Valmistusmaa ja -vuosi: Viro 2007. Tuotantoyhtiö: Amrion. Tuotannonjohto: Kaspar Kaljas, Gerda Kordemets. Tuottajat: Riina Sildos ja Ilmar Raag. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ilmar Raag. Kuvaus: Kristjan-Jaak Nuudi. Erikoistehosteet: Armin Altorf, Lauri Laasik. Lavastus: Eva-Maria Gramakovski. Musiikki: Martin Kallasvee, Paul Oja, Timo Steiner. Puvut: Agne Talu. Make-up: Merike Petri. Leikkaus: Tambet Tasuja. Ääni: Horret Kuus, Kristian Miilen. Pääosissa: Vallo Kirs (Kaspar), Pärt Uusberg (Joosep), Lauri Pedaja (Anders), Paula Solvak (Thea), Mikk Mägi (Paul), Riina Ries (Riina), Joonas Paas (Toomas), Kadi Metsla (Kati), Triin Tenso (Kerli), Virgo Ernits (Tiit), Karl Sakrits (Olav). K15 – 97 min
Koulumurhat ovat puheenaihe monessa maassa. Virolaisen Ilmar Raagin Klass on provokatiivisia sävyjä sisältävä naturalistinen elokuva, joka nostaa ohjaajansa eurooppalaiseen kärkikaartiin. Aihepiiri ei ole kokonaan uusi, sillä amerikkalaisohjaaja Gus Van Sant oli myös saanut elokuvaansa Elephant inspiraationsa amerikkalain pikkukaupungin, Columbinen traagisista tapahtumista. Virolaisohjaajan näkökulma on toinen, se rationalisoi väkivaltaa ja asettaa katsojansa tukalaan paikkaan. Kuinka tekijöitä pitäisi rangaista?
Elokuvan päähenkilönä on kaksi koulukiusattua ja kiusaajaa: 16-vuotias Joosep (Part Usuberg) on ollut jo pitkään toisten hampaissa, hyvännäköinen Kaspar (Vallo Kirs) vaihtaa puolta ryhtyessään Joosepin kiusaajasta suojelijaksi. Aluksi Kaspar osoittaa halua sopeutua, vaikka kaveruussuhteita ei helposti synny. Lopulta hän saa kontaktin Theaan (Paula Solvak), joka kehottaa Kasparia puolustamaan Joosepia konkreettisessa kiusaamistilanteessa. Kaspar joutuu tämän vuoksi ongelmiin luokan alfauroksen Andersin (Lauri Pedaja) kanssa. Joosepin puolustamisesta tulee kunniakysymys ja kun Andersin jengin harjoittama kidutus vain yltyy, syntyy ajatus kostosta. Koston väkivaltainen luonne tunnetaan.
Raag valmisti käsikirjoitusta yhdessä 15 ei-ammattilaisen koululaisnäyttelijän kanssa. Puheenvuorot justeerattiin nuorten suussa mahdollisimman aidoiksi ja siitä ohjaaja krediiteissään antaakin kiitoksen. Karlovy Varyn festivaalimenestys toi omassa maassaan menestyneen elokuvan myös eurooppalaisten katsojien ulottuville.
Jari Sedergren 7.11.2009
torstaina, lokakuuta 29, 2009
Y el cielo fue tomado por asalto
Kuuba 1972. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Ohjaus: Santiago Álvarez. 128 min
Ja taivas vallattiin rynnäköllä on kuubalaisohjaaja Santiago Álvarezin dokumentaarinen kuvaus Kuuban johtajan Fidel Castron kahden kuukauden matkasta Itä-Eurooppaan ja Afrikkaan vuonna 1972. Väreissä filmatulla matkalla vierailtiin yhteensä kymmenessä valtiossa, kolmessa afrikkalaisessa ja seitsemässä Euroopan maassa.
Afrikan kolonialismista vapautuvista maista tehtiin myöhemminkin kuubalaisdokumentteja tavalla, joka osoittaa kolmannen maailman olleen keskeinen Kuuban poliittisessa doktriinissa ja juuri se tarjosi aiheet useimmille kansainvälisille dokumenteille sosialistisessa Kuubassa. Niiden voima on siinä, että toteutus on muutakin kuin juhlavia paraateja ja diplomaattisia käytäntöjä, joita valtiovierailuelokuvat maasta riippumatta tapaavat olla.
Álvarezin sitoutumista ei voi epäillä, mutta näillä elokuvilla on merkitystä myös kohdemaissa, sillä kuten Patricio Guzmán on todennut: "Maa, alue tai kaupunki, josta ei ole tehty dokumenttielokuvaa on kuin perhe ilman valokuva-albumia."
Jari Sedergren 18.11.2009
Ja taivas vallattiin rynnäköllä on kuubalaisohjaaja Santiago Álvarezin dokumentaarinen kuvaus Kuuban johtajan Fidel Castron kahden kuukauden matkasta Itä-Eurooppaan ja Afrikkaan vuonna 1972. Väreissä filmatulla matkalla vierailtiin yhteensä kymmenessä valtiossa, kolmessa afrikkalaisessa ja seitsemässä Euroopan maassa.
Afrikan kolonialismista vapautuvista maista tehtiin myöhemminkin kuubalaisdokumentteja tavalla, joka osoittaa kolmannen maailman olleen keskeinen Kuuban poliittisessa doktriinissa ja juuri se tarjosi aiheet useimmille kansainvälisille dokumenteille sosialistisessa Kuubassa. Niiden voima on siinä, että toteutus on muutakin kuin juhlavia paraateja ja diplomaattisia käytäntöjä, joita valtiovierailuelokuvat maasta riippumatta tapaavat olla.
