Ruotsinkielinen nimi: Melancholia 3 rum. Englanninkielinen nimi: Three Rooms of Melancholia. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2004. Tuotantoyhtiöt ja tuottajat: Magic Hour Films (Lise Lense-Møller), Lisbet Gabrielsson Film (Lisbet Gabrielsson), Millennium Film Oy Ltd (Kristiina Pervilä), MAJA.DE Films (Heino Deckert). Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Pirjo Honkasalo. Kamera-assistentti: Marita Hällfors. Leikkaus: Niels Pagh Andersen, Pirjo Honkasalo. Negatiivinleikkaus: Tuija Kotamäki (Finnlab). Värinmäärittely: Markku Lind. Digitaalinen jälkituotanto: Greg Fisher, Tomi Nieminen. Kertoja: Pirkko Saisio. Äänisuunnittelu: Martti Turunen. Äänitys: Mart Otsa, Kristiina Pervilä, Jaak Elling. Äänen miksaus: Olli Pärnänen. Musiikki: Sanna Salmenkallio. Musiikin tuotanto ja miksaus: Timo "Tipi" Tuovinen. Musiikin äänitys: Mikko Oinonen, Tipi Tuovinen. Muusikot: Risto Joost, Outi Iljin, Max Savikangas, Ulla Hammarberg. Tekstit: Jan-Eric Nyström. Helsingin ensiesitys: 8.10.2004 Tennispalatsi 13. Televisioesityksiä: 29.3.2006, 7.1.2007 ja 3.12.2008 YLE TV2, Dokumenttiprojekti. VET A-29699 (VHS) – K11 – 3009 m / 106 min
Motto: Kaksi palkintoa Venetsian elokuvajuhlilla 2004: Human Rights Film Network Award sekä naisohjaajalle myönnettävä Lina Mangiacapre -palkinto; lisäksi opiskelijajuryn EIUC-kunniamaininta. Pääpalkinto Kööpenhaminan dokumenttielo-kuvafestivaalilla 2004. Amnesty Internationalin Doen-palkinto (5000 e) Amsterdamin kv. dokumenttielokuvafestivaa-lilla (IDFA) 2004. Jussit 2005: paras dokumenttielokuva, paras musiikki: Sanna Salmenkallio. Pääpalkinto Kroatian kansainvälisellä Zagreb Dox -dokumenttielokuvafestivaalilla 2005. Yli 30-minuuttisten elokuvien sarjan pääpalkinto Tampereen elokuvajuhlilla 2005. Signis (kv. katolinen viestinnän ammattilaisten järjestö) -palkinto Mar del Platan festivaalilla Argentiinassa 2005. Kansainvälisten kriitikkojen FIPRESCI-palkinto Thessalonikin kv Images of the 21st Century -dokumenttielokuva-festivaalilla Kreikassa huhtikuussa 2005. Seeds of War -palkinto Full Frame Documentary Film Festivalilla Pohjois-Carolinassa USA:ssa huhtikuussa 2005. Innovatiivisimman elokuvantekijän Arie & Bozena Zweig Innovation -palkinto Chicagon kv. dokumenttielokuvafestivaalilla USA:ssa 2005. Erikoismaininta Tel Avivin DocAviv-dokumenttielokuvafestivaalilla 2005. Parhaan ohjaajan palkinto One World -festivaalilla Prahassa, Tsekissä (jaettu) 2005. Elokuvatuotannon laatutuki 2005 (65 000 e). Pääpalkinto Prix Italia -festivaalilla Milanossa 2005.
Suomen tunnetuimman dokumenttiohjaajan Pirkko Honkasalon kansainvälinen ura on huikea. Melancholian 3 huonetta kuitenkin ylitti kaikki aiemmat saavutukset. Edellä lueteltujen palkintojen lisäksi se on saanut lois-tavan kriitikkovastaanoton yli 100 maassa. Neljä vuotta vienyt kuvaustoiminta ei ollut helppoa, ehkä vaarallistakin, mutta peräänantamattomalla asenteella varustetuille tekijöille mahdollista. Honkasalon niukka, mutta varma kuvaustyyli, jota voisi luonnehtia tarkkailevaksi, on omiaan sellaisiin yhteyksiin. Hukkakuvia ei ole. Dialogi on vähäistä, voice-over käytössä minimaalisen vähän, mutta musiikki saa vahvistaa vaikutelmia vapaasti.
Elokuvan ensimmäinen huone on nimeltään "Kaipaus". Se kertoo Pietarin lähellä olevasta Kronstadtin sotilas-akatemiasta, joka yksi lähes 2000:sta Venäjällä. Kouluun tulevat lähes poikkeuksetta vähäosaisten jälkeläisiä, katulapsia, vanhempien hylkäämiä, hyväksikäytettyjä tai orvoksi jääneitä lastenkodin kasvatteja. 9–11-vuotiaina sotakoulun aloittavien joukossa on myös sotaorpoja Venäjän käymistä sodista, myös Tsetseniasta. Mutta koulussa on ruokaa ja ystäviä ja sen 15-vuotiaina päättäneillä on tulevaisuus, päinvastoin kuin siellä ulkona.
