Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Fenno Filmi. Tuottaja: Yrjö Norta. Studiopäällikkö: Ami Seteri. Ohjaus: Roland af Hällström. Ohjaajan apulainen: Tapio Ilomäki. Kuvaus: Esko Töyri. Käsikirjoitus: Yrjö Rannikko ja Viljo Hela eli ohjaaja Hällström. Leikkaus: Tapio Ilomäki. Äänitys: Björn Korander. Musiikki: Tapio Ilomäki. Tanssit: Kaarlo Hiltunen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Maskeeraus: Rakel Tuomi. Järjestäjä: Lauri Kyöstilä. Alkutekstit: Eka Karppanen. Päähenkilöt: Leif Wager (sähköttäjä Pertti Jarkamo), Gunvor Sandqvist (Nina), Mirjami Kuosmanen (Aino), Anna-Liisa Hämeensalo (Dolly, kapakkatanssijatar), Saara Ranin (Pertin äiti), Anja Lehtinen (Maija Autio), Tauno Majuri (Erkki Kataja, toinen perämies), Esko Vettenranta (Mikko), Arvi Tuomi (hovimestari), Sven Relander (johtaja Frans Ahtola), Helge Ranin (rovasti), Joel Asikainen (Rodolfo, tanssija), Elli Ylimaa (poliisi), Kerttu Salmi (rva Lehtinen), Elvi Saarnio (satamatyttö), Matti Aulos (komisario), Toivo Lahti (poliisi), Leevi Linko (Vänski), Kyösti Erämaa (konstaapeli), Kauko Käyhkö (musta merimies), Verna Piponius (konsulinna Gråstjärna), Kauko Kokkonen (konstaapeli), Börje Lampenius (konsulinnan seuralainen), Lauri Kyöstilä (satamanvartija), Jaakko Lätti (merimies). Helsingin ensi-ilta: 23.1.1948 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 12.10.1974 ja 31.10.1981 MTV2. DVD: Finnkino. VET: A-2541 – K16 (2001: K15) – 2700 m / 99 min
Roland af Hällströmin ohjaus Läpi usvan sijoittuu ohjaajalle tutulla tavalla ranskalaishenkisesti sumuiseen satamamiljööseen. Yrjö Rannikon (1900-1980) ja ohjaajan yhteistuumin kirjoittama käsikirjoitus on oikeastaan mukaelma ranskalaisesta Sumujen laiturista ja amerikkalaisesta Sumujen sillasta, vaikka Teuvo Tulion Sellaisena kuin sinä minut halusit ja Rakkauden risti kuuluivat varmasti myös käsikirjoittajia inspiroiviin elokuviin.
Elokuva kertoo kahden erilaisen merimiehen tarinan. Toinen, radiosähköttäjä Pertti Kataja (Leif Wager), sortuu alkoholiin ja sataman muutkin viettelykset vievät mukanaan, vaikka tien piti viedä turvallisesti vanhan äidin ja naapurin tytön luokse. Tauno Majurin esittämä rehti perämies edustaa huithapelille vastapainoa, kunnollista mieskantaa. "Elämässä on kaikesta maksettava täysi hinta", kuuluu motosta käyvä repliikki.
Ja siksi Katajan tie on äidin ja morsiamien tarjoama toipumisen tie. Ruumiillisen työn, kokemusten käsittelyn, lämpimän rakkauden ja rovastin kautta välittyvän jumalallisen luottamuksen avulla elämänmuutos on mahdollinen.
Hällströmin käsittelyssä ovat esillä niin ympäristötekijat, olosuhteet kuin 1940-luvun muotitiede, psykologia. Ohjaajan otteessa on jotakin dokumentaaristakin, jopa tarinasta irti rimpuilevuuteen asti. Oppikoululaisesta laivatytöksi muuntautuva sivutarina on selvästi velkaa Teuvo Tuliolle, jonka avustajana Hällström oli toiminut apulaisohjaajana melodraaman mestarin ensimmäisissä sodan jälkeisissä töissä.
Läpi usvan joutui sen kaikkiin osa-alueisiin epäillen suhtautuvan sensuurin kouriin. Elokuvaa leikattiin 180 metriä eli yli kuusi minuuttia, minkä jälkeenkin tarjolla oli pahin mahdollinen "rangaistusvero", peräti 35 % lipputuloista. Vasta loppukohtauksen täydellinen muuttaminen hellytti moraalia verokirveellä vaalineen sensuurin.
Leif Wagerin ja Tauno Majurin näyttelijäpanosta kiiteltiin aikalaisarvosteluissa. Wager nappasi esityksestään peräti Jussin. Myönteisiä kommentteja keräsi myös valkokankaalla debytoineen Gunvor Sandkvistin onnistuminen eikä hullumpi ole myöskään Mirjami Kuosmasen Aino, joka tuntee sataman viettelykset.
Suomen Sosialidemokraatin (25.1.1948) kriitikko Toini Aaltonen totesi, että elokuvassakin kaikki on näemmä jo sanottu: "Eikä tässä elokuvasssa ole mitään muutakaan uutta, mitä ei olisi jo ennen esitetty tästä Baabelin kaupungista. [– –] Mutta ken haluaa verrytellä vanhoja muistojaan meikäläisistä 'taiteellisista' alamaailmaelokuvista, sen sopii käydä katsomassa Fennon uutta filmiä. Kieltämättä elokuva on teknillisesti hyvin tehty, kuten yleensä meikäläiset elokuvan nykyisin, erityisesti on Esko Töyrin kuvaus kaunista työtä [– –]"
– Jari Sedergren 13.2.2008
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
maanantaina, tammikuuta 07, 2008
Suden vuosi
Ruotsinkielinen nimi: Vargens år. Tuotantoyhtiö: MRP Matila-Röhr Productions Oy. Tuottaja: Ilkka Matila. Ohjaus: Olli Saarela. Apulaisohjaajat: Yrjö Nieminen ja Anna Niskanen. Käsikirjoitus: Mika Ripatti – Virpi Hämeen-Anttilan romaanista (2003). Dramaturgi: Jimmy Karlsson. Kuvaus: Robert Nordström. Vedenalaisryhmä: Marko Röhr, Teemu Liakka, Ari Ilola, Axel Röhr, Mauri Koski, Mikko Tenhunen, Ilkka Matila. Lavastus: Päivi Kettunen. Erikoistehosteet: Risto Jankkila, Olli Leppänen, Ville-Matti Vasama, Antti Peltoranta. Pukusuunnittelu: Anne-Maria Ylitapio. Puvustus: Niina Palin, Katri Saukonpää. Maskeeraussuunnittelija: Leena Waggoner. Musiikki, orkestraatio, orkesterinjohto: Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Benjamin Mercer. Äänisuunnittelu ja äänitys: Kyösti Väntänen. Pääosissa: Krista Kosonen (Sari Karaslahti), Kari Heiskanen (Mikko Groman), Johanna af Schultén (Mikaela), Kai Vaine (Ilari), Ville Virtanen (Leif), Jukka Puotila (Sarin isä), Kristiina Halttu (Sarin äiti), Aksa Korttila (Lotta), Katariina Kaitue (Marjatta Jokela), Anne-Mari Alaspää (Riikka), Olli Rahkonen (Matias), (Manna Jäntti (Heidi), Susanna Laine (Mia), (Oiva Lohtander) (Otto Johansson), Jorma Tommila (Jarkko Salminen), Maria Sid (Terttu Salminen), Tea Ista (Line-täti), Kalle Holmberg (Mikaelin isä), Tarja-Tuulikki Tarsala (Liselott-täti), Aarre Karén (Erik), Stig Fransman (Valentin), Pekka Hanni (vartija), Jari Hannuniemi (tupakoiva potilas), Mika Väisänen (MRI-hoitaja), Laura Tuominen (uintistuntti), Saara Salmi (käsistuntti), Jimi Sajalahti (käsistuntti), Elena Leeve (Lotan ääni). Helsingin ensiesitys: 2.2.2007 Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 7 – VET A–50774 – K13 (LTK) – 96 min
"Suden vuosi on tarina Sarista, älykkäästä ja muiden ihailemasta kirjallisuudenopiskelijasta, jolla kaikki näyttää olevan hyvin. Sarin sisällä vaanii kuitenkin peto, joka eristää hänet muusta maailmasta. Sari sairastaa epilepsiaa, pelättyä, usein mystisenä pidettyä tautia", mainosteksti luonnehtii lähtötilannetta. "Kun Sari kohtaa Mikko Gromanin, yliopistolla työskentelevän vanhemman dosentin, hän tunnistaa Mikossa saman ulkopuolisuuden. Omissa monimutkaisissa ajatusmaailmoissaan liitelevä Mikko on kotonaan vain 1800-luvun runouden parissa. Sari löytää Mikossa vertaisensa, mutta ulkopuoliset näkevät vain kaksi ih-mistä, jotka eivät mitenkään voi sopia yhteen."
Professori, ohjaaja Olli Saarela oli Lunastus-ensiohjauksestaan (1997) lähtien osoittanut vahvoja kykyjä ja viimeistään elokuvat Rukajärven tie (1999) ja Bad Luck Love (2000) nostivat hänet kotimaiseen kärkikaartiin. Suden vuodessa on kyse luopumisesta, "ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä", ohjaaja sanoo ja kysyy, "onko ihminen valmis luopumaan yksinäisyydestään, päästämään toisen ihmisen lähelleen. Yksinäisyys on kuin tyyni satama, turvallinen paikka, jossa et tule haavoitetuksi. Toisen ihmisen voi päästää lähelleen vain jos pudottaa suojansa ja päästää irti yksinäisyydestään".
Saria näyttelee Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Krista Kosonen, jolla oli aiemmin ollut elokuvarooli Antti-Jussi Annilan Jadesoturissa (2006). Televisiotyötä hän oli tehnyt mm. sarjassa Hurja joukko. Hänen vastaparinsa Kari Heiskanen on tunnettu pitkän linjan näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja teatterissa, televisiossa ja elokuvassa.
Elokuvan ohjaajaksi oli suunniteltu puolitoista vuotta aikaisemmin Johanna Vuoksenmaata. Kun elokuvasäätiö ei halunnut antaa rahaa elokuvalle vuodelle 2005 ja ja Vuoksenmaa oli kiinni muissa hankkeissa seuraavana vuonna, ohjaajaksi tuli Olli Saarela.
Elokuva sai varsin myönteisen vastaanoton. Olli Sulopuisto on arviossaan onnistuneesti tiivistänyt tärkeimmät kriittiset kommentit: "Alkumetreillä elokuva kahlaa symboliikassa turhankin raskaasti. Dialogi sisältää lausuntoja tyyliin 'kaikki mitä haluat on jo täällä' ja Gromaneiden koti on niin tarkkaan suunniteltu, että se näyttää melkein sisustuslehden parodialta. Yliopistoväellä on rusetit ja sikarit, opiskelijoilla puolen vuoden opintotuen hintaiset vaatteet. Kyse on kuitenkin vain siitä, että elokuvantekijöiden valit-sema tyylilaji ei ole arkirealismia, vaan tyyliteltyä todellisuutta. Aivan viime hetkillä tarina tuntuu loikki-van eteenpäin turhan nopealla tahdilla. Sitä ennen ristiriitoja ja ongelmia oli rakennettu huolella, mikä saa loppuratkaisun osaltaan tuntumaan liian helpolta. Product placementin piikkipaikka on myönnetty epilepsialle. Vaikka kyseessä on olennainen osa tarinaa, hyppäävät valistavat tietoiskut silti ajoittain silmille."
- Jari Sedergren 21.12.2007
"Suden vuosi on tarina Sarista, älykkäästä ja muiden ihailemasta kirjallisuudenopiskelijasta, jolla kaikki näyttää olevan hyvin. Sarin sisällä vaanii kuitenkin peto, joka eristää hänet muusta maailmasta. Sari sairastaa epilepsiaa, pelättyä, usein mystisenä pidettyä tautia", mainosteksti luonnehtii lähtötilannetta. "Kun Sari kohtaa Mikko Gromanin, yliopistolla työskentelevän vanhemman dosentin, hän tunnistaa Mikossa saman ulkopuolisuuden. Omissa monimutkaisissa ajatusmaailmoissaan liitelevä Mikko on kotonaan vain 1800-luvun runouden parissa. Sari löytää Mikossa vertaisensa, mutta ulkopuoliset näkevät vain kaksi ih-mistä, jotka eivät mitenkään voi sopia yhteen."
Professori, ohjaaja Olli Saarela oli Lunastus-ensiohjauksestaan (1997) lähtien osoittanut vahvoja kykyjä ja viimeistään elokuvat Rukajärven tie (1999) ja Bad Luck Love (2000) nostivat hänet kotimaiseen kärkikaartiin. Suden vuodessa on kyse luopumisesta, "ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä", ohjaaja sanoo ja kysyy, "onko ihminen valmis luopumaan yksinäisyydestään, päästämään toisen ihmisen lähelleen. Yksinäisyys on kuin tyyni satama, turvallinen paikka, jossa et tule haavoitetuksi. Toisen ihmisen voi päästää lähelleen vain jos pudottaa suojansa ja päästää irti yksinäisyydestään".
Saria näyttelee Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Krista Kosonen, jolla oli aiemmin ollut elokuvarooli Antti-Jussi Annilan Jadesoturissa (2006). Televisiotyötä hän oli tehnyt mm. sarjassa Hurja joukko. Hänen vastaparinsa Kari Heiskanen on tunnettu pitkän linjan näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja teatterissa, televisiossa ja elokuvassa.
Elokuvan ohjaajaksi oli suunniteltu puolitoista vuotta aikaisemmin Johanna Vuoksenmaata. Kun elokuvasäätiö ei halunnut antaa rahaa elokuvalle vuodelle 2005 ja ja Vuoksenmaa oli kiinni muissa hankkeissa seuraavana vuonna, ohjaajaksi tuli Olli Saarela.
Elokuva sai varsin myönteisen vastaanoton. Olli Sulopuisto on arviossaan onnistuneesti tiivistänyt tärkeimmät kriittiset kommentit: "Alkumetreillä elokuva kahlaa symboliikassa turhankin raskaasti. Dialogi sisältää lausuntoja tyyliin 'kaikki mitä haluat on jo täällä' ja Gromaneiden koti on niin tarkkaan suunniteltu, että se näyttää melkein sisustuslehden parodialta. Yliopistoväellä on rusetit ja sikarit, opiskelijoilla puolen vuoden opintotuen hintaiset vaatteet. Kyse on kuitenkin vain siitä, että elokuvantekijöiden valit-sema tyylilaji ei ole arkirealismia, vaan tyyliteltyä todellisuutta. Aivan viime hetkillä tarina tuntuu loikki-van eteenpäin turhan nopealla tahdilla. Sitä ennen ristiriitoja ja ongelmia oli rakennettu huolella, mikä saa loppuratkaisun osaltaan tuntumaan liian helpolta. Product placementin piikkipaikka on myönnetty epilepsialle. Vaikka kyseessä on olennainen osa tarinaa, hyppäävät valistavat tietoiskut silti ajoittain silmille."
- Jari Sedergren 21.12.2007
Saalis
Otsikko ja alaotsikko: Saalis. Tarua ja totta Mäkelän suvusta. Ruotsinkielinen nimi: Bytet. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2006. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Vastaava tuottaja: Lasse Saarinen. Tuottaja: Misha Jaari, Ulla Simonen, Cilla Werning. Ohjaus ja käsikirjoitus: Taru Mäkelä. Kuvaus: Jouko Seppälä. Musiikkituotanto: Jukka Siikavire, Jyrki Niemi. Musiikki: Jukka Siikavire. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Leikkausassistentit: Sonja Lännenmäki, Hannele Majaniemi, Hannes Vartiainen. Ääni: Olli Huhtanen. Kenttä-äänittäjät: Olli Huhtanen, Santtu Sierilä, Pekko Pesonen, Pelle Venetjoki, Laura Kuivalainen, Pirkko Tiitinen, Hannu Koski. Voice-over-äänitys: Olli Pärnänen, Pekka Karjalainen. Graafinen suunnittelu: Patrik Pesonius. Filmisiirrot: Marko Terävä, Juha Laine. On-line: Ari Rusanen. Värimääritys: Pasi Mäkelä. Jälkikäsittelytuottaja: Jukka Kujala. Studioassistentit: Vilma Mäkelä, Veikko Seppälä, Riitta Korpinen. Tuotantosihteeri: Hannes Vartiainen. Hallinto: Riitta Korpinen. Kirjanpito: Alf Hemming. Pääosissa: Mäkelän suku. Ensiesitys: 6.4.2007 Niagara, Tampere. Televisiolähetys: 1.1.2008 YLE TV2. VET A-50863 – S – 100 min
”Muut tekevät mitä osaavat, Mäkelän pojat tekevät mitä haluavat.” Väinö ja Anna Mäkelän 1920–luvulla perustama Kinosto oli sukuyritys, jota perheen neljä poikaa jatkoivat ja antoivat sen seuraavalle sukupolvelle. Elokuva on ollut Mäkelän suvun elämää kohta sata vuotta. Elokuvatraditio jatkuu: ohjaaja Taru Mäkelä kuuluu sukuun, vaikka hänelle ei elokuvan maailmaa kotoa tyrkytetty, päinvastoin. Eikä hän ole ainoa elokuva-alalla toimiva dynastian perillinen. Taru Mäkelä on herättänyt henkiin myös perinteisen Kinosto-nimen uudella yrityksellään.
Saalis on dokumenttielokuva. Kertomus suomalaisen yrittäjäsuvun historiasta on tekijänsä mukaan "tarina ihmisistä, joilla on unelma, ja siitä hinnasta, jonka unelman saavuttaminen maksaa". Ohjaaja lupaa, että "Saaliin kautta avautuu myös ainutlaatuinen näkökulma suomalaisesta elokuvateollisuutta ja -kulttuuria luoneesta suvusta". Tätä lupausta hän ei petä.
Saalis ei ole perinteinen dokumenttielokuva, sillä se on alaotsikonkin mukaan "tarua ja totta Mäkelöistä". Näkökulma ei ole vain informatiivinen tai historiallinen, eikä totuutta ei aseteta tulenpalavaksi. Avoimeksi heittäytyvän ohjaajansa myötä elokuva on varsin yksityinen ja intiimi, suvun kuopuksen henkilökohtainen tilinteko ja kasvukertomus, joka ei ole vailla tyylittelyä ja jopa ironiaa. Mutta se ei ole hampaaton myöskään vastustajia kohtaan: liikemiessuvuilla on sekä rahalla että politiikalla pelaavat vastustajansa.
Käy selväksi, että naisilla oli Mäkelöiden liiketoiminnassa vain vähän sananvaltaa, luottamus kohdistui suvun poikiin. Mutta naisilla oli keskeinen asema ja vastuu perheen jäsenten hyvinvoinnista. Porvarillisten elämäntapojen asettamat ehdot olivat tiukat ja niissä pidättäydyttiin. Ohjaajalla on ollut käytössään laaja dokumenttimateriaali perheen arjesta ja juhlista maaseudulla.
Metsästyksellä oli suvun miesten keskuudessa keskeinen asia. Koirat, jänis ja ase tavoittelevat saalista aivan kuten elokuva-ala tai mikä tahansa liiketoiminta. Saalis on aina uusiutuva unelma joka toteutuu. Yksi pojista toteaakin, että ”elokuva-ala on pelaamista ihmisten unelmilla.” Ja kuten käy ilmi, peli on joskus raskasta, eikä saaliittomuuteen tai häviöön voi tottua.
– Jari Sedergren 11.1.2008
Uusi ihminen
Ruotsinkielinen nimi: Den nya människan. Valmistusmaat ja -vuosi: Ruotsi, Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: FilmLance International AB. Osatuotanto: Kinoproduction Oy, Sveriges Televisio, Sonet Film. Vastaava tuottaja: Lars Blomgren. Tuotantopäällikkö: Anna Malini Ahlberg. Tuottaja: Charlotta Denward. Yhteistuottajat: Claes Olsson, Gunnar Carlsson, Peter Possne. Ohjaus: Klaus Härö. Käsikirjoitus: Kjell Sundstedt. Dramaturgit: Jimmy Karlsson, Nathalie Drago. Käsikirjoituksen muokkaus: Sara Heldt, Jimmy Karlsson. Kuvaus: Jarkko T. Laine. Lavastus: Cian Bornebusch. Puvut: Charlotta Gustafsson. Maskeeraussuunnittelu: Eva von Bahr. Maskeeraus: Jenny Fred. Musiikki: Michael Galasso. Laulut: "En sommardag", es. Ulla Billquist & Walter Larsson. "Dalarapsody", es. ja säv. Hugo Alfvén. Leikkaus: Tomas Täng. Ääni: Kirka Sainio ja Olli Pärnänen (myös miksaus). Pääosissa: Julia Högberg (Gertrud), Maria Lundqvist (Solbritt), Lo Kauppi (Jenny), Ellen Mattsson (Astrid), Anna Littorin (Lisa), Ann-Sofie Nurmi (Alba), Nadja Mirmiran (Erika), Kristoffer Svensson (Axel), Tobias Aspelin (tri Berg), Linda Kulle (hoitaja Ingrid), Monica Edvardsson (hoitaja Birgitta), Happy Jankell (Anna), Sven-Åke Gustavsson (Gertrudin isä), Bengt C. W. Carlsson (lastenhuollon mies), Anders Beckman (virkamies), Claes Hartelius (Annan kasvatti-isä), Karin Knutsson (Annan kasvattiäiti), Dag Hellström (lehtimies), Vilde Helmerson (Jennyn poika). Helsingin ensiesitys: 16.3.2007 Tennispalatsi 1, Omena 1, maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland (teatteri- ja dvd-levitys) – VET 112295 – K11 – 2930 m / 108 min
Jos 2000-luvun ohjaajatulokkaista etsitään herkkyyden kuvaajaa ja taitajaa, nousee ensimmäisenä mieleen Klaus Härö. Hänen aiemmat pitkät fiktioelokuvansa Näkymätön Elina (2002) ja Äideistä parhain (2005) ovat siitä erinomaisia todisteita. Herkkyys näkyy ennen muuta visuaalisessa kuvasuunnittelussa, jossa on poikkeuksellista tarkkuutta ja oivaltavuutta. Mutta herkkä ote kattaa myös Härön elokuvien tarinat. Ne ovat olleet inhimillisesti koskettavia ja samalla historiallisestikin kiintoisia. Näkymätön Elina toi esille suomenkielisten lasten aseman homogenisoivassa Ruotsissa, jossa viranomaiset ja työpaikkojen hallinnot suosivat ruotsia ja rajoittivat muiden kielten käyttöä. Äideistä parhain käsitteli sotalapsen ongelmia.
