Dokumentin ytimessä 19: Sodan naiset ja lapset

Uusi versio eilisestä tekstistä, kun elokuvia tuli lisää ja virheitä löytyi enemmän kuin tarpeeksi. Siis huomenna keskiviikkona klo 17 Orionissa Eerikinkatu 15. Kantakortti 4 euroa, esitysmaksu 3,5 euroa. Kantakortti on voimassa 6 kk.

Suojeluskuntain kansainväliset hiihtokilpailut Kuopiossa 1937
Internationales Skilaufen der Schutzwehr in Suomi 1937

Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Filmitarkastus: A-852 – S – 280 m / 10 min. Esitetään Betacam-videona.

Suojeluskuntajärjestö oli jo perustamisestaan lähtien vuonna 1918 ottanut yhdeksi keskeiseksi toimintamuodokseen urheilun. Maanlaajuisena ja varakkaana järjestönä – ampumaratojen, urheilukenttien ja hyppyrimäkien rakentaminen kuului sen ohjelmaan – sillä oli suuri vaikutus kaupunkien ohella myös maaseudulla. Sen yliesikuntaan perustettiin erityinen urheiluosasto everstiluutnantti Kustaa Levälahden johdolla. Levälahti siirtyi 1930-luvun puolivälissä Pääesikuntaan liikuntakasvatusvastaavaksi, ja hän oli myös Suomen olympiakomitean puheenjohtaja silloin, kun Suomi haki vuoden 1940 kisoja.

Erityisesti suojeluskuntaurheiluun kuuluivat ampumaurheilu, hiihto, ampumahiihto, mäenlasku, maastojuoksu, suunnistus ja pesäpallo, jonka kehittäjä Lauri "Tahko" Pihkala oli järjestön tunnettuja toimijoita. Merkittävintä toiminta oli juuri hiihtourheilun parissa. Termi murtomaahiihto otettiin käyttöön sen jälkeen, kun hiihtokilpailut siirtyivät tasamailta mäkiseen luontoon. Ampumahiihto oli kymmenien tuhansien suojeluskuntalaisten harrastus ja partiohiihto, yhdistetty ja mäenlasku olivat muita keskeisiä talvisen toiminnan muotoja.

Toiminta ei ollut vain kilpaurheilua, sillä erilaiset laturetket ja prosenttihiihdot valjastivat väestöä laajemminkin liikunnan ja fyysisen harjoituksen pariin. Suosiota kuitenkin vähensi se, että suojeluskuntaurheilussa painotettiin suoranaisia sotilasurheilulajeja 1930-luvun mittaan.

Sotilaallistamisen toteuttajana – käytännössä se tarkoitti muutosta ryhmä- ja sotilastaitokilpailujen suuntaan - toimi kapteeni Pihkala. Muutokseen kuuluivat myös esteratojen rakentaminen ja sotilastaitokilpailujen järjestäminen sekä puolustuslaitoksen harjoittelutilojen rakentaminen. Erilaisilla tempauksilla pyrittiin kiinnittämään huomiota myös puolustuslaitoksen ulkopuolella. Esimerkiksi vuonna 1938 puolustuslaitos tuki Lahdessa järjestettyjä hiihdon maailmanmestaruuskisoja.

Elokuva, jonka tekijätietoja ei ole saatavilla, kuvaa monipuolisesti suojeluskuntaurheilun talvisia kilpailumuotoja Kuopiossa maaliskuussa 1939. Läsnä ovat puolustusvoimain komentaja ja mm. diplomaattikuntaan kuuluvat ulkovaltojen sotilasasiamiehet.

Aikamme amatsooneja

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Adams-Filmi Oy. Tilaaja: Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS). Ohjaus, käsikirjoitus ja selostus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Frans Ekebom. Filmitarkastus: A-1304, 13.5. 1939 – S – 210 m, 8 min. Esitetään Betacam-videona.

Vuonna 1939 kotimaisten lyhytelokuvavalmistamojen lukumäärä kasvoi jo lähelle kahtakymmentä. Omassa sarjassaan tilauselokuvan tyyppejä kehittelivät Suomi-Filmi ja Aho & Soldan, molemmat lähes 300 elokuvan tuotantoluvuilla. Suomi-Filmi edistyi äänielokuvatekniikassa pisimmälle: toukokuusta 1935 sen lyhytelokuvat oli varustettu ääniraidalla. 1920-luvulta lähtien valtiovallan suojeluksessa toimi myös dokumenttielokuvan voimakaksikko Aho & Soldan. He osallistuivat Suomi-Filmin tavoin sotaan joutuvan sankarikansan elokuvallistamiseen, kuten osoittaa esimerkiksi Partiontia pakkasessa, joka kuvaa partiolaisnuorukaisten karaisemista sotilaallisesti organisoituun ja kurinalaiseen toimintaan elokuvassa.

