Valmistusmaa ja -vuosi: Iso–Britannia 1968. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Tuotannonjohto: Don Devlin, Emmett Emerson. Tuottaja: Raymond Wagner. Ohjaus: Richard Lester. Apulaisohjaajat: John Blass, Michael J. Dmytruk (kreditoimaton). Käsikirjoitus: John Haasen novellista "Me and the Arch Kook Petulia", Lawrence B. Marcus. Kreditoimattomana Barbara Turner (sovitus). Kuvaus: Nicholas Roeg. Lavastus: Tony Walton, Auder A. Blasdel. David Hicks (design consultant). Puvut: Tony Walton. Rita Riggs, Ray Summers (puvustot). Ehostus: Gustaf Norin (makeup), Vivienne Walker (hiukset). Musiikki: John Barry. Leikkaus: Antony Gibbs. Ääni: Francis E. Stahl. Pääosissa: Julie Christie (Petulia Danner), George C. Scott (Archie Bollen), Richard Chamberlain (David Danner), Arthur Hill (Barney), Shirley Knight (Polo), Pippa Scott (May), Kathleen Widdoes (Wilma), Roger Bowen (Warren), Richard A. Dysart (motellin vastaanottaja), Ruth Kobart (nunna), Ellen Geer (nunna), Lou Gilbert (hra Howard), Nate Esformes (hra Mendoza), Maria Val (rva Mendoza), Vincent Arias (Oliver). Helsingin ensiesitys: 15.11.1968 Gloria – maahantuoja: Warner Bros. Televisiolähetyksiä: 29.11.1985 ja 17.1.1992 YLE TV1; 31.7.1989 TV3 – VET 76825 – K16 – 2890 m / 105 min
Richard Lesterin Petulia on tunnetun elokuva-arvostelija Roger Ebertin mukaan "kylmin ja julmin elokuva, mitä voin muistaa, ja kaikkein älyllisin". Kyse ei ole arvostelijan mukaan filosofiasta tai metafysiikasta, vaan siitä, että se on täynnä ei-mitään. Se on "eloton, sydämettömän veretön, ilmaisu Lesterin abstraktista ajattelusta joka kohdistuu amerikkalaiseen elämäntapaan. Ja se on kauhean tehokasta." Itse asiassa kyse on "vastakulttuurina" tunnetun kritiikin painotuksista.
Lesterin Petulia ei siis välitä tunteita, mutta se saa aikaan niitä. Se ei ole huonon elokuvan merkki. Ebert sai vertailukohtina mieleensä Antonionin Eclipsen ja Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa. Kun me suutumme näille elokuville, jotka ovat täynnä arkipäivän elämän yksityiskohtia, mille me oikein suutumme, kriitikko kysyy. Sille elämälle jota elämme?
Petulian päähahmot elävät tulevaisuuden kaupungissa, materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä. Ja kuitenkin kaikki on väkivallan ympäröimää yksityisesti ja yhtähyvin kollektiivisesti. Tämä ryydittyy elokuvan maailmassa valheilla, mustasukkaisuudella ja rasismilla.
Lesterin elokuvan tarkoitus ei ole tuottaa myönteistä hyminää. Päinvastoin.
Elokuva on kuvattu San Franciscossa, psykedelian mallikaupungissa. Miespääosaa esittää jalat maassa George C. Scott. Lester kuvaa tarinansa mysteerinä, jossa flashbackit antavat selityksiä katsojille käsittämättömiksi jääneistä tapahtumista. Juoni on kätkeytynyt pitkälle elokuvan syöveriin, ja vasta puolen välin tienoilla katsojaa on saanut tarpeeksi vihjeitä ymmärtääkseen jutun juonen, joka on lopulta simppeli: elokuva on tarina avioliitosta, joka menee mynkään, mistä syntyy frustraatioita ja uskottomuutta. Mutta sen vastapainona teemana on myös kosketus, hellyys ja se kuinka vaikeaa näille on modernissa ja keinotekoisessa maailmassa löytää aikaa, paikkaa tai tilaa.