Álvarezin sitoutumista ei voi epäillä, mutta näillä elokuvilla on merkitystä myös kohdemaissa, sillä kuten Patricio Guzmán on todennut: "Maa, alue tai kaupunki, josta ei ole tehty dokumenttielokuvaa on kuin perhe ilman valokuva-albumia."
Jari Sedergren 18.11.2009
Santiago Álvarezin parhaita 2
Orionissa 10.11.2009 klo 19.30; uusinta 13.11.2009 klo 17
Now!
Kuuba 1965. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Ohjaus: Santiago Álvarez. Leikkaus: Idalberto Gálvez, Norma Torrado. Kuvaus: Alberto Hernández, Pepin Rodríguez. Maahantuoja: Suomen elokuva-arkisto – VET 77675 – S – 148 m / 6 min
"Antakaa minulle muutama valokuva, leikkauspöytä ja vähän musiikkia, niin teen elokuvan", paljasti Santiago Álvarez 1960-luvulla kehittämänsä tekniikan. Lena Hornen laulu "Now!" – monet muistavat tämän nimellä "Hava nagila" – toimii elokuvakollaasin rytmisenä perusiskuna. Kompilaatio/kollaasi yhdistää poliittisideologisessa tarkoituksessa natsiparaateja, Ku Klux Klan-kokouksia, eri syistä järjestettyjä mielenosoituksia ja poliisin operaatiota. Liikkuvan kuvan lisäksi tekijät käyttävät lehtivalokuvia ja sanomalehtileikkeitä. Lopputuloksena syntyy vaikuttava kuvan ja musiikin yhdistelmä, taitava dokumentti rasismista.
Jari Sedergren 10.11.2009
¿Cómo, por qué y para qué se asesina a un general?
Kuuba 1971. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Kuvaus: Iván Napolas, Dervis Pastor Espinosa, Raúl Pérez Ureta. Musiikki: Idal-berto Gálvez (sovitus). Leikkaus: Norma Torrado. Maahantuoja: Suomen elokuva-arkisto – VET 83675 – S – 965 m / 36 min
"Miten, miksi ja missä tarkoituksessa kenraali murhataan?", kysyy Santiago Álvarezin poikkeuksellisen pitkä uutiskatsaus otsikossaan. Álvarez kiinnostui rehellisissä vaaleissa Chilen johtoon nousseesta Salvador Allendesta, jolla oli vaikeuksia CIAn tuella juonittelevan opposition kanssa alusta lähtien. Aiheena on kenraali René Schneiderin murha 22.10.1970.
Jari Sedergren 10.11.2009
El tigre saltó y mató, pero morirá... morirá...
Kuuba 1973. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuottaja: Sergio San Pedro. Ohjaus: Santiago Álvarez. Animaatio: Adalberto Hernández, Santiago Peñate. Erikoistehosteet: Eusebio Ortiz, Jorge Pucheux. Musiikki: Victor Jara, Violeta Parra. Leikkaus: Gloria Argüelles. Ääni: Juan Demosthene. Maahantuoja: Tampere Film Festival – VET 82370 – K11 – 440 m / 17 min
"Tiikeri hyppää ja tappaa, mutta se kuolee... kuolee", toteaa Santiago Álvarezin Chile-elokuvista kolmas ja viimeinen. Sitaatti on Kuuban vallankumouksen symboliksi ja kansallissankariksi nostetun kirjailija José Martílta (1853-1895), yhdeltä Etelä-Amerikan tunnetuimmalta vallankumoukselliselta 1800-luvun jälkipuoliskolta.
Elokuva kuvaa Allenden kansanrintamahallituksen tuhoa. Monimuotoista kuva-aineistoa rytmittää kolme laulua Victor Jaralta, muusikolta, joka murhattiin keskitysleirinä toimineella Santiagon jalkapallostadionilla Pinochetin vallankaappauksen yhteydessä 1973. Elokuvaan on lainattu aineistoa myös Álvarezin toisesta Chile-elokuvasta De America soy hijo… y a ella me debo ("Amerikasta syntynyt..."), José Martí –lainaus sekin.
Jari Sedergren 10.11.2009
Now!
Kuuba 1965. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Ohjaus: Santiago Álvarez. Leikkaus: Idalberto Gálvez, Norma Torrado. Kuvaus: Alberto Hernández, Pepin Rodríguez. Maahantuoja: Suomen elokuva-arkisto – VET 77675 – S – 148 m / 6 min
"Antakaa minulle muutama valokuva, leikkauspöytä ja vähän musiikkia, niin teen elokuvan", paljasti Santiago Álvarez 1960-luvulla kehittämänsä tekniikan. Lena Hornen laulu "Now!" – monet muistavat tämän nimellä "Hava nagila" – toimii elokuvakollaasin rytmisenä perusiskuna. Kompilaatio/kollaasi yhdistää poliittisideologisessa tarkoituksessa natsiparaateja, Ku Klux Klan-kokouksia, eri syistä järjestettyjä mielenosoituksia ja poliisin operaatiota. Liikkuvan kuvan lisäksi tekijät käyttävät lehtivalokuvia ja sanomalehtileikkeitä. Lopputuloksena syntyy vaikuttava kuvan ja musiikin yhdistelmä, taitava dokumentti rasismista.
Jari Sedergren 10.11.2009
¿Cómo, por qué y para qué se asesina a un general?
Kuuba 1971. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Kuvaus: Iván Napolas, Dervis Pastor Espinosa, Raúl Pérez Ureta. Musiikki: Idal-berto Gálvez (sovitus). Leikkaus: Norma Torrado. Maahantuoja: Suomen elokuva-arkisto – VET 83675 – S – 965 m / 36 min
"Miten, miksi ja missä tarkoituksessa kenraali murhataan?", kysyy Santiago Álvarezin poikkeuksellisen pitkä uutiskatsaus otsikossaan. Álvarez kiinnostui rehellisissä vaaleissa Chilen johtoon nousseesta Salvador Allendesta, jolla oli vaikeuksia CIAn tuella juonittelevan opposition kanssa alusta lähtien. Aiheena on kenraali René Schneiderin murha 22.10.1970.
