Ruotsi 2003. Tuotantoyhtiöt: Film i Väst, Filmkonsulent Hjalmar Palmgren, Moodysson & Moodysson AB, Stefan Jarl Filmproduktion AB, Svensk Filmindustri, Svenska Filminstitutet. Tuottajat: Lukas Moodysson & Stefan Jarl. Ohjaus ja käsikirjoitus: Lukas Moodysson & Stefan Jarl. Leikkaus: Joakim Jalin, Stefan Jarl. Ääni: Andreas Franck. 85 min
Radikaali Megafoni-lehti kirjoittaa suomennetussa artikkelissaan: "Koettuamme median hillittömän negatiivisen reaktion Göteborgin tapahtumiin (2001) ja aktivisteihin kohdistuvan repression moni meistä ei olisi uskonut, että mitään tämänlaista voisi tapahtua, ainakaan juuri täällä ja juuri nyt. Sata aktivistia kärsii jo tällä hetkellä monivuotisia tuomioita Göteborgin mellakoista tai odottaa vankilatuomioita. Tämä merkitsee, että usealla organisaatiolla, ryhmällä ja kaveriporukalla on tovereita, jotka joko istuvat vankilassa tai tulevat istumaan. Vaikka he ja heidän toverinsa eivät ehkä koskaan osallistuneetkaan mellakoihin tai eivät aio osallistua sellaisiin tulevaisuudessakaan, voimme todeta [Tukholman] Stureplanin tapahtumien osoittavan, että syytteet, tuomiot ja rangaistukset eivät ole vähentäneet mellakoiden laajuutta. Rangaistukset oli tarkoitettu pelotukseksi muille, mutta ne eivät ole tehonneet ollenkaan." [http://megafoni.kulma.net/index.php?art=118&am=1],
alkuperäinen sivusto Motkraft [http://www.motkraft.net/]
Poliisin / valtiovallan ja mielenosoittajien yhteenotot Göteborgissa vuonna 2001 olivat rajuimmat sitten vallankumouksellisten tai radikaalien liikehdintöjen vuosina 1917 ja 1968. Asian käsittely ruotsalaisessa mediassa oli vaivaantunutta ja pääosin tuomitsevaa.
Elokuvaohjaajat, teiniongelmien käsittelyllä suursuosioon tullut Lukas Moodysson ja radikaalin dokumenttielokuvan konkari Stefan Jarl yhdistivät voimaansa kohutussa elokuvassaan, jonka suomennettu nimi kuuluisi Terroristit – elokuva tuomituista.
Provokatiivisena yleisesti pidetyllä elokuvalla oli vaikeuksia saada levittäjää, kunnes Folkets Bio vihdoin suostui. Erityisen vahvaa vastustusta annettiin elokuvan alkukuville, jotka yhdistivät mellakoihin surutta muut nykyajan protestoinnin kohteet ympäristön pilaamisen, poliisin brutaliteetin, eläinten huonon kohtelun ja nälkäiset lapset.
Rangaistuksen varoittavasta luonteesta puhuminen ei ollut liioiteltua, sillä ne olivat aiempiin vastaavanlaisiin tapauksiin verrattuna jopa kymmenkertaisia. Elokuva kertoo myös teinien poisviennistä kotoaan, pakkolääkinnästä, eristyksestä ja nuorison pahoinpitelyistä vankiloissa. Samalla elokuva osoittaa, etteivät tuomitut ole "aivokuolleita huligaaneja tai kyynisiä dogmaatikkoja, jotka nukkuvat Bakuninin teokset päälaellaan", kuten ruotsalaislehdistössä todettiin.
Elokuva ei ole tasapuolinen siinä mielessä, että mielipiteiden kirjo esitettäisiin sekuntikellolla mitaten. Valtiollisen voimankäytön puolustelu ei saa jalansijaa tässä elokuvassa. Ääneen pääsevät ne, joilla ei kansallisessa mediahälyssä ole omaa ääntänsä. Ehkä juuri siksi sanomakin on niin toisenlaista. Vaietutkin saavat puhua.
Dokumenttielokuvan katsojaluvut ovat Ruotsissakin alhaisemmat kuin näytelmäelokuvien. Göteborgin tapahtumia seurasi elokuvateattereissa reilut 16 000 katsojaa. Epäkannustavan lehdistön huomioon ottaen tulos oli vähintäänkin kohtalainen. Suomessa vain harva dokumenttielokuva on saanut elokuvateattereissa yli kymmenen tuhatta katsojaa – televisiossa katsojamäärät ovat parhaillaan jopa sadoissa tuhansissa.
