Maunu Kurkvaaran elokuvia

Tässä nippu kirjoittamiani esitteitä Maunu Kurkvaaran elokuvista:

Autotytöt
Bilbrudarna

Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Maunu Kurkvaara. Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo ja Maunu Kurkvaara. Musiikki: Herbert Katz. Ääni: Tuomo Kattilakoski. Kuvausassistentit: Heikki Ritavuori. Kamera-assistentti: Raimo Lehto. Kuvaussihteeri: Sinikka Kurkvaara. Pääosissa: Sinikka Hannula (Kati), Ritva Vepsä (Ritva), Vuokko Docktare (Leena), Helge Herala (pakettiauton kuljettaja), Maija Karhi (nainen Hangossa), Leo Jokela (autokauppias), Sakari Jurkka (Olli, autokauppias), Antti Litja (Enska), Ville–Veikko Salminen (purjehtija), Heimo Lepistö (rekkakuski), Toivo Mäkelä (purjehtija), Yrjö Tähtelä (rekkakuski), Kullervo Kalske (liikkuvan poliisin konstaapeli), Seppo Kolehmainen (apumies), Kauko Kokkonen (rekkakuski), Risto Mäkelä (rekkakuski). Helsingin ensiesitys: 7.10.1960 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 8.2.1968 YLE TV2, 17.6.1976 MTV2 – VET 10245 – K15 – 2200 m / 80 min. Tarkastamon leikkaus 1,5 m.

Maunu Kurkvaara oli tehnyt kiitolinjakuljettajien työstä kertovan lyhytelokuvan He ajavat öisin vuonna 1956. Se ei häntä tyydyttänyt ja hän tuhosi elokuvan. Aihepiiri jäi elämään ja neljä vuotta myöhemmin syntyi kokoillan elokuva Autotytöt.

Rekka- ja kuorma-autoilijoiden mukana Suomea kiertävät autotytöt olivat tuolloin ajankohtainen, yhdeksi sosiaaliseksi ongelmaksi tunnustettu kysymys. Käsikirjoituksen tekijäksi Kurkvaara pyysi mainostoimittaja Erkki Koivusalon, joka oli kunnostautunut radiokuunnelmien tekijänä ja työskennellyt käsikirjoittajana Hannu Lemisen (Morsiusseppele, 1954) ja Toivo Särkän (Kovaa peliä Pohjolassa, 1959) kanssa. Kurkvaaran osuutta Autotytöissä on varsinkin elokuvan alkujakso, jossa Kati (Sinikka Hannula) ja rekkakuski (Yrjö Tähtelä) tapaavat Jätkäsaaren satamassa Helsingissä. Hannula oli ollut mukana jo parissa Kurkvaaran elokuvassa, Ritva Vepsälle rooli oli ensimmäinen kuten myös Vuokko Docktarelle, joka esiinnyttyään Aarne Tarkaksen elokuvassa Minkkiturkki (1961) siirtyi kampaamonomistajaksi alalla hyvin tunnetulla nimellä Vuokko Mattila.

Docktare oli tavannut Kurkvaaran ollessaan tuntemansa pojan kanssa autolla liikkeellä Helsingissä. "Pysäköitiin kahvila Ursulan kohdalle ja mentiin juomaan kahvia ulkoilmaravintolan rantaan. Hetken kuluttua pöytäämme tuli herrasmies, joka sanoi nähneensä minut heti autosta laskeutuessani ja kysyi tulisinko elokuvaan Autotytöt. No taas minulla alkoi järki raksuttaa, että ei saa tuntemattomien herrojen pyyntöhin suostua. Ajattelin minä niinkin, että jaahas, vai tällaisia nämä Helsingin herrat ovat, heti kalastelemassa nuoria tyttöjä." Seuralainen kuitenkin valisti, että Kurkvaara on tunnettu elokuvaohjaaja, minkä jälkeen Docktare soitti ohjaajalle, pääsi koekuvaukseen ja "niin minusta leivottiin 'filmitähti' yhdessä hetkessä." Lopulta hän kuitenkin valitsi elokuvaesiintymisien sijaan "turvallisen ammatin". (Aikki Perttola-Flinckin haastattelemana, Katso14.6.1976)

Elokuvan sensaatiomainen aihe sai elokuvatarkastamon varuilleen. Se antoi elokuvalle rangaistusveron (10 %) vaikka lyhensi sitä 1,5 metriä (äänestyspäätöksellä 3–3) kohdassa, jossa elokuvan alussa esitellyistä laittomista palveluista tarjotaan rahaa. Elokuvalautakunta pysytti päätöksen, vain Matti Kurjensaari kannatti verovapautta.

Autotytöt jakoi kriitikkojen mieliä. Ohjaajan eteenpäinmeno tunnustettiin, kamerakulmista pidettiin ja ajoittainen replikoinnin korvaaminen kuvailmaisulla tyydytti. Itse replikointi ja kielen muoto taas herättivät krittisiä tunnelmia. Herbert Katzin musiikkia pidettiin hieman vanhahtavana ranskalaisena muotijuttuna, mutta taitavasti tehtynä.

