Suomenkieliset nimet: Amfibiomies (tv) / Meren paholainen. Ruotsinkielinen nimi: Havsdjävulen. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1962. Tuotantoyhtiö: Lenfilm. Ohjaus: Gennadi Kazanski ja Vladimir Tshebotarjov Aleksandr Beljajevin tieteisromaanin (1928) pohjalta. Käsikirjoitus: Akiba Kolburg, Aleksandr Ksenofontov, Aleksei Kapler. Kuvaus: Eduard Rozovski. Musiikki: Andrei Petrov. Pääosissa: Vladimir Korenev (Ichtyandr / Ihtiandr, Anastasija Vertinskaja (Guttiere, Balthazarin tytär), Mihail Kozakov (Pedro Zurita), Nikolai Simonov (professori Salvator), Anatoli Smiranin (helmenkalastaja Balthazar), Vladlen Davidov (reportteri Olsen), Juri Medvedev (kalakauppias), A. Antonjan, Anatoli Ivanov, Valeri Kudrjashov, Nikola Kuzmin, Mihail Medvedev, Juri Medvedev, A. Nikritina, A. Orlik, A. Shaginjan, Georgi Tusuzov, Aleksandr Saharov. Helsingin ensiesitys: 1.3.1963 – televisiolähetyksiä: 27.1.1966 YLE TV1, 3.9.2007 YleTeema, maahantuoja: Kosmos-Filmi Oy – VET 62092 – K16 – 2625 m / 96 min
"Jos katsot vuodessa yhden merimutantin ja kauniin kommunistinaisen rakkaudesta kertovan neuvostoliittolaisen elokuvan, pidä huolta siitä, että se on Amfibiomies." – Keskisuomalainen
Neuvostoliitossa yleisömenestykseksi osoittautunut sadunomainen Amfibiomies on pohjimmiltaan Kaunotar ja hirviö -tarina, joka yhdistää science fictionia, melodraamaa ja sukellusta. "Vedenalaista tasavaltaa" kehittävä maailmankuulu tiedemies on tehnyt radikaalin ratkaisun ja tuunannut pojastaan meriolosuhteisiin täydellisen mutantin. Frankenstein-henkisen tiedemiehen tavoitteena on tuottaa vedessä hengittämään kykenevä meri-ihminen. Ensimmäinen luonteva kysymys on tietysti, kuinka hullu professori Salvatore on? Vastaako hän scifi-elokuvien perimmäistä tiedemieskuvaa? Miten hänet olisi tulkittava neuvostoliittolaisen uuden ihmisen ajatuksen näkökulmasta?
Professorin mutanttipojalla on kuitenkin ihmisen tunne-elämä, eikä hän voi olla rakastumatta ensi katseella viimeistä suomuaan myöten kalastajakylän kaunottareen, helmenkalastajan tyttäreen Gutiereen, joka on kuitenkin isän tahdon mukaisesti ennalta määrätty rikkaalle Don Pedrolle. Mutta kuinka käy, kun merten sankari pelastaa Gutieren hukkumiselta ja Don Petrolle tytön katoaminen tekee yhtä kipeää kuin tyhjä lompakko rikkaalle miehelle konsanaan. Ja Don Petro on rikas kapitalisti ja sen mukaisesti elokuvan paha, josta on mahdotonta puristaa irti muita värejä kuin musta ja valkea.
Läntisissä arvioissa Amfibiomiehen vastineena ja jopa esikuvana nähdään tavallisesti Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviö (Creature From The Black Lagoon, Yhdysvallat 1952). Erityisesti nykyarvostelijat korostavat tahatonta komiikkaa trikkien ja puvuston suhteen, mutta tarkemmassa analyysissä venäläiselokuvan monitasoisuus avautuu huomattavasti amerikkalaista vertailukohtaansa syvemmäksi. Silti jo elokuvan sijoittaminen Meksikon lahdelle, action-tyyppisen toiminnan keskeinen osuus ja elokuvan rytminen poljento osoittavat, että läntisiä esikuvia on varmasti katseltu tarkasti, siinä määrin epätyypillistä venäläiselokuvaa Amfibiomies edustaa.
