Ruotsinkielinen nimi: De hundra värjornas man. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Simo Penttilä. Lavastus: Roy. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Oiva Roininen. Äänitys: Hugo Ranta. Lavastusapulainen: Ville Hänninen. Musiikki: Tauno Pylkkänen. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Puvut: Bure Litonius, Roy. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Kalervo Nissilä (kapt. Olavi Martinpoika Kaarnoja), aateloituna Barkenhjelm, Marja Korhonen (Elisabeth Gyllenskiöld), Uljas Kandolin (kersantti Hannu Eerikinpoika), Ture Junttu (kapt. Krister Kristerinpoika Gyllenskiöld), Jorma Nortimo (jesuiittaisä Morano, mynheer van Heeren), Oke Tuuri (sotamies Taavetti Kymäläinen), Heikki Savolainen (sotamies Komsi), Aku Korhonen (vanginvartija Laasti), Vilho Siivola (maisteri Mathias Mollerus), Unto Salminen (kenraalimajuri Torsten Stålhandske), Arvo Lehesmaa (Jonne, kirjuri), Kauko Käyhkö (kersantti Susi), Lauri Lahtinen (sotamies Pärttyli Juhonpoika), Oiva Sala (Nikko, sotamies), Matti Aulos (krouvari Niilo Bachter), Veikko Linna (piiskuri Turun linnassa), Ilmari Peitsalo (Henrikki, Koskelan vouti), Maija Karhi (Liisa, Kolmen Tuopin majatalon pikkupiika). Helsingin ensiesitys: 31.8.1951 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: 3664 – S – 2400 m / 88min
"Simo Penttilä käsikirjoituksen tekijänä – se tietää ajanvietettä", nimimerkki M. kirjoitti (VS 2.9.1951) vauhdikkaasta ja silmänruokaa tarjoavasta Sadan miekan miehestä. Ilmari Unhon ohjaamassa elokuvassa juoni oli lehden mukaan "viety aina 1600–luvulle ja Turun linnan ympärille – se merkitsee valtaisasti miekankalsketta, sotaisten urhojen ihastelua, jonka huippunäytteenä on eräs tappelukohtaus, missä voittamaton 'kuninkaan mies', kapteeni Olavi Matinpoika ja Hannu-kersantti tekevät selvää pienestä joukko-osastosta, saaden palkakseen kahden aatelisneidon syvän ihailun ja rakkauden. Hurjat miekkailukohtaukset – joihin osallistuvat myös naiset! – ylittävätkin lukumäärältään tässä kotimaisessa ajanvietteessä rakkauskohtaukset. Onko se katsottava kehitykseksi vai taka–askeleeksi, jääköön yleisön arvioitavaksi."
Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina ei ollut päässyt tuotantoon heti käsikirjoituksen valmistuttua. Vasta vuosia sen lunastamisen jälkeen Suomi-Filmi oli valmis satsaamaan 1600-luvulle sijoittuvan historiallisen aiheen vaatimiin lavasteisiin, pukuihin ja muuhun rekvisiittaan.
Päätöksen taustalla oli myös kilpailu rakkaan vihollisen, Suomen Filmiteollisuuden kanssa. Mika Waltarin historiallisen aiheen käsikirjoitus muotoutui kilpailijalla 1800-luvun alkuun sijoittuvaksi suurelokuvaksi Tanssi yli hautojen. Kun se menestyi, Suomi-Filmissäkin ajateltiin ajan koettaneen historiaan liittyvälle genre-elokuvalle.
Suunnitelmiin kuului elokuvan tekeminen väreissä, mutta pari kuukautta ennen ensi-iltaa julkisuuteen tiedotettiin, ettei siihen "ollut mahdollisuuksia näin suuressa mittakaavassa". Väreissä kuvattiin lopulta vain elokuvan traileri.
