Neljä naista

Ruotsinkielinen nimi: Fyra kvinnor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Seere Salminen omasta näytelmästään (1938/1939). Kuvaus: Uno Pihlström ja Eino Heino. Kamera-assistentti: Erkki Majava. Kuvausryhmän jäsenet: Olavi Aarreharju, Jukka Kuusisto, Gunnar Saari, Otto Tolvanen. Klaffi: Väinö Kolhonen. Lavastus: Erkki Siitonen, Ville Hänninen. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Elle Viljanen. Ääni: Harald Koivikko, Hugo Ranta. Järjestäjät: Onni Timonen, Veikko Äikäs. Pääosissa: Helena Kara (Marja Kaarina Kauria, ent. Karlsson), Eine Laine (professorska Karin Timelius), Salli Karuna (Agda Timelius), Olavi Reimas (Hans Timelius), Emma Väänänen (Iida Karlsson), Paavo Jännes (professori Henrik Timelius), Hugo Hytönen (asessori Walter Timelius), Sointu Kouvo (Mary Bell), Reino Valkama (valokuvaaja Mattilainen), Jorma Nortimo (toimitussihteeri Veikkola), Kaarlo Kytö (tohtori Lind), Lauri Mehto (Ville Kauria), Einari Ketola (maalari), Oiva Luhtala (Eemel Karlsson). Helsingin ensiesitys: 15.2.1942 Kino-Palatsi, Scala. Televisiolähetyksiä: 28.4.1962 MTV1, 10.9.1970 MTV2, 22.10.1993 YLE TV2, 16.4.2003 YLE TV1. VET 1639 – S – 2500 m / 91 min

"Mikäli ohjaaja Unhosta on profeetaksi, valmistuu Neljä naista vuoden vaihteessa", kirjoitti Suomi-Filmin Uutisaitta joulukuussa 1941 (nimim. Roy, No: 9, 9.12.1941) ohjaajan viidennestä elokuvasta. Sodan realiteetit olivat tehneet aikatauluista viitteellisiä. "Siten tulemme saamaan arvokkaan kotimaisen uutuuden ikään kuin uudenvuodenlahjaksi. Ja kukas on tekijä, ellei Serp. Hän kirjoitti kerran pakinan eräästä 'naisille tarkoitetusta käsikirjoituskilpailuista', jonka voittajaksi havaittiin – Mika Waltari, tarkoittaen tällä hiukan pistellä ammattiveljensä hyvää kilpailutuuria. Mutta totuus on se, että Serp osaa itsekin panna töpinäksi. Näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, serpentiinejä ja ties mitä – ei yksin kevyttä, jossa hän on mestari, vaan myös täysipainoisen arvokasta tavaraa, kuten tämä Neljä naista. Eläköön lakritsapiippujen avulla kirjoituskonettaan pöristelevä Serp." Serpin eli Seere Salmisen näytelmistä elokuvaksi oli aiemmin tehty komedia Herrat ovat herkkäuskoisia (ohj. Herman Adler, 1939). Neljä naista oli kuin olikin vuoden 1942 ensimmäinen kotimainen ensi-ilta, vaikka elokuva pääsi markkinoille vasta helmikuun puolessa välissä.

Se, että ajat olivat vakavat, näkyy myös moniin lehtiin sijoitetusta kuvasta (esim. SSd ja Ajan Suunta 19.3.1942, Savon Sanomat 20.3.1942) reilu kuukausi ensi-illan jälkeen. Lehtien julkaisemassa valokuvassa Neljän naisen pääosan esittäjät Eine Laine, Helena Kara, Emma Väänänen ja Salli Karuna antavat filmitähden roponsa Kansanavun keräyspönttöön. Elokuvatähdetkin olivat mukana kansallisissa ponnistuksissa ja jokapäiväisessä propagandatyössä.

Kansanteatterin Emma Väänäselle, joka oli työskennellyt Ilmari Unhon kanssa aiemmin Rovaniemen teatterissa, Neljä naista oli ensimmäinen tärkeä elokuvarooli. Rooli oli hänelle myös tuttu Tampereen teatterin esityksistä.Toki hän oli kerran aiemmin vilahtanut filmissä statistina, "tyttönä Kasinolla" Valentin Vaalan elokuvassa Andreas ja syntinen Jolanda (1941) ja ehtinyt Jorma Nortimon Synnin puumerkin kuvauksiin. Jälkimmäinen ehti ensi-iltaansa kuitenkin vasta syyskuussa 1942.