Toinen huone, "Hengittäminen", matkaa yhden Kronstadtin sotakoulun oppilaan mukana Tsetsenian sodan runtelemaan Groznyihin. Mustavalkoinen filmaus löytää raunioista kovia kokeneita asukkaita, rikkinäisiä perheitä, työläisiä ja raunioissa sinnitteleviä kulkukoiria. Tsetseenilasten saama lohtu on ainoa toivo, jonka on vaikeaa nähdä kasvavan tulevaisuudeksi.
Viimeinen huone, "Muistaminen", on kuvattu Tshetshenian naapuriosavaltiossa Ingusiassa. Kuvankauniiden vuoristomaisemien ja lammaslaumojen idylliä rikkovat monet pakolaisleirit sodan ääniä pelkäävine lapsineen, joita jopa kuolevat vanhemmat viimeisenä tekonaan sinne tuovat. Orpokotia pitävät Gatajevit joutuivat sittemmin vaikeuksiin myös Liettuassa, mutta saivat tuekseen elokuvantekijöiden tuen kaikkialla maailmassa.
Sodan ja karujen yhteiskuntien lapsiuhrien painajaismaiset olosuhteet ja julma maailma kuvittuu vahvoilla, tunteita herättävillä kasvokuvilla. Lähikuvien maailmassa on mahdollista myös sielun peiliin liittyvä inhimillinen optimismi. Sitä varjostaa kuitenkin ajatus siitä, mitä nämä kovia kokeneet lapset tekevät aikuistuttuaan.
Jari Sedergren Orionin esitykseen 12.1.2011
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirjo Honkasalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirjo Honkasalo. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, helmikuuta 23, 2011
Da Capo
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1985. Tuotantoyhtiö: P-Kino Oy. Tuottajat: Pekka Lehto, Katinka Faragó. Ohjaus: Pekka Lehto ja Pirjo Honkasalo. Apulaisohjaajat: Lee Berger ja Tim Chisholm (Yhdysvalloissa). Käsikirjoitus:Pirjo Honkasalo. Dialogi: Pirkko Saisio. Kuvaus: Kari Sohlberg, Lars Karlsson. Kuvauspäällikkö Yhdysvalloissa: Lisa Blok. Lavastesuunnittelu: Ralf Forström. Lavastus: Pentti Valkeasuo ja Mikko Kurenniemi (Suomessa), Gail Humphreys (Yhdysvalloissa). Rekvisiitta: Kristiina Tuura ja Tim Armstrong. Puvut: Päivi Tiura. Ompelijat: Sirkku Katila, Johanna Hänninen, Arja Moilanen. Musiikki: Bob Arrollo, Mila Niemi. Musiikin äänitys: Pekka Priha. Leikkaus: Dubravka Antonia, Tuula Mehtonen, Pirjo Irene. Äänitys ja äänitehosteet: Paul Jyrälä, Matti Kuortti, Antero Honkanen, Martti Turunen (jälkiäänitys). Pääosissa: Jans Söderblom (Arto Arsi lapsena), Raimo Karpppinen (Arto Arsi), Tarmo Manni (professori Sergei Rippas), Rea Mauranen (Suvi Ekman), Eeva-Maija Haukinen (Aino Arsi, Arton äiti), Kimmo Otsamo (Arton veli), Per Oscarsson (Eino, lääkäri), Jayne Meadows (Mrs Ruth Thomas), Marta Becket (balettitanssijatar), Lew Hopson (laulava naisvanki), Eri Klas, Atso Almila ja Jukka-Pekka Saraste (kapellimestareita), Pamela Ludwig (afroamerikkalainen tyttö), Arnie Moore (Venicen päivystävä poliisi), Anneli Siljander (konserttiyleisössä), Pirjo Bergström (laulajatar), Kristo Salminen (Arto Arsin ääni lapsena). Helsingin ensiesitys: 16.8.1985 Forum 1, Ritz, televisioesityksiä: 30.10.1987 ja 14.3.1989 YLE TV1 – VET A-25433 – K12 (vuodesta 2001: K11) – 3315 m / 120 min
Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon Da Capo tarkastelee viulisti Heimo Haittoa (1925–1999) muistuttavan lapsineron ja hänen pirullisen managerinsa suhdetta sekä lapsen identiteetin muotoutumisen että lapsen hyväksikäytön näkökulmasta.
Heimo Haiton elämä oli innoittanut 1930-luvun elokuvan kärkihahmoa Toivo Särkkää jo vuonna 1939. Silloin valmistui elokuva Pikku pelimanni, jossa viulusankarina kunnostautui 13-vuotias Heimo Haitto itse. Kun Haitto palasi yhdessä opettajansa Boris Sirpon kanssa Yhdysvalloista 1948, Särkkä laajensi sotaa edeltävää elokuvaa uusilla otoksilla niin, että vuodeksi 1949 syntyi elokuva Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi. Haitto suostui kertomaan tarinansa Tulipää-urakasta toipuneille Pekka Lehdolle ja Pirjo Honkasalolle.