– Jari Sedergren 10.5.2006


Patarouva
Spaderdam

Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Kurkavaara-Filmi Oy. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja ja leikkaaja: Maunu Kurkvaara. Käsikirjoitus: Oiva Paloheimon romaaniin "Patarouva" (1956). Kuvaajan apulainen: Raimo Lehto. Kuvausassistentti: Simo Rista. Valokuvat: Simo Rista. Lavastus: Olavi Hänninen. Kuvaussihteeri: Sinikka Hannula. Musiikki: Leonid Bashmakov. Pääosissa: Pehr–Olof Sirén (tuomari Kaius Kannisto), Elina Salo (Kastehelmi Seppälä, patarouva), Leni Katajakoski (Eeva, herttarouva), Sinikka Hannula (Pai Tiensuu, ruururouva), Liana Leskinen (Katriina, ristirouva), Santeri Karilo (Julius Kannisto), Hannes Häyrinen (diplomi–insinööri Riipinen), Henny Waljus (siivoja Juhanta Nuutila), Kaija Siikala (Anna Nuutila), Sakari Jurkka (maisteri Paavo Autio), Tauno Majuri (majuri), Tuija Halonen (rva Aalto), Gunvor Sandkvist (Anneli Berg), Kerrtu Hämeranta (Kastehelmen äiti), Jaakko Pakkasvirta (tallimestari), Bengt Pihlström (mies hotellin parveketerassilla). Helsingin ensiesitys: 9.10.1959 Capitol, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 11.1.1968 ja 5.8.1976 YLE MTV2 – teatteri- ja tv-oikeudet: MTV Oy – VET 8927 – K15 – 2640 m / 96 min

Kurkvaaran kolmas pitkä elokuva Tirlittan (1958) perustui Oiva Paloheimon palkittuun satukirjaan. Sama kirjailija innosti ohjaajaa seuraavaankin elokuvaan, Patarouvaan, joka perustui Paloheimon samannimiseen romaaniin vuodelta 1956. Sekä romaani että elokuva keskittyy keski–ikäisen, melkein valmiin juristin neljään naissuhteeseen, elokuva ilman suoranaista yhtenäistä, kestoa läpäisevää juonta. Elokuva avautuu korttipakasta ja sen neljästä kuningattaresta: nuoren miehen valinta on päällimmäiseksi jäävä patarouva (Elina Salo), vaikuttavin neljästä naisesta.

Kurkvaaraan tapaa tehdä omaleimaisesti itse "kaikki" elokuvissaan kiinnitti huomiota jo aikalaisarvosteluissa, ja monet tunnustivat myöhemminkin, että Patarouva ei ole "lainkaan valmistumisajankohtansa huonoimpia kotimaisia elokuvia. Monessa mielessä Kurkvaara oli sentään useita kollegoitaan melkoisesti edellä". (Heikki Kataja, IS 5.8.1976).

Mutta aikalaisarvostelijat muistuttivat myös Kurkvaaran tavasta jättää elokuvasta toiseen henkilöohjaus vähälle ja laskelmoida tietyillä myyvillä teemoilla. Sama kritiikki löytyy myöhemmistä, televisioesitysten yhteydessä kirjoitetuista arvioista: "Loppujen lopuksi Kurkvaaran teoksista heijastuu puritanistinen sävy, kuten Hollywoodin 20–luvun spektaakkeleissa, joissa viisi kelaa rällästettiin ja kuudennessä ripittäydyttiin tai saatiin synnin palkka", purki mieltänsä Tarmo Malmberg Uudessa Suomessa (11.1.1968). Sen verran maailma on muuttunut, että nykyisin tämä ei ole ongelma.

Elokuva seuraa varsin tarkoin Paloheimon romaanin juonta, vaikka Katajan mukaan ohjaaja on "niin käsikirjoituksen tekijänä kuin ohjaajana lähes kokonaan sivuuttanut romaanin sisäiset liikahdukset, sen olennaisimman viestinnän. Päähenkilö ja hänen lukemattomat naisensa jäävät elokuvan katsojille vain eräänlaisiksi eriskummallisuuksiksi, tyypeiksi, jotka käyttäytyvät käsittämättömästi ja perustelemattomasti." Kirjan lukeneet saivat kriitikon mielestä elokuvasta enemmän irti.

Yhtäläisyys romaanin ja elokuvan välillä on huomattava. Henkilöiden nimet ovat samat kuin romaanissa, kuten myös repliikit pilkkuineen ja pisteineen, eikä rakennekaan kehyksineen ja takaumineen ole muuttunut. Käytännössä näyttää siltä, että romaani on toiminut käsikirjoituksena: sen voi nähdä ongelmaksi, kuten arvostelijat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, mutta toisaalta voi ajatella, että näin romaanin mystiikka, kohtalonomaisuus ja filosofia vain korostuvat.

Elokuvan pääosan esittäjälle Pehr–Olof Sirénille Patarouva oli ensimmäinen suuri päärooli. Ristirouvana esiintynyt Liana Leskinen, sittemmin tunnettu nimellä Liana Kaarina, oli Helsingin Nuorisoteatterin kasvatteja kuten ruuturouva Sinikka Hannula, joka pian tämän elokuvan jälkeen ryhtyi rouva Maunu Kurkvaaraksi. Santeri Karilo isän roolissa esiintyi viimeisen kerran valkokankaalla ja hän kuoli syyskuussa 1959, kuukauden ennen elokuvan ensi–iltaa.