Uuden ihmisen teema on eugeniikka, ihmislajin jalostus. Sen suurimpia epäkohtia olivat sterilointioperaatiot, joita Pohjolassakin harjoitettiin yhtä hyvin perinnölliseksi arveltujen sairauksien kuin myös sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Köyhien ja monilapsisten ongelmaperheiden tyttöjä sijoitettiin säästösyistä hoitolaitoksiin. Laitoksissa steriloinnit olivat yksi tapa olla välittämättä yksilön kiistämättömistä oikeuksista.
Jo Näkymättömässä Elinassa mukana olleella käsikirjoittaja Kjell Sundstedtilla on omakohtaista kokemusta Uudessa ihmisessä esillä olevaan historialliseen toimintatapaan. Hän on kirjoittanut tarinan oman äitinsä ja tämän sisarien kohtaloiden pohjalta.
Elokuvassa köyhyyden ja elämäntapojen vuoksi ongelmalliseksi nähty perhe hajotetaan kunnan viranomaisten päätöksellä. Perheen muut sisarukset otetaan huostaan ja toimitetaan kasvatiksi eri perheisiin, mutta yksi tytöistä, Gertrud, suljetaan työlaitokseen. Se tarkoittaa käytännössä palkatonta ruumiillista työtä laitoksen hyväksi. Laitokseen on suljettu muitakin nuoria naisia. Perusteluina käytettiin yleisesti sekä sosiaalisia että lääketieteellisiä syitä. Epilepsiaksi arvioitu sairaus voi olla sellainen, samoin viranomaisten ja suvun arvioima "kevytmielisyys". Laitoksesta pääsi pois vain hyväksymällä sterilisaatio. Kaikkien yllätykseksi Gertrud ryhtyy puolustamaan oikeuksiaan.
Outi Heiskanen on arvostelussaan tiivistänyt elokuvan ansiot: "Uusi ihminen on dramaturgisesti tiivis ja erinomaisesti näytelty kokonaisuus. Ajankuva on rakennettu luontevasti, mikä helpottaa tarinaan samaistumista. Michael Galasson onnistunut musiikkimaailma tukee kerronnan vaihtuvia sävyjä hienovaraisesti. Rankimmillakaan hetkillä se ei sorru sopimattomaan sentimentaalisointiin."
– Jari Sedergren 8.1.2008
Aavan meren tällä puolen
Ruotsinkielinen nimi: Kid Svensk. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi – Ruotsi 2007. Tuotantoyhtiö: Tre Vänner. Tuotannonjohto: Marie Lagerqvist, Michael Hjorth. Tuottajat: Helen Ahlsson, Jarkko Hentula. Ohjaus: Nanna Huolman. Käsikirjoitus: Nanna Huolman. Kuvaus: Rauno Ronkainen. Lavastus: Riina Sipiläinen, Liisa Holmqvist. Erikoistehosteet: Anders Mårtensson, Jens Mårtensson. Puvut: Liisa Holmqvist. Ehostus: Mari Vaalasranta. Musiikki: Jukka Rintamäki. Leikkaus: Malin Lindström. Ääni: Peter Nordström. Casting: Per Berglund. Pääosissa: Mia Saarinen (Kirsi), Milka Ahlroth (Kirsin äiti Ester), Jim Rautiainen (Esterin lapsuudenystävä Jamppe), Mari Rantasila (äidin ystävätär Sirkka), Timo Tuominen (äidin entinen poikaystävä) jMats Blomgren, Ralph Carlsson, Jonna Ekdahl, Rauno Juvonen, Minna Koskela, Miia Saarinen, Agnes Sörensen. Helsingin ensiesitys: 9.3.2007 Tennispalatsi 7, Kinopalatsi 2, Omena 3, levittäjä: FS–Filmi Oy – VET A-50819 – K11 – 2440 m / 89 min
Ruotsissa ja Suomessa tapahtuva Aavan meren tällä puolen sijoittuu vuoteen 1984. Päähenkilönä on göteborgilainen, 12-vuotias seiskaluokkalainen Kirsi (Mia Saarinen) eli Kid kuten hän haluaa itseään kutsuttavan.
Kid rakastaa Ruotsia ja häpeää suomalaista syntyperäänsä. Syntyperästään häntä muistuttaa päivittäin äiti Ester (Milka Ahlroth), joka ei ole koskaan oppinut ruotsin kieltä. Kun kesäloma alkaa, Kidin on pakko matkustaa äitinsä kanssa Pohjois-Karjalaan, äidin kotitanhuville. Matkalle Suomeen tulevat mukaan äidin ystävätär Sirkka (Mari Rantasila) ja tämän 13-vuotias poika, Jamppe (Jim Rautiainen).
Kesälomasta tulee erilainen kuin sekä ympäristöään että omaa muutostaan vastaan pyristelevä Kid on arvannut. Suhde lapsuuden ystävään Jamppeen muuttuu viimeistään ensisuudelmassa. Välit äitiin taas huonontuvat, kun Ester-äiti kiinnostuu uudelleen nuoruuden rakkaudestaan Markusta (Timo Tuominen). Äiti ei uskalla kertoa Kidille suunnitelmistaan jäädä Suomeen. Kid on eksynyt ja omasta mielestään täysin yksin, vieras Ruotsissa eikä kotona Suomessakaan. Epävarmuus vain kasvaa kun hän ahdistuu muutostilaansa, aikuisuuden ja lapsuuden, itsensä ja äitinsä sekä halujensa ja vihansa välissä.
Aavan meren tällä puolen –elokuvaa on luonnehdittu osuvasti sekä mainonnassa että arvosteluissa: se on lämmin, koskettava ja humoristinen draamaelokuva äidin ja tyttären suhteesta, valheista, seksuaalisuuden heräämisestä, ja oman identiteetin löytämisestä.
Elokuvalta ei puutu otetta laajempiinkaan konteksteihin: kyse on myös kulttuurisista identiteeteistä, Suomen ja Ruotsin suhteista. Elokuva perustuu ohjaajan omiin lapsuuskokemuksiin.
– Jari Sedergren 5.1.2007
Ruotsissa ja Suomessa tapahtuva Aavan meren tällä puolen sijoittuu vuoteen 1984. Päähenkilönä on göteborgilainen, 12-vuotias seiskaluokkalainen Kirsi (Mia Saarinen) eli Kid kuten hän haluaa itseään kutsuttavan.
Kid rakastaa Ruotsia ja häpeää suomalaista syntyperäänsä. Syntyperästään häntä muistuttaa päivittäin äiti Ester (Milka Ahlroth), joka ei ole koskaan oppinut ruotsin kieltä. Kun kesäloma alkaa, Kidin on pakko matkustaa äitinsä kanssa Pohjois-Karjalaan, äidin kotitanhuville. Matkalle Suomeen tulevat mukaan äidin ystävätär Sirkka (Mari Rantasila) ja tämän 13-vuotias poika, Jamppe (Jim Rautiainen).
Kesälomasta tulee erilainen kuin sekä ympäristöään että omaa muutostaan vastaan pyristelevä Kid on arvannut. Suhde lapsuuden ystävään Jamppeen muuttuu viimeistään ensisuudelmassa. Välit äitiin taas huonontuvat, kun Ester-äiti kiinnostuu uudelleen nuoruuden rakkaudestaan Markusta (Timo Tuominen). Äiti ei uskalla kertoa Kidille suunnitelmistaan jäädä Suomeen. Kid on eksynyt ja omasta mielestään täysin yksin, vieras Ruotsissa eikä kotona Suomessakaan. Epävarmuus vain kasvaa kun hän ahdistuu muutostilaansa, aikuisuuden ja lapsuuden, itsensä ja äitinsä sekä halujensa ja vihansa välissä.
Aavan meren tällä puolen –elokuvaa on luonnehdittu osuvasti sekä mainonnassa että arvosteluissa: se on lämmin, koskettava ja humoristinen draamaelokuva äidin ja tyttären suhteesta, valheista, seksuaalisuuden heräämisestä, ja oman identiteetin löytämisestä.
Elokuvalta ei puutu otetta laajempiinkaan konteksteihin: kyse on myös kulttuurisista identiteeteistä, Suomen ja Ruotsin suhteista. Elokuva perustuu ohjaajan omiin lapsuuskokemuksiin.
– Jari Sedergren 5.1.2007
Yhden tähden hotelli
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Art Films Productions AFP Oy. Tuotantopäällikkö: Liisa Juntunen. Tuottajat: Arto Halonen, Jari Alén. Ohjaus: Ari Matikainen. Käsikirjoitus: Ari Matikainen. Kuvaus: Hannu–Pekka Vitikainen. 2. kameroissa: Ari Matikainen, Pekka Uotila, Timo Peltonen, Matti Helariutta, Arto Halonen. Leikkaus: Aleksi Raij. Musiikin äänitys: Jukka 'Raksu' Airaksinen, Esa Pulliainen, Charlie Brocco, James lott, Janne Haavisto, Olli Haavisto. Miksaus: Risto Hemmi, Janne Haavisto. Äänimiksaus: Olli Pärnänen. Graafinen suunnittelu: Meta Ufacik, Sami Fiander. Värimäärittely: Pentti Keskimäki. On-line leikkaus: Olli Leppänen, Ari Matikainen. Laulut: Mä jäin kii (I Got Stung), säv.&san. David Francis Hill / Aaron H. Schroeder. Suom.san. Heikki Harma. C Bonnier Ami-go Music Scandinvia Ab. Olet mun sä vain (You Belong to Me), säv. &san. Pee Wee King/Redd Stewart/Chilton Price. suom. sanat Jorma Kääriäinen, sov. Esa Pulliai-nen © Warner/Chappell Music Scandinavia Ab. Good Golly Miss Molly. Säv.& san. John Marascalco/ Robert Blackwell. Sov. Esa Pulliainen. C Peer Music. Pilvenpiirtäjä. Säv. & san. Esa Eloranta, sov. Riku Niemi, Heikki Keskinen, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Dominis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto, Pekka Gröhn, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen, Kari Kuivalainen. Muistan kesän. Säv & san Rauno Lehtinen Sov. Esa Pulliainen. C War-ner/Chappell Music Finland Oy. Yksinäis-ten miesten kanjoni. Säv. & san. Tuure Kilpeläinen, sov. Riku Niemi, Heikki Keski-nen, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Dominis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto, Pekka Gröhn, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen, Kari Kuivalainen. Valot. Säv. & san. Rauli Badding Somerjoki. Sov. Esa Pulliainen. c Warner Chappell Music Finland Oy. Päivänsäde ja ja menninkäi-nen. Säv & san Reino Helismaa. C War-ner/Chappell Music Finland Oy. Anna mun palaa. Säv. Markus Nordenstreng, san. Timo Kiiskinen, sov. Heikki Keskinen, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Dominis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto, Pekka Gröhn, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen, Kari Kuivalainen, Eero Raittinen. Yksi ainoa ikkuna. Säv. trad., sov. Esa Pulliainen. C Warner /Chappell Music Finland Oy. Paratiisi. Säv & san Rauli Badding Somerjoki. C Warner /Chappell Music Finland Oy. Loving you. Säv.& san. Henry & Anssi Växby, sov. Heikki Keskinen, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Dominis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto, Pekka Gröhn, Ninni Poi-järvi, Mika Kuokkanen, Kari Kuivalainen. Shake a Hand. Säv. & san. Joseph Morris, C Hornall Brothers Music Ltd. Memphis Tennessee. Säv. & san. Mikko Kuustonen, sov. Heikki Keskinen, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Do-minis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto, Pekka Gröhn. Elän vieläkin (Highway Men). Säv.&san. Jimmy Webb, suom.san. J. Laukkanen / J. Tapaninen / E. Mantere. Sov. Esa Pulliainen. C Universal Music Publishing. Kyyneleitä. Säv. Tommi Viksten, san. Timo Kiiskinen, sov. Riku Niemi, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Dominis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto, Pekka Gröhn Yhden tähden hotelli. Säv. Henry & Anssi Växby, san. Jorma Kääriäinen, sov. Heikki Keskinen, Jorma Kääriäinen, Eeva Koivusalo, Olli Haavisto, Rob Dominis, Yrjö Putkinen, Mikko Lankinen, Jari Kettunen, Janne Haavisto. VET A–50825 – S – 2110 m / 78 min
Yhden tähden hotelli on dokumenttielokuva muusikko Jorma Kääriäisestä, joka on opittu tuntemaan Agents-yhtyeen solistina 1992-2006. Rockskenen tuntijat muistavat myös taitelijanimen Freddie Falcon, hahmon, jonka fanitussuhde Elvikseen oli selvää.
Rauli "Badding" Somerjoen ja Topi Sorsakosken rinnalla pitkään esiintynyt Agents julkaisi uusimman solistinsa Kääriäisen kanssa yhteensä kymmenen, kaikkiaan yli 400 000 kappaletta myynyttä levytystä.
Kääriäinen esiintyy tällä hetkellä sooloartistina, sillä 27 vuotta yhtäjaksoisesti puurtanut Agents on ollut pitkällä tauolla lokakuusta 2006 lähtien.
Elokuvassa seuraa Kääriäistä vuosina 2004-2006 erilaisilla keikoilla ja studiossa Yhdysvaltain Memphisiä myöten. Elokuvaa rytmittävät monet haastattelut, keikkataltioinnit ja väliin humoristinen, vaikkakin ankeista työolosuhteista raportoiva backstage-kommentointi, johon monet muutkin iskelmätaivaan tähdet pääsevät mukaan.
Historialla on merkitystä, sillä Kääriäinen arvostaa musiikillisia esikuviaan, mahdollisuus äänit-tää musiikkia samoissa studioissa, kokea historia on hänelle tärkeää..
Vaikka Kääriäinen ei yksityistä puoltaansa paljon avaa, hän paljastaa herkkyytensä ja suoranaisen epävarmuutensa esimerkiksi kertomalla keikkajännityksestään. Sen vastapainoksi fanien uskollisuus ja myötäeläminen ovat korostetusti esillä, vaikka alkoholi niiden spontaanisuutta vähentääkin. Kuten dokumenttielokuvat ovat 1960-luvulta lähtien aukottomasti osoittaneet, viihdetilaisuuksien suomalaiselle yleisölle ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
– Jari Sedergren 1.1.2007
Yhden tähden hotelli on dokumenttielokuva muusikko Jorma Kääriäisestä, joka on opittu tuntemaan Agents-yhtyeen solistina 1992-2006. Rockskenen tuntijat muistavat myös taitelijanimen Freddie Falcon, hahmon, jonka fanitussuhde Elvikseen oli selvää.
Rauli "Badding" Somerjoen ja Topi Sorsakosken rinnalla pitkään esiintynyt Agents julkaisi uusimman solistinsa Kääriäisen kanssa yhteensä kymmenen, kaikkiaan yli 400 000 kappaletta myynyttä levytystä.
Kääriäinen esiintyy tällä hetkellä sooloartistina, sillä 27 vuotta yhtäjaksoisesti puurtanut Agents on ollut pitkällä tauolla lokakuusta 2006 lähtien.
Elokuvassa seuraa Kääriäistä vuosina 2004-2006 erilaisilla keikoilla ja studiossa Yhdysvaltain Memphisiä myöten. Elokuvaa rytmittävät monet haastattelut, keikkataltioinnit ja väliin humoristinen, vaikkakin ankeista työolosuhteista raportoiva backstage-kommentointi, johon monet muutkin iskelmätaivaan tähdet pääsevät mukaan.
Historialla on merkitystä, sillä Kääriäinen arvostaa musiikillisia esikuviaan, mahdollisuus äänit-tää musiikkia samoissa studioissa, kokea historia on hänelle tärkeää..
Vaikka Kääriäinen ei yksityistä puoltaansa paljon avaa, hän paljastaa herkkyytensä ja suoranaisen epävarmuutensa esimerkiksi kertomalla keikkajännityksestään. Sen vastapainoksi fanien uskollisuus ja myötäeläminen ovat korostetusti esillä, vaikka alkoholi niiden spontaanisuutta vähentääkin. Kuten dokumenttielokuvat ovat 1960-luvulta lähtien aukottomasti osoittaneet, viihdetilaisuuksien suomalaiselle yleisölle ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
– Jari Sedergren 1.1.2007
maanantaina, marraskuuta 26, 2007
Lampaansyöjät
Ruotsinkielinen nimi: Fårätarna. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1972. Tuotantoyhtiö: Filmi–Ässä Oy. Tuo-tantopäällikkö: Jaakko Talaskivi (myös järjestäjä). Tuottaja: Seppo Huunonen. Ohjaus: Seppo Huunonen. Käsikirjoitus: Seppo Huunonen, Pekka Hakala, Veikko Huovinen viimeisimmän romaanista (1970). Kuvaus: Kari Sohlberg, Risto Inkinen, Esko Jantunen, Pentti Auer. Lavastus: Oskari Markkanen, Seppo Huunonen. Ehostus: Nadja Saario. Musiikki: Seppo Paakkunainen. Tuomo Kattilaskoski (miksaus). Laulut: "Lampaanpolska" Toivo Kuula, Tapio Rautavaaara, Leo Lastumäki, Heikki Kinnunen. Vexi Salmi (laulujen sanat). Järjestäjän apulainen: Marja Sulin. Leikkaus: Erkki Seiro. Äänitys: Paul Jyrälä, Pekka Lehto. Lehdistösuhteet: Pentti Auer. Sähkömestari: Oskari Markkanen. Rosvopaistiasiantuntija: Veijo Vanamo. Kuvaussihteeri: Anna-Maija Pelkonen. Pääosissa: Leo Lastumäki (Valtteri), Heikki Kinnunen (Sepe), Elina Hoffrén (Suommun ravintolan kokki), Ulla Lindfors (1. saksatar), Anita Sohlberg (2. saksatar), Oskari Markkanen (mies elokuvateatterin katsomossa), Kirsti Moilanen (raskaana oleva nainen), Rose-Marie Precht (Suommun ravintolan hovimestari), Nadja Saario (tarjoilija Kalajoella), Jukka Sipilä (maajussi), Saska Huunonen, Verra Sipilä, Venla Sipilä (maajussin lapsia), Raili Veivo (matka-kodin emäntä), Ismo Vehkakoski (Valtterin työtoveri), Martti Pennanen (ap.kaup.joht elokuvassa Kun taivas putoaa…), Eeva-Maija Haukinen (lääkintävoimistelija elokuvassa Kun taivas putoaaa...), Paul Jyrälä (Heikki Kinnusen sijaisnäyttelijä Äkäskeron pihassa), Pentti Auer ja Jaakko Talaskivi (humalaiset soutajat 1. ja 2., jälkimmäinen sijaistaa Lastumäkeä telttajuopottelukohtauksessa), Väinö Kolhonen (uutiskuvaaja), Seppo Huunonen (kattilaa pesevät kädet). Helsingin ensiesitys: 17.11.1972 Adams, Tuulensuu, Ritz – teatterilevitys: Suomi-Filmi Oy, useita videolevittäjiä. VET 21577 – K11 – 2620 m / 96 min
Ensimmäinen Veikko Huovisen myyntimenestyksestä Lampaansyöjistä kiinnostunut elokuvatuottaja oli Pertti "Spede" Pasanen, mutta kilpailun oikeuksista voitti Seppo Huunonen (s. 1939), jolla oli enemmänkin taustaa mainos- ja lyhytelokuvien tekijänä. Lampaansyöjät oli Huunosen debyytti niin näytelmäelokuvan ohjaajana kuin tuottajanakin.
Huovisen romaanin tavoin elokuvassakin on vain kaksi keskeistä roolia, ystävykset Valtteri ja Sepe. Heidän roolinsa menivät televisiosta tutulle parille, vanhan komediaperinteen mukaisesti suurelle Leo Lastumäelle ja vähän pienemmälle Heikki Kinnuselle. He olivat tulleet kansan suosikiksi parivaljakkona television huumorisarjasta Ällitälli, joka sai kansainvälistäkin tunnustusta osaamisestaan.
Lampaansyöjissä on poikkeuksellisen paljon kuvaajia: Kari Sohlberg siirtyi sovitulla tavalla Rauni Mollbergin käyttöön elokuvaan Maa on syntinen laulu. Kun sitten työn jatkajaksi kaavailtu Heikki Katajisto joutui auto-onnettomuuteen eikä voinut ottaa työtä vastaan, loppukuvaus jakautui kolmen miehen, Risto Inkisen, Esko Jantusen ja Pentti Auerin kesken.
Lampaansyöjät keräsi 1970-luvulla ilmestyneeksi elokuvaksi varsin paljon katsojia, 340 000, mutta kirjanpito osoitti silti miinusta. Filmografian mukaan siitä seurasi myös tulosta: elokuvasäätiön tuotantolainaa ei tappiollisessa hankkeessa tarvinnut maksaa takaisin. Alustavien menoselvitysten ja lopullisesti kirjatun tuloksen väliä oli melkein 300 000 markkaa, reilusti yli kolmannes. Ensimmäisissä laskelmissa voitoksi olisi tullut lähes 130 000 eli kate olisi ollut nelisenkymmentä prosenttia.
