Dokumentin ytimessä 24: Kaksi Suomea

Esitys keskiviikkona 26.10. 2005 Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30. Tervetuloa!

Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.


Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag

Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min

Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".

Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".

Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".

Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.

Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.

Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.

Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.

Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.

FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.

"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.

Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.

Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.

Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.

Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005