– Jari Sedergren 4.5.2006

Tänään olet täällä
I dag är du här

Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen: Margareta Klubb. Musiikki: Usko Meriläinen, José Escudero. Äänitys: Tuomo Kattilakoski, Maunu Kurkvaara (assistentti), Heikki Ritavuori, Vivi-Ann Sjögren de Serrano (tulkki - nimellä Vivian Sjögren), Leander Fornas (tulkki). Pääosissa: Margareta Sjödin (Lena), Kari Franck (Kari), Sinikka Hannula (Sole), Kyllikki Forssell (Nitta, taiteilija), Heikki Ritavuori ("Heka", "Hessu"), Veijo Pasanen (Kalevi), Ritva Vainio (Ritva), Pirkko Mannola (Gunilla), Ernesto Ehrenfeld (Ernesto), Hans Laabs (saksalainen taidemaalari), José Escudero (José, kitaransoittaja), Kristiina Halkola (tyttö Ibizalla), Pirkko Patanen (Ritvan kanssa Lapissa vaeltava tyttö), Ermina Escudero (Josén vaimo), Alma Escalera Delestal (nainen lakanapyykin kanssa), Ma-Luisa De Cordoba (hattukauppias), Aulikki Ritavuori (lastenhoitaja Ibizalla), Vivi-Ann Sjögren (saksalainen nainen), Tuula Herranen (matkatoimistovirkailija), Johanna Kurkvaara (Johanna, Solen tytär), Leija Kurkvaara (Leija, Solen tytär). Helsingin ensiesitys: 30.9.1966 Axa, Gloria, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 29.10.1977 YLE MTV2 – VET 74630 – K15 – 2610 m / 93 min

Maunu Kurkvaara palasi kolmen mustavalkoisen elokuvan jälkeen värin pariin elokuvassaan, joka oli hänen neljästoista ohjaustyönsä. Elokuva kuvattiin suurimmaksi osaksi ulkomailla: Espanjan Ibizalla, Marokossa, Etelä-Ranskassa ja Ruotsissa. Suomesta muistuttivat ruska-aika Lapissa ja etelän lämmön ja värikirjon vastapainona talvinen Helsinki. Elokuvan yhtä pääosaa näyttelee ruotsalainen Margareta Sjödin, joka oli aiemmin esiintynyt vain pienessä osassa Hans Abrahamsonin elokuvassa Ormen (Käärme, 1966). Ensikertalaisia olivat myös yhden miespääosan esittäjä Kari Franck ja ohjaajan kanssa pitkään muuten työskennellyt Heikki Ritavuori.

Elokuva lähtee liikkeelle Ibizalla, jossa taiteilija Nitta – yhtä aikaa sosiaalinen ja sulkeutunut hahmo – kokoaa ympärilleen juhliin saarelle syystä tai toisesta rantautuneita. He ovat näennäisesti ja periaatteellisesti mukavaa ja kiireetöntä elämää eläviä pohjoiseurooppalaisia, joiden arkipäivän täyttää hemingwaylainen tapahtumattomuus ja sartrelainen olemisen ja ei-olemisen tila. Jokaisella eksistentiaalisella olennolla on tietysti omat pienemmät tai suuremmat murheensa, joita Kurkvaara draamaa näennäiseen tapahtumattomuuteen luodakseen sirottelee henkilökuvien taustalle tavalla, joka aikalaisarvostelijoilta – kuten tavataan sanoa – meni totaalisesti ohi.

Juhlissa ovat mukana lapsiensa kanssa elävä Sole vaikuttaa olevan pitkästynyt odottamaan liikemies-aviomiestään Suomesta. Nittan poikaystävä Heka, rikas perijä, on kutsunut juhliin mukaan suomalaisen Ritvan ja ruotsalaisen Lenan. Edellinen on tuttu Lapin-matkalta, jota pitkä paljasta pintaa esittävä kohtaus takaumana kertaa, jälkimmäinen Ritvan Ranskassa liftausreissulla tapaama. Helpon elämän sävyttämä asetelma murenee kertaiskusta, kun juhlat osoittautuvat lähtöjuhliksi: Hekan on palattava isänsä käskystä Suomeen perintönsä menettämisen uhalla. Muutoksia on edessä myös Solella, jonka elämä saa uuden käänteen pian juhlien jälkeen – hänenkin on palattava Suomeen. Sattumat ja välttämättömyydet ylittävät ihmisten oman tahdon, rajat ja valinnat, ja ne horjuttavat ulkopuolelta stabiiliksi jähmettynyttä maailmaa, jonka lähes kaikki olettavat intuitiivisesti jatkuvan ikuisuuksiin. Hekaa lukuunottamatta kaikilla saarelaisilla oli "tekemistä". Usko Meriläisen moderni musiikkikudos demonstroi muutoksen tunnelmia taiturimaisesti. Musiikki jakaa muutenkin elokuvan osia. Kitaristi José Escudero soittaa ensijakson päätteeksi pitkän traditionaaliseen kansanmusiikkiin perustuvan kitarasovituksensa elokuvassa, jonka taustalta kuuluu aika ajoin myös kiintoisia, nimettömäksi jääviä kansanomaisia lauluesityksiä.

Toinen jakso esittelee Karin, itseään etsivän nuoren miehen. Hänen vakituiseksi seuralaisekseen pyrkii jo tavattu Lena. Ruotsalaistyttö viihtyy Karin seurassa paremmin kuin askeettinen ja itseään vähättelevä mies itsensä. Fyysinen torjunta saa viehättäväksi itsensä tietävän tytön aluksi tiedustelemaan, pitääkö tämä enemmän pojista kuin tytöistä: teema oli elokuvan ilmestymisen aikoihin Suomessa lähes tabu. Kieltävän vastauksen saatuaan Lena houkuttelee miehen sänkyyn, mikä ei perusyrmyä, kuolemalla mielessään leikittelevää miestä lohduta. Kysymys on tietysti erilaisten ihmisten ihmissuhteen mahdollisuudesta, tarkemmin eri suuntiin vievistä elämänmalleista. Mutta Lenan seksistä viehkon ruumiiin esittely toistuu niin usein, että kyse ei ole vain ihmissuhteiden filosofiasta: mukaan on saatu eksploiteerattua jopa strippaus, jonka jälkeinen rakastelu muistuttaa tosin lähinnä pohjanmaalaisittain nyhjäävää mattopainia.

