Suomenkielinen nimi: Duudsonit. Ruotsinkielinen nimi: Duudsonfilmen. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2006. Tuotantoyhtiö: Rabbit Films Oy. Tuotanto: Jarno Laasala, Risto Kuulasmaa. Ohjaus: Jarno Laasala. Jälkikäsittelytuottaja: Petri Riikonen (Generator Post). Ideointi: Laasala, Tuukka Tiensuu, Jukka Hildén. Kuvaus: Tuukka Tiensuu. Lisäkuvaukset: Laasala, Jyrki Murtomäki, Sampo Haapoja, Jarppi Leppälä, Jukka Hildén, Antti Kokko, Juhani Kotila, Raine Pumpanen, Risto Kuulasmaa, Petri Mäkitalo, Janne Vianto, Johnny Suorlahti, Jussi Lipponen, Mike Taylor, Charlie Innman, Mikko Raisamo, Joni Luomanen. Still-kuvaajat: Aleksi Koskinen, Juha Mustonen, Teemu Kilponen, Teemu Kammonen, Hanne Savunen, Pasi Salminen. Grafiikka: Tuukka Tiensuu, Matti Nikolainen, Mikko Miettinen, Sami Niemelä, Sebastian Hurmerinta, Jarno Laasala, Santeri Losonen. Sami Niemelä (dvd-grafiikka). Animaatio: Tiensuu, Henkka Nyrhinen, Losonen, Mikko Miettinen. Leikkaus: Laasala, Tiensuu, assistentit: Lauri Ylitalo, Mika Heittola, Santeri Losonen, Antti Seppänen. On-line leikkaus: Pettri Linnus (Generator Post). Intron ääniefektit: Timo Laru, Janne Vianto. Äänisuunnittelu: Janne Vianto. Äänityskonsultti: Kyösti Väntänen. Pääosissa: Jarno "Jarppi" "Jarno2" Leppälä, Jukka Hildén, Jarno "Jarno1" Laasala, Hannu Pekka "HP" Parviainen, Bam Margera, tanssiryhmä Lamourettes. Helsingin ensiesitys: 31.3.2006 Tennispalatsi 1 & 2, Kinopalatsi 7. Videolevitys: FS Films Oy (2006). VET A–50386 – K15 – 74 min
"Pohjalaisten hurjapäiden Duudsonit–elokuva saa erikoisen maailman ensi-illan. Elokuva esitetään nimittäin ensimmäisen kerran julkisesti 25. maaliskuuta Tuurissa, Veljekset Keskisen kyläkaupan parkkipaikalla", julisti Stara.fi viihdeuutisissaan maaliskuussa 2006. – "Ristus, maailmassa on nyt kaks ihmisen rakennelmaa, jotka näkyvät avaruuteen asti: Kiinanmuuri ja Duudsoneiden Miljoona DriveIn Veljekset Keskisen pihassa. Ja kun kaikki paikalle tulleet laittavat leffan aikana autoradiot täysille, niin ääniraita myös kuullaan avaruudessa. Siinon Amerikkalaasekkin ihmeissänsä ku tää drive in räjäytetään käyntiin", sanaili Duudsonien Jukka Hildén samassa uutisessa.
Suomalaiset Extreme Duudsonit saivatkin englanninkieliselle Duudsonit Elokuvalle (The Dudeson’s Movie) ilmeisesti Suomen historian suurimman elokuvalevityssopimuksen Yhdysvaltoihin. Elokuussa 2006 uutisoitiin lehdistössä, että Duudsonien televisiosarja (The Dudeson's Tv Show) sai ensimmäisessä lähetyksessään Yhdysvalloissa SpikeTV-kanavalla yli miljoona katsojaa – enemmän kuin suosittu C.S.I.. Televisiosarjaa markkinoidaan koko maailmaan, ensimmäinen myyntikohde oli Australia ja kesäkuuhun 2006 mennessä se oli myyty 15 maahan. Menestyksestä puhuminen ei siis näytä olevan liioittelua, mikä ei sekään ole harvinaista.
Kyse on stunt-tempuista, joiden hengenvaaralliselta vaikuttavat temput saavat katsojat jännittämään ja nauramaan. Pohjalaisryhmän henkinen esikuva on yhdysvaltalainen Jackass, jonka jäsen Bam Margera vierailee Duudsonit Elokuvassa. Fanit kuitenkin korostavat, että Duudsonit aloittivat temppuilun ennen amerikkalaisryhmää. Elokuvan Suomi on yöttömän yön ja kaamoksen maisema, eikä suomalaisuuden (ja pohjalaisuuden) esittely jää siihen – mukana on myös suomenkielen pikakurssi. Pohjalaismurteen käytöstä tuttu kieli on poissa: elokuva on englanninkielinen (– fingelskaa).
Duudsonit ovat kotoisin Seinäjoelta. Ryhmään kuuluu neljä jäsentä: Jukka Hildén (s. 1980), Jarno "Jarppi"/"Jarno2" Leppälä (s. 1979), Hannu-Pekka "H-P" Parviainen (s. 1980) ja Jarno "Jarno1" Laasala (s. 1979). Nimen Duudsonit keksi televisiokanava MoonTV:n Sacha Remling vuonna 2001. Duudsonit lisäsivät itse ryhmänsä nimeen sanan Extreme. Televisiokanava Neloselle ryhmä siirtyi kesällä 2001 suuren suosion saavuttaneena. Vuonna 2004 alkoivat myös Duudsoni-elämä –ohjelman lähetykset. Jarppi ja Jukka ovat esiintyneet kahden hullunrohkean opossumiveljeksen suomenkielisenä äänenä elokuvassa Ice Age 2.
– Jari Sedergren 5.1.2007
http://com2.runboard.com/britney.fduudsonit
keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006
tiistaina, joulukuuta 12, 2006
DOCPOINTIN KOHDEMAINA TANSKA JA MEKSIKO
Festivaalin päävieraaksi saapuu legendaarinen ohjaaja Jørgen Leth.
DocPointin kansainvälisessä elokuvaohjelmistossa on perinteisesti esitelty kiinnostavia dokumenttielokuvamaita yhteistyössä ulkomaisten dokumenttielokuvafestivaalien kanssa. Vuonna 2007 festivaalin kohdemaat ovat Tanska ja Meksiko.
Festivaalille saapuu elokuvantekijöitä molemmista kohdemaista. Päävieraana DocPoint esittelee kokeellisen elokuvan legendan, tanskalaisen Jørgen Lethin. Myös Lethin poika, esikoisohjaaja Asger Leth vierailee festivaalilla. DocPoint Masterclassissa koetaan kansainvälisessä mittakaavassa ainutlaatuinen kohtaaminen, kun isä ja poika luennoivat yhdessä. Kuudes DocPoint-festivaali järjestetään Helsingissä 24.-28.1.2007.
Kauaskatseisia elokuvia Tanskasta
Tanskalaiset nykydokumentaristit katsovat kauas ja tarttuvat rohkeasti poliittisiin aiheisiin. Monet DocPointissa nähtävät tanskalaiset elokuvat on kuvattu maan rajojen ulkopuolella kuten Afganistanissa (Smiling in a War Zone, Enemies of Happiness) ja Etelä-Afrikassa (The Swenkas). Tanskalaisesta todellisuudesta kertovissa elokuvissa nähdään mm. vaatebrändin nousu ja tuho (Punk Royal – A Brand on the Arse), henkilökuva koskettavasta ihmiskohtalosta (Beth’s Diary) ja lopetusuhan alla olevan tehtaan arkea (Blue Collar White Christmas).
DocPointin tanskalaisen dokumenttielokuvan sarja on laadittu yhdessä Kööpenhaminan dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOXin ja Danish Film Instituten kanssa (ks. www.cphdox.dk, www.dfi.dk).
Tanskalainen dokumenttielokuvaperinne on vahva ja pitkäikäinen. Sen tärkeimpiin nimiin kuuluvan Jørgen Lethin 1960-luvulla alkanut tuotanto rikkoo genrerajoja. Uudesta tanskalaisesta elokuvasta puhuttaessa taas on mahdotonta ohittaa Lars von Trieriä. Kaksi elävää legendaa kohtaavat elokuvassa Five Obstructions, jossa työstetään viittä uutta versiota Lethin elokuvasta A Perfect Human (1967). Myös alkuperäinen teos esitetään DocPointissa.
Jørgen Leth asuu nykyisin Haitilla, ja sekä hän että poikansa Asger Leth ovat kuvanneet Haitia elokuvissaan: isän Haiti. Untitled (1996) ja pojan Ghosts of Cité Soleil (2006) kertovat saarivaltion poliittisista ristiriidoista vuosikymmenen molemmin puolin. Jørgen ja Asger Leth käyvät DocPoint Masterclassissa sunnuntaina 28.1.2007 dialogiin omista töistään.
Kahden ohjaajasukupolven kohtaamisesta luennoitsijoina tulee kansainvälisesti ennennäkemätön tapahtuma.
Uusimmat tanskalaiset dokumenttielokuvat menestyivät äskettäin maailman merkittävimmän dokumenttielokuvafestivaalin, Amsterdamin IDFAn kilpailussa. Joris Ivens -pääpalkinnon sai The Monastery – Mr. Vig & the Nun, Silver Wolfilla palkittiin Enemies of Happiness ja parhaana alle 30-minuuttisena My Eyes. Kaikki palkitut elokuvat esitetään DocPointissa.
Meksikon dokumentaristit nousussa
Mexico Cityn ensimmäinen dokumenttielokuvafestivaali DOCSDF järjestettiin lokakuussa 2006 (ks. www.docsdf.com). DocPointin meksikolaisen dokumenttielokuvan sarja järjestetään yhteistyössä DOCSDFn kanssa.
Meksikon tärkeimpiin dokumentaristeihin kuuluu Juan Carlos Rulfo, jonka töistä nähdään sekä tekijän isästä, kirjailija Juan Rulfosta kertova elokuva I Forgot, I Don’t Remember että uusin työ, Sundancessa ja Karlovy Varyssa palkittu In the Pit. Sarjassa nähdään myös veteraaniohjaaja Nicolás Echevarrian ainutlaatuinen pyhimykseksi korotetusta ihmeparantajasta ja hänen seuraajistaan kertova Child Fidencio.
Uudet meksikolaiset elokuvat ja nuorten ohjaajien työt menestyvät hyvin maailmalla. Vaarallista matkaa USA:n rajalle kuvaava De Nadie ja Nigaracuan sisällissodan jättämistä haavoista kertova The Inmortal ovat keränneet kiitosta ja palkintoja IDFAa ja Sundancea myöten. Myös nuoren itsetuhoisen härkätaistelijan henkilökuva Toro Negro ja köyhän kansanosan kansallisjuomasta kertova Pulque Song on palkittu festivaaleilla.
Sergei Eisenstein oli suuri Meksikon ystävä ja kuvasi maassa elokuvia, jotka ovat olleet vähällä kadota historian hämäriin. DocPoint esittää Suomessa ennen näkemättömän lyhytelokuvan Desastre en Oaxaca sekä Eisensteinin keskeneräiseksi jääneestä Meksiko-elokuvasta kaksi postuumisti valmiiksi saatettua versiota, Time in the Sun (Iso-Britannia, 1939) ja Da zdravstvujet Meksika! (Neuvostoliito, 1978).
Lisätiedot, haastattelupyynnöt ja materiaalilainat:
Liisa Lehmusto
Tiedottaja
050-3585488
press@docpoint.info
DocPoint - Helsinki Documentary Film Festival
Fredrikinkatu 23
FIN-00120 Helsinki
Finland
Tel: +358-9-672472
www.docpoint.info
Festivaalin päävieraaksi saapuu legendaarinen ohjaaja Jørgen Leth.
DocPointin kansainvälisessä elokuvaohjelmistossa on perinteisesti esitelty kiinnostavia dokumenttielokuvamaita yhteistyössä ulkomaisten dokumenttielokuvafestivaalien kanssa. Vuonna 2007 festivaalin kohdemaat ovat Tanska ja Meksiko.
Festivaalille saapuu elokuvantekijöitä molemmista kohdemaista. Päävieraana DocPoint esittelee kokeellisen elokuvan legendan, tanskalaisen Jørgen Lethin. Myös Lethin poika, esikoisohjaaja Asger Leth vierailee festivaalilla. DocPoint Masterclassissa koetaan kansainvälisessä mittakaavassa ainutlaatuinen kohtaaminen, kun isä ja poika luennoivat yhdessä. Kuudes DocPoint-festivaali järjestetään Helsingissä 24.-28.1.2007.
Kauaskatseisia elokuvia Tanskasta
Tanskalaiset nykydokumentaristit katsovat kauas ja tarttuvat rohkeasti poliittisiin aiheisiin. Monet DocPointissa nähtävät tanskalaiset elokuvat on kuvattu maan rajojen ulkopuolella kuten Afganistanissa (Smiling in a War Zone, Enemies of Happiness) ja Etelä-Afrikassa (The Swenkas). Tanskalaisesta todellisuudesta kertovissa elokuvissa nähdään mm. vaatebrändin nousu ja tuho (Punk Royal – A Brand on the Arse), henkilökuva koskettavasta ihmiskohtalosta (Beth’s Diary) ja lopetusuhan alla olevan tehtaan arkea (Blue Collar White Christmas).
DocPointin tanskalaisen dokumenttielokuvan sarja on laadittu yhdessä Kööpenhaminan dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOXin ja Danish Film Instituten kanssa (ks. www.cphdox.dk, www.dfi.dk).
Tanskalainen dokumenttielokuvaperinne on vahva ja pitkäikäinen. Sen tärkeimpiin nimiin kuuluvan Jørgen Lethin 1960-luvulla alkanut tuotanto rikkoo genrerajoja. Uudesta tanskalaisesta elokuvasta puhuttaessa taas on mahdotonta ohittaa Lars von Trieriä. Kaksi elävää legendaa kohtaavat elokuvassa Five Obstructions, jossa työstetään viittä uutta versiota Lethin elokuvasta A Perfect Human (1967). Myös alkuperäinen teos esitetään DocPointissa.
Jørgen Leth asuu nykyisin Haitilla, ja sekä hän että poikansa Asger Leth ovat kuvanneet Haitia elokuvissaan: isän Haiti. Untitled (1996) ja pojan Ghosts of Cité Soleil (2006) kertovat saarivaltion poliittisista ristiriidoista vuosikymmenen molemmin puolin. Jørgen ja Asger Leth käyvät DocPoint Masterclassissa sunnuntaina 28.1.2007 dialogiin omista töistään.
Kahden ohjaajasukupolven kohtaamisesta luennoitsijoina tulee kansainvälisesti ennennäkemätön tapahtuma.
Uusimmat tanskalaiset dokumenttielokuvat menestyivät äskettäin maailman merkittävimmän dokumenttielokuvafestivaalin, Amsterdamin IDFAn kilpailussa. Joris Ivens -pääpalkinnon sai The Monastery – Mr. Vig & the Nun, Silver Wolfilla palkittiin Enemies of Happiness ja parhaana alle 30-minuuttisena My Eyes. Kaikki palkitut elokuvat esitetään DocPointissa.
Meksikon dokumentaristit nousussa
Mexico Cityn ensimmäinen dokumenttielokuvafestivaali DOCSDF järjestettiin lokakuussa 2006 (ks. www.docsdf.com). DocPointin meksikolaisen dokumenttielokuvan sarja järjestetään yhteistyössä DOCSDFn kanssa.
Meksikon tärkeimpiin dokumentaristeihin kuuluu Juan Carlos Rulfo, jonka töistä nähdään sekä tekijän isästä, kirjailija Juan Rulfosta kertova elokuva I Forgot, I Don’t Remember että uusin työ, Sundancessa ja Karlovy Varyssa palkittu In the Pit. Sarjassa nähdään myös veteraaniohjaaja Nicolás Echevarrian ainutlaatuinen pyhimykseksi korotetusta ihmeparantajasta ja hänen seuraajistaan kertova Child Fidencio.
Uudet meksikolaiset elokuvat ja nuorten ohjaajien työt menestyvät hyvin maailmalla. Vaarallista matkaa USA:n rajalle kuvaava De Nadie ja Nigaracuan sisällissodan jättämistä haavoista kertova The Inmortal ovat keränneet kiitosta ja palkintoja IDFAa ja Sundancea myöten. Myös nuoren itsetuhoisen härkätaistelijan henkilökuva Toro Negro ja köyhän kansanosan kansallisjuomasta kertova Pulque Song on palkittu festivaaleilla.
Sergei Eisenstein oli suuri Meksikon ystävä ja kuvasi maassa elokuvia, jotka ovat olleet vähällä kadota historian hämäriin. DocPoint esittää Suomessa ennen näkemättömän lyhytelokuvan Desastre en Oaxaca sekä Eisensteinin keskeneräiseksi jääneestä Meksiko-elokuvasta kaksi postuumisti valmiiksi saatettua versiota, Time in the Sun (Iso-Britannia, 1939) ja Da zdravstvujet Meksika! (Neuvostoliito, 1978).
Lisätiedot, haastattelupyynnöt ja materiaalilainat:
Liisa Lehmusto
Tiedottaja
050-3585488
press@docpoint.info
DocPoint - Helsinki Documentary Film Festival
Fredrikinkatu 23
FIN-00120 Helsinki
Finland
Tel: +358-9-672472
www.docpoint.info
torstaina, joulukuuta 07, 2006
Een vrouw tussen hond en wolf
Suomenkielinen nimi: Nainen hämärän puutarhassa. Valmistusmaat ja -vuosi: Belgia – Ranska 1979. Tuotantoyhtiöt: Nouvelle Imagerie / Nieuw Imago, Productions de la Guéville, Gaumont International Productions. Tuotannonjohto: Pierre Drout. Tuottajat: Jean-Claude Batz, Yves Robert, Danièle Delorme. Ohjaus: André Delvaux. Apulaisohjaaja: Hans Kemna. Käsikirjoitus: Ivo Michiels ja André Delvaux. Kuvaus: Charlie Van Damme. Leikkaus: Pierre Gilette. Lavastus: Claude Pignot. Puvut: Yan Tax. Musiikki: Etienne Verschueren. Ääni: Antoine Bonfanti, Maurice Gilbert, Henri Morelle. Pääosissa: Marie-Christine Barrault (Lieve), Rutger Hauer (Adriaan), Roger van Hool (François), Senne Rouffaer (pappi), Bert André (Slager), Raf Reymen (Georges-setä), Hector Camerlynck (Odilon-setä), Mathieu Carrière (saksalainen sotilas), Yves Robert (työmies), Tine Balder (täti Mélanie), Jenny Tanghe (täti Anna), Greta Van Langhendonck (Susanne), Janine Bischops (täti Leontien), Johny Voners (setä Nand), Marc Bober (postinkantaja), Yvonne Mertens (buurirouva), Serge-Henri Valcke (Gestapon mies, Fietser), Mieke Verheyden, Philippe Geluch (pidätetty mies), Patrick Conrad (Fregoli). Helsingin ensiesitys: 10.4.1981 Illusion – maahantuoja: Ruusujen Aika Oy – VET 88865 – K11 – 3055 m / 112 min
Belgia on kahden kansallisuuden, germaanista sukua olevien flaamien ja ranskaa puhuvien valloonien maa, jossa kieliriidat eivät ole harvinaisia nykyäänkään. Sodan aikana Saksa miehitti maan ja kansallismielisten flaamien oli helppo liittoutua veriveljinä pitämiensä saksalaisten kanssa: liitto merkitsi myös samastumista natsien ideologisiin tavoitteisiin. Teema oli tietysti sodan jälkeen Belgiassa poispainettu ja juuri siksi André Delvauxin Nainen hämärän puutarhassa oli kotimaassaan poikkeuksellisen tärkeä, sohaisu muurahaispesään.
Nainen hämärän puutarhassa on alkuperäisnimeltään "Nainen koiran ja suden välissä". Nimi viittaa suoraan Antwerpeniin maalta muuttaneen naisen kahteen mieheen, aviomieheen, joka on fasisti ja rakastajaan, joka kuuluu II maailmansodan aikaiseen vastarintaliikkeeseen. Suomalainen nimi avautuu vasta, kun tietää belgialaisen sanonnan viittaavan myyttiseen "hämärän aikaan", jolloin koiraa ei erota sudesta.
Elokuvan juoni on kolmiodraama maalta Antwerpeniin tulleen naisen, tämän pianisti-fasistimiehen ja vastarintaliikkeeseen kuuluvan rakastajan välillä. Lieve samastuu aluksi miehensä Adriaanin myötä flaamilaisiin nationalistipiireihin, eikä näe ristiriitaa näiden hengenheimolaisuudelle natsien kanssa. Adriaanin sotiessa saksalaisten aseveljenä Lieven taloon piiloutuu François, vastarintamies, joka on yhtä paljon vallooni kuin flaamikin. Avioliiton luonteesta johtuen Lieve lähenee Françoisia sekä ajatuksiltaan että ruumiinsa puolesta.
Sodan jälkeen Adriaania syytetään sotarikoksista, ja hänen pelastuksekseen koituu, että poliittisessa nousussa oleva François auttaa epätoivoisesti syytöksistä ja syyllisyydentunteista kärsivää miestä: edessä on kuitenkin taistelu naisesta ja naisen taistelu itsenäisyydestään. Molemmissa miehissä on sutta ja koiraa, ja molemmat pitäytyvät tiukasti omassa maailmassaan, johon Lieve kummankin mielestä yksin kuuluu.
Elokuvan yleismaailmallisesta poliittisesta luonteesta huolimatta Delvaux ei tarraudu siihen. Kyse on myös psykologisesta elokuvasta, Lieven kotinsa ympärille rakentamasta arkipäiväisestä pienoismaailmasta, joka osoittautuu valheelliseksi, mutta astuminen ulkopuolinen maailman armoille ei sekään ole helppo ratkaisu.
–Jari Sedergren 20.12.2006
Belgia on kahden kansallisuuden, germaanista sukua olevien flaamien ja ranskaa puhuvien valloonien maa, jossa kieliriidat eivät ole harvinaisia nykyäänkään. Sodan aikana Saksa miehitti maan ja kansallismielisten flaamien oli helppo liittoutua veriveljinä pitämiensä saksalaisten kanssa: liitto merkitsi myös samastumista natsien ideologisiin tavoitteisiin. Teema oli tietysti sodan jälkeen Belgiassa poispainettu ja juuri siksi André Delvauxin Nainen hämärän puutarhassa oli kotimaassaan poikkeuksellisen tärkeä, sohaisu muurahaispesään.
Nainen hämärän puutarhassa on alkuperäisnimeltään "Nainen koiran ja suden välissä". Nimi viittaa suoraan Antwerpeniin maalta muuttaneen naisen kahteen mieheen, aviomieheen, joka on fasisti ja rakastajaan, joka kuuluu II maailmansodan aikaiseen vastarintaliikkeeseen. Suomalainen nimi avautuu vasta, kun tietää belgialaisen sanonnan viittaavan myyttiseen "hämärän aikaan", jolloin koiraa ei erota sudesta.
Elokuvan juoni on kolmiodraama maalta Antwerpeniin tulleen naisen, tämän pianisti-fasistimiehen ja vastarintaliikkeeseen kuuluvan rakastajan välillä. Lieve samastuu aluksi miehensä Adriaanin myötä flaamilaisiin nationalistipiireihin, eikä näe ristiriitaa näiden hengenheimolaisuudelle natsien kanssa. Adriaanin sotiessa saksalaisten aseveljenä Lieven taloon piiloutuu François, vastarintamies, joka on yhtä paljon vallooni kuin flaamikin. Avioliiton luonteesta johtuen Lieve lähenee Françoisia sekä ajatuksiltaan että ruumiinsa puolesta.
Sodan jälkeen Adriaania syytetään sotarikoksista, ja hänen pelastuksekseen koituu, että poliittisessa nousussa oleva François auttaa epätoivoisesti syytöksistä ja syyllisyydentunteista kärsivää miestä: edessä on kuitenkin taistelu naisesta ja naisen taistelu itsenäisyydestään. Molemmissa miehissä on sutta ja koiraa, ja molemmat pitäytyvät tiukasti omassa maailmassaan, johon Lieve kummankin mielestä yksin kuuluu.
Elokuvan yleismaailmallisesta poliittisesta luonteesta huolimatta Delvaux ei tarraudu siihen. Kyse on myös psykologisesta elokuvasta, Lieven kotinsa ympärille rakentamasta arkipäiväisestä pienoismaailmasta, joka osoittautuu valheelliseksi, mutta astuminen ulkopuolinen maailman armoille ei sekään ole helppo ratkaisu.
–Jari Sedergren 20.12.2006
maanantaina, lokakuuta 02, 2006
Pane e tulipani
Suomenkielinen nimi: Leipää ja tulppaaneja. Ruotsinkielinen nimi: Bröd och tulpaner. Valmistusmaa ja -vuosi: Italia 2000. Tuotantoyhtiö: Monogatari, Istituto Luce, RAI – Radiotelevisione Italiana. Tuotannonjohto: Lorenzo Calzeroni, Nadia Grippiolo, Riccardo Pintus. Tuottaja: Daniele Mazzioni. Ohjaus: Silvio Soldini. Apulaisohjaajat: Pierantonio Micciarelli. Alessandro Savioli (toinen ap. ohj.) Käsikirjoitus: Silvio Soldini ja Doriana Leondeff. Kuvaus: Luca Bigazzi. Lavastus: Paopla Bizzarri (kuvasuunnittelu), Puvut: Silvia Nebiolo. Ehostus: Joan Giacomin. Aldina Governatori (hiukset), Esme Sciaroni (makeup). Musiikki: Giocanni Venosta. Leikkaus: Carlotta Cristiani. Ääni: Maurizio Argentieri, Antonio Barba, Massimo Mariani, Vincenzo Nardi. Pääosissa: Licia Maglietta (Rosalba Barletta), Fernando Girasoli (Bruno Ganz), Giuseppe Battiston (Constantino), Marina Massironi (Grazia), Felice Andreasi (Fermo), Tatiana Lepore (Adele), Ludivico Paladin (Eliseo), Antonio Catania (Mimmo Barletta), Vitalba Andrea (Ketty), Tiziano Cucchiarelli (Nic). Helsingin ensiesitys: Diana 13.4.2001 – maahantuoja: Kamras Film Group Oy – televisiolähetyksiä: 8.6.2003 YLE TV1, 22.3.2005 YleTeema – VET 102576 – S – 3200 m / 117 min
Pescarasssa asuva Rosalba on kotirouva, teini-ikäisten poikien äiti. Hän on ollut naimisissa 21–vuotiaasta lähtien mieheen, kylpyhuonetavaroiden kauppiaaseen, joka ylläpitää rakkaussuhdetta kälyynsä.
Rosalba lähtee lomamatkalle perheen kanssa, mutta jää taukopaikalla vahingossa bussista, mikä muuttaa hänen elämänsä. Hän tajuaa, etteivät hänen miehensä ja edes lapset kaipaa häntä. Hän on perheessä itsestäänselvyys, mitä vahvistaa se, ettei hän itse ole koskaan ajatellut toisenlaista elämää.
Miehen pyynnöt palata kotiin kaikuvat lopulta kuuroille korville, sillä Alba ei liftaakaan kotiin, niin kuin ensin aikoo, vaan suuntaa hetken mielijohteesta Venetsiaan – kaupunkiin, jota hän ei ole koskaan nähnyt, mutta jossa hän on aina halunnut käydä. Siellä hän saa majapaikan islantilaisen tarjoilija Fernandon luota, ystävystyy hieroja Graziaan, ja saa työtä kukkakaupasta Fermon, anarkistin luota.
Elokuva kertoo naisen itsenäistymisestä, henkisestä taistelusta joka aiheutuu velvollisuudentunnosta ja "äidin vaistosta", joka suhteutuu ristiriitaisella tavalla "oman elämän" oikeuksiin, mahdollisuuteen todelliseen rakkauteen ja henkilökohtaisten täyttymysten toteutumiseen.
