Ruotsinkielinen nimi: Fyra kvinnor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Seere Salminen omasta näytelmästään (1938/1939). Kuvaus: Uno Pihlström ja Eino Heino. Kamera-assistentti: Erkki Majava. Kuvausryhmän jäsenet: Olavi Aarreharju, Jukka Kuusisto, Gunnar Saari, Otto Tolvanen. Klaffi: Väinö Kolhonen. Lavastus: Erkki Siitonen, Ville Hänninen. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Elle Viljanen. Ääni: Harald Koivikko, Hugo Ranta. Järjestäjät: Onni Timonen, Veikko Äikäs. Pääosissa: Helena Kara (Marja Kaarina Kauria, ent. Karlsson), Eine Laine (professorska Karin Timelius), Salli Karuna (Agda Timelius), Olavi Reimas (Hans Timelius), Emma Väänänen (Iida Karlsson), Paavo Jännes (professori Henrik Timelius), Hugo Hytönen (asessori Walter Timelius), Sointu Kouvo (Mary Bell), Reino Valkama (valokuvaaja Mattilainen), Jorma Nortimo (toimitussihteeri Veikkola), Kaarlo Kytö (tohtori Lind), Lauri Mehto (Ville Kauria), Einari Ketola (maalari), Oiva Luhtala (Eemel Karlsson). Helsingin ensiesitys: 15.2.1942 Kino-Palatsi, Scala. Televisiolähetyksiä: 28.4.1962 MTV1, 10.9.1970 MTV2, 22.10.1993 YLE TV2, 16.4.2003 YLE TV1. VET 1639 – S – 2500 m / 91 min
"Mikäli ohjaaja Unhosta on profeetaksi, valmistuu Neljä naista vuoden vaihteessa", kirjoitti Suomi-Filmin Uutisaitta joulukuussa 1941 (nimim. Roy, No: 9, 9.12.1941) ohjaajan viidennestä elokuvasta. Sodan realiteetit olivat tehneet aikatauluista viitteellisiä. "Siten tulemme saamaan arvokkaan kotimaisen uutuuden ikään kuin uudenvuodenlahjaksi. Ja kukas on tekijä, ellei Serp. Hän kirjoitti kerran pakinan eräästä 'naisille tarkoitetusta käsikirjoituskilpailuista', jonka voittajaksi havaittiin – Mika Waltari, tarkoittaen tällä hiukan pistellä ammattiveljensä hyvää kilpailutuuria. Mutta totuus on se, että Serp osaa itsekin panna töpinäksi. Näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, serpentiinejä ja ties mitä – ei yksin kevyttä, jossa hän on mestari, vaan myös täysipainoisen arvokasta tavaraa, kuten tämä Neljä naista. Eläköön lakritsapiippujen avulla kirjoituskonettaan pöristelevä Serp." Serpin eli Seere Salmisen näytelmistä elokuvaksi oli aiemmin tehty komedia Herrat ovat herkkäuskoisia (ohj. Herman Adler, 1939). Neljä naista oli kuin olikin vuoden 1942 ensimmäinen kotimainen ensi-ilta, vaikka elokuva pääsi markkinoille vasta helmikuun puolessa välissä.
Se, että ajat olivat vakavat, näkyy myös moniin lehtiin sijoitetusta kuvasta (esim. SSd ja Ajan Suunta 19.3.1942, Savon Sanomat 20.3.1942) reilu kuukausi ensi-illan jälkeen. Lehtien julkaisemassa valokuvassa Neljän naisen pääosan esittäjät Eine Laine, Helena Kara, Emma Väänänen ja Salli Karuna antavat filmitähden roponsa Kansanavun keräyspönttöön. Elokuvatähdetkin olivat mukana kansallisissa ponnistuksissa ja jokapäiväisessä propagandatyössä.
Kansanteatterin Emma Väänäselle, joka oli työskennellyt Ilmari Unhon kanssa aiemmin Rovaniemen teatterissa, Neljä naista oli ensimmäinen tärkeä elokuvarooli. Rooli oli hänelle myös tuttu Tampereen teatterin esityksistä.Toki hän oli kerran aiemmin vilahtanut filmissä statistina, "tyttönä Kasinolla" Valentin Vaalan elokuvassa Andreas ja syntinen Jolanda (1941) ja ehtinyt Jorma Nortimon Synnin puumerkin kuvauksiin. Jälkimmäinen ehti ensi-iltaansa kuitenkin vasta syyskuussa 1942.
Väänänen kertoi haastattelussaan (Elokuva-Aitta 20/1941) ohjelmastaan sen jälkeen, kun esityskauden päätyttyä Kansanteatteri ehti lomalle kesäkuun puolessa välissä. "Heinäkuun vietin sitten matkustelemisen merkeissä, sillä olin yhdessä Inga Laureen, Maija–Liisa Pohjolan, Aku Käyhkön, Artturi Laakson ja Akseli Vuorisolan kanssa viihdytyskiertueella lentovoimiemme luona. [– –] Päivisin uimme ja matkustimme, iltaisin esiinnyimme milloin minkin lentokentän laidassa." Kyse oli myös hengenluomisesta ja loman isänmaallisesta uhrauksesta: "Ihanammin voi tuskin kukaan lomaansa viettää, ja yksimielinen mielipide kollegojeni keskuudessa olikin, että vaikka olimme olleet virkistyskiertueella, tulimme juuri itse eniten virkistyneiksi."