Sadan miekan miehen historiallinen miljöö on Roy eli Tapio Vilpposen luomusta. Hän pääsi nauttimaan vuoden työnsä hedelmistä seuraavassa Jussi-juhlassa. Ulkokuvat otettiin Paraisilla Kuitian keskiaikaisen kartanon ympärillä, Turussa Luostarinmäellä ja linnan maastossa.
Katsoja voi kuitenkin arvioida ajan trikkikuvauksen tasoa sen perusteella, että elokuvassa kahteen kertaan näkyvä täyskuva Turun linnasta on itse asiassa pienoismalli. Linnan ympäristö lienee ollut liian moderni aitojen kuvien ottamiseen.
Puvustuksen suunnittelija Bure Litonius purki työllään elokuvalla sen teatteriperinteestä nousseen myytin, että kolmikymmenvuotisessa sodassa olisi käytetty yhtenäisiä univormuja.
Litonius itse kertoi haastattelussaan (KL 4/1951), että "määrätty muoti tietenkin oli vallalla, mutta että muuten jokainen valmisti itselleen asepuvun mielensä ja varojensa mukaan. Univormun perusteella ei, esimerkiksi, ilman muuta voinut erottaa kapteenia kenraalista. Köyhällä kenraalilla saattoi olla paljon mitättömämpi puku kuin rikkaalla kapteenilla. Ongelmia syntyi pukujen värityksestä, näyttelijät kun eivät räikeistä väreistä pitäneet, sillä ne häiritsivät heidän eläytymistään rooliin. Mustavalkokuvauksessa tietty värikkyys olisi kuitenkin onnistumisen ehto".
Vaikka näyttelijäkoulutukseen kuuluu perinteisesti miekkailun taitaminen, tätä elokuvaa varten harjoiteltiin ammattilaisvoimin: näyttelijöiden miekkailukohtausten valmentajana toimi ranskalainen Roger Blanc, joka olli maassa Suomen olympiajoukkueen miekkailuvalmentajana.
Pääosaa esitti 38-vuotias Vaasan teatterin ohjaaja-näyttelijä Kalervo Nissilä, joka oli avannut uransa edellisvuona elokuvassa Härmässä poikia kymmenen ja sai Sadan miekan miehen jälkeen välittömästi jatkoa Kuisma ja Helinä –elokuvan kasakkapäällikkönä.
"Filmi on tarjonnut hänelle osia, joissa hänen ihanteensa, väkevätahtoinen mies, pääsee oikeuksiinsa", nimimerkki Spektri kirjoitti Aatami-lehdessä (8/1951).
– Jari Sedergren 7.3.2007
keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007
maanantaina, helmikuuta 26, 2007
Murtovarkaus
Ruotsinkielinen nimi: Inbrottsstölden. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1926. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Harry Roeck Hansen. Apulaisohjaaja: Erkki Kivijärvi. Käsikirjoitus: Erkki Kivijärvi ja Harry Roeck Hansen – Minna Canthin näytelmästä (1883). Kuvaus: Frans Ekebom. Kuvausassistentti: Armas Fredman. Kuvausapulainen: Armas Valen. Lavastus: Martti Tuukka. Tuotantosihteeri: Aili Kari. Valokuvat: Kalle Havas, Kosti Lehtinen. Studioemäntä: Eva Luttinen. Pääosissa: Emil Lindh (Peltola, talon isäntä), Joel Rinne (Niilo, Peltolan poika), Kaarlo Saarnio (Ukonniemi, talon isäntä), Agnes Lindh (Ukonniemen Miina), Ester Roeck Hansen (Ukonniemen Loviisa), Waldemar Wohlström (Aholan Antti, torppari), Mimmi Lähteenoja (Aholan Maria), Kaisa Leppänen (Heleena, Aholan kasvattitytär), Paavo Costiander (Hoppulainen), Yrjö Somersalmi (Penttula), Kyösti Salomaa (Penttulan renki), Kaisa Suonio (hammassärkyä poteva nainen), Siki Parikka (Peltolan pikku renki), Anna Liisa Ekebom (Heleena 10-vuotiaana), Rurik Ekroos (Heleenan isä, kartanon renki), Juho Puls (Antin juoma-kavereita), Heikki Välisalmi (lukkari), Erkki Elomaa (nuori mies), Armas Fredman (kyytimies), Armas Valen (kyytipoika). Helsingin ensiesitys: 27.9.1926 Kino-Palatsi. Televisiolähetys: 22.1.1977 MTV2. Filmitarkastus: 13852 – S – 2300 m
Restauroitu, värisävytetty Elokuva 100 v -kopio: Suomen elokuva-arkisto (1995), 2031 m /24 fps/ 74 min
Sydänkesän lämpimillä 1926 nousukauttaan elänyt Suomi-Filmi tallensi filmille Minna Canthin näytelmän "Murtovarkaus". Ohjaajaksi kiinnitettiin Helsingin Ruotsalaisen Teatterin (Svenska Teatern i Helsingfors) pääohjaaja, riikinruotsalainen Harry Roeck Hansen, joka oli ollut mukana kaikkiaan neljässä elokuvassa Ruotsissa.