– Jari Sedergren 22.4.2009
keskiviikkona, huhtikuuta 15, 2009
The Soviet Story
Latvia 2008. Tuotantoyhtiö: Labvakar. Tuottaja: Kristaps Valdnieks. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Edvins Snore. Kuvaus: Edgars Daugavvanags. Esiintyjät: Andre Brie, Vladimir Bukovsky, Norman Davies, Aleksandr Gurjanov, Vladimir Karpov, Emma Korpa, Girts Valdis Kristovskis, Rita Papina, Pierre Rigoule, Boris Sokolov, Viktor Suvorov, Inese Vaidere, Ari Vatanen, George Watson. K11 – 85 min Digibeta, original in English
Latvialaisen Edvins Šnoren ohjaama The Soviet Story ei pelkää provokatiivisuutta kotisivullaan: "The Soviet Story on kertomus yhdestä liittoutuneiden vallasta, joka auttoi natseja taistelemaan juutalaisia vastaan ja joka teurasti omia ihmisiään teollisessa laajuudessa. Lännen auttamana tämä valta juhli voittoa toukokuun 9:ntenä vuonna 1945. Sen rikoksista tehtiin tabu, ja täydellinen tarina Euroopan murhaavimmasta hallinnosta on jäänyt kertomatta. Tähän asti…" [Elokuvan kotisivu: http://www.sovietstory.com/about-the-film/]
Kuin "Kommunismin mustan kirjan" elokuvallisena versiona Snoren elokuva käy läpi Neuvostoliiton historian surullisimmat tapahtumat, mm. Ukrainan nälänhädän (1932/33), Katynin verilöylyn (1940), natsien SS:n ja NKVD:n yhteistyön, ihmisten joukkomittaiset siirrot ja vankileirin saariston, GULAGin lääketieteelliset kokeilut. Elokuvan päätarkoitus on kuitenkin näiden murhaavien käytäntöjen esittelyn sijaan osoittaa natsi- ja neuvostojärjestelmien filosofiset, poliittiset ja organisationaaliset yhteydet.
Elokuva ei tyydy historian käsittelyyn, vaan käy käsiksi myös Neuvostoliiton perinteen käsittelyyn nykypäivän Euroopassa. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen sekä vainon kokeneiden kommenteissa on aineksia siihen, mihin tekijät ovat pyrkineet: kertomukseen tuskasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja "reaalipolitiikan" paheksuttavuudesta.
The Soviet Story on nostattanut suuria tunteita ja Neuvostoliiton perinteestä kiinni pitävät vastustavat elokuvan esittämistä aktiivisesti monissa eri maissa. Eniten paheksuntaa on aiheuttanut natsi-Saksan ja Neuvostoliiton samastaminen – akateemisten historioitsijoiden parissa se onkin auttamatta vuosikymmeniä vanha ja loppuun kaluttu teema, jonka hyödyt mitataan useimmiten vain propagandan mittareilla. Sen sijaan elokuvan esiin nostama vertailu totalitaaristen järjestelmien filosofisista taustoista, esimerkiksi Karl Marxin rasistista kirjoituksista ja Stalinin antisemitismistä, eivät ole herättäneet kovinkaan paljon huomiota. Neuvostoterroria ei kuitenkaan voi pitää rotuperustaisena vaan se haki voimaansa luokkateorioista.
Parhaimmillaan elokuva on kulttuuristen yhtäläisyyksien kirjaamisessa. Vertailtavat julistesarjat osoittavat lihaksien merkityksen puolueen ja valtion tukemisessa, vaaleaveriköiden voiman, vihollisia murskaavan nyrkin symboliikan ja ketjuja katkovat vasarat. Vain hakaristin ja vasaran ero tekee niistä erilaiset.
Esiintyjien joukossa on konservatiivisia oikeistopoliitikkoja ja historian tuntijoita. Suomen talvisodasta kertomaan on valikoitunut elokuvaa tukeneen oikeistopuolueryhmittymän ranskalaismeppi Ari Vatanen.
– Jari Sedergren 27.4.2009
Latvialaisen Edvins Šnoren ohjaama The Soviet Story ei pelkää provokatiivisuutta kotisivullaan: "The Soviet Story on kertomus yhdestä liittoutuneiden vallasta, joka auttoi natseja taistelemaan juutalaisia vastaan ja joka teurasti omia ihmisiään teollisessa laajuudessa. Lännen auttamana tämä valta juhli voittoa toukokuun 9:ntenä vuonna 1945. Sen rikoksista tehtiin tabu, ja täydellinen tarina Euroopan murhaavimmasta hallinnosta on jäänyt kertomatta. Tähän asti…" [Elokuvan kotisivu: http://www.sovietstory.com/about-the-film/]
Kuin "Kommunismin mustan kirjan" elokuvallisena versiona Snoren elokuva käy läpi Neuvostoliiton historian surullisimmat tapahtumat, mm. Ukrainan nälänhädän (1932/33), Katynin verilöylyn (1940), natsien SS:n ja NKVD:n yhteistyön, ihmisten joukkomittaiset siirrot ja vankileirin saariston, GULAGin lääketieteelliset kokeilut. Elokuvan päätarkoitus on kuitenkin näiden murhaavien käytäntöjen esittelyn sijaan osoittaa natsi- ja neuvostojärjestelmien filosofiset, poliittiset ja organisationaaliset yhteydet.