Muiden yhtiöiden hankkeet tiivistyivät yksittäisiin kuvausprojekteihin. Tehtyään kaasunsuojeluun kodeille ja sen valtiattarille suunnatun kaasunsuojelufilmin Aikamme Amatsooneja, Adams-Filmi suunnitteli sadonkorjuuta myös henkisen viljelyn saralla, sillä se aikoi filmata Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistyksen ja SKR:n säätiön varoilla lyhytfilmien sarjaa "Kulttuuri ja me". Hanke jäi kuitenkin keskeneräiseksi ja vain osa suurhankkeesta toteutui.

ANKS, Akateemisen Naisten Karjala-Seura, oli yksi 1930- ja 1940-luvuilla elokuvia oman propagandansa ja asiansa tueksi valmistuttaneista naisjärjestöistä Suomalaisen Marttaliiton ja Lotta Svärdin ohella. ANKS ei ollut suuri järjestö, mutta sen 1500 jäsentä olivat sitäkin vaikutusvaltaisempia, vaikka järjestön väistämätön elitismi ja oikeistoradikalismi rajasivatkin suoran vaikuttamisen merkitystä ennen konsensusta tähänkin suuntaan luonutta sotaa.

Aluksi Akateemisen Karjala-Seuran alaosastona toiminut järjestö itsenäistyi vuonna 1938, koska se halusi toimia "paremmin naisluonnetta vastaavalla tavalla." Karjalaispakolaisten huollon piiristä toiminta järjestön toiminta oli laajentunut suomalaisuusasiaan, heimo-, rajaseutu- ja maanpuolustustyöhön. Naisylioppilaat kantoivat kortensa kekoon myös työpalvelussa, mikä tarkoitti konkreettista apua työväestön kotien usein ankeissa oloissa.

Martat, lotat ja akateemisten naisten jäsenyydet eivät olleet keskenään ristiriidassa. Jo vuonna 1938 ANKS saattoi ilmoittaa olevansa sataprosenttinen lottajärjestö. Yhteistyöhalua todistaa sekin, että martat ja lotat levittivät myös Aikamme Amatsooneja –elokuvaa omien järjestöjensä piirissä.

Väestönsuojelu ja erityisesti kaasusuojelu oli ollut ANKS:n toiminnassa keskeistä vuodesta 1934 lähtien. Väestönsuojelutilaisuudet, tempaukset ja propaganda olivat esillä säännöllisesti, eikä elokuva muuttanut käytäntöjä. Sitä esitettäessä tilaisuuteen liitettiin varsin usein myös esitelmä. Silti Aikamme Amatsooneja muodosti ANKS:n toiminnassa kohokohdan, mitä osoittaa käytetty mainoslause: "Neljäs valtiomahti, elokuvat oli lopullisesti alistettu palvelemaan ANKS:n tarkoitusperiä." Elokuva kiersi koko kesän ja syksyn 1939 ympäri maata.

Adams Filmi toimi filmin valmistamisessa ripeästi kokeneen tekstinikkarin ja lyhytelokuvaprojekteissa usein työskennelleen Reino Hirvisepän johdolla. Filmintekoa valmisteltiin vain neljä tuntia ja itse filmaus, jonka suoritti jo 1910-luvulla kuvaamisen aloittanut Frans Ekebom, vei yhden illan ja yön. "Filmiä esitettiin ennen kuin filmin pääosan esittäjä oli tajunnut muuttuneensa medisiinarista elokuvatähdeksi", järjestön jäsenlehti luonnehti prosessin nopeutta.

Elokuva liittää maanpuolustustyön suoraan taistelujen maailmaan: "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutua turvaamaan." Ero miehiseen maailmaan on selvä. Naisten epäsotilaallisuus – sotaan liittyvän työnjakoajatuksen mukaisesti – tulee esille korostetulla tavalla myös elokuvan visuaalisessa: kattilan käyttäminen kypäränä on nerokas hätäratkaisu pakkotilanteessa, mutta samalla se on käsikirjoittajan sukupuolittavaa hurttia huumoria toiminnan amatöörimäisyydestä, mikä näkyy yhtä selvästi myös mm. naisten marssikohtauksista.