Amfibiomiehessä on pohjimmiltaan kyse tunteisiin vetoavasta ja koskettavasta rakkaustarinasta, joka yhdistää scifi-trilleriä ja kevyttä komediaa. Monien neuvostoelokuvien tapaan pystyy perusaineksistaan huolimatta esittämään vakuuttavia näyttöjä myös filosofisten teemojen kehittelystä. Erikoisominaisuuksiin kuuluu – ehkä jopa päinvastoin kuin vastaavissa amerikkalaistarinoissa – loistelias vedenalaiskuvaus omana aikanaan.
Mainittakoon, että elokuvasta tehdyssä korkeatasoisessa kansainväliseen jakeluun tarkoitetussa dvd:ssä (Ruscico) on mukana myös 11-minuuttinen In Search of Ichtyander, jossa käydään yksityiskohtaisesti läpi elokuvan vedenalaiskuvauksen tekniikkaa.
- Jari Sedergren 28.1.2009
maanantaina, tammikuuta 26, 2009
Beloje solntse pustyni
Suomenkielinen nimi: Aavikon laki. Ruotsinkielinen nimi: Öknens vita sol. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1969. Tuotantoyhtiö: Mosfilm. Ohjaus: Vladimir Motyl. Käsikirjoitus: Valentin Jezhov, Rustam Ibragimbekov. Kuvaus: Eduard A. Rosovski. Laulut: "Ваше благородие, госпожа Удача" ("Your Execellency Lady Luck"), säv. Isaak Schwartz, san. Bulat Okudzhava. Pääosissa: Anatoli Kuznetdov, Pavel Luspekajev, Spartak Mishulin, Raisa Kurkina. Helsingin ensiesitys: 16.10.1970 Astra – maahantuoja: Kosmos Film Oy; video: Calsor Video – VET 78863 – K11 – 2300 m / 85 min
Vladimir Motylin ohjaama Aavikon laki on yksi kaikkien aikojen suosituimmista venäläisistä elokuvista. Se on yhdistelmä toimintaa, komediaa, musiikkia ja draamaa, ja se on saanut kulttifilmin aseman sekä neuvostokulttuurissa että venäläisessä. Kulttiasemaa osoittaa sekin, että kosmonauttien traditioon kuuluu katsoa tämä elokuva ennen avaruuslentoaan.
Aavikon lain vaikutteet on tunnustettu yleisesti. Sen on sanottu olevan yhdistelmä lännenelokuvaa ja venälläistä kansantarinaa. Ohjaaja Motyl on kertonut, että hänellä oli elokuvaa tehdessää mielessä tunnettuja lännenelokuvia kuten John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Fred Zinnemanin Sheriffi (High Noon, 1952). Motyl on yksi niistä neuvosto-ohjaajista, jotka vakiinnuttivat westernin rinnalle sen itäisen version, easternin.
Ennen kuin Motyl ryhtyi ohjaajan puikkoihin, elokuvaa tarjottiin monille ohjaajille, mukaan lukien Andrei Tarkovski. Hylkäämisen syitä oli useita. Ajateltiin, ettei westerntyyppisen elokuvan pääosassa voi olla muita kuin amerikkalaisia näyttelijöitä. Myös käsikirjoitukseen suhtauduttiin epäilevästi. Motylin perhe oli ollut Stalinin aikana epäsuosiossa ja hänet käytännöllisesti katsoen pakotettiin joko ottamaan ohjaustyö vastaan tai luopumaan elokuvaohjaajan urasta.