Elokuva ei tyydy historian käsittelyyn, vaan käy käsiksi myös Neuvostoliiton perinteen käsittelyyn nykypäivän Euroopassa. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen sekä vainon kokeneiden kommenteissa on aineksia siihen, mihin tekijät ovat pyrkineet: kertomukseen tuskasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja "reaalipolitiikan" paheksuttavuudesta.
The Soviet Story on nostattanut suuria tunteita ja Neuvostoliiton perinteestä kiinni pitävät vastustavat elokuvan esittämistä aktiivisesti monissa eri maissa. Eniten paheksuntaa on aiheuttanut natsi-Saksan ja Neuvostoliiton samastaminen – akateemisten historioitsijoiden parissa se onkin auttamatta vuosikymmeniä vanha ja loppuun kaluttu teema, jonka hyödyt mitataan useimmiten vain propagandan mittareilla. Sen sijaan elokuvan esiin nostama vertailu totalitaaristen järjestelmien filosofisista taustoista, esimerkiksi Karl Marxin rasistista kirjoituksista ja Stalinin antisemitismistä, eivät ole herättäneet kovinkaan paljon huomiota. Neuvostoterroria ei kuitenkaan voi pitää rotuperustaisena vaan se haki voimaansa luokkateorioista.
Parhaimmillaan elokuva on kulttuuristen yhtäläisyyksien kirjaamisessa. Vertailtavat julistesarjat osoittavat lihaksien merkityksen puolueen ja valtion tukemisessa, vaaleaveriköiden voiman, vihollisia murskaavan nyrkin symboliikan ja ketjuja katkovat vasarat. Vain hakaristin ja vasaran ero tekee niistä erilaiset.
Esiintyjien joukossa on konservatiivisia oikeistopoliitikkoja ja historian tuntijoita. Suomen talvisodasta kertomaan on valikoitunut elokuvaa tukeneen oikeistopuolueryhmittymän ranskalaismeppi Ari Vatanen.
– Jari Sedergren 27.4.2009
tiistaina, huhtikuuta 14, 2009
Dokumentin ytimessä 47: Saamelaiset
Orionissa (Eerikinkatu 15) 15.4.2009 klo 16.45. Tulkaapa paikalle!
I dokumentarens kärna 47: Samefolket
Suonikylän talvielämää
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Kansatieteellinen Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Eino Mäkinen ja Kustaa Vilkuna. Erikoisasiantuntija: Kansallismuseon tutkija Karl Nickul. Kuvaus: Eino Mäkinen. VET A-1062 – S – 650 m / 25 min
Huhtikuun toisena päivänä 1938 matkusti kolmimiehinen retkikunta Kustaa Vilkuna, koltta-asiantuntija Karl Nickul ja Eino Mäkinen Kansatieteellisen Filmin kuvausretkelle Suenjeliin eli Petsamon Suonikylään. Kuukauden kestäneissä kuvauksissa kolttakylän elämää tallennettiin filmille 1200 metriä eli noin 44 minuuttia, mistä on säilynyt 700 m eli reilut 25 minuuttia. Valokuvia he ottivat nelisensataa. Kolttakulttuuri oli ollut aiemmin eristäytynyttä, mutta 1930-luvulta niin valtion asiantuntijat kuin virkamiehet sekä turistit olivat kiinnostuneita aiemmin vähän tunnetusta alueista
Kansatieteellisen Filmin tieteellinen vastaava Vilkuna ja elokuvaaja Mäkinen kertoivat matkan jälkeen, että tavoitteena oli kolmen tai neljän elokuvan kokonaisuus "vuotuiskierron mukaan". Ensimmäinen matka päättyi kevätmuuton kuvaukseen viimeisten "porokelien" aikana. Syksyksi ja seuraavaksi talveksi suunniteltuja kuvauksia ei koskaan soitu tehdä. Robert Flahertyn Nanook-esikuvan mukaisesti Mäkisellä oli aikomus sijoittaa elokuvaan "yksinkertainen juoni", jossa "yhden perheen elämänkohtalot muodostavat filmin keskeiset tapaukset". Näin pitkälle ei kuvauksissa koskaan päästy.
Säilynyt elokuva kuvaa Suonjelin talvikylän asukkaiden arkielämää, mm. lampaiden hoitoa, pyykinpesua ja verkkokalastusta avannolla, lasten harjoitusleikkejä suopungilla ja poronsarvilla, suonirihman valmistusta, värttinällä kehräämistä ja kengän heinittämistä. Elokuva päättyy kuvaukseen kolttaperheen omaisuuden pakkauksesta porovetoiseen ahkioon. Lopun symbolikuvat lumimyrskystä tuovat mieleen paitsi luonnon ja ihmisen välisen jatkuvan kamppailun, myös Robert Flahertyn narratiivisen valinnan Mäkisen ihaileman Nanook-elokuvan lopussa.