Virkistyneistä olemuksista huolimatta sodan vakavuus oli ilmiselvää. Sen vaikutus elokuviinkin oli nähtävissä. Hans Kutter pohdiskeli hyväksyvään sävyyn Elokuva-Aitan toukokuun numerossa Olavi Linnuksen edellisessä joulunumerossa kirjoittamaa: "Reaktio sotaväsymystä vastaan on ilmeisesti oleva sellainen, ettei raskahkoilla probleemeilla ole sijaa. On myös otettava huomioon, että murroskausi, jota sodan jatkuminen muualla maailmassa tietää, ei ole edullinen yhteiskunnalliseen filosofointiin valkokankaalla. Saattaa olla niitä, jotka valittavat tätä, mutta heidän on muistettava, että julistusfilmi on ennenkin kerännyt vain rajoitetun katsojapiirin. Meikäläisellä elokuvalla, joka sodan johdosta tulee taistelemaan tavattomia taloudellisia vaikeuksia vastaan, ei ole mahdollisuuksia ryhtyä kokeilemaan tällä alalla. [– –]." Linnuksen ratkaisu oli tarjota valmistettavaksi ajanvietefilmejä eikä juuri muuta. "Samalla kun se on filmituotantomme pelastus, se myös on ratkaiseva koetinkivi. Suomalaista elokuvaa on monesti moitittu karkeasyiseksi ja mauttomaksi. Silti olemme nähneet, että meillä osataan tehdä hyviä ja henkeviä komedioita. Nyt on päästävä siihen, että tehdään pääasiassa näitä."
Samassa hengessä pitkään Linnusta lainannut Kutterkin tostesi omassa kirjoituksessaan, että henkevyys "ei ollenkaan ole luonteenomaista suomalaiselle perusolemukselle, joka pikemminkin hakeutuu syvyyttä kuin loisteliasta pintaa kohti, jonka arvot lopultakin ovat suhteellisen helppohintaisia. Henkevyys ei meillä ole edustettuna kirjallisuuden, teatterin eikä minkään muunkaan taidelajin alalla. Suomalainen huumori on vailla tuota kevyttä, välkehtivää ja leikkivää sävyä, joka juuri on ominaista käsitteelle 'henkevä'. (Hans Kutter, "Suomalaisen filmin koetinkivi", Elokuva-Aitta N:o 9–10, 15.5.1942).
Kutter kannatti ajatusta siitä, että aika oli ajanviete-elokuvien, mutta laajensi käsitystä komedioista myös seikkailu- ja rikoselokuviin. Rikoskirjailijoita Suomessa oli enemmän kuin huvinäytelmien tekijöitä, kuten Waltari, Horna ja Outsider osoittivat, Kutter totesi ja lisäsi näiden olevan sitä paitsi parempia. Kutter ei kuitenkaan malttanut olla sanomatta, että ajanviete-elokuvat saattaisivat helposti johtaa liian yksipuoliseen tuotantoon, sillä "elokuvatuotantommehan on toki sentään saavuttanut kauneimmat voittonsa vakava-aiheisilla filmeillään – vuoden väkevimmäksi elämykseksi muodostui epäilemättä Neljä naista".
Jatkuva keveyden vaatimus ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus, varsinkin jos näkökulmaa laajennettiin kansainvälisen elokuvayleisön suuntaan. Kutterin mielestä vakaviin elokuviin käytettävät rahat eivät loppujen lopuksi olleet huono sijoitus. "Kansainvälisten huvinäytelmien taso on niin korkea, että on parasta antaa omien huvinäytelmiemme jäädä kotiin. Ulkomainen yleisö tahtoo nähdä vakavia, kansallisia suomalaisia elokuvia, eikä ulkomaisten loistotuotteiden jäljittely-yrityksiä. Jotta ymmärtäisi tämän asian, täytyy vain lukea saksalaisen ja italialaisen lehdistön kohtelian viileitä lausuntoja Kaivopuiston kauniista Reginasta, sekä toisaalta niitä skandinavialaisella taolla lausuttuja erittäin painavia kiitoksen sanoja, joita on esitetty Koskenlaskijan morsiamesta, Runon kuninkaasta ja muuttolinnusta sekä Miehen tiestä."
Nimimerkki Piccolino pohdiskeli Elokuva-Aitassa ("Nyt vaaditaan elokuvalta sydäntä", 11-12/1942) sekä amerikkalaisessa, saksalaisessa että ranskalaisessa elokuvassa tavattavaa erikoispiirrettä, jota hän kutsui termillä human interest. Suomeksi kyse on inhimillisestä mielenkiinnosta, jonka suuri yleisö jakaa. Piccolinon mukaan aiheet ovat tällöin yksinkertaisia, ne liittyvät jokapäiväiseen elämään, ja liikuttavat "meitä kaikkia" sydämellisyydellään. Sota-aikana glamour sai jäidä syrjään. "Meidän kotimaisessa filmituotannossammekin saattaa olla human interestiä – silloin kuin elokuva tehdään hartaasti ja antaumuksella. Neljä naista on viime tuotantokauden paras suomalainen filmi, ja siinä on juuri tuota inhimillistä myötätuntoakin aidommin kuin missään muussa uusista elokuvistamme. Human interest ei vaadi mitään tuotantokustannuksia, se on kaikkein halvin ja samalla kaikkein voimakkain elokuvan tehokeinoista. Miksi se kuitenkin on siksi harvinaista? Siksikö että sitä luodakseen ei vaadita ohjaajalta ja näyttelijältä muuta kuin – sydäntä. Sitä ei saa rahalla eikä uutteruudella, sen täytyy sykssiä lämpimänä ja hellänä taitelijassa itsessään. Vain se ken omaa sydämen lämmön voi olla todella suuri taiteilija."