Ibizan kuulu vuosisatoja nähnyt linnoitus ja Usko Meriläisen uusi musiikki johdattelevat elokuvan kolmanteen osaan. Kari ja Nitta selvittelevät lähipiirinsä maailmaa, joka on muutoksen kohteena, jatkuvuudellisen olemisen problematisoitumisen jälkeen sen vastakohtien, pakenemisen ja lähtöjen sävyttämää. Kari ei halua "tottua", mikä puolestaan on Nittan toiveratkaisu, jota hänelle ei kuitenkaan elämässä sallita. Kari aikoo paeta Marokkoon välittämättä Lenan tunteista, mutta sinnikkyydellä ja sattumalla on sijansa – ainakin tilapäisesti onnellisemmassa? – vaihtoehdossa. Kari on täysin tietämättä parisuhteen tilapäistä luonnetta horjuttavasta tosiseikastosta, mitä Hekakin käy kotiin palanneen Lenan luona Tukholmassa päivittelemässä. Talvisten tapahtumien keskelle sijoitettu pitkä takauma Marokkoon selvittelee Karin ja Lenan suhteen taitekohtaa ja alasajoa: pariskunnasta toinen osaa tehdä molempia koskevia ratkaisuja, vaikka niiden ehdot ja taustat ovatkin rationaalisen sijaan mielen harmaalla alueella, joka tuottaa tavallisesti vain ratkaisemattomuutta, mahdottoman maailmaa. Oleellista on puhumattomuus: näin takaumasta tulee muisto, joka jättää visuaalisen, symbolisen jäljen. Se ei selitä. Tälläkin kertaa Kurkvaaran takaumatekniikka muistuttaa mykkäelokuvaa: ajatuksiinsa pysähtyneen ihmisen muisti visualisoituu valkokankaalle tavalla, joka helposti ravistelee mutta myös ärsyttää elokuvan moderniin narratiivisuuteen ja sen elokuvallisiin keinoihin tottunutta katsojaa.

Solen paluu talviseen Suomeen jää väläykseksi, joka uudistaa takauman johdattelemana alun teemat. Pitkästyminen ja odotus saavat rinnalleen vakavampia teemoja – Ibiza olikin vain pakopaikka. Takauman sijoituspaikka sotii sekin elokuvassa paljon käytetyn aristotelisen kerrontatekniikan lakeja vastaan: sen paikka olisi tämän säännöstön mukaisesti ollut elokuvan lopussa. Kurkvaaran monet kerronnalliset keinot perustuvat enemmän (katsojan) tulkinnan ja assosiaatioiden mahdollisuuteen kuin elokuvan ilmiasuun. Tätä aikalaisarvostelijoiden näyttää olleen mahdoton tajuta.

Elokuvan julkistaminen sai dramatiikkaa, kun ohjaaja ilmoitti reilun viikon ennen Helsingin ensi-iltaa lopettavansa elokuvien tekemisen ainakin kotimaassa. "Olen valmistanut elokuvia 13 vuotta ja kulutttanut taloudelliset mahdollisuuteni loppuun tänä aikana uskoen, että valtiovalta joskus heräisi huomaamaan suomalaisen elokuvan. Uskoni ei enää riitä, näissä oloissa on toivotonta jatkaa." Taloudellisia paineita elokuvasta ei ollut ratkomaan, sillä lopussa tilit osoittivat 95 000 markan tappiota. Valtionpalkintoa ei tullut, eikä elokuvan yleisömenestys ollut lähelläkään vuoden keskitasoa. Uhkauksistaan huolimatta Kurkvaara jatkoi elokuvantekoa Suomessa: lyhytfilmihankkeen jälkeen seuraava pitkä näytelmäelokuva Rottasota tuli markkinoille huhtikuussa 1968 ja sitä seuraava Miljoonaliiga ilmestyi valkokankaille jo saman vuoden marraskuussa.

– Jari Sedergren 4.7.2006

Miljoonaliiga
Miljonligan / The Big League

Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-FIlmi Oy. Tuottaja, ohjaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Kurkvaaran assistentit: Paavo Jaatinen, Heikki Ritavuori. Käsikirjoitus: Maunu Kurkvaara, Jarkko Virta (= Jaakko Pakkasvirta). Kuvaus: Maunu Kurkvaara. Paavo Jaatinen (kamera-assistentti, valokuvat). Sisustukset: Mobilia. Musiikki: Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski / Finnvox. Apulaisäänittäjä: Pekka Lehto. Pääosissa: Pertti Melasniemi (Reiska), Tarja Markus (Lea, somistusharjoittelija), Pertti Palo (johtaja Lehto, "pomo"), Yrjö Tähtelä (Jussi, tupakkakaupan omistaja), Pehr-Olof Siren (Kalle), Paavo Hukkinen (Leksa, liigan jäsen), Kalevi Kahra (spurgu), Aimo Tepponen (liigan jäsen, pakettiauton kuljettaja Norrtäljessä), Ritva Vepsä (Ritva, pomon ystävätär), Sointu Angervo (Sointu, pomon ystävätär), Toivo Reinikka (liigan jäsen), Martti Tchsokkinen (Topi), Paul Budsko (pirtun salakuljettaja), Tuukka Soitso (saksalainen myyjä), Sirkka-Liisa Virta (Villu, Lean kämppäkaveri), Jarkko Rantanen (1. kaveri), Tuula Randelin ("Kultsu", pomon laivalta iskemä tyttö – ääni Sinikka Hannulan jälkiäänittämä), Heikki Ritavuori (Hessu), Kristiina Kankaanpää (Kristiina, "Kisse", somistusharjoittelija), Margareta Sjödin (Margareta, ruotsalainen etappityttö), Allan Wallenius (työhönottaja), Maunu Kurkvaara (mies Margaretan seurassa), Heikki Tavela (Mr X), L. Laukkanen (pakettiauton kuljettaja). Helsingin ensiesitys: 15.11.1968 Adams, Maxim, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 2.2.1974 MTV1, 17.7.1980 MTV2 – VET 20148 – K15 – 2590 m / 95 min