Elokuvan psykedeelistä ilmapiiriä korostaa musiikki. Elokuvan rockannista vastaavat vasta myöhemmin sekä musiikista että huumeisesta elämästä (ja siitä luopumisesta) kuuluisaksi tullut The Grateful Dead ja jo elokuvan teon aikaan tunnettu Big Brother and the Holding Company. Nykyisin jälkimmäinen tunnetaan lähinnä siitä, että rocklegenda, nuorena alkoholiin ja huumeisiin kuollut Janis Joplin oli bändin raivoisa solisti. Levytys "Chep Thrills" pysytteli kahdeksan viikkoa Billboardin albumilistoilla vuonna 1968.
Kiintoisa on myös Robert Altmanin tyylistä muistuttava ääniraita: se on täynnä pieniä elementtejä, äämimassaa ja lähes korvin kuulemattomia keskusteluja, joita käännöstektit eivät koskaan voi tavoittaa.
Virke "I'll never forget you" on pieni rehellisyydenpuuska monimuotoisessa elokuvassa maailmasta, jossa sitä on muuten kovin vähän. Ehkä tuon lausuman sisältö sopii itse elokuvaankin.
– Jari Sedergren 9.5. 2007
torstaina, toukokuuta 03, 2007
La Vieille fille
Suomen ja ruotsinkielinen nimi: Vanha piika / Ungmö på semester. Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 1971. Tuotantoyhtiö: Lira Films, Praesidens, Pegaso Film. Tuotannonjohto: Ralph Bau. Tuottaja: Raumond Danon. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jean-Pierre Blanc. Apulaisohjaaja: Marco Pico. Kuvaus: Pierre L'homme. Musiikki: Michel Legrand. Leikkaus: Hélène Plemiannikov. Pääosissa: Annie Girardot (Muriel Bouchon), Philippe Noiret (Gabriel Marcassus), Marthe Keller (Vicka), Edith Scob (Edith, Monodin vaimo), Catherine Sarnie (Clotilde), Maria Schneider (Mome), Lorenza Guerriri (Punaisa), Albert Simono (Daniel), Claudine Assera (palvelija), Jean-Pierre Darras (Sacha), Michael Lonsdale (Monod). Helsingin ensiesitys: 31.8.1973 Ritz – maahantuoja: MGM – VET 81687 – K7 – 2410 m / 90 min
Monissa 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun elokuvien rakenteessa korostuu tietty palapelimäisyys. Katsojalle vyörytetään palanen toiensa jälkeen, mutta koskaan et voi olla varma siitä, mikä palanen seuraavaksi tulee ja mihin kohtaan se on tarinassa laitettava.
Jean-Pierre Blancin Vanhassa piiassa tämä korostuu sillä, että kuvaus välttää "elokuvallisuutta" – tilalla ovat valokuvamaiset otokset. Harvahko dialogi – vai olisiko parempi puhua monologeista – vain korostaa tätä. Kaikki tämä sen vuoksi, että päähenkilö saisi aikaa ajatella omaa identiteettiään. Tehtävä ei ole tunnetusti helppo. Verkkaisuus saa myös katsojan samastumaan tähän identiteetin muodostusprosessiin. Se ei ole hullumpi saavutus edes taitavaksi tunnetulta ohjaajalta.
Vanhan piian pääroolissa on Annie Girardot, elokuvan vuosikymmenen suuria näyttelijöitä Ranskassa. Vanha piika Muriel ei päästä merenrantahotellissa lomaillessaan lähelleen ketään, vaikka hän on ainakin puolittain saapunut paikalle etsimään itselleen miestä. Hänelle ei kelpaa edes niin hyvä yrittäjä kuin mikä on tarjolla, kun hotelliin eksyy auton rikkoontumisen vuoksi yksinäinen keski-ikäinen Gabriel.
Hellämielinen, vaikka aika ajoin jopa surreaalista lähentelevä komedia ei etene pitkälle, ja vain kerran – vain yhden kerran – heidän välillään voi puhua hienovaraisen intiimisyyden lisäksi jopa seksuaalisuudesta. Miehen ja naisen välisestä keskinäisestä kanssakäymisestä voi silti saada tarkan näkemyksen.