Erkki Karu asetti Hansenille kuitenkin taiteellisia apuvoimia palkatessaan hankkeen "taiteelliseksi johtajaksi" ystävänsä Erkki Kivijärven. Murtovarkautta kuvattiin herastuomari A. Granrothin omistamalla Tervalammen tilalla Vihdissä, kartanossa jonka päärakennus on kuulun Engelin piirtämä, Malmilla ja "yleensä Porvoon tien varsilla", kuten Jyväskylän Työväen Näyttämön näyttelijätär, "pehmeä ja naisellinen" Kaisa Leppänen kertoi eräässä haastattelussaan.
Miespääosassa nähtiin Kansannäyttämöltä ja Viipurin Näyttämöltä tunnettu Joel Rinne. Leppänen oli ehtinyt tehdä läpilyönnin jo ollessaan mukana tärkeässä roolissa Jalmari Lahdesuon ohjaamassa elokuvassa Pohjalaisia (1925).
Elokuvaa tekemässä oli myös Suomalaisen Oopperan (Yrjö Somersalmi, Paavo Costiander), Kansallisteatterin (Mimmi Lähteenoja) ja Ruotsalaisen teatterin näyttelijöitä (Waldermar Wohlström).
Murtovarkauden apulaisohjaaja ja toinen käsikirjoittaja, maisteri Erkki Kivijärvi sai sijaa elokuvan tiimoilta Suomen Kuvalehdessä (31/1926): "Kun Suomi-Filmi tänä kesänä päätti filmata Minna Canthin 'Murtovar-kauden' jatkaakseen siten sitä suomalaisten elämänkuvausten sarjaa, jota se vuosien varsilla on yrittänyt luoda, uskottiin filmaustyön taiteellinen valvonta allekirjoittaneelle. Tehtävä oli mielenkiintoinen. Minna Canthin näytelmä, joka parrasvalossa jo vaikuttaa varsin vanhentuneelta naivine juonisommitteluineen, tarjoaa filmille yllin kyllin aiheita oivallisine ihmistyyppeineen ja maalauksellisine tilannemahdollisuuksineen."
Kivijärvi kertoo, että työt aloitettiin kello 5 aamulla. "Ennen sitä olivat jo huomenvirkuimmat käyneet järvessä. Kun kahvi oli juotu, noustiin autoihin ja lähdettiin työpaikoille. Useat 'näyttämöt' saatiin aivan kartanon läheltä; Tervalammin maat tarjoavat mitä viehkeimpiä näkymiä – m. m. on kartanon alueella 32 järveä, niiden joukossa suuri ja kaunisrantainen Poikkipuoliainen, ja ihana idyllinen joki valkoisine lumpeineen. Toiset paikat olivat kuitenkin etäämmällä, m. m. Penttulan piilopaikka, joksi olimme valinneet vanhat kirkonrauniot, ja Peltolan talo, joksi Meritalo Palojärven rannalla oli osoittautunut sopivimmaksi." Vuonna 1841 rakennettu Meritalo oli sopiva myös elokuvan tapahtuma–aikaan nähden. Kuvausta suorittamassa oli kolmisenkymmentä henkeä, joukkokohtauksissa avustivat pääasiassa Vihdissä lomaansa pitävät kaupunkilaiset.