Vilkunan ja Mäkisen Isien työhön ortodoksisten kolttasaamelaisten kuvaus ei mahtunut. Suomalaisaiheiden käsittelystä poiketen kuvauskohteiden intimiteettiä ei arvostettu, vaan esimerkiksi ihomatojen poistokohtaus esitetään tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista eteläpohjalaisia talollisia kuvatessa. Myös lähikuvien runsas käyttö viittaa etniseen vähemmistökuvauksen perinteeseen tavalla, joka osoittaa kyseessä olevan myös rodullisen analyysin. Vastaavia kuvia löydämme Sakari Pälsin varhaisimmasta tuotannosta.
Näistä valinnoista huolimatta tutkijat arvostivat kolttasaamelaisten elämäntapaa, joka oli modernisoitumassa: "Nykyisessä muodossaan Suonikylä on ainoa ikivanhan puolinomadin lappalaisen elintavan kannattaja. Kylä ei ole kuolemassa eivätkä sen tuhanten vuotten koettelema elämänmuoto ja yhteiskunnallinen järjestäytyminen ole osoittautuneet kestämättömiksi, sillä ne ovat mitä tarkoituksenmukaisimmin sopeutuneet ympäröivään luontoon. Perheitä Suenjelissä on viitisenkymmentä ja ne ovat varsin hyvin toimeentulevia. Nuoriso on tervettä. talvikylässä toimiva kansakoulu täyttää taitavien opettajien käsissä myös hyvin tehtävänsä nuorimman polven kasvattajana", Eino Mäkinen kirjoitti 1938 matkalta palattuaan. Suonikylän talvielämää on julkaistu Lauri Tykkyläisen kokoamassa dvd:ssä Eino Mäkisen Kansatieteellinen Filmi Oy:lle kuvaamia lyhytelokuvia vuosilta 1938-1941. Ne on julkaissut Suomen kulttuurirahasto 2008.
- Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumenttielokuvan historia 1904–1944. (SKS 2009, ilmestyy syyskuussa)
Porojen parissa
Bland renar / With the Reindeer
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy, Eino Mäkinen, Adams Filmi Oy. Tuottajat: Erik Blomberg / Eino Mäkinen. Ohjaajat: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Erik Blomberg. Kuvaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Leikkaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. VET 2402 – S – 210 m / 8 min
Erik Blomberg ja Eino Mäkinen kuvasivat kevättalvella 1947 poroerotusta Hammastunturilla. Poroerotus on poromiehen elämän kohokohta. Yleensä erotus on kaamosaikana joulun alla, mutta jostain syystä tämä erotus oli viivästynyt kevääseen. Elokuvan kannalta se oli edullista. Kirkkaiden säiden ja puhtaan valon vallitessa syntyi Suomen ensimmäinen "poroelokuva". Inarissa ja Sodankylässä kuvattu Porojen parissa on myös kansatieteellisesti ytimekkään oivallinen lyhytelokuva. Erik Blombergin ja Eino Mäkisen lyhytelokuva Porojen parissa sai Lyhytelokuva-Jussin vuonna 1947.
– Jari Sedergren 15.4.2009
Huuto tuuleen
A Shout into the Wind
Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Oktober Oy. Tuottaja: Joonas Berghäll. Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff. Kuvaus: Jarkko T. Laine, J-P. Passi, Jani Kumpulainen, Pentti Pällijeff, Johannes Lehmuskallio. Musiikki: Pekka Karjalainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu: Juha Hakanen. Televisiolähetyksiä: 18.12.2007 ja3.6.2008 YLE TV2. 55 min (digibeta)
Huuto tuuleen kolttasaamelaisen Katja Gauriloffin yhteiskuntakriittinen esikoisohjaus. Dokumenttielokuva kertoo kolttasaamelaisten nykyajasta jossa moderni elämä ja vanhat perinteet kulkevat sovussa rinnakkain. Elämän luonnonläheinen arkisuus nouseekin elokuvan vahvaksi teemaksi.
Veikko Feodoroff on kolttien luottamusmies Sevettijärvellä. Hän ei halua elää rahan voimalla vaan kamppailee sillä mitä luonnosta saa. Feodoroff toimii aktiivisesti uhanalaisen kansansa puolesta. Lähimpänä tavoitteena on oma vanhainkoti kolttasaamelaisille, jotka viedään nyt vanhainkotiin Inariin, satojen kilometrien päähän kotipaikastaan. Siellä ei heidän kotikielellään pärjää. Matkallaan Feodoroff kohtaa virkamiehiä ja poliitikkoja aina Euroopan Unionin Parlamenttia myöten.