Väänänen kertoi haastattelussaan (Elokuva-Aitta 20/1941) ohjelmastaan sen jälkeen, kun esityskauden päätyttyä Kansanteatteri ehti lomalle kesäkuun puolessa välissä. "Heinäkuun vietin sitten matkustelemisen merkeissä, sillä olin yhdessä Inga Laureen, Maija–Liisa Pohjolan, Aku Käyhkön, Artturi Laakson ja Akseli Vuorisolan kanssa viihdytyskiertueella lentovoimiemme luona. [– –] Päivisin uimme ja matkustimme, iltaisin esiinnyimme milloin minkin lentokentän laidassa." Kyse oli myös hengenluomisesta ja loman isänmaallisesta uhrauksesta: "Ihanammin voi tuskin kukaan lomaansa viettää, ja yksimielinen mielipide kollegojeni keskuudessa olikin, että vaikka olimme olleet virkistyskiertueella, tulimme juuri itse eniten virkistyneiksi."

Virkistyneistä olemuksista huolimatta sodan vakavuus oli ilmiselvää. Sen vaikutus elokuviinkin oli nähtävissä. Hans Kutter pohdiskeli hyväksyvään sävyyn Elokuva-Aitan toukokuun numerossa Olavi Linnuksen edellisessä joulunumerossa kirjoittamaa: "Reaktio sotaväsymystä vastaan on ilmeisesti oleva sellainen, ettei raskahkoilla probleemeilla ole sijaa. On myös otettava huomioon, että murroskausi, jota sodan jatkuminen muualla maailmassa tietää, ei ole edullinen yhteiskunnalliseen filosofointiin valkokankaalla. Saattaa olla niitä, jotka valittavat tätä, mutta heidän on muistettava, että julistusfilmi on ennenkin kerännyt vain rajoitetun katsojapiirin. Meikäläisellä elokuvalla, joka sodan johdosta tulee taistelemaan tavattomia taloudellisia vaikeuksia vastaan, ei ole mahdollisuuksia ryhtyä kokeilemaan tällä alalla. [– –]." Linnuksen ratkaisu oli tarjota valmistettavaksi ajanvietefilmejä eikä juuri muuta. "Samalla kun se on filmituotantomme pelastus, se myös on ratkaiseva koetinkivi. Suomalaista elokuvaa on monesti moitittu karkeasyiseksi ja mauttomaksi. Silti olemme nähneet, että meillä osataan tehdä hyviä ja henkeviä komedioita. Nyt on päästävä siihen, että tehdään pääasiassa näitä."

Samassa hengessä pitkään Linnusta lainannut Kutterkin tostesi omassa kirjoituksessaan, että henkevyys "ei ollenkaan ole luonteenomaista suomalaiselle perusolemukselle, joka pikemminkin hakeutuu syvyyttä kuin loisteliasta pintaa kohti, jonka arvot lopultakin ovat suhteellisen helppohintaisia. Henkevyys ei meillä ole edustettuna kirjallisuuden, teatterin eikä minkään muunkaan taidelajin alalla. Suomalainen huumori on vailla tuota kevyttä, välkehtivää ja leikkivää sävyä, joka juuri on ominaista käsitteelle 'henkevä'. (Hans Kutter, "Suomalaisen filmin koetinkivi", Elokuva-Aitta N:o 9–10, 15.5.1942).

Kutter kannatti ajatusta siitä, että aika oli ajanviete-elokuvien, mutta laajensi käsitystä komedioista myös seikkailu- ja rikoselokuviin. Rikoskirjailijoita Suomessa oli enemmän kuin huvinäytelmien tekijöitä, kuten Waltari, Horna ja Outsider osoittivat, Kutter totesi ja lisäsi näiden olevan sitä paitsi parempia. Kutter ei kuitenkaan malttanut olla sanomatta, että ajanviete-elokuvat saattaisivat helposti johtaa liian yksipuoliseen tuotantoon, sillä "elokuvatuotantommehan on toki sentään saavuttanut kauneimmat voittonsa vakava-aiheisilla filmeillään – vuoden väkevimmäksi elämykseksi muodostui epäilemättä Neljä naista".

Jatkuva keveyden vaatimus ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus, varsinkin jos näkökulmaa laajennettiin kansainvälisen elokuvayleisön suuntaan. Kutterin mielestä vakaviin elokuviin käytettävät rahat eivät loppujen lopuksi olleet huono sijoitus. "Kansainvälisten huvinäytelmien taso on niin korkea, että on parasta antaa omien huvinäytelmiemme jäädä kotiin. Ulkomainen yleisö tahtoo nähdä vakavia, kansallisia suomalaisia elokuvia, eikä ulkomaisten loistotuotteiden jäljittely-yrityksiä. Jotta ymmärtäisi tämän asian, täytyy vain lukea saksalaisen ja italialaisen lehdistön kohtelian viileitä lausuntoja Kaivopuiston kauniista Reginasta, sekä toisaalta niitä skandinavialaisella taolla lausuttuja erittäin painavia kiitoksen sanoja, joita on esitetty Koskenlaskijan morsiamesta, Runon kuninkaasta ja muuttolinnusta sekä Miehen tiestä."