Lampaansyöjiä arvioitiin kauttaaltaan viihdyttäväksi ja teknisesti onnistuneeksi, mutta Huovisen romaanin letkeään irrotteluun totuttautuneet mielet näkivät usein elokuvasovituksen lopputuloksen vaisumpina. Perusasiat olivat kuitenkin kunnossa näyttelijätyössä: "He saavat vain tyytyä tuomaan kuvaan kaksi rehellistä suomalaista pärstää."
– Jari Sedergren 22.12.2007
Ensimmäinen Veikko Huovisen myyntimenestyksestä Lampaansyöjistä kiinnostunut elokuvatuottaja oli Pertti "Spede" Pasanen, mutta kilpailun oikeuksista voitti Seppo Huunonen (s. 1939), jolla oli enemmänkin taustaa mainos- ja lyhytelokuvien tekijänä. Lampaansyöjät oli Huunosen debyytti niin näytelmäelokuvan ohjaajana kuin tuottajanakin.
Huovisen romaanin tavoin elokuvassakin on vain kaksi keskeistä roolia, ystävykset Valtteri ja Sepe. Heidän roolinsa menivät televisiosta tutulle parille, vanhan komediaperinteen mukaisesti suurelle Leo Lastumäelle ja vähän pienemmälle Heikki Kinnuselle. He olivat tulleet kansan suosikiksi parivaljakkona television huumorisarjasta Ällitälli, joka sai kansainvälistäkin tunnustusta osaamisestaan.
Lampaansyöjissä on poikkeuksellisen paljon kuvaajia: Kari Sohlberg siirtyi sovitulla tavalla Rauni Mollbergin käyttöön elokuvaan Maa on syntinen laulu. Kun sitten työn jatkajaksi kaavailtu Heikki Katajisto joutui auto-onnettomuuteen eikä voinut ottaa työtä vastaan, loppukuvaus jakautui kolmen miehen, Risto Inkisen, Esko Jantusen ja Pentti Auerin kesken.
Lampaansyöjät keräsi 1970-luvulla ilmestyneeksi elokuvaksi varsin paljon katsojia, 340 000, mutta kirjanpito osoitti silti miinusta. Filmografian mukaan siitä seurasi myös tulosta: elokuvasäätiön tuotantolainaa ei tappiollisessa hankkeessa tarvinnut maksaa takaisin. Alustavien menoselvitysten ja lopullisesti kirjatun tuloksen väliä oli melkein 300 000 markkaa, reilusti yli kolmannes. Ensimmäisissä laskelmissa voitoksi olisi tullut lähes 130 000 eli kate olisi ollut nelisenkymmentä prosenttia.
Lampaansyöjiä arvioitiin kauttaaltaan viihdyttäväksi ja teknisesti onnistuneeksi, mutta Huovisen romaanin letkeään irrotteluun totuttautuneet mielet näkivät usein elokuvasovituksen lopputuloksen vaisumpina. Perusasiat olivat kuitenkin kunnossa näyttelijätyössä: "He saavat vain tyytyä tuomaan kuvaan kaksi rehellistä suomalaista pärstää."
– Jari Sedergren 22.12.2007
sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007
Kettupäivien dokumenttisarjan palkinnot
Kettupäivät 2007
Kettupäivien dokumenttisarjan palkinnot
Yleistä
Dokumenttielokuvien raati ilahtui siitä, kuinka luontevasti erilaiset monikulttuuriset ja kansainväliset teemat istuvat osaksi suomalaisen dokumenttielokuvan nykypäivää käsittelivätpä ne menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta.
Raati ilahtui myös siitä, että dokumentaristit ovat rohkeasti tarttuneet vaikeisiin aiheisiin. Siitä huolimatta he ovat selvinneet dokumentaarisen elokuvanteon karikoista tavalla, joka herättää valmiiden vastausten sijaan ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua.
Nykydokumentaristien tyyli vaatii myös katsojalta ajattelua ja osallistumista. Raati haluaa kannustaa dokumentaristeja jatkamaan tällä tiellä, välttämään
toisintoja, aiheiden ja kuvien tarpeetonta kierrätystä ja löytämään uutta särmää ja karheutta sanomaansa.
Raadin mieltä kohotti myös se, että dokumentaristit eivät ole täysin unohtaneet huumoriakaan ja sen myötä satunnaista katsojaa, jota voi huoletta nimittää suureksi yleisöksi. Dokumentaarisen elokuvan positiivinen sanoma voi antaa voimaa harmauden ja alakulon voittamiseksi.
PALKITUT ELOKUVAT
Opiskelijasarja
Kunniamaininnan saa Sakari Suurosen ohjaama Meidän Molli
Meidän Molli on lyhyt tarina perheen koirasta. Elokuva on aiheensa mittainen. Siinä yhdistyvät mainiolla tavalla tragiikka ja komiikka. Pelkistettyä kerrontaa tukee napakka, särmikäs loppu.
Pääpalkinnon saa Iris Olsson elokuvallaan Kesän lapsi
Kuvaus Karjalassa lastenkodissa asuvasta 11-vuotiaasta tytöstä ja hänen matkastaan suomalaisten kummivanhempiensa luokse Vaasaan kasvaa osoittelemattomuudessaan hienosti läpivalaisuksi kielen ja kommunikaation suhteesta ja merkityksestä, kulttuurien eroista ja samuuksista, monikulttuuristen valintojen vaikeuksista ja "hyvän tekemisen" sekä sen tulosten suhteesta. Kesän lapsi ei tyrkytä valmiita vastauksia eikä moralisoi mutta antaa hienovaraisilla valinnoillaan ja vaihtoehdoillaan ainekset keskustelulle.
Ammattilaissarja
Kunniamaininnan saa Erkko Lyytinen elokuvallaan Puhdistus.
Mielenkuohuntaa herättävät lapsuuden muistot ohjaavat romaniperheen vaatimaan oikeutta menneistä vääryyksistä virallista tietä. Tämän osoittautuessa nykypäivässä mutkikkaaksi elokuvan teemat laajenevat ajattelua herättävällä tavalla paitsi paikkaan liittyviin tunteisiin myös muistin ja unohduksen suhteeseen niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Elokuva myötäelää notkeasti ja kangertelematta päähenkilöidensä mukana ajallisten ulottuvuuksien kaikissa näköaloissa.
Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala.
Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren
keskiviikkona, lokakuuta 24, 2007
KATSASTUKSESSA: MATTI IJÄS
Lauri Timonen tiedottaa seuraavaa:
Helsinki 17.11. - 18.11.2007
Arkadin-elokuvakerhon Suomalainen näytelmäelokuva 100 vuotta-juhlasarja jatkuu Matti Ijäs-viikonlopulla. Jo klassikoiksi kohonneiden elokuvien lisäksi tarjolla on huippunäyttelijöiden pitämiä alustuksia.
Matti Ijäs on Aki Kaurismäen rinnalla merkittävin suomalainen elokuvaohjaaja, joka on trendeistä piittaamatta johdonmukaisesti toteuttanut ja toteuttaa omaa näkemystään elokuvaohjaajana.
Ijäksen elokuvissa ihminen on vahvasti läsnä kaikkine heikkouksine ja vahvuuksineen ja sinänsä yksinkertaisista ja pienistä tapahtumista kasvaa yleispäteviä ja monitulkintaisia kuvauksia nuoruudesta ja sitä seuraavasta vanhuudesta, elämästä ja kuolemasta.
Vahvasti suomalaisesta huumorista ja kulttuurista ammentaen Matti Ijäs onkin onnistunut tekemään sekä kotimaista että kansainvälistä yleisöä kiinnostavia elokuvia, ja Ijäs-elokuvien tyypit ja repliikit sopisivat sellaisenaan lähes mihin tahansa suomalaisuuden metafysiikkaa käsittelevään tutkielmaan.
Samalla Ijäksen elokuvat ovat paras todiste käsikirjoituksen voimasta ja tätä kautta Ijäksen voi katsoa elokuvan keinoin jatkavan erityisesti Pentti Haanpään ja Veijo Meren viitoittamalla tiellä. Myös hyvät näyttelijät monessa eri sukupolvessa ovat aina olleet keskeinen osa Ijäs-elokuvien maailmaa.
Tapahtuma toteutetaan yhdessä Yleisradion kanssa.
Arkadin-elokuvakerhon Suomalainen näytelmäelokuva 100 vuotta-juhlasarja päättyy 6.12.2007 järjestettävään Rauta-aika-näytökseen.
VAPAA PÄÄSY
Esityspaikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Ohjelma:
17.11.2007
Kello 12.00: Viimeinen keikka (1984, 55 min.)
Vieraina: Esko Pesonen & Risto Salmi
Kello 14.00: Katsastus (1988, 56 min.)
Vieraina: Sulevi Peltola & Vesa Vierikko
Kello 16.00: Tuulikaappimaa (2003, 71 min.)
Vieraina: Ria Kataja & Hannes Suominen
18.11.2007
Kello 12.00: Painija (1985, 90 min.)
Vieraana: Esko Hukkanen
Kello 14.30: Kolme yötä (1989, 38 min.)
Vieraina: Kristiina Elstelä & Martti Suosalo
Kello 16.15: Pala valkoista marmoria (1998, 64 min.)
Vieraana: Lasse Pöysti
Lisätietoja:
www.arkadin.fi
Kari Pirhonen, Arkadin ry:n puheenjohtaja
Puh: 050 4688713
karipirhonen@luukku.com
Lauri Timonen, Arkadin ry:n tiedottaja
Helsinki 17.11. - 18.11.2007
Arkadin-elokuvakerhon Suomalainen näytelmäelokuva 100 vuotta-juhlasarja jatkuu Matti Ijäs-viikonlopulla. Jo klassikoiksi kohonneiden elokuvien lisäksi tarjolla on huippunäyttelijöiden pitämiä alustuksia.
Matti Ijäs on Aki Kaurismäen rinnalla merkittävin suomalainen elokuvaohjaaja, joka on trendeistä piittaamatta johdonmukaisesti toteuttanut ja toteuttaa omaa näkemystään elokuvaohjaajana.
Ijäksen elokuvissa ihminen on vahvasti läsnä kaikkine heikkouksine ja vahvuuksineen ja sinänsä yksinkertaisista ja pienistä tapahtumista kasvaa yleispäteviä ja monitulkintaisia kuvauksia nuoruudesta ja sitä seuraavasta vanhuudesta, elämästä ja kuolemasta.
Vahvasti suomalaisesta huumorista ja kulttuurista ammentaen Matti Ijäs onkin onnistunut tekemään sekä kotimaista että kansainvälistä yleisöä kiinnostavia elokuvia, ja Ijäs-elokuvien tyypit ja repliikit sopisivat sellaisenaan lähes mihin tahansa suomalaisuuden metafysiikkaa käsittelevään tutkielmaan.
Samalla Ijäksen elokuvat ovat paras todiste käsikirjoituksen voimasta ja tätä kautta Ijäksen voi katsoa elokuvan keinoin jatkavan erityisesti Pentti Haanpään ja Veijo Meren viitoittamalla tiellä. Myös hyvät näyttelijät monessa eri sukupolvessa ovat aina olleet keskeinen osa Ijäs-elokuvien maailmaa.
Tapahtuma toteutetaan yhdessä Yleisradion kanssa.
Arkadin-elokuvakerhon Suomalainen näytelmäelokuva 100 vuotta-juhlasarja päättyy 6.12.2007 järjestettävään Rauta-aika-näytökseen.
VAPAA PÄÄSY
Esityspaikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Ohjelma:
17.11.2007
Kello 12.00: Viimeinen keikka (1984, 55 min.)
Vieraina: Esko Pesonen & Risto Salmi
Kello 14.00: Katsastus (1988, 56 min.)
Vieraina: Sulevi Peltola & Vesa Vierikko
Kello 16.00: Tuulikaappimaa (2003, 71 min.)
Vieraina: Ria Kataja & Hannes Suominen
18.11.2007
Kello 12.00: Painija (1985, 90 min.)
Vieraana: Esko Hukkanen
Kello 14.30: Kolme yötä (1989, 38 min.)
Vieraina: Kristiina Elstelä & Martti Suosalo
Kello 16.15: Pala valkoista marmoria (1998, 64 min.)
Vieraana: Lasse Pöysti
Lisätietoja:
www.arkadin.fi
Kari Pirhonen, Arkadin ry:n puheenjohtaja
Puh: 050 4688713
karipirhonen@luukku.com
Lauri Timonen, Arkadin ry:n tiedottaja
maanantaina, lokakuuta 15, 2007
INARIN SKÁBMAGOVAT–FESTIVAALI TÄYTTÄÄ 10 VUOTTA
Tänään jaeltuja tiedotteita, olkaa hyvä:
Inari valmistautuu juhlimaan. Alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat järjestetään 10. kerran tammikuun 23.-27. päivinä 2008. Festivaalin teemana on saamelaisfilmien lisäksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen (Native Americans) elokuvatuotanto.
Aiempina vuosina kaukaisimmat vieraat ovat olleet Kanadan, Brasilian, Meksikon ja Havaijin alkuperäiskansoja, aboriginaaleja Australiasta, inuiitteja Nunavutista, maoreja Uudesta Seelannista, komeja Venäjältä sekä jorubat Nigeriasta.
Juhlavuoden kunniaksi ohjelmistossa on perinteisten fiktio- ja dokumenttielokuvien lisäksi myös muuta kulttuuria: teatteria, musiikkia. Oman värinsä festivaalille tuo se, että Nils-Aslak Valkeapään Joikuja-levy (1968) – ja käytännössä saamelainen populaarimusiikki – täyttää 40 vuotta.
Lapset ja nuoret ovat olleet koko Skábmagovat-historian ajan tärkeitä. Festivaalit alkavatkin jo keskiviikkona lasten ja nuorten ohjelmilla. Inarin Siidassa ja Ivalon Aslakissa esitetään sekä saamelaisia että muiden alkuperäiskansojen lastenfilmejä, joista osa on lasten itsensä tekemiä. Myös tuore saamenkielinen lasten tv-ohjelma Unna Junná näyttäytyy festivaaleilla.
Skábmagovat-festivaalin erikoisuus, Revontuliteatteri, nousee jälleen metsän siimekseen. Kymmenes lumirakennusvuosi uusine yllätyksineen takaa monta mieleenpainuvaa ja tunnelmallista elämystä pohjoisen taivaan alla.
Skábmagovat-festivaalin taiteellisena johtajana toimii Jorma Lehtola ja festivaalijohtajana Sari Valkonen.
Skábmagovat-elokuvafestivaali on osa Kaamoksen kuvia-tapahtumaa, jonka ensimmäinen osa, Ylä-Lapin luontokeskuksen järjestämä Camera Borealis-luontoelokuvatapahtuma järjestetään 17.-18.11.2007.
Festivaalin järjestävät Saamelaistaiteen tukiyhdistys, Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida, YLE Sámi Radio, Inarin kunta ja Saamelaiskäräjät. Tapahtumaa tukevat Lapin kulttuurirahasto, Saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto ja Valtion elokuvataidetoimikunta.
Inari valmistautuu juhlimaan. Alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat järjestetään 10. kerran tammikuun 23.-27. päivinä 2008. Festivaalin teemana on saamelaisfilmien lisäksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen (Native Americans) elokuvatuotanto.
Aiempina vuosina kaukaisimmat vieraat ovat olleet Kanadan, Brasilian, Meksikon ja Havaijin alkuperäiskansoja, aboriginaaleja Australiasta, inuiitteja Nunavutista, maoreja Uudesta Seelannista, komeja Venäjältä sekä jorubat Nigeriasta.
Juhlavuoden kunniaksi ohjelmistossa on perinteisten fiktio- ja dokumenttielokuvien lisäksi myös muuta kulttuuria: teatteria, musiikkia. Oman värinsä festivaalille tuo se, että Nils-Aslak Valkeapään Joikuja-levy (1968) – ja käytännössä saamelainen populaarimusiikki – täyttää 40 vuotta.
Lapset ja nuoret ovat olleet koko Skábmagovat-historian ajan tärkeitä. Festivaalit alkavatkin jo keskiviikkona lasten ja nuorten ohjelmilla. Inarin Siidassa ja Ivalon Aslakissa esitetään sekä saamelaisia että muiden alkuperäiskansojen lastenfilmejä, joista osa on lasten itsensä tekemiä. Myös tuore saamenkielinen lasten tv-ohjelma Unna Junná näyttäytyy festivaaleilla.
Skábmagovat-festivaalin erikoisuus, Revontuliteatteri, nousee jälleen metsän siimekseen. Kymmenes lumirakennusvuosi uusine yllätyksineen takaa monta mieleenpainuvaa ja tunnelmallista elämystä pohjoisen taivaan alla.
Skábmagovat-festivaalin taiteellisena johtajana toimii Jorma Lehtola ja festivaalijohtajana Sari Valkonen.
Skábmagovat-elokuvafestivaali on osa Kaamoksen kuvia-tapahtumaa, jonka ensimmäinen osa, Ylä-Lapin luontokeskuksen järjestämä Camera Borealis-luontoelokuvatapahtuma järjestetään 17.-18.11.2007.
Festivaalin järjestävät Saamelaistaiteen tukiyhdistys, Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida, YLE Sámi Radio, Inarin kunta ja Saamelaiskäräjät. Tapahtumaa tukevat Lapin kulttuurirahasto, Saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto ja Valtion elokuvataidetoimikunta.
torstaina, lokakuuta 11, 2007
Kirjallisuutta ja elokuvaa
Kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Doris Lessingille. Lessingin omaelämäkerralliset, usein Afrikkaa sivuavat teokset ovat täynnään Wikipedia-tekstiä lainaten "politiikkaa, sosiaalisia suhteita, kulttuurien yhteenottoa, rotusyrjintää ja rotujen eriarvoisuutta, 'kamppailua vastakkaisten elementtien lomassa omana yksilöllisenä persoonallisuutena' sekä konfliktia 'invidualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän' välillä.
Suomessahan mikään kirja ei ole koskaan tarpeeksi hauska, jollei sitten kyse ole, niin kuin nykyään kaikkein useimmin, dekkarista. Kirjallinen keskustelukin on tietysti pohtinut kaikkein eniten sitä, että ovatko dekkarit kirjallisuutta. Sen mukaisesti sitten nimetään jo yliopistolliset oppituolitkin kirjallisuudessa. Mieluummin sitä katselee maailmaa historioitsijana, vaikka syntinsä toki siinäkin.
Lessingin palkintokaapin lukeminen kertoo, kuinka menestyvän ja ura palkitaan tihentyvällä tahdilla: Somerset Maugham Award (1954), Prix Médicis étranger (1976), Österreichischer Staatspreis für Europäische Literatur (1981), Shakespeare-Preis der Alfred Toepfer Stiftung F. V. S., Hamburg (1982), W. H. Smith Literary Award (1986), Palermo Prize (1987), Premio Internazionale Mondello (1987), Premio Grinzane Cavour (1989), James Tait Black Memorial Book Prize (1995), Los Angeles Times Book Prize (1995), Premio Internacional Catalunya (1999), David Cohen British Literary Prize (2001), Companion of Honour from the Royal Society of Literature (2001), Premio Principe de Asturias (2001), S.T. Dupont Golden PEN Award (2002), Nobel Prize (2007).
Näitä katsoessa on kiva seurata suomalaisten Internet-keskustelupalstojen pohdintaa seuraavasta suomalaisesta kirjallisuuden Nobelin saajasta.
Elokuvassakin on palkintoja jaettu. On kiintoisaa vertailla sitä tosiasiaa, että Pohjoismaiden elokuvapalkinto annettiin tanskalaiselokuvalla Kunsten at græde i kor (suom. "Kuorossa itkemisen taito"). "Elokuva on yhtä aikaa järkyttävä ja viihdyttävä ja käsittelee lasten hyväksikäytön kaltaista vaikeaa aihetta terävästi mutta inhimillisesti", kiittelee jury.
Suomi osallistui kilpailuun elokuvalla, joka käsitteli humoristisesti miesprostituutiota.
Suomessahan mikään kirja ei ole koskaan tarpeeksi hauska, jollei sitten kyse ole, niin kuin nykyään kaikkein useimmin, dekkarista. Kirjallinen keskustelukin on tietysti pohtinut kaikkein eniten sitä, että ovatko dekkarit kirjallisuutta. Sen mukaisesti sitten nimetään jo yliopistolliset oppituolitkin kirjallisuudessa. Mieluummin sitä katselee maailmaa historioitsijana, vaikka syntinsä toki siinäkin.
Lessingin palkintokaapin lukeminen kertoo, kuinka menestyvän ja ura palkitaan tihentyvällä tahdilla: Somerset Maugham Award (1954), Prix Médicis étranger (1976), Österreichischer Staatspreis für Europäische Literatur (1981), Shakespeare-Preis der Alfred Toepfer Stiftung F. V. S., Hamburg (1982), W. H. Smith Literary Award (1986), Palermo Prize (1987), Premio Internazionale Mondello (1987), Premio Grinzane Cavour (1989), James Tait Black Memorial Book Prize (1995), Los Angeles Times Book Prize (1995), Premio Internacional Catalunya (1999), David Cohen British Literary Prize (2001), Companion of Honour from the Royal Society of Literature (2001), Premio Principe de Asturias (2001), S.T. Dupont Golden PEN Award (2002), Nobel Prize (2007).
Näitä katsoessa on kiva seurata suomalaisten Internet-keskustelupalstojen pohdintaa seuraavasta suomalaisesta kirjallisuuden Nobelin saajasta.
Elokuvassakin on palkintoja jaettu. On kiintoisaa vertailla sitä tosiasiaa, että Pohjoismaiden elokuvapalkinto annettiin tanskalaiselokuvalla Kunsten at græde i kor (suom. "Kuorossa itkemisen taito"). "Elokuva on yhtä aikaa järkyttävä ja viihdyttävä ja käsittelee lasten hyväksikäytön kaltaista vaikeaa aihetta terävästi mutta inhimillisesti", kiittelee jury.
Suomi osallistui kilpailuun elokuvalla, joka käsitteli humoristisesti miesprostituutiota.