Soldinin elokuva on hauska ja romanttinenkin, mutta sillä on painavaa sanottavaa. Ohjaaja panee painoa päähenkilön rakastettavuudelle ja onnistuu siinä perin pohjin: katsoja jää koukkuun hyvin rakennettuihin henkilökuviin ja kaikesta näennäisestä satunnaisuudestaan huolimatta uskottavaan, rehelliseen ja maanläheiseen kertomukseen, jota pääosanesittäjä Licia Magliettan loistava roolisuoritus alleviivaa.
Leipää ja tulppaaneja tarjoaa unohtumattomia emotionaalisia kokemuksia ja antaa aiheen ajatteluun ihmisluonnosta, sen esillä olevista ja piiloon jäävistä piirteistä, ja kertoo, kuinka toisin kaikki voisi olla, jos…
Elokuva sai ilmestymisvuonnaan 2000 9 David Di Donatello– palkintoa (eli Italian "Jussi"-palkintoa), 5 Silver Ribbon eli Italian filmikriitikoiden palkintoa, 2 ulkomaiden lehdistön jakamaa Golden Globe palkintoa ja 9 Golden Ciak –palkintoa, joita jakoivat yleisö, kriitikot ja lehdistö.
– Jari Sedergren 26.9.2006
Pescarasssa asuva Rosalba on kotirouva, teini-ikäisten poikien äiti. Hän on ollut naimisissa 21–vuotiaasta lähtien mieheen, kylpyhuonetavaroiden kauppiaaseen, joka ylläpitää rakkaussuhdetta kälyynsä.
Rosalba lähtee lomamatkalle perheen kanssa, mutta jää taukopaikalla vahingossa bussista, mikä muuttaa hänen elämänsä. Hän tajuaa, etteivät hänen miehensä ja edes lapset kaipaa häntä. Hän on perheessä itsestäänselvyys, mitä vahvistaa se, ettei hän itse ole koskaan ajatellut toisenlaista elämää.
Miehen pyynnöt palata kotiin kaikuvat lopulta kuuroille korville, sillä Alba ei liftaakaan kotiin, niin kuin ensin aikoo, vaan suuntaa hetken mielijohteesta Venetsiaan – kaupunkiin, jota hän ei ole koskaan nähnyt, mutta jossa hän on aina halunnut käydä. Siellä hän saa majapaikan islantilaisen tarjoilija Fernandon luota, ystävystyy hieroja Graziaan, ja saa työtä kukkakaupasta Fermon, anarkistin luota.
Elokuva kertoo naisen itsenäistymisestä, henkisestä taistelusta joka aiheutuu velvollisuudentunnosta ja "äidin vaistosta", joka suhteutuu ristiriitaisella tavalla "oman elämän" oikeuksiin, mahdollisuuteen todelliseen rakkauteen ja henkilökohtaisten täyttymysten toteutumiseen.
Soldinin elokuva on hauska ja romanttinenkin, mutta sillä on painavaa sanottavaa. Ohjaaja panee painoa päähenkilön rakastettavuudelle ja onnistuu siinä perin pohjin: katsoja jää koukkuun hyvin rakennettuihin henkilökuviin ja kaikesta näennäisestä satunnaisuudestaan huolimatta uskottavaan, rehelliseen ja maanläheiseen kertomukseen, jota pääosanesittäjä Licia Magliettan loistava roolisuoritus alleviivaa.
Leipää ja tulppaaneja tarjoaa unohtumattomia emotionaalisia kokemuksia ja antaa aiheen ajatteluun ihmisluonnosta, sen esillä olevista ja piiloon jäävistä piirteistä, ja kertoo, kuinka toisin kaikki voisi olla, jos…
Elokuva sai ilmestymisvuonnaan 2000 9 David Di Donatello– palkintoa (eli Italian "Jussi"-palkintoa), 5 Silver Ribbon eli Italian filmikriitikoiden palkintoa, 2 ulkomaiden lehdistön jakamaa Golden Globe palkintoa ja 9 Golden Ciak –palkintoa, joita jakoivat yleisö, kriitikot ja lehdistö.
– Jari Sedergren 26.9.2006
keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006
Dokumentin ytimessä 32: Soi sävel, sykkii laulajan sydän 1945-50
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 32: Soi sävel, sykkii laulajan sydän 1945-50
Jean Sibeliuksen (1865-1957) sinfonioista Ensimmäistä ja Toista olivat aikalaiset kuunnelleet manifesteina sortokauden venäläistämistä vastaan. Myöhemmin säveltäjä kielsi, että musiikin ulkopuolelta sinkoilevilla kipinöillä olisi ollut inspiroiva merkitys, kunnes talvisota sytytti sinfoniat uudelleen kansakunnan kohtalonmusiikiksi. Neuvostoliiton panssareiden ja hävittäjien hyökätessä ne tehostivat uutisfilmien ääniraidalta sodan konfliktia ja vyöryttivät finaaleissaan mustavalkoisiin kuviin talvisodan hengen.
Sodat päättyivät Suomen rauhantekoon. Sibeliuksen arvo sotasyyllisyyden yläpuolelle kuuluvana merkkimiehenä vain korostui. Valvontakomission kiristäessä otettaan hän salli poikkeuksellisesti Finlandia-Kuvan kameramiesten kuvata itseään "isänmaan asian hyväksi". Ainolaan erakoitunut maestro ymmärsi hyvin kuvaustilanteen vaatimukset. Hän esittäytyi kameralle suurmiehenä signeeraten lyhytfilmin Jean Sibelius (1945) kansallisen identiteetin nuhteettomana symbolina.
Toisin kävi Toivo Kärjen (1915-1992). Hän sävelsi toisen maailmasodan vuosina suomalaisen iskelmämelankolian ensimmäiset koskettavat laulut, jotka hyväksyttiin kansalliseen kulttuuriin kuuluviksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Syrjäytyminen virallisen kulttuurin kentiltä iltamakiertueiden keikkalaulajiksi kohtasi myös rintamien suosikkiviihdyttäjiä Oskari Olavi Virtaa (1915-1972), Henry Per-Erik Theeliä (1917-1989), Reino "Repe" Helismaata (1913-1965), Kaj Tapio Rautavaaraa (1915-1979) ja Feliks Esaias "Esa" Pakarista (1911-1989).
Valvontakomission ajan virallinen Suomi arvosti kansanomaista viihdettä vähiten. Myös sodan jälkeen käynnistynyt uutiskuvaus varoi aluetta, sillä vain Veikko Itkosen (1919-1990) Jälleen Uutta –katsauksissa nähtiin välähdyksiä Iloisesta Teatterista ja Punaisen Myllyn kabareesta tanssikiellon päätyttyä vuonna 1948. Samana vuonna Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston kamerataituri Aimo Jäderholm kuvasi "rillumarei"-elokuvien tulevaa sanoittajaa Reino Helismaata ja reissumiesviihteen trubaduuria Tapio Rautavaaraa hiihtolomalla Lapissa. Laulu tuntureille (1948) jäi Rautavaaran ja Helismaan yhteisen kiertue-elämän symboliseksi muistoksi. Maaselän rintamaradion entisen trubaduurin ja Syvärin radion sanataiturin tiet erkanivat vuonna 1950, ennen kuin Rovaniemen markkinoilla seuraavana vuonna ehti lyödä rillumareiviihteelle alkutahdit.
Elokuvan tunnuslaulun sävelet kuultiin jo ennen ensi-iltaa sitä mainostaneen trailerin otteesta. Pääelokuvan kuvista ja äänistä leikattu mainosfilmi, traileri, nousi kukoistukseen raakafilmipulan päättymisen myötä. Sen lyhyiksi sitaateiksi pakatuissa välähdyksissä esiteltiin kuin varkain revyyn ja iskelmäviihteen tähtiä, jotka ajan moralisoiva konsensus torjui tykkänään veronalennukseen oikeuttavan lyhytelokuvan alueelta.
Vuoteen 1948 mennessä nousi ennakkomainonnan kärkeen trailerien lukumäärässä ja niiden tiheän vetäväksi leikatun sisällön ansiosta Oy Suomen Filmiteollisuus. Vuoden 1948 alussa sai yhtiön Laulava sydän vetoapua trailerista, jossa lippuluukuille houkuttelivat Toivo Kärjen iskelmien soinnut ja Iloisen Teatterin estraadilla vieraillut pääosan tähti Tauno Palo (1908-82).
Vuoden 1948 syyskuussa väläytti Kalle Aaltosen morsianta ennakoiva traileri valkokankaalle merimieslaulua esittävän Olavi Virran. Ensimmäistä elokuvarooliaan vetävä Virta jäi vielä 1940-luvun kirkkaimman tähden Henry Theelin varjoon, joka oli laulanut itsensä kansan sydämiin Messuhallin asemiesiltamissa vuonna 1942. Theel oli "löytynyt" Jyväskylästä sotasairaalasta, kun hän oli esiintynyt eräissä sairaalan sisäisissä viihdytystilaisuuksissa. Miehen maine kantautui kaupungille ja hän teki hyväntekeväisyyskeikkoja paikallisessa ravintolassa sotainvalidien hyväksi. Reino "Palle" Hirvisepppä sai asiasta kuulla ja lähetti kutsun Messuhallissa pidettyyn ensimmäiseen asemiesiltaan, joka tallennettiin filmillekin.
Alikersantti Theelin tenori hurmasi kansan ja teattereissa pyörinyt Puolustusvoimain katsaus teki miehestä tähtiainesta, jonka SF-elokuvateollisuuden oli helppo muokata Serenaadiluutnantin sankariksi, vaikka miehellä itsellään olikin asiasta eri näkemys: "Kyllä minä sitten olin onneton näky, ihan kuin rautakangen niellyt koko ajan! Mutta niinhän se tahtoo olla, että ihminen aina jännittää väärissä paikoissa. Vaikka ei se minulle mikään kolaus ollut. En nimittäin koskaan ole kuvitellut olevani mikään näyttelijä, ja kaikkein vähiten sellaista ajattelin Serenadiluutnantin nähtyäni", Theel sanoi eräässä haastattelussaan 1949. Ennen Kärjen lauluilla ja jermuviihteellä varusteltua pääkuvaa laskettiin jälleen pilottina teattereihin traileri. Se korosti Theelin koomikon ominaisuuksia, vaikka hän myös lauloi lyhyen hetken Kärjen hänelle säveltämää tangoa. Silloin Theel oli jo värvätty Kärjen orkesterin laulusolistiksi.
Orpopojan valssi (1950) oli J.Alfred Tannerin (1884-1927) elämästä kertova elokuva. Sen traileri toi vuoden 1950 avauksena näytille Tannerin kupletteja laulelevan uuden tähden Sakari Halosen (1923-1992). Trailerin loppuun liitetty lause "Onnen poika joka saa seurata säveltesi jälkiä kuin minä"oli kuin linjaus tuleville reissulaulajille, jotka astelivat SF-elokuviin jätkän saappaissa rillumareita hoilaten.
Veronalennukseen oikeuttava virallinen muusikkokuvasto sai vuonna 1946 Jean Sibeliuksen rinnalle toisen korkeakulttuurisen peruspilarin. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto valmisti akateemisten musiikkiopintojen ahjosta lyhytkuvan Sibelius-Akatemia, jonka tiloissa musiikitaiteen merkkimiehet opettivat tulevia kykyjä. Vuotta myöhemmin Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosaston Topo Leistelä taltioi kouluorkesterin korkeakulttuurisesti raikuvan esityksen. Elokuvan nimi oli nokkelasti alkusoinnutettu: Nekalan nokkelat nuottiniekat (1947). Ja vuosi tämän jälkeen Felix Forsmanin perustama yhtiö Felix-Filmi kuvasi lyhytfilmiin Opus 7 Fazerin pianotehtaan designia ja sen perään virtuoosiesityksen neljällä Fazerin pianolla.
Lisäksi Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston veroinen Filmiseppo teki vuosina1947-8 merkittävän musiikkilyhytkuvien sarjan, joka käsitteli sekä eheytyvän kansallisen kuoroliikkeen että harmonikkataiteen mestarit. Kamerat siirtyivät kuitenkin vääjäämättömästi vapaalle, rillumarein ja mollimusiikin pariin jolle löytyi kansan syvien rivien tilaus.
Suomi oli avannut ilmasillan länteen. Sitä myöten saapui Helsinkiin vuonna 1949 Louis Amstrong (1901-1971) amerikkalaisen viihdemusiikiin lähettiläänä Filmisepon ja kilpailevan Suomi-Filmin kameralyhtyjen valokeilaan. Kameroiden silmät suunnattiin autonlavalla Malmin lentokentällä soittaviin popliinitakkisiin miehiin. Kun he laskeutuivat kameroiden eteen tummaihoisen esikuvansa ympärille, erottui joukosta 1930-luvulla jazzmuusikkona aloittanut, suomalaisen tangomusiikin maestro Toivo Kärki. Hän oli palannut hetkeksi juurilleen kunnioittamaan idoliaan ja sitä soulia, joka herätti henkiin suomalaisen surun ja katoavan ilon sävelet.
Jean Sibelius
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki (assistentti). Äänitys: Kurt Vilja. Lavastus: Jaakko Hurme. Leikkaus: Kalevi Lavola. Musikaalinen johto: Martti Similä. Esiintyjät: Anja Ignatius (viulu), Yrjö Selin (sello), Timo Mikkilä (piano), Sibeliuskvartetti: Erik Cronvall (viulu), Hugo Huttunen (II viulu), Erik Karma (alttoviulu) ja Artto Granroth (sello); Suomalaisen Oopperan baletti: Alexander Saxelin (Scaramouchen ohjaus), Irja Koskinen (Blondelaire), Kaarlo Hiltunen (Leilon); Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Martti Similä ja Jussi Jalas. VET: A-2132 / 15.11.1945 – Va – 400 m / 14' 30"
Säveltäjämestari, sinfonikko Jean Sibelius (1865-1957) oli musiikkeineen usein lyhytelokuvien innoituksen lähteenä. Jo vuonna 1927 Aho & Soldan valmisti dokumenttinsa Villilintujen parissa alkukuvaksi mykkäelokuvan Jean Sibelius kotonaan (1927). Elokuvassa Sibelius perheineen näyttäytyi kotiseudullaan, Tuusulassa sijaitsevan Ainolan pihapiirissä sikaria poltellen. Perhe musisoi myös yhdessä.
Vuonna 1945 vietettiin Sibeliuksen 80-vuotisjuhlaa ja tapausta juhlistettiin kahdella dokumentilla: Aho & Soldan valmisti dokumentistaan päivitetyn version ja Suomi-Filmin tytäryhtiö Finlandia-Kuva kunnioitti yhtiönsä nimisäveltäjän tuotantoa runsaalla esittelyelokuvalla. Elokuva alkaa tietenkin Finlandialla, mutta näyttää kuitenkin Sibeliuksen tuotantoa mahdollisimman monipuolisesti. Timo Mikkilä soittaa flyygelillä helmeilevän Impromptun op. 5 nro 5, jossa on häivähdyksiä Sibeliuksen tunnetummasta pianotuotannosta, esimerkiksi klassikon maineen saaneesta Puu-sarjan teoksesta Haapa. Esikuvansa ehdotuksesta vuonna 1933 nimetty, vuonna 1931 radiotoimintaa varten perustettu Sibelius-kvartetti esittää nopean osan jousikvartetosta Voces intimae. Kesällä 2006 kuollut baletin tanssisolisti, useissa elokuvissakin tanssinut Kaarlo Hiltunen (1910-2006) esittää dramaattisen kohtauksen baletista Scaramouche korkkiruuvikiharaisen Irja Koskisen kanssa. Komeat lavastukset Suomi-Filmin Munkkisaaren studioon suunnitteli Jaakko Hurme. Helsingin kaupunginorkesteri soittaa itseoikeutettujen, legendaaristen Sibelius-orkesterinjohtajien Martti Similän ja Jussi Jalaksen johdolla suurinta orkesterimusiikkia. Similä esimerkiksi johtaa Sinfoniaa nro 2. Arvokkaasti vanhentunut Sibelius käyskentelee Ainolan tanhuvilla, tutkii partituureista Bachin musiikkia, istahtaapa flyygelinsä ääreen ja ilahduttaa soitollaan ahkerasti kutovaa Aino-vaimoaan. Sibelius näytetään harvinaisessa otoksessa jopa sävellyspuuhissa! Elokuva otettiin uudelleen teatterilevitykseen vuonna 1956.
Sibeliuksen kuolema vuonna 1957 ylitti uutiskriteerit meillä ja muualla. Maan suru sekä juhlavat hautajaiset taltioitiin Suomi-Filmin komeaksi lyhytelokuvaksi Jean Sibelius - viimeinen matka (1957). Timo Koivusalo tarttui säveltäjän elämäkertaan vuonna 2003 biopic-elokuvassaan Sibelius, jossa käytiin läpi säveltäjän uraa ja elämänvaiheita askel askeleelta. Näköiskuvaan pyrkivinä nuorena Sibeliuksena ja vanhana Sibeliuksena nähtiin Martti Suosalo ja Heikki Nousiainen. Perehtyminen oli ohjaajalla kiitettävää aina Lahden Sinfonikkojen kanssa tehtyä juhla-cd-levyä myöten.
Sibelius-Akatemia
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Sulho Ranta. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. Esiintyjät: Eeva-Liisa Hirvonen (sello-oppilas), Inkeri Rantasalo (sellotunnin pianosäestäjä), Touko Laaksonen, Sirkka Harjunmaa (säveltapailuoppilaita), Arvi Karvonen (säveltapailun opettaja), Veikko Haikonen (soinnutuksen opiskelija), Aarre Merikanto, Ernst Linko (sävellyksen opettajat, pianodiplomin arvostelija), Helvi Leiviskä (kirjastonhoitaja), Erik Cronvall (jousikvartetin opettaja), Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist, Esko Valsta (jousikvartetti), Väinö Sola (laulunopettaja), Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola (laulunopiskelijat oopperatunnilla), Sirkka Pietarinen (oopperan säestäjä), Sulho Ranta (juhlakantaatin johtaja, pianodiplomin arvostelija), Eero Bister (orkesterin konserttimestari), Martta Ansala, Egon Böckerman, Tapani Valsta (urkuoppilaat), Janne Rautio, Paavo Raussi, Elis Mårtenson (urkujensoiton opettajat), Klara Grenman, Anne-Marie Jagerskiöld (pikkupianistien pianonsoitonopettajat), Rolf Bergroth, Margaret Kilpinen, Ilmari Hannikainen (pianonsoiton opettajat), Sylvia Lilius-Stenius, Kirsti Nousiainen, Karin Lindroos (pianonsoiton opiskelijat), Leena Siukonen-Penttilä (pianodiplomin suorittaja), Martti Paavola (pianodiplomin säestäjä), Kaija Kakkuri (pianodiplomin arvostelija). VET: A–2243 - 13.8.1946 - Va – 310 m / 11 min
Vuonna 1938 nimenmuutoksen kokeneen Sibelius-Akatemian esittelyelokuva alkaa jylhästi Sibeliuksen toisen sinfonian sävelillä samalla kun valkokankaalla näyttäytyy nykyäänkin Sibelius-Akatemian tiloihin kuuluva Pohjoisen Rautatiekadun toimipiste. Helsingin musiikkiopistosta ja Helsingin konservatoriosta yhdeksi yliopistoista noussut Sibelius-Akatemia tekee selväksi sodanjälkeisen opetuksen korkeatasoisuuden vyöryttämällä kavalkadin tärkeistä henkilöistä. Perustaja Martin Wegeliuksen ja säveltäjien Jean Sibelius, Leevi Madetojan ja Erkki Melartinin rintakuvien myötä siirrytään talon aulasta luokkiin seuraamaan oppitunteja. Ensin nähdään nuori sellisti Eeva-Liisa Hirvonen, joka harjoittelee Inkeri Rantasalon säestäessä, sitten kuva siirtyy tarkkailemaan Arvi Karvosen säveltapailua alias solfatuntia primavistakirjoituksineen, mitä on mielenkiintoista verrata nykyisiin opetusmetodeihin.
Oppilaiden joukossa nähdään myös pianisti Sirkka Harjunmaa sekä myöhemmin Tom of Finlandina kuuluisuuteen noussut Touko Laaksonen! Kirjastonhoitaja, säveltäjä Helvi Leiviskä etsii Sibeliuksen nuoruudenteoksena kirjoittaman jousikvartetin, jota pian harjoitellaan viulisti Erik Cronvallin johdolla. Kvartetin muodostavat Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist ja Esko Valsta. Oopperalaulaja, mm. Vaimoke –elokuvassa Ansa Ikosen kanttori-isää näytellyt Wäinö Sola pitää oopperan mestariluokkaa. Työnalla on naistertseton (Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola) esittämä korteista ennustamis –kohtaus Georges Bizet'n oopperasta Carmen. Sirkka Pietarinen säestää heitä. Sibelius-Akatemian konserttisalista on taltioitu Martin Wegeliuksen Toukokuun 6. päivä –juhlakantaatin esitys. Urkujensoiton maailmaan elokuvan katselijat johdattavat nuori Janne Rautio, Lasse Mårtensonin isä, urkutaiteen professori Elis Mårtenson sekä urkupedagogi Paavo Raussi. Erityisesti pianotunneista on lukuisia esimerkkejä. Opettajina ovat mm. legendaariset suomalaisen sävellysmaailman luojat Ilmari Hannikainen, Sulho Ranta ja Ernst Linko. Pianonsoiton diplomia säestää pianonsoiton opetuksen perusteoksia kirjoittanut Martti Paavola. Antoisaa on nähdä väläys myös säveltäjä Aarre Merikannon ja Ernst Lingon ohjaamasta soinnutustunnista.
Nekalan nokkelat nuottiniekat
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotanto: Toivo Särkkä. Ohjaus ja suunnittelu: Topo Leistelä.Kuvaus: Felix Forsman. Ääni: Kurt Vilja. Esiintyjät: Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoro, Tampereen poikaorkesteri, Antti Jussila (lapsikuoron johtaja), Osmo Hietala (säestäjä), Pekka Hildén (laulusolisti), Rauno Lehtinen (orkesterilainen). VET: A–2418 – 19.6.1947 - Va – 290 m / 10 min
Suomi-Filmistä kilpailevaan yhtiöön, Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvaosaston johtajaksi siirtynyt Topo Leistelä jatkoi uudessa yhtiössä erikoistumistaan musiikkilyhytelokuviin. Jo vuonna 1935 hän oli valmistanut elokuvan Laulu ja soitto on ilomme Viipurin musiikkiopiston huippulahjakkaista kasvateista.
Leistelä jatkaa samoilla linjoilla tälläkin kertaa: esittelyn kohteena on Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoron ja Tampereen poikaorkesterin elämäniloinen konsertti, joka pidettiin Helsingissä pääsiäisenä 1947.
Antti Jussilan ja Osmo Hietalan perustama Nekalan lapsikuoro oli pitänyt ensimmäisen konserttinsa vuonna 1945 Tampereen Raatihuoneella. Kuoroon kuului 60 poikaa ja tyttöä ja orkesterissakin oli 30 eri-ikäistä soittoniekkaa. Nuorin heistä oli polvenkorkuinen ja vasta 8-vuotias!
Orkesterissa soittaa myös myöhempi säveltäjä, lähes kansansävelmäksi muodostuneen Letkiksen ja elokuvamusiikkiakin (esim. Vodkaa komisario Palmu, 1969) säveltänyt Rauno Lehtinen (1932 – 2006).
Lastenlaulujen ohella kuoron ohjelmistoon kuului myös vakavampaa isänmaallista ohjelmistoa Suomen jälleenrakennuksen tukemiseksi. Ensimmäisenä numeronaan lapset esittävätkin myös kasvoiltaan vakavina Fredrik Paciuksen Hymnin ensimmäisestä suomalaisesta oopperasta Kaarle Kuninkaan metsästys. Tekstin oli kirjoittanut "satusetä" Zacharias Topelius ja suomentanut lastenkirjallisuuden isähahmoihin kuulunut Jalmari Finne.
Lasten repertuaari ulottuu tunnelmallisesta Iltakelloista tuttuun lastenlauluun, Jussi Jalaksen säveltämään ja sanoittamaan Putte-Possun nimipäivät. Jälkimmäisen laulun kuvituksena lapset ovat kunnon kesteillä suklaakakun kimpussa. Poikasolisti Pekka Hildén laulaa Suomen ihania maisemia esitellen Laps' Suomen Paciuksen ja Topeliuksen musiikkinäytelmästä Kypron prinsessa (1860). Loppulauluna kuullaan harvinaisempi, suorastaan hehkutetusti esitetty kuorolauluversio Porilaisten marssista, jonka on säveltänyt C. F. Cress, ja sanoittanut alun perin ruotsiksi J. L. Runeberg. Suomennus on Heikki Klemetin.
Harmonikkamestareita
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Paul Norrback, Onni Laihanen, Aarre Lievonen, Toivo Manninen, Aimo Känkänen, Sixten Wallin, Grete Marsel, Stefan Dahlen. VET: A–2400 - 10.4.1947 - Va – 200 m / 7 min
Kuudennet pohjoismaiset harmonikkakilpailut pidettiin vuonna 1947 ensimmäistä kertaa Suomessa. Harmonikkamestarin tittelistä kilpaili kaikkiaan 8 osanottajaa. Suomalainen harmonikkataituruus olikin levinnyt Vili Vesterisen viitoittamalla tiellä. Kilpailun nuorin osanottaja oli Myrkyn kylästä kotoisin oleva luonnonlahjakkuus Paul Norrback (1930 – 1995), joka soittaa pianokappaleena tunnetun, Fredéric Chopinin säveltämän taiturikappaleen Fantaisie-Impromptu vuodelta 1834. Norrback pääsi nuorena kuuluisuuteen ja lähti jo 1940-luvun lopulla vuosia kestäneille Yhdysvaltain kiertueille.
Uraansa jo vakiinnuttanut Onni Laihanen (1916–1956) virittelee hanurillaan unkarilaisia säveliä ja sovittelee sormiaan Niccolo Paganinin virtuoosisen Ikiliikkujan (Moto perpetuo, Allegro di concerto, op. 11) tahtiin. Ruotsalainen Sixten Wallin esittää harmonikkaklassikon, José Padillan säveltämän El Relicadion. Toinen ruotsalaistaitelija Stefan Dahlen Gioacchino Rossinin Rapsodian nro 2 c-molli. Suomen joukkueen mainetta puolustivat Norrbackin, Laihasen ja Toivo Mannisen lisäksi Aarre Lievonen ja lähinnä urkurina Aimo Känkänen. Norjalainen Ehrling Erlichsen oli kuitenkin ylivoimainen voittaja soittaessaan esimerkiksi Ludwig van Beethovenin Kuutamosonaatin (pianosonaatti no 14, opus 29, cis-molli) viimeistä osaa. Toinen palkinto meni Suomeen Toivo Manniselle (1914–1980), joka selostustekstin mukaan "hurmasi yleisön valkealla smokillaan ja erityisen ansiokkaalla soitollaan".
Sävelsointuja säilömässä
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Klaus Salmi (orkesterin johtaja), Decca-orkesteri, Eero Väre, "Eino Samuli" (laulusolistit). VET: A–2625 - 1.7.1948 – Va – S – 345 m / 7' 57"
Elokuva kuvaa suomalaista äänilevyteollisuutta. Kamera taltioi Decca-yhtiön äänitystilaisuutta jossa tahtipuikkoa heiluttaa Klaus Salmi. Orkesterina on Decca-orkesteri, joka esittää repäisevästi runsaasti solistisia numeroita sisältävää tangoa. Pianistina on mahdollisesti Väinö Tamminen. Työn alla 5. huhtikuuta 1948 on mm. Decca-savikiekko SD 5025 (5.4.1948), jossa Eero Väre (1915 - 1972) laulaa Casimir Edelmannin säveltämän ja Kerttu Mustosen sanoittaman valssin Lumottu maa.
Säveltäjä Casimir Edelmann on elokuvasäveltäjänäkin toimineen Toni Edelmannin isä ja näin ollen näyttelijä-laulaja Samuli Edelmannin isoisä.
