Poikani pääkonsuli

Ruotsinkielinen nimi: Min son, generalkonsuln. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ilmari Unho Elsa Soinin näytelmään (1935). Kuvaus: Uno Pihlström. Kamera-assistentit: Georgi Goubtschenko, Niilo Harju, Erkki Majava. Kuvausryhmän jäsenet: Olavi Aarreharju, Väinö Kolhonen, Alfred Parikka. Lavastus: Ville Salminen. Puvut: Eva Pullinen. Naamiointi: Rakel Linnanheimo. Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Elle Viljanen. Äänitys: Hugo Ranta. Äänitysassistentti: Eino Oksanen. Järjestäjät: Onni Timonen, Karl Tulkio (apulainen). Valokuvat: Kosti Lehtinen, Eero Troberg. Pääosissa: Helena Kara (Iiri (Inkeri) Paappanen), Uuno Laakso (pääkonsuli Albert Takkulainen), Tauno Majuri (Taavi Takkulainen), Eine Laine (Alba Takkulainen), Reino Valkama (Severi Takkulainen), Paavo Jännes (ministeri Kaarlo Keiho), Ruth Snellman (vuorineuvoksetar Berta Korri), Lea Joutseno (Kaisu Korri), Tuire Orri (Kirsti Uitto), Tyyne Haarla (Hulda), Hannes Häyrinen (Ekku, Erkki Takkulainen), Arvo Tuomi (kauppaneuvos Tomén), Aku Käyhkö (mies kadulla), Onni Timonen (konstaapeli), Kirsti Hurme (Tibi), Kalle Rouni (lähetystöneuvos Kuula), Vilho Siivola (vahtimestari), George De Godzinsky (kapellimestari), Ossi Korhonen (turkisosaston johtaja), Salli Karuna (rouva Kellovaara, Anitra Karto (2. tyttö). Helsingin ensiesitys: 22.12.1940 Kino-Palatsi, Scala. Televisiolähetyksiä: YLE TV1: 13.7.1963 ja 28.7.2002; MTV2: 25.8.1979; YLE TV2 11.8.1996 ja 15.4.2006. VET 1490 – S – 2980 m / 108 min


Kun Elokuva-Aitan kriitikko Hans Kutter (3/1940) teki "Kotimaisen tuotantokauden tilinpäätöstä" helmikuun alussa 1941, hän haukkui suurimman osan kotimaisista elokuvista "häpeäpilkkuina" (Simo Hurtta, Ketunhäntä kainalossa, Lapatossu, Lapseni on minun), eikä moni muukaan "vakavan filmiystävän mieltä ilahduta" (Oi kallis Suomenmaa, Jumalan myrsky), vaikka jälkimmäisissä tahtoa sentään riitti vaikka ei taitoa.

Vapauttavan tuomion saivat vain Miehen tie ("hyvin huomattava elokuva"), Runon kuningas ja muuttolintu ("hyvä ja huolitellen valmistettu") ja Kulkurin valssi ("värikäs") sekä Ilmari Unhon kolmas elokuva Poikani, pääkonsuli ("hauska huvinäytelmä", "raikas").

Mainosten mukaan kyse oli huvinäytelmästä "mannermaiseen tyyliin!", jonka olemus oli: "Todellinen pyörremyrskyllinen hyvää tuulta ja hauskoja tilanteita".

Arvostelut puhuivat "pääasiassa tilannekomiikkaan perustuvasta ilottelusta", jossa on "määrätynlaista upeutta" ja "jopa suorastaan lennokkuuttakin". (Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1940).

Uusi Suomi laski arvostelussaan elokuvan kuuluvan "kulttuurikomedioiden" joukkoon. Se oli ala, joka oli suomalaisessa elokuvassa "verrattain viljelemätön". (Nimim. S.S., US 24.12.1940).

Ennakkoon Poikani, pääkonsuli sai huomiota siksi, että se oli ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, jota käytiin kuvaamassa ulkomailla.

