DOKUMENTIN YTIMESSÄ 50: PÄÄMÄÄRÄNÄ TULEVAISUUS – DOKUMENTTIELOKUVA 1944–1947

Esitys Orionissa (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen kello 17.00. Tervetuloa!

Kansa siirtyy rauhan töihin
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannon johto: Holger Harrivirta. Levitys: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Jari Ilanko. Kuvaus, mv: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki, Björn Soldan ja Reino Tenkanen. Leikkaus: Holger Harrivirta. Selostus: Ilmari Kinnunen. VET: 2158 – 220 m / 9 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 8 min.

Propaganda-Aseveljet ry:n aloitteesta perustettu Finlandia-Kuva Oy siirtyi vuoden 1943 alusta kotirintaman aiheisiin. Finlandia-Katsauksia kuvaamaan ja sotaa käyvän tasavallan tilausfilmejä tekemään kutsuttiin puolustusvoimien Holger Harrivirta. Elokuvausten tuore nokkamies oivalsi hyvin lähistoriaa esittelevien filmien merkityksen. Kansa siirtyy rauhan töihin keskittyi kahteen ensimmäiseen rauhan vuoteen. Kysymys oli kansallisen itsetunnon pohjustamisesta filminauhalla, joka myös projisoi nähtäväksi sodasta irtautumisen tärkeät hetket.

"Kesällä yhdeksäntoistasataa neljäkymmentä neljä alkoi näkyä rauhan merkkejä, joista ensimmäinen oli Suomen Marsalkka Mannerheimin valinta tasavallan presidentiksi erikoislailla." Elokuun presidentinvaihdoksen Rytistä Mannerheimiin filmasi puolustusvoimien Reino Tenkanen. Tenkasen kamera oli myös syyskuun 7. päivän todistaja, kun Suomen nevotteluvaltuuskunta siirtyi valkoista lippua kantaen Imatran Juustilasta Neuvostoliiton puolelle. Rauhan töihin johdattelevat lisäksi TK-mies Esko Töyrin syyskuun 5. päivän kuvat heti aselevon astuttua voimaan. Niissä viholliselle tarjotaan rauhan tupakit ja piikkilangat leikellään ennen vetäytymistä vanhan rajan taakse. Porkkalan evakuoinnin kuvat sulkevat peruuttamattomasti jämä-Suomen rajalinjat.

"Elokuvamme tulee uhkua tulevaisuuden uskoa taustanaan hävitys, sota ja murhe", oli uuden ulkomaanpropagandan gurun Lorenz von Numersin visio, josta Harrivirta otti selvästi onkeensa. Sotainvalidit ja sankarihautojen ristit todistavat, että "paljon oli uhrattu sodan moolokille". Lempeämmin muistuttaa uhrausten vuosista naisten puukenkämuoti, "kun vähäiset nahkavarastot menivät miesten jalkineisiin rintamille". Miesten kotiuttamiset sieltä jatkuivat joulukuulle 1944 "kaikille tutuin toimenpitein", niin että kiväärinsä luovuttaneille jäi sentään kauluslaataton asetakki, pussihousut, alusvaatteet ja saappaat. Näissä asusteissa ja "raskaista uhreista huolimatta Suomen mies katsoi vakaana tulevaisuuteen ja iski kiinni työhön hartiavoimin". Vielä ennen sitä oli kuitenkin käyty Lapissa kolmas sota, jonka synnyttämät rauniot tallentuivat Holger Harrivirran ja Unto Kumpulaisen kameroille sitä mukaa, kun saksalaiset polttivat, räjäyttivät ja vetäytyivät Norjaan.

J. K. Paasikivi
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Holger Harrivirta. Levittäjä: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Suomen hallitus. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Toivo H. Heikkilä. Kuvaus: Unto Kumpulainen ja Kalevi Lavola. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2141/23.11.1945. 210 m / 8 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 7 min.

Syksy 1945: Voittajavaltojen valvontakomissio oli asettunut maahan ja valvoi, että Suomi täytti sille asetetut rauhan ehdot. Suomi oli muodollisesti itsenäinen maa. Hotelli Torniin majoittunut kenraalieversti A. A. Ždanov oli kuitenkin hallituksen yläpuolelle asettunut komission puheenjohtaja. Maan alta noussut Suomen Kommunistinen Puolue oli puolestaan Stalinin nimittämälle Ždanoville kiitollinen ja luotettava tukijalka.

Filmi, työnimellä "Pääministerin päivä", valmistui tässä ilmastossa 75 vuotta täyttävän J. K. Paasikiven kunniaksi. Pääministerin julkisista esiintymistä oli vielä tuoreessa muistissa valtiopäivien marraskuinen avajaisjumalanpalvelus, johon parlamentti ja hallitus astelivat Paasikiven johdolla. Elokuvan avauksena sillä oli Mannerheimin yli kurkottava valtapoliittinen merkityksensä. Lisäksi Paasikiven näyttävä esiintyminen kameroille Ždanovin ja Pavel Orlovin seurassa Lokakuun vallankumouksen muistopäivän vastaanotolla Nevostoliiton lähetystössä oli selvä signaali "hyvän ja luottamuksellisen yhteistyön syntymisen" mahdollisuuksista tulevan presidentin johdolla. Tämän jälkeen Paasikivi vielä esiintyi "iltakoulun" vetäjänä ministereilleen, joiden joukossa nähdään Paasikivelle lojaali Urho Kekkonen ja kotikommunisti Yrjö Leino, Ždanovin uskollinen korva.

Elokuva kurkistaa myös "julkisuuden taakse" Paasikiven kotioloihin ja luo siellä imagoa radiosta ja päivälehtien läpi aikaansa seuraavasta miehestä. Kortensa kekoon panee puoliso Alli Paasikivi. Hän esittelee miehensä Moskovan neuvotteluissa pikakirjoittamat muistiinpanot. Juho Kusti itse syventyy päiväkirjaansa. Siitä on hahmottuva raskaansarjan poliittinen testamentti tuleville polville. "Suutarin tyttären" koti saa hienon kulttuurisen silauksen, kun kamera väläyttää Allin arvokasta porsliinikokoelmaa, pyyhkäisee Juho Kustin kirjahyllykön aarteita ja esittelee Väinö Aaltosen pienoisveistoksen, "Musan".

Vaalielokuvan käsikirjoitti vielä tohveleissa sikariaan tupruttelevalle tulevalle presidentille pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä. Kummisetänä taustalla vaikutti oikeusministeri Urho Kekkonen, joka täten varmisteli itselleen tilauksen tulevien hallitusten ministeriksi.


Neuvostoliiton vientituotteiden näyttelyn avajaiset Helsingissä 24.8.1946
Suomi ja Neuvostoliitto 1946. Tuotantoyhtiö: Continental Filmi Oy. Tuottaja: Veli J. Paasikivi. Levitys: Mosfilm (Neuvostoliitto) Tilaaja: SNS:n kauppa- ja teollisuusjaosto. Kuvaus, mv: Reino Tenkanen ja Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto. VET: 2307 / 3.10.1946 – 200m / 7 min. Esitys Orionissa: Digi betacam, 6 min.

Veli Juhani Paasikivi syntyi ja kasvoi Raumalla, mutta seilasi sisällissodan alta Leninin Neuvostoliittoon vasta 17 vuotta täytettyään. Siellä hän loi liikemiesuran kalateollisuudessa ja turkisten välittäjänä. Vuonna 1933 Veli J. Paasikivi palkattiin Suomen Moskovan suurlähetystön kiinteistönhoitajaksi. Hän vastasi vuonna 1936 uudisrakennuksen taloudesta ja yleni lähetystön valmistuttua isännöitsijäksi. Talvisodan sytyttyä Veli Paasikiven oli palattava Tukholman kautta sotaa käyvään Suomeen, missä entinen puoliso paljastui vakoilijaksi ja sai vuonna 1943 kuuden vuoden kuritushuonetuomion maanpetoksesta ja osallisuudestaan ns. Nuorteva-Wuolijoki -juttuun. Tapaus ei estänyt Paasikiveä laajentamasta liiketoimiaan elokuvan alueelle.