Ilman sattumuksia kesäiset kuvaukset eivät tietenkään sujuneet. "Oleskelumme viime päivinä sattunut uhkaava auto-onnettomuuskin päättyi pahemmitta vaurioitta – pieni Rugby-biilimme vain meni perin 'ryppyiseksi' – joten Vihdin viikko jätti kaikkien mieleen mitä parhaat muistot," Kivijärvi kertoi.
Vaikka molempien ohjaajien näkemyksen vahva teatteritausta oli ilmiselvää saatettaessa Canthin näytelmää veivattavan elokuvakameran eteen, filmi sai varsin suopeita arvosteluita "kansankuvauksestaan".
– Aikalaislähteitä tarkasteli Jari Sedergren 26.2.2007
Restauroitu, värisävytetty Elokuva 100 v -kopio: Suomen elokuva-arkisto (1995), 2031 m /24 fps/ 74 min
Sydänkesän lämpimillä 1926 nousukauttaan elänyt Suomi-Filmi tallensi filmille Minna Canthin näytelmän "Murtovarkaus". Ohjaajaksi kiinnitettiin Helsingin Ruotsalaisen Teatterin (Svenska Teatern i Helsingfors) pääohjaaja, riikinruotsalainen Harry Roeck Hansen, joka oli ollut mukana kaikkiaan neljässä elokuvassa Ruotsissa.
Erkki Karu asetti Hansenille kuitenkin taiteellisia apuvoimia palkatessaan hankkeen "taiteelliseksi johtajaksi" ystävänsä Erkki Kivijärven. Murtovarkautta kuvattiin herastuomari A. Granrothin omistamalla Tervalammen tilalla Vihdissä, kartanossa jonka päärakennus on kuulun Engelin piirtämä, Malmilla ja "yleensä Porvoon tien varsilla", kuten Jyväskylän Työväen Näyttämön näyttelijätär, "pehmeä ja naisellinen" Kaisa Leppänen kertoi eräässä haastattelussaan.
Miespääosassa nähtiin Kansannäyttämöltä ja Viipurin Näyttämöltä tunnettu Joel Rinne. Leppänen oli ehtinyt tehdä läpilyönnin jo ollessaan mukana tärkeässä roolissa Jalmari Lahdesuon ohjaamassa elokuvassa Pohjalaisia (1925).
Elokuvaa tekemässä oli myös Suomalaisen Oopperan (Yrjö Somersalmi, Paavo Costiander), Kansallisteatterin (Mimmi Lähteenoja) ja Ruotsalaisen teatterin näyttelijöitä (Waldermar Wohlström).
Murtovarkauden apulaisohjaaja ja toinen käsikirjoittaja, maisteri Erkki Kivijärvi sai sijaa elokuvan tiimoilta Suomen Kuvalehdessä (31/1926): "Kun Suomi-Filmi tänä kesänä päätti filmata Minna Canthin 'Murtovar-kauden' jatkaakseen siten sitä suomalaisten elämänkuvausten sarjaa, jota se vuosien varsilla on yrittänyt luoda, uskottiin filmaustyön taiteellinen valvonta allekirjoittaneelle. Tehtävä oli mielenkiintoinen. Minna Canthin näytelmä, joka parrasvalossa jo vaikuttaa varsin vanhentuneelta naivine juonisommitteluineen, tarjoaa filmille yllin kyllin aiheita oivallisine ihmistyyppeineen ja maalauksellisine tilannemahdollisuuksineen."
