.1955 Rex, Tuulensuu. VET 5466– S – 1760 m / 64 min
Sarjakuvataitelija Ola Fogelbergin luoma hahmo Pekka Puupää, joka tunnettiin kaverinsa Pätkän kanssa myös nimellä Pekka ja Pätkä, esiintyi sarjakuvassa vuodesta 1925 vuoteen 1975. Suomen Filmiteollisuus tarttui Reino Helismaan neuvosta tunnettuun aiheeseen 1953 ensimmäisessä Pekka ja Pätkä kesälaitumilla elokuvassaan. SF:n johtaja T. J. Särkkä oli saanut oikeudet Ola Fogelbergin leskeltä muodossa, joka oikeutti sarjan jatkamiseen, vaikka palkkio tiettävästi maksettiin vain ensimmäisestä elokuvasta.
Ohjaajana toimi Armand Lohikoski, joka ohjasi kaksitoista elokuvaa. Viimeinen, sarjan kolmastoista elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä jäi Aarne Tarkakselle. Visa Mäkinen teki 1980-luvulla aiheesta sekä tv-sarjan että kaksi elokuvaa.
Pekka ja Pätkä puistotäteinä on lähtökohdiltaan surumielinen elokuva. Parivaljakko ottaa hoiviinsa äitinsä menettäneen ja isänsä kadottaneen Otto-pojan (Risto Jussila), joka keräilee roskia kadulta henkensä piti-mekseen, sillä hänen isänsä on merillä, äiti kuollut ja hän itse karannut peukalokyydillä Turusta juopon holhoojatätinsä luota.. Samaan aikaan perämies (Olavi Virta) haikailee koti-Suomeen, jossa oleskelee hänen poikansa. Talonmies Pikkarainen (Armas Jokio) kuitenkin katkoo turhimmat tunteilut kuululla nyrkinpuinnillaan, jonka voittokulku alkoi tästä elokuvasta.
Huumorin elementteinä on jälleen kerran ristiinpukeutuminen, drag-henkinen iloittelu, joka jää kuitenkin varsin laimeaksi. Olavi Virta laulaa hämmästyttävän vähän, vain vajaan minuutin Toivo Kärjen säveltämää "Orvon osaa". Häntä enemmän äänessä on ottopoika Risto Jussila. Tavallisesti varsin hyvätapaiset Pekka ja Pätkä eivät tupakoi, mutta tässä elokuvassa suupielissä röyhyää sikari.
Pekka ja Pätkä –elokuvien katsojamäärät vuosikymmenten varrella sekä teatterissa että televisiossa ovat huikeita. Niihin johdattelivat Ilta-Sanomissa esitetyn tapaiset arvostelut: "Täysikasvuisten katseltavaa Pekka ja Pätkä puistotäteinä ei missään tapauksessa ole, mutta lapsia sen karkeasti veistetyt karikatyyrit, meluisa tilannekomiikka ja alkukantainen huumori varmaan riemastuttavat ainakin siinä määrin, etteivät he tunne itseään petetyksi eivätkä halua kierittää elokuvan tekijöitä tervassa ja höyhenissä, mihin joillakin isoisemmalla katsojalla saattaa ilmetä harras halu." (Juha Nevalainen, IS 5.3.1955)
– Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.11.2008
Sarjakuvataitelija Ola Fogelbergin luoma hahmo Pekka Puupää, joka tunnettiin kaverinsa Pätkän kanssa myös nimellä Pekka ja Pätkä, esiintyi sarjakuvassa vuodesta 1925 vuoteen 1975. Suomen Filmiteollisuus tarttui Reino Helismaan neuvosta tunnettuun aiheeseen 1953 ensimmäisessä Pekka ja Pätkä kesälaitumilla elokuvassaan. SF:n johtaja T. J. Särkkä oli saanut oikeudet Ola Fogelbergin leskeltä muodossa, joka oikeutti sarjan jatkamiseen, vaikka palkkio tiettävästi maksettiin vain ensimmäisestä elokuvasta.
Ohjaajana toimi Armand Lohikoski, joka ohjasi kaksitoista elokuvaa. Viimeinen, sarjan kolmastoista elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä jäi Aarne Tarkakselle. Visa Mäkinen teki 1980-luvulla aiheesta sekä tv-sarjan että kaksi elokuvaa.
Pekka ja Pätkä puistotäteinä on lähtökohdiltaan surumielinen elokuva. Parivaljakko ottaa hoiviinsa äitinsä menettäneen ja isänsä kadottaneen Otto-pojan (Risto Jussila), joka keräilee roskia kadulta henkensä piti-mekseen, sillä hänen isänsä on merillä, äiti kuollut ja hän itse karannut peukalokyydillä Turusta juopon holhoojatätinsä luota.. Samaan aikaan perämies (Olavi Virta) haikailee koti-Suomeen, jossa oleskelee hänen poikansa. Talonmies Pikkarainen (Armas Jokio) kuitenkin katkoo turhimmat tunteilut kuululla nyrkinpuinnillaan, jonka voittokulku alkoi tästä elokuvasta.
Huumorin elementteinä on jälleen kerran ristiinpukeutuminen, drag-henkinen iloittelu, joka jää kuitenkin varsin laimeaksi. Olavi Virta laulaa hämmästyttävän vähän, vain vajaan minuutin Toivo Kärjen säveltämää "Orvon osaa". Häntä enemmän äänessä on ottopoika Risto Jussila. Tavallisesti varsin hyvätapaiset Pekka ja Pätkä eivät tupakoi, mutta tässä elokuvassa suupielissä röyhyää sikari.
Pekka ja Pätkä –elokuvien katsojamäärät vuosikymmenten varrella sekä teatterissa että televisiossa ovat huikeita. Niihin johdattelivat Ilta-Sanomissa esitetyn tapaiset arvostelut: "Täysikasvuisten katseltavaa Pekka ja Pätkä puistotäteinä ei missään tapauksessa ole, mutta lapsia sen karkeasti veistetyt karikatyyrit, meluisa tilannekomiikka ja alkukantainen huumori varmaan riemastuttavat ainakin siinä määrin, etteivät he tunne itseään petetyksi eivätkä halua kierittää elokuvan tekijöitä tervassa ja höyhenissä, mihin joillakin isoisemmalla katsojalla saattaa ilmetä harras halu." (Juha Nevalainen, IS 5.3.1955)
– Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.11.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)