Toinen tärkeä huolenaihe on kaivosyhtiö, jonka valtauksella on kallisarvoista nikkeliä. Nikkelikaivosten ympäristövaikutukset ovat kaikkialla olleet kohtalokkaita.
Tärkeä yhteisöä yhdistävä tekijä on vanha tanssilava. Sen kunnostukseen sitoutuu parikymmpinen kolttanuori Natalia Sanila, joka joutuu tekemään muitakin tärkeitä päätöksiä: jäädäkö vai lähteä?
Huuto tuuleen sai jaetun Grand Prix –palkinnon Belgrade Ethnographic Film Festivaaleissa Serbiassa 2008. Elokuvan rahoittivat YLE TV2/ Iikka Vehkalahti, POEM/ Anne Laurila ja National Geographic/ All Roads Film Project ja Kirkon mediasäätiö.
– Jari Sedergren 15.4.2009
I dokumentarens kärna 47: Samefolket
Suonikylän talvielämää
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Kansatieteellinen Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Eino Mäkinen ja Kustaa Vilkuna. Erikoisasiantuntija: Kansallismuseon tutkija Karl Nickul. Kuvaus: Eino Mäkinen. VET A-1062 – S – 650 m / 25 min
Huhtikuun toisena päivänä 1938 matkusti kolmimiehinen retkikunta Kustaa Vilkuna, koltta-asiantuntija Karl Nickul ja Eino Mäkinen Kansatieteellisen Filmin kuvausretkelle Suenjeliin eli Petsamon Suonikylään. Kuukauden kestäneissä kuvauksissa kolttakylän elämää tallennettiin filmille 1200 metriä eli noin 44 minuuttia, mistä on säilynyt 700 m eli reilut 25 minuuttia. Valokuvia he ottivat nelisensataa. Kolttakulttuuri oli ollut aiemmin eristäytynyttä, mutta 1930-luvulta niin valtion asiantuntijat kuin virkamiehet sekä turistit olivat kiinnostuneita aiemmin vähän tunnetusta alueista
Kansatieteellisen Filmin tieteellinen vastaava Vilkuna ja elokuvaaja Mäkinen kertoivat matkan jälkeen, että tavoitteena oli kolmen tai neljän elokuvan kokonaisuus "vuotuiskierron mukaan". Ensimmäinen matka päättyi kevätmuuton kuvaukseen viimeisten "porokelien" aikana. Syksyksi ja seuraavaksi talveksi suunniteltuja kuvauksia ei koskaan soitu tehdä. Robert Flahertyn Nanook-esikuvan mukaisesti Mäkisellä oli aikomus sijoittaa elokuvaan "yksinkertainen juoni", jossa "yhden perheen elämänkohtalot muodostavat filmin keskeiset tapaukset". Näin pitkälle ei kuvauksissa koskaan päästy.
Säilynyt elokuva kuvaa Suonjelin talvikylän asukkaiden arkielämää, mm. lampaiden hoitoa, pyykinpesua ja verkkokalastusta avannolla, lasten harjoitusleikkejä suopungilla ja poronsarvilla, suonirihman valmistusta, värttinällä kehräämistä ja kengän heinittämistä. Elokuva päättyy kuvaukseen kolttaperheen omaisuuden pakkauksesta porovetoiseen ahkioon. Lopun symbolikuvat lumimyrskystä tuovat mieleen paitsi luonnon ja ihmisen välisen jatkuvan kamppailun, myös Robert Flahertyn narratiivisen valinnan Mäkisen ihaileman Nanook-elokuvan lopussa.
Vilkunan ja Mäkisen Isien työhön ortodoksisten kolttasaamelaisten kuvaus ei mahtunut. Suomalaisaiheiden käsittelystä poiketen kuvauskohteiden intimiteettiä ei arvostettu, vaan esimerkiksi ihomatojen poistokohtaus esitetään tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista eteläpohjalaisia talollisia kuvatessa. Myös lähikuvien runsas käyttö viittaa etniseen vähemmistökuvauksen perinteeseen tavalla, joka osoittaa kyseessä olevan myös rodullisen analyysin. Vastaavia kuvia löydämme Sakari Pälsin varhaisimmasta tuotannosta.
Näistä valinnoista huolimatta tutkijat arvostivat kolttasaamelaisten elämäntapaa, joka oli modernisoitumassa: "Nykyisessä muodossaan Suonikylä on ainoa ikivanhan puolinomadin lappalaisen elintavan kannattaja. Kylä ei ole kuolemassa eivätkä sen tuhanten vuotten koettelema elämänmuoto ja yhteiskunnallinen järjestäytyminen ole osoittautuneet kestämättömiksi, sillä ne ovat mitä tarkoituksenmukaisimmin sopeutuneet ympäröivään luontoon. Perheitä Suenjelissä on viitisenkymmentä ja ne ovat varsin hyvin toimeentulevia. Nuoriso on tervettä. talvikylässä toimiva kansakoulu täyttää taitavien opettajien käsissä myös hyvin tehtävänsä nuorimman polven kasvattajana", Eino Mäkinen kirjoitti 1938 matkalta palattuaan. Suonikylän talvielämää on julkaistu Lauri Tykkyläisen kokoamassa dvd:ssä Eino Mäkisen Kansatieteellinen Filmi Oy:lle kuvaamia lyhytelokuvia vuosilta 1938-1941. Ne on julkaissut Suomen kulttuurirahasto 2008.
- Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumenttielokuvan historia 1904–1944. (SKS 2009, ilmestyy syyskuussa)
Porojen parissa
Bland renar / With the Reindeer
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy, Eino Mäkinen, Adams Filmi Oy. Tuottajat: Erik Blomberg / Eino Mäkinen. Ohjaajat: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Erik Blomberg. Kuvaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Leikkaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. VET 2402 – S – 210 m / 8 min
Erik Blomberg ja Eino Mäkinen kuvasivat kevättalvella 1947 poroerotusta Hammastunturilla. Poroerotus on poromiehen elämän kohokohta. Yleensä erotus on kaamosaikana joulun alla, mutta jostain syystä tämä erotus oli viivästynyt kevääseen. Elokuvan kannalta se oli edullista. Kirkkaiden säiden ja puhtaan valon vallitessa syntyi Suomen ensimmäinen "poroelokuva". Inarissa ja Sodankylässä kuvattu Porojen parissa on myös kansatieteellisesti ytimekkään oivallinen lyhytelokuva. Erik Blombergin ja Eino Mäkisen lyhytelokuva Porojen parissa sai Lyhytelokuva-Jussin vuonna 1947.
– Jari Sedergren 15.4.2009
Huuto tuuleen
A Shout into the Wind
Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Oktober Oy. Tuottaja: Joonas Berghäll. Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff. Kuvaus: Jarkko T. Laine, J-P. Passi, Jani Kumpulainen, Pentti Pällijeff, Johannes Lehmuskallio. Musiikki: Pekka Karjalainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu: Juha Hakanen. Televisiolähetyksiä: 18.12.2007 ja3.6.2008 YLE TV2. 55 min (digibeta)
Huuto tuuleen kolttasaamelaisen Katja Gauriloffin yhteiskuntakriittinen esikoisohjaus. Dokumenttielokuva kertoo kolttasaamelaisten nykyajasta jossa moderni elämä ja vanhat perinteet kulkevat sovussa rinnakkain. Elämän luonnonläheinen arkisuus nouseekin elokuvan vahvaksi teemaksi.
Veikko Feodoroff on kolttien luottamusmies Sevettijärvellä. Hän ei halua elää rahan voimalla vaan kamppailee sillä mitä luonnosta saa. Feodoroff toimii aktiivisesti uhanalaisen kansansa puolesta. Lähimpänä tavoitteena on oma vanhainkoti kolttasaamelaisille, jotka viedään nyt vanhainkotiin Inariin, satojen kilometrien päähän kotipaikastaan. Siellä ei heidän kotikielellään pärjää. Matkallaan Feodoroff kohtaa virkamiehiä ja poliitikkoja aina Euroopan Unionin Parlamenttia myöten.
Toinen tärkeä huolenaihe on kaivosyhtiö, jonka valtauksella on kallisarvoista nikkeliä. Nikkelikaivosten ympäristövaikutukset ovat kaikkialla olleet kohtalokkaita.
Tärkeä yhteisöä yhdistävä tekijä on vanha tanssilava. Sen kunnostukseen sitoutuu parikymmpinen kolttanuori Natalia Sanila, joka joutuu tekemään muitakin tärkeitä päätöksiä: jäädäkö vai lähteä?
Huuto tuuleen sai jaetun Grand Prix –palkinnon Belgrade Ethnographic Film Festivaaleissa Serbiassa 2008. Elokuvan rahoittivat YLE TV2/ Iikka Vehkalahti, POEM/ Anne Laurila ja National Geographic/ All Roads Film Project ja Kirkon mediasäätiö.