Kivijärvi kertoo, että työt aloitettiin kello 5 aamulla. "Ennen sitä olivat jo huomenvirkuimmat käyneet järvessä. Kun kahvi oli juotu, noustiin autoihin ja lähdettiin työpaikoille. Useat 'näyttämöt' saatiin aivan kartanon läheltä; Tervalammin maat tarjoavat mitä viehkeimpiä näkymiä – m. m. on kartanon alueella 32 järveä, niiden joukossa suuri ja kaunisrantainen Poikkipuoliainen, ja ihana idyllinen joki valkoisine lumpeineen. Toiset paikat olivat kuitenkin etäämmällä, m. m. Penttulan piilopaikka, joksi olimme valinneet vanhat kirkonrauniot, ja Peltolan talo, joksi Meritalo Palojärven rannalla oli osoittautunut sopivimmaksi." Vuonna 1841 rakennettu Meritalo oli sopiva myös elokuvan tapahtuma–aikaan nähden. Kuvausta suorittamassa oli kolmisenkymmentä henkeä, joukkokohtauksissa avustivat pääasiassa Vihdissä lomaansa pitävät kaupunkilaiset.
Ilman sattumuksia kesäiset kuvaukset eivät tietenkään sujuneet. "Oleskelumme viime päivinä sattunut uhkaava auto-onnettomuuskin päättyi pahemmitta vaurioitta – pieni Rugby-biilimme vain meni perin 'ryppyiseksi' – joten Vihdin viikko jätti kaikkien mieleen mitä parhaat muistot," Kivijärvi kertoi.
Vaikka molempien ohjaajien näkemyksen vahva teatteritausta oli ilmiselvää saatettaessa Canthin näytelmää veivattavan elokuvakameran eteen, filmi sai varsin suopeita arvosteluita "kansankuvauksestaan".
– Aikalaislähteitä tarkasteli Jari Sedergren 26.2.2007
torstaina, helmikuuta 15, 2007
Koskenkylän laulu
Ruotsinkielinen nimi: Sången om Forsbyn. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Lauri Holopainen, Ilmari Unho. Kuvaus: Uno Pihlström. B-kuvaus: Yrjö Aaltonen, Unto Kumpulainen, Eino Heino, Reino Tenkanen. Kamera-assistentti: Niilo Heino. Kuvausapulaiset: Aarne Kantoluoto, Väinö Kolhonen, Veikko Marttinen, Pentti Pirhonen, Erkki Riimala, Tuhkanen. Lavastus: Ville Hänninen. Leikkaus: Yrjö Haapanen. Äänitys: Hugo Ranta. Äänitysassistentti: Eino Oksanen. Musiikki: Ahti Sonninen. Naamiointi: Rakel Tuomi. Kyllikki Heiskanen (kampaaja). Kuvaussihteeri: Maire Rautio, neiti af Enehjelm (myös valokuvat). Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Hilkka Helinä (Anna Liuhala), Tauno Palo (Reino Köyri), Kirsti Ortola (Kirsti Kiisu), Emma Väähänen (Venla Liuhala), Elina Kolehmainen (kuppari-Kaisa), Uno Wickström (talollinen Matti Köyri), Vilho Siivola (kauppias Ernesti Kiisu), Reino Valkama (kulkukauppias Roope Liuhala), Santeri Karilo (tukkilainen Anselmi Liuhala), Oke Tuuri (Risto, Köyrin renkipoika), Kalle Kirjavainen (Aaretti, Köyrin renki), Helge Ranin (vallesmanni), Matti Ranin (kyläläinen), Liisa Stenberg (Selma. Köyrin piika), Jouni Kaarnakari (Taavetti, Köyrin renki), Viljo Huttunen ja Otto Noro (miehiä kaupassa), Toivo Lahti (suutari), Lauri Holopainen (mies elopellolla). Helsingin ensiesitys: 26.9.1947 Kaleva, Kino-Palatsi, Ritz – televisiolähetyksiä: MTV1: 22.5.1963, YLE TV1: 12.12.2001; YLE TV2: 12.11.1998 ja 5.9.2006. VET A–2643 – S – 2250 m / 82 min
Koskenlasku, hurjastelu hevoskieseillä, tappelunnujakat sekä perikansallisella tavalla epäsäätyinen rakkaussuhde suuren talon naisiinmenevän pojan ja torpparin kauniin ja vaalean tyttären välillä on yhdistelmä, jota ei voi pitää suomalaisessa elokuvassa omaperäisenä vuonna 1947, vaikka mukaan on hivautettu vähän sukurutsan ja tumman kaunottaren aineksiakin.