IIK!!-kauhelokuvafestivaalit
Äsken mainostamieni espanjalaisten elokuvien lisäksi kaupunkiin saapuu myös kauhuelokuvia. Laitanpa tiedotteen tästäkin jakeluun:
Kolmipäiväisillä IIK!!-kauhuelokuvafestivaaleilla harvinaisuuksia
Jo kuudetta kertaa järjestettävät, vahvaa kulttimainetta nauttivat IIK!!-kauhuelokuvafestivaalit ovat laajentuneet kolmipäiväisiksi: tänä vuonna Iin (t)yöväentalolla hermoja koetellaan 1.-3. marraskuuta.
Tänä syksynä IIK!! kunnioittaa edesmenneen Ingmar Bergmanin muistoa esittämällä ohjaajalegendan ainoan varsinaisen kauhuelokuvan. Suden hetki (Vargtimmen, Ruotsi 1968) on painajaismainen mestariteos, josta nähdään festivaaleilla erittäin harvinainen pitkä versio. Elokuvaa ei ole Suomessa juuri esitetty ensi-iltakierroksensa jälkeen, ei edes paremmin tunnettua lyhyttä versiota.
Perinteisenä mykkäelokuvana esitetään tänä vuonna Bergmanin oma suosikkielokuva, Victor Sjöströmin Ajomies(Körkarlen, Ruotsi 1921). Kaikkien aikojen rakastetuimpiin mykkäklassikoihin kuuluvan kummitustarinan säestää Iissä forssalainen pianisti Risto Pelli.
Festivaaleilla nähdään luonnollisesti muutakin kuin ruotsalaista taide-elokuvaa: IIK!! ei olisi IIK!! ilman vuotuista valikoimaa enemmän tai vähemmän klassisia 70- ja 80-lukujen amerikkalaisia kauhuleffoja.
Tällä kertaa jenkkikauhun kultakautta edustavat Tobe Hooperin parhaisiin elokuviin kuuluva, harvoin nähty eksploitaatiohelmi Eaten Alive (USA 1977) ja Kathryn Bigelowin upean tunnelmallinen vampyyriwestern Near Dark (USA 1987).
Tuoreempia väristyksiä puolestaan tarjoavat espanjalaisen Jaume Balaguerón englanninkielinen sairaalakauhuelokuva Fragile (Espanja 2005) ja yksi vuoden kiistellyimmistä jatko-osista, kauhukomeetta Eli Rothin säälimätön väkivaltapläjäys Hostel 2 (USA 2007). Molemmat jäävät näillä näkymin vaille teatterilevitystä Suomessa, joten (T)yöväentaloon kannattaa suunnata jo pelkästään näiden vuoksi.
Ohjelmisto täydentyy lokakuun aikana vielä noin kolmella pitkällä elokuvalla ja parilla yllätyksellä. Mukana on myös perinteinen kauhulyhytelokuvien kilpailu, jossa tänä vuonna jaetaan pääpalkinnon lisäksi Neo Arena -hankkeen 666 euron erikoispalkinto parhaiten mobiilipäätelaitteessa toimivalle kauhuelokuvalle.
Unohtaa ei sovi myöskään festivaalien katarttista päätösklubia, jossa kuullaan elävää kuollutta musiikkia ja esitetään palkitut lyhytelokuvat. Klubilla esiintyvät tamperelainen punkpoppoo Fungus Liver ja oululais-rovaniemeläinen The Newspaper Joes, joka tulkitsee The Velvet Undergroundin kappaleita.
http://www.iikfestivaalit.net/
--
IIK!!-kauhuelokuvafestivaalit
Peipa Mäki
tiedottaja
Kolmipäiväisillä IIK!!-kauhuelokuvafestivaaleilla harvinaisuuksia
Jo kuudetta kertaa järjestettävät, vahvaa kulttimainetta nauttivat IIK!!-kauhuelokuvafestivaalit ovat laajentuneet kolmipäiväisiksi: tänä vuonna Iin (t)yöväentalolla hermoja koetellaan 1.-3. marraskuuta.
Tänä syksynä IIK!! kunnioittaa edesmenneen Ingmar Bergmanin muistoa esittämällä ohjaajalegendan ainoan varsinaisen kauhuelokuvan. Suden hetki (Vargtimmen, Ruotsi 1968) on painajaismainen mestariteos, josta nähdään festivaaleilla erittäin harvinainen pitkä versio. Elokuvaa ei ole Suomessa juuri esitetty ensi-iltakierroksensa jälkeen, ei edes paremmin tunnettua lyhyttä versiota.
Perinteisenä mykkäelokuvana esitetään tänä vuonna Bergmanin oma suosikkielokuva, Victor Sjöströmin Ajomies(Körkarlen, Ruotsi 1921). Kaikkien aikojen rakastetuimpiin mykkäklassikoihin kuuluvan kummitustarinan säestää Iissä forssalainen pianisti Risto Pelli.
Festivaaleilla nähdään luonnollisesti muutakin kuin ruotsalaista taide-elokuvaa: IIK!! ei olisi IIK!! ilman vuotuista valikoimaa enemmän tai vähemmän klassisia 70- ja 80-lukujen amerikkalaisia kauhuleffoja.
Tällä kertaa jenkkikauhun kultakautta edustavat Tobe Hooperin parhaisiin elokuviin kuuluva, harvoin nähty eksploitaatiohelmi Eaten Alive (USA 1977) ja Kathryn Bigelowin upean tunnelmallinen vampyyriwestern Near Dark (USA 1987).
Tuoreempia väristyksiä puolestaan tarjoavat espanjalaisen Jaume Balaguerón englanninkielinen sairaalakauhuelokuva Fragile (Espanja 2005) ja yksi vuoden kiistellyimmistä jatko-osista, kauhukomeetta Eli Rothin säälimätön väkivaltapläjäys Hostel 2 (USA 2007). Molemmat jäävät näillä näkymin vaille teatterilevitystä Suomessa, joten (T)yöväentaloon kannattaa suunnata jo pelkästään näiden vuoksi.
Ohjelmisto täydentyy lokakuun aikana vielä noin kolmella pitkällä elokuvalla ja parilla yllätyksellä. Mukana on myös perinteinen kauhulyhytelokuvien kilpailu, jossa tänä vuonna jaetaan pääpalkinnon lisäksi Neo Arena -hankkeen 666 euron erikoispalkinto parhaiten mobiilipäätelaitteessa toimivalle kauhuelokuvalle.
Unohtaa ei sovi myöskään festivaalien katarttista päätösklubia, jossa kuullaan elävää kuollutta musiikkia ja esitetään palkitut lyhytelokuvat. Klubilla esiintyvät tamperelainen punkpoppoo Fungus Liver ja oululais-rovaniemeläinen The Newspaper Joes, joka tulkitsee The Velvet Undergroundin kappaleita.
http://www.iikfestivaalit.net/
--
IIK!!-kauhuelokuvafestivaalit
Peipa Mäki
tiedottaja
Espanjalaisia elokuvia ilmatteeksi
Tiedote rävähti postiluukkuun, joten jaamme sen maailmalle saman tiensä:
Suomi-Espanja seura ry täyttää 50 vuotta.
Juhlan kunniaksi esitämme neljä espanjalaista elokuvaa.
15.–18.10.2007
BRISTOL (Mikonkatu 8, Helsinki)
Tekstitys englanniksi
K-18
VAPAA PÄÄSY
Ma 15.10 klo 16:00 París-Tombuctú (1999). Ohjaus: Luis García Berlanga. Kesto 1t 53min
Ti 16.10 klo 16:00 Crimen ferpecto (2004). Ohjaus: Alex de la Iglesia. Kesto: 1t 44min
Ke 17.10 klo 15:30 Amigo/Amado (1998). Ohjaus: Ventura Pons. Kesto: 1h 28min
To 18.10 klo 16:00 La luz prodigiosa (2002). Ohjaus: Miguel Hermoso. Kesto: 1t 45min
Järjestäjät: Espanjan suurlähetystö sekä Suomi-Espanja seura ry
www.suomiespanjaseura.fi
Suomi-Espanja seura ry täyttää 50 vuotta.
Juhlan kunniaksi esitämme neljä espanjalaista elokuvaa.
15.–18.10.2007
BRISTOL (Mikonkatu 8, Helsinki)
Tekstitys englanniksi
K-18
VAPAA PÄÄSY
Ma 15.10 klo 16:00 París-Tombuctú (1999). Ohjaus: Luis García Berlanga. Kesto 1t 53min
Ti 16.10 klo 16:00 Crimen ferpecto (2004). Ohjaus: Alex de la Iglesia. Kesto: 1t 44min
Ke 17.10 klo 15:30 Amigo/Amado (1998). Ohjaus: Ventura Pons. Kesto: 1h 28min
To 18.10 klo 16:00 La luz prodigiosa (2002). Ohjaus: Miguel Hermoso. Kesto: 1t 45min
Järjestäjät: Espanjan suurlähetystö sekä Suomi-Espanja seura ry
www.suomiespanjaseura.fi
maanantaina, syyskuuta 10, 2007
Mashgh-e shab
Englanninkielinen nimi: Homework. Valmistusmaa ja -vuosi: Iran 1989. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Tuottaja, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus: Abbas Kiarostami. Kuvaus: Iraj Safavi, Ali-Ashgar Mirzai. Äänitys: Ahmad Asguari. Äänen miksaus: Changulz Sayad. Esiintyjiä: Babak Ahmadpoor, Farhang Akhavan, Mohammed Reza Nematzadeh. Pituus: 86 min (16 mm)
Mashq-e shab on Iranin tunnetuimman elokuvaohjaajan Abbas Kiarostamin (s. 1940) pienimuotoinen dokumentti vanhemmuudesta Iranissa. Vähän tunnettu elokuva esittää kertomuksensa lapsen näkökulmasta ja keskittyy tarkestelemaan vanhempien asenteita lastensa kasvatukseen. Kiarostamin omien sanojen mukaan kyse ei ole elokuvasta, vaan elokuvallisesta tutkimuksesta, jonka tarkoituksena oli pureutua Iranin koululaitoksen ongelmiin sellaisena, kun hän oli ne kohdannut joka ilta omien lastensa kanssa.
Asetelma on tietysti hieman erilainen kuin koulutusta pitkään jakaneissa maissa. Iranissa koulua käyvä lapsi joutuu kohtaamaan kotonaan mahdollisesti lukutaidottomat vanhempansa ja sukulaisensa: heille koulu voi olla täysin vieras elementti arkipäivässä. Koulun tavoitteiden ja kodin arkipäivän välille voi rakentua syviäkin ristiriitoja.
Koulusta annettuja kotitehtäviä tehdessään lapset kameran edessä ovat avomielisempiä kuin aikuiset koskaan olisivat – vielä peruskoululaisikäisten lastenkin suusta kuulee totuuksia solkenaan.
Ohjaaja esiintyy itse varsin keskeisellä tavalla filmin alussa selittäen omia tarkoitusperiään, reflektiivisyyden periaate korostuu myös leikkauksessa, jossa kuva siirtyy varsin usein lapsesta kuvaajaan, joka on ohjaaja itse. Ohjaajan oma kommentaari teemaan on tietysti mieliinpainuva: "Emme voi koskaan päästä lähelle totuutta muuten kuin valehtelemalla." Kiarostami ei "Kotitehtävässäkään" anna ratkaisuja, vaan päästää sen sijaan ilmoille joukon kysymyksiä, joilla totuutta voidaan lähestyä.
Elokuva on näistä piirteistään huolimatta hauska, miellyttävä ja helposti katsottava. Lasten karisma muistuttaa meistä siitä, mitä lapsena oleminen tarkoittaa.
Elokuvaa on luonnehdittu kiintoisaksi näkökulmaksi Iraniin, maahan joka on jatkuvasta kansainvälispoliittisesta huomiostaan huolimatta varsin tuntematon suurimmalle osalle eurooppalaisia ja amerikkalaisia.
British Film Institute on nostanut elokuvan kymmenen valiodokumentaarin joukkoon maailmassa.
– Jari Sedergren 22.8.2007
LISÄLUKEMISTA: Sight & Soundin perustelu.
Mashq-e shab on Iranin tunnetuimman elokuvaohjaajan Abbas Kiarostamin (s. 1940) pienimuotoinen dokumentti vanhemmuudesta Iranissa. Vähän tunnettu elokuva esittää kertomuksensa lapsen näkökulmasta ja keskittyy tarkestelemaan vanhempien asenteita lastensa kasvatukseen. Kiarostamin omien sanojen mukaan kyse ei ole elokuvasta, vaan elokuvallisesta tutkimuksesta, jonka tarkoituksena oli pureutua Iranin koululaitoksen ongelmiin sellaisena, kun hän oli ne kohdannut joka ilta omien lastensa kanssa.
Asetelma on tietysti hieman erilainen kuin koulutusta pitkään jakaneissa maissa. Iranissa koulua käyvä lapsi joutuu kohtaamaan kotonaan mahdollisesti lukutaidottomat vanhempansa ja sukulaisensa: heille koulu voi olla täysin vieras elementti arkipäivässä. Koulun tavoitteiden ja kodin arkipäivän välille voi rakentua syviäkin ristiriitoja.
Koulusta annettuja kotitehtäviä tehdessään lapset kameran edessä ovat avomielisempiä kuin aikuiset koskaan olisivat – vielä peruskoululaisikäisten lastenkin suusta kuulee totuuksia solkenaan.
Ohjaaja esiintyy itse varsin keskeisellä tavalla filmin alussa selittäen omia tarkoitusperiään, reflektiivisyyden periaate korostuu myös leikkauksessa, jossa kuva siirtyy varsin usein lapsesta kuvaajaan, joka on ohjaaja itse. Ohjaajan oma kommentaari teemaan on tietysti mieliinpainuva: "Emme voi koskaan päästä lähelle totuutta muuten kuin valehtelemalla." Kiarostami ei "Kotitehtävässäkään" anna ratkaisuja, vaan päästää sen sijaan ilmoille joukon kysymyksiä, joilla totuutta voidaan lähestyä.
Elokuva on näistä piirteistään huolimatta hauska, miellyttävä ja helposti katsottava. Lasten karisma muistuttaa meistä siitä, mitä lapsena oleminen tarkoittaa.
Elokuvaa on luonnehdittu kiintoisaksi näkökulmaksi Iraniin, maahan joka on jatkuvasta kansainvälispoliittisesta huomiostaan huolimatta varsin tuntematon suurimmalle osalle eurooppalaisia ja amerikkalaisia.
British Film Institute on nostanut elokuvan kymmenen valiodokumentaarin joukkoon maailmassa.
– Jari Sedergren 22.8.2007
LISÄLUKEMISTA: Sight & Soundin perustelu.
perjantaina, syyskuuta 07, 2007
Takiaispallo
Ruotsinkielinen nimi: Kardborren. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Filmi-Jatta oy. Tuotannonjohto: Pentti Helanne. Tuotantopäällikkö: Peter Lindholm. Ohjaus: Veli-Maitti Saikkonen. Käsikirjoitus: Kerttu-Kaarina Suosalmi ja työryhmä. Kuvaus: Raimo Hartzell. Kamera-assistentti: Peter Holmén. Valokuvat: Risto Laine, Jussi Aalto (julisteen valokuva). Lavastus: Liti Sablotsky. Musiikki: Eero Koivistoinen. Studio-orkesterissa soittavat mm. Vesa Aaltonen, Måns Groundström, Pekka Pöyry ja Jukka Tolonen, kaikki tuttuja Tasavallan Presidentti –yhtyeestä sekä Harry Backlund, Esa Helasvuo, Eero Koivistoinen, Mike Koskinen ja eri orkestereista koottu jousiryhmä. Laulut: "Saat kaiken", säv. Eero Koivistoinen, san. Pertti Reponen, es. Kirka; Vanhan virsikirjan virret 225 ja 557. "Kaukainen valo", säv. ja sov. Eero Koivistoinen, san. Pertti Reponen, es. Kirka. Leikkaus: Risto Salo. Äänitys: Timo Linnasalo, Jouko Lumme. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Järjestäjät: Liti Sablotsky, Irmeli Kaukolehto. Pääosissa: Hillevi Lagerstam (rva Saarinen, Aaron vaimo), Tapio Hämäläinen (työnjohtaja Aaro Saarinen), Aila Arajuuri (Marjatta Kaartinen, Erkin vaimo). Gustav Wiklund (vakuutustarkastaja Erik Kaartinen), Terhi Panula (Annika Saarinen), Kirka Babitzin (pop-yhtyeen laulusolisti), Pekka Saaristo (Martti Saarinen), Sami Panula (Sami Saarinen), Titti Brotherus (Titi Kaartinen), Veikko Nissinen (omituinen mies), Erkki Tolvanen (mies tehdassalissa), Yrjö Pelkonen (luottamusmies), Markku Savolainen (työnjohtaja Miettinen), Anitta Niemi (Annikan tyttöystävä), Teemu Kassila (poika tanssipaikalla). Helsingin ensi-esitys: 11.9.1970 Edison, Ritz, Sininen kuu – tele-visiolähetyksiä: 27.8.1972 ja 3.11.1975 MTV1; 7.8.1980 MTV2; 20.6.1994 MTV3. VET: 20913 – K16 – 2160 m / 78 min
"Takiaispallo ei ole niinkään tähyämistä syvältä analyyttiseen maailmankatsomukselliseen koko-naiskuvaan kuin selkeästi piirrettyä lähikuvaa suomalaisen perheen elämästä", kirjoitti Erkka Lehtola Aamulehdessä. "Normaalielämää" kuvaava ei ollut "kesäkapinaa vaan työnjohtajan päiväkirja kuvitettuna katkelmina kolmen eri ikäkauden välittämästä kokemusaineistosta".
Takiaispallon vastaanotto oli kaiken kaikkiaan myönteinen. Sitä kehuttiin rauhalliseksi, inhimilli-seksi, psykologisesti oivaltavaksi, intiimiksi pieneksi elokuvaksi ja kerrontatyyliltään hyväksi. Se ei ollut tavallista suomalaisen elokuvan arvosteluissa: esikoisohjaaja Veli-Matti Saikkonen (s. 1941) oli onnistunut varmaotteisesti, vaikka kuusiosaisen televisiolle tehdyn mustavalkoisen draamasarjan kahdesta ensimmäisestä osasta tehty elokuvateatteriversio ollut helpoimpia läpilyöntikeinoja elokuvakriitikkojen tunnetusti tiheässä seulassa.
Takiaispallo sai laatutukipalkinnon, pääosassa ollut Hillevi Lagerstam Jussi-patsaan. Siitä huolimatta yleisömenestys ei ollut edes aivan keskitasoa, vaikka 100 000 katsojan raja ylitettiinkin. Silloinkaan katsojamäärä ei riittänyt kääntämään elokuvakohtaista tulosta positiiviseksi: tuotantoyhtiö kärsi yli 100 000 markan tappiot. Elokuva onnistuttiin kuitenkin myymään Ruotsiin.
Elokuva-arkistolla ei ole Takiaispallon käsikirjoitusta.
– Jari Sedergren 3.10.2007
"Takiaispallo ei ole niinkään tähyämistä syvältä analyyttiseen maailmankatsomukselliseen koko-naiskuvaan kuin selkeästi piirrettyä lähikuvaa suomalaisen perheen elämästä", kirjoitti Erkka Lehtola Aamulehdessä. "Normaalielämää" kuvaava ei ollut "kesäkapinaa vaan työnjohtajan päiväkirja kuvitettuna katkelmina kolmen eri ikäkauden välittämästä kokemusaineistosta".
Takiaispallon vastaanotto oli kaiken kaikkiaan myönteinen. Sitä kehuttiin rauhalliseksi, inhimilli-seksi, psykologisesti oivaltavaksi, intiimiksi pieneksi elokuvaksi ja kerrontatyyliltään hyväksi. Se ei ollut tavallista suomalaisen elokuvan arvosteluissa: esikoisohjaaja Veli-Matti Saikkonen (s. 1941) oli onnistunut varmaotteisesti, vaikka kuusiosaisen televisiolle tehdyn mustavalkoisen draamasarjan kahdesta ensimmäisestä osasta tehty elokuvateatteriversio ollut helpoimpia läpilyöntikeinoja elokuvakriitikkojen tunnetusti tiheässä seulassa.
Takiaispallo sai laatutukipalkinnon, pääosassa ollut Hillevi Lagerstam Jussi-patsaan. Siitä huolimatta yleisömenestys ei ollut edes aivan keskitasoa, vaikka 100 000 katsojan raja ylitettiinkin. Silloinkaan katsojamäärä ei riittänyt kääntämään elokuvakohtaista tulosta positiiviseksi: tuotantoyhtiö kärsi yli 100 000 markan tappiot. Elokuva onnistuttiin kuitenkin myymään Ruotsiin.
Elokuva-arkistolla ei ole Takiaispallon käsikirjoitusta.
– Jari Sedergren 3.10.2007
tiistaina, syyskuuta 04, 2007
Torjutud mälestused
Suomenkielinen nimi: Torjutut muistot. Valmistusmaat ja -vuosi: Suomi, Viro 2005. Tuotantoyhtiö: FantasiaFilmi Oy, Allfilm OÜ. Tuottaja: Nina Koljonen. Pille Rünk (yhteistuottaja Allfilmistä). Ohjaus ja käsikirjoitus: Imbi Paju. Kuvaus: Marita Hällfors. Musiikki: Mart-Mätis Lill. Leikkaus: Riitta Poikselkä. Ääni: Ivo Felt. Pääesiintyjät: Aine ja Vaike Paju. Helsingin ensiesitys: 8.1.2006 Bio Rex, erikoisesitys – televisio: 19.12.2006 YLE TV2 – 60 min
Torjuttujen muistojen ohjaaja ja käsikirjoittaja Imbi Pajun äiti ja tämän kaksoissisar kuuluivat niihin virolaisiin, jotka neuvostomiehityksien aikana (1940-1941 ja 1945-1991) joutuivat kymmenien tuhansien kohtalotovereittensa kanssa pidätetyksi ja karkotetuksi syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta.