Haiton ja hänen vaimonsa Evan myötävaikutuksella syntynyt Jussi Parviaisen ensimmäinen käsi-kirjoitusversio valmistui syyskuussa 1982. Haiton oli määrä esiintyä elokuvan prologissa ja soittaa playbackina elokuvan musiikkia sekä ohjata näyttelijöitä, mutta näin ei ilmeisesti lopulta käynyt. Vuonna 1983 elokuvahanke tuli julkiseksi sen saaman tuen myötä ja kuvaukset aloitettiin Yhdysvalloissa 1984, missä elokuvasta kuvattiin yli puolet. Dialogin kirjoitti myöhemmin Pirkko Saisio.
Yhdysvalloissa kuvattaessa elokuvan dialogi ei vielä ollut valmistunut. "Elokuvasta tuli lopulta surrealistisempi ja absurdimmin sävyttynyt kuin olimme aikoneet", Honkasalo kertoi elokuvan valmistuttua. "Se alkoi kirjoituksena ihmisestä, jolta jää osa elämästään elämättä ja muotoutui kertomukseksi kolmesta ihmisestä jotka eivät voi elää yhdessä mutta eivät myöskään erillään."
Paul Jyrälä sai vuonna 1986 Jussin parhaasta äänityksestä. Kansainvälisiä palkintoja tuli Figueira da Foz –festivaalilta 1985 (Grand Prix yhdessä turkkilaisen elokuvan "Ayna" kanssa) ja Gentistä 1986 (yksi festivaalin kolmesta parhaasta elokuvasta).
Jari Sedergren Orionin esitykseen 9.2.2011
Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon Da Capo tarkastelee viulisti Heimo Haittoa (1925–1999) muistuttavan lapsineron ja hänen pirullisen managerinsa suhdetta sekä lapsen identiteetin muotoutumisen että lapsen hyväksikäytön näkökulmasta.
Heimo Haiton elämä oli innoittanut 1930-luvun elokuvan kärkihahmoa Toivo Särkkää jo vuonna 1939. Silloin valmistui elokuva Pikku pelimanni, jossa viulusankarina kunnostautui 13-vuotias Heimo Haitto itse. Kun Haitto palasi yhdessä opettajansa Boris Sirpon kanssa Yhdysvalloista 1948, Särkkä laajensi sotaa edeltävää elokuvaa uusilla otoksilla niin, että vuodeksi 1949 syntyi elokuva Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi. Haitto suostui kertomaan tarinansa Tulipää-urakasta toipuneille Pekka Lehdolle ja Pirjo Honkasalolle.
Haiton ja hänen vaimonsa Evan myötävaikutuksella syntynyt Jussi Parviaisen ensimmäinen käsi-kirjoitusversio valmistui syyskuussa 1982. Haiton oli määrä esiintyä elokuvan prologissa ja soittaa playbackina elokuvan musiikkia sekä ohjata näyttelijöitä, mutta näin ei ilmeisesti lopulta käynyt. Vuonna 1983 elokuvahanke tuli julkiseksi sen saaman tuen myötä ja kuvaukset aloitettiin Yhdysvalloissa 1984, missä elokuvasta kuvattiin yli puolet. Dialogin kirjoitti myöhemmin Pirkko Saisio.
Yhdysvalloissa kuvattaessa elokuvan dialogi ei vielä ollut valmistunut. "Elokuvasta tuli lopulta surrealistisempi ja absurdimmin sävyttynyt kuin olimme aikoneet", Honkasalo kertoi elokuvan valmistuttua. "Se alkoi kirjoituksena ihmisestä, jolta jää osa elämästään elämättä ja muotoutui kertomukseksi kolmesta ihmisestä jotka eivät voi elää yhdessä mutta eivät myöskään erillään."
Paul Jyrälä sai vuonna 1986 Jussin parhaasta äänityksestä. Kansainvälisiä palkintoja tuli Figueira da Foz –festivaalilta 1985 (Grand Prix yhdessä turkkilaisen elokuvan "Ayna" kanssa) ja Gentistä 1986 (yksi festivaalin kolmesta parhaasta elokuvasta).