Moskovan rauhan kesänä 1940 hän perusti OY Continental Import Export Ab:n, jonka olemassaolon varmisti osakkuudellaan Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Firman toimitusjohtaja Paasikivi ryhtyi hankkimaan seuran kulttuurijaoston esitettäväksi neuvostoliittolaisa "valistuselokuvia". Niistä ensimmäinen, "Lenin 1918", kiellettiin 23.8.40 ja toiminta katkesi muutenkin sotaan kesällä 1941. Syksyllä 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura nousi tuhkasta siniristi, sirppi ja vasara -tunnuksin, ja neuvostoliittolaiselle elokuvalle taottiin uusi tilaus. Sitä täyttämään tarvittiin jälleen Paasikiven Continental Filmi ja sitä varten uusi teatteri Gloria.

Continental-Filmi teetti vuosina 1945-6 sikermän suhde-elokuvia Suomen ja Neuvostoliiton välisestä yhteistyöstä kulttuurin, teollisuuden ja kaupan alueilla. Neuvostoliiton vientituotteiden näyttely oli niistä poikkeuksellisen painava avaus, joka versioitiin sekä Suomessa teatteri Glorian alkukuvaksi että neuvostokansalaisille nähtäväksi. Rauhanomaisen kuvaustehtävän otti hoitaakseen entinen TK-elokuvaaja Reino Tenkanen apunaan Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto. Messufilmin rahoitti SNL:n kauppa- ja teollisuusjaosto, jonka johtokunnan jäsen V.J. Paasikivi itsekin oli. Ruplat hankkeelle virtasivat Neuvostoliiton kulttuurivientiä pönkittävän propagandaelimen VOKS:in kassasta.

Tenkasen ja Suomi-Filmin kamerat taltiovat Glorian kankaalta nähtäväksi, kun presidentti ja rouva Paasikivi sekä ministeri Yrjö Kallinen avasivat suurlähettiläs Orlovin ja kenraalieversti Zdanovin kanssa Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyn elokuussa 1946. Avajaisseremoniat ja sodasta elpyvän itänaapurin tavarapaljoutta ylistävät illuusiot kuvattiin Messuhallissa Leninin, Stalinin, Molotovin ja muiden merkittävien miesten väritettyjen korokuvien alla.

Välirauhasta rauhaan 1947
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Kuvaus, mv: Pentti Lintonen ja Kalevi Lavola. VET:2385 / 6.3.1947 – 240 m / 8 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 7 min.

Veli Tamminen perusti Filmisepponsa välittömästi sodan jälkeen vuonna 1945. Vuoteen 1948 mennessä yhtiö takoi levitykseen yli 100 lyhytfilmiä ja nousi Finlandia-Kuvan ja Suomi-Filmin kanssa alkukuvavalmistamojen kärkikolmikkoon. Tammisella oli poikkeuksellisesti journalistin korkeakoulututkinto. Hän myös ihaili amerikkalaista yrittäjähenkeä ja aloitti ennen sotia kaupallisten tilauskuvien valmistajana Oy Tamkon mainosfilmeillä. Ensimmäinen amerikkalaisvaikutteinen Filmiseppo-Katsaus valmistui marraskuussa 1947 ja kahta vuotta myöhemmin nähtiin Tammisen Yhdysvalloista välittämän uutisvaihtoaineiston esiinmarssi.

Samaan aikaan kun Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan sitomat elokuvayhtiöt hekumoivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla, valitsi Tamminen kameroittensa kohteeksi Suomen delegaation lähdön Pariisin rauhankonfrenssiin elokuussa 1946. Sinne matkasivat Seutulasta mm. pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell, professori Väinö Voionmaa, sisäministeri Yrjö Leino, opetusministeri Lennart Heljas ja kouluneuvos John Österholm.

Valtuuskunta myös palasi Tammisen kameroiden eteen, jotka pyrkivät luomaan illuusiota siitä, että sodan hävinnyt Suomi kuului silti jatkossakin kahteen ideologiseen leiriin jaetussa Euroopassa länteen. Rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947. Elokuva päättyy Messuhallissa järjestettyihin rauhanjuhliin, juhlakaluina kaksi itsenäisen Suomen presidenttiä, J.K. Paasikivi ja päämiehistä ensimmäinen, K. J. Ståhlberg. Samalla uutiskameran linssiin lankeaa viimeisen kerran idän leirin edunvalvojan, valvontakomission väistyvän puheenjohtajan, kenraalieversti Ždanovin varjo.