Motyl tarttui tehtäväänsä tarmokkaasti ja kirjoitti käsikirjoituksen uudestaan. Erityisen suuria muutoksia tehtiin Vereshtshaginin (Pavel Luspjakev) roolin dialogiin. Tulos oli siinä määrin hyvä, että käsikirjoittajat julkaisivat työnsä tulokset omana teoksena. Elokuvan keskeiset luojat saivat tunnustusta lähes 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kun he vastaanottivat Venäjän valtionpalkinnon kirjallisuuden ja taiteiden alalla vuonna 1998.
Aavikon lain kulttimaine näkyy monissa oheistuotteissa. Elokuvaa pääteemana soiva laulu, Isaak Schwartzin säveltämä Ваше благородие, госпожа Удача muodostui suureksi hitiksi. Myöhemmin Venäjällä julkaistiin myös elokuvan juonta myötäilevä tietokonepeli. Monista elokuvan sanonnoista on tullut venäjän kieleen juurtuneita tokaisuja.
Aavikon lain tapahtumat sijoittuvat nykyisen Turkmenistanin alueelle Kaspian meren itälaidalle. Puna-armeijan sotilas Fjodor Suhov on taistellut sisällissodassa vuosikaudet. Sairaala-ajan ja kuntoutuksen jälkeen hän haluaa tavata vaimonsa kotona, mutta joutuukin aavikolla taisteluun, jota käydään Venäjän armeijan ratsuväkiyksikön ja basmachi-kapinallisten kesken. Suhov löytää itsensä vartiomasta ja puolustamasta haaremia basmachi-kansan guerillajohtajalta Abdullahilta, mikä osoittautuu varsin vaativaksi tehtäväksi ja vaatii apua juopolta Vereshtshaginilta, joka on tsaarinajan kasvatteja, entinen tullimies, joka etsii itselleen sopivaa kauppa-asemaa.
– Jari Sedergren 13.2.2008
Vladimir Motylin ohjaama Aavikon laki on yksi kaikkien aikojen suosituimmista venäläisistä elokuvista. Se on yhdistelmä toimintaa, komediaa, musiikkia ja draamaa, ja se on saanut kulttifilmin aseman sekä neuvostokulttuurissa että venäläisessä. Kulttiasemaa osoittaa sekin, että kosmonauttien traditioon kuuluu katsoa tämä elokuva ennen avaruuslentoaan.
Aavikon lain vaikutteet on tunnustettu yleisesti. Sen on sanottu olevan yhdistelmä lännenelokuvaa ja venälläistä kansantarinaa. Ohjaaja Motyl on kertonut, että hänellä oli elokuvaa tehdessää mielessä tunnettuja lännenelokuvia kuten John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Fred Zinnemanin Sheriffi (High Noon, 1952). Motyl on yksi niistä neuvosto-ohjaajista, jotka vakiinnuttivat westernin rinnalle sen itäisen version, easternin.
Ennen kuin Motyl ryhtyi ohjaajan puikkoihin, elokuvaa tarjottiin monille ohjaajille, mukaan lukien Andrei Tarkovski. Hylkäämisen syitä oli useita. Ajateltiin, ettei westerntyyppisen elokuvan pääosassa voi olla muita kuin amerikkalaisia näyttelijöitä. Myös käsikirjoitukseen suhtauduttiin epäilevästi. Motylin perhe oli ollut Stalinin aikana epäsuosiossa ja hänet käytännöllisesti katsoen pakotettiin joko ottamaan ohjaustyö vastaan tai luopumaan elokuvaohjaajan urasta.
Motyl tarttui tehtäväänsä tarmokkaasti ja kirjoitti käsikirjoituksen uudestaan. Erityisen suuria muutoksia tehtiin Vereshtshaginin (Pavel Luspjakev) roolin dialogiin. Tulos oli siinä määrin hyvä, että käsikirjoittajat julkaisivat työnsä tulokset omana teoksena. Elokuvan keskeiset luojat saivat tunnustusta lähes 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kun he vastaanottivat Venäjän valtionpalkinnon kirjallisuuden ja taiteiden alalla vuonna 1998.
