Torjutud mälestused

Suomenkielinen nimi: Torjutut muistot. Valmistusmaat ja -vuosi: Suomi, Viro 2005. Tuotantoyhtiö: FantasiaFilmi Oy, Allfilm OÜ. Tuottaja: Nina Koljonen. Pille Rünk (yhteistuottaja Allfilmistä). Ohjaus ja käsikirjoitus: Imbi Paju. Kuvaus: Marita Hällfors. Musiikki: Mart-Mätis Lill. Leikkaus: Riitta Poikselkä. Ääni: Ivo Felt. Pääesiintyjät: Aine ja Vaike Paju. Helsingin ensiesitys: 8.1.2006 Bio Rex, erikoisesitys – televisio: 19.12.2006 YLE TV2 – 60 min

Torjuttujen muistojen ohjaaja ja käsikirjoittaja Imbi Pajun äiti ja tämän kaksoissisar kuuluivat niihin virolaisiin, jotka neuvostomiehityksien aikana (1940-1941 ja 1945-1991) joutuivat kymmenien tuhansien kohtalotovereittensa kanssa pidätetyksi ja karkotetuksi syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta.

18-vuotiaana vuonna 1948 kehdeksaksi vuodeksi pakkotöihin passitetut vaikenivat kokemuksistaan pitkäksi ajaksi.

Imbi Paju (s. 1959) mielestä liian pitkäksi aikaa: sama pelko pitää yhä kourissaan monia virolaisia.

Pajun kirjoittama saman niminen teos (Like 2006) lähtee kirjailijan mukaan halusta ymmärtää, millaisia kokemuksia hänen äitinsä on kantanut mukanaan ja elänyt unissaan puoli vuosisataa.
Päästäkseen lähemmäksi äitinsä kokemusta hän haastatteli neuvostomiehityksen ja terrorin julmuudet kokeneita ihmisiä ja aihetta tutkineita henkilöitä.

Keskeiseksi kysymykseksi tässä "yhden naisen totuuskomissiossa" nousivat: Mitä oikeastaan tapahtui ja miksi? Miksi Gulagin vankileirillä tapettiin miljoonia hyviä ja lahjakkaita ihmisiä? Miten uhreista tulee syyllisiä?"

Paju päätyy siihen, että terrori tuottamien painajaismaisten muistojen torjuminen on ainoa selviytymiskeino. Pajun äidin sisar sanoi ensimmäisissä haastatteluissa mieluummin kuolevansa kuin kertovansa tarinansa.

Kumpikaan sisar ei vieläkään tiedä, miksi juuri heidät julistettiin rosvoiksi ja miksi juuri heidän kotinsa joutui silmälläpidon alaiseksi. Kohtelun väkivaltaisuus ja sattumanvaraisuus tuo mukanaan yllättävän psykologisen tekijän: uhrin yksilötasolla kokeman häpeän.

Torjutut muistot nostaa yksittäisten perheiden tragedian merkityksen. Toistuessaan ne voivat kasvaa kansalliseksi tragediaksi. Vaikka Viro on itsenäinen, kansallinen trauma kannattelee aiemmin syntynyttä pelon ilmapiiriä, Paju sanoo. Menneisyys halutaan unohtaa, siitä ei haluta puhua, mutta silti sen vaikutukset näkyvät yksittäisten perheiden elämässä ja siten koko yhteiskunnassa.

Parantuminen näistä traumoista on kuitenkin mahdollista vain avautumisen kautta, Paju vakuuttaa. Hän tekee yhtä aikaa surutyötä ja historiantutkimusta.

Elokuvan ohjannut Imbi Paju on tunnetuimpia virolaisiin tiedotusvälineisiin kirjoittavista journalisteista. Suomessa hän on työskennellyt kirjeenvaihtajana sekä Päevalehtin että Postimeesin palveluksessa.

Paju tunnetaan yhteiskunnallisesti arkojen teemojen esille tuojana sekä Viron että Suomen lehdissä. Pajun tunnetuimmat televisioohjaukset ovat: Helsinki - Euroopan kulttuuripääkaupunki (2000), Sangasten linna ja kreivi Berg (1999) ja Rajakülan kansa - elokuva vanhauskoisista (1998).

Suomen Kuvalehden toimittajan Risto Lindstedtin haastattelussa (28.5.2007) Paju kertoo seuraavaa:

"Imbi kirjoitti itselleen ymmärrystä, ja se muuttui ristiretkeksi pahuutta vastaan, tai ehkä paremminkin, ristiretkeksi muistin ja historian dialogin puolesta, kollektiivisen muistamisen puolesta. 'Jos se muisti katoaa, silloin häviää tulevien sukupolvien mahdollisuus vastuunalaisuuteen. Kuinka suurta pahuus on sitten ollutkaan, olen kuitenkin voinut syntyä. Se tarkoittaa vastuunottamista.'
Tähän Paju uskoo ja siihen, ettei kansallinen identiteetti voi missään perustua moraaliselle sokeudelle. 'Yritys jäsentää maailmaa ei ole jonkun puolelle asettumista, paitsi ihmisyyden. Pitää herkistyä, jotta voi ymmärtää ja puhua ilman vihaa.
Kuinka paljon historiasta pitää puhua, kuinka paljon on riittävästi? Muisti on sosiaalihistorian objekti: tutkitaan sitä mitä ei enää ole mutta mikä vaikuttaa edelleen.'
Historia on sitä, mitä aika tekee meissä."

– Jari Sedergren 23.10. 2007