Jari Sedergren Orionin esitykseen 9.2.2011
Kainuu 39
Ruotsinkielinen nimi: Kainuu 1939 - Händelser i en avlägsen del av Finland. Suomi – Ruotsi 1979. Tuotantoyhtiö: Sveriges Radio TV-1 SR 1, Jörn Donner Productions Oy. Tuotantopäällikkö: Pekka Lehto. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pekka Lehto & Pirjo Honkasalo. Kuvaus: Pertti Mutanen. Lavastus: Jaakko Talaskivi. Puvut: Pirjo Honkasalo. Musiikki: Heikki Valpola. Leikkaus: Pirjo Honkasalo. Leikkaajan apulainen: Anne Holmberg. Äänitys: Pekka Lehto. Äänen jälkityöt: Veikko Partanen, Antero Honkanen, Pekka Lehto. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Järjestäjä: Jaakko Talaskivi. Järjestäjän apulaiset: Anssi Mänttäri, Mauri Matero. Valokuvat, värinmääritys: Pirjo Honkasalo. Piirrokset ja kartat: Måns Hedström. Pääosissa: Markku Suutari (Vihtori Juhonpoika Suutari), Mauri Matero (Janne Rissanen), Antti Moilanen (Aarne Johannes Kemppainen), Eija Kemppinen (Annu Suutari), Reijo Seppänen (Mikko Korhonen, "Korhos-Mikko", kauppias), Eija Heikkinen (Johanna Juhontytär Suutari), Janne Huttu (Janne Rissanen), Vihtori Kela (Vihtori Suutari), Aarne Hulkkonen (Aarne Johannes Kemppainen), Jyrki Schroderus (Janne lapsena), Juha Juntunen (Mikko lapsena), Manu Kemppainen (Vihtori lapsena), Taina Heikkinen, Päivi Heikkinen, Sari Seppänen ja Jukka Tauriainen (lapsia), Kyösti Kaikkonen ja Heimo Moilanen (suojeluskuntalaisia), Jussi Seppänen (isoisä), Arja Konttinen (tanssiva lotta), Heikki Majahalme (konstaapeli), Kaisu Puuska (radiokuuluttajan ääni), Martti Matero (Urho Rissanen), Arttu Lesonen (tien tekoa vaativa mies pirtissä), Kalervo Huttu (puna-armeijan sotilas), Arvo Kemppainen (Pavel, puna-armeijan tulkki), Martta Tauriainen (Riitta, halvaantunut potilas), Aili Mikkonen (suomalainen sotilas ovella / luutnantti), Heimo Kemppainen ja Reino Kemppainen, purkkiruokailevat venälläiset sotilaat), Oskari Lesonen (hevoskuski, mies pirtissä), Martti Kemppainen (venäläinen sotilas), Toivo Juntunen (naisejäsentä ehdottanut mies), Timo Lesonen (Timo Suutari, "Timppa"), Pekka Tiilikainen (selostusääni radiossa), Riitta Huttu (vanha nainen Mäkelän pirtissä), Yotaro Ogasawawara (venäläinen sotilas), Reino Hirviseppä (radioselostajan ääni), Irmeli Matero (Kinstimän tulkki), Lauri Vennola (ääni radiossa), Usko A. Hakala (pastori Teemu Teeri), Topi Seppänen (poliisi), Kauko Heikurainen (kihlakunnantuomari), Eino Kela (vanki), Marja-Leena Kouki ja Vesa Repo (kertojat). Helsingin ensiesitys: Diana 6.12.1979 (ensiesitys Suomessa: Ämmänsaaren Työväentalo 3.6.1979) –televisiolähetykset: 22.8.1980 YLE TV1, 1.12.2009 ja 4.12.2009 Yle Teema. (Ruotsin Tv-1 kahdesti) – VET A-23402 – K8 – 890 m (16 mm) / 82 min
Kainuu 39 on Ruotsin television (TV1) Suomen talvisotaan liittyvä tilaustyö Jörn Donner Productionsilta. Työ annettiin Pirjo Honkasalolle ja Pekka Lehdolle, jotka hakivat asiaan uutta näkökulmaa Kainuusta, Suomussalmen Juntusrannalta, sen jälkeen kun Max Jakobsonilta tilattu käsikirjoitus oli päätetty jättää käyttämättä. Budjetti kaventui ja varsinkin suunniteltuja talvikuvauksia jouduttiin karsimaan kovalla kädellä.
Kainuu 39 kertoo tositarinan tapahtumasarjassa, jossa puna-armeijan 163. divisioona yllättäen miehitti Juntusrannan sodan ensimmäisinä päivinä syksyllä 1939. Vasta osa Kainuun kylistä oli ehditty evakuoida. Kun suomalaisjoukot vetäytyivät, jäivät kylän asukkaat venäläisten valtaamalle alueella. Yksin jätetyt kyläläiset päättivät tehdä yhteistyötä miehittäjien kanssa.
Tilanteeseen vaikuttivat ratkaisevasti puna-armeijan mukana tulleet suomenkielen hyvin hallinneet propagandatyöläiset. Kun suomalaiset valloittivat Kainuun rajaseudun takaisin joulu-tammikuussa, Juntusrannan asukkaat palautettiin Suomeen. Heitä vastaan esitettiin syytös vihollisen auttamisesta raskauttavien asianhaarojen vallitessa: paikalliset asukkaat olivat perustaneet Kansan komitean ("Ruhtinansalmen kommuuniin") ja erilaisia itsesuojeluryhmiä, joiden todettiin taistelleen Suomen armeijaa vastaan. Työleirille joutuneitten kainuulaisten määrä liikkuu kolmen- ja neljänsadan välillä, 27 tuomittiin maanpetoksesta.
Kainuu 39 yhdistelee ajan dokumenttia ja fiktiota varsin ennakkoluulottomasti. Dokumenteista mukana on Ruotsissa tuotetun Finland i krig –uutiskatsaussarjan aineistoa, jota löytyy myös kotimaisista sarjoista Kuvia sota- ja kotirintamalta (Suomi-Filmi), Suomi-Filmin Uutiskuvia sekä Puolustusvoimain uutiskatsaus –sarjasta. Yleisaradion puhearkisto tarjosi täydennystä ääninäytteineen. Näyttelijät ovat amatöörejä Kainuusta: Suomussalmen Juntusrannan, Selkoskylän, Peerangan ja Ämmänsaaren aitoja ja alkuperäisiä asukkeja.