Äänitystapahtuman kuvaus keskittyy mikrofonin ääressä tunnelmoivaan laulajaan ja soittajistoon, mutta myös äänittämön puolella käydään. Kuva-aineisto on hyvin ainutkertaista, myöhemmissä dokumenteissa tähän ei ole tiedetty palata…
Nimimerkki Eino Samulin uudelleen sanotetuista kansanlauluista koottua Helsinki-laulua kuvitetaan erilaisilla näkymillä Helsingistä ja vaikkapa Tukholmaan matkaavasta lentokoneesta. Lieneekö kappaletta kuitenkaan koskaan tuotu yleisön nähtäville? Ja toisaalta kuka onkaan laulaja Eino Samuli? Sikermän aineksina ovat mm. Tuoll' on mun kultani, Oolannin sota sekä Jules Sylvainin Lentäjän valssi. Eläväistä koostetta voi pitää myös varhaisena musiikkivideona.
Laulusta me voimaa saamme
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, kuvaus: Eino Itänen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Väinö Pesola, Jussi Jalas, Altti Järvinen, JK Paasikivi, Alli Paasikivi, K. A. Fagerholm, Eero Rydman, Lempi Ahlström, Antero Viirre, Ludvig Sidberg, Svante Dahlström, Suuri Hopeakello - naiskuoro, Porin lyseon poikakuoro. VET: A–2666 - 10.9.1948 -- Va – 218 m
Elokuva on kunnianosoitus suomalaiselle kuorolaulu- ja soittoperinteelle ja tavoittaa viimeksi 1930-luvulla pidettyjen ja filmattujenkin Viipurin laulujuhlien arvokasta statusta. Järjestäjinä olivat tällä kertaa Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto.
Tarkoituksena on yhdistää eri yhteisluokkia sodan repimien tuntojen jälkeen. Kulkueeseen osallistujia oli yli 10 000 henkeä. Osallistujat jakautuivat maakunnittain, nähtävillä on runsaasti erilaisia kansallispukuja. Poliittiset kulttuurihenkilöt kunnioittavat Olympiastadionilla tilaisuutta läsnäolollaan aina presidenttipari Paasikiveä myöten. Yleisön joukossa ovat toiselta laidalta mm. Hertta Kuusinen ja ministeri Yrjö Leino.
Juhlat alkavat kunniamarssilla pitkin Helsingin katuja. Musiikkina on korkeakulttuurinen Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssi, joka vaihtuu Merikannon Merellä. Suurkuoro esittää Emil Genetzin sovittaman kansanlaulun Voi jos ilta joutuisi. Kantelekuoro laulaa vokaliisina Fredrik Ehrströmin ikivihreän Lähteellä.
Opus 7
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Felix Forsman. Käsikirjoitus: Sakari Saarikivi. Musiikin sovitus: George de Godzinsky. Selostaja: Matti Tamminen. Esiintyjät: George de Godzinsky, Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto, Radio-orkesteri, joht. Simon Parmet. VET: A-3093 – 9.12.1949 – Va -- 380 m / 14 min
Kotisoitin piano on tässä elokuvassa pääosassa. Tarina lähtee kuuluisaa bassoa Fjodor Shaljapinia säestäneen pianisti-säveltäjä George de Godzinskyn soiton ja sovitusten myötä. Godzinskyn esittäminä ja välikkein yhteen liittäminä elokuvan taustamusiikkina kuullaan mm. Franz Schubertin Impromptua, Felix Mendelssohn-Bartholdyn Rondo capriciossoa, Franz Listzin As-duuri Liebestraumia, Carl Maria von Weberin Tanssiinkutsua, Rahmanovia sekä Johann Straussin valsseja ja tietenkin Goden omia sävellyksiä. Pianotulkintojen moninaisuutta käydään läpi edellämainittujen kappaleiden kera.
Elokuvassa seurataan myös Mignon-merkkisen pianon valmistusta pianotehtaalla alkuvaiheesta loppusilaukseen. Flyygeleihin verratuilla valmiilla Mignon-pianoilla Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto esittävät Johann Sebastian Bachin konserton neljälle pianolle ja orkesterille. Simon Parmet johtaa Radio-orkesteria harvinaisessa taltioinnissa Helsingin yliopiston salissa.
Laulava sydän - traileri
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Kalle Peronkoski; B-kuvaaja: Osmo Harkimo. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. Toivo Kärki, san. Kerttu Mustonen: "Jos muistelet mua" es. 1) Leevi Linko, 2) Mauri Jaakkola, 3) Tarmo Manni, 4) Runar Tuurno. "Tule hiljaa" es. Joel Asikainen. "Satutorni" es. Tauno Palo. "Laulava sydän" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Tauno Palo, 3) Elna Hellman. "Här är gudagott att vara" / "Keväällä" (säv. ja san. Gunnar Wennerberg) es. Ossi Elstelä ja Tauno Palo. "On kiire nykyajan tunnus niin" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Annika Sipilä ja Ossi Elstelä. "Nukku-Matti -laulu" es. Tauno Palo. "Toukokuu" es. Tauno Palo. "Onnellinen ilta" es. 1) Annika Sipilä, 2) Tauno Palo. "Milloin viestin saan" es. Tauno Palo. "Jänis istui maassa" (trad.) es. Tauno Palo. "Nokipoika" (trad.) es. Eila Peitsalo. "Oli pikkuinen vallaton hiiri" es. Ossi Elstelä. "Uuninpankolla kissani vei" es. Elna Hellman. Lopussa Ossi Runne (trumpetti) ja viihdeyhtye esittävät jazzia. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Tauno Palo (kamreeri Aarno Harjas eli radiolaulaja Con Amore), Mirjami Kuosmanen (Niina Harjus). Eila Peitsalo (sairaanhoitajatar Rauni Verkkola), Elna Hellman (Anna, Harjusten kotiapulainen), Ossi Elstelä (komisario Viljami Erä eli iskelmäsäveltäjä E. Viljami), Wilho Ilmari (lääkäri), Joel Asikainen (etsivä Richard Kuusimaa), Pikku-Annika = Annika Sipilä (Annika Harjus), Leevi Linko (1. etsiväkokelas), Mauri Jaakkola (2. etsiväkokelas), Tarmo Manni (3. etsiväkokelas), Runar Tuurno (4. etsiväkokelas), Martti Katajisto (konstaapeli), Ville Salminen (matkakirjailija Håkansson), Topo Leistelä (Ylen kapellimestari), Jussi Snellman (lääkäri), Carl-Erik Creutz (radiokuuluttaja), Rauha Rentola (Ylen virkailija), Ensiesitys Helsingissä, Porissa, Riihimäellä, Tampereella ja Turussa: 30.4.1948 – tv-lähetyksiä: YLE 20.6.1969 TV1, 21.7.1974 TV2, 24.10.1989 TV1, 26.2.1994 TV1, 25.4.1998 TV2, 11.4.2001 TV1 – 16 mm:n levitys: Suomi-Filmi – VHS-julkaisu: 1989 Europa Vision – VET A-2598 – S – 85 m / 4'20'' min
Laulava sydän on Suomen Filmiteollisuuden keväinen musiikkielokuva, jossa Toivo Kärki lunasti lopullisesti kannuksensa elokuvasäveltäjänä. Hitti-iskelmiä Toukokuu, Milloin viestin saan, Onnellinen ilta ja tietenkin nimisävelmää, Helena Eevan sanoitukselle tyypillisesti tunteet kätkevä Laulava sydän tulkitsi Suomen suosituin elokuvatähti, laulutaitonsa jo 1930-luvulla Dallapé-orkesterin kanssa osoittanut Tauno Palo.
Laulavassa sydämessä Palo nähdään jopa simuloidussa tilanteessa radion äänitysstudiossa. Filmissä pilaillaan iskelmäsäveltäjän perimmäisellä olemuksella. Tässäkin tapauksessa säveltäjä (Ossi Elstelä) on siviiliammatiltaan komisario, jonka runosuoni puhkeaa sopivasti aina työaikana. Hänen alaisensa laulavat mitä kammottavimmalla tavalla Kärjen aikaisempia, Henry Theelin levyttämiä suosikkikappaleita kuten Jos muistelet mua ja Tule hiljaa.
Näihin aikoihin ns. Kärki-saundi alkoi olla jo valmis. Hän oli omaksunut kansainvälisestä äänitetuotannosta tutun konserttisaliestetiikan periaatteen, jossa orkesterin sointi pyritään siirtämään levylle mahdollisimman samanlaisena kuin luonnollisessa konserttitilanteessa. Koko suuri orkesteri äänitettiin muutaman mikrofonin avulla hallikaikuun luottaen, mikrofoni varsin kaukana äänilähteestä. Tämä teki orkesterin soinnista etäisen ja yhtenäisen niin, etteivät eri soittimet välttämättä siitä erotu. Orkesteri sinänsä oli varsin pieni, mikä toi oman vivahteensa kokonaissointuun ja teki sovitustyön helpommaksi: konserttisalisaundi-termistä voi siksi musiikkitutkijoiden Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan sanoin luopua. Kyse oli erityisestä seuratalo- tai tanssilavasoinnista, vaikka orkesteri tuntuukin jäävän varsin kauas laulajaa lukuunottamatta. Tämä valinta oli luonteenomaista hänelle myös siksi, että Kärjen studiomuusikot olivat hänelle tuttuja lavamuusikoita.
1940-luvun lopusta lähtien elokuvista valmistettiin entistä useammin trailereita, joilla houkuteltiin yleisön huomiota. Elokuvan mainoslauseet kertovat ruudulla tarinan sisältävän "kevättä, laulua, rakkautta" ja "Toivo Kärjen kauneimmat sävelet". Tähdistä huomioitiin Palo "miehekkäänä ja reimana laulajana sydämestä sydämiin". Lapsitähti pikku-Annika koettiin tietenkin vastustamattomana.
Serenadiluutnantti -traileri
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Ossi Elstelä. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Osmo Harkimo; B-kuvaaja: Pentti Valkeala. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki, sanat: Kerttu Mustonen. Laulut: "Holopaisen kupletti" es. Ossi Elstelä, "Jingle Bells/Kulkuset kulkuset" es. Henry Theel, "Monni Holopaisen naimamietteitä" es. Ossi Elstelä, ja orkesteri, joht. Alvar Kosonen, "Puistotiellä" es. Sinikka Koskela ja Henry Theel, "Katkennut sävel" es. Henry Theel ja Sinikka Koskela, "Kevätyön serenadi" es. Henry Theel. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Henry Theel (laulaja Ilmari Linnamaa), Ossi Elstelä (kiertuekoomikko Paavo Holopainen), Siiri Angerkoski (Lilja Muhonen, majurin kotiapulainen), Sinikka Koskela (Irene Parola), Veikko Uusimäki (luutnantti Klaus Armio), Kullervo Kalske (luutnantti Arvo Järvi), Kalle Viherpuu (ylikersantti Ville Mäkinen), Arvo Lehesmaa (majuri Otto Parola), Yrjö Ikonen (eversti), Markus Rautio (Markus-setä), Alvar Kosonen (kapellimestari). VET: A-2907 / 12.5.1949 – 25 % - / 75 m
1940-luvun lopulla sotilasfarssi elvytettiin uuteen nousuun. Musiikkipitoisimman sotilasfarssin Serenaadiluutnantti käsikirjoitti Rykmentin murheenkryynin isä Topias alias Toivo Kauppinen. Elokuvan tähtinä nähtiin myös korkeakulttuuriin kuuluvia tähtiä, kuten oopperalaulajat Sinikka Koskela ja mainioita rooleja useissa elokuvissa näytellyt Yrjö Ikonen. Tähdistä kirkkain oli kuitenkin "Suomen Tino Rossi", armoitettu tenorilaulaja Henry Theel ensimmäisessä elokuvaroolissaan salaa laulavana alokkaana. Theelin näyttelemistä kuvailtiin kankeaksi kuin puuhevosella, mutta onneksi virheettömät laulusuoritukset ovat todellista nautintoa. Kultivoituneista iskelmistä mainittakoon Puistotiellä, Kevätyön serenadi sekä elokuvan mollivoittoinen pääteema Katkennut sävel. Kuplettipuolen Monni Holopaisen naimamietteitä hoiteli Alvar Kososen johtaman orkesterin säestyksellä elokuvan ohjaaja-näyttelijä Ossi Elstelä, joka teki kappaleesta myös ainoan levytyksensä. Onpa mukana Markus-setäkin, jonka seurassa Henry Theel esittää hävytöntä pikkutyttöimitaatiotaan.
Orpopojan valssi -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Inkeri Marjanen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Lavastus: Ville Salminen. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: "Orpopojan valssi", "Tytön Huivi", "Juuveli ja Toijeli", "Paimenpoika", "Vosikan renki", "Laulu on iloni ja työni", Tytöt ja pojat samasta kylästä", "Sellainen on puhelin", "Tuli tuli tei", "Hiilenkantaja Jokinen", "Vihellän vaan", "Viimeinen lautta", "Nujulan talkoopolkka", "Ylioppilas", "Lindholmin Kalle heinäkuorman päällä", "Rekryytti", "Poliisina ollessani", "Mamman lellipoika", "Meripoika", "Pilanlaskija", "Kiperä polkka" (säv. ja san. J. Alfred Tanner, sov. Harry Bergström, es. Sakari Halonen), "Yellow Rose of Texas" (trad.). Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Naamiointi: Olavi Suominen. Pääosissa: Sakari Halonen (J. Alfred Tanner), Eija Inkeri (Milda), Aku Korhonen (säestäjä), Jalmari Parikka (laulaja Rulf Frapin), Veikko Linna (Helikonin johtaja), Martti Katajisto (laulajapoika), Aarne Laine (ajuri, huonetoveri), Ture Ara (lääkäri), Artturi Laakso (rakennuttaja), Irja Rannikko (taiteilija). VET: 3027 – S – 60 m – 3 min
Kuplettimestari J. Alfred Tannerin elämänvaiheista 1900-luvun alkuvuosina tehtiin kolmiosainen elokuvasarja vuosina 1950-1952. Ohjaajana toimi Ville Salminen. Tannerin rooliin kiinnitettiin ensikertalainen, lahtelainen näyttelijä Sakari Halonen (1923 – 1992). Kuplettien kuninkaan kavalkaadista Halonen tulkitsi omalla äänellään vauhdikkaimmat kuten Vihellän vaan, Nujulan talkoopolkan, Poliisina ollessani ja Kiperä polkka. Sen sijaan tunteelliset laulut kuten Tuli tuli tei, Tytön huivi ja tietenkin nimilaulun Orpopojan valssi hän lauloi Teemu Grönbergin äänellä. Kappaleiden sovitukset olivat Harry Bergströmin käsialaa. Mielitietyn Mildan roolissa nähtiin Eija Inkeri, joka oli Halosen lailla ensi kertaa kameroiden edessä.
Maija löytää sävelen -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Toivo Mattila. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Ahti Sonninen. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Pääosissa: Leena Häkinen (Maija Lehtinen), Martti Katajisto (Erkki Oravisto), Rakel Laakso (Elna Orasto), Arvo Lehesmaa (konserttimestari Orasto), Eine Laine (Ester Orasto, ent. oopperalaulajatar) Thure Bahne (kapellimestari Reino Rautala), Kaarlo Halttunen (Isoisä), Tyyne Haarla (Lempi, vanhempi kotiapulainen), Uljas Kandolin (Oolannin Åke), Rauha Rentola (Inkeri, tarjoilijatar), Sirkka-Liisa Oksanen (Kyllikki Orasto), Kyllikki Väre (Parfyymi-Anna), Jalmari Käyhkö (insinööri Veikko Pertama), Matti Lehtelä (ylikonstaapeli), Irja Kuusla (matkustajakodin pitäjä), Seppo Wallin (Keijo), Mauri Jaakkola (konstaapeli), Pentti Irjala (humalainen mies), Uolevi Lönnberg (asemamies), Mirjam Himberg, Matti Kassila, Olavi Suominen, Juhani Kumpulainen (konserttiyleisöä), Leo Jokela (pajatsonpelaaja). Helsingin ensiesitys: 28.7. 1950 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä 1961, 1971, YLE TV2: 3.2. 1988, 28.3. 1998; MTV3: 23.8. 1998 ja YLE TV1: 2.10.2002– VET 3283 – S – 60 m / 3 min
Ohjaaja Matti Kassilan kultivoitunut ote ja musiikin taju tulee selväksi jo tässä varhaisessa musiikkielokuvassa, jonka ruotsinkielinen nimi olikin hauskasti Fru Musica och Maja. Elokuvan mainoslauseen mukaisesti Maija, "luonnonlapsi suurkaupungin pyörteessä" (Leena Häkinen) tulee palvelijaksi keskiluokkaista parempaan kulttuuriperheeseen, jossa musiikki on tärkeässä osassa. Isoisä (Kaarlo Halttunen) rakentaa viuluja, isä (Arvo Lehesmaa) soittaa jousikvartetissa, äiti (Rakel Laakso) antaa pianotunteja ja soittaa antaumuksella Brahmsin Balladeja ja poika (Martti Katajisto) opiskelee säveltäjäksi. Isoäiti (Eine Laine) on menettänyt äänensä entisenä Wagner-oopperatähtenä, mutta ymmärtää parhaiten Maijan arvon ihmisenä.
"Viehättävässä mutta samalla dramaattisessa musiikkielokuvassa" seurataan Unohtumattoman ehtoon sävellysprosessia yksinlaulusta orkesterirunoelmaksi. Todellisuudessa laulun oli säveltänyt elokuvaan musiikin tehnyt Ahti Sonninen, joka sai ansaitusti musiikki-Jussin sävellystyöstään. Musiikkikauppa Fazer painatti elokuvan tunnussävelmän myös yksinlauluksi. Elokuvassa laulun esittää Matti Lehtisen äänellä vaalea sankari Martti Katajisto.
Suuri loppukohtaus dramaattisine orkesteriesityksineen kuvattiin Sibelius-Akatemian juhlasalissa.
Rovaniemen markkinoilla
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Jorma Nortimo. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Unho, Kauno Laine. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. ja sov. Toivo Kärki, san. Reino Helismaa paitsi missä toisin sanottu. ”Severi Suhosen jenkka” (Pakarinen, Helismaa), ”Mualimass’ on kaikki tarpeen”.”Rovaniemen markkinoilla”, ”Tätä minä pelkäsin”, ”Kullankaivajien jenkka”, ”Älä pettää anna itseäsi, älä anna huiputtaa –”. ”Turha toivo”. ”Varma on varmaa”. ”Reppu ja reissumies”, ”Moukan tuuri”.”Onni kangasta kutoo, kirkkaat on loimet sen –”, ”Conga” (Kärki), ”Heilini ja mä / Helinä ja mä”, ”Katuviertä pitkin”, ”Suru sydämeni täyttää, kaikki pimeältä näyttää – ”, ”Ei auta itku markkinoilla”, ”Älä selitä” (säv. ja sov. Kari Aava = Toivo Kärki, san. Helismaa), ”Onko sulla sellaista”, ”Hanuriparodia” (Pakarinen), ”Silkki-Saara” (Aava, Helismaa), ”Serenadi sulle, rakkahin – ”, ”Herra luulee olevansa napa koko roskan – ”. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindgren, Björn Korander. Pääosissa: Reino Helismaa (Roope Kormu), Esa Pakarinen (Severi Suhonen), Jorma Ikävalko (Julle Iloinen), Mai-Brit Heljo (Kemijärven Hulda), Siiri Angerkoski (Mimmi Lötjönen), Jorma Nortimo (Rovaniemen Hanski), Veikko Uusimäki (Vuotian Ville), Veikko Linna (valtaustoimiston hoitaja), Joel Asikainen (pukuvuokraamon johtaja), Marja Korhonen (Kaunis Sylvi), Eino Ritari (sokea mies), Kalle Rouni (Mikko), Antero Ruuhonen (lehtipoika), Matti Lehtelä (saluunan hoitaja), Aarne Laine (pankkivirkailija), Hannes Veivo, Anton Soini. Kuvauspaikkoja: Inari: Kaunispää, Alajoki; Rovaniemi: Ounasvaara, keskusta, Ounaskosken ranta ja silta, markkinatori, hotelli Pohjanhovi. Suomen ensi-ilta Tampereella 12.10.1951 Petit, levittäjä: Suomen Filmiteollisuus – tv-lähetyksiä 20.6.1965 YLE TV1 jne. – videojulkaisuja: Europa Vision, VTC-Video, Yleisradio Tallennepalvelu – VET A-3749 – K12 – 85 m / 4'30'' min
Kriitikoiden inhoaman (muistettakoon vaikkapa Eugen Terttulan kuolematon kirjoitus "Törky on törkyä") mutta yleisön rakastaman rillumareielokuvalajin avauksena nähtiin "ratkiriemukas kultakuumetarina", elokuva Rovaniemen markkinoilla. Mainoslauseiden mukaan elokuva on "tulvillaan hersyvää huumoria ja valloittavia lauluja". Oppaina ovat kolme kullankaivajaa, elokuvateollisuuden palvelukseen vastikään kiinnitetyt lauluveikot ja sävelnikkarit Jorma Ikävalko (1918-1987), Esa Pakarinen (1911-1989) ja Reino Helismaa (1913-1965).
Helismaan kynästä oli myös samaan aihepiiriin liittyvä näytelmä Kultakuumetta. Kelpo jätkille sanelee konekivääritulituksena takaisin SF:n vakiokasvo Siiri Angerkoski. Hauskoista yksityiskohdista voi mainita esimerkiksi Erkki Junkkarisen laulaman Kohtalo kutoo, jonka kuitenkin levytti Henry Theel. Esa Pakarinen esittää väärentämättömällä tyylillään, ilman hampaita tietenkin, kappaleen Moukan tuuri. Jomi Ikävalko laulaa heiloistaan laulut Heilini ja mä sekä Onko sulla sellaista. "SF:n Shakespeareksi" nouseva Reino Helismaa laulaa maailmanmurjomasta miehestä kupletin Älä selitä. Kappaleen Reppu ja reissumies kaverukset esittävät yhdessä, levytyksen teki kuitenkin Matti Louhivuori. Nasevana pääkonnana melskaa rillumareiohjaajaksi leimattu ohjaaja Jorma Nortimo (1906- 1957). "Siispä viettäkää tuokio irti maasta!"
Rovaniemen markkinoilla aloitti Suomen Filmiteollisuuden rahasampoksi kolmeksi vuodeksi muodostuneen Rillumarei-tuotannon 1951. Hei, rillumarei! oli mainitun elokuvan itsenäinen jatko-osa ja jäi tämän tuotantolinjan viimeiseksi, tuotantoyhtiön näkökulmasta samaa linjaa jatkoivat Pekka ja Pätkä –elokuvat.
Rillumarei-elokuvat muodostuivat symboliksi siinä keskustelussa, jossa populaarikulttuuri (tai jopa matalakulttuuri) kohtasi korkeakulttuurin. Kyse ei ollut pelkästä huumorista, vaan Rillumarei-elokuvat esittivät sotahuudon korkeakulttuuria vastaan täysin avoimesti. Se käy ilmi esimerkiksi T. J. Särkän elokuvan veropäätöstä koskevasta valituksesta Valtion elokuvalautakuntaan: "[…]siinä tuodaan hiukan hymyilyttävään valoon se tärkeäksi tekeytyvä 'taiteellisuus', jolla nykyään meillä silataan kaikki hyvinkin vinoille raiteille vievät näytelmät ja elokuvat. Toistamme edelleen, että yksistään se, että käsikirjoituksen tekijänä on Reino Helismaa ei saa olla syynä elokuvan tuomitsemiseen korkeampaan veroluokkaan."
Kriitikkojen tuomio oli lähes yksituumainen: "Täytyykö nyttemmin jo tällaisin keinoin puolustaa renkutusmusiikkia, taidemusiikkia ja kulttuuriharrastuksia vastaan", kysyi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi tiivistäen korkeakulttuurin ajatukset matalasta.
Elokuvien vastaanottoa tutkinnut Merja Haakana kuitenkin toteaa, että aika tekee tehtävänsä. Kritiikin sävy on muuttunut nykypäivää lähestyttäessä. "Rillumarei-elokuvista puhutaan kulttuurina, Rovaniemen markkinoilla on saanut kulttielokuvan maineen", Haakana toteaa.
Rillumarei-elokuvista onkin tullut eräänlaisia historiallisia dokumentteja. Ne saivat aikaan sen, että sankareiksi nousivat tavalliset kulkurit ja jätkät, jotka sittemmin tulivat merkittävään osaan 1950-luvun elokuvassa. Näin ne syrjäyttivät aiemmat tapahtumaympäristöt kuten pääkaupungin seurapiirit ja romanttiset maaseutuidyllit. Samalla syntyi ns. syvien rivien kulttuuri.
Rillumarei-elokuvien arvostuksen takana on Haakanan mukaan myös ns. camp-asenne. "Tämä postmodernistiselle kulttuurille ominainen piirre voidaan ymmärtää muka-vakavana suhtautumisena ei-vakavana pidettyihin kulttuurituotteisiin. Esimerkiksi elokuvien tekotapa saa nykykatsannossakin luonnehdinnakseen 'hutaisemalla tehty', 'alkeellinen' tai 'lapsenomainen'".
"Niiden voima on kuitenkin aitoudessa ja rehellisyydessä. Elokuvat eivät pyri olemaan yhtään sen enempää kuin ovatkaan. Samalla niistä löytyy campille ominainen kieli poskella –meininki."
Filmiseppo katsaus 28
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Louis Armstrong, Thelma Middleson, Ossi Aalto, Ossi Runne, Toivo Kärki, Erik Lindström, Klaus Salmi. VET: A-3031 / 13.10.1949 – Va – 210 m – 10 min (esitetään n. 2 min ote)
Tässä harvinaisessa uutisvälähdyksessä nähdää kuinka helsinkiläiset musiikki-ihmiset ottavat vastaan idoliaan, jazzkuningas Louis Armstrongia orkestereineen Malmin lentokentällä syksyllä 1949. Vastaanottajien iloisessa joukossa musiikkitervehdyksensä antavat mm. Klaus Salmi, Toivo Kärki, Ossi Runne, Erik Lindström ja Ossi Aalto. Messuhallissa pidettävän konsertin ilmoitetaan olevan loppuunmyyty. Taiteilijoita piirittävät myös konserttitoimiston ja aikakauslehtien edustajat.
Juhannusyö Kuusamossa
Suomi-Filmi 1948. Tuotanto: Kansan Elokuva Oy. Käsikirjoitus, leikkaus: Ahti Ilomäki. Kuvaus: Reino Tenkanen. Selostus: Topo Leistelä. Esiintyjät: Reino Helismaa, Lulu Paasipuro, Maininki Wilska, Kalle Karvonen, Veikko Usva, Topo Leistelä. VET: A-2771 / 21.12.1948 – Va – 250 m / 9 min
Elokuvan tilasi Työväen Ohjelmapalvelu ry (TOP) Kansan Elokuva Oy:lta, jossa Toivo Kärki työskenteli ennen Fazer-Musiikkiin siirtymistään. Yhdistyksen toiminnan kuvaus alkaa ohjelmatoimistosta, jossa valmistellaan esiintymismatkaa Kuusamoon. Suunnittelemassa ovat matkaajat Reino Helismaa sekä jatkosodan rintamakiertuetähti Lulu Paasipuro. Juhannusjuhlat Kuusamossa käynnistyvät sodan osittain turmelemien maisemien näyttämisellä. Kuusamon kirkonkylä on jouduttu rakentamaan uudelleen saksalaisten tuhopolton jälkeen. Perinteistä juhlaa vietetään Kuusamon Rukatunturilla eli luonnossa suomalaisittain. Läsnä ovat romanit ja tietenkin paikallinen kauneuskuningatar Miss Rukatunturi valitaan. Juhlayleisö tanssii lavalla ja nauttii taiteilijoiden lausunta- ja lauluesityksistä. Myös paikallispoliitikot (Kalle Karvonen ja Veikko Puskala) ovat äänessä. Valokuvaaja ottaa taustafondia vasten kuvia juhannusasuisista pariskunnista. Lulu Paasipuro laulaa Reino Helismaan säestäessä häntä kitaralla.