Nimimerkki Piccolino pohdiskeli Elokuva-Aitassa ("Nyt vaaditaan elokuvalta sydäntä", 11-12/1942) sekä amerikkalaisessa, saksalaisessa että ranskalaisessa elokuvassa tavattavaa erikoispiirrettä, jota hän kutsui termillä human interest. Suomeksi kyse on inhimillisestä mielenkiinnosta, jonka suuri yleisö jakaa. Piccolinon mukaan aiheet ovat tällöin yksinkertaisia, ne liittyvät jokapäiväiseen elämään, ja liikuttavat "meitä kaikkia" sydämellisyydellään. Sota-aikana glamour sai jäidä syrjään. "Meidän kotimaisessa filmituotannossammekin saattaa olla human interestiä – silloin kuin elokuva tehdään hartaasti ja antaumuksella. Neljä naista on viime tuotantokauden paras suomalainen filmi, ja siinä on juuri tuota inhimillistä myötätuntoakin aidommin kuin missään muussa uusista elokuvistamme. Human interest ei vaadi mitään tuotantokustannuksia, se on kaikkein halvin ja samalla kaikkein voimakkain elokuvan tehokeinoista. Miksi se kuitenkin on siksi harvinaista? Siksikö että sitä luodakseen ei vaadita ohjaajalta ja näyttelijältä muuta kuin – sydäntä. Sitä ei saa rahalla eikä uutteruudella, sen täytyy sykssiä lämpimänä ja hellänä taitelijassa itsessään. Vain se ken omaa sydämen lämmön voi olla todella suuri taiteilija."

Neljä naista on sisällöllisestikin kiintoisa. Se pyrkii tasoittamaan luokka- ja säätyeroja, se ei tee eroa aviottoman ja aviossa tehdyn lapsen välille – molemmat teemoja, joita suomalainen elokuva on käsitellyt varsin konservatiivisesti ja jotka, erityisesti homogenisointi, ovat ideologisesti nationalismin ytimessä. Unho oli (oikeisto)radikaali, mutta sitähän sotakin lopulta on: jokainen lapsi on pelastettava kansakunnalle, sillä sota vie miehiä hautaan ja jo siksi uusia kaivataan. Siksi äitiysideologia ja lapsen teko olivat kunniassaan – se näkyy vielä selvemmin Unhon myöhemmässä elokuvassa Kirkastettu sydän (1943), joka on äitiyden ylistys.

Neljän naisen rakenne on poikkeuksellinen. Elokuvan "nykyhetki" on vuodessa 1938, mutta takaumia on peräti 13, minkä mukana aikaperspektiivi vaihtelee keväästä 1914 aina kesään 1938 saakka. Näytelmän tapahtumat alkavat vasta 9 minuutin kohdalla: intro on siis elokuvaa varten kirjoitettu. Näytelmän kaikki roolihenkilöt ovat kuitenkin elokuvassa mukana. Elokuvan kuvaukset kestivät puolitoista vuotta jatkosodan alun keskeytettyä työt puoleksi vuodeksi; tekniset syyt puolestaan pakottivat muuttamaan joitakin näytelmän kesäkohtauksia talvisiksi.

Vastoinkäymisiä riitti. "Tärkeimmät ulkokuvat jouduttiin ottamaan sydäntalven kireimmässä pakkasessa ja viimeinen sisäkua otettiin sinä päivänä, jolloin pääkaupungissa oli 6 hälyytystä. Kamera vain tärisi kuvaajan käsissä it:n ammunnan tärähdytellessä taloa – mutta valmiiksi filmi tuli kuin tulikin. Mutta sitten syttyi tulipalo Suomi–Filmin laboratoriossa ja juuri Neljän naisen negatiivi oli lähinnä alttiina vaaralle palaa. Mutta se pelastui kuitenkin tulipalosta ihmeellisellä tavalla."

Helena Karalle rooli oli kahdeksas ja samalla viimeinen kymmeneen vuoteen Suomi–Filmillä, sillä hän siirtyi puolisonsa, ohjaaja Hannu Lemisen tavoin Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. Nuori seitsenvuotias Hans oli Orvo Kalevi Kontio, joka etunimillään esiintyi Nortamon elokuvassa Synnin puumerkki, mutta tuli tunnetuksi 1960-luvulla televisiosta Sirkus Papukaija-lastenohjelman sirkustirehtöörinä.

Hyvistä arvosteluista huolimatta Neljän naisen menestys oli vain jonkin verran vuoden keskitasoa parempi.

– Jari Sedergren 25.10. 2006