18-vuotiaana vuonna 1948 kehdeksaksi vuodeksi pakkotöihin passitetut vaikenivat kokemuksistaan pitkäksi ajaksi.
Imbi Paju (s. 1959) mielestä liian pitkäksi aikaa: sama pelko pitää yhä kourissaan monia virolaisia.
Pajun kirjoittama saman niminen teos (Like 2006) lähtee kirjailijan mukaan halusta ymmärtää, millaisia kokemuksia hänen äitinsä on kantanut mukanaan ja elänyt unissaan puoli vuosisataa.
Päästäkseen lähemmäksi äitinsä kokemusta hän haastatteli neuvostomiehityksen ja terrorin julmuudet kokeneita ihmisiä ja aihetta tutkineita henkilöitä.
Keskeiseksi kysymykseksi tässä "yhden naisen totuuskomissiossa" nousivat: Mitä oikeastaan tapahtui ja miksi? Miksi Gulagin vankileirillä tapettiin miljoonia hyviä ja lahjakkaita ihmisiä? Miten uhreista tulee syyllisiä?"
Paju päätyy siihen, että terrori tuottamien painajaismaisten muistojen torjuminen on ainoa selviytymiskeino. Pajun äidin sisar sanoi ensimmäisissä haastatteluissa mieluummin kuolevansa kuin kertovansa tarinansa.
Kumpikaan sisar ei vieläkään tiedä, miksi juuri heidät julistettiin rosvoiksi ja miksi juuri heidän kotinsa joutui silmälläpidon alaiseksi. Kohtelun väkivaltaisuus ja sattumanvaraisuus tuo mukanaan yllättävän psykologisen tekijän: uhrin yksilötasolla kokeman häpeän.
Torjutut muistot nostaa yksittäisten perheiden tragedian merkityksen. Toistuessaan ne voivat kasvaa kansalliseksi tragediaksi. Vaikka Viro on itsenäinen, kansallinen trauma kannattelee aiemmin syntynyttä pelon ilmapiiriä, Paju sanoo. Menneisyys halutaan unohtaa, siitä ei haluta puhua, mutta silti sen vaikutukset näkyvät yksittäisten perheiden elämässä ja siten koko yhteiskunnassa.
Parantuminen näistä traumoista on kuitenkin mahdollista vain avautumisen kautta, Paju vakuuttaa. Hän tekee yhtä aikaa surutyötä ja historiantutkimusta.
Elokuvan ohjannut Imbi Paju on tunnetuimpia virolaisiin tiedotusvälineisiin kirjoittavista journalisteista. Suomessa hän on työskennellyt kirjeenvaihtajana sekä Päevalehtin että Postimeesin palveluksessa.
Paju tunnetaan yhteiskunnallisesti arkojen teemojen esille tuojana sekä Viron että Suomen lehdissä. Pajun tunnetuimmat televisioohjaukset ovat: Helsinki - Euroopan kulttuuripääkaupunki (2000), Sangasten linna ja kreivi Berg (1999) ja Rajakülan kansa - elokuva vanhauskoisista (1998).
Suomen Kuvalehden toimittajan Risto Lindstedtin haastattelussa (28.5.2007) Paju kertoo seuraavaa:
"Imbi kirjoitti itselleen ymmärrystä, ja se muuttui ristiretkeksi pahuutta vastaan, tai ehkä paremminkin, ristiretkeksi muistin ja historian dialogin puolesta, kollektiivisen muistamisen puolesta. 'Jos se muisti katoaa, silloin häviää tulevien sukupolvien mahdollisuus vastuunalaisuuteen. Kuinka suurta pahuus on sitten ollutkaan, olen kuitenkin voinut syntyä. Se tarkoittaa vastuunottamista.'
Tähän Paju uskoo ja siihen, ettei kansallinen identiteetti voi missään perustua moraaliselle sokeudelle. 'Yritys jäsentää maailmaa ei ole jonkun puolelle asettumista, paitsi ihmisyyden. Pitää herkistyä, jotta voi ymmärtää ja puhua ilman vihaa.
Kuinka paljon historiasta pitää puhua, kuinka paljon on riittävästi? Muisti on sosiaalihistorian objekti: tutkitaan sitä mitä ei enää ole mutta mikä vaikuttaa edelleen.'
Historia on sitä, mitä aika tekee meissä."
– Jari Sedergren 23.10. 2007
Torjuttujen muistojen ohjaaja ja käsikirjoittaja Imbi Pajun äiti ja tämän kaksoissisar kuuluivat niihin virolaisiin, jotka neuvostomiehityksien aikana (1940-1941 ja 1945-1991) joutuivat kymmenien tuhansien kohtalotovereittensa kanssa pidätetyksi ja karkotetuksi syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta.
18-vuotiaana vuonna 1948 kehdeksaksi vuodeksi pakkotöihin passitetut vaikenivat kokemuksistaan pitkäksi ajaksi.
Imbi Paju (s. 1959) mielestä liian pitkäksi aikaa: sama pelko pitää yhä kourissaan monia virolaisia.
Pajun kirjoittama saman niminen teos (Like 2006) lähtee kirjailijan mukaan halusta ymmärtää, millaisia kokemuksia hänen äitinsä on kantanut mukanaan ja elänyt unissaan puoli vuosisataa.
Päästäkseen lähemmäksi äitinsä kokemusta hän haastatteli neuvostomiehityksen ja terrorin julmuudet kokeneita ihmisiä ja aihetta tutkineita henkilöitä.
Keskeiseksi kysymykseksi tässä "yhden naisen totuuskomissiossa" nousivat: Mitä oikeastaan tapahtui ja miksi? Miksi Gulagin vankileirillä tapettiin miljoonia hyviä ja lahjakkaita ihmisiä? Miten uhreista tulee syyllisiä?"
Paju päätyy siihen, että terrori tuottamien painajaismaisten muistojen torjuminen on ainoa selviytymiskeino. Pajun äidin sisar sanoi ensimmäisissä haastatteluissa mieluummin kuolevansa kuin kertovansa tarinansa.
Kumpikaan sisar ei vieläkään tiedä, miksi juuri heidät julistettiin rosvoiksi ja miksi juuri heidän kotinsa joutui silmälläpidon alaiseksi. Kohtelun väkivaltaisuus ja sattumanvaraisuus tuo mukanaan yllättävän psykologisen tekijän: uhrin yksilötasolla kokeman häpeän.
Torjutut muistot nostaa yksittäisten perheiden tragedian merkityksen. Toistuessaan ne voivat kasvaa kansalliseksi tragediaksi. Vaikka Viro on itsenäinen, kansallinen trauma kannattelee aiemmin syntynyttä pelon ilmapiiriä, Paju sanoo. Menneisyys halutaan unohtaa, siitä ei haluta puhua, mutta silti sen vaikutukset näkyvät yksittäisten perheiden elämässä ja siten koko yhteiskunnassa.
Parantuminen näistä traumoista on kuitenkin mahdollista vain avautumisen kautta, Paju vakuuttaa. Hän tekee yhtä aikaa surutyötä ja historiantutkimusta.
Elokuvan ohjannut Imbi Paju on tunnetuimpia virolaisiin tiedotusvälineisiin kirjoittavista journalisteista. Suomessa hän on työskennellyt kirjeenvaihtajana sekä Päevalehtin että Postimeesin palveluksessa.
Paju tunnetaan yhteiskunnallisesti arkojen teemojen esille tuojana sekä Viron että Suomen lehdissä. Pajun tunnetuimmat televisioohjaukset ovat: Helsinki - Euroopan kulttuuripääkaupunki (2000), Sangasten linna ja kreivi Berg (1999) ja Rajakülan kansa - elokuva vanhauskoisista (1998).
Suomen Kuvalehden toimittajan Risto Lindstedtin haastattelussa (28.5.2007) Paju kertoo seuraavaa:
"Imbi kirjoitti itselleen ymmärrystä, ja se muuttui ristiretkeksi pahuutta vastaan, tai ehkä paremminkin, ristiretkeksi muistin ja historian dialogin puolesta, kollektiivisen muistamisen puolesta. 'Jos se muisti katoaa, silloin häviää tulevien sukupolvien mahdollisuus vastuunalaisuuteen. Kuinka suurta pahuus on sitten ollutkaan, olen kuitenkin voinut syntyä. Se tarkoittaa vastuunottamista.'
Tähän Paju uskoo ja siihen, ettei kansallinen identiteetti voi missään perustua moraaliselle sokeudelle. 'Yritys jäsentää maailmaa ei ole jonkun puolelle asettumista, paitsi ihmisyyden. Pitää herkistyä, jotta voi ymmärtää ja puhua ilman vihaa.
Kuinka paljon historiasta pitää puhua, kuinka paljon on riittävästi? Muisti on sosiaalihistorian objekti: tutkitaan sitä mitä ei enää ole mutta mikä vaikuttaa edelleen.'
Historia on sitä, mitä aika tekee meissä."
– Jari Sedergren 23.10. 2007
lauantaina, syyskuuta 01, 2007
V2 – Jäätynyt enkeli
Valmistusmaa ja –vuosi: Suomi 2006. Tuotantoyhtiö: Solar Films. Levitys: Buena Vista International Finland. Tuottaja: Markus Selin. Executive-tuottaja: Jukka Helle. Tuotantopäällikkö: Sirkka Rautiainen. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Kuvaus: Pini Hellstedt. Käsikirjoitus: Marko Leino Reijo Mäen romaanista Jäätynyt enkeli (1990). Leikkaus: Dan Peled. Äänisuunnittelu: Jyrki Rahkonen. Musiikki: Lauri Porra. Laulut: NORTHER: Frozen Angel, säv. & san. K.Ranta. KOTITEOLLISUUS: Pullon henki, säv. Kotiteollisuus, san. Hynynen sov. Kotiteollisuus & M.Karmila.TAROT: Ashes To The Stars,säv. M.Hietala, Z.Hietala & J.Tolsa, san. M.Hietala. BLAKE: Black and Cold, säv. A.Seppovaara san. A.Seppovaara & T.Jarva sov. A.Seppovaara, S.Hassinen, P.Majuri & H.Leidén. THUNDERSTONE: 10.000 Ways, säv. N.Laurenne, K.Tornack, P.Rantanen, M.Rantanen & T.Hjelm san. N.Laurenne. AMORPHIS: House Of Sleep, säv. Esa Holopainen san. Paavo Haavikko. TURMION KÄTILÖT: Pirun nyrkki, säv. & san. MC Raaka Pee & DJ Vastapallo. CHARON: Ride On Tears, säv. Leppäluoto/Sipilä/ Hautamäki/Tuohimaa/Karihtala san. Leppäluoto. KIUAS: Bleeding Strings, säv. & san. Mikko Salovaara. PRIVATE LINE: Sound Advice (3.42) säv. Sammy, Ilari, Fredrik Thomander & Anders Wikström. san. Sammy & Ronny Winter. TIMO RAUTIAINEN: Hiljaisen talven lapsi, säv. & san. & sov. Tuomas Holopainen.MANA MANA: Liisa, säv. & san. Jouni Mömmö, sov. Otra. VENDETTA: Search In The Darkness, säv. & san. Timo Vuorenmaa. THE SCOURGER: Maximum Intensity, säv. S.Tarvainen san. J.Hurskainen & K.Gottberg. KOTIPELTO: Sleep Well, säv. T.Kotipelto & T.Väinölä san. T.Kotipelto. Katso video elokuvan loppulaulusta! Soundtrackin miksaus: Mika Jussila, Finnvox. Lavastus: Pirjo Rossi. Puvustus: Meiju Väisänen. Maskeeraus: Mari Vaalasranta. Päähenkilöt: Juha Veijonen (Jussi Vares), Hannu-pekka Björkman (Jakke Tienvieri), Jussi Lampi (Veikko Hopea), Johanna Kokko (Mirjami Sinervo), Lotta Lindroos (Lila Haapala), Kari-Pekka Toivonen (Taisto Pusenius), Pekka Huotari (Harry Jalkanen), Kari Väänänen (Usko Saastamoinen), Matti Onnismaa (Matti Urjala), Vesa Vierikko (Aarno Kaitainen), Tommi Korpela (Tom Marjola), Jasper Pääkkönen (Dante Hell), Norther: Jukka Koskinen, Petri Lindroos, Tuomas Planman, Kristian Ranta, Heikki Saari (Dante Hell -bändi). Kari Hietalahti (Kullervo Visuri), Elina Knihtiä (Sirkka Bryggman), Markku Pelola (Luusalmi), Jope Ruonansuu (komisario Hautavainio), Jere Kannus (Turkka Mastomäki), Niko Saarela (teatteriohjaaja), Eeva Litmanen (respan täti), Tero Tiittanen, Nea Kivistö, Mirka Mylläri, Kasperi Kuusenmäki (teatterinuoria), Risto Aaltonen (Edwin Hopea), Hannu Kivioja (Kai Hopea), Teemu Lehtilä (vanhempi Lindemann), Janus Hanski (nuorempi Lindemann), Rinna Paatso (Jaana), Pauliina Hukkanen (viiva-Liisa), Jorma Sairanen (kaupunginhallituksen pj. Rantala), Sue Willberg (Isabella), Susanna Tenhunen, Katariina Takkinen, Anu-Minna Mäki, Heini Raatikainen (ruotsalaiset tytöt), Anu-Susanna Koskela (Hellmanin sihteeri), Jaakko Rantala, Veini Hautamäki, Toni Halminen, Pasi Taurén, Mikko Järvenpää, Antti Alitalo (Porin poliisit), Outi Säilä, Juha Terviö (Helsingin poliisit). VET: Levitys: Buena Vista International Finland. Helsingin ensi-ilta: 12.1.2007. Tv-varaus: MTV3. VET: A-50758 – K15 – 2660 m. Väri / 35 mm / 2,35:1 / Dolby Digital / 92 min
Turkulaiskirjailija Reijo Mäen tutuksi tekemä hahmo yksityisetsivä Jussi Varesta (Juha Veijonen) pääsi valkokankaille toistamiseen. Ensimmäinen Vares (2004) oli myös Aleksi Mäkelän ohjaus. 1,5 miljoonan euron budjetilla tehty elokuva laskettiin liikkeelle peräti 46 kopion turvin.
Teknisesti varsin onnistuneen elokuvan tyylilaji on hieman toinen. Kotisivun mainoksen mukaan: "V2 on sarjakuvamaisella henkilögallerialla miehitetty kovaotteinen, tumman huumorin ryydittämä jännityselokuva, jonka toiminnan polttopisteessä kärvistelee Reijo Mäen dekkareista tuttu turkulainen yksityisetsivä, ikuinen oikeustieteiden ylioppilas Jussi Vares. Nelikymppinen Vares on toiminnan mies, joka tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa turhia moralisoimatta. Kovapintaisella Vareksella ei ole kuin kaksi heikkoa kohtaa: kylmä olut ja kuumat naiset, joista kummastakaan hänellä ei ole tapana kieltäytyä."
Varsin miehisellä alueella siis liikutaan, eikä elokuvan naiskuva ole muutenkaan poliittisesti korrekti. Elokuva on saanut syytöksiä sekä sadismista että naisvihamielisyydestä. Suurin osa arvostelijoista kuitenkin nyökytteli päätään sujuvasti etenevän elokuvan tahdissa eikä kiinnittänyt huomiota kaljakuppilahuumorin mustimpiin ulottuvaisuuksiin, vaan tunnisti karrikoidut tilanteet huumoriksi.
Toiminta tapahtuu nyt uusissa maisemissa, sillä tällä kertaa antisankarimainen Vares siirtyy avustamaan murhasta syytetyn kaverinsa tilannetta Turusta Porin maisemiin. Matkailumainokseksi elokuvasta ei silti ole, sillä Pori osoittautuu keskimääräistä tylymmäksi ympäristöksi. Elokuva tarjoaakin koko joukon Suomen elokuvahistorian uskottavimpia pahiksia.
Elokuvan tunnusmusiikin tehnyt basisti Lauri Porra on soittanut lukuisissa erityyppisissä yhtyeissä. Tunnetuin niistä on metallibändi Stratovarius, muita hänen yhtyeitään ovat Ben Granfelt Band, Emma Salokoski Trio, Kotipelto, Sinergy ja Warmen. Lisäksi hän on soittanut esimerkiksi Juice Leskisen (1950-2006) ja Mikko Alatalon 2004 julkaistulla Senaattori ja boheemi -levyllä. Porra julkaisi vuonna 2005 ensimmäisen soololevynsä. Metallimusiikkia kuullaan myös julkaistulla soundtrackilla.
Jari Sedergren
maanantaina, elokuuta 27, 2007
10 on Ten
Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska / Iran 2004. Tuotantoyhtiö: MK2 Produktions. Tuotannonjohto: Abbas Kiarostami. Tuottaja: Marin Karmitz. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Abbas Kiarostami. Ääni: Abbas Kiarostami. Erik Ducher (miksaus). 87 min
Iranilainen Abbas Kiarostami on ehkä arvostetuin ei-lännessä-asuva elokuvantekijä juuri nyt. Hänen elokuvatuotantonsa ei silti ole välttämättä kovin hyvin tunnettu. Monet dokumentaariset työt ovat jääneet vähälle huomioille ammattipiirien ulkopuolella.
Ammattipiireissä tunnetaan hyvin Kiarostamin pyrkimys tehdä elokuvaa niin rehellisellä mielellä kuin mahdollista. 10 on Ten sisältää otteita hänen aiemmasta, naisten asemaa painottavasta elokuvastaan Ten, minkä lisäksi hän esittelee siinä monipuolisesti näkemyksiään digitaalivideon läpilyönnistä ja käyttökelpoisuudesta automatkallaan Teheranissa ja sen lähistöllä.
Kiarostami on tehnyt harvinaisen ratkaisun. Hän pitää digivideota filmiä parempana, koska "se antaa elokuvaohjaajalle mahdollisuuden työskennellä yksin". Samalla se Kiarostamin sanoin vapauttaa tekijän tuotannonvälineistä, pääomasta ja sensuurista. Kahdesta edellisestä voi usealla elokuvantekijällä olla pulaa, viimeisintä taas monissa maissa aivan liikaa. Iran lienee yksi niistä.
Kiarostami myöntää Hollywoodin elokuvanteon sapluunan menestyksellisyyden, mutta nostaa itse esille intohimoisesti ja taiteellista vakaumusta uhkuen refleksiivisyyden ja tarkkailun, jonka tuloksena asioiden olemuksien nyanssit pääsevät esille muun elokuvatekniikan sijaan. Taiteilijan valintojen lisäksi nämä tekijät nostavat esiin intellektuellin, joka pureutuu kiintoisaan filosofiseen kysymykseen elokuvan fenomenologiasta.
Elokuvan viides osa tekee kunniaa japanilaisohjaaja Yasujiro Ozulle, tuolloin satavuotissyntymäpäiväänsä viettäneelle mestarille.
– Jari Sedergren 31.8.2007
Iranilainen Abbas Kiarostami on ehkä arvostetuin ei-lännessä-asuva elokuvantekijä juuri nyt. Hänen elokuvatuotantonsa ei silti ole välttämättä kovin hyvin tunnettu. Monet dokumentaariset työt ovat jääneet vähälle huomioille ammattipiirien ulkopuolella.
Ammattipiireissä tunnetaan hyvin Kiarostamin pyrkimys tehdä elokuvaa niin rehellisellä mielellä kuin mahdollista. 10 on Ten sisältää otteita hänen aiemmasta, naisten asemaa painottavasta elokuvastaan Ten, minkä lisäksi hän esittelee siinä monipuolisesti näkemyksiään digitaalivideon läpilyönnistä ja käyttökelpoisuudesta automatkallaan Teheranissa ja sen lähistöllä.
Kiarostami on tehnyt harvinaisen ratkaisun. Hän pitää digivideota filmiä parempana, koska "se antaa elokuvaohjaajalle mahdollisuuden työskennellä yksin". Samalla se Kiarostamin sanoin vapauttaa tekijän tuotannonvälineistä, pääomasta ja sensuurista. Kahdesta edellisestä voi usealla elokuvantekijällä olla pulaa, viimeisintä taas monissa maissa aivan liikaa. Iran lienee yksi niistä.
Kiarostami myöntää Hollywoodin elokuvanteon sapluunan menestyksellisyyden, mutta nostaa itse esille intohimoisesti ja taiteellista vakaumusta uhkuen refleksiivisyyden ja tarkkailun, jonka tuloksena asioiden olemuksien nyanssit pääsevät esille muun elokuvatekniikan sijaan. Taiteilijan valintojen lisäksi nämä tekijät nostavat esiin intellektuellin, joka pureutuu kiintoisaan filosofiseen kysymykseen elokuvan fenomenologiasta.
Elokuvan viides osa tekee kunniaa japanilaisohjaaja Yasujiro Ozulle, tuolloin satavuotissyntymäpäiväänsä viettäneelle mestarille.