Jari Sedergren 10.11.2009
El tigre saltó y mató, pero morirá... morirá...
Kuuba 1973. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuottaja: Sergio San Pedro. Ohjaus: Santiago Álvarez. Animaatio: Adalberto Hernández, Santiago Peñate. Erikoistehosteet: Eusebio Ortiz, Jorge Pucheux. Musiikki: Victor Jara, Violeta Parra. Leikkaus: Gloria Argüelles. Ääni: Juan Demosthene. Maahantuoja: Tampere Film Festival – VET 82370 – K11 – 440 m / 17 min
"Tiikeri hyppää ja tappaa, mutta se kuolee... kuolee", toteaa Santiago Álvarezin Chile-elokuvista kolmas ja viimeinen. Sitaatti on Kuuban vallankumouksen symboliksi ja kansallissankariksi nostetun kirjailija José Martílta (1853-1895), yhdeltä Etelä-Amerikan tunnetuimmalta vallankumoukselliselta 1800-luvun jälkipuoliskolta.
Elokuva kuvaa Allenden kansanrintamahallituksen tuhoa. Monimuotoista kuva-aineistoa rytmittää kolme laulua Victor Jaralta, muusikolta, joka murhattiin keskitysleirinä toimineella Santiagon jalkapallostadionilla Pinochetin vallankaappauksen yhteydessä 1973. Elokuvaan on lainattu aineistoa myös Álvarezin toisesta Chile-elokuvasta De America soy hijo… y a ella me debo ("Amerikasta syntynyt..."), José Martí –lainaus sekin.
Jari Sedergren 10.11.2009
Santiago Álvarezin parhaita 1
Orionissa 4.11.2009 klo 19.00, uusinta 7.11. klo 18.15.
Kuubalainen dokumenttielokuvistaan tunnettu ohjaaja Santiago Álvarez Román (1919–1998) keskittyi töissään kuubalaiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Elokuvat tunnetaan "hermostuneesta montaasista", jossa lähdeaineistona käytettiin erilaista visuaalista aineistoa, esimerkiksi elokuvaotteita, sarjakuvia ja valokuvia. Tekniikkansa vuoksi häntä voidaankin pitää modernin videoelokuvan ennakoijana.
Ciclón
Pyörremyrsky
Kuuba 1963. Tuotantoyhtiö: Instituto cubano del arte e industria cinematográficos (ICAIC). Ohjaus: Santiago Álvarez. Musiikki: Juan Blanco. Leikkaus: Mario Conzalez. 22 min
Kuuba kuuluu niihin maihin, joiden säännöllisiin epätoivoittuihin vieraisiin kuuluvat hurrikaanit. Santiago Àlva-rez ryhtyi toimeen useiden kuvaajien materiaalin kanssa sen jälkeen, kun hurrikaani Flora iski lokakuussa 1963 Orienten ja Camageyn maakuntiin Kuubassa. Mustavalkoinen dokumentti tallentaa selostuksetta tuhot, kylien evakuoinnin ja avustustoimet uhrien hyväksi.
– Jari Sedergren 4.11.2009
Cerro Pelado
Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: Instituto cubano del arte e industria cinematográficos (ICAIC). Ohjaus: Santiago Álvarez. VET 80533 – K8 – 970 m / 36 min
Cerro Pelado on kuubalaisurheilijoita Keskiamerikan ja Karibian 10. urheilukisoihin kuljettava laiva, joka on saanut oli nimensä Sierra Maestralla käydyn kuuluisan taistelun mukaan. Kisat pidetään Yhdysvaltoihin kuuluvassa Puerto Ricossa. Kylmän sodan hengessä rannikkovartijat yrittävät estää sosialistisen Kuuban edus-tusjoukkueen saapumisen kisoihin. Kisoissa kuubalaiset voittavat eniten mitaleita ja lopussa Fidel Castro palkitsee sekä kisoissa että propagandassa menestyneet urheilijat. Àlvarezin tekniikka on kuosissaan, selostus on vähäistä, mutta musiikkia käytetään laajasti tuomassa kommentaariin pisteliästä ja osuvaa huumo-ria.
– Jari Sedergren 4.11.2009
79 primaveras
79 kevättä
Kuuba 1969. Tuotantoyhtiö: El Instituto de Cinematografía (ICAIC). Ohjaus ja käsikirjoitus: Santiago Álvarez. Kuvaus: Ivan Nápoles. Leikkaus: Norma Torrado. Musiikki: mm. Silvio Rodriguez. VET 78237 – K-11 – 670 m / 24 min
Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.
Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikan-sallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.
Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.
Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.
79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alunperin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.
Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.
Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.
– Jari Sedergren 18.1. 2005
Kuubalainen dokumenttielokuvistaan tunnettu ohjaaja Santiago Álvarez Román (1919–1998) keskittyi töissään kuubalaiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Elokuvat tunnetaan "hermostuneesta montaasista", jossa lähdeaineistona käytettiin erilaista visuaalista aineistoa, esimerkiksi elokuvaotteita, sarjakuvia ja valokuvia. Tekniikkansa vuoksi häntä voidaankin pitää modernin videoelokuvan ennakoijana.
Ciclón
Pyörremyrsky
Kuuba 1963. Tuotantoyhtiö: Instituto cubano del arte e industria cinematográficos (ICAIC). Ohjaus: Santiago Álvarez. Musiikki: Juan Blanco. Leikkaus: Mario Conzalez. 22 min
Kuuba kuuluu niihin maihin, joiden säännöllisiin epätoivoittuihin vieraisiin kuuluvat hurrikaanit. Santiago Àlva-rez ryhtyi toimeen useiden kuvaajien materiaalin kanssa sen jälkeen, kun hurrikaani Flora iski lokakuussa 1963 Orienten ja Camageyn maakuntiin Kuubassa. Mustavalkoinen dokumentti tallentaa selostuksetta tuhot, kylien evakuoinnin ja avustustoimet uhrien hyväksi.
– Jari Sedergren 4.11.2009
Cerro Pelado
Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: Instituto cubano del arte e industria cinematográficos (ICAIC). Ohjaus: Santiago Álvarez. VET 80533 – K8 – 970 m / 36 min
Cerro Pelado on kuubalaisurheilijoita Keskiamerikan ja Karibian 10. urheilukisoihin kuljettava laiva, joka on saanut oli nimensä Sierra Maestralla käydyn kuuluisan taistelun mukaan. Kisat pidetään Yhdysvaltoihin kuuluvassa Puerto Ricossa. Kylmän sodan hengessä rannikkovartijat yrittävät estää sosialistisen Kuuban edus-tusjoukkueen saapumisen kisoihin. Kisoissa kuubalaiset voittavat eniten mitaleita ja lopussa Fidel Castro palkitsee sekä kisoissa että propagandassa menestyneet urheilijat. Àlvarezin tekniikka on kuosissaan, selostus on vähäistä, mutta musiikkia käytetään laajasti tuomassa kommentaariin pisteliästä ja osuvaa huumo-ria.
– Jari Sedergren 4.11.2009
79 primaveras
79 kevättä
Kuuba 1969. Tuotantoyhtiö: El Instituto de Cinematografía (ICAIC). Ohjaus ja käsikirjoitus: Santiago Álvarez. Kuvaus: Ivan Nápoles. Leikkaus: Norma Torrado. Musiikki: mm. Silvio Rodriguez. VET 78237 – K-11 – 670 m / 24 min
Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.
Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikan-sallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.
Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.
Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.
79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alunperin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.
Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.
Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.
– Jari Sedergren 18.1. 2005
perjantaina, lokakuuta 23, 2009
Picassos äventyr
Suomenkielinen nimi: Picasson seikkailut. Valmistusmaa ja -vuosi: Ruotsi 1978. Tuotantoyhtiöt: SF Svensk Filmindustri AB, Svenska Ord. Tuotannonjohto: Staffan Hedqvist. Ohjaus: Tage Danielsson. Käsikirjoitus: Hans Alfredson, Tage Danielsson. Kuvaus: Tony Forsberg, Roland Sterner. Animaatio: Per Åhlin. Lavastus: Hans Alfredson, Per Åhlin, Stig Boqvist, Jan Andersson. Erikoistehosteet: Dag Alveberg (pyrotehosteet), Christer Berglund ja Per-Olof Ohlsson (äänitehosteet). Puvut: Mona Theresia Forsén. Ehostus: Tina Johansson, Bengt Ottekil. Musiikki: Erik Satie, Giacomo Puccini. Leikkaus: Jan Persson. Ääni: Perl Carleson, Christer Furubrand, Peter Holthausen. Berndt Frithiof (miksaus). Suomenkielinen kertoja: Lasse Pöysti. Pääosissa: Gösta Ekman (Picasso), Hans Alfredson (Don Jose), Margaretha Krook (Dona Maria), Lena Olin (Dolores), Wilfrid Brambell (Alice B. Toklas), Lennart Nyman (Henri Rousseau), Per Oscarsson (Apollinaire), Elisabeth Söderström (Mimi), Gösta Winbergh (Picasson laulava ääni), Birgitta Andersson (Ingrid Svensson-Guggenheim), Magnus Härenstam (Hitler), Sune Mangs (Churchill), Yngve Gamlin (Djagilev), Lisbeth Zachrisson (Olga), Lena Nyman (Sirkka), Tom Yoounger (ylitarkastaja), Rolv Wesenlund (sähkömies Grieg), Sven Lindberg (tri Albert Schweizer). Helsingin ensiesitys: 20.10.1978 Aula, Diana, maahantuoja: Adams Filmi Oy – televisiolähetyksiä: 31.12.1985 YLE TV1, 25.1.1994 YLE TV2 – VET 86746 – K8 – 3120 m / 114 min
Svensk Filmindustri ja ohjaaja Tage Danielsson osoittavat Picasson seikkailuillaan, että Suomen ja Ruotsin välillä on eroa. Suomessa tähän ei olisi ikinä ryhdytty, ehkä rahan, rohkeuden tai riemun puutteen vuoksi. Tekijöillä oli myös "snajua" Suomen ja muun maailman erosta, sillä isänmaatamme kuvaavat traagiset kohdat on varmuuden vuoksi kuvattu mustavalkoisena, harmaata tavoitellen ja siinä onnistuen. Kuten myöhempien vuosikymmenten ruotsalaismainoksien kohdalla, kukaan Suomessa ei tästä näkemyksestä pillastunut: vaikka ääneen nauramista ei tunnetusti maassa suositella, piilevää huumorintajua löytyy. Tosiasiassa tälle elokuvalle on pakko nauraa ääneen.