Suomi kunnioittaa Leninin muistoa
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö:Oy Continental Filmi. Tuotannon johto:Veli J. Paasikivi. Tilaaja: Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja Moskovan Lenin -museo. Käsikirjoitus ja selostus: Sirkka Virtanen. Kuvaus, mv: Reino Tenkanen. VET: 6790 / 28.3.1946 – 240 m / 9 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 8 min.

Suomi kunnioittaa Leninin muistoa valmistui kaksi kuukautta Lenin-museon avajaisista elokuvaksi, jolla juhlallisesti liitti uuden instituution osaksi Suomen ja Nevostoliiton ystävyyssuhteiden julkisuuspropagandaa. Elokuvan tilasi Suomi-Neuvostoliitto-Seura yhdessä Moskovan Lenin -museon kanssa. Valvontakomission ajan hovikuvaamo, Veli J. Paasikiven Continental Filmi, vastasi elokuvan toteutuksesta.

Elokuvan Tampere on Leninin kaupunki. Neuvostoliiton perustaja oli asunut Kyttälässä matkailukoti Pellervossa ja Tampereen työväentalon salissa hän johti vuonna 1905 Josif Stalinin kanssa Venäjän bolsevikkien maanalaisia kokouksia. Kokoussalin Lenin-kulttia kirkastava legenda liittyi vuoteen 1906, tilanteeseen, jossa vallankumousta vasta valmistellut Vladimir Iljits oli luvannut Suomelle itsenäisyyden. Kiitokseksi siitä vihittiin sali maan "vapauttajalle" museoksi Leinin kuoleman muistopäivän aattona 20. tammikuuta 1946.

Reino Tenkasen ystävyyden kamera kuvasi avajaisseremoniat ja Ravintola Hämeensillassa järjestetyt loistoillalliset. Ajan etiketin mukaisesti paikalla nähdään vastapuolen hierarkian ylätaso kenraalieversti Ždanovin ja suurlähettiläs Orlovin johdolla. Suomalaisista arvovaltaisin on opetusministeri Eino Pekkala, mutta tunnustuksellisesti tärkeämpiä ovat valtionpetoksesta vapautetut vasemmistovaikuttajat, sotavuodet istunut Mauri Ryömä ja kuritushuoneesta Yleisradion johtoon nostettu Hella Wuolijoki. Globaalitaloudella oli kohtalokkaat sormensa pelissä, sillä Wuolijoki oli tehnyt bisnesnaisen uraa Neuvostoliitossa samoihin aikoihin kuin elokuvan tuottaja Veli J. Paasikivi omaansa.

Yleisradion päivä
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy / Finlandia-Kuva Oy. Tuotannon johto: Holger Harrivirta. Tilaaja: Oy Suomen yleisradio Ab. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pentti I. Nikulainen. Kuvaus, mv: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. VET: 2349 / 24.1.1947 – 280 m / 10 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 9 min.

Yleisradion päivä on timmi kokovartalokuva tilaajansa toiminnoista ja tähdistöstä pääjohtajansa Hella Maria Wuolijoen kaudella. Äärilaidan väkevät voimat kiskaisivat yleisradion vasemmale välittömästi välirauhan jälkeen. Wuolijoki nimitettiin jo ennen SKDL:n vuoden 1945 vaalivoittoa sini-valkoisen radiotalon punaiseksi pääjohtajaksi. Hella Wuolijoen ohjelmasisältöjä ravistellut ja uudistanut ura päättyi vuoteen 1949.