Laulu tunturille
Suomi 1949. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulujen sanat: Reino Helismaa. Esiintyjät: Tapio Rautavaara, Reino Helismaa. VET: A-2942 / 16.6.1949 – Va – 275 m / 10 min
Sodanjälkeinen viihdetrubaduuriparivaljakko Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara esittävät kaksiäänisesti Helismaan sanoittaman laulun Lähde lähde tunturille. Laulun sävel on lainattu kansansävelmästä Rakkauden tuli palaa. Maisemakuvissa parivaljakko on vaimoineen ja ystävineen (Olli, Kale, Kirsti) yksityisellä hiihtolomalla ja antanut kameran seurata mukana aivan estottomasti lasketteluja kaatumisineen ja sen jälkeisine syleilyineen. Päivän railakkaiden touhujen jälkeen asetutaan rakovalkealle, jonka hohteessa Tapio Rautavaara laulaa Helismaan säveltämän ja sanoittaman, myöhemmin kuuluisuuteen nousseen Rakovalkealla -kappaleensa. Reino Helismaa laulaa toista ääntä kertosäkeessä tässä parivaljakon hienoimmassa tunnelmapalassa. Äänitykset ovat aivan ainutlaatuisia. Näitä versioita ei koskaan julkaistu. Tapio Rautavaara levytti Rakovalkealla vasta vuoden 1950 lokakuussa, jossa kertosäkeessä häntä avusti mieskvartetti (Rytmi R 6090, 30.10.1950). Sovituksen teki levytykseen Toivo Kärki, molempien herrojen yhteistyökumppani.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 27.9.2006
Dokumentin ytimessä 32: Soi sävel, sykkii laulajan sydän 1945-50
Jean Sibeliuksen (1865-1957) sinfonioista Ensimmäistä ja Toista olivat aikalaiset kuunnelleet manifesteina sortokauden venäläistämistä vastaan. Myöhemmin säveltäjä kielsi, että musiikin ulkopuolelta sinkoilevilla kipinöillä olisi ollut inspiroiva merkitys, kunnes talvisota sytytti sinfoniat uudelleen kansakunnan kohtalonmusiikiksi. Neuvostoliiton panssareiden ja hävittäjien hyökätessä ne tehostivat uutisfilmien ääniraidalta sodan konfliktia ja vyöryttivät finaaleissaan mustavalkoisiin kuviin talvisodan hengen.
Sodat päättyivät Suomen rauhantekoon. Sibeliuksen arvo sotasyyllisyyden yläpuolelle kuuluvana merkkimiehenä vain korostui. Valvontakomission kiristäessä otettaan hän salli poikkeuksellisesti Finlandia-Kuvan kameramiesten kuvata itseään "isänmaan asian hyväksi". Ainolaan erakoitunut maestro ymmärsi hyvin kuvaustilanteen vaatimukset. Hän esittäytyi kameralle suurmiehenä signeeraten lyhytfilmin Jean Sibelius (1945) kansallisen identiteetin nuhteettomana symbolina.
Toisin kävi Toivo Kärjen (1915-1992). Hän sävelsi toisen maailmasodan vuosina suomalaisen iskelmämelankolian ensimmäiset koskettavat laulut, jotka hyväksyttiin kansalliseen kulttuuriin kuuluviksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Syrjäytyminen virallisen kulttuurin kentiltä iltamakiertueiden keikkalaulajiksi kohtasi myös rintamien suosikkiviihdyttäjiä Oskari Olavi Virtaa (1915-1972), Henry Per-Erik Theeliä (1917-1989), Reino "Repe" Helismaata (1913-1965), Kaj Tapio Rautavaaraa (1915-1979) ja Feliks Esaias "Esa" Pakarista (1911-1989).
Valvontakomission ajan virallinen Suomi arvosti kansanomaista viihdettä vähiten. Myös sodan jälkeen käynnistynyt uutiskuvaus varoi aluetta, sillä vain Veikko Itkosen (1919-1990) Jälleen Uutta –katsauksissa nähtiin välähdyksiä Iloisesta Teatterista ja Punaisen Myllyn kabareesta tanssikiellon päätyttyä vuonna 1948. Samana vuonna Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston kamerataituri Aimo Jäderholm kuvasi "rillumarei"-elokuvien tulevaa sanoittajaa Reino Helismaata ja reissumiesviihteen trubaduuria Tapio Rautavaaraa hiihtolomalla Lapissa. Laulu tuntureille (1948) jäi Rautavaaran ja Helismaan yhteisen kiertue-elämän symboliseksi muistoksi. Maaselän rintamaradion entisen trubaduurin ja Syvärin radion sanataiturin tiet erkanivat vuonna 1950, ennen kuin Rovaniemen markkinoilla seuraavana vuonna ehti lyödä rillumareiviihteelle alkutahdit.
Elokuvan tunnuslaulun sävelet kuultiin jo ennen ensi-iltaa sitä mainostaneen trailerin otteesta. Pääelokuvan kuvista ja äänistä leikattu mainosfilmi, traileri, nousi kukoistukseen raakafilmipulan päättymisen myötä. Sen lyhyiksi sitaateiksi pakatuissa välähdyksissä esiteltiin kuin varkain revyyn ja iskelmäviihteen tähtiä, jotka ajan moralisoiva konsensus torjui tykkänään veronalennukseen oikeuttavan lyhytelokuvan alueelta.
Vuoteen 1948 mennessä nousi ennakkomainonnan kärkeen trailerien lukumäärässä ja niiden tiheän vetäväksi leikatun sisällön ansiosta Oy Suomen Filmiteollisuus. Vuoden 1948 alussa sai yhtiön Laulava sydän vetoapua trailerista, jossa lippuluukuille houkuttelivat Toivo Kärjen iskelmien soinnut ja Iloisen Teatterin estraadilla vieraillut pääosan tähti Tauno Palo (1908-82).
Vuoden 1948 syyskuussa väläytti Kalle Aaltosen morsianta ennakoiva traileri valkokankaalle merimieslaulua esittävän Olavi Virran. Ensimmäistä elokuvarooliaan vetävä Virta jäi vielä 1940-luvun kirkkaimman tähden Henry Theelin varjoon, joka oli laulanut itsensä kansan sydämiin Messuhallin asemiesiltamissa vuonna 1942. Theel oli "löytynyt" Jyväskylästä sotasairaalasta, kun hän oli esiintynyt eräissä sairaalan sisäisissä viihdytystilaisuuksissa. Miehen maine kantautui kaupungille ja hän teki hyväntekeväisyyskeikkoja paikallisessa ravintolassa sotainvalidien hyväksi. Reino "Palle" Hirvisepppä sai asiasta kuulla ja lähetti kutsun Messuhallissa pidettyyn ensimmäiseen asemiesiltaan, joka tallennettiin filmillekin.
Alikersantti Theelin tenori hurmasi kansan ja teattereissa pyörinyt Puolustusvoimain katsaus teki miehestä tähtiainesta, jonka SF-elokuvateollisuuden oli helppo muokata Serenaadiluutnantin sankariksi, vaikka miehellä itsellään olikin asiasta eri näkemys: "Kyllä minä sitten olin onneton näky, ihan kuin rautakangen niellyt koko ajan! Mutta niinhän se tahtoo olla, että ihminen aina jännittää väärissä paikoissa. Vaikka ei se minulle mikään kolaus ollut. En nimittäin koskaan ole kuvitellut olevani mikään näyttelijä, ja kaikkein vähiten sellaista ajattelin Serenadiluutnantin nähtyäni", Theel sanoi eräässä haastattelussaan 1949. Ennen Kärjen lauluilla ja jermuviihteellä varusteltua pääkuvaa laskettiin jälleen pilottina teattereihin traileri. Se korosti Theelin koomikon ominaisuuksia, vaikka hän myös lauloi lyhyen hetken Kärjen hänelle säveltämää tangoa. Silloin Theel oli jo värvätty Kärjen orkesterin laulusolistiksi.
Orpopojan valssi (1950) oli J.Alfred Tannerin (1884-1927) elämästä kertova elokuva. Sen traileri toi vuoden 1950 avauksena näytille Tannerin kupletteja laulelevan uuden tähden Sakari Halosen (1923-1992). Trailerin loppuun liitetty lause "Onnen poika joka saa seurata säveltesi jälkiä kuin minä"oli kuin linjaus tuleville reissulaulajille, jotka astelivat SF-elokuviin jätkän saappaissa rillumareita hoilaten.
Veronalennukseen oikeuttava virallinen muusikkokuvasto sai vuonna 1946 Jean Sibeliuksen rinnalle toisen korkeakulttuurisen peruspilarin. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto valmisti akateemisten musiikkiopintojen ahjosta lyhytkuvan Sibelius-Akatemia, jonka tiloissa musiikitaiteen merkkimiehet opettivat tulevia kykyjä. Vuotta myöhemmin Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosaston Topo Leistelä taltioi kouluorkesterin korkeakulttuurisesti raikuvan esityksen. Elokuvan nimi oli nokkelasti alkusoinnutettu: Nekalan nokkelat nuottiniekat (1947). Ja vuosi tämän jälkeen Felix Forsmanin perustama yhtiö Felix-Filmi kuvasi lyhytfilmiin Opus 7 Fazerin pianotehtaan designia ja sen perään virtuoosiesityksen neljällä Fazerin pianolla.
Lisäksi Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston veroinen Filmiseppo teki vuosina1947-8 merkittävän musiikkilyhytkuvien sarjan, joka käsitteli sekä eheytyvän kansallisen kuoroliikkeen että harmonikkataiteen mestarit. Kamerat siirtyivät kuitenkin vääjäämättömästi vapaalle, rillumarein ja mollimusiikin pariin jolle löytyi kansan syvien rivien tilaus.
Suomi oli avannut ilmasillan länteen. Sitä myöten saapui Helsinkiin vuonna 1949 Louis Amstrong (1901-1971) amerikkalaisen viihdemusiikiin lähettiläänä Filmisepon ja kilpailevan Suomi-Filmin kameralyhtyjen valokeilaan. Kameroiden silmät suunnattiin autonlavalla Malmin lentokentällä soittaviin popliinitakkisiin miehiin. Kun he laskeutuivat kameroiden eteen tummaihoisen esikuvansa ympärille, erottui joukosta 1930-luvulla jazzmuusikkona aloittanut, suomalaisen tangomusiikin maestro Toivo Kärki. Hän oli palannut hetkeksi juurilleen kunnioittamaan idoliaan ja sitä soulia, joka herätti henkiin suomalaisen surun ja katoavan ilon sävelet.
Jean Sibelius
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki (assistentti). Äänitys: Kurt Vilja. Lavastus: Jaakko Hurme. Leikkaus: Kalevi Lavola. Musikaalinen johto: Martti Similä. Esiintyjät: Anja Ignatius (viulu), Yrjö Selin (sello), Timo Mikkilä (piano), Sibeliuskvartetti: Erik Cronvall (viulu), Hugo Huttunen (II viulu), Erik Karma (alttoviulu) ja Artto Granroth (sello); Suomalaisen Oopperan baletti: Alexander Saxelin (Scaramouchen ohjaus), Irja Koskinen (Blondelaire), Kaarlo Hiltunen (Leilon); Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Martti Similä ja Jussi Jalas. VET: A-2132 / 15.11.1945 – Va – 400 m / 14' 30"
Säveltäjämestari, sinfonikko Jean Sibelius (1865-1957) oli musiikkeineen usein lyhytelokuvien innoituksen lähteenä. Jo vuonna 1927 Aho & Soldan valmisti dokumenttinsa Villilintujen parissa alkukuvaksi mykkäelokuvan Jean Sibelius kotonaan (1927). Elokuvassa Sibelius perheineen näyttäytyi kotiseudullaan, Tuusulassa sijaitsevan Ainolan pihapiirissä sikaria poltellen. Perhe musisoi myös yhdessä.
Vuonna 1945 vietettiin Sibeliuksen 80-vuotisjuhlaa ja tapausta juhlistettiin kahdella dokumentilla: Aho & Soldan valmisti dokumentistaan päivitetyn version ja Suomi-Filmin tytäryhtiö Finlandia-Kuva kunnioitti yhtiönsä nimisäveltäjän tuotantoa runsaalla esittelyelokuvalla. Elokuva alkaa tietenkin Finlandialla, mutta näyttää kuitenkin Sibeliuksen tuotantoa mahdollisimman monipuolisesti. Timo Mikkilä soittaa flyygelillä helmeilevän Impromptun op. 5 nro 5, jossa on häivähdyksiä Sibeliuksen tunnetummasta pianotuotannosta, esimerkiksi klassikon maineen saaneesta Puu-sarjan teoksesta Haapa. Esikuvansa ehdotuksesta vuonna 1933 nimetty, vuonna 1931 radiotoimintaa varten perustettu Sibelius-kvartetti esittää nopean osan jousikvartetosta Voces intimae. Kesällä 2006 kuollut baletin tanssisolisti, useissa elokuvissakin tanssinut Kaarlo Hiltunen (1910-2006) esittää dramaattisen kohtauksen baletista Scaramouche korkkiruuvikiharaisen Irja Koskisen kanssa. Komeat lavastukset Suomi-Filmin Munkkisaaren studioon suunnitteli Jaakko Hurme. Helsingin kaupunginorkesteri soittaa itseoikeutettujen, legendaaristen Sibelius-orkesterinjohtajien Martti Similän ja Jussi Jalaksen johdolla suurinta orkesterimusiikkia. Similä esimerkiksi johtaa Sinfoniaa nro 2. Arvokkaasti vanhentunut Sibelius käyskentelee Ainolan tanhuvilla, tutkii partituureista Bachin musiikkia, istahtaapa flyygelinsä ääreen ja ilahduttaa soitollaan ahkerasti kutovaa Aino-vaimoaan. Sibelius näytetään harvinaisessa otoksessa jopa sävellyspuuhissa! Elokuva otettiin uudelleen teatterilevitykseen vuonna 1956.
Sibeliuksen kuolema vuonna 1957 ylitti uutiskriteerit meillä ja muualla. Maan suru sekä juhlavat hautajaiset taltioitiin Suomi-Filmin komeaksi lyhytelokuvaksi Jean Sibelius - viimeinen matka (1957). Timo Koivusalo tarttui säveltäjän elämäkertaan vuonna 2003 biopic-elokuvassaan Sibelius, jossa käytiin läpi säveltäjän uraa ja elämänvaiheita askel askeleelta. Näköiskuvaan pyrkivinä nuorena Sibeliuksena ja vanhana Sibeliuksena nähtiin Martti Suosalo ja Heikki Nousiainen. Perehtyminen oli ohjaajalla kiitettävää aina Lahden Sinfonikkojen kanssa tehtyä juhla-cd-levyä myöten.
Sibelius-Akatemia
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Sulho Ranta. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. Esiintyjät: Eeva-Liisa Hirvonen (sello-oppilas), Inkeri Rantasalo (sellotunnin pianosäestäjä), Touko Laaksonen, Sirkka Harjunmaa (säveltapailuoppilaita), Arvi Karvonen (säveltapailun opettaja), Veikko Haikonen (soinnutuksen opiskelija), Aarre Merikanto, Ernst Linko (sävellyksen opettajat, pianodiplomin arvostelija), Helvi Leiviskä (kirjastonhoitaja), Erik Cronvall (jousikvartetin opettaja), Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist, Esko Valsta (jousikvartetti), Väinö Sola (laulunopettaja), Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola (laulunopiskelijat oopperatunnilla), Sirkka Pietarinen (oopperan säestäjä), Sulho Ranta (juhlakantaatin johtaja, pianodiplomin arvostelija), Eero Bister (orkesterin konserttimestari), Martta Ansala, Egon Böckerman, Tapani Valsta (urkuoppilaat), Janne Rautio, Paavo Raussi, Elis Mårtenson (urkujensoiton opettajat), Klara Grenman, Anne-Marie Jagerskiöld (pikkupianistien pianonsoitonopettajat), Rolf Bergroth, Margaret Kilpinen, Ilmari Hannikainen (pianonsoiton opettajat), Sylvia Lilius-Stenius, Kirsti Nousiainen, Karin Lindroos (pianonsoiton opiskelijat), Leena Siukonen-Penttilä (pianodiplomin suorittaja), Martti Paavola (pianodiplomin säestäjä), Kaija Kakkuri (pianodiplomin arvostelija). VET: A–2243 - 13.8.1946 - Va – 310 m / 11 min
Vuonna 1938 nimenmuutoksen kokeneen Sibelius-Akatemian esittelyelokuva alkaa jylhästi Sibeliuksen toisen sinfonian sävelillä samalla kun valkokankaalla näyttäytyy nykyäänkin Sibelius-Akatemian tiloihin kuuluva Pohjoisen Rautatiekadun toimipiste. Helsingin musiikkiopistosta ja Helsingin konservatoriosta yhdeksi yliopistoista noussut Sibelius-Akatemia tekee selväksi sodanjälkeisen opetuksen korkeatasoisuuden vyöryttämällä kavalkadin tärkeistä henkilöistä. Perustaja Martin Wegeliuksen ja säveltäjien Jean Sibelius, Leevi Madetojan ja Erkki Melartinin rintakuvien myötä siirrytään talon aulasta luokkiin seuraamaan oppitunteja. Ensin nähdään nuori sellisti Eeva-Liisa Hirvonen, joka harjoittelee Inkeri Rantasalon säestäessä, sitten kuva siirtyy tarkkailemaan Arvi Karvosen säveltapailua alias solfatuntia primavistakirjoituksineen, mitä on mielenkiintoista verrata nykyisiin opetusmetodeihin.
Oppilaiden joukossa nähdään myös pianisti Sirkka Harjunmaa sekä myöhemmin Tom of Finlandina kuuluisuuteen noussut Touko Laaksonen! Kirjastonhoitaja, säveltäjä Helvi Leiviskä etsii Sibeliuksen nuoruudenteoksena kirjoittaman jousikvartetin, jota pian harjoitellaan viulisti Erik Cronvallin johdolla. Kvartetin muodostavat Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist ja Esko Valsta. Oopperalaulaja, mm. Vaimoke –elokuvassa Ansa Ikosen kanttori-isää näytellyt Wäinö Sola pitää oopperan mestariluokkaa. Työnalla on naistertseton (Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola) esittämä korteista ennustamis –kohtaus Georges Bizet'n oopperasta Carmen. Sirkka Pietarinen säestää heitä. Sibelius-Akatemian konserttisalista on taltioitu Martin Wegeliuksen Toukokuun 6. päivä –juhlakantaatin esitys. Urkujensoiton maailmaan elokuvan katselijat johdattavat nuori Janne Rautio, Lasse Mårtensonin isä, urkutaiteen professori Elis Mårtenson sekä urkupedagogi Paavo Raussi. Erityisesti pianotunneista on lukuisia esimerkkejä. Opettajina ovat mm. legendaariset suomalaisen sävellysmaailman luojat Ilmari Hannikainen, Sulho Ranta ja Ernst Linko. Pianonsoiton diplomia säestää pianonsoiton opetuksen perusteoksia kirjoittanut Martti Paavola. Antoisaa on nähdä väläys myös säveltäjä Aarre Merikannon ja Ernst Lingon ohjaamasta soinnutustunnista.
Nekalan nokkelat nuottiniekat
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotanto: Toivo Särkkä. Ohjaus ja suunnittelu: Topo Leistelä.Kuvaus: Felix Forsman. Ääni: Kurt Vilja. Esiintyjät: Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoro, Tampereen poikaorkesteri, Antti Jussila (lapsikuoron johtaja), Osmo Hietala (säestäjä), Pekka Hildén (laulusolisti), Rauno Lehtinen (orkesterilainen). VET: A–2418 – 19.6.1947 - Va – 290 m / 10 min
Suomi-Filmistä kilpailevaan yhtiöön, Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvaosaston johtajaksi siirtynyt Topo Leistelä jatkoi uudessa yhtiössä erikoistumistaan musiikkilyhytelokuviin. Jo vuonna 1935 hän oli valmistanut elokuvan Laulu ja soitto on ilomme Viipurin musiikkiopiston huippulahjakkaista kasvateista.
Leistelä jatkaa samoilla linjoilla tälläkin kertaa: esittelyn kohteena on Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoron ja Tampereen poikaorkesterin elämäniloinen konsertti, joka pidettiin Helsingissä pääsiäisenä 1947.
Antti Jussilan ja Osmo Hietalan perustama Nekalan lapsikuoro oli pitänyt ensimmäisen konserttinsa vuonna 1945 Tampereen Raatihuoneella. Kuoroon kuului 60 poikaa ja tyttöä ja orkesterissakin oli 30 eri-ikäistä soittoniekkaa. Nuorin heistä oli polvenkorkuinen ja vasta 8-vuotias!
Orkesterissa soittaa myös myöhempi säveltäjä, lähes kansansävelmäksi muodostuneen Letkiksen ja elokuvamusiikkiakin (esim. Vodkaa komisario Palmu, 1969) säveltänyt Rauno Lehtinen (1932 – 2006).
Lastenlaulujen ohella kuoron ohjelmistoon kuului myös vakavampaa isänmaallista ohjelmistoa Suomen jälleenrakennuksen tukemiseksi. Ensimmäisenä numeronaan lapset esittävätkin myös kasvoiltaan vakavina Fredrik Paciuksen Hymnin ensimmäisestä suomalaisesta oopperasta Kaarle Kuninkaan metsästys. Tekstin oli kirjoittanut "satusetä" Zacharias Topelius ja suomentanut lastenkirjallisuuden isähahmoihin kuulunut Jalmari Finne.
Lasten repertuaari ulottuu tunnelmallisesta Iltakelloista tuttuun lastenlauluun, Jussi Jalaksen säveltämään ja sanoittamaan Putte-Possun nimipäivät. Jälkimmäisen laulun kuvituksena lapset ovat kunnon kesteillä suklaakakun kimpussa. Poikasolisti Pekka Hildén laulaa Suomen ihania maisemia esitellen Laps' Suomen Paciuksen ja Topeliuksen musiikkinäytelmästä Kypron prinsessa (1860). Loppulauluna kuullaan harvinaisempi, suorastaan hehkutetusti esitetty kuorolauluversio Porilaisten marssista, jonka on säveltänyt C. F. Cress, ja sanoittanut alun perin ruotsiksi J. L. Runeberg. Suomennus on Heikki Klemetin.
Harmonikkamestareita
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Paul Norrback, Onni Laihanen, Aarre Lievonen, Toivo Manninen, Aimo Känkänen, Sixten Wallin, Grete Marsel, Stefan Dahlen. VET: A–2400 - 10.4.1947 - Va – 200 m / 7 min
Kuudennet pohjoismaiset harmonikkakilpailut pidettiin vuonna 1947 ensimmäistä kertaa Suomessa. Harmonikkamestarin tittelistä kilpaili kaikkiaan 8 osanottajaa. Suomalainen harmonikkataituruus olikin levinnyt Vili Vesterisen viitoittamalla tiellä. Kilpailun nuorin osanottaja oli Myrkyn kylästä kotoisin oleva luonnonlahjakkuus Paul Norrback (1930 – 1995), joka soittaa pianokappaleena tunnetun, Fredéric Chopinin säveltämän taiturikappaleen Fantaisie-Impromptu vuodelta 1834. Norrback pääsi nuorena kuuluisuuteen ja lähti jo 1940-luvun lopulla vuosia kestäneille Yhdysvaltain kiertueille.
Uraansa jo vakiinnuttanut Onni Laihanen (1916–1956) virittelee hanurillaan unkarilaisia säveliä ja sovittelee sormiaan Niccolo Paganinin virtuoosisen Ikiliikkujan (Moto perpetuo, Allegro di concerto, op. 11) tahtiin. Ruotsalainen Sixten Wallin esittää harmonikkaklassikon, José Padillan säveltämän El Relicadion. Toinen ruotsalaistaitelija Stefan Dahlen Gioacchino Rossinin Rapsodian nro 2 c-molli. Suomen joukkueen mainetta puolustivat Norrbackin, Laihasen ja Toivo Mannisen lisäksi Aarre Lievonen ja lähinnä urkurina Aimo Känkänen. Norjalainen Ehrling Erlichsen oli kuitenkin ylivoimainen voittaja soittaessaan esimerkiksi Ludwig van Beethovenin Kuutamosonaatin (pianosonaatti no 14, opus 29, cis-molli) viimeistä osaa. Toinen palkinto meni Suomeen Toivo Manniselle (1914–1980), joka selostustekstin mukaan "hurmasi yleisön valkealla smokillaan ja erityisen ansiokkaalla soitollaan".
Sävelsointuja säilömässä
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Klaus Salmi (orkesterin johtaja), Decca-orkesteri, Eero Väre, "Eino Samuli" (laulusolistit). VET: A–2625 - 1.7.1948 – Va – S – 345 m / 7' 57"
Elokuva kuvaa suomalaista äänilevyteollisuutta. Kamera taltioi Decca-yhtiön äänitystilaisuutta jossa tahtipuikkoa heiluttaa Klaus Salmi. Orkesterina on Decca-orkesteri, joka esittää repäisevästi runsaasti solistisia numeroita sisältävää tangoa. Pianistina on mahdollisesti Väinö Tamminen. Työn alla 5. huhtikuuta 1948 on mm. Decca-savikiekko SD 5025 (5.4.1948), jossa Eero Väre (1915 - 1972) laulaa Casimir Edelmannin säveltämän ja Kerttu Mustosen sanoittaman valssin Lumottu maa.
Säveltäjä Casimir Edelmann on elokuvasäveltäjänäkin toimineen Toni Edelmannin isä ja näin ollen näyttelijä-laulaja Samuli Edelmannin isoisä.
Äänitystapahtuman kuvaus keskittyy mikrofonin ääressä tunnelmoivaan laulajaan ja soittajistoon, mutta myös äänittämön puolella käydään. Kuva-aineisto on hyvin ainutkertaista, myöhemmissä dokumenteissa tähän ei ole tiedetty palata…
Nimimerkki Eino Samulin uudelleen sanotetuista kansanlauluista koottua Helsinki-laulua kuvitetaan erilaisilla näkymillä Helsingistä ja vaikkapa Tukholmaan matkaavasta lentokoneesta. Lieneekö kappaletta kuitenkaan koskaan tuotu yleisön nähtäville? Ja toisaalta kuka onkaan laulaja Eino Samuli? Sikermän aineksina ovat mm. Tuoll' on mun kultani, Oolannin sota sekä Jules Sylvainin Lentäjän valssi. Eläväistä koostetta voi pitää myös varhaisena musiikkivideona.
Laulusta me voimaa saamme
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, kuvaus: Eino Itänen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Väinö Pesola, Jussi Jalas, Altti Järvinen, JK Paasikivi, Alli Paasikivi, K. A. Fagerholm, Eero Rydman, Lempi Ahlström, Antero Viirre, Ludvig Sidberg, Svante Dahlström, Suuri Hopeakello - naiskuoro, Porin lyseon poikakuoro. VET: A–2666 - 10.9.1948 -- Va – 218 m
Elokuva on kunnianosoitus suomalaiselle kuorolaulu- ja soittoperinteelle ja tavoittaa viimeksi 1930-luvulla pidettyjen ja filmattujenkin Viipurin laulujuhlien arvokasta statusta. Järjestäjinä olivat tällä kertaa Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto.
Tarkoituksena on yhdistää eri yhteisluokkia sodan repimien tuntojen jälkeen. Kulkueeseen osallistujia oli yli 10 000 henkeä. Osallistujat jakautuivat maakunnittain, nähtävillä on runsaasti erilaisia kansallispukuja. Poliittiset kulttuurihenkilöt kunnioittavat Olympiastadionilla tilaisuutta läsnäolollaan aina presidenttipari Paasikiveä myöten. Yleisön joukossa ovat toiselta laidalta mm. Hertta Kuusinen ja ministeri Yrjö Leino.
Juhlat alkavat kunniamarssilla pitkin Helsingin katuja. Musiikkina on korkeakulttuurinen Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssi, joka vaihtuu Merikannon Merellä. Suurkuoro esittää Emil Genetzin sovittaman kansanlaulun Voi jos ilta joutuisi. Kantelekuoro laulaa vokaliisina Fredrik Ehrströmin ikivihreän Lähteellä.