Sukupuolitettu työnjako ja yhteistoiminnan korostus on tietysti ymmärrettävä myös laajemmassa kontekstissaan: hyvän ja onnellisen elämän lisäksi ne takaavat kansakunnan hyvinvoinnin. Järjestö propagoi tästä näkökulmasta myös itseään: kansakunnan toiminta on järjestäytynyttä niin, että juuri järjestöihin kuuluminen luo mallin oikeasta yhteisöllisyydestä. Elokuva korostaa kollektiivisuutta, jolla on omat kannuksensa jo ansainneet johtajansa.

Poikien työpalveluleiri

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Valtion tiedoituslaitos. Ohjaus, käsikirjoitus ja selostus: Topo Leistelä. Kuvaus: Eino Mäkinen, Kalevi Lavola. Filmitarkastus: 1942 – S – 260 m / 9 min. Esitetään Betacam-videona.

Valtion tiedoituslaitoksen kuvaosasto toimi aktiivisesti dokumentti- ja lyhyelokuvien valmistajana vuoden 1942 loppuun asti, jolloin Finlandia-kuva sai tehtäväkseen siviilimaailman tallentamisen Finlandia-katsauksiinsa ja dokumenttielokuviinsa. Asemasodan tilanteessa puolustusvoimat halusi jyrkästi keskittyä yksinomaan sotilaalliseen maailmaa tarkoituksenaan muistuttaa, että sota jatkui.

Sodan ajan tärkein työpalvelun muoto oli se prosessi, jossa naiset siirtyivät sotatarviketeollisuuteen, sotatyörintamalle. On arvioitu, että kaikkiaan naisia työskenteli Suomen sotatarviketeollisuudessa 70 000 – 95 000. Naisten osuus teollisuudessa työskentelevistä oli korkeimmillaan eli hiukan yli puolet työvoimasta vuonna 1943. Tämän työpalvelun muodon suomalainen lyhytelokuva jätti käytännöllisesti katsoen kokonaan huomioimatta julkaistussa filmiaineistossa.

Sukupuoleen katsomatta 18-65 –vuotiaiden kriisiaikoja koskeva työvelvollisuus oli sisällytetty lakiin jo ennen talvisotaa toukokuussa 1939. Jatkosodassa työhön velvoitettujen piiriä yhä laajennettiin. Kannusteesta kävivät elintarvikekortit, jotka määräytyivät osittain työpanoksen mukaan. Suojeluskuntalaiset ja lotat ohjattiin muihin maanpuolustustehtäviin hieman myöhemmin annetuilla säännöksillä. Tällaisen työhön kannustavan ja velvoittavan kansalaiskasvatuksen kohteina olivat myös nuoret pojat. Vuonna 1942 valmistunut elokuva kuvaa monipuolisesti toimintoja poikien vapaaehtoisella työpalveluleirillä.

Topo Leistelä korostaa selostustekstissään työpalveluleirien eroja vuonna 1942 perustettuihin Työpalvelukeskuksiin nähden. Työleirin "työpojat sitoutuvat suorittamaan työpalvelua kuuden kuukauden ajaksi maan ja kansan hyväksi, saamatta korvaukseksi muuta kuin vapaan ja tarpeellisen huollon ja pienen päivärahan taskurahaksi kuten sotapalveluksessakin."

Työpalvelukeskukset sen sijaan saivat perustansa työpalvelulaista. Se tosin rajasi alle 18-vuotiaat piirinsä ulkopuolelle, mutta vuoden 1942 uudistuksen jälkeen sitä nuoremmatkin saattoivat osallistua työpalveluun niin halutessaan. Näitä työpalvelun suorittajia kuitenkin sitoi työpalvelulaki, joka saattoi olla laiminlyöntien sattuessa hyvinkin tiukka. Tämän työpalvelun vapaaehtoisuus siis päättyi työhön ilmottautumiseen.

Nuoret nähdään erinäisten marssiryhmien ohella muokkaamassa peltoa, lapioimassa ojaa, salaojittamassa, raivaamassa metsää, sahaamassa, korjaamassa viljaa, palontorjunnassa, urheilemassa ja voimistelemassa, mutta myös harjoittelemassa sotaa varten. Päätösjakso yhdistää mukaan myös kirkon.

Työ kutsuu tyttöjämme

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Filmitarkastus: 1632 – S – 210 m / 7 min. Esitetään Betacam-videona.

Maaseudun tyhjennyttyä rintamalle menneistä miehistä tuli ajankohtaiseksi järjestää työpalvelutoiminnan puitteissa mahdollisuus niille kaupunkilaisille, jotka olivat halukkaita työskentelemään maaseudun töissä.