Yleisradion julkisuuskuvaa kiilloittamaan käytettiin myös dokumenttielokuvan keinot, tällä kertaa Suomi-Filmiin fuusioituneen Finlandia-Kuvan toimesta. Elokuvayhtiön valinta ei tuottanut vaikeuksia Yleisradion teatteriosaston päällikkö Matti Kurjensaarelle, joka oli itse työskennellyt Suomi-Filmin kirjallisen osaston palveluksessa. Radioteatteri oli Wuolijoen suosiossa ja siksi Kurjensaari oli oikeutettu esiintyjä Unto Kumpulaisen kameralle, kuten myös viihdeohjelmien armoitettu suunnittelija Antero Alpola. Myös näyttelijä Kaarlo Halttunen nähdään, tosin vain kuittaamassa saatavansa kassalta.

Aamun ohjelmatarjonnan aloittaa hyvän päivän toivotuksin elokuvan selostaja, kreivillinen vapaaherra Carl-Erik Creutz. Tämän jälkeen ketjutetaan kampanjaan mukaan mm. selostajat Pekka Tiilikainen ja Eero Leväluoma sekä kuuluttajat Matti Tamminen ja Kaisu Puuska. Ohjelmiston laajuudesta todistavat lisäksi "Markus-setä" Rautio ja eduskunan reportteri Leo Meller. Elokuva siirtyy demokraattisesti ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman huoneesta studioihin ja työpajoihin, kunnes kameran on kohdattava pääjohtaja ohjelmaneuvoston istunnossa. Elokuvan kuumat hetket koetaan vasta "Pienoisparlamentissa", kun kesästä 1945 kokoontunut "Radion keskustelukerho" päästää parlamentaarisin voimasuhtein valitut väittelijänsä kaiken kansan kuultavaksi SKDL:n Hella Wuolijoen johdolla.

Asuntopula
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy / Suomi-Filmi Oy. Levittäjä: Suomi-Filmi. Tilaaja: SKDL. Ohjaus:Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Uno Pihlström. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2501/6.11.1947 – 293 m / 11 min. Esitys Orionissa: kopio, 35 mm.

Välirauhan käynnistämissä suhdanteissa asettautuivat porvarilliseen järjetykseen tottuneet elokuvayhtiöt kahdelle jakkaralle, sitä mukaan kuin kommunistien ja SKDL:n mandaatti laajeni maan taloutta, kulttuuria ja politiikkaa valvovissa minsteriöissä. Suomi-Filmin lyhytkuvaosastoon jatke Finlandia-Kuva Oy oli perustettu vuonna 1943 valtion sinivalkoisten toivekuvien täyttäjäksi. Nyt "vaaran vuosina" Suomi-Filmiin sulautetun Finlandia-Kuvan ohjaajan Holger Harrivirran oli tarkkailtava herkällä silmällä myös poliittisesti vahvan ja maksukykyisen äärivasemmiston punaisella värjättyjä toiveita.

Asuntopula on SKDL:n talousosaston masinoima elokuvapamfletti, jonka kärki osoitti kaupunkien kerrostaloasumisen ahtausloukkuihin sodan jälkeen. Siinä samalla se survoi maanrakoon luokkayhteiskunnan uudenlaisen alistamismekanismin, joka hivuttautui kaikkialle kuin syöpä rintamamiehille ja siirtolaisväestölle suunnitellun tyyppitalojärjestelmän myötä. "Saksa lähti soitellen sotahan", aloitti elokuvan käsikirjoituksen säveltänyt kynäniekka Matti Kurjensaari, joka Olavi Paavolaisen kumppanina kyllä tiesi, "miten kaikesta sotilaallisesta oli tehty silmiähivelevä näytelmä" ja kuinka "nuoriso valmennettiin surmaamaan ja tulemaan surmatuksi". Suomikin "joutui sodan liekkien keskelle", jonka "miehekkään leikin saavat lopulta maksaa naiset, lapset ja vanhukset. Sillä kaikesta tästä on luonnollisesti ollut seurauksena suunnaton asuntopula."

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö:Continental Filmi Oy. Tuottaja: Veli J. Paasikivi. Tilaaja: SNS, kulttuurijaosto. Ohjaus ja selostus: Roland af Hällström. Kuvaus ja leikkaus: Reino Tenkanen. VET: 2104 / 29.9.1945 – 200 m / 9 min. Esitys Orionissa: kopio, 35 mm.