Kuten Autotytöt (1960), Raportti eli Balladi laivatytöistä (1964), Kielletty kirja (1965) ja Rottasota (1968) myös Miljoonaliiga perustui ajankohtaiseen aiheeseen, Suomesta johdetun pohjoismaisen rikollisliigan paljastumiseen. Maunu Kurkvaara ja Jaakko Pakkasvirta (salanimellä Jarkko Virta) haastattelivat käsikirjoituksensa taustaksi Jaakko Haimiota, todellisen rikollisliigan suomalaista johtajaa.

Elokuvan dynaamisissa alkukuvissa työtä hakeva Reiska törmää Helsingissä vanhaan koulutoveriinsa Leaan, iskelmätähden uraa tavoittelevaan somistusharjoittelijaan. Kurkvaaran mustavalkoisen kameran tallentamat arkisen kesä-Helsingin näkymät vaihtuvat pian treffeihin twistaavalla Linnanmäellä. Illan päätteeksi rahaton Reiska viettää monien muiden asunnottomien tavoin yönsä veneessä, sillä nuoren naisen vuokra-asuntoon nuorella kavaljeerilla ei ole asiaa 1960-luvun Suomessa. Aamulla alkoholisoitunut kohtalotoveri opastaa Reiskan satamaan hakemaan ahtaajan töitä. Kurkvaara tallentaa aamuhuudon tunnelmat suurpiirteisesti mutta silti dokumentaarisella tarkkuudella.

Päähenkilön tie vie kuitenkin ehellisen työn satamasta rikollisten maailmaan. Reiska tapaa satamassa sattumoisin miehen, jonka palkkaamana hän suorittaa kokeeksi pari kuriiritehtävää – Henrik Otto Donnerin reippaan jazzin säestämänä. Pian Reiska tapaa rikollistoimintaa Helsingissä organisoivan Kallen, joka määrää hänet salakuljetuskeikalle Ruotsiin.

Reiskan tehtävissään osoittama äly tekee vaikutuksen rikollisliigaa johtavaan "pomoon", jonka seurassa seikkailut jatkuvat Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Vasta Norrtäljessä sisyfosmaisesti ahkeroivan rikollisen kivi vierii takaisin lähtökohtaansa. Reiska kohtaa pelkuruutensa – siis sittenkin antisankari – mutta vierivä kivi ei sammaloidu. Kotimaassa uutta virtaa tarjoaa Lea, mutta tämänkin mahdollisuuden vieminen loppuun saakka on ongelmallista: pomo iskee silmänsä ystävättäreen, kun rosvo raataa työssä…

Esittelyjakson taitavasti etenevä realismi – jota mm. Kansan Uutisten Martti Savo kiitteli – vaihtuu nopeasti yksiulotteisempaan seikkailutarinaan – sen action-kuvaus ja Kurkvaaran kamera muutenkin sai kiitosta Uuden Suomen Heikki Eteläpäältä. Monille aikalaiskriitikoille näyttelijätyöstä riitti kyllä jaettavaksi moitteitakin: erinäiset rikollishahmot ovat kieltämättä kliseisiä ja turhan karrikoituja. Kurkvaaran ohjauksille ominaiset yleisönhoukutuskohtaukset, ts. alastomuudella ratsastus pysyy tässä elokuvassa aisoissa.

Miljoonaliiga ei juurikaan kehittele jännitystä. Siksi sen viehätystä on haettava uuden aallon tavassa tehdä ja leikata elokuvaa. Myös Melasniemen ja Markuksen dialogi on ohjaajan huomioiden poikkeuksellisen luontevaa, ja parin irrottelu teatterikoulun improvisaatiotehtäviä muistuttavassa kohdassa on Spede-viitteineen suorastaan riemastuttava. Elokuva sai 50 000 markan valtionpalkinnon, mutta jäi silti 30 000 markkaa tappiolliseksi.

Yleisömenestys oli parempi kuin edelliskeväänä ilmestyneessä Rottasodassa, mutta alle vuoden keskiarvon jäi tämäkin. Sitäkin uskomattomampaa on, että MTV sai vuonna 1974 elokuvan ensimmäisessä tv-esityksessä Miljoonaliigalle 1 720 000 katsojaa. Elokuvan ensikertalaisia olivat pääosissa sekä Pertti Melasniemi että Tarja Markus. Kolmas päärooli oli Pertti Palon, jonka ensimmäinen rooli elokuvassa hieman kauempana – hän esiintyi jo pikkupoikana Valentin Vaalan elokuvassa Niskavuoren naiset (1938).

