keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008

Palava enkeli

Ruotsinkielinen nimi: Ängel i flammor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Skandia-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Heikki Innanen. Tuottaja: Kaj Holmberg. Studiopäälliköt: Kari Sara, Pertti Karjalainen. Ohjaus: Lauri Törhönen. Apulaisohjaaja: Pirjo Hokkanen. Käsikirjoitus: Hannele Törrönen, Claes Anderson, Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Kamera-assistentti: Raimo Paananen (myös valokuvat). Lavastus: Anu Maja. Trikkikuvaus: Jan-Eric Nyström. Puvut: Riitta Riihonen. Rekvisiitta: Eeva Pirttilä. Ehostus: Eija-Leena Lehmuskallio. Musiikki: Heikki Harma. Leikkaus: Olli Soinio. Äänityssuunnittelu: Johan Hake. Esa Kotilainen (musiikin äänitys) Tuotantosihteeri: Kaija Kinnunen. Järjestäjä: Juhani Jotuni. Pääosissa: Riitta Viiperi (sairaanhoitaja Tuulikki Merinen), Eeva Eloranta (Katariina, potilas), Tom Wentzell (psykiatri Johan Kukkola, "Juhana"), Juuso Hirvikangas (Mikko), Elina Hurme (Karin), Helena Notkonen (Saimi, potilas), Yrjö Pelkonen (Veikko), Marja-Leena Kouki (Maila), Hellevi Seiro (Leila), Vieno Saaristo (Tuulikin äiti), Ritva Arvelo (ylihoitajatar), Marjatta Lohikoski (psykologi), Carl Mesterton (ylilääkäri), Annikki Viitala (sairaanhoito-opiston rehtori), Jussi Parviainen (mies diskossa), Ilse Stubbs (apuhoitaja), Lasse Lind (eversti, potilas), Katja Kiuru, Nina Mattila, Aila Pervonsuo, Tuovi Sundell (potilaita), Kristiina Kalla (Juhanan naisystävä), Heikki Leppänen, Pauli Tervo (poliisit). Raimo Häyrinen (radioselostajan ääni), Heikki Harma (tiskijukan ääni). Helsingin ensiesitys: 17.2.1984 Arena 1, Maxim 1. Televisiolähetyksiä: 13.3.1987 YLE TV1, 7.9.1994 ja 24.1.1997 YLE TV2. VET 24908 – K15 – 2895 m / 105 min

1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).

Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.

Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).

Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.

Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).

Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."

Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.

Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."

Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."

Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.

– Jari Sedergren 12.11.2008

Ei kommentteja: