RIKOS JA RANGAISTUS

Crime and Punishment, Yhdysvallat 1935. Pääosissa Peter Lorre, Edward Arnold, Marian Marsh, K18.

Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani "Rikos ja rangaistus" on saanut vuosien varrella noin kolmekymmentä elokuva- ja televisiotulkintaa, mukaan lukien Aki Kaurismäen, eikä Josef von Sternbergin versio ole kaikkein tunnetuimpia.

Sternberg ei pyri epookkiin, vaan nykyaikaistaa tapahtumaympäristön ja siirtää romaanista tutut tapahtumat ja käänteet varsin uskollisesti todennäköisesti lama-ajan Yhdysvaltoihin, juuri tekoaikaansa edeltäviin, katsojille tuttuihin vuosiin, mutta tästä huolimatta säilyttää venäläiset nimet, tosin amerikkalaistetussa muodossaan. Sternberg joutui tyytymään varsin pieneen budjettiin tätä elokuvaa tehdessään, joka näkyy kylmyyttä huokuvassa lavastuksessa – rikkaan Paramountin aika oli takana, ja tämä B. P. Schulbergin tuottama elokuva oli tehty Columbialle, jonka tähtinäyttelijäksi Peter Lorre oli palkattu vuonna 1934. Budjetista huolimatta onnistuneena pidetyn kuvauksen ytimessä on loistava valaistus, jolla pyritään selkeään, jopa jyrkkään kontrastiin kolkoissa kulisseissa.

Peter Lorre näyttelee Roderick Raskolnikovia, nietzscheläisittäin viritettyä yli-ihmishahmoa, joka ehkä tätä vastaavasti on amerikkalaisversiossa valmistunut juristi eikä opintonsa käytännössä kesken jättänyt kuten romaanissa. Raskolnikov on ilmeisen älynsä vuoksi perheensä ja ystäviensä ylistämä, mutta todellisuudessa piinavan itsekriittinen ja sen myötä saamaton omissa asioissaan. Häntä vaivaa myös se, että sisar on uhrannut itsensä ja aikoo naida rikkaan miehen elättääkseen itsensä ja äitinsä. Kun sitten Raskolnikov tapaa panttilainaamossa Sonyan, ristiriitaista kyllä hartaan uskovaisen ja prostituoidun, on edessä mieletön ratkaisu, panttilainaamon omistajattaren brutaali murha. Motiiveina toimivat niin yli-ihmisajatus, murha on sen mukaisesti "palvelus ihmiskunnalle", kuin myös perinteinen murhan syy, raha.

Psykologinen käsittely kohdentuu elokuvassa lähes täysin Raskolnikovin hahmoon, ei niinkään muihin hahmoihin, ei edes epäiltyä terävästi kuulustelevaan ja analysoivaan tarkastaja Porfiryyn, jota Edward Arnold näyttelee. Elokuva ei ole dostojevskiläinen, vaan sternbergiläinen. Sternbergin versio painottuu moraalisiin kysymyksiin ja jättää filosofiset pohdiskelut vähemmälle: tämä antaa tilaa Peter Lorren hahmolle, jonka kasvojen moniaalle ulottuvilla ominaisuuksilla ohjaaja pääsee etenemään todennäköisesti pidemmälle kuin mitä olisi tapahtunut jonkun muun näyttelijän kanssa. Lorren esiintymistä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimmistaan.

Lorren ja muiden päänäyttelijöiden rooli kasvaa edelleen sen vuoksi, että yli 600-sivuisen romaanin monitahoiset kehittelyt ja monet henkilöhahmot on elokuvalle tyypilliseen tapaan karsittu pois. Vastaavalla tavalla romaanin symmetrinen asetelma on saanut perinteisen, klassisen tragedian muodon, jota Sternberg ja käsikirjoittaja ovat tiivistäneet niin, että kirjan kiistanalaisena pidetty epilogi on poistettu konkreettisen loppuratkaisun tilalta.

- Jari Sedergren 13.10.2009