Neljä naista on sisällöllisestikin kiintoisa. Se pyrkii tasoittamaan luokka- ja säätyeroja, se ei tee eroa aviottoman ja aviossa tehdyn lapsen välille – molemmat teemoja, joita suomalainen elokuva on käsitellyt varsin konservatiivisesti ja jotka, erityisesti homogenisointi, ovat ideologisesti nationalismin ytimessä. Unho oli (oikeisto)radikaali, mutta sitähän sotakin lopulta on: jokainen lapsi on pelastettava kansakunnalle, sillä sota vie miehiä hautaan ja jo siksi uusia kaivataan. Siksi äitiysideologia ja lapsen teko olivat kunniassaan – se näkyy vielä selvemmin Unhon myöhemmässä elokuvassa Kirkastettu sydän (1943), joka on äitiyden ylistys.
Neljän naisen rakenne on poikkeuksellinen. Elokuvan "nykyhetki" on vuodessa 1938, mutta takaumia on peräti 13, minkä mukana aikaperspektiivi vaihtelee keväästä 1914 aina kesään 1938 saakka. Näytelmän tapahtumat alkavat vasta 9 minuutin kohdalla: intro on siis elokuvaa varten kirjoitettu. Näytelmän kaikki roolihenkilöt ovat kuitenkin elokuvassa mukana. Elokuvan kuvaukset kestivät puolitoista vuotta jatkosodan alun keskeytettyä työt puoleksi vuodeksi; tekniset syyt puolestaan pakottivat muuttamaan joitakin näytelmän kesäkohtauksia talvisiksi.
Vastoinkäymisiä riitti. "Tärkeimmät ulkokuvat jouduttiin ottamaan sydäntalven kireimmässä pakkasessa ja viimeinen sisäkua otettiin sinä päivänä, jolloin pääkaupungissa oli 6 hälyytystä. Kamera vain tärisi kuvaajan käsissä it:n ammunnan tärähdytellessä taloa – mutta valmiiksi filmi tuli kuin tulikin. Mutta sitten syttyi tulipalo Suomi–Filmin laboratoriossa ja juuri Neljän naisen negatiivi oli lähinnä alttiina vaaralle palaa. Mutta se pelastui kuitenkin tulipalosta ihmeellisellä tavalla."
Helena Karalle rooli oli kahdeksas ja samalla viimeinen kymmeneen vuoteen Suomi–Filmillä, sillä hän siirtyi puolisonsa, ohjaaja Hannu Lemisen tavoin Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. Nuori seitsenvuotias Hans oli Orvo Kalevi Kontio, joka etunimillään esiintyi Nortamon elokuvassa Synnin puumerkki, mutta tuli tunnetuksi 1960-luvulla televisiosta Sirkus Papukaija-lastenohjelman sirkustirehtöörinä.
Hyvistä arvosteluista huolimatta Neljän naisen menestys oli vain jonkin verran vuoden keskitasoa parempi.
– Jari Sedergren 25.10. 2006
torstaina, elokuuta 24, 2006
maanantaina, elokuuta 21, 2006
Moolaadé
Suomenkielinen nimi: Moolaadé – Suojelus. Ruotsinkielinen nimi: Moolaadé – beskyddar. Valmistusmaat ja -vuosi: Senegal / Ranska / Burkina Fasoi / Kamerun /Marokko / Tunisia. Tuotantoyhtiöt: Ciné–Sud Promotion, Centre Cinematographique Morocain, Cinetelefilms, Direction de la Cinematographie Nationale, Filmi Domireew, Les Films Terre Africaine. Tuottaja: Ousmane Sembene. Yhteistuottaja: Thierry Lenouvel. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ousmane Sembene. Lavastus: Joseph Kpobly. Kuvaus: Dominique Gentil. Leikkaus: Abdellatif Raïs. Ääni: Denis Guilhem. Pääosissa: Fatoumata Coulibaly (Collé Gallo Ardo Sy), Salimata Traoré (Amasatou), Maimouna Hélène Diarra (Hadjatou), Dominique Zeïda (Mercenaire), Mad Compaoré (Doyenne des Exciseuses), Aminata Dao (Akuna Bâ), Stéphanie Nikiema (Mah), Mamissa Sanogo (Oymu), Gustave Sorgho (Bakary). Helsingin ensiesitys: 5.8.2005 Bio City – maahantuoja: Kamras Fimgroup Oy – VET 200688 – K11 – 3455 m / 121 min
Monet arvostelijat pitivät 81–vuotiaan Ousmane Sembenen elokuvaa Moolaadé – Suojelus parhaana elokuvana Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 sen elämänkuvauksen ja ajankohtaisuuden vuoksi. Elokuvalla oli arvostelijoiden mukaan tärkeä sanoma ja samalla se oli huumorintäyteinen, charmikas ja visuaalisesti hämmästyttävän kaunis. Niinpä he joskus varoivat kertomasta, että elokuvan juoni liikkuu naisten ympärileikkausten ympärillä. Se olisi voinut pelottaa katsojia.