Aavikon lain kulttimaine näkyy monissa oheistuotteissa. Elokuvaa pääteemana soiva laulu, Isaak Schwartzin säveltämä Ваше благородие, госпожа Удача muodostui suureksi hitiksi. Myöhemmin Venäjällä julkaistiin myös elokuvan juonta myötäilevä tietokonepeli. Monista elokuvan sanonnoista on tullut venäjän kieleen juurtuneita tokaisuja.
Aavikon lain tapahtumat sijoittuvat nykyisen Turkmenistanin alueelle Kaspian meren itälaidalle. Puna-armeijan sotilas Fjodor Suhov on taistellut sisällissodassa vuosikaudet. Sairaala-ajan ja kuntoutuksen jälkeen hän haluaa tavata vaimonsa kotona, mutta joutuukin aavikolla taisteluun, jota käydään Venäjän armeijan ratsuväkiyksikön ja basmachi-kapinallisten kesken. Suhov löytää itsensä vartiomasta ja puolustamasta haaremia basmachi-kansan guerillajohtajalta Abdullahilta, mikä osoittautuu varsin vaativaksi tehtäväksi ja vaatii apua juopolta Vereshtshaginilta, joka on tsaarinajan kasvatteja, entinen tullimies, joka etsii itselleen sopivaa kauppa-asemaa.
– Jari Sedergren 13.2.2008
Zivot je cudo
Suomenkielinen nimi: Elämä on ihme. Ruotsinkielinen nimi: Livet är ett mirakel. Valmistusmaat ja -vuosi: Serbia ja Montenegro, Ranska 2004. Tuotantoyhtiö: Les Films Alain Sarde S.A., Rasta Film, Studio Canal. Tuotannonjohto: Pierre Edelman, Christine Gozlan. Tuottajat: Emir Kusturica, Maja Kusturica, Alain Sarde. Ohjaus: Emir Kusturica. Käsikirjoitus: Michel Amathieu. Kuvaus: Petar Popovic. Lavastus: Milenko Jeremic. Erikoistehosteet: Frederic Moreau. Puvut: Zora Mojsilovic. Ehostus: Halid Redzebasic, Marinela Spasenovic. Musiikki: Emir Kusturica, Dejan Sparavalo. Leikkaus: Svetolik Zajc. Ääni: Aleksandar Protic. Pääosissa: Slavko Stimac (Luka Djuric), Natasa Solak (Sabaha), Vesna Trivalic (Jadranka Djuric, Lukan vaimo), Vuk Kostic (Milos Djuric), Aleksandar Bercek (Veljo), Stribor Kusturica (kapteeni Aleksic), Mirjana Karanovic (Nada), Branislav Lalevic (Radovan), Nikola Kojo (Filipovic), Davor Janjic (Tomo Krtola), Adnan Omerociv (Esad), Obrad Djurovic (Vujan), Dr. Nele Karajlic (symbalisti), Dana Todorovic (SFTVn toimittaja), Vanessa Glodjo, Josef Tatic (tohtori), Dragan Zurovac (johtaja), Dejan Sparavalo (ohjaaja). 154 min
Mikä voisi edistää enemmän kyläpahasen tulevaisuudennäkymiä kuin turistirautatie? Ja mikä olisi pahempi vaihtoehto turismille kuin sota? Luka on kiireinen mies, sillä hän rakentaa rautatietä, tehtävä mikä saa hänet ummistamaan silmänsä todellisuudelta, ympärillä yhä lähempänä riehuvasta sodasta. Periaatteessa hän on huolissaan vain junan kulun esteistä, mutta kun vaimo lähtee muusikon matkaan ja Miloš, Lukan poika, joutuu liikekannallepanon myötä armeijaan, hänen elämänsä alkaa muistuttaa taistelutannerta.
Mutta samoin käy fyysiselle elämänympäristölle. Taistelut puhkeavat myös rautatieasemalla ja Luka tajuaa olevansa todellisen sodan keskellä. Kaiken pahan kruunaa hänen poikansa joutuminen vangiksi. Luka kohtaa rakkauden kun hänelle annetaan tehtäväksi vartioida Sabahaa, muslimisairaanhoitajatarta. Kuvio saa uusia piirteitä, kun Sabahaa halutaan käyttää panttivankina, jonka avulla Luka voisi saada poikansa takaisin.