Opus 7
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Felix Forsman. Käsikirjoitus: Sakari Saarikivi. Musiikin sovitus: George de Godzinsky. Selostaja: Matti Tamminen. Esiintyjät: George de Godzinsky, Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto, Radio-orkesteri, joht. Simon Parmet. VET: A-3093 – 9.12.1949 – Va -- 380 m / 14 min
Kotisoitin piano on tässä elokuvassa pääosassa. Tarina lähtee kuuluisaa bassoa Fjodor Shaljapinia säestäneen pianisti-säveltäjä George de Godzinskyn soiton ja sovitusten myötä. Godzinskyn esittäminä ja välikkein yhteen liittäminä elokuvan taustamusiikkina kuullaan mm. Franz Schubertin Impromptua, Felix Mendelssohn-Bartholdyn Rondo capriciossoa, Franz Listzin As-duuri Liebestraumia, Carl Maria von Weberin Tanssiinkutsua, Rahmanovia sekä Johann Straussin valsseja ja tietenkin Goden omia sävellyksiä. Pianotulkintojen moninaisuutta käydään läpi edellämainittujen kappaleiden kera.
Elokuvassa seurataan myös Mignon-merkkisen pianon valmistusta pianotehtaalla alkuvaiheesta loppusilaukseen. Flyygeleihin verratuilla valmiilla Mignon-pianoilla Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto esittävät Johann Sebastian Bachin konserton neljälle pianolle ja orkesterille. Simon Parmet johtaa Radio-orkesteria harvinaisessa taltioinnissa Helsingin yliopiston salissa.
Laulava sydän - traileri
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Kalle Peronkoski; B-kuvaaja: Osmo Harkimo. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. Toivo Kärki, san. Kerttu Mustonen: "Jos muistelet mua" es. 1) Leevi Linko, 2) Mauri Jaakkola, 3) Tarmo Manni, 4) Runar Tuurno. "Tule hiljaa" es. Joel Asikainen. "Satutorni" es. Tauno Palo. "Laulava sydän" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Tauno Palo, 3) Elna Hellman. "Här är gudagott att vara" / "Keväällä" (säv. ja san. Gunnar Wennerberg) es. Ossi Elstelä ja Tauno Palo. "On kiire nykyajan tunnus niin" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Annika Sipilä ja Ossi Elstelä. "Nukku-Matti -laulu" es. Tauno Palo. "Toukokuu" es. Tauno Palo. "Onnellinen ilta" es. 1) Annika Sipilä, 2) Tauno Palo. "Milloin viestin saan" es. Tauno Palo. "Jänis istui maassa" (trad.) es. Tauno Palo. "Nokipoika" (trad.) es. Eila Peitsalo. "Oli pikkuinen vallaton hiiri" es. Ossi Elstelä. "Uuninpankolla kissani vei" es. Elna Hellman. Lopussa Ossi Runne (trumpetti) ja viihdeyhtye esittävät jazzia. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Tauno Palo (kamreeri Aarno Harjas eli radiolaulaja Con Amore), Mirjami Kuosmanen (Niina Harjus). Eila Peitsalo (sairaanhoitajatar Rauni Verkkola), Elna Hellman (Anna, Harjusten kotiapulainen), Ossi Elstelä (komisario Viljami Erä eli iskelmäsäveltäjä E. Viljami), Wilho Ilmari (lääkäri), Joel Asikainen (etsivä Richard Kuusimaa), Pikku-Annika = Annika Sipilä (Annika Harjus), Leevi Linko (1. etsiväkokelas), Mauri Jaakkola (2. etsiväkokelas), Tarmo Manni (3. etsiväkokelas), Runar Tuurno (4. etsiväkokelas), Martti Katajisto (konstaapeli), Ville Salminen (matkakirjailija Håkansson), Topo Leistelä (Ylen kapellimestari), Jussi Snellman (lääkäri), Carl-Erik Creutz (radiokuuluttaja), Rauha Rentola (Ylen virkailija), Ensiesitys Helsingissä, Porissa, Riihimäellä, Tampereella ja Turussa: 30.4.1948 – tv-lähetyksiä: YLE 20.6.1969 TV1, 21.7.1974 TV2, 24.10.1989 TV1, 26.2.1994 TV1, 25.4.1998 TV2, 11.4.2001 TV1 – 16 mm:n levitys: Suomi-Filmi – VHS-julkaisu: 1989 Europa Vision – VET A-2598 – S – 85 m / 4'20'' min
Laulava sydän on Suomen Filmiteollisuuden keväinen musiikkielokuva, jossa Toivo Kärki lunasti lopullisesti kannuksensa elokuvasäveltäjänä. Hitti-iskelmiä Toukokuu, Milloin viestin saan, Onnellinen ilta ja tietenkin nimisävelmää, Helena Eevan sanoitukselle tyypillisesti tunteet kätkevä Laulava sydän tulkitsi Suomen suosituin elokuvatähti, laulutaitonsa jo 1930-luvulla Dallapé-orkesterin kanssa osoittanut Tauno Palo.
Laulavassa sydämessä Palo nähdään jopa simuloidussa tilanteessa radion äänitysstudiossa. Filmissä pilaillaan iskelmäsäveltäjän perimmäisellä olemuksella. Tässäkin tapauksessa säveltäjä (Ossi Elstelä) on siviiliammatiltaan komisario, jonka runosuoni puhkeaa sopivasti aina työaikana. Hänen alaisensa laulavat mitä kammottavimmalla tavalla Kärjen aikaisempia, Henry Theelin levyttämiä suosikkikappaleita kuten Jos muistelet mua ja Tule hiljaa.
Näihin aikoihin ns. Kärki-saundi alkoi olla jo valmis. Hän oli omaksunut kansainvälisestä äänitetuotannosta tutun konserttisaliestetiikan periaatteen, jossa orkesterin sointi pyritään siirtämään levylle mahdollisimman samanlaisena kuin luonnollisessa konserttitilanteessa. Koko suuri orkesteri äänitettiin muutaman mikrofonin avulla hallikaikuun luottaen, mikrofoni varsin kaukana äänilähteestä. Tämä teki orkesterin soinnista etäisen ja yhtenäisen niin, etteivät eri soittimet välttämättä siitä erotu. Orkesteri sinänsä oli varsin pieni, mikä toi oman vivahteensa kokonaissointuun ja teki sovitustyön helpommaksi: konserttisalisaundi-termistä voi siksi musiikkitutkijoiden Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan sanoin luopua. Kyse oli erityisestä seuratalo- tai tanssilavasoinnista, vaikka orkesteri tuntuukin jäävän varsin kauas laulajaa lukuunottamatta. Tämä valinta oli luonteenomaista hänelle myös siksi, että Kärjen studiomuusikot olivat hänelle tuttuja lavamuusikoita.
1940-luvun lopusta lähtien elokuvista valmistettiin entistä useammin trailereita, joilla houkuteltiin yleisön huomiota. Elokuvan mainoslauseet kertovat ruudulla tarinan sisältävän "kevättä, laulua, rakkautta" ja "Toivo Kärjen kauneimmat sävelet". Tähdistä huomioitiin Palo "miehekkäänä ja reimana laulajana sydämestä sydämiin". Lapsitähti pikku-Annika koettiin tietenkin vastustamattomana.
Serenadiluutnantti -traileri
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Ossi Elstelä. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Osmo Harkimo; B-kuvaaja: Pentti Valkeala. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki, sanat: Kerttu Mustonen. Laulut: "Holopaisen kupletti" es. Ossi Elstelä, "Jingle Bells/Kulkuset kulkuset" es. Henry Theel, "Monni Holopaisen naimamietteitä" es. Ossi Elstelä, ja orkesteri, joht. Alvar Kosonen, "Puistotiellä" es. Sinikka Koskela ja Henry Theel, "Katkennut sävel" es. Henry Theel ja Sinikka Koskela, "Kevätyön serenadi" es. Henry Theel. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Henry Theel (laulaja Ilmari Linnamaa), Ossi Elstelä (kiertuekoomikko Paavo Holopainen), Siiri Angerkoski (Lilja Muhonen, majurin kotiapulainen), Sinikka Koskela (Irene Parola), Veikko Uusimäki (luutnantti Klaus Armio), Kullervo Kalske (luutnantti Arvo Järvi), Kalle Viherpuu (ylikersantti Ville Mäkinen), Arvo Lehesmaa (majuri Otto Parola), Yrjö Ikonen (eversti), Markus Rautio (Markus-setä), Alvar Kosonen (kapellimestari). VET: A-2907 / 12.5.1949 – 25 % - / 75 m
1940-luvun lopulla sotilasfarssi elvytettiin uuteen nousuun. Musiikkipitoisimman sotilasfarssin Serenaadiluutnantti käsikirjoitti Rykmentin murheenkryynin isä Topias alias Toivo Kauppinen. Elokuvan tähtinä nähtiin myös korkeakulttuuriin kuuluvia tähtiä, kuten oopperalaulajat Sinikka Koskela ja mainioita rooleja useissa elokuvissa näytellyt Yrjö Ikonen. Tähdistä kirkkain oli kuitenkin "Suomen Tino Rossi", armoitettu tenorilaulaja Henry Theel ensimmäisessä elokuvaroolissaan salaa laulavana alokkaana. Theelin näyttelemistä kuvailtiin kankeaksi kuin puuhevosella, mutta onneksi virheettömät laulusuoritukset ovat todellista nautintoa. Kultivoituneista iskelmistä mainittakoon Puistotiellä, Kevätyön serenadi sekä elokuvan mollivoittoinen pääteema Katkennut sävel. Kuplettipuolen Monni Holopaisen naimamietteitä hoiteli Alvar Kososen johtaman orkesterin säestyksellä elokuvan ohjaaja-näyttelijä Ossi Elstelä, joka teki kappaleesta myös ainoan levytyksensä. Onpa mukana Markus-setäkin, jonka seurassa Henry Theel esittää hävytöntä pikkutyttöimitaatiotaan.
Orpopojan valssi -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Inkeri Marjanen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Lavastus: Ville Salminen. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: "Orpopojan valssi", "Tytön Huivi", "Juuveli ja Toijeli", "Paimenpoika", "Vosikan renki", "Laulu on iloni ja työni", Tytöt ja pojat samasta kylästä", "Sellainen on puhelin", "Tuli tuli tei", "Hiilenkantaja Jokinen", "Vihellän vaan", "Viimeinen lautta", "Nujulan talkoopolkka", "Ylioppilas", "Lindholmin Kalle heinäkuorman päällä", "Rekryytti", "Poliisina ollessani", "Mamman lellipoika", "Meripoika", "Pilanlaskija", "Kiperä polkka" (säv. ja san. J. Alfred Tanner, sov. Harry Bergström, es. Sakari Halonen), "Yellow Rose of Texas" (trad.). Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Naamiointi: Olavi Suominen. Pääosissa: Sakari Halonen (J. Alfred Tanner), Eija Inkeri (Milda), Aku Korhonen (säestäjä), Jalmari Parikka (laulaja Rulf Frapin), Veikko Linna (Helikonin johtaja), Martti Katajisto (laulajapoika), Aarne Laine (ajuri, huonetoveri), Ture Ara (lääkäri), Artturi Laakso (rakennuttaja), Irja Rannikko (taiteilija). VET: 3027 – S – 60 m – 3 min
Kuplettimestari J. Alfred Tannerin elämänvaiheista 1900-luvun alkuvuosina tehtiin kolmiosainen elokuvasarja vuosina 1950-1952. Ohjaajana toimi Ville Salminen. Tannerin rooliin kiinnitettiin ensikertalainen, lahtelainen näyttelijä Sakari Halonen (1923 – 1992). Kuplettien kuninkaan kavalkaadista Halonen tulkitsi omalla äänellään vauhdikkaimmat kuten Vihellän vaan, Nujulan talkoopolkan, Poliisina ollessani ja Kiperä polkka. Sen sijaan tunteelliset laulut kuten Tuli tuli tei, Tytön huivi ja tietenkin nimilaulun Orpopojan valssi hän lauloi Teemu Grönbergin äänellä. Kappaleiden sovitukset olivat Harry Bergströmin käsialaa. Mielitietyn Mildan roolissa nähtiin Eija Inkeri, joka oli Halosen lailla ensi kertaa kameroiden edessä.
Maija löytää sävelen -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Toivo Mattila. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Ahti Sonninen. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Pääosissa: Leena Häkinen (Maija Lehtinen), Martti Katajisto (Erkki Oravisto), Rakel Laakso (Elna Orasto), Arvo Lehesmaa (konserttimestari Orasto), Eine Laine (Ester Orasto, ent. oopperalaulajatar) Thure Bahne (kapellimestari Reino Rautala), Kaarlo Halttunen (Isoisä), Tyyne Haarla (Lempi, vanhempi kotiapulainen), Uljas Kandolin (Oolannin Åke), Rauha Rentola (Inkeri, tarjoilijatar), Sirkka-Liisa Oksanen (Kyllikki Orasto), Kyllikki Väre (Parfyymi-Anna), Jalmari Käyhkö (insinööri Veikko Pertama), Matti Lehtelä (ylikonstaapeli), Irja Kuusla (matkustajakodin pitäjä), Seppo Wallin (Keijo), Mauri Jaakkola (konstaapeli), Pentti Irjala (humalainen mies), Uolevi Lönnberg (asemamies), Mirjam Himberg, Matti Kassila, Olavi Suominen, Juhani Kumpulainen (konserttiyleisöä), Leo Jokela (pajatsonpelaaja). Helsingin ensiesitys: 28.7. 1950 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä 1961, 1971, YLE TV2: 3.2. 1988, 28.3. 1998; MTV3: 23.8. 1998 ja YLE TV1: 2.10.2002– VET 3283 – S – 60 m / 3 min
Ohjaaja Matti Kassilan kultivoitunut ote ja musiikin taju tulee selväksi jo tässä varhaisessa musiikkielokuvassa, jonka ruotsinkielinen nimi olikin hauskasti Fru Musica och Maja. Elokuvan mainoslauseen mukaisesti Maija, "luonnonlapsi suurkaupungin pyörteessä" (Leena Häkinen) tulee palvelijaksi keskiluokkaista parempaan kulttuuriperheeseen, jossa musiikki on tärkeässä osassa. Isoisä (Kaarlo Halttunen) rakentaa viuluja, isä (Arvo Lehesmaa) soittaa jousikvartetissa, äiti (Rakel Laakso) antaa pianotunteja ja soittaa antaumuksella Brahmsin Balladeja ja poika (Martti Katajisto) opiskelee säveltäjäksi. Isoäiti (Eine Laine) on menettänyt äänensä entisenä Wagner-oopperatähtenä, mutta ymmärtää parhaiten Maijan arvon ihmisenä.
"Viehättävässä mutta samalla dramaattisessa musiikkielokuvassa" seurataan Unohtumattoman ehtoon sävellysprosessia yksinlaulusta orkesterirunoelmaksi. Todellisuudessa laulun oli säveltänyt elokuvaan musiikin tehnyt Ahti Sonninen, joka sai ansaitusti musiikki-Jussin sävellystyöstään. Musiikkikauppa Fazer painatti elokuvan tunnussävelmän myös yksinlauluksi. Elokuvassa laulun esittää Matti Lehtisen äänellä vaalea sankari Martti Katajisto.
Suuri loppukohtaus dramaattisine orkesteriesityksineen kuvattiin Sibelius-Akatemian juhlasalissa.
Rovaniemen markkinoilla
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Jorma Nortimo. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Unho, Kauno Laine. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. ja sov. Toivo Kärki, san. Reino Helismaa paitsi missä toisin sanottu. ”Severi Suhosen jenkka” (Pakarinen, Helismaa), ”Mualimass’ on kaikki tarpeen”.”Rovaniemen markkinoilla”, ”Tätä minä pelkäsin”, ”Kullankaivajien jenkka”, ”Älä pettää anna itseäsi, älä anna huiputtaa –”. ”Turha toivo”. ”Varma on varmaa”. ”Reppu ja reissumies”, ”Moukan tuuri”.”Onni kangasta kutoo, kirkkaat on loimet sen –”, ”Conga” (Kärki), ”Heilini ja mä / Helinä ja mä”, ”Katuviertä pitkin”, ”Suru sydämeni täyttää, kaikki pimeältä näyttää – ”, ”Ei auta itku markkinoilla”, ”Älä selitä” (säv. ja sov. Kari Aava = Toivo Kärki, san. Helismaa), ”Onko sulla sellaista”, ”Hanuriparodia” (Pakarinen), ”Silkki-Saara” (Aava, Helismaa), ”Serenadi sulle, rakkahin – ”, ”Herra luulee olevansa napa koko roskan – ”. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindgren, Björn Korander. Pääosissa: Reino Helismaa (Roope Kormu), Esa Pakarinen (Severi Suhonen), Jorma Ikävalko (Julle Iloinen), Mai-Brit Heljo (Kemijärven Hulda), Siiri Angerkoski (Mimmi Lötjönen), Jorma Nortimo (Rovaniemen Hanski), Veikko Uusimäki (Vuotian Ville), Veikko Linna (valtaustoimiston hoitaja), Joel Asikainen (pukuvuokraamon johtaja), Marja Korhonen (Kaunis Sylvi), Eino Ritari (sokea mies), Kalle Rouni (Mikko), Antero Ruuhonen (lehtipoika), Matti Lehtelä (saluunan hoitaja), Aarne Laine (pankkivirkailija), Hannes Veivo, Anton Soini. Kuvauspaikkoja: Inari: Kaunispää, Alajoki; Rovaniemi: Ounasvaara, keskusta, Ounaskosken ranta ja silta, markkinatori, hotelli Pohjanhovi. Suomen ensi-ilta Tampereella 12.10.1951 Petit, levittäjä: Suomen Filmiteollisuus – tv-lähetyksiä 20.6.1965 YLE TV1 jne. – videojulkaisuja: Europa Vision, VTC-Video, Yleisradio Tallennepalvelu – VET A-3749 – K12 – 85 m / 4'30'' min
Kriitikoiden inhoaman (muistettakoon vaikkapa Eugen Terttulan kuolematon kirjoitus "Törky on törkyä") mutta yleisön rakastaman rillumareielokuvalajin avauksena nähtiin "ratkiriemukas kultakuumetarina", elokuva Rovaniemen markkinoilla. Mainoslauseiden mukaan elokuva on "tulvillaan hersyvää huumoria ja valloittavia lauluja". Oppaina ovat kolme kullankaivajaa, elokuvateollisuuden palvelukseen vastikään kiinnitetyt lauluveikot ja sävelnikkarit Jorma Ikävalko (1918-1987), Esa Pakarinen (1911-1989) ja Reino Helismaa (1913-1965).
Helismaan kynästä oli myös samaan aihepiiriin liittyvä näytelmä Kultakuumetta. Kelpo jätkille sanelee konekivääritulituksena takaisin SF:n vakiokasvo Siiri Angerkoski. Hauskoista yksityiskohdista voi mainita esimerkiksi Erkki Junkkarisen laulaman Kohtalo kutoo, jonka kuitenkin levytti Henry Theel. Esa Pakarinen esittää väärentämättömällä tyylillään, ilman hampaita tietenkin, kappaleen Moukan tuuri. Jomi Ikävalko laulaa heiloistaan laulut Heilini ja mä sekä Onko sulla sellaista. "SF:n Shakespeareksi" nouseva Reino Helismaa laulaa maailmanmurjomasta miehestä kupletin Älä selitä. Kappaleen Reppu ja reissumies kaverukset esittävät yhdessä, levytyksen teki kuitenkin Matti Louhivuori. Nasevana pääkonnana melskaa rillumareiohjaajaksi leimattu ohjaaja Jorma Nortimo (1906- 1957). "Siispä viettäkää tuokio irti maasta!"
Rovaniemen markkinoilla aloitti Suomen Filmiteollisuuden rahasampoksi kolmeksi vuodeksi muodostuneen Rillumarei-tuotannon 1951. Hei, rillumarei! oli mainitun elokuvan itsenäinen jatko-osa ja jäi tämän tuotantolinjan viimeiseksi, tuotantoyhtiön näkökulmasta samaa linjaa jatkoivat Pekka ja Pätkä –elokuvat.
Rillumarei-elokuvat muodostuivat symboliksi siinä keskustelussa, jossa populaarikulttuuri (tai jopa matalakulttuuri) kohtasi korkeakulttuurin. Kyse ei ollut pelkästä huumorista, vaan Rillumarei-elokuvat esittivät sotahuudon korkeakulttuuria vastaan täysin avoimesti. Se käy ilmi esimerkiksi T. J. Särkän elokuvan veropäätöstä koskevasta valituksesta Valtion elokuvalautakuntaan: "[…]siinä tuodaan hiukan hymyilyttävään valoon se tärkeäksi tekeytyvä 'taiteellisuus', jolla nykyään meillä silataan kaikki hyvinkin vinoille raiteille vievät näytelmät ja elokuvat. Toistamme edelleen, että yksistään se, että käsikirjoituksen tekijänä on Reino Helismaa ei saa olla syynä elokuvan tuomitsemiseen korkeampaan veroluokkaan."
Kriitikkojen tuomio oli lähes yksituumainen: "Täytyykö nyttemmin jo tällaisin keinoin puolustaa renkutusmusiikkia, taidemusiikkia ja kulttuuriharrastuksia vastaan", kysyi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi tiivistäen korkeakulttuurin ajatukset matalasta.
Elokuvien vastaanottoa tutkinnut Merja Haakana kuitenkin toteaa, että aika tekee tehtävänsä. Kritiikin sävy on muuttunut nykypäivää lähestyttäessä. "Rillumarei-elokuvista puhutaan kulttuurina, Rovaniemen markkinoilla on saanut kulttielokuvan maineen", Haakana toteaa.
Rillumarei-elokuvista onkin tullut eräänlaisia historiallisia dokumentteja. Ne saivat aikaan sen, että sankareiksi nousivat tavalliset kulkurit ja jätkät, jotka sittemmin tulivat merkittävään osaan 1950-luvun elokuvassa. Näin ne syrjäyttivät aiemmat tapahtumaympäristöt kuten pääkaupungin seurapiirit ja romanttiset maaseutuidyllit. Samalla syntyi ns. syvien rivien kulttuuri.
Rillumarei-elokuvien arvostuksen takana on Haakanan mukaan myös ns. camp-asenne. "Tämä postmodernistiselle kulttuurille ominainen piirre voidaan ymmärtää muka-vakavana suhtautumisena ei-vakavana pidettyihin kulttuurituotteisiin. Esimerkiksi elokuvien tekotapa saa nykykatsannossakin luonnehdinnakseen 'hutaisemalla tehty', 'alkeellinen' tai 'lapsenomainen'".
"Niiden voima on kuitenkin aitoudessa ja rehellisyydessä. Elokuvat eivät pyri olemaan yhtään sen enempää kuin ovatkaan. Samalla niistä löytyy campille ominainen kieli poskella –meininki."
Filmiseppo katsaus 28
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Louis Armstrong, Thelma Middleson, Ossi Aalto, Ossi Runne, Toivo Kärki, Erik Lindström, Klaus Salmi. VET: A-3031 / 13.10.1949 – Va – 210 m – 10 min (esitetään n. 2 min ote)
Tässä harvinaisessa uutisvälähdyksessä nähdää kuinka helsinkiläiset musiikki-ihmiset ottavat vastaan idoliaan, jazzkuningas Louis Armstrongia orkestereineen Malmin lentokentällä syksyllä 1949. Vastaanottajien iloisessa joukossa musiikkitervehdyksensä antavat mm. Klaus Salmi, Toivo Kärki, Ossi Runne, Erik Lindström ja Ossi Aalto. Messuhallissa pidettävän konsertin ilmoitetaan olevan loppuunmyyty. Taiteilijoita piirittävät myös konserttitoimiston ja aikakauslehtien edustajat.
Juhannusyö Kuusamossa
Suomi-Filmi 1948. Tuotanto: Kansan Elokuva Oy. Käsikirjoitus, leikkaus: Ahti Ilomäki. Kuvaus: Reino Tenkanen. Selostus: Topo Leistelä. Esiintyjät: Reino Helismaa, Lulu Paasipuro, Maininki Wilska, Kalle Karvonen, Veikko Usva, Topo Leistelä. VET: A-2771 / 21.12.1948 – Va – 250 m / 9 min
Elokuvan tilasi Työväen Ohjelmapalvelu ry (TOP) Kansan Elokuva Oy:lta, jossa Toivo Kärki työskenteli ennen Fazer-Musiikkiin siirtymistään. Yhdistyksen toiminnan kuvaus alkaa ohjelmatoimistosta, jossa valmistellaan esiintymismatkaa Kuusamoon. Suunnittelemassa ovat matkaajat Reino Helismaa sekä jatkosodan rintamakiertuetähti Lulu Paasipuro. Juhannusjuhlat Kuusamossa käynnistyvät sodan osittain turmelemien maisemien näyttämisellä. Kuusamon kirkonkylä on jouduttu rakentamaan uudelleen saksalaisten tuhopolton jälkeen. Perinteistä juhlaa vietetään Kuusamon Rukatunturilla eli luonnossa suomalaisittain. Läsnä ovat romanit ja tietenkin paikallinen kauneuskuningatar Miss Rukatunturi valitaan. Juhlayleisö tanssii lavalla ja nauttii taiteilijoiden lausunta- ja lauluesityksistä. Myös paikallispoliitikot (Kalle Karvonen ja Veikko Puskala) ovat äänessä. Valokuvaaja ottaa taustafondia vasten kuvia juhannusasuisista pariskunnista. Lulu Paasipuro laulaa Reino Helismaan säestäessä häntä kitaralla.
Laulu tunturille
Suomi 1949. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulujen sanat: Reino Helismaa. Esiintyjät: Tapio Rautavaara, Reino Helismaa. VET: A-2942 / 16.6.1949 – Va – 275 m / 10 min
Sodanjälkeinen viihdetrubaduuriparivaljakko Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara esittävät kaksiäänisesti Helismaan sanoittaman laulun Lähde lähde tunturille. Laulun sävel on lainattu kansansävelmästä Rakkauden tuli palaa. Maisemakuvissa parivaljakko on vaimoineen ja ystävineen (Olli, Kale, Kirsti) yksityisellä hiihtolomalla ja antanut kameran seurata mukana aivan estottomasti lasketteluja kaatumisineen ja sen jälkeisine syleilyineen. Päivän railakkaiden touhujen jälkeen asetutaan rakovalkealle, jonka hohteessa Tapio Rautavaara laulaa Helismaan säveltämän ja sanoittaman, myöhemmin kuuluisuuteen nousseen Rakovalkealla -kappaleensa. Reino Helismaa laulaa toista ääntä kertosäkeessä tässä parivaljakon hienoimmassa tunnelmapalassa. Äänitykset ovat aivan ainutlaatuisia. Näitä versioita ei koskaan julkaistu. Tapio Rautavaara levytti Rakovalkealla vasta vuoden 1950 lokakuussa, jossa kertosäkeessä häntä avusti mieskvartetti (Rytmi R 6090, 30.10.1950). Sovituksen teki levytykseen Toivo Kärki, molempien herrojen yhteistyökumppani.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 27.9.2006
maanantaina, syyskuuta 18, 2006
Dokumentin ytimessä - musiikkia 1
Tänään Orionissa Suomen elokuva-arkiston esityksessä klo 17.00. Esitys on ilmainen, joten alkakaas kalppia sinne.
Dokumentin ytimessä 30: Svengiä ja sointuja 1928-1942I dokumentens kärna
Laulu- ja tanssiesitys
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Tuottaja: Yrjö Rannikko. Ohjaus: Yrjö Nyberg (myöh. Norta). Tanssiesitys: tanssijattaret Helmi Vuorisola & Eva Hahn (ilman musiikkia). Kuplettiesitys: Teddy Weissman, laulu (tuhoutunut). VET: 15792 / 12.9.1929. – 15 % - 130 m (säilynyt osuus 76,8 m)ÄänifilmiSuomi 1929. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Ohjaus: Yrjö Nyberg (myöh. Norta). Kuplettiesitykset: Rafu Ramstedt. VET: 15912 / 31.10.1929. – 15 %. K (Kielletty lapsilta) - 300 m
Äänifilmi koostuu seuravista esityksistä:
"Rafu Ramstedt laulaa merimieslaulun": Meren aallot (säv. ja san. Rafu Ramstedt) 65 m (3' 30"). Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti. Äänitys tehtiin tammikuussa 1929 Tukholmassa. Levytys: Polyphon XS 42728.