Elokuva sijoittuu senegalilaiseen kylään, jossa vanhoja tapoja ei ole unohdettu, vaikka pattereilla toimivat radiot, autot ja trukit pitävätkin yllä modernia äänimaisemaa. Tähän savitalojen, moskeijan ja kaikesta käyttökelpoisesta kierrätetystä rakennettuun ympäristöön, jonka värit hehkuvat hiekan, maan, taivaan ja puun väreissä, mitkä toistuvat myös vaatetuksissa, palaa Pariisissa ollut nuori mies.
Hetki on tärkeä, sillä monet kylän naisista ovat iässä, jolloin heidän on "puhdistauduttava". Se tarkoittaa seksuaaliset tunteet yhdynnässä poistavaa klitoriksen leikkaamista. Tapa on yleinen Afrikassa, erityisesti muslimialueilla, vaikka nykyaikainen islam sen tuomitseekin. Monet tytöt menehtyvät leikkauksessa, eivätkä itsemurhatkaan ole harvinaisia.
Colle (Fatoumata Coulibaly), vahvan miehen toinen vaimo neljästä, on kieltänyt leikkauksen tyttäreltään. Kuusi nuorta naista karkaa suunnitellusta rituaalista, neljä heistä hakee suojaa Collen luota. Tämä myöntää heille perinteen oikeuttamana "moolaadén", suojeluksen.
Collen merkitsemällä alueella naiset ovat suojassa. Sembene näyttää, kuinka afrikkalaisessa kylässä valtaa pitää periaatteessa miesten neuvosto, mutta päätöksiä tekevät myös naiset. Naisilla on oma mielensä ja heillä on myös keinot sen toteuttamiseksi. Mutta monet naiset ovat valmiita ajamaan tytöt leikkaukseen: miksi heidät pitäisi säästää tunnustetuista vaaroista huolimatta kohtalolta, jonka he ovat itse kokeneet. Pontimena on se, että ympärileikkaamattomat naiset eivät pääse naimisiin. Se vahvistaa traditiota. Mitä operaatiota vastustava äiti voi tässä tilanteessa tehdä?
Colle haluaisi naittaa tyttärensä Amsatoulle (Salimata Traore), joka palaa kylään menestyttyään liikemiehenä Pariisissa. Hän on moderni, koulutettu, kosmopoliitti, mutta kotiuduttuaan haluaa muiden tavoin ympärileikatun morsiamen. Myös monet muut perinteeseen ja rituaaleihin sidotut kylän merkkihahmot ottavat osaa tapahtumiin, jonka huumori suhtautuu terävästi miesten neuvoston keskusteluihin tilanteessa, jossa kaksi perinteen sanelemaa mahdollisuutta ovatkin keskenään ristiriidassa. Tilanne vain pahenee, kun Collen aviomies palaa matkoilta. Kun miehet päättävät toimia modernia vastaan, paikalle saapuu mies Pariisista.
– Roger Ebertin arvostelua mukaillen Jari Sedergren 18.4.2006
Monet arvostelijat pitivät 81–vuotiaan Ousmane Sembenen elokuvaa Moolaadé – Suojelus parhaana elokuvana Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 sen elämänkuvauksen ja ajankohtaisuuden vuoksi. Elokuvalla oli arvostelijoiden mukaan tärkeä sanoma ja samalla se oli huumorintäyteinen, charmikas ja visuaalisesti hämmästyttävän kaunis. Niinpä he joskus varoivat kertomasta, että elokuvan juoni liikkuu naisten ympärileikkausten ympärillä. Se olisi voinut pelottaa katsojia.
Elokuva sijoittuu senegalilaiseen kylään, jossa vanhoja tapoja ei ole unohdettu, vaikka pattereilla toimivat radiot, autot ja trukit pitävätkin yllä modernia äänimaisemaa. Tähän savitalojen, moskeijan ja kaikesta käyttökelpoisesta kierrätetystä rakennettuun ympäristöön, jonka värit hehkuvat hiekan, maan, taivaan ja puun väreissä, mitkä toistuvat myös vaatetuksissa, palaa Pariisissa ollut nuori mies.
Hetki on tärkeä, sillä monet kylän naisista ovat iässä, jolloin heidän on "puhdistauduttava". Se tarkoittaa seksuaaliset tunteet yhdynnässä poistavaa klitoriksen leikkaamista. Tapa on yleinen Afrikassa, erityisesti muslimialueilla, vaikka nykyaikainen islam sen tuomitseekin. Monet tytöt menehtyvät leikkauksessa, eivätkä itsemurhatkaan ole harvinaisia.
Colle (Fatoumata Coulibaly), vahvan miehen toinen vaimo neljästä, on kieltänyt leikkauksen tyttäreltään. Kuusi nuorta naista karkaa suunnitellusta rituaalista, neljä heistä hakee suojaa Collen luota. Tämä myöntää heille perinteen oikeuttamana "moolaadén", suojeluksen.
Collen merkitsemällä alueella naiset ovat suojassa. Sembene näyttää, kuinka afrikkalaisessa kylässä valtaa pitää periaatteessa miesten neuvosto, mutta päätöksiä tekevät myös naiset. Naisilla on oma mielensä ja heillä on myös keinot sen toteuttamiseksi. Mutta monet naiset ovat valmiita ajamaan tytöt leikkaukseen: miksi heidät pitäisi säästää tunnustetuista vaaroista huolimatta kohtalolta, jonka he ovat itse kokeneet. Pontimena on se, että ympärileikkaamattomat naiset eivät pääse naimisiin. Se vahvistaa traditiota. Mitä operaatiota vastustava äiti voi tässä tilanteessa tehdä?