Toimintaa organisoi Tyttöjen työpalvelukeskus. Poikien tavoin tytötkin tekivät puolen vuoden sitoumuksen "oppimaan työn iloa, vahvistumaan ja voimistumaan." Siirtymä maaseudulle merkitsi samalla sitoutumista "ulkonaisestikin työtytöiksi." Kuukauden koulutuksen jälkeen tytöt määrättiin "ulkopalveluun", jossa he tekivät "äidin sijaisina" kaikkia mahdollisia "perheenäidin tehtäviä". Kollektiivin henkeä tyttöihin ja elokuvan katsojiin ajettiin omaperäisen suomalaisen talkoo-käsitteen konkretisoimisella.

Näine määritteineen elokuvan esittämä sodan työnjakoon kuuluva erottelu on ilmiselvä. Kun poikien työpalvelu oli hengeltään ja asenteeltaan korostetusti sotilaallista, tyttöjen työpalvelun ympäristö määrittyy mahdollisimman pitkälle kodinoloiseksi. Kuitenkin kollektiivinen työ ja yhteiset voimistelu- ja tanssiesitykset Haikon kartanon pihalla osoittavat voimaa saatavan myös kollektiivisuudesta.

Suomi-Filmi hyödynsi teemaa seuraavana vuonna Valentin Vaalan ohjaamassa fiktiossa Tositarkoituksella, jossa työpalvelun kaltainen hankala aihe piilotettiin yleisromanttisen juonen alle. Reaktiot olivat varmasti odotettuja kovempia: Suomen Sosialidemokraatin Toini Aaltonen kirjoitti, että "tuntuu sentään uskomattomalta että kaupunkilaisneitonen … saattaa olla niin kanamaisen typerä ja tietämätön alkeellisimmissakin maa- ja kotitaloutta koskevista kysymyksistä". Uuden Suomen nimimerkki S. S. puolestaan paheksui lähes samoin sanoin, että "kaupunkilaisuutta filmissä edustaa täydellinen ja pöyristyttävä pintapuolisuus ja tietämättömyys alkeellisimmista elintärkeistä asioista, eikä kaupunkilaistyttöjen maatalousharrastuksena ole mikään muu kuin halu saada verkkoonsa rikas ja komea maatilanomistaja."

Sotilaspoikia
Puolustusvoimain katsaus nro 34

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomen Puolustusvoimat. Helsingin ensiesitys: 1.3. 1942. Kuvaus: Felix Forsman, Uno Pihlström, Eino Heino, Eino Itänen. Filmitarkastus: A-1643 – S – 360 m / 14 min. Esitetään Betacam-videona.

Vuonna 1941 perustettu valtakunnallinen nuorisojärjestö Sotilaspojat jatkoi itsenäisyyden ajalta tuttujen Suojeluskuntien poikaosastojen toimintaa. Sotilaspoikien järjestöllisenä tehtävänä Suojeluskunnissa oli palvella mm. suojeluskuntien esikunnissa ja virastoissa lähetteinä, mutta joskus heille sälytettiin tehtäviä, joissa he esiintyivät aseistautuneina. Sodan sytyttyä monet sotilaspojista lähtivät vapaaehtoisena rintamalle erilaisiin tehtäviin.

Sotilaspoikia ei kuitenkaan näytä näitä järjestöllisiä piirteitä vaan syöksyy lumiseen Helsinkiin, jonka sota-ajan talville tyypillisiä katunäkymiä esitellään korostamalla niiden erikoislaatuisuutta rauhanajan katukuvaan. Helsingin kaduilla vikkelästi liikkuvia nuorukaisia seuraamalla selviää, että sotilaspoikien tulevaisuuden ytimessä on maanpuolustus; elokuva painottaa, kuinka "sotilaspojistamme kasvaa uusi reipas soturipolvi, jonka ei tarvitse hävitä tulevaisuuden taisteluissa." Esityksen sotilaallinen painotus johtuu epäilemättä paitsi sodan propagandatavoitteista myös puolustusvoimien katsausten sotilaallisella luonteella.

Poikatoiminnan suorat kytkökset sodan taisteluihin olivat tarpeen, jotta katsausten sotilaallinen perusta tulisi täytetty. Valmistumisaikanaan tällaisessa nuorisotyön ja militaarisen käytännön rinnastamisessa ei nähty pienintäkään ristiriitaa.