– Jari Sedergren 31.8.2007
torstaina, toukokuuta 03, 2007
Petulia
Valmistusmaa ja -vuosi: Iso–Britannia 1968. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Tuotannonjohto: Don Devlin, Emmett Emerson. Tuottaja: Raymond Wagner. Ohjaus: Richard Lester. Apulaisohjaajat: John Blass, Michael J. Dmytruk (kreditoimaton). Käsikirjoitus: John Haasen novellista "Me and the Arch Kook Petulia", Lawrence B. Marcus. Kreditoimattomana Barbara Turner (sovitus). Kuvaus: Nicholas Roeg. Lavastus: Tony Walton, Auder A. Blasdel. David Hicks (design consultant). Puvut: Tony Walton. Rita Riggs, Ray Summers (puvustot). Ehostus: Gustaf Norin (makeup), Vivienne Walker (hiukset). Musiikki: John Barry. Leikkaus: Antony Gibbs. Ääni: Francis E. Stahl. Pääosissa: Julie Christie (Petulia Danner), George C. Scott (Archie Bollen), Richard Chamberlain (David Danner), Arthur Hill (Barney), Shirley Knight (Polo), Pippa Scott (May), Kathleen Widdoes (Wilma), Roger Bowen (Warren), Richard A. Dysart (motellin vastaanottaja), Ruth Kobart (nunna), Ellen Geer (nunna), Lou Gilbert (hra Howard), Nate Esformes (hra Mendoza), Maria Val (rva Mendoza), Vincent Arias (Oliver). Helsingin ensiesitys: 15.11.1968 Gloria – maahantuoja: Warner Bros. Televisiolähetyksiä: 29.11.1985 ja 17.1.1992 YLE TV1; 31.7.1989 TV3 – VET 76825 – K16 – 2890 m / 105 min
Richard Lesterin Petulia on tunnetun elokuva-arvostelija Roger Ebertin mukaan "kylmin ja julmin elokuva, mitä voin muistaa, ja kaikkein älyllisin". Kyse ei ole arvostelijan mukaan filosofiasta tai metafysiikasta, vaan siitä, että se on täynnä ei-mitään. Se on "eloton, sydämettömän veretön, ilmaisu Lesterin abstraktista ajattelusta joka kohdistuu amerikkalaiseen elämäntapaan. Ja se on kauhean tehokasta." Itse asiassa kyse on "vastakulttuurina" tunnetun kritiikin painotuksista.
Lesterin Petulia ei siis välitä tunteita, mutta se saa aikaan niitä. Se ei ole huonon elokuvan merkki. Ebert sai vertailukohtina mieleensä Antonionin Eclipsen ja Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa. Kun me suutumme näille elokuville, jotka ovat täynnä arkipäivän elämän yksityiskohtia, mille me oikein suutumme, kriitikko kysyy. Sille elämälle jota elämme?
Petulian päähahmot elävät tulevaisuuden kaupungissa, materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä. Ja kuitenkin kaikki on väkivallan ympäröimää yksityisesti ja yhtähyvin kollektiivisesti. Tämä ryydittyy elokuvan maailmassa valheilla, mustasukkaisuudella ja rasismilla.
Lesterin elokuvan tarkoitus ei ole tuottaa myönteistä hyminää. Päinvastoin.
Elokuva on kuvattu San Franciscossa, psykedelian mallikaupungissa. Miespääosaa esittää jalat maassa George C. Scott. Lester kuvaa tarinansa mysteerinä, jossa flashbackit antavat selityksiä katsojille käsittämättömiksi jääneistä tapahtumista. Juoni on kätkeytynyt pitkälle elokuvan syöveriin, ja vasta puolen välin tienoilla katsojaa on saanut tarpeeksi vihjeitä ymmärtääkseen jutun juonen, joka on lopulta simppeli: elokuva on tarina avioliitosta, joka menee mynkään, mistä syntyy frustraatioita ja uskottomuutta. Mutta sen vastapainona teemana on myös kosketus, hellyys ja se kuinka vaikeaa näille on modernissa ja keinotekoisessa maailmassa löytää aikaa, paikkaa tai tilaa.
Elokuvan psykedeelistä ilmapiiriä korostaa musiikki. Elokuvan rockannista vastaavat vasta myöhemmin sekä musiikista että huumeisesta elämästä (ja siitä luopumisesta) kuuluisaksi tullut The Grateful Dead ja jo elokuvan teon aikaan tunnettu Big Brother and the Holding Company. Nykyisin jälkimmäinen tunnetaan lähinnä siitä, että rocklegenda, nuorena alkoholiin ja huumeisiin kuollut Janis Joplin oli bändin raivoisa solisti. Levytys "Chep Thrills" pysytteli kahdeksan viikkoa Billboardin albumilistoilla vuonna 1968.
Kiintoisa on myös Robert Altmanin tyylistä muistuttava ääniraita: se on täynnä pieniä elementtejä, äämimassaa ja lähes korvin kuulemattomia keskusteluja, joita käännöstektit eivät koskaan voi tavoittaa.
Virke "I'll never forget you" on pieni rehellisyydenpuuska monimuotoisessa elokuvassa maailmasta, jossa sitä on muuten kovin vähän. Ehkä tuon lausuman sisältö sopii itse elokuvaankin.
– Jari Sedergren 9.5. 2007
Richard Lesterin Petulia on tunnetun elokuva-arvostelija Roger Ebertin mukaan "kylmin ja julmin elokuva, mitä voin muistaa, ja kaikkein älyllisin". Kyse ei ole arvostelijan mukaan filosofiasta tai metafysiikasta, vaan siitä, että se on täynnä ei-mitään. Se on "eloton, sydämettömän veretön, ilmaisu Lesterin abstraktista ajattelusta joka kohdistuu amerikkalaiseen elämäntapaan. Ja se on kauhean tehokasta." Itse asiassa kyse on "vastakulttuurina" tunnetun kritiikin painotuksista.
Lesterin Petulia ei siis välitä tunteita, mutta se saa aikaan niitä. Se ei ole huonon elokuvan merkki. Ebert sai vertailukohtina mieleensä Antonionin Eclipsen ja Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa. Kun me suutumme näille elokuville, jotka ovat täynnä arkipäivän elämän yksityiskohtia, mille me oikein suutumme, kriitikko kysyy. Sille elämälle jota elämme?
Petulian päähahmot elävät tulevaisuuden kaupungissa, materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä. Ja kuitenkin kaikki on väkivallan ympäröimää yksityisesti ja yhtähyvin kollektiivisesti. Tämä ryydittyy elokuvan maailmassa valheilla, mustasukkaisuudella ja rasismilla.
Lesterin elokuvan tarkoitus ei ole tuottaa myönteistä hyminää. Päinvastoin.
Elokuva on kuvattu San Franciscossa, psykedelian mallikaupungissa. Miespääosaa esittää jalat maassa George C. Scott. Lester kuvaa tarinansa mysteerinä, jossa flashbackit antavat selityksiä katsojille käsittämättömiksi jääneistä tapahtumista. Juoni on kätkeytynyt pitkälle elokuvan syöveriin, ja vasta puolen välin tienoilla katsojaa on saanut tarpeeksi vihjeitä ymmärtääkseen jutun juonen, joka on lopulta simppeli: elokuva on tarina avioliitosta, joka menee mynkään, mistä syntyy frustraatioita ja uskottomuutta. Mutta sen vastapainona teemana on myös kosketus, hellyys ja se kuinka vaikeaa näille on modernissa ja keinotekoisessa maailmassa löytää aikaa, paikkaa tai tilaa.
Elokuvan psykedeelistä ilmapiiriä korostaa musiikki. Elokuvan rockannista vastaavat vasta myöhemmin sekä musiikista että huumeisesta elämästä (ja siitä luopumisesta) kuuluisaksi tullut The Grateful Dead ja jo elokuvan teon aikaan tunnettu Big Brother and the Holding Company. Nykyisin jälkimmäinen tunnetaan lähinnä siitä, että rocklegenda, nuorena alkoholiin ja huumeisiin kuollut Janis Joplin oli bändin raivoisa solisti. Levytys "Chep Thrills" pysytteli kahdeksan viikkoa Billboardin albumilistoilla vuonna 1968.
Kiintoisa on myös Robert Altmanin tyylistä muistuttava ääniraita: se on täynnä pieniä elementtejä, äämimassaa ja lähes korvin kuulemattomia keskusteluja, joita käännöstektit eivät koskaan voi tavoittaa.
Virke "I'll never forget you" on pieni rehellisyydenpuuska monimuotoisessa elokuvassa maailmasta, jossa sitä on muuten kovin vähän. Ehkä tuon lausuman sisältö sopii itse elokuvaankin.
– Jari Sedergren 9.5. 2007
La Vieille fille
Suomen ja ruotsinkielinen nimi: Vanha piika / Ungmö på semester. Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 1971. Tuotantoyhtiö: Lira Films, Praesidens, Pegaso Film. Tuotannonjohto: Ralph Bau. Tuottaja: Raumond Danon. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jean-Pierre Blanc. Apulaisohjaaja: Marco Pico. Kuvaus: Pierre L'homme. Musiikki: Michel Legrand. Leikkaus: Hélène Plemiannikov. Pääosissa: Annie Girardot (Muriel Bouchon), Philippe Noiret (Gabriel Marcassus), Marthe Keller (Vicka), Edith Scob (Edith, Monodin vaimo), Catherine Sarnie (Clotilde), Maria Schneider (Mome), Lorenza Guerriri (Punaisa), Albert Simono (Daniel), Claudine Assera (palvelija), Jean-Pierre Darras (Sacha), Michael Lonsdale (Monod). Helsingin ensiesitys: 31.8.1973 Ritz – maahantuoja: MGM – VET 81687 – K7 – 2410 m / 90 min
Monissa 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun elokuvien rakenteessa korostuu tietty palapelimäisyys. Katsojalle vyörytetään palanen toiensa jälkeen, mutta koskaan et voi olla varma siitä, mikä palanen seuraavaksi tulee ja mihin kohtaan se on tarinassa laitettava.
Jean-Pierre Blancin Vanhassa piiassa tämä korostuu sillä, että kuvaus välttää "elokuvallisuutta" – tilalla ovat valokuvamaiset otokset. Harvahko dialogi – vai olisiko parempi puhua monologeista – vain korostaa tätä. Kaikki tämä sen vuoksi, että päähenkilö saisi aikaa ajatella omaa identiteettiään. Tehtävä ei ole tunnetusti helppo. Verkkaisuus saa myös katsojan samastumaan tähän identiteetin muodostusprosessiin. Se ei ole hullumpi saavutus edes taitavaksi tunnetulta ohjaajalta.
Vanhan piian pääroolissa on Annie Girardot, elokuvan vuosikymmenen suuria näyttelijöitä Ranskassa. Vanha piika Muriel ei päästä merenrantahotellissa lomaillessaan lähelleen ketään, vaikka hän on ainakin puolittain saapunut paikalle etsimään itselleen miestä. Hänelle ei kelpaa edes niin hyvä yrittäjä kuin mikä on tarjolla, kun hotelliin eksyy auton rikkoontumisen vuoksi yksinäinen keski-ikäinen Gabriel.
Hellämielinen, vaikka aika ajoin jopa surreaalista lähentelevä komedia ei etene pitkälle, ja vain kerran – vain yhden kerran – heidän välillään voi puhua hienovaraisen intiimisyyden lisäksi jopa seksuaalisuudesta. Miehen ja naisen välisestä keskinäisestä kanssakäymisestä voi silti saada tarkan näkemyksen.
Girardot ja Noiret näyttelivät niin onnistuneesti, että he esiintyivät yhdessä myöhemminkin kahdessa Philippe De Brocan elokuvassa. Valitettavasti sivuosien roolit eivät vedä vertoja pääosien hahmoille hyvistä näytteLijöistä huolimatta.
Michel Legrandin musiikki ansaitsee tässä aikansa box-office –elokuvassa erityishuomion.
– Jari Sedergren 22.5.2007
Monissa 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun elokuvien rakenteessa korostuu tietty palapelimäisyys. Katsojalle vyörytetään palanen toiensa jälkeen, mutta koskaan et voi olla varma siitä, mikä palanen seuraavaksi tulee ja mihin kohtaan se on tarinassa laitettava.
Jean-Pierre Blancin Vanhassa piiassa tämä korostuu sillä, että kuvaus välttää "elokuvallisuutta" – tilalla ovat valokuvamaiset otokset. Harvahko dialogi – vai olisiko parempi puhua monologeista – vain korostaa tätä. Kaikki tämä sen vuoksi, että päähenkilö saisi aikaa ajatella omaa identiteettiään. Tehtävä ei ole tunnetusti helppo. Verkkaisuus saa myös katsojan samastumaan tähän identiteetin muodostusprosessiin. Se ei ole hullumpi saavutus edes taitavaksi tunnetulta ohjaajalta.
Vanhan piian pääroolissa on Annie Girardot, elokuvan vuosikymmenen suuria näyttelijöitä Ranskassa. Vanha piika Muriel ei päästä merenrantahotellissa lomaillessaan lähelleen ketään, vaikka hän on ainakin puolittain saapunut paikalle etsimään itselleen miestä. Hänelle ei kelpaa edes niin hyvä yrittäjä kuin mikä on tarjolla, kun hotelliin eksyy auton rikkoontumisen vuoksi yksinäinen keski-ikäinen Gabriel.
Hellämielinen, vaikka aika ajoin jopa surreaalista lähentelevä komedia ei etene pitkälle, ja vain kerran – vain yhden kerran – heidän välillään voi puhua hienovaraisen intiimisyyden lisäksi jopa seksuaalisuudesta. Miehen ja naisen välisestä keskinäisestä kanssakäymisestä voi silti saada tarkan näkemyksen.
Girardot ja Noiret näyttelivät niin onnistuneesti, että he esiintyivät yhdessä myöhemminkin kahdessa Philippe De Brocan elokuvassa. Valitettavasti sivuosien roolit eivät vedä vertoja pääosien hahmoille hyvistä näytteLijöistä huolimatta.
Michel Legrandin musiikki ansaitsee tässä aikansa box-office –elokuvassa erityishuomion.
– Jari Sedergren 22.5.2007
Cannabis
Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska – Saksa – Italia 1969. Tuotantoyhtiöt: Euro–France Films, Capitole Films. Tuotannonjohto: Nat Wachsberger, Luggi Waldleitner, Andrée Debar, Günther Klein, Roland Thénot (unit manager). Tuottaja: Roger Duchet. Ohjaus: Pierre Koralnik. Apulaisohjaaja: Michel Favart. Käsikirjoitus: Korlnik F. S. Gilbertin romaaniin "Et puis s'en vont". Kuvaus: Willy Kurant (kred. Kurrant). Apulaiskuvaaja: Daniel Vigne. Puvut: Dorothée Bis. Ehostus: Nicole Félix. Musiikki: Serge Gainsbourg. Musiikin johto: Jean–Claude Vannier. Leikkaus: Françoise Collin. Ääni: Roger Letellier. Jacques Maumont (mikseri). Pääosissa: Serge Gainsbourg (Serge Morgan), Jane Birkin (Jane Swenson), Paul Nicholas (Paul), Gabriele Ferzetti (tarkastaja Bardeche), Paul Albert Krumm (Lancan), Yvette Lebon (d'Emeryn emäntä), Curd Jürges (Henri Emery), Laurence Badie (Mme Carbona). Helsingin ensiesitys: 6.8.1971 La Scala – maahantuoja: Suomi-Filmi Oy – VET 79763 – K15 – 2636 m / 96 min (Sensuurileikkaukset 42'': "Lyhennetty 4. osan pahoinpitely- ja tappelukohtauksia ja lyhennetty 5. osan ampumiskohtauksen kuvausta verisestä silmästä ja verisistä käsistä.")
Vaikka Cannabis-elokuvan ohjaaja Pierre Koralnik on syntynyt Pariisissa (1937), hän on sveitsiläinen elokuvaohjaaja. Cannabiksen lisäksi hänet tunnetaan yhteistyöstä ranskalaisen chanson-laulaja Serge Gainsbourgin kanssa. Yhteistyö alkoi jo kolme vuotta aiemmin tv-musikaalissa Anna, jonka esiintyjiin kuuluivat Gainsbourgin lisäksi Godardin vaimo Anna Karina, Jean-Claude Brialy ja Marianne Faithfull.
Cannabis on saavuttanut ajankohtaista tunnettuutta pitkän ajan jälkeen mm. sen vuoksi, että japanilainen ohjaaja Takeshi Kitano on sanonut juuri tämän elokuvan merkinneen hänen elokuvateolleen paljon.
Derge Morgan on Yhdysvaltain mafialle työskentelevä palkkamurhaaja, joka puhdistaa kilpailijalle kuuluvan huumetalon asiakkaistaan verisesti. New Yorkissa tehdyn sopimuksen mukaisesti hän matkaa lentäen Pariisiin tarkoituksenaan turvata heroiinilähetyksen kulku. Lennolla hän tutustuu Janeen, suurlähettilään rikkaaseen tyttäreen. Orlyn lentokentällä maahantulosta vihiä saaneet ranskalaisen huumekuninkaan Henri Emeryn miehet haavoittavat häntä vakavasti. Morgan onnistuu pakenemaan ja piiloutuu Janen autoon ja pääsee hänen asuntoonsa – seurauksena seksiä, verta ja kuolemaa, sillä asiat eivät voi jäädä silleen... Asiaa mutkistaa sekin, että tarkastaja Berdeche on sekä Emeryn että Morganin jäljillä…
– Jari Sedergren 29.5.2007
Vaikka Cannabis-elokuvan ohjaaja Pierre Koralnik on syntynyt Pariisissa (1937), hän on sveitsiläinen elokuvaohjaaja. Cannabiksen lisäksi hänet tunnetaan yhteistyöstä ranskalaisen chanson-laulaja Serge Gainsbourgin kanssa. Yhteistyö alkoi jo kolme vuotta aiemmin tv-musikaalissa Anna, jonka esiintyjiin kuuluivat Gainsbourgin lisäksi Godardin vaimo Anna Karina, Jean-Claude Brialy ja Marianne Faithfull.
Cannabis on saavuttanut ajankohtaista tunnettuutta pitkän ajan jälkeen mm. sen vuoksi, että japanilainen ohjaaja Takeshi Kitano on sanonut juuri tämän elokuvan merkinneen hänen elokuvateolleen paljon.
Derge Morgan on Yhdysvaltain mafialle työskentelevä palkkamurhaaja, joka puhdistaa kilpailijalle kuuluvan huumetalon asiakkaistaan verisesti. New Yorkissa tehdyn sopimuksen mukaisesti hän matkaa lentäen Pariisiin tarkoituksenaan turvata heroiinilähetyksen kulku. Lennolla hän tutustuu Janeen, suurlähettilään rikkaaseen tyttäreen. Orlyn lentokentällä maahantulosta vihiä saaneet ranskalaisen huumekuninkaan Henri Emeryn miehet haavoittavat häntä vakavasti. Morgan onnistuu pakenemaan ja piiloutuu Janen autoon ja pääsee hänen asuntoonsa – seurauksena seksiä, verta ja kuolemaa, sillä asiat eivät voi jäädä silleen... Asiaa mutkistaa sekin, että tarkastaja Berdeche on sekä Emeryn että Morganin jäljillä…
– Jari Sedergren 29.5.2007
Baksmälla
Suomenkielinen nimi: Krapula. Valmistusmaat ja -vuosi: Ruotsi, Suomi 1973. Tuotantoyhtiöt: Jörn Donner Productions Oy, Swedish Film Production. Tuotantopäällikkö: Erkki Seiro. Tuottaja: Ove Wallius. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jörn Donner, pohjaten hänen omaan elokuvaansa Hellyys (1972). Kuvaus: Kari Sohlberg, Pirjo Honkasalo. Kuvausassistentti: Jaakko Talaskivi. Kuvausoperatöörit: Eero Salmenhaara, Gustaf Mandal. Musiikki: Claes af Geijerstam. Jean Bouchéty, Simon Munting, John Cameron, Duncan Lamont. Sovitus: Alex Harvey. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Erkki Seiro. Ääni: Matti Ylinen. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Ehostus: Eva Ekman. Pääosissa: Jörn Donner (Lasse, käytettyjen autojen kauppias), Diana Kjær (Lena, parturiliikkeen osakas), Rolf Bengtsson (Karlsson, vakuutusasiamies), Lisbeth Westergaard (alaston yövieras), Birgitta Molin (asiakas autossa), Kristiina Mykkänen (nainen ostoskeskuksessa), Vesa-Matti Loiri (Lenan entinen aviomies), Marianne Träskman (alastomana soittava nainen), Guy Durante (ranskalainen nuorukainen), Helsingin ensiesitys: 6.12.1973 Edison – teatterilevitys: Finnkino Oy – VET 81850 – K15 – 2260 m / 80 min
Jörn Donnerin talvella 1972 kirjoittama, ohjaama, tuottama ja näyttelemä komedia Hellyys ei ollut kaupallinen menestys. Seuraavana talvena Donner teki elokuvasta uuden ruotsinkielisen version. Hän näytteli itse nytkin pääosaa. Hellyydessä naispääosan näytelleen Kirsti Wallasvaaran tilalle valikoitui kuitenkin Diana Kjær, ruotsalaisten seksielokuvien tunnettu tähti. Alun perin rooliin suunniteltiin Birgitta Anderssonia.
Elokuvasta tehtiin vielä kolmaskin, englannikielinen pornoversio 1980-luvulle nimillä Sexier than Sex ja Lovelier Than Love. Siinä Donner, joka ei osallistunut elokuvan tekemiseen, esintyy taitelijanimellä Björn Thunder.
Krapulan tarina on yksinkertainen. On lauantaiaamu. Lasse ja Lena heräävät krapulassa ja muistelevat elämäänsä aina siitä asti kun he tapasivat ensimmäisen kerran.
Krapula itse ei antanut sensuuriin aihetta, mutta sen verran tarkastamoa härnättiin, että elokuvan lavasteihin kuuluvasta televisiosta näkyi erinäisiä yhdyntäkohtauksia. Se sai valtiovallan edustajana tarkastamossa olleen hallitusneuvos Erkki Nuorvalan pohdiskelemaan kirjallisesti: "5-6 osan eroottisten jaksojen osalta en muista sisältyvätkö ne sellaisenaan Hellyys-elokuvaan 17.2. -72. Tulisi ehkä kysyä tai nähdä ao. osat 'Hellyydestä'. Bussikohtaus oli 'Hellyydessä' monitapahtumaisempi ja 'rohkeampi'. En esitä leikkauksia, 'takanäkymä' parittelusta rajatapaus mutta vain välähdyksen omainen." Sensori Katriina Virtasen mielestä elokuvan kokonaisuuden huomioon ottaen "en katso välttämättömäksi 5.osan eroottisten jaksojen poistamista siveettömänä. Näkemykseen yhtyivät Arvo Salo ja myös tarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson, joka hänkin näki jaksot "rajatapaukseksi".