Picasson seikkailut määritellään crazykomediaksi, jonka aiheena on espanjalaisen taidemaalari Pablo Picasson elämä. Picassoa näyttelee – loisteliaasti, kuinkas muuten – Ekmanien kuulun teatteri- ja elokuvasuvun kolmannen polven edustaja Gösta Ekman. Hänen saman niminen isoisänsä kuului ruotsalaisen mykkäelokuvan vakiokaartiin, ja isä Hasse oli tunnettu, yli 40 elokuvaa ohjannut, 56 elokuvaa käsikirjoittanut ja yli 40 elokuvassa näytellyt tekijä. Elokuvan henkilöhahmojen määrä on varsin laaja, ja niinpä katsoja saa nautiskella taitavasti toteutetuista karikatyyreistä monista 1900-luvun tunnetuimmista hahmoista Hitleristä Churchillin kautta Albert Schweitzeriin ja Djagileviin sekä vielä Leninistä Louis Armstrongiin – samalla tavalla vaihtelevat myös elokuvan "tapahtumapaikat" Atlantin molemmin puolin.
Picasson seikkailut nojaa tavallista vahvemmin fyysilliseen esittämiseen ja se sisältää varsin paljon metaelokuvallisia referenssejä, joita elokuvatuntijat voivat bongata. Absurdeihin piirteisiin kuuluu myös se, että elokuvasta puuttuu tavanomainen dialogi, ja monikieliset puheenvuorot saavat usein surrealistisia piirteitä. Hurlumheityylittelystä kertoo se, että suomalaisen Sirkan (Lena Nyman), elokuvassa toistuvasti kuuluvan laulun sanat ovat itse asiassa peräisin toimivasta kalakukkoreseptistä.
Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan takinalle, rakas!
Jari Sedergren 24.10.2009
Svensk Filmindustri ja ohjaaja Tage Danielsson osoittavat Picasson seikkailuillaan, että Suomen ja Ruotsin välillä on eroa. Suomessa tähän ei olisi ikinä ryhdytty, ehkä rahan, rohkeuden tai riemun puutteen vuoksi. Tekijöillä oli myös "snajua" Suomen ja muun maailman erosta, sillä isänmaatamme kuvaavat traagiset kohdat on varmuuden vuoksi kuvattu mustavalkoisena, harmaata tavoitellen ja siinä onnistuen. Kuten myöhempien vuosikymmenten ruotsalaismainoksien kohdalla, kukaan Suomessa ei tästä näkemyksestä pillastunut: vaikka ääneen nauramista ei tunnetusti maassa suositella, piilevää huumorintajua löytyy. Tosiasiassa tälle elokuvalle on pakko nauraa ääneen.
Picasson seikkailut määritellään crazykomediaksi, jonka aiheena on espanjalaisen taidemaalari Pablo Picasson elämä. Picassoa näyttelee – loisteliaasti, kuinkas muuten – Ekmanien kuulun teatteri- ja elokuvasuvun kolmannen polven edustaja Gösta Ekman. Hänen saman niminen isoisänsä kuului ruotsalaisen mykkäelokuvan vakiokaartiin, ja isä Hasse oli tunnettu, yli 40 elokuvaa ohjannut, 56 elokuvaa käsikirjoittanut ja yli 40 elokuvassa näytellyt tekijä. Elokuvan henkilöhahmojen määrä on varsin laaja, ja niinpä katsoja saa nautiskella taitavasti toteutetuista karikatyyreistä monista 1900-luvun tunnetuimmista hahmoista Hitleristä Churchillin kautta Albert Schweitzeriin ja Djagileviin sekä vielä Leninistä Louis Armstrongiin – samalla tavalla vaihtelevat myös elokuvan "tapahtumapaikat" Atlantin molemmin puolin.
Picasson seikkailut nojaa tavallista vahvemmin fyysilliseen esittämiseen ja se sisältää varsin paljon metaelokuvallisia referenssejä, joita elokuvatuntijat voivat bongata. Absurdeihin piirteisiin kuuluu myös se, että elokuvasta puuttuu tavanomainen dialogi, ja monikieliset puheenvuorot saavat usein surrealistisia piirteitä. Hurlumheityylittelystä kertoo se, että suomalaisen Sirkan (Lena Nyman), elokuvassa toistuvasti kuuluvan laulun sanat ovat itse asiassa peräisin toimivasta kalakukkoreseptistä.
Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan takinalle, rakas!
Jari Sedergren 24.10.2009
keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009
TAISTELUN TIE
Vår kamp, Suomi 1940 Ohjaus Risto Orko. Dokumentti talvisodasta.
Suomi-Filmi Oy sai toukokuussa 1939 oikeuden kuvata Helsingissä 1940 pidettäväksi suunnitellut olympiakisat. Näin suureen hankkeeseen suomalaiset voimat eivät riittäneet. Avuksi saatiin amerikkalainen elokuva-alan suuryhtiö Paramount Pictures Co. Hankkeen johtoon tuotantopäälliköksi tuli Suomi-Filmin johtaja Risto Orko, joka päättäväisesti ryhtyi uudistamaan uutiselokuvauksen edellyttämää kuvausteknologiaa. Sitä testattiin ensimmäisen kerran Suomen yleisurheilumestaruuskilpailuissa 1939.
Kun suunnitelma olympiakisoja varten valmistui, eteen tulivat uudet haasteet. Olympialaisia varten rakennettu elokuvien levitysverkosto siirtyi hetkessä Suomen ulkomaanpropagandan käyttöön. Elokuvia vietiin Pohjoismaiden lisäksi yhdeksään maahan, mukaan lukien Yhdysvallat: "Olympialaisverkosto muodostui parissa tunnissa sotakoneistoksi, kamerat automaattiaseiksi ja taidekuvaajamme sotafilmaajiksi", Risto Orko lausui Seura-lehden Veikko Syvänoron haastattelussa.
Orko selvitti samassa haastattelussa tuotantonäkökulmaa sodan uutisointiin tarkoin: "Samana päivänä kun ensimmäiset vihollisen pommit putosivat rauhallisten jokapäiväisiä töitään suorittavien helsinkiläisten keskuuteen, samana päivänä aloimme omalla rintamallamme työskennellä totuuden saattamiseksi koko sivistyneen maailman tietoon. Koko laaja tuotantokoneistomme oli heti alusta organisoitu tätä tehtävää varten. Valokuva ja painettu sana vakuuttavat, mutta filmi esittää koko totuuden aidoimpana ja todistusvoimaisimpana. Filmi merkitsee paljon propagandamme aseena. Saavuttamastamme yleismaailmallisesta myötätunnosta on epäilemättä melkoinen osa filminkin ansiota. [-- --] Mitä kuvauspuoleen tulee, mainitsisin vain, että miehemme työskentelevät rintamilla ase toisessa ja kamera toisessa kädessä. He joutuvat rintamilla samaan tuleen kuin aseellisetkin joukot. Yksityiskohdistaan, tilanteiden vaarallisuudesta, jännittävyydestä ja taistelun tuloksellisuudestahan kaikki ovat jo tietoisia, joten siihen asiaan en puutu. Sotilaan kanssa samassa tulessa, riittää selitykseksi. Kotirintamien ja pommituskohteiden filmaaminen sisältää niin ikään tehtäviä, joissa vaaditaan miehistä rohkeutta ja ammattinsa täydellistä taitamista."
Sodan jälkeen Suomi-Filmi puhkui ylpeyttä monesta syystä, mikä näkyi Suomi-Filmin Uutisaitan kirjoituksessa "Filmi – taistelumme uusin aselaji" sodan jälkeen: "Yksin suoritti Suomi-Filmi sille uskotun tärkeän ulkomaisen propagandatehtävän ja parhaansa koettaen sen onnistui työnsä tuloksilla omalta osaltaan auttaa maatamme sen taistelussa ja sen oikean asian tunnetuksi tekemisessä. Sillä jos maailma ennen tunsi Suomen vain voimakkaana urheilumaana ja rikkaan taiteen tyyssijana, Nurmen ja Sibeliuksen kotimaana, sai se nyt 'nähdä kummakseen, miten täälläkin taistellaan'. Uusin aselajimme läpäisi tulikasteensa kunnialla. Se laajensi ja kirkasti sitä näkökulmaa, miltä maailma meitä nyt katselee. Ja se hankki sota-arkistoon arvokasta todistusainehistoa tältä kolme ja puoli kuukautta kestäneeltä kärsimysten, vaarojen, uhrien, voittojen ja tahrattoman kunnian ajalta. Filmille oli suotu tilaisuus ikuistaa kansamme historiaa, suurta, järkyttävää historiaa, ja saavutetut tulokset todistavat, että se pystyi nousemaan arvokkaan tehtävänsä tasalle."
Sodan päätyttyä yksi tärkeimmistä tehtävistä oli pitää joukot aseissa. Tätä varten tarvittiin myös propagandaelokuvia. Suomi-Filmin panos tähänkin tehtävään oli Risto Orkon kokoama tunnin mittainen dokumenttielokuva Taistelun tie, jota joukot saivat erityisnäytännöissä katsoa. Elokuvat oli alun perin tehty ennen muuta kansainväliseen käyttöön, Orkon sanoin suomalaisen filmin tärkein tehtävä oli "todistaa koko maailmalle sankarillista ja parhaimpansa uhraavaa taistelua vapauden puolesta koko ihmiskuntaa uhkaavaa vaaraa vastaan." Nyt yhteen kompiloitu dokumenttielokuva toimi ennen kaikkea sisäisen propagandan välineenä, mutta ulkoistakaan propagandaa ei unohdettu: elokuva vietiin valmista verkostoa hyväksi käyttäen Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, jossa juuri tämä elokuva loi pysyviksi jääneet mielikuvat "talvisodan hengestä".
- Jari Sedergren 30.9.2009
Lisätietoa: Jari Sedergren & Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä, Suomalaisen dokumentti- ja
lyhytelokuvan historia 1904–1944. SKS 2009, 537 s.
Suomi-Filmi Oy sai toukokuussa 1939 oikeuden kuvata Helsingissä 1940 pidettäväksi suunnitellut olympiakisat. Näin suureen hankkeeseen suomalaiset voimat eivät riittäneet. Avuksi saatiin amerikkalainen elokuva-alan suuryhtiö Paramount Pictures Co. Hankkeen johtoon tuotantopäälliköksi tuli Suomi-Filmin johtaja Risto Orko, joka päättäväisesti ryhtyi uudistamaan uutiselokuvauksen edellyttämää kuvausteknologiaa. Sitä testattiin ensimmäisen kerran Suomen yleisurheilumestaruuskilpailuissa 1939.
Kun suunnitelma olympiakisoja varten valmistui, eteen tulivat uudet haasteet. Olympialaisia varten rakennettu elokuvien levitysverkosto siirtyi hetkessä Suomen ulkomaanpropagandan käyttöön. Elokuvia vietiin Pohjoismaiden lisäksi yhdeksään maahan, mukaan lukien Yhdysvallat: "Olympialaisverkosto muodostui parissa tunnissa sotakoneistoksi, kamerat automaattiaseiksi ja taidekuvaajamme sotafilmaajiksi", Risto Orko lausui Seura-lehden Veikko Syvänoron haastattelussa.
Orko selvitti samassa haastattelussa tuotantonäkökulmaa sodan uutisointiin tarkoin: "Samana päivänä kun ensimmäiset vihollisen pommit putosivat rauhallisten jokapäiväisiä töitään suorittavien helsinkiläisten keskuuteen, samana päivänä aloimme omalla rintamallamme työskennellä totuuden saattamiseksi koko sivistyneen maailman tietoon. Koko laaja tuotantokoneistomme oli heti alusta organisoitu tätä tehtävää varten. Valokuva ja painettu sana vakuuttavat, mutta filmi esittää koko totuuden aidoimpana ja todistusvoimaisimpana. Filmi merkitsee paljon propagandamme aseena. Saavuttamastamme yleismaailmallisesta myötätunnosta on epäilemättä melkoinen osa filminkin ansiota. [-- --] Mitä kuvauspuoleen tulee, mainitsisin vain, että miehemme työskentelevät rintamilla ase toisessa ja kamera toisessa kädessä. He joutuvat rintamilla samaan tuleen kuin aseellisetkin joukot. Yksityiskohdistaan, tilanteiden vaarallisuudesta, jännittävyydestä ja taistelun tuloksellisuudestahan kaikki ovat jo tietoisia, joten siihen asiaan en puutu. Sotilaan kanssa samassa tulessa, riittää selitykseksi. Kotirintamien ja pommituskohteiden filmaaminen sisältää niin ikään tehtäviä, joissa vaaditaan miehistä rohkeutta ja ammattinsa täydellistä taitamista."
Sodan jälkeen Suomi-Filmi puhkui ylpeyttä monesta syystä, mikä näkyi Suomi-Filmin Uutisaitan kirjoituksessa "Filmi – taistelumme uusin aselaji" sodan jälkeen: "Yksin suoritti Suomi-Filmi sille uskotun tärkeän ulkomaisen propagandatehtävän ja parhaansa koettaen sen onnistui työnsä tuloksilla omalta osaltaan auttaa maatamme sen taistelussa ja sen oikean asian tunnetuksi tekemisessä. Sillä jos maailma ennen tunsi Suomen vain voimakkaana urheilumaana ja rikkaan taiteen tyyssijana, Nurmen ja Sibeliuksen kotimaana, sai se nyt 'nähdä kummakseen, miten täälläkin taistellaan'. Uusin aselajimme läpäisi tulikasteensa kunnialla. Se laajensi ja kirkasti sitä näkökulmaa, miltä maailma meitä nyt katselee. Ja se hankki sota-arkistoon arvokasta todistusainehistoa tältä kolme ja puoli kuukautta kestäneeltä kärsimysten, vaarojen, uhrien, voittojen ja tahrattoman kunnian ajalta. Filmille oli suotu tilaisuus ikuistaa kansamme historiaa, suurta, järkyttävää historiaa, ja saavutetut tulokset todistavat, että se pystyi nousemaan arvokkaan tehtävänsä tasalle."
Sodan päätyttyä yksi tärkeimmistä tehtävistä oli pitää joukot aseissa. Tätä varten tarvittiin myös propagandaelokuvia. Suomi-Filmin panos tähänkin tehtävään oli Risto Orkon kokoama tunnin mittainen dokumenttielokuva Taistelun tie, jota joukot saivat erityisnäytännöissä katsoa. Elokuvat oli alun perin tehty ennen muuta kansainväliseen käyttöön, Orkon sanoin suomalaisen filmin tärkein tehtävä oli "todistaa koko maailmalle sankarillista ja parhaimpansa uhraavaa taistelua vapauden puolesta koko ihmiskuntaa uhkaavaa vaaraa vastaan." Nyt yhteen kompiloitu dokumenttielokuva toimi ennen kaikkea sisäisen propagandan välineenä, mutta ulkoistakaan propagandaa ei unohdettu: elokuva vietiin valmista verkostoa hyväksi käyttäen Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, jossa juuri tämä elokuva loi pysyviksi jääneet mielikuvat "talvisodan hengestä".
- Jari Sedergren 30.9.2009
Lisätietoa: Jari Sedergren & Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä, Suomalaisen dokumentti- ja
lyhytelokuvan historia 1904–1944. SKS 2009, 537 s.
RIKOS JA RANGAISTUS
Crime and Punishment, Yhdysvallat 1935. Pääosissa Peter Lorre, Edward Arnold, Marian Marsh, K18.
Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani "Rikos ja rangaistus" on saanut vuosien varrella noin kolmekymmentä elokuva- ja televisiotulkintaa, mukaan lukien Aki Kaurismäen, eikä Josef von Sternbergin versio ole kaikkein tunnetuimpia.
Sternberg ei pyri epookkiin, vaan nykyaikaistaa tapahtumaympäristön ja siirtää romaanista tutut tapahtumat ja käänteet varsin uskollisesti todennäköisesti lama-ajan Yhdysvaltoihin, juuri tekoaikaansa edeltäviin, katsojille tuttuihin vuosiin, mutta tästä huolimatta säilyttää venäläiset nimet, tosin amerikkalaistetussa muodossaan. Sternberg joutui tyytymään varsin pieneen budjettiin tätä elokuvaa tehdessään, joka näkyy kylmyyttä huokuvassa lavastuksessa – rikkaan Paramountin aika oli takana, ja tämä B. P. Schulbergin tuottama elokuva oli tehty Columbialle, jonka tähtinäyttelijäksi Peter Lorre oli palkattu vuonna 1934. Budjetista huolimatta onnistuneena pidetyn kuvauksen ytimessä on loistava valaistus, jolla pyritään selkeään, jopa jyrkkään kontrastiin kolkoissa kulisseissa.
Peter Lorre näyttelee Roderick Raskolnikovia, nietzscheläisittäin viritettyä yli-ihmishahmoa, joka ehkä tätä vastaavasti on amerikkalaisversiossa valmistunut juristi eikä opintonsa käytännössä kesken jättänyt kuten romaanissa. Raskolnikov on ilmeisen älynsä vuoksi perheensä ja ystäviensä ylistämä, mutta todellisuudessa piinavan itsekriittinen ja sen myötä saamaton omissa asioissaan. Häntä vaivaa myös se, että sisar on uhrannut itsensä ja aikoo naida rikkaan miehen elättääkseen itsensä ja äitinsä. Kun sitten Raskolnikov tapaa panttilainaamossa Sonyan, ristiriitaista kyllä hartaan uskovaisen ja prostituoidun, on edessä mieletön ratkaisu, panttilainaamon omistajattaren brutaali murha. Motiiveina toimivat niin yli-ihmisajatus, murha on sen mukaisesti "palvelus ihmiskunnalle", kuin myös perinteinen murhan syy, raha.