"Rafu Ramstedt laulaa Kiikalaisen piirileikkitanssin" (säv. trad., san. Rafu Ramstedt) 81,4 m (3' 01") Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti. Äänitys toteutettiin tammikuussa 1929, Tukholmassa. Levytys: Polyphon XS 42732."
Rafu Ramstedt esiintyy: Kesäilta" (säv. ja san. Rafu Ramstedt) 78 m (2' 47")Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti (äänitys tammikuussa 1929, Tukholma). Levytys: Polyphon XS 42732.
"Rönnbergin tanssit -- Rönnbergska dansen" (säv. ja san. J. Alfred Tanner – Rafu Ramstedt 81 m (3' 10") Rafu Ramstedtin ruotsinkielistä laulua säestää harmonikka. Äänitys tehtiin 22.5.1929 Helsingissä. Levytys: His Master's Voice X 3136.
Ensimmäisestä suomalainen äänielokuva oli turkulaisen Lahyn-Filmin valmistama, Yrjö Rannikon tuottama ja Yrjö Nybergin (1904-1988) ohjaama elokuva, joka tunnetaan nimellä Laulu- ja tanssiesitys (1929). Siitä on säilynyt ainoastaan alkuosa, tanssijattarien esitys, sekin ilman ääntä. Elokuvan säilyneessä osassa valkokankaalla tanssivat tanssipedagogi Akseli Vuorisolan (1896-1967) sisar Helmi Vuorisola (1905-1972) ja turkulainen Eva Hahn (1899-1993). Elokuva-lehdessä (15/1929) ja elokuvan mainoksissa mainitaan elokuvan sisältäneen myös Teddy "Tettu" Weissmanin (1891-1966) esittämän kupletin.
Reino Hirvisepän eli "Pallen" mukaan "Theodor Weissman eli Tettu, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin, kuului niihin herrasmieshumoristeihin ja seurapiirihurmureihin, joiden olemusta kuvaavat hyvin istuva frakki, silinteri ja valkoinen neilikka napin lävessä. Vanhan sotaväen upseerikodissa kasvaneena Weissman oli synnynnäinen gentlemanni ja loistava seuramies, tässä suhteessa erikoislaatuinen poikkeus aikansa kuplettilaulajien joukossa. Sangen kuvaavaa onkin hänen taiteilijatovereidensa esittämä toteamus: Herra, joka kantoi frakkinsa." Weissman-jakso on valitettavasti kadonnut.
Nimim. H.D.C. kirjoitti elokuvan ensiesityksestä 7.9.1929 Turussa – siis viisi päivää ennen elokuvan sensurointia – otsikolla "Ljudfilm" (ilm. Åbo Underrättelse, 8.9.1929): "På Kinola utfördes i går ett ljudfilmsexperiment med framförande av sång- och dansnummer. Översensstämmelsen mellan ljud och rörelse var korrekt, men örat tilltalades ej av den staka och ekande musiken. Den lilla filmen hade enbart kuriositetsintresse men är som förlopare för en mäktig industri anmärkinngsvärd". ("Kinolassa näytettiin eilen elokuvakokeilu, jossa nähtiin laulu- ja tanssinumero. Äänen ja liikkeen yhdistäminen oli korrektia, mutta korva ei sopeutunut takertelevaan ja kaikuvaan musiikkin. Pikkufilmillä on merkitystä vain kuriositeettina, mutta se on merkittävä tapahtuma mahtavan teollisuudenalan varhaisena esimerkkinä.") Elokuvateatteri Kinola oli avattu Turussa joulukuussa 1927 vastavalmistuneessa Maamiesten Kauppa Oy:n talossa Yliopiston- ja Kauppiaskatujen kulmassa.
Kinolan maanantaipäivän esitystä William Thielen ohjaaman Die Dame mit der Maske –elokuvan (Ostajan oikeudella, Saksa 1928) yhteydessä mainostettiin Turun Sanomissa seuraavasti: "YLIMÄÄRÄISENÄ olemme nyt tilaisuudessa esittämään jotakin ennenkuulumatonta. Ensimmäinen yleisölle esitettävä koenäytäntö äänielokuvista Suomessa! Neidit VUORISOLA ja HAHL tanssivat musiikin säestyksellä. T. Weisman laulaa."
Elokuva Äänifilmi (1929) koostuu neljästä kuplettimestari Rafael "Rafu" Ramstedtin (1888-1933) esiripun edessä esitystä laulusta. Samaa ilmaisua käytettiin myös Ture Aran (1903-1979) Lahyn-Filmin elokuvaan "Sano se suomeksi" tehdystä rekilaulusta.
Äänifilmi pohjautuu Ramstedtin vuoden 1929 alussa tekemiin levytyksiin. Viimeinen numero, ruotsinkielisenä versiona esitetty Rönnbergska dansen on kunnianosoitus Ramstedtin oppi-isälle, mestari J. Alfred Tannerille (1884-1927). Suomennetun version, Römbergin tanssit, Ramstedt levytti vasta 1930. Neljän laulun sikermä päättyy ruusujen ja sikarin (!) heittelemiseen näyttämölle. Laulaja pistääkin tyytyväisenä tupakaksi onnistuneen esityksen jälkeen.
Laulu- ja tanssiesityksen Weissman ja Ramstedt olivat suomalaisen kuplettilaulelman vanhoja mestareita. Elokuvaan he olivat saaneet kiinnityksen jo 1910-luvulla, sillä molemmat olivat esiintyneet Helsingissä Helicon-teatterissa ja sen nimenmuutoksen jälkeen elokuva-alan pioneerin, K. E. Ståhlbergin omistamassa Apollo-teatterissa.
Lahyn-Filmin nimi tulee nimikirjaimista. L. ja A.H tarkoittavat turkulaisveljeksiä Lennart ja Alvar Hambergia (1903-1969), Y.N Yrjö Nybergiä, joka tunnetaan paremmin myöhemmällä nimellään Norta. Lyhytelokuvan parissa kumppanukset olivat aloittaneet jo 1916, tehneet 1923 lyhyen animaatioelokuvan Todellinen sunnuntaimetsästäjä ja seuraavana vuonna Naantalissa kuvatun mykkäkuvan Kihlauskylpylä.
Äänielokuvan parissa he olivat toimineet vuodesta 1926. Lähtökohtana olivat tällöin Erik Tigerstedtin (1886-1925) kokeilut. Vuonna 1927 turkulaiset olivat saaneet aikaiseksi valoäänilaitteen, jolla he pystyivät kuvaamaan ääniviivan filminauhan keskelle ja samana vuonna he kuulivat ensimmäisen kokonaan omin välinein valmistamansa äänipätkän.
Laulu ja soitto on ilomme
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Topo Leistelä, Arvo Tamminen. Selostus: Topo Leistelä. Kuvaus: Theodor Luts. Äänitys: Georg Brodén (Jäger-Ton). Esiintyjät: Viipurin musiikkiopiston lapsiorkesteri ja –kuoro, Boris Sirpo (johtaja), Onni Timonen (opettaja), Heimo Heimola (opettaja), Yrjö Ojala, Martti Rannema, Jouko Ilvonen, Pirkko Jalo. Helsingin ensiesitys: A–433 - 6.4.1935 - Va - 380 m / 13 min
Viulupedagogina ja kapellimestarina tunnetun venäläissyntyisen Boris Sirpon (aiemmin Sirob, 1893-1967) luotsaama Viipurin kuuluisa, multilahjakkaista lapsista koostuva lapsiorkesteri vierailee Helsingissä ja esiintyy Suomi-Filmin studiolla Vironkadulla. Opettaja Onni Timosesta tuli sodan myötä Suomi-Filmin näytelmäelokuvien järjestäjä. Lapset esittävät traagillisen kohtauksen oopperasta "Matka maan ympäri".
Ajankohtaispilaksi voi ottaa Mussolinin mainitsemisen oopperasäveltäjänä! 5-vuotias primadonna Pirkko Jalo tanssii Straussin valssin Tonava kaunoinen tahdissa. Nuori laulajapoika Martti Rannema laulaa Mustalaiseks olen syntynyt. Veikeä suoritus poiki myöhemmin keskeisen lapsiosan Risto Orkon pirtun salakuljetuselokuvassa VMV 6 (1936). Pikku Matista laulava absoluuttisen musiikkikorvan omaava Jouko Ilvonen oli mukana Sirpon kuuluisimman oppilaan Heimo Haiton (1925-1999) tähdittämässä elokuvassa Pikku pelimanni (1939). Laulu ja soitto on ilomme –elokuvan tunnelma muistuttaa Geza Szilwayn (1943-) luotsaamien tv:n viuluviikarien välitöntä musiikin tekemisen riemua.
Yleisradion syysparaati
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm (pääkuuluttaja), Vuokko Arni (kuuluttaja), Rytmi-Pojat (orkesteri): [Leo Adamson (kitara), Alexander "Aku" Wittenberg (saksofoni, klarinetti), Olof Larson (alttosaksofoni), Eddie Rönnqvist (tenorisaksofoni), Robert von Essen (piano), Totti Melander (vetopasuuna, viulu), Sulo Alatalo (trumpetti), Niilo Voutilainen (trumpetti), Asser Fagerström (harmonikka), Rolf Jungelin (viulu), Sigismund Wittenberg (kontrabasso) ja Sven Grönholm (rummut)], Jorma Huttunen (laulaja), Harmony Sisters (lauluyhtye), "Rattopojat" (yhtye), paroni Otto Wrede (viheltäjä), Victor Boije (imitaattori), Tuulikki Paananen (tanssija). Helsingin ensiesitys: A-565 20.12.1935 - Va - 380 m / 13 min
Upouudessa Helsingin Messuhallissa järjestettävissä iltamissa esiintyy koko suomalaisen viihteen kirjo. Tapahtuma kuvataan livenä ja tämä "potpuri Lahti-Helsinki-Viipuri aalloilla" välittyy koko Suomen silloisiin radiovastaanottimiin. Jo Giuseppe Verdin oopperan Aida alkusoitto virittää alkuteksteissä oikeaan juhlatunnelmaan.
Illan isäntänä toimii entinen oopperalaulaja, Yleisradion pääkuuluttaja Alexis af Enehjelm (1886-1939). Rytmi-Pojat on orkesterina ja esittää illan alkusoittona orkesteriversiona Walter Raen eli Valto Tynnilän säveltämän tangon Vain tämä yö on meidän. Jorma Huttunen esittää italialaiseksi tenoriksi naamioituneena Verdin Tarantellan. Harmony Sisters lallattelee lauluyhtyeen varhaisessa taltioinnissa sulosointuja. Tunnistamaton poika näpäyttelee korkki suussaan pianon säestyksellä Oolannin sodan. Kuvitteellinen, ehkä YL:n kuorosta koostettu "Rattopojat" laulaa oman versionsa amerikkalaisesta kansanlaulusta My Bonnie is over The Ocean. Paroni Otto Wrede viheltelee taidokkaasti Rytmi-Poikien säestyksellä Straussin Tonava kaunoisen.
Wrede kuoli vain vuosi kuvausten jälkeen. Multi-imitaattori Victor Boije pärryyttelee torvisoittokuntaa esittäen Friedrich ("Fredrik") Paciuksen (1809-1891) Sotilaspoikaa sekä matkii autoa, sikaa ja jopa hävittäjälentokonetta. Amerikansuomalainen, myöhemmin elokuvanäyttelijäksi noussut Tuulikki Paananen (1915-1974) esittää tanssia.
Sortavalan laulujuhlat
Juhliva Sortavala (rinnakkaisnimi)
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Arvo Tamminen. Ohjaus, selostaja: Topo Leistelä. Helsingin ensiesitys: A–592 22.11.1935 – Va --290 m / 10' 30
Sortavalan kansainvälisiä laulujuhlia oli vietetty jo vuosina 1896, 1906 ja 1926. Vuoden 1926 laulujuhlista valmistetiin myös mykkäelokuva, mutta tämä Peltosen yhtiön tekemä filmi Sortavalan laulujuhlat on aikojen saatossa kadonnut. Kalevalan julkaisemisesta oli vuonna 1935 kulunut sata vuotta ja juhlinta oli sen mukaista.
Osanottajia ja vieraita juhlilla oli peräti 25 000, mikä oli 4500 asukkaan kaupungissa huomattava määrä! Sortavalan kolmikulmapuistossa paljastettiin Alpo Sailon veistämä runonlaulaja Petri Shemeikkan (1825 – 1915) patsas, jota jatkosodan puolustusvoimain katsaukset myöhemmin esittelevät tarkasti. Runonlaulajien Karjala oli laulun ja siten myös kuorojen luvattu maa.
Laulujuhlien perinne oli rantautunut 1800-luvun loppupuolella Suomeen Virosta. Niinpä heimokansojen edustajat virolaiset, unkarilaiset, mutta myös latvialaiset kansallispukuihin sonnustautuneet kuorot olivat juhlien etuoikeutettuja vieraita.
Suomesta mukana ovat mm. Harakan Sahan mieskuoro, Hausjärven mieskuoro, Hausjärven lottakuoro ja Heinolan Seminaarin naiskuoro Virosta esim. sekakuoro Raudam. Laulujuhlien suurkuoroteosten näyttämönä oli Vakkosalmen puisto. Elokuva jatkuu Laatokan saariston esittelyyn Johann Straussin (nuor.) Tonava kaunoisen myötävaikutuksella ja päättyy Georg Friedrich Händelin Largon urkuversion säestyksellä Valamon luostariin.
Rytmiä ja iskelmiä
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström. Esiintyjät: Eugen Malmsten (laulu), Rytmi-Pojat: Leo Adamson (kitara), Alexander "Aku" Wittenberg (saksofoni, klarinetti), Olof Larson (alttosaksofoni), Eddie Rönnqvist (tenorisaksofoni), Robert von Essen (piano), Totti Melander (vetopasuuna, viulu), Sulo Alatalo (trumpetti), Niilo Voutilainen (trumpetti), Asser Fagerström (harmonikka), Rolf Ljunglin (viulu), Sigismund Wittenberg (kontrabasso) ja Sven Grönholm (rummut). Helsingin ensiesitys: A–638 5.9.1936 -- Va -- 260 m / 9'30"
Rytmi-Pojat –tanssiorkesteri oli 1930-luvulla erityisesti urbaanisen Helsingin kaupunkinuorison suuressa suosiossa. Lyhytelokuvassa orkesteri esittää neljä iskelmää solistinaan Eugen Malmstén (1907-1993). Yhtyeen hajottua 1937 hän siirtyi ravintola Rion orkesterin johtajaksi.
Elokuvassa alkusoittona kuullaan V. Talkan eli Usko Kempin (1907-1994) foxtrot Abessinia, josta vuonna 1935 tehdyn levytyksen oli laulanut Helsinkiin Oulusta siirtynyt Arvi Hänninen (1905-1959) (Polydor S 50465).
Toisena kappaleena valkokankaalta kuullaan Eugen Malmsténin laulama ja johtama, H. Osmon eli Hannes Konnon säveltämä ja Veikko Virmajoen alias kirjailija Arvo Kalliolan (1905-1959) sanoittama valssi Haaveet on haaveita ain'. Eugen Malmsténin levytys oli Polydorille tehty, numero S 50512, 1935.
Kolmanneksi Eugen Malmstén laulaa J. Kauhasen säveltämän ja Toivo Kärjen (1915-1992) iskelmien sanoitukseen myöhemmin painottuneen Kerttu Mustosen (1891-1959) sanoittama foxtrot Älä luota suudelmiin. Laulun levytys on Polydor S 50510. Sikermän päättää Walter Raen eli talvisodassa kadonneen Valto Tynnilän (1904-1940) säveltämä ja Veikko Virmajoen eli Arvo Kalliolan sanoittama tango Vain tämä yö on meidän. Malmsténin laulun ohella Rolf Ljunglin esittää hienon viulusoolon kappaleessa. Tangon levytys on Polydor S 50469. Sovitukset kaikissa lauluissa on Kaarlo Valkaman (1908-1980) käsialaa.
Seitsemän velimiestä
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Sampo-Filmi Oy. Ohjaus: Arvo Tamminen. Kuvaus: Pierre Levant. Äänitys: Eino Saari (Van Leer's Sound System). Musiikin johto: Matti Jurva. Näyttelijät: Tuulikki Paananen, Matti Jurva, Senja Soitso, Columbia-orkesteri: [Toivo Kärki (harmonikka), Kaarlo Valkama (viulu), Alexander "Aku" Wittenberg (klarinetti), Eric Tidlund (ksylofoni, kattilat)] Helsingin ensiesitys: A-1241 8.9.1939 -- Va -- 280 m / 10'15"
Orkesterin virityksellä alkava elokuva on Sampo-Filmin Seitsemän veljestä –mukaelma musisoivista veljeksistä, joita amerikansuomalainen, tanssillinen Venla (Tuulikki Paananen) paimentaa. Seitsemän velimiehen jäsenet ovat Columbia-orkesteriin kootut Ramblers-orkesterin valikoidut jäsenet.
Takkuisten peruukkien alta voi tunnistaa Toivo Kärjen, Kaarlo Valkaman, Eric Tidlundin ja Aku Wittenbergin tutut kasvot. Muut nuorukaisista jäävät tunnistamattomiksi, trumpetinsoittaja saattaa olla Ramblers-yhtyeen johtajana toiminut Klaus Salmi, kitaristi puolestaan ehkä Gösta Hagelberg.
Columbia-orkesterin vakiosolisti Matti Jurva esittää pyykkilautaa näppäillen ohjelmistostaan Erkki Salaman ( = Matti Jurva, sävel, ja Tatu Pekkarinen, sanat) tekemän polkan Niin oli ennen, entäs nyt (levytys: Columbia DY 178, 1938).
Vaalean lettipäiseksi laitetun amerikansuomalaisen Tuuliki Paanasen tanssima kappale on Koko maailman valssi, jonka Suomalainen taiteilijayhtymä oli levyttänyt Amerikassa vuonna 1930. Tuulikin isä Ernest Paananen oli muusikko, Clevelandin orkesterin konserttimestari ja mukana Suomalaisessa taiteilijayhtymässä, minkä hän joutui jättämään sokeutumisensa takia. Huippuvirtuoosiaikoinaankin Ernestille kelpasi myös viihdemusiikki.
Seitsemän velimiestä veljessarjan vanhin (Matti Jurva) lähestyy myös tummaa Hilimaa (Senja Soitso) laulaen tälle Erkki Salaman Savonmuan Hiliman (Levytys: Columbia DY 171, 1938). Välähtääpä musiikkijammailuissa muitakin tuttuja Jurva-lauluja, mukaan luettuna Boreniuksen säveltämä, raumalaisen Hj. Nortamon sanoittama, Jurvan New Yorkissa vuonna 1928 levyttämä Petollinen Juliakin! Do-Re-Mi- rallatus Swingiä koko skaala kuuluu veljesten ohjelmistoon, niin kuin ohjelman lopettava revitys Ihmeellinen swing.
Ankkurikahvilan kantavieraat
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Sampo-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Matti Jurva. Kuvaus: Erik Blomberg. Äänitys: Evan Englund (Van Leer's Sound System). Musiikin johto: Matti Jurva. Muusikot: Eugen Malmstén (trumpetti), Aarre Koskela (piano), Kauko Käyhkö (harmonikka). Näyttelijät: Eugen Malmstén (merikapteeni), Kauko Käyhkö (Jussi, merimies), Matti Jurva (Matti, steppaaja), Sointu Kouvo (Tipsu, tarjoilijatar), Esko Mannermaa (Ville, perämies), Pentti Viljanen (runonlausuja), Leena Rantala (tanssijatar), Aarre Koskela (pianisti). Helsingin ensiesitys: A-1465 15.11.1940 – Va – 550 m
Pitkän Sampo-Filmin näytelmäelokuvan Eulalia-tädin (1940) lisäkuvana talvisodan jälkeen valmistunut, ilman alkutekstejä säilynyt, Ankkurikahvilan kantavieraat perustuu hieman kuluneille vitseille, sutkauksille sekä Matti Jurvan (1898-1943) ehtymättömälle musiikkivarastolle.
Ravintolapöydän äärellä vitsikavalkadia venyttävät merimiehet, rintamalta kotiutunut ja Ruotsissa sen jälkeen viihtynyt Eugen Malmstén, Dallapén solisti Kauko Käyhkö (1916-1983), Matti Jurva ja näyttelijä Esko Mannermaa (1916-1975). Erkki Salaman musiikkia kahdessa Vihtori ja Klaara –filmatisoinnissa esittänyt Sointu Kouvo laulaa Jurvan tuoreen tangokappaleen Uskon lemmen taikaan (Jurvan levytys: Kristall 118, 1940).
Leena Rantala tanssii tamburiiniaan soittaen Brahmsin Unkarilaisen tanssin nro 4 fis-molli tahdissa jopa pikkuhousunsa lavalle pudottaen! Jurva itse esittää dragshowna tutun Rullaati rullaati -kappaleen uusilla vanhaanpiikaan viittaavilla sanoilla ja steppailee villisti amerikkalaistyylisen musiikin säestyksellä.
Iskelmäparaati
Schlagerparaden
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Turo Kartto. Kuvaus: Felix Forsman. Äänitys: Pertti Kuusela (Aga-Baltic). Esiintyjät: Ramblers-orkesteri [mm. Eero Väre (saksofoni, viulu), Allu Kosonen (trumpetti, orkesterin johto), Hilding Bäckström (basso), Gösta Hagelberg (kitara, rummut), Klaus Salmi (vetopasuuna, sello)], Gaby Ross, Olavi Virta, Märtha Fogelholm (viulusolisti), Asser Fagerström (pianosolisti), Matti Rajula (saksofonisolisti), Eric Tidlund (vibrafonisolisti), Suomalaisen Oopperan Baletti (tanssisolistit), Helsingin ensiesitys: A–1301 14.11.1939 -- Va -- 260 m / 9'30"
Elokuvan alkusoittona kuullaan Harry Bergströmin säveltämää ratsastuskohtausmusiikkia elokuvasta Rikas tyttö (1939). Kansainvälistynyt laulutaiteilija Gaby Ross esittää foxtrotin Kuu Mississipin yllä (The moon kissed the Mississippi, säv. Lew Pollack), ja saksofonivirtuoosi Matti Rajula näyttää osaamistaan säveltämässään kappaleessa Sirkuspellen tanssi.
Valentin Vaalan Rikkaassa tytössä oman elokuvadebyyttinsä tehnyt Olavi Virta esittää Harry Bergströmin elokuvaan Markan tähden (1938) säveltämän tangon Päin onnen rantaa, jonka Birgit Kronström oli samana vuonna levyttänyt. Kaunis viulisti Märtha Fogelholm soittaa pääteeman eli Lemmenserenadin Suomi-Filmin kohua herättäneestä näytelmäelokuvasta Niskavuoren naiset (1938).
Eric Tidlund loihtii sulosointuja vibrafonilla Harry Bergströmin valssisäveleestä Suven leikkeihin kaipaan elokuvasta Miehen kylkiluu (1937). Suomalaisen Oopperan Baletista lainatut tanssisolistit Alexandra Saxelin ja Margaretha Wasenius tanssivat kiihkeän meksikolaistanssin tahdissa. Asser Fagerströmin pianosoolon jälkeinen orkesteriesitys, lukuisia sooloja sisältävä Oli-oli-oli elokuvasta Rikas tyttö päättää ohjelman kekseliääseen kämmään.
Tuulastuksia 2
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Laulujen sanat: Tatu Pekkarinen. Sovitukset: Erkki Salama (= Matti Jurva). Äänitys: Lauri Pulkkila. Esiintyjät: Matti Jurva, Vili Vesterinen, Eugen Malmstén, Maija-Liisa Lehtinen, Meri Järvinen. Helsingin ensiesitys: A–1155 22.3.1939 -- Va -- 200 m / 10'
Hupaisassa mainoselokuvassa yhdistyy mainonta ja musiikki. Alkumusiikkina soi orkesteriversiona Matti Jurvan kappale Swingiä koko skaala. Jurva laulaa meripojista, presidentinlinnan savupiipusta, povarista ja markasta pianon säestyksellä, myös Tampere-laulu on todennäköisesti tehty filmiä varten.
Elokuvassa tutustutaan Suomen laivastoon ja viipurilaiseen harmonikkatehtaaseen kolminkertaisen pohjoismaisen harmonikkamestari Vili Vesterisen (1907-1961) johdolla. Hän soittaa M. Majan eli Martti Jäppilän (1900-1967) tai Valto Tynnilän – molemmat käyttivät tiettävästi samaa nimimerkkiä – valssisävellystä Nyt purteni meriä seilaa (Levytys: Veli Lehto; Odeon A 228454, 1937). Maija-Liisa Lehtinen laulaa Emil Waldteufelin valssin Luistelua. Tämän lisäksi elokuvassa Jurva esittää oman kappaleensa Kumpi on parempi…
"Tuulastuksia"
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Laulujen sanat: Tatu Pekkarinen. Sovitukset: Erkki Salama (= Matti Jurva). Kuvaus: Yrjö Kalimo, Esko Töyri, Auvo Mustonen. Äänitys: Lauri Pulkkila. Esiintyjät: Matti Jurva, Maija-Liisa Lehtinen, Eino Katajavuori, Erkki Värrö. Elokuva lienee kooste mahdollisesti elokuvista Tuulastuksia 5 ja 6.
Elokuvassa kuullaan Matti Jurvan esittämä sikermä, johon sisältyy hänen omia laulujaan ja tuttuja kansanlauluja. Tatu Pekkarinen yhdessä Jurvan kanssa sanoittivat ne kaikki uudelleen ajan hengessä. Lisäksi elokuvassa suomalaisen naiskauneuden perikuvina, mutta saksalaisessa Kraft und Freude-hengessä esitetään urheilijaneitosia.
– 13.9.2006 Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren
Dokumentin ytimessä 30: Svengiä ja sointuja 1928-1942I dokumentens kärna
Laulu- ja tanssiesitys
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Tuottaja: Yrjö Rannikko. Ohjaus: Yrjö Nyberg (myöh. Norta). Tanssiesitys: tanssijattaret Helmi Vuorisola & Eva Hahn (ilman musiikkia). Kuplettiesitys: Teddy Weissman, laulu (tuhoutunut). VET: 15792 / 12.9.1929. – 15 % - 130 m (säilynyt osuus 76,8 m)ÄänifilmiSuomi 1929. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Ohjaus: Yrjö Nyberg (myöh. Norta). Kuplettiesitykset: Rafu Ramstedt. VET: 15912 / 31.10.1929. – 15 %. K (Kielletty lapsilta) - 300 m
Äänifilmi koostuu seuravista esityksistä:
"Rafu Ramstedt laulaa merimieslaulun": Meren aallot (säv. ja san. Rafu Ramstedt) 65 m (3' 30"). Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti. Äänitys tehtiin tammikuussa 1929 Tukholmassa. Levytys: Polyphon XS 42728.
"Rafu Ramstedt laulaa Kiikalaisen piirileikkitanssin" (säv. trad., san. Rafu Ramstedt) 81,4 m (3' 01") Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti. Äänitys toteutettiin tammikuussa 1929, Tukholmassa. Levytys: Polyphon XS 42732."
Rafu Ramstedt esiintyy: Kesäilta" (säv. ja san. Rafu Ramstedt) 78 m (2' 47")Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti (äänitys tammikuussa 1929, Tukholma). Levytys: Polyphon XS 42732.
"Rönnbergin tanssit -- Rönnbergska dansen" (säv. ja san. J. Alfred Tanner – Rafu Ramstedt 81 m (3' 10") Rafu Ramstedtin ruotsinkielistä laulua säestää harmonikka. Äänitys tehtiin 22.5.1929 Helsingissä. Levytys: His Master's Voice X 3136.