Elokuvan ensi-ilta oli Ruotsissa lokakuun puolessa välissä 1973, mutta Suomeen se saatiin vasta itsenäisyyspäiväksi, vaikka se oli tarkastettu jo heinäkuussa.
Hellyyden ja Krapulan tausta oli taloudessa: "Niin vaikea oli elokuvatuotannollinen tila vuonna 1972, että olimme aivan nollilla ja enemmänkin kuin nollilla – aivan saatanasti miinuksella", Jörn Donner kertoo Esa Saariselle. "Olin tosin netonnut omilla elokuvillani, mutta sitten olin tuottanut toisten paskafilmejä ja menettänyt kaiken. Firma oli aivan kusessa."
Hätä ei kuitenkaan ollut tilanteen näköinen. "Jolloin keksimme loistavan kaupallisen elokuvasuunnitelman. Tämän elokuvan Hellyys, joka tehtiin noin kolmessa päivässä – tämä oli juuri sitä nerokasta kaupallista ajattelua. Sellainen Anssi Mänttärin halpisten edeltäjä." D
Donner kertoo, että elokuva tehtiin suomalaisittain. "Me kuvittelimme, että tällaisella soft-pornografialla me tulisimme tavattoman rikkaiksi ja firma olisi jälleen jaloillaan. Mikä olettamus osoittautui virheelliseksi. Kai sitä kävi muutama tuhat ihmistä katsomassa – jaa, ehkä vähän enemmän. Joka tapauksessa taloudellinen floppi."
Mutta tarina jatkui. "Jolloin keksimme uuden idean. Me käyttäisimme osia tästä filmistä ja kuvaisimme ruotsalaisten näyttelijöiden kanssa lisää, ja tekisimme ruotsalaisen filmin Ruotsin markkinoille – arvioiden että Ruotsin markkinoilla kuitenkin on aina enemmän rahaa kuin Suomessa. Minähän voisi itse näytellä sen pääroolin myös ruotsiksi, koska osaan kielen", Donner muistelee.
"Löysin aivan uskomattoman huonon ruotsalaisen tuottajan, joka kiinnostui tästä suunnitelmasta. Otimme siihen jokusen ruotsalaisen näyttelijän mukaan uusina ja taas me filmasimme. Ja se oli tämä Baksmälla tai Krapula – joka meni vielä huonommin kuin se perkeleen Hellyys."
"Jolloin tämä ruotsalainen paskatuottaja keksi yhden intialaisen kundin, joka oli vielä suurempi roisto kuin hän oli itse. Ja minä olin edelleen perkeleenmoisessa kusessa taloudellisesti. Minkä seurauksena jouduin kolmanteen elokuvaan, jossa oli taas uusi näyttelijäkaarti ja varsinkin uusi vastanäyttelijätär. Kuvasimme jotakin jonka jälkeen tämä intialainen kundi otti koko tämän matskun Englantiin tehdäkseen siitä jonkin aivan kaamean X-rated paskafilmin. Understanding kyllä oli, että sitä elokuvaa ei täällä missään esitettäisi – niin paljon huumorintajua minullakaan sentään ei ollut, että olisin halunnut sen näytteille tänne. No nythän sitä elokuvaa on kuitenkin näytetty pariinkin kertaan jossain räkäisissä pornoluolissa ja en minä sitä häpeä, mutta en myöskään aio mennä katsomaan tuota vanhaa sontaa."
– Jari Sedergren mainittuja lähteitä sekä kansallisfilmografiaa käyttäen 21.6. 2007
Jörn Donnerin talvella 1972 kirjoittama, ohjaama, tuottama ja näyttelemä komedia Hellyys ei ollut kaupallinen menestys. Seuraavana talvena Donner teki elokuvasta uuden ruotsinkielisen version. Hän näytteli itse nytkin pääosaa. Hellyydessä naispääosan näytelleen Kirsti Wallasvaaran tilalle valikoitui kuitenkin Diana Kjær, ruotsalaisten seksielokuvien tunnettu tähti. Alun perin rooliin suunniteltiin Birgitta Anderssonia.
Elokuvasta tehtiin vielä kolmaskin, englannikielinen pornoversio 1980-luvulle nimillä Sexier than Sex ja Lovelier Than Love. Siinä Donner, joka ei osallistunut elokuvan tekemiseen, esintyy taitelijanimellä Björn Thunder.
Krapulan tarina on yksinkertainen. On lauantaiaamu. Lasse ja Lena heräävät krapulassa ja muistelevat elämäänsä aina siitä asti kun he tapasivat ensimmäisen kerran.
Krapula itse ei antanut sensuuriin aihetta, mutta sen verran tarkastamoa härnättiin, että elokuvan lavasteihin kuuluvasta televisiosta näkyi erinäisiä yhdyntäkohtauksia. Se sai valtiovallan edustajana tarkastamossa olleen hallitusneuvos Erkki Nuorvalan pohdiskelemaan kirjallisesti: "5-6 osan eroottisten jaksojen osalta en muista sisältyvätkö ne sellaisenaan Hellyys-elokuvaan 17.2. -72. Tulisi ehkä kysyä tai nähdä ao. osat 'Hellyydestä'. Bussikohtaus oli 'Hellyydessä' monitapahtumaisempi ja 'rohkeampi'. En esitä leikkauksia, 'takanäkymä' parittelusta rajatapaus mutta vain välähdyksen omainen." Sensori Katriina Virtasen mielestä elokuvan kokonaisuuden huomioon ottaen "en katso välttämättömäksi 5.osan eroottisten jaksojen poistamista siveettömänä. Näkemykseen yhtyivät Arvo Salo ja myös tarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson, joka hänkin näki jaksot "rajatapaukseksi".
Elokuvan ensi-ilta oli Ruotsissa lokakuun puolessa välissä 1973, mutta Suomeen se saatiin vasta itsenäisyyspäiväksi, vaikka se oli tarkastettu jo heinäkuussa.
Hellyyden ja Krapulan tausta oli taloudessa: "Niin vaikea oli elokuvatuotannollinen tila vuonna 1972, että olimme aivan nollilla ja enemmänkin kuin nollilla – aivan saatanasti miinuksella", Jörn Donner kertoo Esa Saariselle. "Olin tosin netonnut omilla elokuvillani, mutta sitten olin tuottanut toisten paskafilmejä ja menettänyt kaiken. Firma oli aivan kusessa."
Hätä ei kuitenkaan ollut tilanteen näköinen. "Jolloin keksimme loistavan kaupallisen elokuvasuunnitelman. Tämän elokuvan Hellyys, joka tehtiin noin kolmessa päivässä – tämä oli juuri sitä nerokasta kaupallista ajattelua. Sellainen Anssi Mänttärin halpisten edeltäjä." D
Donner kertoo, että elokuva tehtiin suomalaisittain. "Me kuvittelimme, että tällaisella soft-pornografialla me tulisimme tavattoman rikkaiksi ja firma olisi jälleen jaloillaan. Mikä olettamus osoittautui virheelliseksi. Kai sitä kävi muutama tuhat ihmistä katsomassa – jaa, ehkä vähän enemmän. Joka tapauksessa taloudellinen floppi."
Mutta tarina jatkui. "Jolloin keksimme uuden idean. Me käyttäisimme osia tästä filmistä ja kuvaisimme ruotsalaisten näyttelijöiden kanssa lisää, ja tekisimme ruotsalaisen filmin Ruotsin markkinoille – arvioiden että Ruotsin markkinoilla kuitenkin on aina enemmän rahaa kuin Suomessa. Minähän voisi itse näytellä sen pääroolin myös ruotsiksi, koska osaan kielen", Donner muistelee.
"Löysin aivan uskomattoman huonon ruotsalaisen tuottajan, joka kiinnostui tästä suunnitelmasta. Otimme siihen jokusen ruotsalaisen näyttelijän mukaan uusina ja taas me filmasimme. Ja se oli tämä Baksmälla tai Krapula – joka meni vielä huonommin kuin se perkeleen Hellyys."
"Jolloin tämä ruotsalainen paskatuottaja keksi yhden intialaisen kundin, joka oli vielä suurempi roisto kuin hän oli itse. Ja minä olin edelleen perkeleenmoisessa kusessa taloudellisesti. Minkä seurauksena jouduin kolmanteen elokuvaan, jossa oli taas uusi näyttelijäkaarti ja varsinkin uusi vastanäyttelijätär. Kuvasimme jotakin jonka jälkeen tämä intialainen kundi otti koko tämän matskun Englantiin tehdäkseen siitä jonkin aivan kaamean X-rated paskafilmin. Understanding kyllä oli, että sitä elokuvaa ei täällä missään esitettäisi – niin paljon huumorintajua minullakaan sentään ei ollut, että olisin halunnut sen näytteille tänne. No nythän sitä elokuvaa on kuitenkin näytetty pariinkin kertaan jossain räkäisissä pornoluolissa ja en minä sitä häpeä, mutta en myöskään aio mennä katsomaan tuota vanhaa sontaa."
– Jari Sedergren mainittuja lähteitä sekä kansallisfilmografiaa käyttäen 21.6. 2007
Angelas krig
Suomenkielinen nimi: Angelan sota. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1984. Tuotantoyhtiöt: Jörn Donner Productions Oy, Trebitsch Produktion International GmbH. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaus: Eija-Elina Bergholm. Käsikirjoitus: Eija-Elina Bergholm Jörn Donnerin romaanista "Angelas krig" (suom. Jukka Kemppinen, 1976). Kuvauspäällikkö: Jaakko Talaskivi. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Pertti Hilkamo. Puvut: Marjatta Nissinen. Ehostus: Miia Niemi. Musiikki: Esa Helasvuo. Leikkaus: Irma Taina. Ääni: Paul Jyrälä. Pekka Vitikka (musiikin äänitys). Miksaus: Lars Klettner.Tuotantosihteeri: Raili Salmi. Kuvaussihteeri: Pirjo Hokkanen. Pääosissa: Ida-Lotta Backman (Angela Anders), Mathieu Car-rière (kapt. Thomas Schmidt), Erland Josephson (viulisti Anton Goldberg), Jörn Donner (Gabriel Berggren), Kim Gunell (Jakov Anders, Angelan veli), Matti Oravisto (kansantaloustieteen prof. Anders-son), Birgitta Ulfsson (Karin Berggren, Angelan täti), Tauno Lehtihalmes (Adolf Wickström, lakimies), Tapani Perttu (tri Virta), Anja Pohjola (Alma, talou-denhoitaja), Pehr-Olof Sirén (Erik Anders, Angelan setä), Kari Franck (tanssija läksiäisjuhlassa), Kari Heiskanen (humaltunut suomalaisupseeri), Raiku Kemppi (yöhoitaja), Oiva Lohtander (maanluovutus-lautakunnan pj.), Juha Muje (maatyöläinen Jorma Hämäläinen), Heikki Mäkelä (kartanon ajuri), Saara Pakkasvirta (rva Saari, vuokraemäntä), Leif Wager (mr Henry Patterson), Nanny Westerlund (Fanny-neiti), Ilkka Järvi-Laturi (kuoleva potilas). Helsingin ensiesitys: 7.9.1984 Formia 2, Nordia 1 – televisio-lähetyksiä: 26.5.1989 ja 22.5.1996 YLE TV1 – VET 25044 – K15 – 2650 m / 97 min
Eija-Elina Bergholmin ohjaamassa käsikirjoittamassa, Jörn Donnerin romaaniin (1976) perustuvassa elokuvassa Angelan sota (1984) korostuu – päinvastoin kuin suomalaisessa sotaelokuvassa yleensä – yksilöllinen näkökulma.
Elokuva on harvinaislaatuinen muutenkin. Angelan sodan ydinyksilö on sota-aikaa käsittelevälle elokuvalle epätyypillisesti nainen.
Epätyypillinen on tarinakin. Nainen, sairaanhoitajalotta, rakastaa kahta miestä, kahta suomalaista, joista toinen rintamalla ja poissa, toinen kotirintamalla ja läsnä. Angela rakastuu vielä kolmanteen mieheen, saksalaiseen haavoittuneeseen kapteeniin.
Viimeisimmän rakkauden esteeksi nousevat ylihistorialliset voimat, sodan rakenteet, Saksan väistämättämäksi tiedetty tappio, joka vääjäämättä murskaa toiveet onnesta.
Aiemmin suomalaiseen elokuvaan ei voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa saksalainen sotilas seurustelisi suomalaisnaisen kanssa. Suhdetta voitiin käsitellä oikeastaan vasta Mikko Niskasen Pojissa 1960-luvulla ja siinäkin varsin negatiivisesti.
Jörn Donner on siis käsikirjoituksen pohjalla olevan romaanin tekijä, elokuvan tuottaja ja hän myös näyttelee elokuvassa Angelan miehistä toista. Angelan sota on osa Donnerin 9-osaista romaa-nisarjaa suomenruotsalaisesta yläluokan suvusta. Se oli alkanut vuonna 1974 ja elokuvaksi niistä muokattiin toinen ja viides (romaani "Itsenäisyyspäivä" elokuvaksi Dirty Story).
Bergholmin oli määrä tehdä romaanista tv-sarja, mutta idea toteutui vasta 15 vuotta myöhemmin, jolloin asialla olivat uudet tekijät. Angela ja ajan tuulet nähtiin YLEn (TV 1) 12-osaisena sarjana talvella 1999.
Eija–Elina Bergholm oli työskennellyt ohjaajana televisiossa ja teatterissa sen jälkeen, kun hän teki esikoiselokuvansa Marja pieni! Käsikirjoittajana hän toimi Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Avskedet (Jäähyväiset).
Elokuvan pääosaa esittävä Ida-Lotta Backman oli ensikertalainen suomalaisessa elokuvassa. Amatöörinäyttelijä oli kyllä vilahtanut pienessä roolissa ruotsalaisessa elokuvassa Mamma (1982, ohj. Suzanne Osten). Miespääosaa esittävä Mathieu Carrière on saksalainen ja tunnettu monista kansainvälisistä elokuvarooleistaan Volker Schlöndorffin, Andrzej Wajdan, Roger Vadimin, Marguerite Durasin ja Eric Rohmerin ohjaustöissä.
Kansainvälisyys kuuluu elokuvassa harvinaisen selvästi: siinä puhutaan ruotsin, suomen ja saksan lisäksi jonkin verran myös ranskaa, latinaa ja englantia.
– Jari Sedergren 17.8.2007
Eija-Elina Bergholmin ohjaamassa käsikirjoittamassa, Jörn Donnerin romaaniin (1976) perustuvassa elokuvassa Angelan sota (1984) korostuu – päinvastoin kuin suomalaisessa sotaelokuvassa yleensä – yksilöllinen näkökulma.
Elokuva on harvinaislaatuinen muutenkin. Angelan sodan ydinyksilö on sota-aikaa käsittelevälle elokuvalle epätyypillisesti nainen.
Epätyypillinen on tarinakin. Nainen, sairaanhoitajalotta, rakastaa kahta miestä, kahta suomalaista, joista toinen rintamalla ja poissa, toinen kotirintamalla ja läsnä. Angela rakastuu vielä kolmanteen mieheen, saksalaiseen haavoittuneeseen kapteeniin.
Viimeisimmän rakkauden esteeksi nousevat ylihistorialliset voimat, sodan rakenteet, Saksan väistämättämäksi tiedetty tappio, joka vääjäämättä murskaa toiveet onnesta.
Aiemmin suomalaiseen elokuvaan ei voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa saksalainen sotilas seurustelisi suomalaisnaisen kanssa. Suhdetta voitiin käsitellä oikeastaan vasta Mikko Niskasen Pojissa 1960-luvulla ja siinäkin varsin negatiivisesti.
Jörn Donner on siis käsikirjoituksen pohjalla olevan romaanin tekijä, elokuvan tuottaja ja hän myös näyttelee elokuvassa Angelan miehistä toista. Angelan sota on osa Donnerin 9-osaista romaa-nisarjaa suomenruotsalaisesta yläluokan suvusta. Se oli alkanut vuonna 1974 ja elokuvaksi niistä muokattiin toinen ja viides (romaani "Itsenäisyyspäivä" elokuvaksi Dirty Story).
Bergholmin oli määrä tehdä romaanista tv-sarja, mutta idea toteutui vasta 15 vuotta myöhemmin, jolloin asialla olivat uudet tekijät. Angela ja ajan tuulet nähtiin YLEn (TV 1) 12-osaisena sarjana talvella 1999.
Eija–Elina Bergholm oli työskennellyt ohjaajana televisiossa ja teatterissa sen jälkeen, kun hän teki esikoiselokuvansa Marja pieni! Käsikirjoittajana hän toimi Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Avskedet (Jäähyväiset).
Elokuvan pääosaa esittävä Ida-Lotta Backman oli ensikertalainen suomalaisessa elokuvassa. Amatöörinäyttelijä oli kyllä vilahtanut pienessä roolissa ruotsalaisessa elokuvassa Mamma (1982, ohj. Suzanne Osten). Miespääosaa esittävä Mathieu Carrière on saksalainen ja tunnettu monista kansainvälisistä elokuvarooleistaan Volker Schlöndorffin, Andrzej Wajdan, Roger Vadimin, Marguerite Durasin ja Eric Rohmerin ohjaustöissä.
Kansainvälisyys kuuluu elokuvassa harvinaisen selvästi: siinä puhutaan ruotsin, suomen ja saksan lisäksi jonkin verran myös ranskaa, latinaa ja englantia.
– Jari Sedergren 17.8.2007
perjantaina, huhtikuuta 13, 2007
Sillankorvan emäntä
Ruotsinkielinen nimi: Mor eller kvinna. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Usko Kemppi Hilja Kilven näytelmään "Sillankorvan emäntä", 1915 / Tampereen Teatteri 13.11.1915. Lavastus: Ville Hänninen. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Hans Haataja. Äänitys: Harald Koivikko. Musiikki: Einari Marvia. Naamiointi: Kaisu Vihervuori. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Helena Futtari (Sillankorvan Mailiisa), Aku Korhonen (Savelan Eetu), Elina Pohjanpää (Sillankorvan Johanna), Helge Herala (Hallan Jaakko), Anni Aitto (Kreeta, Sillankorvan emäntäpiika), Eero Leväluoma (Tapani, Mallisen setä), Salli Karuna (Anttilan Anni, ompelijatar), Alli Häjänen (Anttilan Elli, omperlijatar), Tommi Rinne (Paavo-renki), Arvo Lehesmaa (Hallan vanha isäntä), Topo Leistelä (rovasti), Irja Elstelä (1. akka), Laina Rinne (2. akka), Rosi Rinne (3. akka), Aino Lohikoski (4. akka), Hei-mo Lepistö (isäntä), Uljas Kandolin (Sillankorvan Janne), Paavo Honkamäki (1. isäntä), Joel Asikainen (2. isäntä). Helsingin ensiesitys: 4.9.1953 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: 4601 – S – 2460 m / 90 min
Vuonna 1952 valmistuneet "Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy" ja Rengasmatka olivat olleet aiemmin Suomi-Filmin taidefilmien pääohjaajana toimineen Ilmari Unhon uralla aikamoisia pohjanoteerauksia niin taiteellisesti kuin taloudellisestikin. Ohjaaja sai kuitenkin yrittää hieman kunnianhimoisemmankin hankkeen puitteissa, kun yhtiö halusi maalaisaiheisia elokuvia. Vihdissä kuvattu Sillankorvan emäntä, Unhon 26. elokuva, jäi hänen viimeisekseen. Elokuvan valmistumisen jälkeen Suomi-Filmi erotti ohjaajan, joka sen jälkeen haki toimeentulonsa ensin Kouluteatteri-nimisen kiertueen johdossa, kunnes sai lopulta pestin Porin teatterin johtajana, missä työskenteli neljä vuotta kuolemaansa saakka 1961.
Usko Kempin elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi oli valikoitunut kirjailija Volter Kilven puolison Hilja Kilven (1884-1927) näytelmä vuodelta 1915 (WSOY). Siihen ei katsottu tarpeelliseksi tehdä juurikaan muutoksia, vaan vuosisadan alkupuolen asenteet ja näkemykset saivat kelvata sellaisenaan 1950-luvulle uudelleen ajoitettuun elokuvaan.
Tarinan kulku on varsin yksinkertainen. Helena Futtari, jonka ura jäi neljään elokuvarooliin, tykkää nuoresta isännästä, Fenno-Filmin Hallin Janne –elokuvassa vuonna 1950 tunnettuuteen nousseesta Helge Heralasta, joka puolestaan ihastelee lesken tytärtä Elina Pohjanpäätä.
Kolmiodraama ja maaseutupaikkakunnan kohutuin juorunaihe on valmis. Maaseutudraamana Kilven työ oli omana aikanaan kuin aavistus tulevasta Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjasta. Lieneekö aiheen valinnassa ollut mielessä kilpailevalle yhtiölle Suomen Filmi-teollisuudelle edellisenä vuonna valmistunut Niskavuoren Heta (1952, ohj. Edvin Laine).
Sillankorvan emännän arvostus on kasvanut myöhempinä vuosikymmeninä, vaikka monet arvostelijat pysyivätkin kylmänä televisioesitystenkin yhteydessä. "Omassa dramaattisessa tyylissään Sillankorvan emäntä on kieltämättömän ehjä", totesi H. Kataja (IS 17.9.1977). "Dramaattisuuttakaan ei ole päästetty ihan huvittavuuksiin asti niin kuin usein tämäntapaisissa jutuissa on ollut laita. Hilja Kilven aikojen alussa kirjoittama näytelmä vain oli jo elokuvan tekemisenkin aikoina autta-mattomasti vanhentunut. Vielä enemmän se on sitä tietysti nyt, lähes neljännesvuosisadan kuluttua elokuvan valmistamisesta."