Elokuvan varhainen tekoaika selittää Sotilaspoikien tavan kytkeä varhaisnuoret harvinaisen selkeäsanaisesti suoraan sodan tarpeisiin: "Nämä reippaat miehenalut ovat kuulun armeijamme reimaa jälkikasvua, jotka suorittavat maanpuolustusosuuttaan sellaisissa tehtävissä, joihin heidän taitonsa riittävät." Sellaiseksi tehtäväksi kelpaa armeijan hyväksi toimeenpantu romunkeräys, joka notkeasti kytketään sodan todellisuuden propagandistisiin muotoihin: "Vaikka armeijamme on rutkasti kerännyt ryssän romua, ei lisä koskaan pahaa tee." Keräyspalkkiona pojille annetaan marsalkka Mannerheimin valokuva.

Elokuvan loppupuolen voimistelunohjaajakoulutus kytketään sotaan ensin velvoittavuutena, jonka taustan muodostavat soturikansan kansainvälisesti tunnetut urheilulliset menestykset: "Koulun penkillä istuvat opiskelijat tekevät harrasta työtä tarkkaavaisina ja oppivaisina tietäen ja muistaen, että maailman ihailun herättänyt ruumiinkunto velvoittaa. Kun oppitunnilta siirrytään ulos käytäntöön "elävän nuorukaismateriaalin pariin", elokuva kehottaa sananlaskun mukaisesti vääntämään vitsaa jo nuorena. Juuri siksi sotilaspojat saavat oikeiden sotilaiden tapaan "heti alussa oppia ojennukset, suorat rivit ja muut hienoudet".

Lottatyttö
Puolustusvoimain katsaus nro 80

Suomi 1944. Tuotantoyhtiö: Suomen Puolustusvoimat. Ohjaus ja kuvaus: Reino Tenkanen. Käsikirjoitus: Irmeli Vuorenjuuri. Selostus: Veikko Itkonen. Filmitarkastus: 1857 – S – 376 m / 15 min. Esitetään Betacam-videolta.

"Mainehikkaiden lottiemme pienet sisaret, lottatytöt, muodostavat Lotta Svärd-järjestön tyttöosastoina maamme suurimman tyttöjärjestön. 'Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaani', on lottatyttöjen reipas tunnuslause, jota he tahtovat noudattaa lähinnä omassa ympäristössään, kodin, koulun ja työpaikan piirissä. Säännöllisesti kokoontuvat lottatytöt kokouksiin ja työiltoihinsa, joissa he iloisen puuhailun ja ohjelmansuorituksen ohella saavat arkisessa elämässä tarvittavia opetuksia ja tietoja. Työiltaan on tuotu kotoa korjaamisen tarpeessa olevia vaatteita. Neulat ja langat ovat ahkerassa käytössä, mutta onpa parsimista ja paikkaamistakin", Irmeli Vuorenjuuren käsikirjoitusteksti luonnehtii esiteltävänä olevaa nuorisotyön muotoa sota-olosuhteissa vuonna 1944.

Lotta Svärd-järjestön puheenhjohtaja Fanny Luukkosen kehoituksesta valmistettu Puolustusvoimain katsaus nro 80 kuvaa Lotta-Svärd järjestön nuorisotyötä, toisin sanoen "pikkulottia" työtehtävissä kotipiirissä tai kotirintamalla, kuten ajan oma ilmaus siviilimaailmaa usein luonnehti, mutta myös "reippaana ja iloisena" lottatyttöjen virkistysleirillä.

Elokuvaan on mahdutettu myös arvovaltaisia toiminnan suojelijoita, sillä tytöt tapaavat presidentti P. E. Svinhufvudin ja elokuva esittelee myös leirillä vierailevan Lotta Svärdin puheenjohtajan Fanny Luukkosen. Elokuvan musiikkina on käytetty lottatyttöjen suosimia lauluja.

Ohjaaja Reino Tenkanen (1899-1995) oli tullut mukaan vastaperustettuihin pääesikunnan tiedotuskomppanian joukkoihin sotilaselokuvaajaksi eli TK-kuvaajaksi. Sodan aikana hänen on laskettu kuvanneen 12666 metriä eli hieman vajaa 18 tuntia filmiä. Työsuorituksena se oli kaikista TK-kuvaajista kolmanneksi eniten, sillä vain Eino Itänen ja Kalle Peronkoski ehtivät enempään.