Veli Juhani Paasikiven (ent. Hellstén) Continental Filmistä tuli jälleen kulttuuripoliittinen tekijä, kun syyskuun alun aselevon vahvistava välirauha oli solmittu Moskovassa 19.9.1944. Paasikiven maahantuoma Volga – Volga oli juuttunut jatkosotaan. Nyt lokakuun 1. päivänä otti Grigori Aleksandrovin vuoden 1938 ohjaus hyllytyksestään makean revanssin elokuvateatteri Elysén ensi-illassa valvontakomission, hallituksen ja diplomaattien läsnäollessa.

Paasikiven suorat suhteet Neuvostoliiton kulttuuriorganisaatio VOKS:iin lupailivat valkokankaalle jatkossakin neuvostojärjestelmän filmitähtiä ja mausteeksi dokumenttielokuvan välittämän näkemyksen isänmaallisesta sodasta. Näin tapahtui, kun Mosfilmin elokuville avautuivat julisteilla ja vitriineillä koristellut puitteet Paasikiven upouudessa teatteri Gloriassa. 15.10.1944 perustettu Suomi-Neuvostoliitto-Seura ei myöskään jättänyt Continental Filmiä laskuista, kun tuli aika kuvata "ensimmäiset kosketukset Neuvostoliiton sivistyselämään ystävällisessä tutustumistarkoituksessa".

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat muotoutui tarinaksi ensimmäisten kulttuurivierailujenn ohjelmallisista tapahtumista. Samalla tehtiin Reino Tenkasen kameralla selväksi, että Continental oli neuvostoelokuvan näköalaikkunana. Sotakuvaajana toimineen Tenkasen filmi kertaa ensin, miten antautunneen Suomen valtuuskunta ylittää nöyränä rajan matkalla Molotovin isännöimiin neuvotteluihin. Vasta tämän jälkeen tulee vuoroon kulttuuri ja kullttuuriväki, joka lähtee vankilasta vapautuneen Hella Wuolijoen johdolla Moskovaan. Vastavierailun keskeisenä antina nähdään elokuvaohjaaja Vsevolod Pudovkinin tuloseremoniat Helsingissä ja Veli Paasikiven pitämät kunniapäivälliset Kämpissä. Suomalaisen elokuvan tähdet, ohjaajat ja edistyksen eliitti ovat paikalla, mutta myös valvovat silmät ja korvat kuten tiedustelupalvelun Jelisei Jelisejev, Kekkosen luottomieheksi tullut VOKS:n Mihail Kotov sekä ulkoministeriön Asko Ivalo.

Hierarkian huipulla säilyy Hotelli Tornin ja pääministerin virkahuoneiston välinen luottamuksen tasapaino, kun molempien isännät kuvataan puna-armeijan tanssiryhmän ja kuoron juhlakonsertissa. Lisäksi valvontakomission A.A. Ždanov nähdään Volga-Volgan, Ruslan ja Ludmilan sekä sotaelokuva Stalingradin kutsuvierasaitiossa, kuten myös pääministeri J.K. Paasikivi, joka vielä varmuuden vakuudeksi esittäytyy SNS:n kunniapuheenjohtajana Yrjö Leinon seurassa. Suomi on siis tapailemassa keksinäisen ymmärryksen luottamussuhdetta Neuvostoliittoon ja "eräänä tärkeänä välineenä, tai sanoisimmeko muotona, Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittämisessä molemminpuolisen luottamuksen pohjalta, on käsittääksemme elokuvalla hyvin suuri merkitys".


Vägarna kring Rovaniemi – Lapin tuho
Ruotsi 1945. Tuotantoyhtiö: Svensk Filmindustri. Tuottaja:Brita Wrede. Levitys: Sandrew & Bauman (Ruotsi), Suomen Filmiteollisuus Oy (Suomi). Tilaaja:Ruotsin ja Suomen Punainen Risti. Ohjaus:Brita Wrede. Leikkaus:Felix Forsman. Kuvaus:Felix Forsman, Brita Wrede, Björn Soldan ja Hilding Flood (Ruotsin armeija). Selostus: Carl- Erik Creutz (ruots.). Suomen ensi-ilta: Kino Savoy 24.9.1945. VET:2084 / 4.9.1945 – 415 m / 16 min. 4198 / 10.10.1952 – 250 m / 20 min. ( 16 mm ). Esitys Orionissa: 35 mm, kopio.