Kirjailija-ohjaaja Emir Kusturican Elämä on ihme oli tekijänsä ensimmäinen elokuva kuuteen vuoteen. Aihe sijoittuu Jugoslavian sotiin, mutta pinnalta katsoen käsittelytapa lähenee farssia, joka etenee varsin kiihkeäs-sä tempossa.
Tempoa vain kiihdyttää Kusturican oma bändi, No Smoking brass band orchestra, mutta myös kuvat, joissa realismin viimeisetkin rippeet jätetään taakse ja katse kääntyy eriskummallisiin ja hauskoihin tapahtumiin. Niistä löytää helposti intertekstuaalisia viitteitä muihin elokuviin, erityisesti italialaisen Federico Fellinin, jonka monimuotoisesta maailmankuvasta Kusturican elokuva mutatis mutandis muistuttaa. Tempo on niin kiihkeä, että se onnistuu peittämään alleen uskomattoman keston, yli kaksi ja puoli tuntia. Pitkästymistä ei tapahdu.
Kusturica onnistuu jälleen yhdistämään optimistiset mielet syvään tragiikkaa tavalla, joka tekee elokuvasta suoraan sydämeen käyvän.
– Jari Sedergren 29.1.2008
Mikä voisi edistää enemmän kyläpahasen tulevaisuudennäkymiä kuin turistirautatie? Ja mikä olisi pahempi vaihtoehto turismille kuin sota? Luka on kiireinen mies, sillä hän rakentaa rautatietä, tehtävä mikä saa hänet ummistamaan silmänsä todellisuudelta, ympärillä yhä lähempänä riehuvasta sodasta. Periaatteessa hän on huolissaan vain junan kulun esteistä, mutta kun vaimo lähtee muusikon matkaan ja Miloš, Lukan poika, joutuu liikekannallepanon myötä armeijaan, hänen elämänsä alkaa muistuttaa taistelutannerta.
Mutta samoin käy fyysiselle elämänympäristölle. Taistelut puhkeavat myös rautatieasemalla ja Luka tajuaa olevansa todellisen sodan keskellä. Kaiken pahan kruunaa hänen poikansa joutuminen vangiksi. Luka kohtaa rakkauden kun hänelle annetaan tehtäväksi vartioida Sabahaa, muslimisairaanhoitajatarta. Kuvio saa uusia piirteitä, kun Sabahaa halutaan käyttää panttivankina, jonka avulla Luka voisi saada poikansa takaisin.
Kirjailija-ohjaaja Emir Kusturican Elämä on ihme oli tekijänsä ensimmäinen elokuva kuuteen vuoteen. Aihe sijoittuu Jugoslavian sotiin, mutta pinnalta katsoen käsittelytapa lähenee farssia, joka etenee varsin kiihkeäs-sä tempossa.
Tempoa vain kiihdyttää Kusturican oma bändi, No Smoking brass band orchestra, mutta myös kuvat, joissa realismin viimeisetkin rippeet jätetään taakse ja katse kääntyy eriskummallisiin ja hauskoihin tapahtumiin. Niistä löytää helposti intertekstuaalisia viitteitä muihin elokuviin, erityisesti italialaisen Federico Fellinin, jonka monimuotoisesta maailmankuvasta Kusturican elokuva mutatis mutandis muistuttaa. Tempo on niin kiihkeä, että se onnistuu peittämään alleen uskomattoman keston, yli kaksi ja puoli tuntia. Pitkästymistä ei tapahdu.
Kusturica onnistuu jälleen yhdistämään optimistiset mielet syvään tragiikkaa tavalla, joka tekee elokuvasta suoraan sydämeen käyvän.
– Jari Sedergren 29.1.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)