Colle haluaisi naittaa tyttärensä Amsatoulle (Salimata Traore), joka palaa kylään menestyttyään liikemiehenä Pariisissa. Hän on moderni, koulutettu, kosmopoliitti, mutta kotiuduttuaan haluaa muiden tavoin ympärileikatun morsiamen. Myös monet muut perinteeseen ja rituaaleihin sidotut kylän merkkihahmot ottavat osaa tapahtumiin, jonka huumori suhtautuu terävästi miesten neuvoston keskusteluihin tilanteessa, jossa kaksi perinteen sanelemaa mahdollisuutta ovatkin keskenään ristiriidassa. Tilanne vain pahenee, kun Collen aviomies palaa matkoilta. Kun miehet päättävät toimia modernia vastaan, paikalle saapuu mies Pariisista.
– Roger Ebertin arvostelua mukaillen Jari Sedergren 18.4.2006
tiistaina, elokuuta 15, 2006
Laukaus tehtaalla
Elokuvan ruotsinkieliset nimet: Skottet på fabriken / Skottet i fabriken. Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1973. Tuotantoyhtiö: Jörn Donner Productions Oy. Tuotanto: Jörn Donner. Tuotantopäällikkö: Anssi Mänttäri. Ohjaus: Erkko Kivikoski. Apulaisohjaaja: Juho Gartz. Käsikirjoitus: Paavo Rintala, Erkko Kivikoski, Juho Gartz. Kuvaus: Esko Nevalainen. Äänitys: Jouko Lumme. Apulaisäänittäjä: Juhani Jotuni. Leikkaus: Juho Gartz. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Operatöörit: Vesa Hauhia, Kari Kekkonen. Kertoja: Matti Oravisto. Valokuvat ja valokuvasarjat: Kaj Holmberg, Juho Gartz. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Kuvaussihteeri: Jaana Leppo. Negatiivinleikkaus: Leena Palmu. Pääosissa: Urpo Poikolainen (metallimies Henriksson), Aarne Hakulinen(insinööri, varatoimitusjohtaja Tauno Pylvänäinen), Pentti Viljakainen (pääluottamusmies Ensio Vuori), Artturi Haikonen (metallimies Oskari Niemi), Erkki Helo (vuorineuvos Gustaf Ingman), Raimo Ahrenberg (insinööri Raimo Alakurtti), Esko Valonen ( insinööri, johtaja Nordberg), Arvo Hursti (vanha metallimies, Pauli Virtanen (toimitsija Kuitunen), Eino Ali-Kovero (metallimies),Ahti Setälä metallimies), Seija Mikkonen (Alakurtin vaimo), Jarmo Snäll (nuori metallimies), Pentti Pykälä-Aho (Tuomola), Seija Saarikuru (Airi Pylvänäinen), Jussi Myyrä (toimitsija Lauri Pohjola), Pentti Sipiläinen (konttoripäällikkö), Sulo Hesenius (Rotary-veli), Risto Juhani (kuvauslupaa kysyvä paikallisjohtaja), Nestori Huhtanen (Yhtyneet Metallit Oy:n pääjohtaja), Sirkka Pohtimo (rouva Välipekkala, Henrikssonin tytär), Jorma Saari (metallimies), Martti Hokkanen (metallimies), Leena Raunio (rouva Laanila, Pylvänäisen sihteeri), Mauno Harri (henkilö valokuvamontaasissa), Nina Hyvönen (henkilö valokuvamontaasissa, Anna-Leena Linnainmaa-Vikstedt henkilö valokuvamontaasissa),Hanna Mulari (henkilö valokuvamontaasissa), Pentti Pajukallio (tuotantomatemaatikko), Erik Brander, Leevi Linko, Heikki Nurmi, Veikko Pikkujämsä, Yrjö Saarnio (johtokunnan jäseniä), Marjo Väisänen (Marjo Pylvänäinen), Ilkka Valli (Ilkka Pylvänäinen), Aini Front (Niemen vaimo), Reijo Franck (laulaja), Kaj Holmberg (henkilö valokuvamontaasissa), Pentti Pitkäaho (Rissanen, mies lakkokokouksessa), Pauli Hartikainen, Markku Majaranta, Tauno Raateoja, Eero Tuomi (väkeä työväentalolla), Mirja Paavilainen (Tuomolan vaimo), Kalle Paavilainen (Kalle), Tuula Lahdelma (Tuula Tuomola), Tarja Heiskanen (Ingmanin sisäkkö). Helsingin ensiesitys: 2.3.1973 La Scala. Televisiolähetyksiä: 2.12. 1975 YLE TV1, 3.1. 1981 YLE TV2, 11.3. 1994 YLE TV1, 7.4.2000 YLE Tv2, 22.7.2003 Yle Teema. VET: A-221665 – K7 – 2274 m / 83 min
Fennada-Filmi oli suunnitellut Paavo Rintalan "Lakko"-romaanin filmatisointia jo vuonna 1956, mutta hanke ei toteutunut. Kyse oli lehtitietojen mukaan varsin laajasta spektaakkelista. Lakko-aihe ja Rintalan käsikirjoitus nousi uudelleen esille 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Nyt toiseksi käsikirjoittajaksi ja elokuvan toteuttajaksi valikoitui Erkko Kivikoski. Fennada anoi ja sai elokuvasäätiöltä käsikirjoitusapurahaa, mutta nähtyään käsikirjoitusversioita se vetäytyi hankkeesta vähin äänin. Ei ole varmaankaan liioittelua sanoa, että yhtiö säikähti teeman poliittista luonnetta. Rintalan ja Kivikosken lisäksi käsikirjoitusta työstämässä oli jo silloin elokuvan apulaisohjaaja ja leikkaaja Juho Gartz.