Erityisen huomion saa myöhemmissä televisioarvosteluissa naispääosan esittäjä, talon ankara emäntä Helena Futtari. "Tummanuhkeassa Helena Futtarissa ruumiillistuu kypsän naisen kuuma seksuaalisuus, joka etsii tyydyttämistään. Sillankorvan haulikko on yhtä varmoissa käsissä kuin kaulinkin", arvostelija intoutui luonnehtimaan Kansan Uutisten Viikkolehdessä (29.7.1994). Mikael Fräntin mielestä (HS 3.8.1994) "Futtari hurjistuu roolissaan melkein kuin Barbara Stanwyck samojen aikojen westerneissä." Se on paljon sanottu, sillä Unho sai syytteitä Hollywood-tempoon kasvaneilta kriitikoilta pateettisuudesta, liiasta raskaudesta ja hitaudesta, aivan kuten hän oli saanut koko mittavan uransa ajan. Mutta ei kaikilta, eikä läheskään aina oikeutetusti.
– Jari Sedergren 25.4.2007
Vuonna 1952 valmistuneet "Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy" ja Rengasmatka olivat olleet aiemmin Suomi-Filmin taidefilmien pääohjaajana toimineen Ilmari Unhon uralla aikamoisia pohjanoteerauksia niin taiteellisesti kuin taloudellisestikin. Ohjaaja sai kuitenkin yrittää hieman kunnianhimoisemmankin hankkeen puitteissa, kun yhtiö halusi maalaisaiheisia elokuvia. Vihdissä kuvattu Sillankorvan emäntä, Unhon 26. elokuva, jäi hänen viimeisekseen. Elokuvan valmistumisen jälkeen Suomi-Filmi erotti ohjaajan, joka sen jälkeen haki toimeentulonsa ensin Kouluteatteri-nimisen kiertueen johdossa, kunnes sai lopulta pestin Porin teatterin johtajana, missä työskenteli neljä vuotta kuolemaansa saakka 1961.
Usko Kempin elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi oli valikoitunut kirjailija Volter Kilven puolison Hilja Kilven (1884-1927) näytelmä vuodelta 1915 (WSOY). Siihen ei katsottu tarpeelliseksi tehdä juurikaan muutoksia, vaan vuosisadan alkupuolen asenteet ja näkemykset saivat kelvata sellaisenaan 1950-luvulle uudelleen ajoitettuun elokuvaan.
Tarinan kulku on varsin yksinkertainen. Helena Futtari, jonka ura jäi neljään elokuvarooliin, tykkää nuoresta isännästä, Fenno-Filmin Hallin Janne –elokuvassa vuonna 1950 tunnettuuteen nousseesta Helge Heralasta, joka puolestaan ihastelee lesken tytärtä Elina Pohjanpäätä.
Kolmiodraama ja maaseutupaikkakunnan kohutuin juorunaihe on valmis. Maaseutudraamana Kilven työ oli omana aikanaan kuin aavistus tulevasta Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjasta. Lieneekö aiheen valinnassa ollut mielessä kilpailevalle yhtiölle Suomen Filmi-teollisuudelle edellisenä vuonna valmistunut Niskavuoren Heta (1952, ohj. Edvin Laine).
Sillankorvan emännän arvostus on kasvanut myöhempinä vuosikymmeninä, vaikka monet arvostelijat pysyivätkin kylmänä televisioesitystenkin yhteydessä. "Omassa dramaattisessa tyylissään Sillankorvan emäntä on kieltämättömän ehjä", totesi H. Kataja (IS 17.9.1977). "Dramaattisuuttakaan ei ole päästetty ihan huvittavuuksiin asti niin kuin usein tämäntapaisissa jutuissa on ollut laita. Hilja Kilven aikojen alussa kirjoittama näytelmä vain oli jo elokuvan tekemisenkin aikoina autta-mattomasti vanhentunut. Vielä enemmän se on sitä tietysti nyt, lähes neljännesvuosisadan kuluttua elokuvan valmistamisesta."
Erityisen huomion saa myöhemmissä televisioarvosteluissa naispääosan esittäjä, talon ankara emäntä Helena Futtari. "Tummanuhkeassa Helena Futtarissa ruumiillistuu kypsän naisen kuuma seksuaalisuus, joka etsii tyydyttämistään. Sillankorvan haulikko on yhtä varmoissa käsissä kuin kaulinkin", arvostelija intoutui luonnehtimaan Kansan Uutisten Viikkolehdessä (29.7.1994). Mikael Fräntin mielestä (HS 3.8.1994) "Futtari hurjistuu roolissaan melkein kuin Barbara Stanwyck samojen aikojen westerneissä." Se on paljon sanottu, sillä Unho sai syytteitä Hollywood-tempoon kasvaneilta kriitikoilta pateettisuudesta, liiasta raskaudesta ja hitaudesta, aivan kuten hän oli saanut koko mittavan uransa ajan. Mutta ei kaikilta, eikä läheskään aina oikeutetusti.
– Jari Sedergren 25.4.2007
torstaina, maaliskuuta 22, 2007
Emmanuelle 5
Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 1987. Tuotantoyhtiö: AS Productions, New Horizon Picture Corp. Tuotannonjohto: Alain Siritzky. Tuottaja: Roger Corman (Yhdysvaltojen editio). Ohjaus: Steve Barnett ja Walerian Borowczyk. Käsikirjoitus: Walerian Borowczyk, Howard R. Cohen ja Alex Cunningham – Emmanuelle Arsanin aiheesta (romaani "Emmanuelle: The Joys of a Woman"). Kuvaus: Zoran Hochstätter, Max Monteillet. Lavastus: Steve Greenberg. Puvut: A. C. Lathuilliere, Kimberly Love, Sophie Maret. Musiikki: Pierre Bachelet, Bernard Le Vitte. Leikkaus: Nina Gilberti, Kevin Tent. Pääosissa: Monique Gabrielle (Emmanuelle), Crofton Hardester (Eric), Dana Burns Westberg (Charles Foster), Bryan Shane, Yaseen Khan (Rajid), Julie Miklas (Linda), Pamm Vlastas (Suvi), Max Strom (puhuva sotilas), Heidi Paine (1. tyttö), Roxanna Michaels (2. tyttö), Michele Burger (3.tyttö), Marie Chocolat, Marie Vanille, Isabelle Strawa, Muriel Catau, Jessica Stehl, Michael Rogers, Peter Lowell, Noelle Fabiani, François Clavier, Paul Ricci, Katia Valys, André Kay, Claude Bruna, Martine Coudeville. Helsingin ensiesitys: 1.5.1987 Astor, Ritz, maahantuoja: Lii-Filmi Oy – VET 94654 – K16 – 2180 m / 80 min (Tark 13.4.1987: leikkaus 80 m / K18. Utark. 26.8.1998, 2315 m / hyv. K16.)
Emmanuelle on seksielokuvien brändimerkki, joka on tuottanut yksin Yhdysvalloissa yli 5 miljardia dollaria. Ensimmäisen kerran se ilmestyi valkokankaille vuonna 1969 elokuvassa Io, Emmanuelle, jolloin päätähtenä oli Erika Blanc. Hahmo luotiin uudelleen vuonna 1974 elokuvassa Emmanuelle, ja nyt pääosassa oli aikansa seksisymboliksi kohonnut Sylvia Kristel, jonka nimi ensimmäisenä yhä yhdistetään Emmanuelle-brändiin.
Ensimmäinen Emmanuelle-elokuva avarsi seksielokuvien toimintakenttää: kohtaukset sisälsivät raiskauksen, masturbaatiota ja stripparin leikkimässä sikarilla itsensä kanssa. Sen näki yli 300 miljoonaa katsojaa ympäri maailman ja lienee yhä yksi Ranskan suosituimmista ja tuottavimmista elokuvista.
Kristel jatkoi Emmanuelle-sarjaansa useissa myöhemmissä osissa aina vuoteen 1980 saakka. Hahmo otettiin käyttöön myös Italiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa, nimi muuntautui näissä spin-off -tuotannoissa ilmeisesti tekijänoikeussyistä Emanuelleksi. Tunnetuin niistä on italialainen Musta Emanuelle, joka esitteli Laura Gemserin.
Amerikkalaista Monique Gabriellea pidettiin lähinnä b-elokuvien tähtenä, kyse oli kuitenkin jo tunnetusta nimestä. Emmanuelle 5 julkaistiin kolmena versiona. Rankimmin editoiduksi joutui Yhdysvaltain teatteriversio, johon tehtiin uusia jaksoja Roger Cormanin toimiessa tuottajana.
Yhdistelmä amerikkalaista ja eurooppalaista tyyliä ei ole monia miellyttänyt: alkuperäinen huumoripitoinen ote muuttuu New Horizon-versiossa tyypilliseksi campahtavaksi 1980-luvun komediaksi, eikä leikkauskaan ole aina priimaluokkaa.
Eurooppalainen teatteriversio oli jo avoimempi, mutta kolmas, vain videolla Euroopassa julkaistu piti sisällään runsaasti "kovaa pornoa". Mainittakoon, että videoversion yhdynnöissä Gabriellella oli sijainen, eikä hän itse osallistunut näiden kohtausten tekoon, vaikka onkin tunnettu nimenomaan pornotähtenä.
Emmanuelle 5 –elokuvassa pääroolihahmo on vapaa, vapaamielinen nainen joka tekee eroottisia taide-elokuvia ja johtaa tanssistudiota Pariisissa. Emmanuelle osallistuu elokuvallaan Cannesin elokuvajuhlilla, missä puolustaa seksuaalista näkemystään myös lehdistökonferenssissa. Jakso lienee peruja Borowczykin omista kokemuksista. Emmanuellen tuottaja esittelee hänet Benglagistanin prinssi Rajidille, joka haluaa filmin ja miksei myös Emmanuellenkin kotimaahansa. Muutkin fanit ovat innokkaita, eikä matkalta puutu vaikeuksia väkijoukossa tai miljonäärin veneessä, mutta mitä tapahtuukaan, kun kun prinssi kidnappaa Emmanuellen haaremiinsa.
– Jari Sedergren 11.1.2007
Emmanuelle on seksielokuvien brändimerkki, joka on tuottanut yksin Yhdysvalloissa yli 5 miljardia dollaria. Ensimmäisen kerran se ilmestyi valkokankaille vuonna 1969 elokuvassa Io, Emmanuelle, jolloin päätähtenä oli Erika Blanc. Hahmo luotiin uudelleen vuonna 1974 elokuvassa Emmanuelle, ja nyt pääosassa oli aikansa seksisymboliksi kohonnut Sylvia Kristel, jonka nimi ensimmäisenä yhä yhdistetään Emmanuelle-brändiin.
Ensimmäinen Emmanuelle-elokuva avarsi seksielokuvien toimintakenttää: kohtaukset sisälsivät raiskauksen, masturbaatiota ja stripparin leikkimässä sikarilla itsensä kanssa. Sen näki yli 300 miljoonaa katsojaa ympäri maailman ja lienee yhä yksi Ranskan suosituimmista ja tuottavimmista elokuvista.
Kristel jatkoi Emmanuelle-sarjaansa useissa myöhemmissä osissa aina vuoteen 1980 saakka. Hahmo otettiin käyttöön myös Italiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa, nimi muuntautui näissä spin-off -tuotannoissa ilmeisesti tekijänoikeussyistä Emanuelleksi. Tunnetuin niistä on italialainen Musta Emanuelle, joka esitteli Laura Gemserin.
Amerikkalaista Monique Gabriellea pidettiin lähinnä b-elokuvien tähtenä, kyse oli kuitenkin jo tunnetusta nimestä. Emmanuelle 5 julkaistiin kolmena versiona. Rankimmin editoiduksi joutui Yhdysvaltain teatteriversio, johon tehtiin uusia jaksoja Roger Cormanin toimiessa tuottajana.
Yhdistelmä amerikkalaista ja eurooppalaista tyyliä ei ole monia miellyttänyt: alkuperäinen huumoripitoinen ote muuttuu New Horizon-versiossa tyypilliseksi campahtavaksi 1980-luvun komediaksi, eikä leikkauskaan ole aina priimaluokkaa.
Eurooppalainen teatteriversio oli jo avoimempi, mutta kolmas, vain videolla Euroopassa julkaistu piti sisällään runsaasti "kovaa pornoa". Mainittakoon, että videoversion yhdynnöissä Gabriellella oli sijainen, eikä hän itse osallistunut näiden kohtausten tekoon, vaikka onkin tunnettu nimenomaan pornotähtenä.
Emmanuelle 5 –elokuvassa pääroolihahmo on vapaa, vapaamielinen nainen joka tekee eroottisia taide-elokuvia ja johtaa tanssistudiota Pariisissa. Emmanuelle osallistuu elokuvallaan Cannesin elokuvajuhlilla, missä puolustaa seksuaalista näkemystään myös lehdistökonferenssissa. Jakso lienee peruja Borowczykin omista kokemuksista. Emmanuellen tuottaja esittelee hänet Benglagistanin prinssi Rajidille, joka haluaa filmin ja miksei myös Emmanuellenkin kotimaahansa. Muutkin fanit ovat innokkaita, eikä matkalta puutu vaikeuksia väkijoukossa tai miljonäärin veneessä, mutta mitä tapahtuukaan, kun kun prinssi kidnappaa Emmanuellen haaremiinsa.
– Jari Sedergren 11.1.2007
perjantaina, maaliskuuta 16, 2007
Kuisma ja Helinä
Ruotsinkielinen nimi: Kuisma och Helinä. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Ilmari Unho, lähtökohtanaan Larin Kyöstin kertoma runoelma, 1902, josta Väinö Syvänteen näytelmä 1931 (Helsingin Työväen Teatteri 26.12.1931). Lavastus: Ville Hänninen. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Eino Heino. Kamera-assistentti: Niilo Heino. Äänitys: Hugo Ranta. Musiikki: George de Godzinsky. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Puvut: Bure Litonius. Kampaukset: Eine Vatka. Tanssit: Axel Saxelin. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Elina Pohjanpää (Helinä, Sankolan ottotytär), Kalervo Nissilä (Kuisma, kasakkapäämies), Rauni Luoma (Eeva, Sankolan piika), Elina Kolehmainen (Miina, Sankolan piika), Henny Waljus (Sanni, huutolainen Sankolassa), Rita Elmgren (Darja), Uljas Kandolin (Isma, Sankolan isäntärenki), Oke Tuuri (Mishka, kasakka), Pentti Viljanen (Fedja, kasakka), Eino Kaipainen (Sankolan isäntä), Leo Riuttu (nimismies), Senni Nieminen (Liimatainen, 1. eukko kirkolla), Fanni Halonen (2. eukko kirkolla), Tauno Lehtonen (1. mies kirkolla), Jussi Piironen (2. mies kirkolla), Marja Rankkala, Hellgren, Mirja Tiirikka (tyttöjä kirkolla), Lennart Lauramaa (talonpoika maantiellä), Kaarlo Aavajoki (Korpelan isäntä), Veikko Sinisalo, Kauko Väyrynen (poikia Korpelassa), Kaarlo Saarnio (mustalainen Kuvanissa), Matti Aulos (häävieras Kubanissa), Veikko Linna (häävieras Kubanissa). Helsingin ensi-ilta: 15.11.1951 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: YLE TV 1: 19.7.1995; YLE TV2: 25.9.1969 ja 20.9.2003. VET: 3784 – S – 2500 / 91 min
Suomi-Filmi oli filmannut Kuisman ja Helinän kertaalleen aiemmin vuonna 1932. Kalle Kaarna ohjasi silloin Tauno Brännasia (myöh. Palo) ja Iris Knape-Jäderholmia, uudessa Ilmari Unhon versi-ossa vuonna 1951 kehiin astuivat Kalervo Nissilä ja Elina Pohjanpää. Nissilä oli debytoinut samana vuonna maskuliinishumoristisessa sankariroolissa elokuvassa Sadan miekan mies, Elina Pohjanpäälle kyse oli toisesta valkokangasroolista: ensimmäinen oli tyttökoulun oppilaana Hannu Lemisen ohjaamassa elokuvassa Amor hoi! (1950).
Ensimmäinen Kuisma ja Helinä –elokuva perustui Larin-Kyöstin samannimiseen kertovaan ru-noelmaan vuodelta 1902. Uuden version lähtökohtana oli kuitenkin myös pohjoishaagalaisen kirjailija Väinö Syvänteen vuonna 1931 ensi-iltansa Helsingin Työväen Teatterissa saanut näytelmä, jossa runoelma oli niinikään toiminut perimmäisenä innokkeena. K. Myllykallion runoelman ja näytelmän perusteella tehty käsikirjoitus "Helinä" oli tiettävästi ohjaaja Ilmari Unholla käytössä hänen rustatessaan elokuvakäsikirjoitusta, joka kuitenkin muotoutui varsin selvästi omaan suuntaansa, eri versioissa aiemminkin vaihdellutta loppuratkaisua myöten. Ennakkotiedoissa (UA 9/1951) Väinö Syvänne mainitaan myös käsikirjoittajaksi, mutta krediitteihin asti ei hänen nimensä päässyt.
Itse asiassa Kuisma ja Helinä oli ollut tuotantosuunnitelmissa jo vuonna 1939, silloin ohjaajaksi kaavailtiin Jääkärin morsiamen ja Aktivistit juuri ohjannutta Risto Orkoa. Helinäksi oli jo valittu Suomi-Filmiin juuri siirtynyt Irma Seikkula. Tuotanto tyrehtyi sotien vuoksi alkuunsa.
Arvostelut Unhon työstä olivat kohtuullisen myönteisiä. Mielenkiintoisia ajatuskulkuja liittyi Uuden Suomen arvosteluun (18.11.1951), jossa kaivattiin aiheen käsittelyyn uutta sävyä: "Kuisman ja Helinän tarinassa on tietynlaista pätevyyttä: suomalaisen veren veto vierasmaalaiseen, eksoottiseen. Tämän saman balladin olisi voinut siirtää puolta vuosisataa tännempänä tapahtuvaksi, tehdä kasakoista vuoristojääkäreitä ja Kuismasta Fritz."
Venäläisteema häiritsi myös Turun Sanomien nimim. E. J. K:ta (22.11.1951): "Nissilä laulaa ko-measti ja ratsastaa hyvin, mutta puhetavassa, niin siirappimaista ja venäläiseen vivahtavaa kuin se onkin, jää kaipaamaan jotain tehokkaampaa ja subjektiivisempaa otetta." Sen sijaan Elina Pohjanpään olemus oli rooliin sopiva, "hento ja viaton suomalaistyttö".
Kansallisfilmografian mukaan Kuisman ja Helinän yleisömenestys oli jonkin verran vuoden kes-kitasoa heikompi.
– Jari Sedergren 21.3.2007
Suomi-Filmi oli filmannut Kuisman ja Helinän kertaalleen aiemmin vuonna 1932. Kalle Kaarna ohjasi silloin Tauno Brännasia (myöh. Palo) ja Iris Knape-Jäderholmia, uudessa Ilmari Unhon versi-ossa vuonna 1951 kehiin astuivat Kalervo Nissilä ja Elina Pohjanpää. Nissilä oli debytoinut samana vuonna maskuliinishumoristisessa sankariroolissa elokuvassa Sadan miekan mies, Elina Pohjanpäälle kyse oli toisesta valkokangasroolista: ensimmäinen oli tyttökoulun oppilaana Hannu Lemisen ohjaamassa elokuvassa Amor hoi! (1950).
Ensimmäinen Kuisma ja Helinä –elokuva perustui Larin-Kyöstin samannimiseen kertovaan ru-noelmaan vuodelta 1902. Uuden version lähtökohtana oli kuitenkin myös pohjoishaagalaisen kirjailija Väinö Syvänteen vuonna 1931 ensi-iltansa Helsingin Työväen Teatterissa saanut näytelmä, jossa runoelma oli niinikään toiminut perimmäisenä innokkeena. K. Myllykallion runoelman ja näytelmän perusteella tehty käsikirjoitus "Helinä" oli tiettävästi ohjaaja Ilmari Unholla käytössä hänen rustatessaan elokuvakäsikirjoitusta, joka kuitenkin muotoutui varsin selvästi omaan suuntaansa, eri versioissa aiemminkin vaihdellutta loppuratkaisua myöten. Ennakkotiedoissa (UA 9/1951) Väinö Syvänne mainitaan myös käsikirjoittajaksi, mutta krediitteihin asti ei hänen nimensä päässyt.
Itse asiassa Kuisma ja Helinä oli ollut tuotantosuunnitelmissa jo vuonna 1939, silloin ohjaajaksi kaavailtiin Jääkärin morsiamen ja Aktivistit juuri ohjannutta Risto Orkoa. Helinäksi oli jo valittu Suomi-Filmiin juuri siirtynyt Irma Seikkula. Tuotanto tyrehtyi sotien vuoksi alkuunsa.
Arvostelut Unhon työstä olivat kohtuullisen myönteisiä. Mielenkiintoisia ajatuskulkuja liittyi Uuden Suomen arvosteluun (18.11.1951), jossa kaivattiin aiheen käsittelyyn uutta sävyä: "Kuisman ja Helinän tarinassa on tietynlaista pätevyyttä: suomalaisen veren veto vierasmaalaiseen, eksoottiseen. Tämän saman balladin olisi voinut siirtää puolta vuosisataa tännempänä tapahtuvaksi, tehdä kasakoista vuoristojääkäreitä ja Kuismasta Fritz."
Venäläisteema häiritsi myös Turun Sanomien nimim. E. J. K:ta (22.11.1951): "Nissilä laulaa ko-measti ja ratsastaa hyvin, mutta puhetavassa, niin siirappimaista ja venäläiseen vivahtavaa kuin se onkin, jää kaipaamaan jotain tehokkaampaa ja subjektiivisempaa otetta." Sen sijaan Elina Pohjanpään olemus oli rooliin sopiva, "hento ja viaton suomalaistyttö".
Kansallisfilmografian mukaan Kuisman ja Helinän yleisömenestys oli jonkin verran vuoden kes-kitasoa heikompi.
– Jari Sedergren 21.3.2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)