Tarjolla on siis jälleen kerran tummaa ja vaaleaa tarjoava maalaismelodraama, kansannäytelmä, jonka pääosassa ovat sekä luonto että ihmisluonto, eikä unohtaa sovi rahan ja rakkauden yhdistämiseen jumiutuneiden säätyrajojen murtamishalujakaan. Suomalaisen elokuvan perusteemoja vain niukasti muuntelevan käsikirjoituksen perustana oli Iitin Vuolenkoskelta kotoisin olevan amatöörikirjoittajan, meijeristi Lauri Holopaisen teksti, jonka alkutekstien mukaan Ilmari Unho oli "vapaasti sovittanut". Käsikirjoitus jäi "rehevistä kansankuvauksistaan" tunnetun Holopaisen ainoaksi.
Kritiikki kiinnitti huomiota teeman tuttuuteen. Olavi Veistäjä sanoi Aamulehdessä, että elokuvaan oli "koottu aineksia aikaisemmista näytelmistä ja elokuvista Koskenlaskijan morsiamesta ja Tukki-joesta Pohjalaisiin saakka", minkä vuoksi juonta "ei todellakaan ole uutuudella pilattu".
Elokuvaa kuvattiin aidoilla kaakkoishämäläisillä nurkilla Iitin Vuolenkoskella, koskea laskettiin kuitenkin Mankalassa Tolppakoskella ja Isokäyrässä. Rohkeissa ja vaarallisissakin laskuissa mukana oli hyvien aikojen merkkinä peräti viisi kameraa.
Kansallisfilmografiaan on kirjattu tunnettu kuvauksissa syntynyt vaaratilanne: "Sunnuntaina 27.7.1947 lautan kiinnittäminen kuvausten välillä rantaan Pikkukäyrän yläpuolella epäonnistui voimakkaan pyörteen vuoksi. Lautalla oli Tauno Palon lisäksi tukkilaisia sekä Yrjö Aaltonen, Unto Kumpulainen ja Pentti Unho. Muut ehtivät hypätä lautalta sen lähtiessä ajelehtimaan lukuunottamatta Tauno Paloa, joka ei heti huomannut vaaratilannetta. Hän kuitenkin selviytyi heittäytymällä kohdalle osuneen siltapalkin varaan ja onnistui pelastamaan myös lautalle jääneen kamera-akun." Tapaus ei ollut ainutkertainen, sillä samantapainen onnettomuus sattui myös seitsemää vuotta myöhemmin, kun kuvattavana oli Ossi Elstelän ohjaama Kaksi vanhaa tukkijätkää (Suomen Filmiteollisuus, 1954 ) Kymin Pernoonkoskella.
Koskenkylän laulu saa merkinnän elokuvahistoriaan myös alkutekstiensä vuoksi. Siinä mainitaan ensimmäistä kertaa "Tuotanto Risto Orko". Tästedes se on mukana kaikissa Suomi-Filmin tuottamissa pitkissä elokuvissa. Sen sijaan muuten alkuteksteissä hutiloidaan: Molemmat yhden u:n Unot on kirjoitettu niissä kahdella!
Elokuvan yleisömenestys oli sen ilmestymisvuonna kolmanneksi paras ja se onnistuttiin myymään sekä Puolaan että Ruotsiin. Mikä parasta, elokuva on mainettaan parempi.