Brita Wrede oli kulttuurin moniottelija, joka vaikutti yhtä sujuvasti sekä Suomessa että Ruotsissa. Lukuisten toteutumattomien elokuvakäsikirjoitusten jälkeen Wrede löysi sotavuosina dokumenttielokuvasta alueensa. Jatkosodan aikana ja sen loputtua hän tuotti ja valmisti Ruotsissa myös Suomessa nähdyt dokumentit Anu Parikka och de andra (1943), Ny vandring (1944), Tragedin i Torndalen (1945), Vägarna kring Rovaniemi (1945) ja Så leva vi (1946). Sotakuvaajien näkökulmasta poiketen Wrede samastui sodan jaloissa vaeltaviin karjalaisiin ja lappalaisten kohtaloihin matkalla Pohjois-Suomesta Ruotsiin ja takasin tuhottuun Lappiin.

Lapin sota entisten aseveljien kesken käynnistyi 28. syyskuuta 1944 maihinnousulla Tornioon, kun kenraalieversti Ždanov oli vaatinut Stalinin suulla Saksan Lapin-armeijan veristä häätöä. Samalla se tuli merkitsemään Suomen Lapin infrastruktuurin ja asutuksen täystuhoa perääntyvien saksalaisten hävitetyn maan taktiikan seurauksena. Tapahtumia Kemissä ja Haaparannassa oli komennettu filmaamaan puolustusvoimien TK-elokuvaajien viimeinen mohikaani, Felix Forsman.

Armeijan vapauttamasta 27-vuotiaasta kameramiehestä tuli tämän jälkeen Wreden pääkuvaaja, jonka näyt Tornionjoen roihuavista rakennuksista vaihtuivat kesäkuussa 1945 "erämaan pakolaisten" paluuseen lapsineen ja karjoineen Suomen puolelle Kemiin ja junan lavoilla Rovaniemelle. Viimeiseksi Wrede ja Forsman etenivät erämaita Ivaloon, minne Aslak ja hänen vaimonsa päättävät elokuvan runollisessa finaalissa vaelluksensa avaran taivaan alla.

Lapin tuho kosketti pohjoismaissa ja se sattui kipeästi myös Berliinin elokuvafestivaaleilla. Wreden avoimeksi jättämä käsikirjoitus oli mahdollisuus Forsmanille, joka vapautui peilaamaan eloa saksalaissodan raunioiden varjoissa tuoreemmin kuin mihin hän sotapropgandassaan oli tottunut. Myöhemmin Wrede nimesi elokuvaajansa luonnonmenetelmän "Rossellinin linjaksi", kunnianosoituksena sodanvastaisen neorealismin suurelle mestarille.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 24.3.2010

Finding Nemo

Suomenkielinen nimi: Nemoa etsimässä. Ruotsinkielinen nimi: Hitta Nemo. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiöt: Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures. Tuotannonjohto: John Lasseter. Tuottaja: Graham Walters. Apulaistuottaja: Jinko Gotoh. Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unrich. Käsikirjoitus: Stanton (tarina), kuvakäsikirjoitus: Stanton, Bob Peterson ja David Reynolds. Kuvaus: Sharon Calahan ja Jeremy Lasky (kuvauksen johto). Animaatio: Alan Barillaro, Mark A. Walsh (ohjaavat animaattorit), Randy Berrett, Anthony B. Christov, Robin Cooper, Ricky Nierva (taiteellisia johtajia). Kuvasuunnittelu: Ralph Eggleston. Musiikki: Thomas Newman. Leikkaus: David Ian Salter. Ääni: Gary Rydstrom, Michael Silvers, Kent Brown. Pääosissa / äänet: Tom Pöysti / Albert Brooks (Marlin), Ellen De Generes / Ona Kamu (Dory, Dori), Alexander Gould / Samuel Anttila (Nemo), Willem Dafoe / Seppo Pääkkönen (Gill). Jussi Lampi (Pomo), Petteri Summanen (Tärsky), Tomi Paatsalo (Tyrsky), Santeri Kinnunen (Nestori), Pertti Koivula (Pallo), Markus Bäckman (Kupla), Hanna Kaila (Meri / Tuuli), Taisto Oksanen (Kurlu), Merja Larivaara (Liisku). Helsingin ensiesitys: 28.11.2003 Tennispalatsi 1, 3 & 6; Kinopalatsi 1,2 & 6 – maahantuoja: Buena Vista International, Finland. Televisiolähetyksiä: 6.12.2007 ja 10.4.2009 YLE TV2. VET 107297 – K7 – 2800 m / 101 min