– Jari Sedergren 12.7.2006

Punatukka
Fabriksflickan

Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen ja valokuvat: Paavo Jaatinen. Kuvausryhmän jäsen: Pekka Lehto. Musiikki: Henrik Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Tarja Markus (Tuija Aalto, "Tutu"), Veikko Honkanen (Jarkko), Sinikka Hannula (Marjatta), Ismo Kallio (Olli), Arja Saijonmaa (Helena), Turo Unho (Kari), Pirkko Peltomäki (Kaarina Laakso), Pertti Kelkka (Ami Laaksonen, tukeva poika huvilalla), Eila Rinne (vuokraemäntä), Reino Partanen (Ykä, poika huvilalla), Sointu Angervo (Sointu, tyttö huvilalla), Färd Salavat (Pepe, poika huvilalla), Paula Leppänen (Paula, tukeva tyttö huvilalla), Matti Vihola (rikospoliisin kuulustelija), Ulla Väre ("Gugi", Tutun uusi huonetoveri ), Tuukka Soitso (tehtaanjohtaja), Raija Mahkonen ("seuroissa" ollut tyttö), Mauri Saikkonen (valokuvaaja), Eeva Sarlin ("uniennäkijätyttö"), Marjatta Aaltonen ("Söpö"), Pekka Lehto (Paavo), Sylvi Hietanen, Irja Lindberg, Terttu Nenonen, Maunu Kurkvaara (jälkiäänitysääni / ambulanssimies). Jälkiäänetyksiä tekivät lisäksi: Eeva-Liisa Haimelin, Riitta-Liisa Helminen, Sylvi Hietanen, Irja Lindberg, Terttu Nenonen. Helsingin ensiesitys: 24.10.1969 Adams, Maxim Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 8.3.1975 MTV1, 14.8.1980 MTV2 . VET 20645 – S –2185 m / 80 min

Punatukka oli Maunu Kurkvaaran viides värielokuva. Päähenkilö Tarja Markus oli ollut nimiosassa jo edellisessä elokuvassa Miljoonaliiga (1968). Mutta nyt ohjaajan tavoitteet olivat muualla. Edellisen elokuvan seikkailugenre vaihtui arkirealismin kuvakseksi ja ihmisten sisäisten tuntojen tarkkailuksi ja kommentaatioksi.

Punatukan päähenkilö Tutu on pakkaustyötä kokoonpanotehtaassa tekevä ”punatukka”, helsinkiläistyttö, jonka elämä kulkee perinteisiä latuja: työtä liukuhihnaperiaateella varhaisaamusta iltaan, tauoilla keskustelua työ- ja ikätoverien kanssa poikaystävistä, viikonloppumenoista ja elämän mutkista. Tutu on tavannut mukavan pojan, Jarkon, mutta tämän ollessa työn vuoksi estynyt, hän on valmis työtoveriensa järjestämälle viikonloppureissulle. Siellä maaseutu avautuu kauniina järvenrantana, mutta menot ovat suomalaiskansallisen käsikirjoituksen mukaisia: viinaa, saunaa, riitelyä ja tappelua. Elämä näyttäisi kulkevan omaa, vakiintunutta polkuaan.

Mutta Tutun elämänasenne ja jo muutoinkin orastanut muutoksen tarve saa vauhtia, kun hänen kämppäkaverinsa varoittamatta tekee itsemurhan syistä, jota emme saa tietää, kuten ei kukaan muukaan. Kämppis on vieraantunut, omissa oloissaan tavalla, joka olisi tehnyt Tutun hulluksi tai jopa "olisi saanut menemään hirteen", kuten hän tälle viattomasti laukoo ihmetellessään toisen halua olla yksin. Sanat eivät pure, mutta jäävät kaikumaan.

Tällaiset teemat eivät olleet harvinaisia nuorisolle suunnatuille / nuorista kertoville suomalaiselle elokuville. Harvinaista eivät 1960-luvulla olleet myöskään "vieraantumiseen" kantaa ottavat elokuvat, vaikka "cinema of loneliness" onkin esimerkiksi amerikkalaisessa elokuvassa sijoitettu myöhempään vaiheeseen, 1970- ja 1980-luvulle. Vieraantuminen oli Euroopassa ja Suomessakin paljon käytetty ja hyvin tunnettu muotikäsite jo 1960-luvun lopulla.

Punatukka käsittelee vieraantumista sekä sosiologisena että psykologisena ilmiönä. Sosiologisesti ymmärrettävästä vieraantumisilmiöstä meille muistuttavat sekä liukuhihnatyön kuvaus että kiireinen ja ahdistava kaupunki, molemmat perinteisiä vieraantumisen syntysijoja. ”Sitä kun päivästä toiseen tekee samaa liikettä alkaa vähitellen kysyä: miksi?” Tutu sanoo avainlauseessaan. Liukuhihnatyö ei ole kuitenkaan vain vieraantumisen tyyssija, sillä oman lisänsä siihen antaa työtovereiden muodostama (naisten) yhteisö.

Psykologisesta vieraantumisesta puhuttaessa katse kiintyy punatukkaisen protagonistin ihmissuhdeongelmiin, hänen irrallisuuden ja yksinäisyyden tunteesiinsa ja myös olemisensa tapaan.

Kuten Maunu Kurkvaaran elokuvat yleensä Punatukka lähtee liikkeelle urbaanista ympäristöstä, kaupungista, mikä valkokankaalla ja eritoten Kurkvaaralla tarkoitti useimmiten Helsinkiä. Elokuvatutkijat ovat havainneet suomalaista elokuvaa tutkittuaan että jopa kaikkein urbaaneimmissa 1960-luvun elokuvissa pistäydytään säännönmukaisesti ”ei-vieraantuneisuutta” ja aitojen tunteiden kokemista symboloivan luonnon helmassa. Tällöin kaupungin tehtäväksi jää edustaa tavallisimmin urbanisoitumisen tuomaa vieraantumista. Sen vastinparina luonto taas välittyy matkana yksilöön itseensä, ambivalentisti ymmärrettävään pakoon, uudistumiseen ja myös rakkauden tunteiden löytämiseen ja vaalimiseen.