– Jari Sedergren 17.1.2007
Koskenlasku, hurjastelu hevoskieseillä, tappelunnujakat sekä perikansallisella tavalla epäsäätyinen rakkaussuhde suuren talon naisiinmenevän pojan ja torpparin kauniin ja vaalean tyttären välillä on yhdistelmä, jota ei voi pitää suomalaisessa elokuvassa omaperäisenä vuonna 1947, vaikka mukaan on hivautettu vähän sukurutsan ja tumman kaunottaren aineksiakin.
Tarjolla on siis jälleen kerran tummaa ja vaaleaa tarjoava maalaismelodraama, kansannäytelmä, jonka pääosassa ovat sekä luonto että ihmisluonto, eikä unohtaa sovi rahan ja rakkauden yhdistämiseen jumiutuneiden säätyrajojen murtamishalujakaan. Suomalaisen elokuvan perusteemoja vain niukasti muuntelevan käsikirjoituksen perustana oli Iitin Vuolenkoskelta kotoisin olevan amatöörikirjoittajan, meijeristi Lauri Holopaisen teksti, jonka alkutekstien mukaan Ilmari Unho oli "vapaasti sovittanut". Käsikirjoitus jäi "rehevistä kansankuvauksistaan" tunnetun Holopaisen ainoaksi.
Kritiikki kiinnitti huomiota teeman tuttuuteen. Olavi Veistäjä sanoi Aamulehdessä, että elokuvaan oli "koottu aineksia aikaisemmista näytelmistä ja elokuvista Koskenlaskijan morsiamesta ja Tukki-joesta Pohjalaisiin saakka", minkä vuoksi juonta "ei todellakaan ole uutuudella pilattu".
Elokuvaa kuvattiin aidoilla kaakkoishämäläisillä nurkilla Iitin Vuolenkoskella, koskea laskettiin kuitenkin Mankalassa Tolppakoskella ja Isokäyrässä. Rohkeissa ja vaarallisissakin laskuissa mukana oli hyvien aikojen merkkinä peräti viisi kameraa.
Kansallisfilmografiaan on kirjattu tunnettu kuvauksissa syntynyt vaaratilanne: "Sunnuntaina 27.7.1947 lautan kiinnittäminen kuvausten välillä rantaan Pikkukäyrän yläpuolella epäonnistui voimakkaan pyörteen vuoksi. Lautalla oli Tauno Palon lisäksi tukkilaisia sekä Yrjö Aaltonen, Unto Kumpulainen ja Pentti Unho. Muut ehtivät hypätä lautalta sen lähtiessä ajelehtimaan lukuunottamatta Tauno Paloa, joka ei heti huomannut vaaratilannetta. Hän kuitenkin selviytyi heittäytymällä kohdalle osuneen siltapalkin varaan ja onnistui pelastamaan myös lautalle jääneen kamera-akun." Tapaus ei ollut ainutkertainen, sillä samantapainen onnettomuus sattui myös seitsemää vuotta myöhemmin, kun kuvattavana oli Ossi Elstelän ohjaama Kaksi vanhaa tukkijätkää (Suomen Filmiteollisuus, 1954 ) Kymin Pernoonkoskella.
Koskenkylän laulu saa merkinnän elokuvahistoriaan myös alkutekstiensä vuoksi. Siinä mainitaan ensimmäistä kertaa "Tuotanto Risto Orko". Tästedes se on mukana kaikissa Suomi-Filmin tuottamissa pitkissä elokuvissa. Sen sijaan muuten alkuteksteissä hutiloidaan: Molemmat yhden u:n Unot on kirjoitettu niissä kahdella!
Elokuvan yleisömenestys oli sen ilmestymisvuonna kolmanneksi paras ja se onnistuttiin myymään sekä Puolaan että Ruotsiin. Mikä parasta, elokuva on mainettaan parempi.
– Jari Sedergren 17.1.2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)