"Kainuu 39 on historiankirjoitusta, erään mielipiteen dokumentointia", kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelija Helena Ylänen. "Juntusrantalaisten vaiheet ovat niitä, joita virallinen historiankirjoitus ei paljon muista, varsinkin kun tilanne syntyi siksi, etti juntusrantalaisia kukaan silloin marraskuussa 1939 muistanut. Kainuu 39 kertoo hyvin kapean totuuden, se muu ympäriltä on niin usein kerrottu." Elokuvaa kiitettiin dokumentin ja fiktion yhdistämisestä sekä käsittelytavasta, joka oli "tavallaan persoonallisinta, mielenkiintoisinta mitä suomalaisessa elokuvassa on osunut tapahtumaan vuosiin" (Heikki Eteläpää, Uusi Suomi). Vaikka amatööri-näyttelijöiden puheilmaisua väliin kritikoitiinkin, ymmärrettiin helposti se, että heidän myötään "välittyy väärentämätön, suora kosketus ihmisiin". Vertailukohtana Markku Tuuli (Katso) esitti Mikko Niskasen elokuvien parhaimmat hetket ja Timo Linnasalon Vartioidun kylän.
Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.2.2011
Kainuu 39 on Ruotsin television (TV1) Suomen talvisotaan liittyvä tilaustyö Jörn Donner Productionsilta. Työ annettiin Pirjo Honkasalolle ja Pekka Lehdolle, jotka hakivat asiaan uutta näkökulmaa Kainuusta, Suomussalmen Juntusrannalta, sen jälkeen kun Max Jakobsonilta tilattu käsikirjoitus oli päätetty jättää käyttämättä. Budjetti kaventui ja varsinkin suunniteltuja talvikuvauksia jouduttiin karsimaan kovalla kädellä.
Kainuu 39 kertoo tositarinan tapahtumasarjassa, jossa puna-armeijan 163. divisioona yllättäen miehitti Juntusrannan sodan ensimmäisinä päivinä syksyllä 1939. Vasta osa Kainuun kylistä oli ehditty evakuoida. Kun suomalaisjoukot vetäytyivät, jäivät kylän asukkaat venäläisten valtaamalle alueella. Yksin jätetyt kyläläiset päättivät tehdä yhteistyötä miehittäjien kanssa.
Tilanteeseen vaikuttivat ratkaisevasti puna-armeijan mukana tulleet suomenkielen hyvin hallinneet propagandatyöläiset. Kun suomalaiset valloittivat Kainuun rajaseudun takaisin joulu-tammikuussa, Juntusrannan asukkaat palautettiin Suomeen. Heitä vastaan esitettiin syytös vihollisen auttamisesta raskauttavien asianhaarojen vallitessa: paikalliset asukkaat olivat perustaneet Kansan komitean ("Ruhtinansalmen kommuuniin") ja erilaisia itsesuojeluryhmiä, joiden todettiin taistelleen Suomen armeijaa vastaan. Työleirille joutuneitten kainuulaisten määrä liikkuu kolmen- ja neljänsadan välillä, 27 tuomittiin maanpetoksesta.
Kainuu 39 yhdistelee ajan dokumenttia ja fiktiota varsin ennakkoluulottomasti. Dokumenteista mukana on Ruotsissa tuotetun Finland i krig –uutiskatsaussarjan aineistoa, jota löytyy myös kotimaisista sarjoista Kuvia sota- ja kotirintamalta (Suomi-Filmi), Suomi-Filmin Uutiskuvia sekä Puolustusvoimain uutiskatsaus –sarjasta. Yleisaradion puhearkisto tarjosi täydennystä ääninäytteineen. Näyttelijät ovat amatöörejä Kainuusta: Suomussalmen Juntusrannan, Selkoskylän, Peerangan ja Ämmänsaaren aitoja ja alkuperäisiä asukkeja.
"Kainuu 39 on historiankirjoitusta, erään mielipiteen dokumentointia", kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelija Helena Ylänen. "Juntusrantalaisten vaiheet ovat niitä, joita virallinen historiankirjoitus ei paljon muista, varsinkin kun tilanne syntyi siksi, etti juntusrantalaisia kukaan silloin marraskuussa 1939 muistanut. Kainuu 39 kertoo hyvin kapean totuuden, se muu ympäriltä on niin usein kerrottu." Elokuvaa kiitettiin dokumentin ja fiktion yhdistämisestä sekä käsittelytavasta, joka oli "tavallaan persoonallisinta, mielenkiintoisinta mitä suomalaisessa elokuvassa on osunut tapahtumaan vuosiin" (Heikki Eteläpää, Uusi Suomi). Vaikka amatööri-näyttelijöiden puheilmaisua väliin kritikoitiinkin, ymmärrettiin helposti se, että heidän myötään "välittyy väärentämätön, suora kosketus ihmisiin". Vertailukohtana Markku Tuuli (Katso) esitti Mikko Niskasen elokuvien parhaimmat hetket ja Timo Linnasalon Vartioidun kylän.
Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.2.2011
Tanjuska ja 7 perkelettä
Ruotsinkielinen nimi: Tanjuska och de 7 djävlarna. Balmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Baabeli Ky. Tuottaja: Pirjo Honkasalo. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Pirjo Honkasalo. Kamera-assistentti: Marita Hällfors. Musiikki: Henry Purcell ("King Arthur", sov. Anssi Mattila), Pirjo Bergström laulaa The Sicth Floor Ensemblen kanssa, sov. Anssi Mattila. Trad. Rukous Jumalansynnyttäjälle"Tsaritse moja prblagaja -- --"/"Oi Valtiatar kaikkein korkein -- --", joka on "Kaikkien mur-heellisten ilo" -ikonin akatistos -palveluksen teksti, "Gospodi oružije na -- --"/"Herra, Sinä annoit ristin aseeksi -- --". Kahdeksas stikiira-sävelmä, es. Pyhtitsan luostarin nunnat. Manaamismusiikkia, itkuvirsiä, autora-diosta Fjodor Šaljapinin laulua, mutta mikä venäläinen iskelmä tulee radiosta Tanjuskan kotona? Musiikkikonsultti: Atso Almila. Äänisuunnittelu: Martti Turunen. Äänitys: Mart Otsa. Järjestäjä: Leela Põdra. Tuotantoassistentti: Marko Rauhala. Kertoja: Pirjo Honkasalo. Esiintyjiä: The Sixth Floor Ensemble. Helsingin ensiesitys: 12.3.1993 Nordia 3. Televisioesityksiä: 30.1.1994 ja 23.3.1997 YLE TV1. VET 98261 – 1993: K14, 1994: S – 2238 m / 82 min
Pirjo Honkasalo tapasi Mysterionin kuvausten aikana Isä Vasilin, koillisvirolaisen rajakylä Vasknarvassa sijaitsevan kansanluostarin johtajan. Honkasalon aikeena oli tehdä elokuva Vasilista, mutta käydessään tämän kirkossa, hänen huomionsa kiinnittyi 12-vuotiaaseen tyttöön. Tanjuska-tyttönen oli kotoisin Valko-Venäjältä, mutta hänet oli tuotu parannettavaksi virolaiseen luostariin, koska vain siellä voitaisiin karkottaa riivaajat tytöstä manaamalla. Venäjän ortodoksinen kirkko oli antanut Isä Vasilille manausluvan.
"Tanjuska valitsi minut", kertoi Pirjo Honkasalo Amsterdamin IDFA-festivaalilla 2010 pidetyssä Master Class-luennossa. Tämä on tyypillistä muutenkin kuvaajana usein viihtyvän Honkasalon elokuville. Hän singahtelee paikasta toiseen kamera kädessä, mutta kuvaa loppujen lopuksi vain vähän, hyvin harkiten. Esityksestä kävi myös ilmi, että hyötyprosentti on noussut – varsinkin moniin muihin digikuvaajiin verrattuna – varsin korkeak-si. Elokuvaan saattaa päätyä yli puolet kuvatusta. Tanjuskassa leikkausjärjestys on myös kuvausjärjestys, mikä on sekin varsin poikkeuksellista.
Tanjuska kuvattiin hyvin pienellä ryhmällä sen jälkeen, kun ohjaaja sai sekä Isä Vasilin että Tanjuskan perheen luottamuksen. Mitään ei otettu salassa tai vastoin kuvattavien tahtoa. Silti aihe osoittautui vaikeaksi. "Luulin valinneeni aiheen sattumalta, mutta itse asiassa olin jo kauan halunnut tehdä elokuvan normaaliuden rajoista", Honkasalo luonnehtii päätöstää saattaa elokuva loppuun. "Elokuva päätyy olemaan tytön puolella. Ei sen vuoksi, että olisin päättänyt niin – kerron vain mitä näin. Mutta jo tapahtumat sinänsä puhuvat Tanjan puolesta". (Anna 7/1993)
Tulokset puhuvat nekin elokuvan puolesta: Honkasalo sai elokuvatuotannon laatutukea 150 000 mk, Kettu-palkinnon ja Amanda-palkinnon vuonna 1993. Tanjuska oli paras dokumenttielokuva Haugesundin Pohjoismaisen elokuvan festivaaleilla 1993 ja Amasculturan 5. kansainvälisillä dokumenttielokuvafestivaaleilla Portugalissa 1994. Erikois-Jussi tuli ohjaajalle samana vuonna. Kansainvälinen tuomaristopalkinto Tanjuskalle myönnettiin Bombayn kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Intiassa 1994 kuten myös Tuomariston erikoispalkinto Baltian tv- ja elokuvajuhlilla Bornholmissa Tanskassa samana vuonna.
Tanjuska ja 7 perkelettä on keskimmäinen osa "Pyhän ja pahan trilogiaa", joka alkoi Mysterionissa (1991) ja päättyy elokuvaan Atman (1997).