Sodan jälkeen Reino Tenkasen kesäasunto Espoon Lippajärvellä toimi eversti Heikki Parkkosen pyynnöstä Päämajan filmiarkiston väliaikaisena piilopaikkana. Tenkasen lottana toiminut vaimo siunasi tapahtuman, vaikka pelkona oli valvontakomission rangaistus, jos tapahtuma olisi tullut ilmi. Sinkkiarkkuihin sijoitettu, 40000 metriä filmiä ja kaikkiaan kuusi tonnia painava arkisto piilotettiin väliaikaisesti syyskuussa 1944. Aineisto pilasi painollaan heiveröisen asunnon, mutta elokuvat säästyivät tuholta.

Armeijan omiin filmivarastoihin jätettiin vain uutiskatsausfilmit sekä venäläisiltä saadut sotasaalisfilmit. "Žhadov vähän ihmetteli filmien vähyyttä, mutta hyväksyi niiden sisällön. Hän kiinnostui onneksi sotasaalisfilmeistä, jotka Suomessa oli liimattu uudelleen. Ne venäläiset veivät ja olivat tyytyväisiä, kun filmit oli laitettu Suomessa parempaan kuntoon", Tenkanen muisteli vuonna 1993 Keski-Uusimaa -lehden Anu Tuomisen haastattelussa.

Rivilotta
Frontlottan

Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Puolustusvoimat, Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Turo Kartto. Skenaario: Mika Waltari. Suunnittelijat: Valma Kivitie, Eino Mäkinen. Selostusteksti: Lars H. von Willebrand. Selostus: Lars H. von Willebrand, Irma Seikkula, Veikko Itkonen. Kuvaus: Kalle Peronkoski, Felix Forsman, Eino Heino. Äänitys: Pertti Kuusela, Kurt Vilja, Hugo Ranta. Leikkaus: Felix Forsman, Veikko Sukanen. Musiikki: Jussi Blomstedt. Laulut: Lottalaulu, säv. Heikki Klemetti. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Helsingin ensiesitys: 15.6. 1943 Messuhallissa. Teatterilevitys: Finlandia-Kuva. Filmitarkastus: A-1775 – S – (2500 m) / alun perin 91 min, negatiiviaineistoa säilynyt 33 min, josta leikattu esitettävä kokonaisuus 17 min. Esitetään Betacam-videolta.

"Tiettävästi on ainakin yksi tilaisuus, mistä juhlapuheetkaan eivät liioittele", avasi TK-mies Matti Kurjensaari Lotta Svärd –lehdelle 1942 kirjoittamansa artikkelin "Anna-Liisan armeijakunta ja Helenan rykmentti". "Silloin kun rintamamiehet kiittävät lottia heidän työstään. Nämä puheet ovat lyriikkaa ja maailmankirjallisuutta, sillä ne tulevat suoraan sydämestä. Tosin ne ovat harvinaisia ja karuja, mutta pidetäänhän niitä sentään niin usein, että lotatkin joskus saavat kuulla kunniansa. Ja se kunnia on korkea ja suuri. Järjestö ei ole suotta maailmankuulu. Suomalainen on keksinyt vastakeinon kaikenlaisille aseille, suurmobilisaatioille ja totaaliselle sodalle. Se on lotta."

Jatkosodan (1941-44) aikaisista kauniista sanoista huolimatta suomalainen elokuva ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta liiemmin hyödyntänyt lotta-aiheita ennen 1990-luvun tulkintoja. Syy vaikenemiseen oli yksinkertainen: Lotta Svärd –järjestön lakkauttaminen 23.11. 1944, koska se oli Suomen hallituksen mielestä "liian lähellä" jo kuun alussa välirauhan sopimukseen nojaten lakkautettuja Suojeluskuntia.

Ajatus tavallista enemmän voimavaroja vaativasta lottaelokuvasta oli elänyt jo sodan alusta lähtien. Puolustusvoimien elokuvatoiminnassa pitkään johtajana toimineen Martti Uosukaisen mukaan skenaarion elokuvaan kirjoitti Mika Waltari ja elokuvan suunnitteluun osallistuivat mm. toimittaja Valma Kivitie ja VTL:n kuvaosaston apulaisosastopäällikkö Eino Mäkinen.

Lottatoiminta oli yksi niistä elokuviksi sopivista teemoista, jotka kirjattiin myös Olavi Linnuksen Päämajan kuvaosastolle valmistamaan muistioon 6.11.1942, kun taisteluaiheiset elokuvat eivät enää asemasodan luonteen vuoksi olleet mahdollisia. Sotatoimien ja etenemisen myötä oli ollut mahdollista rakentaa yhtenäisiä ja kiinteitä lyhytelokuvia. Nyt armeija halusi viestiä suomalaisille mahdollisimman selvästi, että sota oli yhä käynnissä, vaikka katsaukset muuttuivatkin "vähemmän sotaisiksi". Linnuksen perustelu oli sinällään selvä. Puolustusvoimien katsauksien katsottiin dokumenttielokuvien tavoin "lähentävän taistelu- ja kotirintamaa toisiinsa", minkä vuoksi "katsauksien kokonaan lopettaminen tällä hetkellä ei ole suotavaa".