Ensimmäisestä suomalainen äänielokuva oli turkulaisen Lahyn-Filmin valmistama, Yrjö Rannikon tuottama ja Yrjö Nybergin (1904-1988) ohjaama elokuva, joka tunnetaan nimellä Laulu- ja tanssiesitys (1929). Siitä on säilynyt ainoastaan alkuosa, tanssijattarien esitys, sekin ilman ääntä. Elokuvan säilyneessä osassa valkokankaalla tanssivat tanssipedagogi Akseli Vuorisolan (1896-1967) sisar Helmi Vuorisola (1905-1972) ja turkulainen Eva Hahn (1899-1993). Elokuva-lehdessä (15/1929) ja elokuvan mainoksissa mainitaan elokuvan sisältäneen myös Teddy "Tettu" Weissmanin (1891-1966) esittämän kupletin.
Reino Hirvisepän eli "Pallen" mukaan "Theodor Weissman eli Tettu, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin, kuului niihin herrasmieshumoristeihin ja seurapiirihurmureihin, joiden olemusta kuvaavat hyvin istuva frakki, silinteri ja valkoinen neilikka napin lävessä. Vanhan sotaväen upseerikodissa kasvaneena Weissman oli synnynnäinen gentlemanni ja loistava seuramies, tässä suhteessa erikoislaatuinen poikkeus aikansa kuplettilaulajien joukossa. Sangen kuvaavaa onkin hänen taiteilijatovereidensa esittämä toteamus: Herra, joka kantoi frakkinsa." Weissman-jakso on valitettavasti kadonnut.
Nimim. H.D.C. kirjoitti elokuvan ensiesityksestä 7.9.1929 Turussa – siis viisi päivää ennen elokuvan sensurointia – otsikolla "Ljudfilm" (ilm. Åbo Underrättelse, 8.9.1929): "På Kinola utfördes i går ett ljudfilmsexperiment med framförande av sång- och dansnummer. Översensstämmelsen mellan ljud och rörelse var korrekt, men örat tilltalades ej av den staka och ekande musiken. Den lilla filmen hade enbart kuriositetsintresse men är som förlopare för en mäktig industri anmärkinngsvärd". ("Kinolassa näytettiin eilen elokuvakokeilu, jossa nähtiin laulu- ja tanssinumero. Äänen ja liikkeen yhdistäminen oli korrektia, mutta korva ei sopeutunut takertelevaan ja kaikuvaan musiikkin. Pikkufilmillä on merkitystä vain kuriositeettina, mutta se on merkittävä tapahtuma mahtavan teollisuudenalan varhaisena esimerkkinä.") Elokuvateatteri Kinola oli avattu Turussa joulukuussa 1927 vastavalmistuneessa Maamiesten Kauppa Oy:n talossa Yliopiston- ja Kauppiaskatujen kulmassa.
Kinolan maanantaipäivän esitystä William Thielen ohjaaman Die Dame mit der Maske –elokuvan (Ostajan oikeudella, Saksa 1928) yhteydessä mainostettiin Turun Sanomissa seuraavasti: "YLIMÄÄRÄISENÄ olemme nyt tilaisuudessa esittämään jotakin ennenkuulumatonta. Ensimmäinen yleisölle esitettävä koenäytäntö äänielokuvista Suomessa! Neidit VUORISOLA ja HAHL tanssivat musiikin säestyksellä. T. Weisman laulaa."
Elokuva Äänifilmi (1929) koostuu neljästä kuplettimestari Rafael "Rafu" Ramstedtin (1888-1933) esiripun edessä esitystä laulusta. Samaa ilmaisua käytettiin myös Ture Aran (1903-1979) Lahyn-Filmin elokuvaan "Sano se suomeksi" tehdystä rekilaulusta.
Äänifilmi pohjautuu Ramstedtin vuoden 1929 alussa tekemiin levytyksiin. Viimeinen numero, ruotsinkielisenä versiona esitetty Rönnbergska dansen on kunnianosoitus Ramstedtin oppi-isälle, mestari J. Alfred Tannerille (1884-1927). Suomennetun version, Römbergin tanssit, Ramstedt levytti vasta 1930. Neljän laulun sikermä päättyy ruusujen ja sikarin (!) heittelemiseen näyttämölle. Laulaja pistääkin tyytyväisenä tupakaksi onnistuneen esityksen jälkeen.
Laulu- ja tanssiesityksen Weissman ja Ramstedt olivat suomalaisen kuplettilaulelman vanhoja mestareita. Elokuvaan he olivat saaneet kiinnityksen jo 1910-luvulla, sillä molemmat olivat esiintyneet Helsingissä Helicon-teatterissa ja sen nimenmuutoksen jälkeen elokuva-alan pioneerin, K. E. Ståhlbergin omistamassa Apollo-teatterissa.
Lahyn-Filmin nimi tulee nimikirjaimista. L. ja A.H tarkoittavat turkulaisveljeksiä Lennart ja Alvar Hambergia (1903-1969), Y.N Yrjö Nybergiä, joka tunnetaan paremmin myöhemmällä nimellään Norta. Lyhytelokuvan parissa kumppanukset olivat aloittaneet jo 1916, tehneet 1923 lyhyen animaatioelokuvan Todellinen sunnuntaimetsästäjä ja seuraavana vuonna Naantalissa kuvatun mykkäkuvan Kihlauskylpylä.
Äänielokuvan parissa he olivat toimineet vuodesta 1926. Lähtökohtana olivat tällöin Erik Tigerstedtin (1886-1925) kokeilut. Vuonna 1927 turkulaiset olivat saaneet aikaiseksi valoäänilaitteen, jolla he pystyivät kuvaamaan ääniviivan filminauhan keskelle ja samana vuonna he kuulivat ensimmäisen kokonaan omin välinein valmistamansa äänipätkän.
Laulu ja soitto on ilomme
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Topo Leistelä, Arvo Tamminen. Selostus: Topo Leistelä. Kuvaus: Theodor Luts. Äänitys: Georg Brodén (Jäger-Ton). Esiintyjät: Viipurin musiikkiopiston lapsiorkesteri ja –kuoro, Boris Sirpo (johtaja), Onni Timonen (opettaja), Heimo Heimola (opettaja), Yrjö Ojala, Martti Rannema, Jouko Ilvonen, Pirkko Jalo. Helsingin ensiesitys: A–433 - 6.4.1935 - Va - 380 m / 13 min
Viulupedagogina ja kapellimestarina tunnetun venäläissyntyisen Boris Sirpon (aiemmin Sirob, 1893-1967) luotsaama Viipurin kuuluisa, multilahjakkaista lapsista koostuva lapsiorkesteri vierailee Helsingissä ja esiintyy Suomi-Filmin studiolla Vironkadulla. Opettaja Onni Timosesta tuli sodan myötä Suomi-Filmin näytelmäelokuvien järjestäjä. Lapset esittävät traagillisen kohtauksen oopperasta "Matka maan ympäri".
Ajankohtaispilaksi voi ottaa Mussolinin mainitsemisen oopperasäveltäjänä! 5-vuotias primadonna Pirkko Jalo tanssii Straussin valssin Tonava kaunoinen tahdissa. Nuori laulajapoika Martti Rannema laulaa Mustalaiseks olen syntynyt. Veikeä suoritus poiki myöhemmin keskeisen lapsiosan Risto Orkon pirtun salakuljetuselokuvassa VMV 6 (1936). Pikku Matista laulava absoluuttisen musiikkikorvan omaava Jouko Ilvonen oli mukana Sirpon kuuluisimman oppilaan Heimo Haiton (1925-1999) tähdittämässä elokuvassa Pikku pelimanni (1939). Laulu ja soitto on ilomme –elokuvan tunnelma muistuttaa Geza Szilwayn (1943-) luotsaamien tv:n viuluviikarien välitöntä musiikin tekemisen riemua.
Yleisradion syysparaati
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm (pääkuuluttaja), Vuokko Arni (kuuluttaja), Rytmi-Pojat (orkesteri): [Leo Adamson (kitara), Alexander "Aku" Wittenberg (saksofoni, klarinetti), Olof Larson (alttosaksofoni), Eddie Rönnqvist (tenorisaksofoni), Robert von Essen (piano), Totti Melander (vetopasuuna, viulu), Sulo Alatalo (trumpetti), Niilo Voutilainen (trumpetti), Asser Fagerström (harmonikka), Rolf Jungelin (viulu), Sigismund Wittenberg (kontrabasso) ja Sven Grönholm (rummut)], Jorma Huttunen (laulaja), Harmony Sisters (lauluyhtye), "Rattopojat" (yhtye), paroni Otto Wrede (viheltäjä), Victor Boije (imitaattori), Tuulikki Paananen (tanssija). Helsingin ensiesitys: A-565 20.12.1935 - Va - 380 m / 13 min
Upouudessa Helsingin Messuhallissa järjestettävissä iltamissa esiintyy koko suomalaisen viihteen kirjo. Tapahtuma kuvataan livenä ja tämä "potpuri Lahti-Helsinki-Viipuri aalloilla" välittyy koko Suomen silloisiin radiovastaanottimiin. Jo Giuseppe Verdin oopperan Aida alkusoitto virittää alkuteksteissä oikeaan juhlatunnelmaan.
Illan isäntänä toimii entinen oopperalaulaja, Yleisradion pääkuuluttaja Alexis af Enehjelm (1886-1939). Rytmi-Pojat on orkesterina ja esittää illan alkusoittona orkesteriversiona Walter Raen eli Valto Tynnilän säveltämän tangon Vain tämä yö on meidän. Jorma Huttunen esittää italialaiseksi tenoriksi naamioituneena Verdin Tarantellan. Harmony Sisters lallattelee lauluyhtyeen varhaisessa taltioinnissa sulosointuja. Tunnistamaton poika näpäyttelee korkki suussaan pianon säestyksellä Oolannin sodan. Kuvitteellinen, ehkä YL:n kuorosta koostettu "Rattopojat" laulaa oman versionsa amerikkalaisesta kansanlaulusta My Bonnie is over The Ocean. Paroni Otto Wrede viheltelee taidokkaasti Rytmi-Poikien säestyksellä Straussin Tonava kaunoisen.
Wrede kuoli vain vuosi kuvausten jälkeen. Multi-imitaattori Victor Boije pärryyttelee torvisoittokuntaa esittäen Friedrich ("Fredrik") Paciuksen (1809-1891) Sotilaspoikaa sekä matkii autoa, sikaa ja jopa hävittäjälentokonetta. Amerikansuomalainen, myöhemmin elokuvanäyttelijäksi noussut Tuulikki Paananen (1915-1974) esittää tanssia.
Sortavalan laulujuhlat
Juhliva Sortavala (rinnakkaisnimi)
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Arvo Tamminen. Ohjaus, selostaja: Topo Leistelä. Helsingin ensiesitys: A–592 22.11.1935 – Va --290 m / 10' 30
Sortavalan kansainvälisiä laulujuhlia oli vietetty jo vuosina 1896, 1906 ja 1926. Vuoden 1926 laulujuhlista valmistetiin myös mykkäelokuva, mutta tämä Peltosen yhtiön tekemä filmi Sortavalan laulujuhlat on aikojen saatossa kadonnut. Kalevalan julkaisemisesta oli vuonna 1935 kulunut sata vuotta ja juhlinta oli sen mukaista.
Osanottajia ja vieraita juhlilla oli peräti 25 000, mikä oli 4500 asukkaan kaupungissa huomattava määrä! Sortavalan kolmikulmapuistossa paljastettiin Alpo Sailon veistämä runonlaulaja Petri Shemeikkan (1825 – 1915) patsas, jota jatkosodan puolustusvoimain katsaukset myöhemmin esittelevät tarkasti. Runonlaulajien Karjala oli laulun ja siten myös kuorojen luvattu maa.
Laulujuhlien perinne oli rantautunut 1800-luvun loppupuolella Suomeen Virosta. Niinpä heimokansojen edustajat virolaiset, unkarilaiset, mutta myös latvialaiset kansallispukuihin sonnustautuneet kuorot olivat juhlien etuoikeutettuja vieraita.
Suomesta mukana ovat mm. Harakan Sahan mieskuoro, Hausjärven mieskuoro, Hausjärven lottakuoro ja Heinolan Seminaarin naiskuoro Virosta esim. sekakuoro Raudam. Laulujuhlien suurkuoroteosten näyttämönä oli Vakkosalmen puisto. Elokuva jatkuu Laatokan saariston esittelyyn Johann Straussin (nuor.) Tonava kaunoisen myötävaikutuksella ja päättyy Georg Friedrich Händelin Largon urkuversion säestyksellä Valamon luostariin.
Rytmiä ja iskelmiä
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström. Esiintyjät: Eugen Malmsten (laulu), Rytmi-Pojat: Leo Adamson (kitara), Alexander "Aku" Wittenberg (saksofoni, klarinetti), Olof Larson (alttosaksofoni), Eddie Rönnqvist (tenorisaksofoni), Robert von Essen (piano), Totti Melander (vetopasuuna, viulu), Sulo Alatalo (trumpetti), Niilo Voutilainen (trumpetti), Asser Fagerström (harmonikka), Rolf Ljunglin (viulu), Sigismund Wittenberg (kontrabasso) ja Sven Grönholm (rummut). Helsingin ensiesitys: A–638 5.9.1936 -- Va -- 260 m / 9'30"
Rytmi-Pojat –tanssiorkesteri oli 1930-luvulla erityisesti urbaanisen Helsingin kaupunkinuorison suuressa suosiossa. Lyhytelokuvassa orkesteri esittää neljä iskelmää solistinaan Eugen Malmstén (1907-1993). Yhtyeen hajottua 1937 hän siirtyi ravintola Rion orkesterin johtajaksi.
Elokuvassa alkusoittona kuullaan V. Talkan eli Usko Kempin (1907-1994) foxtrot Abessinia, josta vuonna 1935 tehdyn levytyksen oli laulanut Helsinkiin Oulusta siirtynyt Arvi Hänninen (1905-1959) (Polydor S 50465).
Toisena kappaleena valkokankaalta kuullaan Eugen Malmsténin laulama ja johtama, H. Osmon eli Hannes Konnon säveltämä ja Veikko Virmajoen alias kirjailija Arvo Kalliolan (1905-1959) sanoittama valssi Haaveet on haaveita ain'. Eugen Malmsténin levytys oli Polydorille tehty, numero S 50512, 1935.
Kolmanneksi Eugen Malmstén laulaa J. Kauhasen säveltämän ja Toivo Kärjen (1915-1992) iskelmien sanoitukseen myöhemmin painottuneen Kerttu Mustosen (1891-1959) sanoittama foxtrot Älä luota suudelmiin. Laulun levytys on Polydor S 50510. Sikermän päättää Walter Raen eli talvisodassa kadonneen Valto Tynnilän (1904-1940) säveltämä ja Veikko Virmajoen eli Arvo Kalliolan sanoittama tango Vain tämä yö on meidän. Malmsténin laulun ohella Rolf Ljunglin esittää hienon viulusoolon kappaleessa. Tangon levytys on Polydor S 50469. Sovitukset kaikissa lauluissa on Kaarlo Valkaman (1908-1980) käsialaa.
Seitsemän velimiestä
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Sampo-Filmi Oy. Ohjaus: Arvo Tamminen. Kuvaus: Pierre Levant. Äänitys: Eino Saari (Van Leer's Sound System). Musiikin johto: Matti Jurva. Näyttelijät: Tuulikki Paananen, Matti Jurva, Senja Soitso, Columbia-orkesteri: [Toivo Kärki (harmonikka), Kaarlo Valkama (viulu), Alexander "Aku" Wittenberg (klarinetti), Eric Tidlund (ksylofoni, kattilat)] Helsingin ensiesitys: A-1241 8.9.1939 -- Va -- 280 m / 10'15"
Orkesterin virityksellä alkava elokuva on Sampo-Filmin Seitsemän veljestä –mukaelma musisoivista veljeksistä, joita amerikansuomalainen, tanssillinen Venla (Tuulikki Paananen) paimentaa. Seitsemän velimiehen jäsenet ovat Columbia-orkesteriin kootut Ramblers-orkesterin valikoidut jäsenet.
Takkuisten peruukkien alta voi tunnistaa Toivo Kärjen, Kaarlo Valkaman, Eric Tidlundin ja Aku Wittenbergin tutut kasvot. Muut nuorukaisista jäävät tunnistamattomiksi, trumpetinsoittaja saattaa olla Ramblers-yhtyeen johtajana toiminut Klaus Salmi, kitaristi puolestaan ehkä Gösta Hagelberg.
Columbia-orkesterin vakiosolisti Matti Jurva esittää pyykkilautaa näppäillen ohjelmistostaan Erkki Salaman ( = Matti Jurva, sävel, ja Tatu Pekkarinen, sanat) tekemän polkan Niin oli ennen, entäs nyt (levytys: Columbia DY 178, 1938).
Vaalean lettipäiseksi laitetun amerikansuomalaisen Tuuliki Paanasen tanssima kappale on Koko maailman valssi, jonka Suomalainen taiteilijayhtymä oli levyttänyt Amerikassa vuonna 1930. Tuulikin isä Ernest Paananen oli muusikko, Clevelandin orkesterin konserttimestari ja mukana Suomalaisessa taiteilijayhtymässä, minkä hän joutui jättämään sokeutumisensa takia. Huippuvirtuoosiaikoinaankin Ernestille kelpasi myös viihdemusiikki.
Seitsemän velimiestä veljessarjan vanhin (Matti Jurva) lähestyy myös tummaa Hilimaa (Senja Soitso) laulaen tälle Erkki Salaman Savonmuan Hiliman (Levytys: Columbia DY 171, 1938). Välähtääpä musiikkijammailuissa muitakin tuttuja Jurva-lauluja, mukaan luettuna Boreniuksen säveltämä, raumalaisen Hj. Nortamon sanoittama, Jurvan New Yorkissa vuonna 1928 levyttämä Petollinen Juliakin! Do-Re-Mi- rallatus Swingiä koko skaala kuuluu veljesten ohjelmistoon, niin kuin ohjelman lopettava revitys Ihmeellinen swing.
Ankkurikahvilan kantavieraat
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Sampo-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Matti Jurva. Kuvaus: Erik Blomberg. Äänitys: Evan Englund (Van Leer's Sound System). Musiikin johto: Matti Jurva. Muusikot: Eugen Malmstén (trumpetti), Aarre Koskela (piano), Kauko Käyhkö (harmonikka). Näyttelijät: Eugen Malmstén (merikapteeni), Kauko Käyhkö (Jussi, merimies), Matti Jurva (Matti, steppaaja), Sointu Kouvo (Tipsu, tarjoilijatar), Esko Mannermaa (Ville, perämies), Pentti Viljanen (runonlausuja), Leena Rantala (tanssijatar), Aarre Koskela (pianisti). Helsingin ensiesitys: A-1465 15.11.1940 – Va – 550 m
Pitkän Sampo-Filmin näytelmäelokuvan Eulalia-tädin (1940) lisäkuvana talvisodan jälkeen valmistunut, ilman alkutekstejä säilynyt, Ankkurikahvilan kantavieraat perustuu hieman kuluneille vitseille, sutkauksille sekä Matti Jurvan (1898-1943) ehtymättömälle musiikkivarastolle.
Ravintolapöydän äärellä vitsikavalkadia venyttävät merimiehet, rintamalta kotiutunut ja Ruotsissa sen jälkeen viihtynyt Eugen Malmstén, Dallapén solisti Kauko Käyhkö (1916-1983), Matti Jurva ja näyttelijä Esko Mannermaa (1916-1975). Erkki Salaman musiikkia kahdessa Vihtori ja Klaara –filmatisoinnissa esittänyt Sointu Kouvo laulaa Jurvan tuoreen tangokappaleen Uskon lemmen taikaan (Jurvan levytys: Kristall 118, 1940).
Leena Rantala tanssii tamburiiniaan soittaen Brahmsin Unkarilaisen tanssin nro 4 fis-molli tahdissa jopa pikkuhousunsa lavalle pudottaen! Jurva itse esittää dragshowna tutun Rullaati rullaati -kappaleen uusilla vanhaanpiikaan viittaavilla sanoilla ja steppailee villisti amerikkalaistyylisen musiikin säestyksellä.
Iskelmäparaati
Schlagerparaden
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Turo Kartto. Kuvaus: Felix Forsman. Äänitys: Pertti Kuusela (Aga-Baltic). Esiintyjät: Ramblers-orkesteri [mm. Eero Väre (saksofoni, viulu), Allu Kosonen (trumpetti, orkesterin johto), Hilding Bäckström (basso), Gösta Hagelberg (kitara, rummut), Klaus Salmi (vetopasuuna, sello)], Gaby Ross, Olavi Virta, Märtha Fogelholm (viulusolisti), Asser Fagerström (pianosolisti), Matti Rajula (saksofonisolisti), Eric Tidlund (vibrafonisolisti), Suomalaisen Oopperan Baletti (tanssisolistit), Helsingin ensiesitys: A–1301 14.11.1939 -- Va -- 260 m / 9'30"
Elokuvan alkusoittona kuullaan Harry Bergströmin säveltämää ratsastuskohtausmusiikkia elokuvasta Rikas tyttö (1939). Kansainvälistynyt laulutaiteilija Gaby Ross esittää foxtrotin Kuu Mississipin yllä (The moon kissed the Mississippi, säv. Lew Pollack), ja saksofonivirtuoosi Matti Rajula näyttää osaamistaan säveltämässään kappaleessa Sirkuspellen tanssi.
Valentin Vaalan Rikkaassa tytössä oman elokuvadebyyttinsä tehnyt Olavi Virta esittää Harry Bergströmin elokuvaan Markan tähden (1938) säveltämän tangon Päin onnen rantaa, jonka Birgit Kronström oli samana vuonna levyttänyt. Kaunis viulisti Märtha Fogelholm soittaa pääteeman eli Lemmenserenadin Suomi-Filmin kohua herättäneestä näytelmäelokuvasta Niskavuoren naiset (1938).
Eric Tidlund loihtii sulosointuja vibrafonilla Harry Bergströmin valssisäveleestä Suven leikkeihin kaipaan elokuvasta Miehen kylkiluu (1937). Suomalaisen Oopperan Baletista lainatut tanssisolistit Alexandra Saxelin ja Margaretha Wasenius tanssivat kiihkeän meksikolaistanssin tahdissa. Asser Fagerströmin pianosoolon jälkeinen orkesteriesitys, lukuisia sooloja sisältävä Oli-oli-oli elokuvasta Rikas tyttö päättää ohjelman kekseliääseen kämmään.
Tuulastuksia 2
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Laulujen sanat: Tatu Pekkarinen. Sovitukset: Erkki Salama (= Matti Jurva). Äänitys: Lauri Pulkkila. Esiintyjät: Matti Jurva, Vili Vesterinen, Eugen Malmstén, Maija-Liisa Lehtinen, Meri Järvinen. Helsingin ensiesitys: A–1155 22.3.1939 -- Va -- 200 m / 10'
Hupaisassa mainoselokuvassa yhdistyy mainonta ja musiikki. Alkumusiikkina soi orkesteriversiona Matti Jurvan kappale Swingiä koko skaala. Jurva laulaa meripojista, presidentinlinnan savupiipusta, povarista ja markasta pianon säestyksellä, myös Tampere-laulu on todennäköisesti tehty filmiä varten.
Elokuvassa tutustutaan Suomen laivastoon ja viipurilaiseen harmonikkatehtaaseen kolminkertaisen pohjoismaisen harmonikkamestari Vili Vesterisen (1907-1961) johdolla. Hän soittaa M. Majan eli Martti Jäppilän (1900-1967) tai Valto Tynnilän – molemmat käyttivät tiettävästi samaa nimimerkkiä – valssisävellystä Nyt purteni meriä seilaa (Levytys: Veli Lehto; Odeon A 228454, 1937). Maija-Liisa Lehtinen laulaa Emil Waldteufelin valssin Luistelua. Tämän lisäksi elokuvassa Jurva esittää oman kappaleensa Kumpi on parempi…
"Tuulastuksia"
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Laulujen sanat: Tatu Pekkarinen. Sovitukset: Erkki Salama (= Matti Jurva). Kuvaus: Yrjö Kalimo, Esko Töyri, Auvo Mustonen. Äänitys: Lauri Pulkkila. Esiintyjät: Matti Jurva, Maija-Liisa Lehtinen, Eino Katajavuori, Erkki Värrö. Elokuva lienee kooste mahdollisesti elokuvista Tuulastuksia 5 ja 6.
Elokuvassa kuullaan Matti Jurvan esittämä sikermä, johon sisältyy hänen omia laulujaan ja tuttuja kansanlauluja. Tatu Pekkarinen yhdessä Jurvan kanssa sanoittivat ne kaikki uudelleen ajan hengessä. Lisäksi elokuvassa suomalaisen naiskauneuden perikuvina, mutta saksalaisessa Kraft und Freude-hengessä esitetään urheilijaneitosia.
– 13.9.2006 Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren
Aan
Suomenkielinen nimi: Salaperäinen Intia. Ruotsinkielinen nimi: Det hemligsfulla Indien. Valmistusmaa ja -vuosi: Intia 1952. Tuotantoyhtiö: Mehboob Productions. Tuotannonjohto: V. J. Shah, M. A. Qureshi. Tuottaja: Mehboob Khan. Ohjaus: Mehboob Khan. Apulaisohjaajat: Chimankant Gandhi, S. A. Master, Mehrish, S.M. Sarkar, Ahmed Sheikh. Käsikirjoitus: R. S. Choudhury. S. Ali Raza (dialogi). Kuvaus: Faredoon A. Irani. Lavastus: M. R. Achrekar (art design), D. R. Jadhav (production design, set decoration). Lavasteapulaisina: Ghulam Nabi, L. G. Ratti. Puvut: Fazal Din, Alla Ditta, Chagan Juvan. Ehostus: Abdul Kader, Gafoor Miya, Tony Tehan (hiukset). Musiikki: Naushad. Koreografia: Surya Kumar. Leikkaus: Shamsudin Kadri. Ääni: J. P. Kaushi, apulaisinan Panduran Baloor, S.N. Modi ja A. H. Patel. Pääosissa: Dilip Kumar (Jai Tilak), Nadira (prinsessa Rajshree), Nimmi (Mangala), Premnath (prinssi Shamsher Singh), Murad (hallitsija), Mukri (Chandan), Amir Banu (Jain äiti), Cuckoo, Sheela Naik, Maya, Abdul, Nilambai, Aca Mahraj. Helsingin ensiesitys: 23.4.1954 Adlon – maahantuoja: Filmileijona Oy – VET 40167 – K16 – 2855 m / 104 min
Mehboob Khanin vuonna 1952 ohjaama Aan on Intian ensimmäinen techinocolor-näytelmäelokuva. Ohjaaja ei jättänyt hyödyntämättä näitä mahdollisuuksia luodessaan lähes surrealistisen näkymän kuvitteellisesta kuningaskunnasta. Epäilemättä luodut kuvat ja elokuvallinen arkkitehtuuri ovat fantasioita Intian maharadzojen elinympäristöstä ennen Intian itsenäisyyttä. Sen vastapainoksi ohjaaja nostaa esille teemoja, jotka tuovat esille vastarinnan ja sosiaalisen tasa-arvon. Näissä sadunomaisissa puitteissa Khan ei epäröi hyödyntää katsojien eroottista mielenkiintoa, joka viedään erityisen pitkälle käytetyn puvuston ja jalkineiden suhteen.
Jos länsimäiselle katsojalle tutumpia vertauskohtia haluaa etsiä, voidaan niitä löytää Bagdadin varkaasta – vuoden 1940 versio jonka pääosassa oli Sabu oli erityisen suosittu Intiassa – sekä keisarillista Roomaa kuvaavista spektaakkeleista. Orientalismi-kritiikkiin perehtyneet voivat epäilemättä löytää monia länsimaisen itäkuvitelmien teemoja lähes sellaisenaan toteutettuna myös Khanin elokuvasta.
Mutta Aanin visuaalisuus tai elokuvallisuus ei tyhjene tähän vertailuun: ohjaajan mieliteemat kuten auringonlaskut, Deccan maisemat, neuvostovaikutteinen populismi (joka ulottuu jopa naisten eroottisiin silhuettikuviin), urdunkieliset runolliset dialogit ja intialaiselle elokuvalle tyypillinen musiikin korostus on oleellista. Laulut on esitetty hindiksi.