Jari Sedergren Orionin esitykseen 9.3.2011
Pirjo Honkasalo tapasi Mysterionin kuvausten aikana Isä Vasilin, koillisvirolaisen rajakylä Vasknarvassa sijaitsevan kansanluostarin johtajan. Honkasalon aikeena oli tehdä elokuva Vasilista, mutta käydessään tämän kirkossa, hänen huomionsa kiinnittyi 12-vuotiaaseen tyttöön. Tanjuska-tyttönen oli kotoisin Valko-Venäjältä, mutta hänet oli tuotu parannettavaksi virolaiseen luostariin, koska vain siellä voitaisiin karkottaa riivaajat tytöstä manaamalla. Venäjän ortodoksinen kirkko oli antanut Isä Vasilille manausluvan.
"Tanjuska valitsi minut", kertoi Pirjo Honkasalo Amsterdamin IDFA-festivaalilla 2010 pidetyssä Master Class-luennossa. Tämä on tyypillistä muutenkin kuvaajana usein viihtyvän Honkasalon elokuville. Hän singahtelee paikasta toiseen kamera kädessä, mutta kuvaa loppujen lopuksi vain vähän, hyvin harkiten. Esityksestä kävi myös ilmi, että hyötyprosentti on noussut – varsinkin moniin muihin digikuvaajiin verrattuna – varsin korkeak-si. Elokuvaan saattaa päätyä yli puolet kuvatusta. Tanjuskassa leikkausjärjestys on myös kuvausjärjestys, mikä on sekin varsin poikkeuksellista.
Tanjuska kuvattiin hyvin pienellä ryhmällä sen jälkeen, kun ohjaaja sai sekä Isä Vasilin että Tanjuskan perheen luottamuksen. Mitään ei otettu salassa tai vastoin kuvattavien tahtoa. Silti aihe osoittautui vaikeaksi. "Luulin valinneeni aiheen sattumalta, mutta itse asiassa olin jo kauan halunnut tehdä elokuvan normaaliuden rajoista", Honkasalo luonnehtii päätöstää saattaa elokuva loppuun. "Elokuva päätyy olemaan tytön puolella. Ei sen vuoksi, että olisin päättänyt niin – kerron vain mitä näin. Mutta jo tapahtumat sinänsä puhuvat Tanjan puolesta". (Anna 7/1993)
Tulokset puhuvat nekin elokuvan puolesta: Honkasalo sai elokuvatuotannon laatutukea 150 000 mk, Kettu-palkinnon ja Amanda-palkinnon vuonna 1993. Tanjuska oli paras dokumenttielokuva Haugesundin Pohjoismaisen elokuvan festivaaleilla 1993 ja Amasculturan 5. kansainvälisillä dokumenttielokuvafestivaaleilla Portugalissa 1994. Erikois-Jussi tuli ohjaajalle samana vuonna. Kansainvälinen tuomaristopalkinto Tanjuskalle myönnettiin Bombayn kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Intiassa 1994 kuten myös Tuomariston erikoispalkinto Baltian tv- ja elokuvajuhlilla Bornholmissa Tanskassa samana vuonna.
Tanjuska ja 7 perkelettä on keskimmäinen osa "Pyhän ja pahan trilogiaa", joka alkoi Mysterionissa (1991) ja päättyy elokuvaan Atman (1997).
Jari Sedergren Orionin esitykseen 9.3.2011
Tallinnan Tuhkimo
Ruotsinkielinen nimi: Askungen i Tallinn. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1996. Tuotantoyhtiö: Little Big Productions, Baabeli Ky, Jörn Donner Productions Oy. Tuotannonjohto ja tuottaja: Tuula Söderberg. Ohjaus ja suunnittelu: Marja Pensala & Pirjo Honkasalo. Kuvauspäällikkö: Leela Põdra. Apulaiskuvauspäällikkö: Külliki Otsa. Kuvaus: Pirjo Honkasalo. Kuvausassistentti: Marita Hällfors. Musiikki: Händelin "Siroen aaria", Bachin "Chaconne in d-Moll BMW 1004", Delibesin "Lakmén aaria". Leikkaus: Marja Pensala. Ääni: Mart Otsa. Äänisuunnittelu ja miksaus: Martti Turunen. Negatiivinleikkaus: Helena Selin. Värinmääritys: Onni Sarnesto, Timo Nousiainen. Valokuvat: Marja Pensala. Juliste: Tapio Vapaasalo. Esiintyjät: Tiiu Sives. Helsingin ensiesitys: 12.1.1996 Kino Engel – televisiolähetyksiä: 28.2.1996 ja 17.6.1998 YLE TV2 – VET 99584 – S– 1890 m / 70 min
Taideteollisen oppilaitoksen Kamerataiteen osaston kurssitoverukset Pirjo Honkasalo ja Marja Pensala suunnittelivat yhteistä elokuvaa rikkaasta amerikansuomalaisesta kampaajasta, mutta jo myönnetty elokuvasäätiön tuotantotuki siirtyi ilmenneiden käytännön vaikeuksien jälkeen Honkasalon ehdottamalle Tiiu Silves-dokumentille. Silves oli Viron järjestelmämuutoksessa rikastunut miljonääri.