Psykologinen käsittely kohdentuu elokuvassa lähes täysin Raskolnikovin hahmoon, ei niinkään muihin hahmoihin, ei edes epäiltyä terävästi kuulustelevaan ja analysoivaan tarkastaja Porfiryyn, jota Edward Arnold näyttelee. Elokuva ei ole dostojevskiläinen, vaan sternbergiläinen. Sternbergin versio painottuu moraalisiin kysymyksiin ja jättää filosofiset pohdiskelut vähemmälle: tämä antaa tilaa Peter Lorren hahmolle, jonka kasvojen moniaalle ulottuvilla ominaisuuksilla ohjaaja pääsee etenemään todennäköisesti pidemmälle kuin mitä olisi tapahtunut jonkun muun näyttelijän kanssa. Lorren esiintymistä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimmistaan.
Lorren ja muiden päänäyttelijöiden rooli kasvaa edelleen sen vuoksi, että yli 600-sivuisen romaanin monitahoiset kehittelyt ja monet henkilöhahmot on elokuvalle tyypilliseen tapaan karsittu pois. Vastaavalla tavalla romaanin symmetrinen asetelma on saanut perinteisen, klassisen tragedian muodon, jota Sternberg ja käsikirjoittaja ovat tiivistäneet niin, että kirjan kiistanalaisena pidetty epilogi on poistettu konkreettisen loppuratkaisun tilalta.
- Jari Sedergren 13.10.2009
Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani "Rikos ja rangaistus" on saanut vuosien varrella noin kolmekymmentä elokuva- ja televisiotulkintaa, mukaan lukien Aki Kaurismäen, eikä Josef von Sternbergin versio ole kaikkein tunnetuimpia.
Sternberg ei pyri epookkiin, vaan nykyaikaistaa tapahtumaympäristön ja siirtää romaanista tutut tapahtumat ja käänteet varsin uskollisesti todennäköisesti lama-ajan Yhdysvaltoihin, juuri tekoaikaansa edeltäviin, katsojille tuttuihin vuosiin, mutta tästä huolimatta säilyttää venäläiset nimet, tosin amerikkalaistetussa muodossaan. Sternberg joutui tyytymään varsin pieneen budjettiin tätä elokuvaa tehdessään, joka näkyy kylmyyttä huokuvassa lavastuksessa – rikkaan Paramountin aika oli takana, ja tämä B. P. Schulbergin tuottama elokuva oli tehty Columbialle, jonka tähtinäyttelijäksi Peter Lorre oli palkattu vuonna 1934. Budjetista huolimatta onnistuneena pidetyn kuvauksen ytimessä on loistava valaistus, jolla pyritään selkeään, jopa jyrkkään kontrastiin kolkoissa kulisseissa.
Peter Lorre näyttelee Roderick Raskolnikovia, nietzscheläisittäin viritettyä yli-ihmishahmoa, joka ehkä tätä vastaavasti on amerikkalaisversiossa valmistunut juristi eikä opintonsa käytännössä kesken jättänyt kuten romaanissa. Raskolnikov on ilmeisen älynsä vuoksi perheensä ja ystäviensä ylistämä, mutta todellisuudessa piinavan itsekriittinen ja sen myötä saamaton omissa asioissaan. Häntä vaivaa myös se, että sisar on uhrannut itsensä ja aikoo naida rikkaan miehen elättääkseen itsensä ja äitinsä. Kun sitten Raskolnikov tapaa panttilainaamossa Sonyan, ristiriitaista kyllä hartaan uskovaisen ja prostituoidun, on edessä mieletön ratkaisu, panttilainaamon omistajattaren brutaali murha. Motiiveina toimivat niin yli-ihmisajatus, murha on sen mukaisesti "palvelus ihmiskunnalle", kuin myös perinteinen murhan syy, raha.
Psykologinen käsittely kohdentuu elokuvassa lähes täysin Raskolnikovin hahmoon, ei niinkään muihin hahmoihin, ei edes epäiltyä terävästi kuulustelevaan ja analysoivaan tarkastaja Porfiryyn, jota Edward Arnold näyttelee. Elokuva ei ole dostojevskiläinen, vaan sternbergiläinen. Sternbergin versio painottuu moraalisiin kysymyksiin ja jättää filosofiset pohdiskelut vähemmälle: tämä antaa tilaa Peter Lorren hahmolle, jonka kasvojen moniaalle ulottuvilla ominaisuuksilla ohjaaja pääsee etenemään todennäköisesti pidemmälle kuin mitä olisi tapahtunut jonkun muun näyttelijän kanssa. Lorren esiintymistä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimmistaan.
Lorren ja muiden päänäyttelijöiden rooli kasvaa edelleen sen vuoksi, että yli 600-sivuisen romaanin monitahoiset kehittelyt ja monet henkilöhahmot on elokuvalle tyypilliseen tapaan karsittu pois. Vastaavalla tavalla romaanin symmetrinen asetelma on saanut perinteisen, klassisen tragedian muodon, jota Sternberg ja käsikirjoittaja ovat tiivistäneet niin, että kirjan kiistanalaisena pidetty epilogi on poistettu konkreettisen loppuratkaisun tilalta.
- Jari Sedergren 13.10.2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)