Musiikkia täyspitkässä elokuvassa on kerrakseen. Kuuluisa kaksikko Badayuni ja Naushad ovat saaneet elokuvaan peräti kaksitoista laulua, elokuvan mitasta lähes puolet on musiikkiesityksiä.
Pääosan esittäjät Dilip Kumar, joka tunnetaan Mumbaissa "tragedian kuninkaana" on Aanissa parhaimmillaan romanttisena ja charmikkaana henkilönä. Tämä oli ilmeisesti tarpeen myös näyttelijän hyvinvoinnin kannalta, sillä hänen sanotaan hyväksyneen roolin, koska hänen lääkärinsä suositteli näyttelijälle "kepeämpiä rooleja". Vahva on myös talonpoikaisjohtajana esiintyvän Jai Tilakin roolisuoritus. Mumbain juutalainen näyttelijätär Nadira, joka tunnetaan paremmin modernien noitien rooleissaan, on tässä elokuvassa ylpeä prinsessa, jonka asusteet vievät eroottisen viettelyn huippuunsa, mitä kulmakarvojen kieli väsymättä lisää. Asusteet ovat tärkeitä – kun Nadira pukeutuu sariin, katsojat tietävät, että pitkään seurattu kuvio alkaa toimia.
Aanista ei puutu poliittista ulottuvaisuutta. Vaikka elokuva ei ole historiallinen, katsoja tunnistaa helposti jo alkukohtauksesta idealisoidun kansakunnan, minkä symbolina aurat vaihtuvat sodan uhatessa miekkaan. Hara-yhteisö, johon tällä viitataan, liittyy historiallisesti puolisotilaallliseen maanomistuskastiin, joita ovat esimerkiksi marathat ja gujaarit. Näillä kasteilla on aika ajoin historiassa ollut omia kuningaskuntia ja jopa imperiumeja. Elokuvassa tällainen historiallinen yhteys on kuitenkin kaikkea muuta kuin selvä.
–Jari Sedergren eri lähteiden mukaan 20.9.2006
Mehboob Khanin vuonna 1952 ohjaama Aan on Intian ensimmäinen techinocolor-näytelmäelokuva. Ohjaaja ei jättänyt hyödyntämättä näitä mahdollisuuksia luodessaan lähes surrealistisen näkymän kuvitteellisesta kuningaskunnasta. Epäilemättä luodut kuvat ja elokuvallinen arkkitehtuuri ovat fantasioita Intian maharadzojen elinympäristöstä ennen Intian itsenäisyyttä. Sen vastapainoksi ohjaaja nostaa esille teemoja, jotka tuovat esille vastarinnan ja sosiaalisen tasa-arvon. Näissä sadunomaisissa puitteissa Khan ei epäröi hyödyntää katsojien eroottista mielenkiintoa, joka viedään erityisen pitkälle käytetyn puvuston ja jalkineiden suhteen.
Jos länsimäiselle katsojalle tutumpia vertauskohtia haluaa etsiä, voidaan niitä löytää Bagdadin varkaasta – vuoden 1940 versio jonka pääosassa oli Sabu oli erityisen suosittu Intiassa – sekä keisarillista Roomaa kuvaavista spektaakkeleista. Orientalismi-kritiikkiin perehtyneet voivat epäilemättä löytää monia länsimaisen itäkuvitelmien teemoja lähes sellaisenaan toteutettuna myös Khanin elokuvasta.
Mutta Aanin visuaalisuus tai elokuvallisuus ei tyhjene tähän vertailuun: ohjaajan mieliteemat kuten auringonlaskut, Deccan maisemat, neuvostovaikutteinen populismi (joka ulottuu jopa naisten eroottisiin silhuettikuviin), urdunkieliset runolliset dialogit ja intialaiselle elokuvalle tyypillinen musiikin korostus on oleellista. Laulut on esitetty hindiksi.
Musiikkia täyspitkässä elokuvassa on kerrakseen. Kuuluisa kaksikko Badayuni ja Naushad ovat saaneet elokuvaan peräti kaksitoista laulua, elokuvan mitasta lähes puolet on musiikkiesityksiä.
Pääosan esittäjät Dilip Kumar, joka tunnetaan Mumbaissa "tragedian kuninkaana" on Aanissa parhaimmillaan romanttisena ja charmikkaana henkilönä. Tämä oli ilmeisesti tarpeen myös näyttelijän hyvinvoinnin kannalta, sillä hänen sanotaan hyväksyneen roolin, koska hänen lääkärinsä suositteli näyttelijälle "kepeämpiä rooleja". Vahva on myös talonpoikaisjohtajana esiintyvän Jai Tilakin roolisuoritus. Mumbain juutalainen näyttelijätär Nadira, joka tunnetaan paremmin modernien noitien rooleissaan, on tässä elokuvassa ylpeä prinsessa, jonka asusteet vievät eroottisen viettelyn huippuunsa, mitä kulmakarvojen kieli väsymättä lisää. Asusteet ovat tärkeitä – kun Nadira pukeutuu sariin, katsojat tietävät, että pitkään seurattu kuvio alkaa toimia.
Aanista ei puutu poliittista ulottuvaisuutta. Vaikka elokuva ei ole historiallinen, katsoja tunnistaa helposti jo alkukohtauksesta idealisoidun kansakunnan, minkä symbolina aurat vaihtuvat sodan uhatessa miekkaan. Hara-yhteisö, johon tällä viitataan, liittyy historiallisesti puolisotilaallliseen maanomistuskastiin, joita ovat esimerkiksi marathat ja gujaarit. Näillä kasteilla on aika ajoin historiassa ollut omia kuningaskuntia ja jopa imperiumeja. Elokuvassa tällainen historiallinen yhteys on kuitenkin kaikkea muuta kuin selvä.
–Jari Sedergren eri lähteiden mukaan 20.9.2006
perjantaina, syyskuuta 01, 2006
Poikani pääkonsuli
Ruotsinkielinen nimi: Min son, generalkonsuln. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ilmari Unho Elsa Soinin näytelmään (1935). Kuvaus: Uno Pihlström. Kamera-assistentit: Georgi Goubtschenko, Niilo Harju, Erkki Majava. Kuvausryhmän jäsenet: Olavi Aarreharju, Väinö Kolhonen, Alfred Parikka. Lavastus: Ville Salminen. Puvut: Eva Pullinen. Naamiointi: Rakel Linnanheimo. Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Elle Viljanen. Äänitys: Hugo Ranta. Äänitysassistentti: Eino Oksanen. Järjestäjät: Onni Timonen, Karl Tulkio (apulainen). Valokuvat: Kosti Lehtinen, Eero Troberg. Pääosissa: Helena Kara (Iiri (Inkeri) Paappanen), Uuno Laakso (pääkonsuli Albert Takkulainen), Tauno Majuri (Taavi Takkulainen), Eine Laine (Alba Takkulainen), Reino Valkama (Severi Takkulainen), Paavo Jännes (ministeri Kaarlo Keiho), Ruth Snellman (vuorineuvoksetar Berta Korri), Lea Joutseno (Kaisu Korri), Tuire Orri (Kirsti Uitto), Tyyne Haarla (Hulda), Hannes Häyrinen (Ekku, Erkki Takkulainen), Arvo Tuomi (kauppaneuvos Tomén), Aku Käyhkö (mies kadulla), Onni Timonen (konstaapeli), Kirsti Hurme (Tibi), Kalle Rouni (lähetystöneuvos Kuula), Vilho Siivola (vahtimestari), George De Godzinsky (kapellimestari), Ossi Korhonen (turkisosaston johtaja), Salli Karuna (rouva Kellovaara, Anitra Karto (2. tyttö). Helsingin ensiesitys: 22.12.1940 Kino-Palatsi, Scala. Televisiolähetyksiä: YLE TV1: 13.7.1963 ja 28.7.2002; MTV2: 25.8.1979; YLE TV2 11.8.1996 ja 15.4.2006. VET 1490 – S – 2980 m / 108 min
Kun Elokuva-Aitan kriitikko Hans Kutter (3/1940) teki "Kotimaisen tuotantokauden tilinpäätöstä" helmikuun alussa 1941, hän haukkui suurimman osan kotimaisista elokuvista "häpeäpilkkuina" (Simo Hurtta, Ketunhäntä kainalossa, Lapatossu, Lapseni on minun), eikä moni muukaan "vakavan filmiystävän mieltä ilahduta" (Oi kallis Suomenmaa, Jumalan myrsky), vaikka jälkimmäisissä tahtoa sentään riitti vaikka ei taitoa.
Vapauttavan tuomion saivat vain Miehen tie ("hyvin huomattava elokuva"), Runon kuningas ja muuttolintu ("hyvä ja huolitellen valmistettu") ja Kulkurin valssi ("värikäs") sekä Ilmari Unhon kolmas elokuva Poikani, pääkonsuli ("hauska huvinäytelmä", "raikas").
Mainosten mukaan kyse oli huvinäytelmästä "mannermaiseen tyyliin!", jonka olemus oli: "Todellinen pyörremyrskyllinen hyvää tuulta ja hauskoja tilanteita".
Arvostelut puhuivat "pääasiassa tilannekomiikkaan perustuvasta ilottelusta", jossa on "määrätynlaista upeutta" ja "jopa suorastaan lennokkuuttakin". (Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1940).
Uusi Suomi laski arvostelussaan elokuvan kuuluvan "kulttuurikomedioiden" joukkoon. Se oli ala, joka oli suomalaisessa elokuvassa "verrattain viljelemätön". (Nimim. S.S., US 24.12.1940).
Ennakkoon Poikani, pääkonsuli sai huomiota siksi, että se oli ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, jota käytiin kuvaamassa ulkomailla.
Dokumentteja oli kyllä nähty aiemminkin, vaikka lehdet eivät niitä "suomalaisiksi elokuviksi" ilmeisesti laskeneet. Elokuvan kliseinen aihe arpajaisvoitto, johdattaa "pirhakan ylioppilasneitosen" eli kauniin sankarittaren Helena Karan matkalle Tukholmaan, missä hän tapaa "kohtalonsa" puuhevosmaisen Tauno Majurin hahmossa.
Viikon mittainen kuvausmatka tehtiin lokakuun puolivälissä Vellamolla, mukana olivat Risto Orko, ohjaaja Ilmari Unho, näyttelijät Kara, Majuri, Ville Salminen ja naamioija Rakel Linnanheimo, kuvaaja Uno Pihlström sekä "asiaankuuluvaa" teknillistä henkilökuntaa.
"Kuvaus, jota harvinaista kyllä suosi mitä kirkkain syksyinen sää, suoritettiin Vellamo-laivalla mennen tullen Turusta Tukholmaan sekä itse Tukholmassa eri puolilla kaupunkia. Kuvausmatka onnistui kaikissa suhteissa erinomaisesti ja ruotsalaisten ystävällisyys jätti vierailijoihin miellyttävän muiston." (Kinolehti 10/1940).
Arpajaisvoittomatkan jälkeen Iiri Paappasen (Helena Kara) edesottamukset jatkuivat elokuvassa entistä vaiherikkaampina Helsingin ylioppilas–, tiedemies– ja muissa seurapiireissä.
Uuden Suomen nimimerkki S.S.:n mainitussa arvostelussa kiinnitettiin huomiota siihen, mikä oli arvostelujen mukaan kaikkien farssien, komedioiden ja muiden iloitteluiden ongelma – pippuroidessaan teemaansa ne ovat vaarassa lipsahtaa liioitteluksi.
Arvostelijat tarkastelivat tätä liioittelua paheksuvaan sävyyn yleensä joko moraalin tai politiikan alueella.
Poikani, pääkonsuli sai moitteita politiikkanäkemyksestään: "Tälläkin kertaa on vaikeata uskoa, että esim. meikäläiset diplomaattipiirit olisivat niin perin narrimaisia kuin miksi ne tässä leimataan. Mutta jos tarkoituksena on pilailla joiden äärimmäisyystyyppien kustannuksella, pippuri on varmasti paikallaan. Osansa saavat myös ne 'kokousnaiset', joiden hyväntekeväisyystoimintakin on vain oman itsensä esilletuomista."
Näyttelijöistä esiin nousi erityisesti Hannes Häyrinen, joka Uuden Suomen mukaan "suorastaan 'varastaa' koko elokuvan, siksi luonteva ja humoristinen on hänen koko olemuksensa ja esityksensä".
Helena Karakin oli petrannut, sillä aiempia töitä vaivannut 'liiallinen ilmeily' oli nyt poissa. Opit lienevät kokemuksen karttuessa pyöristyneet näyttelijättären omaksi tyyliksi.
Unho sai ohjaustyöstään kiitoksia, sillä se oli "yhtä älykästä kuin Elsa Soinin vuorosanat ovat pirteitä, ja joitakin poikkeuksia lukuunottamatta säilyy kokonaistempo löyhtymättömänä".
Elokuvan heikoin lenkki oli äänitys, mitä ajankohdan tuntien teatterien surkeat äänentoistolaitteet vain vahvistivat. Aamulehden nimim. Parras valitti: "Elokuva olisi lajissaan – kotimaisena huvinäytelmänä – parhaimpia, ellei äänitys olisi paikka paikoin aivan kurja. Puhe oli monin paikoin niin heikko ja epäselvä, että monet vuorosanat jäivät kokonaan käsittämättä. Tällainen kommellus ei saisi enää kotimaisessa elokuvassa tulla kysymykseen, varsinkin kun se nyt pilaa muuten kaikin puolion laatuunkäyvän elokuvan." (AL 24.12. 1940)
– Jari Sedergren 6.9.2006
Kun Elokuva-Aitan kriitikko Hans Kutter (3/1940) teki "Kotimaisen tuotantokauden tilinpäätöstä" helmikuun alussa 1941, hän haukkui suurimman osan kotimaisista elokuvista "häpeäpilkkuina" (Simo Hurtta, Ketunhäntä kainalossa, Lapatossu, Lapseni on minun), eikä moni muukaan "vakavan filmiystävän mieltä ilahduta" (Oi kallis Suomenmaa, Jumalan myrsky), vaikka jälkimmäisissä tahtoa sentään riitti vaikka ei taitoa.
Vapauttavan tuomion saivat vain Miehen tie ("hyvin huomattava elokuva"), Runon kuningas ja muuttolintu ("hyvä ja huolitellen valmistettu") ja Kulkurin valssi ("värikäs") sekä Ilmari Unhon kolmas elokuva Poikani, pääkonsuli ("hauska huvinäytelmä", "raikas").
Mainosten mukaan kyse oli huvinäytelmästä "mannermaiseen tyyliin!", jonka olemus oli: "Todellinen pyörremyrskyllinen hyvää tuulta ja hauskoja tilanteita".
Arvostelut puhuivat "pääasiassa tilannekomiikkaan perustuvasta ilottelusta", jossa on "määrätynlaista upeutta" ja "jopa suorastaan lennokkuuttakin". (Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1940).
Uusi Suomi laski arvostelussaan elokuvan kuuluvan "kulttuurikomedioiden" joukkoon. Se oli ala, joka oli suomalaisessa elokuvassa "verrattain viljelemätön". (Nimim. S.S., US 24.12.1940).
Ennakkoon Poikani, pääkonsuli sai huomiota siksi, että se oli ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, jota käytiin kuvaamassa ulkomailla.
Dokumentteja oli kyllä nähty aiemminkin, vaikka lehdet eivät niitä "suomalaisiksi elokuviksi" ilmeisesti laskeneet. Elokuvan kliseinen aihe arpajaisvoitto, johdattaa "pirhakan ylioppilasneitosen" eli kauniin sankarittaren Helena Karan matkalle Tukholmaan, missä hän tapaa "kohtalonsa" puuhevosmaisen Tauno Majurin hahmossa.
Viikon mittainen kuvausmatka tehtiin lokakuun puolivälissä Vellamolla, mukana olivat Risto Orko, ohjaaja Ilmari Unho, näyttelijät Kara, Majuri, Ville Salminen ja naamioija Rakel Linnanheimo, kuvaaja Uno Pihlström sekä "asiaankuuluvaa" teknillistä henkilökuntaa.
"Kuvaus, jota harvinaista kyllä suosi mitä kirkkain syksyinen sää, suoritettiin Vellamo-laivalla mennen tullen Turusta Tukholmaan sekä itse Tukholmassa eri puolilla kaupunkia. Kuvausmatka onnistui kaikissa suhteissa erinomaisesti ja ruotsalaisten ystävällisyys jätti vierailijoihin miellyttävän muiston." (Kinolehti 10/1940).
Arpajaisvoittomatkan jälkeen Iiri Paappasen (Helena Kara) edesottamukset jatkuivat elokuvassa entistä vaiherikkaampina Helsingin ylioppilas–, tiedemies– ja muissa seurapiireissä.
Uuden Suomen nimimerkki S.S.:n mainitussa arvostelussa kiinnitettiin huomiota siihen, mikä oli arvostelujen mukaan kaikkien farssien, komedioiden ja muiden iloitteluiden ongelma – pippuroidessaan teemaansa ne ovat vaarassa lipsahtaa liioitteluksi.
Arvostelijat tarkastelivat tätä liioittelua paheksuvaan sävyyn yleensä joko moraalin tai politiikan alueella.
Poikani, pääkonsuli sai moitteita politiikkanäkemyksestään: "Tälläkin kertaa on vaikeata uskoa, että esim. meikäläiset diplomaattipiirit olisivat niin perin narrimaisia kuin miksi ne tässä leimataan. Mutta jos tarkoituksena on pilailla joiden äärimmäisyystyyppien kustannuksella, pippuri on varmasti paikallaan. Osansa saavat myös ne 'kokousnaiset', joiden hyväntekeväisyystoimintakin on vain oman itsensä esilletuomista."
Näyttelijöistä esiin nousi erityisesti Hannes Häyrinen, joka Uuden Suomen mukaan "suorastaan 'varastaa' koko elokuvan, siksi luonteva ja humoristinen on hänen koko olemuksensa ja esityksensä".
Helena Karakin oli petrannut, sillä aiempia töitä vaivannut 'liiallinen ilmeily' oli nyt poissa. Opit lienevät kokemuksen karttuessa pyöristyneet näyttelijättären omaksi tyyliksi.
Unho sai ohjaustyöstään kiitoksia, sillä se oli "yhtä älykästä kuin Elsa Soinin vuorosanat ovat pirteitä, ja joitakin poikkeuksia lukuunottamatta säilyy kokonaistempo löyhtymättömänä".
Elokuvan heikoin lenkki oli äänitys, mitä ajankohdan tuntien teatterien surkeat äänentoistolaitteet vain vahvistivat. Aamulehden nimim. Parras valitti: "Elokuva olisi lajissaan – kotimaisena huvinäytelmänä – parhaimpia, ellei äänitys olisi paikka paikoin aivan kurja. Puhe oli monin paikoin niin heikko ja epäselvä, että monet vuorosanat jäivät kokonaan käsittämättä. Tällainen kommellus ei saisi enää kotimaisessa elokuvassa tulla kysymykseen, varsinkin kun se nyt pilaa muuten kaikin puolion laatuunkäyvän elokuvan." (AL 24.12. 1940)
– Jari Sedergren 6.9.2006
Kersantilleko Emma nauroi?
Ruotsinkielinen nimi: Emmas sergeant. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ilmari Unho. Alkuperäisromaani: A. V. Multia (1939). Kuvaus: Ernst Westerberg. Kamera-assistentti: Georg Goubtschenko. Kuvausryhmän jäsenet: Niilo Harju, Nils Saarinen, herra Komppa. Lavastus: Ville Salminen. Naamiointi: Rakel Linnanheimo. Musiikki: Toivo Lampén. Leikkaus: Elle Viljanen. Äänitys: Georg Brodén. Apulaisäänittäjä: Hugo Ranta. Äänitysassistentit: Yrjö Saari, Eino Oksanen. Järjestäjät: Pentti Pihlaja, Karl Tulkio. Valokuvat: Eero Troberg. Pääosissa: Uuno Laakso (johtaja Tobias Strömberg), Reino Valkama (räätäli Hesekiel Naukkarinen), Irja Rannikko (Emma, everstin palvelijatar), Lea Joutseno (Helvi, everstin tytär), Kullervo Kalske (luutnantti Raimo Tappara), Paavo Jännes (eversti), Oiva Sala (Nännimäinen alias runoilija Alfons Kaukokaipuu), Veikko Linna (vääpeli Joki-Paavola), Salli Karuna (everstin rouva), Eine Laine (apteekkarska, Raimo Tapparan äiti), Jenny Hjelmman (Hesekielin äiti), Onni Veijonen (kanttori Liironen), Arvi Tuomi (sotilaslääkäri), Kalle Rouni (tri Oiva Kilpi), Väinö Parviainen (Pipinen), Oiva Luhtala (rintatautinen reserviläinen), Vilho Auvinen (Iisakkinen, roisto), Pentti Saares (kersantti), Tuire Orri (Impi, konttoristi), Varma Lahtinen (rva Strömberg), Sirpa Sivori (Hesen sisko), Hannes Veivo (Haitari-Kalle), Evald Terho (matkustaja junassa), Holger Salin (Reissu-Ville), Nestori Lampi (lihava reserviläinen), Onni Timonen (reserviläinen) Georgi Goubtschenko (pitkä laiha reserviläinen), Mikko Kallakari (Hautala), Yrjö Liukkonen (sotamies), Laila Jokimo (konttoristi). Helsingin ensiesitys: 3.11.1940 Kino-Palatsi, Scala. Televisiolähetyksiä: 8.5.1977 MTV1; 4.2.1996, 29.3.2005 ja 6.6.2006 YLE TV2, VET A-1451 – S – 2800 m / 102 min
"Uusi, virkistävä tuttavuus sotilasfarssien joukossa", mainosti Elokuva-Aitta Ilmari Unhon toista Suomi-Filmille valmistunutta elokuvaa Kersantilleko Emma nauroi? (EA 21/1940). "Sankarina on tällä kertaa tomera ja sotahullu kersantti, eikä mikään typerys ja nahjus – 'vanhanaikaisten' sotilashupailujen tapaan."
Unho oli paitsi ohjannut, myös käsikirjoittanut elokuvansa A. V. Multian (oik. puolustusvoimain kantaupseeristoon kuuluva kapteeni Akseli Viljam Viljasalo, s. 1879) samannimisen romaanin perustalle. Sotahullun kersantin – se on siis ehdottoman positiivinen luonnehdinta – tarkoituksena oli tehdä "mahdottomimmastakin aineksista miehiä" (Ajan Suunta 26.10.1940). Jopa "professoriryhmään" vasten tahtoaan joutuva liikemiesreserviläinen (Uuno Laakso, 1896-1970) "vähitellen muokkautuu reippaaksi sotahulluksi hänkin". (Suomen Sosialidemokraatti 31.10.1940). Reippaana luutnanttina elokuvassa näyttelee jälleen kerran Kullervo Kalske (1912-1977), everstin osan Paavo Jännes (1892-1970), jolle vuorineuvosten ja muiden arvokkaiden henkilöiden roolit usein siunaantuivat.
Unho muokkasi käsikirjoitusta – mikäli mahdollista – vieläkin viihteellisemmäksi. Arveluttava vakoilusivujuonne, jonka päähenkilö Iisakkisen nimikin viittaa juutalaisbolsevikkiin, kuinkas muuten – häivytettiin olemattomiin niin, että miehestä tuli vain korttihuijari ja autovaras.
Äärioikeistolaisten luonnehdintojen piiriin on helppo laskea myös romaanin ylitunnollinen konttoristi Asko Nännimäinen, josta tuli elokuvassa kliseisesti runoilija Kaukokaipuu, haaveilija ja (naismainen) hupakko, "seppelöity hengenjättiläinen", kuten vävyksi häntä suunnitteleva everstin rouva mieleistä hahmoa luonnehtii. "Mun sydämeni on kuin kenkämuste, ei kasva siin' ees rikkaruoho, luste" riittänee esimerkiksi runoilija lahjoista. Huumoria revitään runsaasti myös Suomen murteista.
Unho peri ohjaajanpaikan Orvo Saarikiveltä, joka oli passitettu korkeakirjallisempaan Karjala–aiheiseen elokuvaan, Kerstin Bergrothin Anun ja Mikon pariin. Unhon kuvaajaksi valikoitui Wayler Hildebrandin elokuvissa 1930-luvulla Ruotsissa kunnostautunut Ernst Westerberg, ruotsinmaalainen, jonka ainoaksi työksi Suomessa sotilasfarssi jäi.
Kersantilleko Emma nauroi? menestyi hyvin. Sen ensi-esitys oli 3.11.1940 Kotkan Bio-Biossa ja tuotantokustannukset oli saatu Kansallisfilmografian mukaan takaisin jo tammikuun puolivälissä 1941. Elokuvaa kuvattiin "sotilasjohdon hyväntahtoisella suostumuksella viikon verran" Utissa ja Tuusulassa.
– Jari Sedergren 30.8.2006
"Uusi, virkistävä tuttavuus sotilasfarssien joukossa", mainosti Elokuva-Aitta Ilmari Unhon toista Suomi-Filmille valmistunutta elokuvaa Kersantilleko Emma nauroi? (EA 21/1940). "Sankarina on tällä kertaa tomera ja sotahullu kersantti, eikä mikään typerys ja nahjus – 'vanhanaikaisten' sotilashupailujen tapaan."
Unho oli paitsi ohjannut, myös käsikirjoittanut elokuvansa A. V. Multian (oik. puolustusvoimain kantaupseeristoon kuuluva kapteeni Akseli Viljam Viljasalo, s. 1879) samannimisen romaanin perustalle. Sotahullun kersantin – se on siis ehdottoman positiivinen luonnehdinta – tarkoituksena oli tehdä "mahdottomimmastakin aineksista miehiä" (Ajan Suunta 26.10.1940). Jopa "professoriryhmään" vasten tahtoaan joutuva liikemiesreserviläinen (Uuno Laakso, 1896-1970) "vähitellen muokkautuu reippaaksi sotahulluksi hänkin". (Suomen Sosialidemokraatti 31.10.1940). Reippaana luutnanttina elokuvassa näyttelee jälleen kerran Kullervo Kalske (1912-1977), everstin osan Paavo Jännes (1892-1970), jolle vuorineuvosten ja muiden arvokkaiden henkilöiden roolit usein siunaantuivat.
Unho muokkasi käsikirjoitusta – mikäli mahdollista – vieläkin viihteellisemmäksi. Arveluttava vakoilusivujuonne, jonka päähenkilö Iisakkisen nimikin viittaa juutalaisbolsevikkiin, kuinkas muuten – häivytettiin olemattomiin niin, että miehestä tuli vain korttihuijari ja autovaras.
Äärioikeistolaisten luonnehdintojen piiriin on helppo laskea myös romaanin ylitunnollinen konttoristi Asko Nännimäinen, josta tuli elokuvassa kliseisesti runoilija Kaukokaipuu, haaveilija ja (naismainen) hupakko, "seppelöity hengenjättiläinen", kuten vävyksi häntä suunnitteleva everstin rouva mieleistä hahmoa luonnehtii. "Mun sydämeni on kuin kenkämuste, ei kasva siin' ees rikkaruoho, luste" riittänee esimerkiksi runoilija lahjoista. Huumoria revitään runsaasti myös Suomen murteista.
Unho peri ohjaajanpaikan Orvo Saarikiveltä, joka oli passitettu korkeakirjallisempaan Karjala–aiheiseen elokuvaan, Kerstin Bergrothin Anun ja Mikon pariin. Unhon kuvaajaksi valikoitui Wayler Hildebrandin elokuvissa 1930-luvulla Ruotsissa kunnostautunut Ernst Westerberg, ruotsinmaalainen, jonka ainoaksi työksi Suomessa sotilasfarssi jäi.
Kersantilleko Emma nauroi? menestyi hyvin. Sen ensi-esitys oli 3.11.1940 Kotkan Bio-Biossa ja tuotantokustannukset oli saatu Kansallisfilmografian mukaan takaisin jo tammikuun puolivälissä 1941. Elokuvaa kuvattiin "sotilasjohdon hyväntahtoisella suostumuksella viikon verran" Utissa ja Tuusulassa.
– Jari Sedergren 30.8.2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)