Sopivia tulevia katsausaiheita olivat Linnuksen mukaan lääkintäelokuva, rautatiet, eläinlääkintä, purjelento, motorisointi ja taistelukoulutus, jotka myös muodossa tai toisessa toteutuivat. Katsausten lisäksi oli tarpeen tehdä dokumenttielokuvia, joiden aiheina Linnus mainitsi sotateollisuuden, lotat, sotavankileirit ja kaukolentotoiminnan.

Käytännössä katsausten määrä väheni radikaalisti, sillä vuonna 1943 niitä valmistui vain 10. Linnuksen ehdotus ei toteutunut sellaisenaan, sillä armeija kieltäytyi jyrkästi ottamasta puhtaita siviiliaiheita omiin katsauksiinsa. Siviiliaiheet jäivät niitä varten perustetun Finlandia-kuvan Finlandia-katsauksiin, jotka samalla korvasivat siviilimaailmaa filmille aiemmin taltioineen Valtion tiedotuslaitoksen näkymät. VTL:n oma elokuvatoiminta höylättiin pois sodan talouteen liittyvänä säästötoimena.

Puolustusvoimain katsauksissa vuosina 1941-44 Lotta Svärd –järjestöä sivuttiin useinkin lähinnä kuvakertomuksina järjestön johtotason esiintymisissä, ja vasta sodan kääntyessä loppupuolelleen vuonna 1944 ilmestynyt Puolustusvoimien katsaus nro 80 keskittyi täysin lottien toimintaan. Se valmistui järjestön keskusjohtokunnan ja rajatoimistojen myötävaikutuksella. Näytelmäelokuvista lottateemaa käsitteli laajasti vain Orvo Saarikiven Suomen Filmiteollisuudelle tekemä Tyttö astuu elämään. Sen tuottaja T. J. Särkkä veti markkinoilta heti sodan päätyttyä, eikä sitä ole sen jälkeen esitetty.

Kesäkuussa 1943 markkinoille saatettu Rivilotta oli siis ainoa sota-ajan laaja dokumenttielokuva aiheesta, vaikka esimerkiksi Puolustusvoimain katsaus 31, joka käsitteli ilmavalvontalottia, sivusi ajankohtaisella tavalla lottien työn yhtä puolta. Rivilotta sisälsi tarkastuspituutensa 2500 metrin puitteissa käytännöllisesti katsoen kaiken lotista kuvatun sota-ajan materiaalin, mutta hyödynsi vähäisessä määrin myös aiempaa materiaalia. Elokuvan alkutilanne on vuonna 1921 perustetun, parhaimmillaan 150 000 jäsentä käsittävän Lotta Svärd –järjestön 20-vuotisjuhlasta ja alkutekstien mukaan elokuva kuvattiin "talvella 1941-42 kaikkialla sotatoimialueella niin Karjalan kannaksella kuin kaukana pohjoisrintamalla." Elokuvan valmistuminen viivästyi siksi, että sen käsikirjoittaja ja ohjaaja Turo Kartto hukkui kesäisellä uimareissulla 19.7. 1942. Siksi hänen nimensä on alkuteksteissä varustettu ristinmerkillä. Elokuvan saattoi päätökseen leikkaaja Felix Forsman.

Aamulehdessä nimimerkki O. V-hl arvioi elokuvaa positiiviseen sävyyn heti tuoreeltaan:

"Se on omistettu hyvin tiiviisti lottien monipuoliselle ja tehokkaalle toiminnalle monissa eri muodoissaan. Lottatyön kaikki tärkeimmät ja sodan kannalta keskeisimmät työmuodot esitellään asiallisen suoraviivaisesti ja huolellisesti, niin että katselija saa hyvin selväpiirteisen ja täydellisen kokonaiskuvan järjestön työstä. Pääpaino on elokuvan nimen mukaisesti rivilotan toiminnan kuvauksessa etulinjoilta aina kotirintamalle saakka. Lottien työkunto, velvollisuudentunto ja uhrimieli huokuvat filmistä ilman liikoja pateettisia paisutuksia. Juuri tämä koruton asiallisuus onkin elokuvan kantavimpia ominaisuuksia, vaikkakin myös siinä piilee omat vaaransa. Rivilotta saavuttaa kaikin puolin tarkoituksensa".