– Jari Sedergren 15.4.2009
My Son John
Suomenkielinen nimi: Agentti 52. Ruotsinkielinen nimi: Agent 52. Valmistusmaa- ja vuosi: Yhdysvallat 1952. Tuotantoyhtiö: Rainbow Productions. Tuottaja: Leo McCarey. Ohjaus: Leo McCarey. Käsikirjoitus: Myles Connolly (kirjoittaja), John Lee Mahin (sovitus), Leo McCarey (tarina ja käsikirjoitus). Kuvaus: Harry Sradling Sr. Lavastus: Sam Corner, Emile Kuri, Gene Lauritzen. William Flannery, Hal Pereira. Erikoistehosteet: Gordon Jennings, Loyal Griggs. Puvut: Edith Head. Ehostus: Wally Westmore. Musiikki: Robert Emmett Dolan. Robert Russell Bennett (orkestrointi). Leikkaus: Marvin Coll. Ääni: Gene Garvin, Gene Merritt. Pääosissa: Helen Hayes (Lucille Jefferson), Van Heflin (Stedman), Robert Walker (John Jefferson), Dean Jagger (Dan Jefferson), Minor Watson (Dr. Carver), Frank McHugh (Isä O'Dowd), Richard Jaeckel (Chuck Jefferson), James R. Young (Ben Jefferson). Russ Conway, David Newell (FBI:n agentteja), Leo McCarey (John Jeffersonin ääni), David Bond (kollegeprofessori), Jimmie Dundee (taksinkuljettaja), Bill McLean (pakettipostimies), Ernskine Sanford (professori), Nancy Hale, Margaret Wells (sairaanhoitajia). Helsingin ensiesitys: 24.4.1953 Savoy – televisioesitys: 27.3.1993 – maahantuoja: Paramount Pictures – VET 37968 – K16 – 3250 m / 119 min
Jos kylmän sodan näytelmäelokuvista halutaan hakea malliesimerkkiä, Leo McCareyn My Son John tarjoaa yhden mahdollisuuden. Kylmän sodan suurvaltavastapoolit ovat siinä esillä, mutta kaikki toiminta keskittyy mccarthylaistuneeseen Yhdysvaltoihin, joka käy taistelua paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Kotoinen toiminta käsittää amerikkalaisen jalkapallon heittelyn, omakoti-idyllin, kirkon ja patriootit veteraaneineen – lyhyesti sanoen kyse on siis kolmikosta koti, uskonto, isänmaa. Sen ytimessä on hyveeksi nostettu konsensus, multiploitunut keskinkertaisuus, jonka voi tiivistää poliittiseksi vaarattomuudeksi. Keskinkertaisuuden yläpuolelle nousee turvallisuuskoneisto, jonka tehtävänä on kartoittaa, jäljttää ja eliminoida vaarallilset elementit.
Yksi mccarthylaisen maailman vaarallisista elementeistä on akateeminen ajattelu. Kodin, uskonnon ja patriotismin piiristä irtautuva ajattelu on hetkeksi vallalle nousseen paranoidisen maailmankuvan näkökulman mukaisesti porttiteoria kommunismin ytimeen. Kapinalliset opiskelijat ja heidän professorinsa ovat vain askeleen päässä maanpetturuudesta, kommunismista ja maailmanvallankumouksesta. Sen vastapainoksi tarvitaan FBI:n kaltaista turvallisuuskoneistoa, joka pystyy kunnon kansalaisten avulla eliminoimaan vastustajansa – jolleivat he itse ehdi eliminoida itse itseään. Ihmisillä on selkeä identiteetti, mutta elokuva asettaa tähän muodolliseen individualismiin rankan ehdon. Arvojärjestyksessä ensimmäisenä tulee aina isänmaan ja tässä tapauksessa valtion etu, mitä seuraa perheen paras. Ilmiö on tuttu eritoten eurooppalaisista ympäristöistä: nationalismi on identiteettipreferensseistä ensimmäinen.
Presidentillisen nimen omaava Jeffersonin perhe on tyypillinen perusamerikkalainen keskiluokkainen omakotiperhe. Isä on maailmansodan veteraani, konservatiivinen patriootti, äiti hyvää tarkoittava kodin hengetär, joka toimii intuition varassa sovittelevana aina siihen asti kunnes se ei enää isänmaallisista syistä ole mahdollista. Nuoremmat jalkapalloilevat lapset päättävät lähteä koulusta suoraan Korean sotaan. Poissa on vain perheen musta lammas, Robert Walkerin esittämä John, nationalismin tieltä akateemisissa opinnoissaan harhautunut intellektuelli, joka hylkää kaikki pyhät arvot. Kun hän saapuu, idylli särkyy. Ja sirpaleita kerättäessä ei sovitus ole enää mahdollinen. Kääntymys ei johda konsensukseen, vaan sovitus ei ole enempää tai vähempää kuin kuolema.
Elokuvan pääosan esittäjä Robert Walker kuoli kesken elokuvan tekoa, mikä on vaikuttanut elokuvan lopun rakenteeseen. Mukana on kuvia jopa toisten elokuvien kuvauksista. Yltiöpatriottista sävyä se ei kuitenkaan lainkaan vähentänyt.
Kylmä sota tuotti muitakin antikommunistisia filmejä, joita voi pitää vanhakantaisena propagandana. Tunnetuimpia, mutta eivät ainoita, niistä ovat R. G. Springsteenin The Red Menace (1949), George Sidneyn The Red Danube (1950), Gordon Douglasin I Was a Communist for the FBI (1951), Edward Ludwigin Big JimMclain (1952), Alfred L. Werkerin Walk East on Beacon (1952); Samuel Fullerin monitulkintainen Pick Up on South Street (1953), Joseph von Sternbergin Jet Pilot (1957) ja Alfred Hitchcockin North by Northwest (1959). Ne olivat herkeämättömiä antikommunistisia melodraamoja. Ne varoittivat kommunismin vaaroista ja ylistivät amerikkalaista elämäntapaa. Vastaavia elokuvia, lukumääräisesti vain niukempana, tekivät myös neuvostoliittolaiset.