"Olin tehnyt siinä vaiheessa tätä elokuvaa varten noin vuoden verran työtä ja ykskaks ilmoitetaan, ettei tästä nyt oikein tule mitään ja tarjotaan jonkin tanskalaisen pornofilmin ohjausta minulle!", tuohtunut ohjaaja kertoi Sinikka Pitkon haastattelussa (VIP 3/1973). Jörn Donner kiinnostui kuitenkin hankkeista ja haki elokuvasäätiön apurahan siirtoa itselleen. Fennada onnistui kuitenkin keplottelemaan jo myönnetyt rahat toiseen hankkeeseensa, Veijo Meren "Tukikohdan" filmatisointiin. Kivikoski nosti asiasta melun, sillä kävi ilmi, ettei tuo hanke edennyt – vain rahat katosivat. Jörn Donner onnistui rahoittamaan elokuvan siirtämällä toisen hankkeensa varat Kivikosken käyttöön.
Tekijän vaikeudet jatkuivat, sillä elokuvalle ei löydetty helposti kuvauspaikkaa. Högfors Karkkilasta lupautui, mutta perui viime hetkessä. Tehtaan johto oli ajatellut, että poliittinen elokuva voisi kuumentaa heidän ja työväen välistä muutenkin arassa vaiheessa olevaa suhdetta.
Vaikeudet eivät päättyneet tähän. Elokuvan levitys ei ottanut onnistuakseen, ja ensi-iltakin pidettiin 24.2.1973 Hyvinkäällä, mistä kuvauksia oli suoritettu mm. VR:n konepajalla ja Tiikerinkallion kartano. Elokuvassa esiintyi myös monia hyvinkääläisiä. Helsingistä esitysteatterin löytäminen oli vaikeaa. La Scalasta tuottaja joutui maksamaan viikon esitysajaksi takuurahan, Suomi-Filmi löysi esitysteatteriksi yhden pienistä paikoistaan Kallion työväenkaupunginosasta. Näin poliittinen elokuva sai poliittisen vastaanoton.
Ohjaaja itse luonnehti elokuvaansa seuraavasti: "Tämä elokuva kuvaa työn ja pääoman välistä ristiriitaa. On pieni paikkakunta ja sillä yksi ainoa työnantaja – metallialan yritys. Tämä tehdas on vanha perheyhtiö, joka on kannattamattomana joutunut fuusioitumaan suurempaan yhtymään. Fuusion jälkeenkin ollaan kuitenkin saman probleeman edessä: millä saada tämä tehdas kannattavaksi. Toisin sanoen pääomalla on kysymys, millä saada pääoma pysymään tuottoisana. Yhtymä tulee siihen tulokseen, että tehdasta on pakko rationalisoida ja tässä yhteydessä pitää sanoa osa työntekijöistä irti. Näin tapahtuu: 42 työntekijää irtisanotaan. Ristiriita syntyy tässä tilanteessa. Ihmiseltä viedään hänen toimeentulomahdollisuutensa paikkakunnalla, johon hän on juurtunut. On rakennettu omakotitalot, lapset ovat koulussa, elämä raiteillaan. On täysin selvää, ettei tällaista tilannetta karvoineen niellä [– –]. Haluaisin korostaa sitä, että tämän elokuvan tarkoitus ei ole antaa oppituntia yhteiskunnan teorioista, vaan kuvata sellaista asiaa, joka on tärkeä meille jokaiselle palkastamme elantomme saavalle. Tämä elokuva on pyrkinyt lähentymään tavallista ihmistä ja niitä arkisia ympyröitä, mitä tällaisen ihmisen elämässä on."
Erkko Kivikoskella oli ollut idea lakkoaiheisesta elokuvasta. Se oli syntynyt käytännön tilanteessa, jossa hän edusti työntekijöitä lakkouhan aikaisissa neuvotteluissa. "Näissä neuvotteluissa koin miten tällainen tilanne vaikuttaa: kaikki henkilökohtaiset tuttavuudet puolin ja toisin hävisivät, jäljelle jää vain kylmät tosiasiat ja kireä pennilinja. Tunsin miten tärkeätä olisi kuvata työn ja pääoman välistä ristiriitaa, jonka olemassaoloa tuskin kukaan omilla aivoilla ajatteleva yksilö kieltää. Tämä ristiriita on kaikissa hyvinvointivaltioissa, joissa pyritään yhä suurempaan tehokkuuteen koneellistamisella ja rationalisoinnilla siten, että mahdollisimman pienellä työvoimalla pitää saada mahdollisimman suuri tulos."
Kivikoski oli opiskellut syksystä 1971 asti tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, jota tuolloin usein nimitettiin "punaiseksi yliopistoksi" erityisesti tiedotusopin laitoksen vuoksi. Nämä opinnot olivat vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. "Olen tähän ratkaisuun tyytyväinen ja aivan vakuuttunut siitä, että opiskelu aikuisenakin on hurjan hedelmällistä. Näin saa ikään kuin uuden kosketuksen asioihin ja tuntee itsensä paljon läheisemmäksi yhteiskuntaan."