Dokumentteja oli kyllä nähty aiemminkin, vaikka lehdet eivät niitä "suomalaisiksi elokuviksi" ilmeisesti laskeneet. Elokuvan kliseinen aihe arpajaisvoitto, johdattaa "pirhakan ylioppilasneitosen" eli kauniin sankarittaren Helena Karan matkalle Tukholmaan, missä hän tapaa "kohtalonsa" puuhevosmaisen Tauno Majurin hahmossa.

Viikon mittainen kuvausmatka tehtiin lokakuun puolivälissä Vellamolla, mukana olivat Risto Orko, ohjaaja Ilmari Unho, näyttelijät Kara, Majuri, Ville Salminen ja naamioija Rakel Linnanheimo, kuvaaja Uno Pihlström sekä "asiaankuuluvaa" teknillistä henkilökuntaa.

"Kuvaus, jota harvinaista kyllä suosi mitä kirkkain syksyinen sää, suoritettiin Vellamo-laivalla mennen tullen Turusta Tukholmaan sekä itse Tukholmassa eri puolilla kaupunkia. Kuvausmatka onnistui kaikissa suhteissa erinomaisesti ja ruotsalaisten ystävällisyys jätti vierailijoihin miellyttävän muiston." (Kinolehti 10/1940).

Arpajaisvoittomatkan jälkeen Iiri Paappasen (Helena Kara) edesottamukset jatkuivat elokuvassa entistä vaiherikkaampina Helsingin ylioppilas–, tiedemies– ja muissa seurapiireissä.

Uuden Suomen nimimerkki S.S.:n mainitussa arvostelussa kiinnitettiin huomiota siihen, mikä oli arvostelujen mukaan kaikkien farssien, komedioiden ja muiden iloitteluiden ongelma – pippuroidessaan teemaansa ne ovat vaarassa lipsahtaa liioitteluksi.

Arvostelijat tarkastelivat tätä liioittelua paheksuvaan sävyyn yleensä joko moraalin tai politiikan alueella.

Poikani, pääkonsuli sai moitteita politiikkanäkemyksestään: "Tälläkin kertaa on vaikeata uskoa, että esim. meikäläiset diplomaattipiirit olisivat niin perin narrimaisia kuin miksi ne tässä leimataan. Mutta jos tarkoituksena on pilailla joiden äärimmäisyystyyppien kustannuksella, pippuri on varmasti paikallaan. Osansa saavat myös ne 'kokousnaiset', joiden hyväntekeväisyystoimintakin on vain oman itsensä esilletuomista."

Näyttelijöistä esiin nousi erityisesti Hannes Häyrinen, joka Uuden Suomen mukaan "suorastaan 'varastaa' koko elokuvan, siksi luonteva ja humoristinen on hänen koko olemuksensa ja esityksensä".

Helena Karakin oli petrannut, sillä aiempia töitä vaivannut 'liiallinen ilmeily' oli nyt poissa. Opit lienevät kokemuksen karttuessa pyöristyneet näyttelijättären omaksi tyyliksi.

Unho sai ohjaustyöstään kiitoksia, sillä se oli "yhtä älykästä kuin Elsa Soinin vuorosanat ovat pirteitä, ja joitakin poikkeuksia lukuunottamatta säilyy kokonaistempo löyhtymättömänä".

Elokuvan heikoin lenkki oli äänitys, mitä ajankohdan tuntien teatterien surkeat äänentoistolaitteet vain vahvistivat. Aamulehden nimim. Parras valitti: "Elokuva olisi lajissaan – kotimaisena huvinäytelmänä – parhaimpia, ellei äänitys olisi paikka paikoin aivan kurja. Puhe oli monin paikoin niin heikko ja epäselvä, että monet vuorosanat jäivät kokonaan käsittämättä. Tällainen kommellus ei saisi enää kotimaisessa elokuvassa tulla kysymykseen, varsinkin kun se nyt pilaa muuten kaikin puolion laatuunkäyvän elokuvan." (AL 24.12. 1940)

– Jari Sedergren 6.9.2006