Uutta elokuvaa suunniteltiin yhdessä – varsinaista käsikirjoitusta ei ollut – mutta valmisteluvaihe oli työlästä. Vaikka Silves antoi haastatteluja joka suuntaan, vaati esityö kahdeksan kuukautta ja kymmeniä yhteydenottoja. Lopulta Silves otti tekijät vastaan ja kuvauksien periaatteista ja aikataulusta voitiin sopia. Kuvaukset pääsivät alkuun vuoden 1994 alkupuolella. Ne keskittyivät erilaisiin juhlatilaisuuksiin ja käynteihin hierojalla ja kampaajalla. Toisen kolmiviikkoisen kuvausjakson aikana kuvausryhmä sai päähenkilönsä kameroiden eteen vain kolmeksi päiväksi. Tämä koitui onneksi, sillä täydennysmateriaalia kuvatessaan ryhmä sai filmille historiallisen tapauksen, ainoan taltioinnin viimeisen venäläisen sotilasjunan lähdöstä.
Kolmas kuvausmatka toi mukanaan arkistomateriaalin. Eesti Filmiarhiivin neuvostovirolaisista propagandaelokuvista saatiin täydennystä. Ilta-Sanomissa Marja Pensala luonnehti elämäkertaprosessia seuraavasti: "Kun ei historia ja totuus itse henkilöstä tarpeeksi aukea, niin näistä historian vankkumattomista todistajista sitten löytyykin elokuvan selkäranka. Koko miehityksen, paraatien, pioneerilupausten, ampumaleirien, ongelmattoman ja yhtenäisen sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen historia. Pakenemalla kuvauksia Tiiu Silves tuli sisttenkin signeeranneeksi itsestään tehtävän elokuvan muodon ja sisällön, mutta poisti mahdollisuuden vaikuttaa lopputulokseen. Tiiu Sivesistä saatiin tallennettua oleellinen ja samalla tultiin antaneeksi kuva naapurivaltion niin monelle tuntemattomasta lähihistoriasta. Rakentui pala palalta muotokuva maasta ja yhteiskunnasta, jonka muokkaama tulos on eräs ihiminen, hänen maailmankuvansa ja hänen tekemisensä."
Jari Sedergren Orionin esitykseen 16.3.2011
Taideteollisen oppilaitoksen Kamerataiteen osaston kurssitoverukset Pirjo Honkasalo ja Marja Pensala suunnittelivat yhteistä elokuvaa rikkaasta amerikansuomalaisesta kampaajasta, mutta jo myönnetty elokuvasäätiön tuotantotuki siirtyi ilmenneiden käytännön vaikeuksien jälkeen Honkasalon ehdottamalle Tiiu Silves-dokumentille. Silves oli Viron järjestelmämuutoksessa rikastunut miljonääri.
Uutta elokuvaa suunniteltiin yhdessä – varsinaista käsikirjoitusta ei ollut – mutta valmisteluvaihe oli työlästä. Vaikka Silves antoi haastatteluja joka suuntaan, vaati esityö kahdeksan kuukautta ja kymmeniä yhteydenottoja. Lopulta Silves otti tekijät vastaan ja kuvauksien periaatteista ja aikataulusta voitiin sopia. Kuvaukset pääsivät alkuun vuoden 1994 alkupuolella. Ne keskittyivät erilaisiin juhlatilaisuuksiin ja käynteihin hierojalla ja kampaajalla. Toisen kolmiviikkoisen kuvausjakson aikana kuvausryhmä sai päähenkilönsä kameroiden eteen vain kolmeksi päiväksi. Tämä koitui onneksi, sillä täydennysmateriaalia kuvatessaan ryhmä sai filmille historiallisen tapauksen, ainoan taltioinnin viimeisen venäläisen sotilasjunan lähdöstä.
Kolmas kuvausmatka toi mukanaan arkistomateriaalin. Eesti Filmiarhiivin neuvostovirolaisista propagandaelokuvista saatiin täydennystä. Ilta-Sanomissa Marja Pensala luonnehti elämäkertaprosessia seuraavasti: "Kun ei historia ja totuus itse henkilöstä tarpeeksi aukea, niin näistä historian vankkumattomista todistajista sitten löytyykin elokuvan selkäranka. Koko miehityksen, paraatien, pioneerilupausten, ampumaleirien, ongelmattoman ja yhtenäisen sosialistisen yhteiskunnan rakentamisen historia. Pakenemalla kuvauksia Tiiu Silves tuli sisttenkin signeeranneeksi itsestään tehtävän elokuvan muodon ja sisällön, mutta poisti mahdollisuuden vaikuttaa lopputulokseen. Tiiu Sivesistä saatiin tallennettua oleellinen ja samalla tultiin antaneeksi kuva naapurivaltion niin monelle tuntemattomasta lähihistoriasta. Rakentui pala palalta muotokuva maasta ja yhteiskunnasta, jonka muokkaama tulos on eräs ihiminen, hänen maailmankuvansa ja hänen tekemisensä."
Jari Sedergren Orionin esitykseen 16.3.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)