Aiemmissa elokuvissaan Kivikoski oli pannut paljon huomiota elokuvan estetiikkaan, siihen "miten tuoreesti ja rytmikkäästi osaa ilmaista. Siihen että musiikki on kivasti mukana", kuten hän haastattelussaan sanoi. "Nyt on aika toinen. Tällä hetkellä koen elokuvan tekijän vastuuksi kertoa asioista, jotka liittyvät ihmisen jokapäiväiseen elämään. Ja kertoa niin, että sanomaa olisi mukava seurata, että sanomani antaisi jotakin sisältöä, jotakin ainesosasia jokaisen katsojan ajatteluun. Elokuvantekijän pitää tuntea vastuusta siitä, millaisia elokuvia hän maailmaan levittää. Ja omalta osaltani ovat vieraita sellaiset filmit, jotka toimivat tiedon tukahduttajina ja pakoteinä todellisuudessa."
Elokuvan arvostelut olivat saaneet mausteensa nekin poliittisista tulkinnoista: vaikeudet jatkuivat arvosteluissa. "Elokuvalta puuttuu nyansseja, tekniikkaa ja dramatisointia. Se on kaupallisen ohjelmiston kriteereillä huono elokuva", tulkitsi Teppo Kulmala Aviisissa (9.3.1973) Aamulehden murskakritiikkiä. Kulmalan oma äärivasemmistolainen tulkinta oli ajalle ominainen: "Laukaus tehtaalla on nykymuotoisen filmiteollisuuden puristuksista ammutti kuti, joka oikein nähtynä lyö kaupallisen elokuvan lampaansyöjät irvikuvaksi. Onhan aivan tolkutonta ajatella, että elokuvaa joka on luotu laajoille kansanjoukoille, työläisille ja vähävaraisille, esitetään eliittikoukeroisten arvostelijoiden riepoteltavaksi ja tarjotaan jäännökset muutamille halukkaille viiden ja puolen markan pääsylippuhinnoin."
Fennada vastasi kritiikkiin sanomalla, ettei se hyväksynyt elokuvaa, koska arvioi sen mahdollisuudet kaupallisesti huonoksi. "Ennakkoarvio osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä tätä kirjoitettaessa elokuvaa on esitetty neljä päivää ja kaikkien sitä esittäneiden teattereiden tulokset ovat pohjanoteerauksia."
Kun elokuva esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran joulukuun alussa 1975, se sai yli 2 miljoonaa katsojaa. Sellaisesta katsojamäärästä voi nykyään vain haaveksia huokaillen.
– Jari Sedergren 15.2.2006
Fennada-Filmi oli suunnitellut Paavo Rintalan "Lakko"-romaanin filmatisointia jo vuonna 1956, mutta hanke ei toteutunut. Kyse oli lehtitietojen mukaan varsin laajasta spektaakkelista. Lakko-aihe ja Rintalan käsikirjoitus nousi uudelleen esille 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Nyt toiseksi käsikirjoittajaksi ja elokuvan toteuttajaksi valikoitui Erkko Kivikoski. Fennada anoi ja sai elokuvasäätiöltä käsikirjoitusapurahaa, mutta nähtyään käsikirjoitusversioita se vetäytyi hankkeesta vähin äänin. Ei ole varmaankaan liioittelua sanoa, että yhtiö säikähti teeman poliittista luonnetta. Rintalan ja Kivikosken lisäksi käsikirjoitusta työstämässä oli jo silloin elokuvan apulaisohjaaja ja leikkaaja Juho Gartz.
"Olin tehnyt siinä vaiheessa tätä elokuvaa varten noin vuoden verran työtä ja ykskaks ilmoitetaan, ettei tästä nyt oikein tule mitään ja tarjotaan jonkin tanskalaisen pornofilmin ohjausta minulle!", tuohtunut ohjaaja kertoi Sinikka Pitkon haastattelussa (VIP 3/1973). Jörn Donner kiinnostui kuitenkin hankkeista ja haki elokuvasäätiön apurahan siirtoa itselleen. Fennada onnistui kuitenkin keplottelemaan jo myönnetyt rahat toiseen hankkeeseensa, Veijo Meren "Tukikohdan" filmatisointiin. Kivikoski nosti asiasta melun, sillä kävi ilmi, ettei tuo hanke edennyt – vain rahat katosivat. Jörn Donner onnistui rahoittamaan elokuvan siirtämällä toisen hankkeensa varat Kivikosken käyttöön.
Tekijän vaikeudet jatkuivat, sillä elokuvalle ei löydetty helposti kuvauspaikkaa. Högfors Karkkilasta lupautui, mutta perui viime hetkessä. Tehtaan johto oli ajatellut, että poliittinen elokuva voisi kuumentaa heidän ja työväen välistä muutenkin arassa vaiheessa olevaa suhdetta.
Vaikeudet eivät päättyneet tähän. Elokuvan levitys ei ottanut onnistuakseen, ja ensi-iltakin pidettiin 24.2.1973 Hyvinkäällä, mistä kuvauksia oli suoritettu mm. VR:n konepajalla ja Tiikerinkallion kartano. Elokuvassa esiintyi myös monia hyvinkääläisiä. Helsingistä esitysteatterin löytäminen oli vaikeaa. La Scalasta tuottaja joutui maksamaan viikon esitysajaksi takuurahan, Suomi-Filmi löysi esitysteatteriksi yhden pienistä paikoistaan Kallion työväenkaupunginosasta. Näin poliittinen elokuva sai poliittisen vastaanoton.