Kurkvaaran punatukka löytää kuitenkin kaksi luontoa. Se suomalaiskansallinen luonto, joka tiivistyy punaiseen mökkiin, rantasaunaan ja uintireissuun järvessä saa ohjaajan käsittelyssä tuomion. Henkilökohtaisen rauhan ja rentoutumisen / vapautumisen sijaan – elokuva viittaa aika ajoin seksuaaliseen vapautumiseen – löydämme kansallisen kuvaston irvikuvan, jota luonnehtivat alkoholi, tirkistely ja riitely. Se ei ole Kurkvaaran luontoa eikä varmaan myöskään "suomalaisuutta".

Kurkvaaran elokuvien maailmassa luonto positiivisessa mielessä tarkoitti useimmiten merta ja saariluontoa, matka, lähtö ja pakeneminenkin laiva- tai venematkaa. Niinpä Kurkvaaran elokuvia katsoneita ei yllätä, että Punatukan päähenkilön ahdistus helpottuu hetkeksi saaristolaismaisemassa. Senkään luonto ei ole välttämättä ikuinen, sillä sitä uhkaa moderni maailma öljytankkereineen, mikä saa merellistä luontoa rakastavat villiintymään. Uhan alla päähenkilöt ovat valmiita ainakin sanoissa räjäyttämään eduskuntatalon. Luonto on primaari, yhteiskunta sekundaari. Mutta saarten luonto voittaa uhat: Tutu löytää rentouden ja rakkauden – löytääkö hän vapauden on vain aistittavissa. Rentous löytyy pienistä asioista, kun hän ymmärtää matkatoverinsa uimaanmenon jännitteettömyyden: "Se lähti vain." Ja kun hän itse jäi samalla paikoilleen, hän ymmärtää, että se, paikalleen jäämisen, jämähtäminen, on hänen suurin pelkonsa. Mutta pelot voi poistaa rakkauden kielellä ja siksi Tutukin voi elokuvan positiivisessa lopussa sanoa valitulle miehelleen: "Purista niin, että tuntuu."

– Jari Sedergren 19.7.2006

Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu
Gatlopp

Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen: Paavo Jaatinen, Erkki Seiro, Heikki Saloranta. Musiikki: Henrik Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Valokuvat: Paavo Jaatinen. Pääosissa: Aarre Karén (Ossi Virtanen), Markku Salonen (Matti Tapani Hämäläinen, "Masa", "Hämis"), Esko Mannermaa (rikospoliisin apulaispäällikkö Ranta), Esa Saario (komisario Kurki), Rauni Ikäheimo (Salli Mikkola, Virtasen morsian), Meri Oravisto (Aija, Masan tyttöystävä), Toivo Reinikka (etsivä Inkinen), Paavo Hukkinen (etsivä Salo), Leif Wager (raastuvanoikeuden pj.), Ekke Hämäläinen (syyttäjä), Pehr-Olof Sirén (puolustusasianajaja), Heikki Saloranta (etsivä), Pekka Milonoff (Mattila, murhan silminnäkijä), Pertti Maja (Pena Järvinen, Virtasen tuttu), Sinikka Hannula (todistaja), Gunnel Hanén (Masan äiti), Ismo Saario (toimittaja Heinonen), Paavo Jaatinen (valokuvaaja), Maija Hentola (Sirkka Helena Nykänen), Erkki Uotila (yövahti, todistaja), Heikki Savolainen (Penttilä), Hannu Lauri (Toivo Karhu, päällekarkaaja joka saa haavan), Mikko Viherjuuri ja Juha Muje (päällekarkaajia), Lassi Mettälä (Masan sellikaveri), Marja Packalén, Vesa Repo, Harri Rantanen (jengiläisiä), Jatta Aaltonen (imppaaja), Anna-Maija Mero (valokuvattava tyttö), Jussi Jokinen, Lahja Hagert (Fanny), Allan Wallenius (patologi), Maunu Kurkvaara (todistajana kuultu aviomies), Erkki Seiro (spurgu), Kalevi Tuulenmäki. Kertoja: Pertti Weckström. Helsingin ensiesitys: 17.9.1971 Adams, Axa, Tuulensuu. Televisiolähetys: 10.12.1977 MTV2. VET 21230 – K15 – 2487 m / 91 min

Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu -nimen antaminen elokuvalle oli pitkällinen prosessi. Koska vuonna 1968 elokuvateattereihin tullut Raoul J. Lévyn ohjaus L'Espion (1966) oli varannut suomalaisen nimen Kujanjuoksu, ei sen nimen käyttäminen olisi ollut tarkastamon tuolloisen käytännön mukaan mahdollista ilman elokuvan maahantuojan lupaa. Vastaavia tilanteita varten oli 1960-luvun mittaan kuitenkin kehittynyt tämän säännöksen kiertokeino, jossa ohjaajan nimen eteen liittäminen teki mahdolliseksi käyttää samaa suomenkielistä nimeä. Ongelmat syntyivätkin tällä kertaa toista kautta. "Kujanjuoksu" oli myös sotakirjailija Niilo Lauttamuksen romaanin nimi vuodelta 1960, eikä hän hyväksynyt romaaninsa nimen käyttöä. Seurasi oikeusprosessi, jossa raastuvanistuin hylkäsi kirjailijan kanteen. Hovioikeus vahvisti omalla päätöksellään kanteen hylkäämisen 22.10.1975.

Kujanjuoksu perustui todelliseen rikokseen. 16-vuotiaan tytön puukotus Helsingin Kumpulassa oli johtanut tuomioon, jossa teon johdonmukaisesti kiistänyt mieshenkilö ehti istua vankilassa seitsemän vuotta ennen vapautustaan sen jälkeen, kun eräs vankilassa istunut nuorisorikollinen tunnusti olleensa syyllinen tähän puukotukseen.