– Jari Sedergren Orioninin esitystä varten 21.4.2009
Jos kylmän sodan näytelmäelokuvista halutaan hakea malliesimerkkiä, Leo McCareyn My Son John tarjoaa yhden mahdollisuuden. Kylmän sodan suurvaltavastapoolit ovat siinä esillä, mutta kaikki toiminta keskittyy mccarthylaistuneeseen Yhdysvaltoihin, joka käy taistelua paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Kotoinen toiminta käsittää amerikkalaisen jalkapallon heittelyn, omakoti-idyllin, kirkon ja patriootit veteraaneineen – lyhyesti sanoen kyse on siis kolmikosta koti, uskonto, isänmaa. Sen ytimessä on hyveeksi nostettu konsensus, multiploitunut keskinkertaisuus, jonka voi tiivistää poliittiseksi vaarattomuudeksi. Keskinkertaisuuden yläpuolelle nousee turvallisuuskoneisto, jonka tehtävänä on kartoittaa, jäljttää ja eliminoida vaarallilset elementit.
Yksi mccarthylaisen maailman vaarallisista elementeistä on akateeminen ajattelu. Kodin, uskonnon ja patriotismin piiristä irtautuva ajattelu on hetkeksi vallalle nousseen paranoidisen maailmankuvan näkökulman mukaisesti porttiteoria kommunismin ytimeen. Kapinalliset opiskelijat ja heidän professorinsa ovat vain askeleen päässä maanpetturuudesta, kommunismista ja maailmanvallankumouksesta. Sen vastapainoksi tarvitaan FBI:n kaltaista turvallisuuskoneistoa, joka pystyy kunnon kansalaisten avulla eliminoimaan vastustajansa – jolleivat he itse ehdi eliminoida itse itseään. Ihmisillä on selkeä identiteetti, mutta elokuva asettaa tähän muodolliseen individualismiin rankan ehdon. Arvojärjestyksessä ensimmäisenä tulee aina isänmaan ja tässä tapauksessa valtion etu, mitä seuraa perheen paras. Ilmiö on tuttu eritoten eurooppalaisista ympäristöistä: nationalismi on identiteettipreferensseistä ensimmäinen.
Presidentillisen nimen omaava Jeffersonin perhe on tyypillinen perusamerikkalainen keskiluokkainen omakotiperhe. Isä on maailmansodan veteraani, konservatiivinen patriootti, äiti hyvää tarkoittava kodin hengetär, joka toimii intuition varassa sovittelevana aina siihen asti kunnes se ei enää isänmaallisista syistä ole mahdollista. Nuoremmat jalkapalloilevat lapset päättävät lähteä koulusta suoraan Korean sotaan. Poissa on vain perheen musta lammas, Robert Walkerin esittämä John, nationalismin tieltä akateemisissa opinnoissaan harhautunut intellektuelli, joka hylkää kaikki pyhät arvot. Kun hän saapuu, idylli särkyy. Ja sirpaleita kerättäessä ei sovitus ole enää mahdollinen. Kääntymys ei johda konsensukseen, vaan sovitus ei ole enempää tai vähempää kuin kuolema.
Elokuvan pääosan esittäjä Robert Walker kuoli kesken elokuvan tekoa, mikä on vaikuttanut elokuvan lopun rakenteeseen. Mukana on kuvia jopa toisten elokuvien kuvauksista. Yltiöpatriottista sävyä se ei kuitenkaan lainkaan vähentänyt.
Kylmä sota tuotti muitakin antikommunistisia filmejä, joita voi pitää vanhakantaisena propagandana. Tunnetuimpia, mutta eivät ainoita, niistä ovat R. G. Springsteenin The Red Menace (1949), George Sidneyn The Red Danube (1950), Gordon Douglasin I Was a Communist for the FBI (1951), Edward Ludwigin Big JimMclain (1952), Alfred L. Werkerin Walk East on Beacon (1952); Samuel Fullerin monitulkintainen Pick Up on South Street (1953), Joseph von Sternbergin Jet Pilot (1957) ja Alfred Hitchcockin North by Northwest (1959). Ne olivat herkeämättömiä antikommunistisia melodraamoja. Ne varoittivat kommunismin vaaroista ja ylistivät amerikkalaista elämäntapaa. Vastaavia elokuvia, lukumääräisesti vain niukempana, tekivät myös neuvostoliittolaiset.
– Jari Sedergren Orioninin esitystä varten 21.4.2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)