Puhe värielokuvasta voi tuntua kummalliselta nykyaikaisen animaatioelokuvan yhteydessä, mutta Nemoa etsimässä on juuri sitä. Pääosin veden alle sijoittuvassa tarinassa kuvataan hehkuvissa väreissä trooppista flooraa ja faunaa, ja unenomaisesti esitettyjen kohteiden muodot ja liikkeet ovat nautittavissa siinä kuin sujuva tarinointikin, jota Pixar on osoittanut harrastaneensa aiemminkin, esimerkiksi elokuvissa Toy Story ja Monter Inc. Tarina on päällisin puolin pitkälle komediallista, mutta kuten niin usein, sitä on ryyditetty erityisesti aikuiskatsojia viihdyttävällä satiirilla. Päinvastoin kuin yleensä, elokuvan sankari on – isä.

Elokuva kertoo pienen koralliahveniin kuuluvan Nemon seikkailuista. Nemo on vuokkokalanakin – tunnetaan myös klovnikalana – kooltaan pieni, mutta hänen uteliaisuudellaan ei ole rajoja. Isä Marty on ylihuolehtivainen pojastaan, sillä tämä on kaikki, mitä isälle on jäänyt jäljelle Nemon äidin ja kudun munaparvesta barrakudahyökkäyksen jäljiltä. Kun Nemo lähtee ensimmäisen päivän koulumatkalleen, isä varoittaa syvän veden vaaroista, mutta kuten lapsille usein käy, varoitukset kaikuvat kuuroille korville. Nemo päätyy sydneylaisen hammaslääkärin suolaisen veden akvaarioon. Marty ja hänen matkalla tapaamansa suurisilmäinen toverinsa, välskäreiden heimoon kuuluva palettivälskäri Dori jäljittävät kadonnutta kalalapsukaista halki meren ja vähän maankin. Mutta Nemolla ja muilla akvaarioon vangituilla on oma suunnitelmansa: paeta akvaariosta meren turvaan.

Tehtävä ei ole helppo, vaikka akvaarion vangeilla onkin apua paikalle eksyneestä pelikaanista, joka on omaksunut sille luontaisesti lankeavan kalansyöjän identiteetin oheen mitä ilmeisimmin kasvispäivän ellei peräti täydellisen kasvisruokavalion, kuten muuten erinäiset meren kauhistuttavat haitkin. Kasvisruokaideologia ei voisi saada populaarikulttuurista parempaa tukea.

Elokuvan sanoma löytyy perheideologian ytimestä: vanhempien ylihuolehtivuus voi vaikuttaa juuri päinvastaiseen suuntaan, pois vanhemmista ja heidän vaikutuspiiristään, mutta asialla on kääntöpuolikin. Vaikka lapsi osoittaisi suurta itsenäisyyden kaipuuta ja torjuntaa läheisiään kohtaan, vanhemmat tulevat usein mieleen erityisesti jos asiat eivät suju niin kuin toiveikas lapsi olisi halunnut. Erilaisuuden edut, esimerkiksi ryhmää vahvistava voima ja yhteiset ponnistukset, toisin sanoen menestys samaan hiileen puhaltaessa, saavat elokuvan sanomassa tärkeän sijan. Nyky-yhteiskunnan mallin mukaisesti meille opetetaan vaivihkaa eli taitavasti, että erilaisten yhteistyössä on yksilön ylittävää voimaa.

Jari Sedergren 4.4.2010