Miehen tarinasta syntyi sekä Risto Juhanin kirjoittama teos "Torsti Ossian koskinen syyllinen – syytön" että Maunu Kurkvaaran tuottama ja ohjaama elokuva. Saatesanoissaan Kurkvaara kirjoitti: "Elokuva perustuu kuulustelu– ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja haastatteluihin ja on kuvattu lähes 100 % ns. oikeilla tapahtumapaikoilla. Henkilöiden nimet ovat toiset kuten myös esittäjät. Tämä ei siis ole dokumenttielokuva, mutta pyrkii antamaan mahdollisimman todenmukaisen kuvan noista tapahtumista." Tänään me kutsuisimme tätä dokumenttidraamaksi, lyhemmin dokudraamaksi, jonka suosio 2000-luvulla on kasvanut räjähdysmäisesti – faktan ja fiktion erottelu dokumenttigenressäkin on liudentunut ehdottomuudesta suvaitsevaisuuteen.

Lehdistö suhtautui pyrkimykseen kunnioituksella. Uuden Suomen Heikki Eteläpään mukaan kokonaisuus kypsyi ilahduttavan kypsäksi ja jäsentyi selkeäksi, mikä oli juuri sitä, jota kriitikot olivat koko 1960-luvun Kurkvaaralta toivoneet: "Sitäpaitsi Kujanjuoksu on tietyllä tavalla uudentyyppinen kotimainen, dokumentinomaisuutta lähenevällä tarkkuudella, yleensä autenttisilla tapahtumapaikoillakin, se yrittää rekonstruoida yleisesti tunnetun rikosprosessin kulun. [– –] Näistä aineksista koostuu hyvin kiinteä, jännittäväkin tapahtumasarja, jonka Kurkvaara kertoo kiistattomalla arkirealistisella teholla. Hänen väridramaturgiansakin on mielenkiintoinen, ja tuo hieman elävyyttä raskassoutuiseen prosessiin. [– –] Väreiltään Kujanjuoksu on hyvin korkealuokkainen, harvoin meillä on esim. kevättalven sääolosuhteita taltioitu näin elävinä, näin omaperäisinä."

Kujanjuoksu oli värillinen elokuva, jonka takaumajaksot sävytettiin mustavalkoisiksi. Tämä muistuttaa Alain Resnaisista, hänen tunnetusta natsien keskitysleiristä kertovasta elokuvastaan Yö ja usva (1955). Siinä värilliset ja mustavalkoiset jaksot vaihtelevat luoden ajatuksellisen erottelun tämän hetken ja menneisyyden välille.

Kurkvaaran takaumajaksot on istutettu dokumenttidraamaan tarkasti, mutta takauman yksityiskohdat varmistavat niiden merkityksen myös tarinan selkeyttämisessä. Niinpä katsoja saa eräässä takaumassa nähdä selityksen murhasta syytetyn Ossi Virtasen veitsen katoamisesta ennen elokuvan aikaa – elokuvan Virtanen ei itse sitä voi tietää siitä, vaikka kyse on hänen takaumastaan. Kronologisesti ajassa liikkuva dokumentaatio, dokumenttidraaman realismin mukaisesti, paljastaa saman tapahtuman poliisitutkimuksien avulla myöhemmin. Tapahtuman esittäminen motivoituu narraation selkeyttämisellä, mutta kertaus, tapahtumien vahventaminen kahdella toisistaan riippumattomalla kertomuksella, luo katsojan luottamusta syytetyn muistikuviin.

Ajatuksia herättävä on myös ohjaajan ratkaisu elokuvan loppuratkaisuun liittyvässä takaumajaksossa. Siinä ohjaaja luopuu yllättäen mustavalkoisuudesta, lisää kuvasarjan draamaa oranssilla sävytyksellä – se on toteutettu valaistuksen avulla? – ja yllättää antamalla tapahtumasarjan viimeisen kuvan näkyä elokuvan nykyaikaan liittävänä "värielokuvana".

Mitä se voisi tarkoittaa? Aikaan liittyvä manipulaatio on tietysti taide-elokuvan keskeinen tunnusmerkki, mutta tässä sanoma tuntuu liittyvän enemmänkin katsojan herättämiseen: vaikka kyse on menneisyyden tapahtumasta, tuo elokuvan kannalta ratkaisevan tosiasian saattaminen katsojan tietoon tapahtuu elokuvan aikaan sidotussa loogisessa (väri)rakenteessa, siis elokuvan nykyajassa. Tämän takauman "todistusvoima" korostuu näyttämällä oleellinen kuva värien avulla elokuvan nykyajassa, jonka totuudellisuutta kukaan ei ole elokuvan mittaan epäillyt, päinvastoin kuin takaumien (mustavalkoisia) todistuksia, joista osan katsoja tietää vääräksi tai ainakin epäilee niitä, kuten silminnäkijätodistuksia yleensäkin. Värisiirtymällä ohjaaja alleviivaa totuutta, joka tulee todeksi vasta nykyajassa.

Elokuvan nimiosaa näyttelee Helsingin Kaupunginteatterista löytynyt Aarre Karén, joka on ensimmäisessä suuressa valkokangasroolissaan. Elokuva tuli teattereihin syyskuussa 1971, mutta ei menestynyt kaupallisesti. Tappion oltua lähes 200 000 markkaa, Kurkvaara vetäytyi elokuvateosta, mihin palasi vasta 1983.

– Jari Sedergren 26.7.2006