Nimimerkin selostus, jossa leikiteltiin peitetysti toteutunutta propagandistisemman käsittelytavan puolesta, oli pääosin paikkaansa pitävä myös sisällönkuvauksena, sillä varsinaisista työsuorituksista vain sotilaiden ruumiiden pesu oli osoittautunut mahdottomaksi kuvata sota-ajan dokumenttiin. Ruumiiden pesu ei sopinut elokuvaan myöskään sävyltään: Rivilotan ytimessä on lottien muodostavan kollektiivin lempeyttä korostava ote, ja kaiken kaikkiaan sen käsittelytapa on idealisoiva kaikessa emootioita tuottavan naisellisuuden korostuksessaan. Tätä sensuroitua teemaa on Taru Mäkelä hyödyntänyt vaikuttavassa ja koskettavassa haastatteludokumentissaan Lotat (1995).

Rivilotta tulee määrittelleeksi naisten position suhteessa sotaan. Taisteluista vapautettujen naisten tärkein tehtävä on "vapauttaa" miehet taistelutehtäviin. Käytännössä naisten työ rinnastetaan mahdollisimman pitkälle kotiin liittyviin arkisiin askareihin. Se maanpuolustus, joka naisille määräytyy sota-ajan ja sitä edeltävän ajan elokuvien konstellaatiossa, on elämän, lasten ja kodin säilyttäminen äitiyden avulla. Se tosiasia, että kotirintaman työt olivat monipuolisia ja käsittivät usein myös ns. "miesten töitä", selittyy sota-ajan poikkeustilanteella.

Siten Rivilotan kuvaama lottien maailma jättää sivuun sodan aikana käyttöön otetun naisten yleisen työpalvelun. Muissakin sotien aikana julkaistuissa elokuvissa voidaan nähdä vain harvinaisia välähdyksiä siitä, kuinka naiset varsinaisten ase- ja ammustehtaiden tuotannon käsikranaattien, tykin ammuksien ja kiväärien tukkien valmistuksen ohella työskentelivät armeijan kysyntää täyttämään valjastetuissa elintarvike-, säilyke-, jalkine- ja kutomatehtaissa, jopa sellu- ja paperitehtaissa sekä sahoilla. Ilman naisten käsipareja ei olisi voitu tuottaa myöskään lentokoneen osia, viestikaapeleita, radioita, lapioita tai polkupyöriä.

Rivilotan ensiesitys oli Messuhallissa 13.6. 1943 yhdessä Karton Puolustusvoimain katsauksista kompiloiman leike-elokuvan Suomi taistelee I ja rautateihin keskittyneen puolituntisen Sota ja rautatiet –dokumentin kanssa. Sama kokonaisuus lähti kiertämään maata omissa dokumenttielokuvanäytöksissään, mutta menestys oli huono. Rivilotan katsojaluvut ovat alemmat kuin minkään muun pitkän elokuvan vuonna 1943, eikä sitä edes tuotu esitettäväksi esimerkiksi Lahteen, Poriin ja Turkuun. Saksaan Rivilotta kuitenkin myytiin.

Ehkä elokuvan huono markkinamenestys selittää sen, että elokuva ei näytä säilyneen alkuperäismitassaan. Puolustusvoimien arkistosta Suomen elokuva-arkiston hallintaan on siirtynyt kaikkiaan 91 minuuttisesta elokuvasta 33 minuuttia negatiivileikkausaineistoa, joka on esitettävässä muodossa typistynyt vajaan 17 minuutin mittaiseksi lyhytelokuvaksi. Originaaliaineistoa on lyhennetty normaalin leikkauskäytännön puitteissa: pitkistä kohtauksista on tehty lyhempiä, ja osat on rytmitetty toisiinsa. Varsinaista sisäistä sensuuria ei tiedetä harjoitetun muuten kuin jo mainitun ruumiinpesukohtausten osalta.

Elokuvan katoaminen tavalla tai toisella on aina miettimisen arvoinen asia. On selvää, että osa nyt käsillä olevan pitkän dokumentin negatiiviaineistosta on siirtynyt muihin sodan ajan ja ehkä jopa sodan jälkeisiin elokuviin, ja kun harvoja säilyneitä esityskopioitakin on mahdollisesti uudelleen leikattu, on Rivilotta alkuperäisessä muodossaan lakannut olemasta. Miten ja täsmälleen miksi elokuva on saanut nykyisen lyhyen muotonsa, ei ole tiedossa.

– Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 2.3.2005