Ohjaaja itse luonnehti elokuvaansa seuraavasti: "Tämä elokuva kuvaa työn ja pääoman välistä ristiriitaa. On pieni paikkakunta ja sillä yksi ainoa työnantaja – metallialan yritys. Tämä tehdas on vanha perheyhtiö, joka on kannattamattomana joutunut fuusioitumaan suurempaan yhtymään. Fuusion jälkeenkin ollaan kuitenkin saman probleeman edessä: millä saada tämä tehdas kannattavaksi. Toisin sanoen pääomalla on kysymys, millä saada pääoma pysymään tuottoisana. Yhtymä tulee siihen tulokseen, että tehdasta on pakko rationalisoida ja tässä yhteydessä pitää sanoa osa työntekijöistä irti. Näin tapahtuu: 42 työntekijää irtisanotaan. Ristiriita syntyy tässä tilanteessa. Ihmiseltä viedään hänen toimeentulomahdollisuutensa paikkakunnalla, johon hän on juurtunut. On rakennettu omakotitalot, lapset ovat koulussa, elämä raiteillaan. On täysin selvää, ettei tällaista tilannetta karvoineen niellä [– –]. Haluaisin korostaa sitä, että tämän elokuvan tarkoitus ei ole antaa oppituntia yhteiskunnan teorioista, vaan kuvata sellaista asiaa, joka on tärkeä meille jokaiselle palkastamme elantomme saavalle. Tämä elokuva on pyrkinyt lähentymään tavallista ihmistä ja niitä arkisia ympyröitä, mitä tällaisen ihmisen elämässä on."
Erkko Kivikoskella oli ollut idea lakkoaiheisesta elokuvasta. Se oli syntynyt käytännön tilanteessa, jossa hän edusti työntekijöitä lakkouhan aikaisissa neuvotteluissa. "Näissä neuvotteluissa koin miten tällainen tilanne vaikuttaa: kaikki henkilökohtaiset tuttavuudet puolin ja toisin hävisivät, jäljelle jää vain kylmät tosiasiat ja kireä pennilinja. Tunsin miten tärkeätä olisi kuvata työn ja pääoman välistä ristiriitaa, jonka olemassaoloa tuskin kukaan omilla aivoilla ajatteleva yksilö kieltää. Tämä ristiriita on kaikissa hyvinvointivaltioissa, joissa pyritään yhä suurempaan tehokkuuteen koneellistamisella ja rationalisoinnilla siten, että mahdollisimman pienellä työvoimalla pitää saada mahdollisimman suuri tulos."
Kivikoski oli opiskellut syksystä 1971 asti tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, jota tuolloin usein nimitettiin "punaiseksi yliopistoksi" erityisesti tiedotusopin laitoksen vuoksi. Nämä opinnot olivat vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. "Olen tähän ratkaisuun tyytyväinen ja aivan vakuuttunut siitä, että opiskelu aikuisenakin on hurjan hedelmällistä. Näin saa ikään kuin uuden kosketuksen asioihin ja tuntee itsensä paljon läheisemmäksi yhteiskuntaan."
Aiemmissa elokuvissaan Kivikoski oli pannut paljon huomiota elokuvan estetiikkaan, siihen "miten tuoreesti ja rytmikkäästi osaa ilmaista. Siihen että musiikki on kivasti mukana", kuten hän haastattelussaan sanoi. "Nyt on aika toinen. Tällä hetkellä koen elokuvan tekijän vastuuksi kertoa asioista, jotka liittyvät ihmisen jokapäiväiseen elämään. Ja kertoa niin, että sanomaa olisi mukava seurata, että sanomani antaisi jotakin sisältöä, jotakin ainesosasia jokaisen katsojan ajatteluun. Elokuvantekijän pitää tuntea vastuusta siitä, millaisia elokuvia hän maailmaan levittää. Ja omalta osaltani ovat vieraita sellaiset filmit, jotka toimivat tiedon tukahduttajina ja pakoteinä todellisuudessa."
Elokuvan arvostelut olivat saaneet mausteensa nekin poliittisista tulkinnoista: vaikeudet jatkuivat arvosteluissa. "Elokuvalta puuttuu nyansseja, tekniikkaa ja dramatisointia. Se on kaupallisen ohjelmiston kriteereillä huono elokuva", tulkitsi Teppo Kulmala Aviisissa (9.3.1973) Aamulehden murskakritiikkiä. Kulmalan oma äärivasemmistolainen tulkinta oli ajalle ominainen: "Laukaus tehtaalla on nykymuotoisen filmiteollisuuden puristuksista ammutti kuti, joka oikein nähtynä lyö kaupallisen elokuvan lampaansyöjät irvikuvaksi. Onhan aivan tolkutonta ajatella, että elokuvaa joka on luotu laajoille kansanjoukoille, työläisille ja vähävaraisille, esitetään eliittikoukeroisten arvostelijoiden riepoteltavaksi ja tarjotaan jäännökset muutamille halukkaille viiden ja puolen markan pääsylippuhinnoin."
Fennada vastasi kritiikkiin sanomalla, ettei se hyväksynyt elokuvaa, koska arvioi sen mahdollisuudet kaupallisesti huonoksi. "Ennakkoarvio osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä tätä kirjoitettaessa elokuvaa on esitetty neljä päivää ja kaikkien sitä esittäneiden teattereiden tulokset ovat pohjanoteerauksia."
Kun elokuva esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran joulukuun alussa 1975, se sai yli 2 miljoonaa katsojaa. Sellaisesta katsojamäärästä voi nykyään vain haaveksia huokaillen.
– Jari Sedergren 15.2.2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)