Girardot ja Noiret näyttelivät niin onnistuneesti, että he esiintyivät yhdessä myöhemminkin kahdessa Philippe De Brocan elokuvassa. Valitettavasti sivuosien roolit eivät vedä vertoja pääosien hahmoille hyvistä näytteLijöistä huolimatta.
Michel Legrandin musiikki ansaitsee tässä aikansa box-office –elokuvassa erityishuomion.
– Jari Sedergren 22.5.2007
Monissa 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun elokuvien rakenteessa korostuu tietty palapelimäisyys. Katsojalle vyörytetään palanen toiensa jälkeen, mutta koskaan et voi olla varma siitä, mikä palanen seuraavaksi tulee ja mihin kohtaan se on tarinassa laitettava.
Jean-Pierre Blancin Vanhassa piiassa tämä korostuu sillä, että kuvaus välttää "elokuvallisuutta" – tilalla ovat valokuvamaiset otokset. Harvahko dialogi – vai olisiko parempi puhua monologeista – vain korostaa tätä. Kaikki tämä sen vuoksi, että päähenkilö saisi aikaa ajatella omaa identiteettiään. Tehtävä ei ole tunnetusti helppo. Verkkaisuus saa myös katsojan samastumaan tähän identiteetin muodostusprosessiin. Se ei ole hullumpi saavutus edes taitavaksi tunnetulta ohjaajalta.
Vanhan piian pääroolissa on Annie Girardot, elokuvan vuosikymmenen suuria näyttelijöitä Ranskassa. Vanha piika Muriel ei päästä merenrantahotellissa lomaillessaan lähelleen ketään, vaikka hän on ainakin puolittain saapunut paikalle etsimään itselleen miestä. Hänelle ei kelpaa edes niin hyvä yrittäjä kuin mikä on tarjolla, kun hotelliin eksyy auton rikkoontumisen vuoksi yksinäinen keski-ikäinen Gabriel.
Hellämielinen, vaikka aika ajoin jopa surreaalista lähentelevä komedia ei etene pitkälle, ja vain kerran – vain yhden kerran – heidän välillään voi puhua hienovaraisen intiimisyyden lisäksi jopa seksuaalisuudesta. Miehen ja naisen välisestä keskinäisestä kanssakäymisestä voi silti saada tarkan näkemyksen.
Girardot ja Noiret näyttelivät niin onnistuneesti, että he esiintyivät yhdessä myöhemminkin kahdessa Philippe De Brocan elokuvassa. Valitettavasti sivuosien roolit eivät vedä vertoja pääosien hahmoille hyvistä näytteLijöistä huolimatta.
Michel Legrandin musiikki ansaitsee tässä aikansa box-office –elokuvassa erityishuomion.
– Jari Sedergren 22.5.2007
Cannabis
Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska – Saksa – Italia 1969. Tuotantoyhtiöt: Euro–France Films, Capitole Films. Tuotannonjohto: Nat Wachsberger, Luggi Waldleitner, Andrée Debar, Günther Klein, Roland Thénot (unit manager). Tuottaja: Roger Duchet. Ohjaus: Pierre Koralnik. Apulaisohjaaja: Michel Favart. Käsikirjoitus: Korlnik F. S. Gilbertin romaaniin "Et puis s'en vont". Kuvaus: Willy Kurant (kred. Kurrant). Apulaiskuvaaja: Daniel Vigne. Puvut: Dorothée Bis. Ehostus: Nicole Félix. Musiikki: Serge Gainsbourg. Musiikin johto: Jean–Claude Vannier. Leikkaus: Françoise Collin. Ääni: Roger Letellier. Jacques Maumont (mikseri). Pääosissa: Serge Gainsbourg (Serge Morgan), Jane Birkin (Jane Swenson), Paul Nicholas (Paul), Gabriele Ferzetti (tarkastaja Bardeche), Paul Albert Krumm (Lancan), Yvette Lebon (d'Emeryn emäntä), Curd Jürges (Henri Emery), Laurence Badie (Mme Carbona). Helsingin ensiesitys: 6.8.1971 La Scala – maahantuoja: Suomi-Filmi Oy – VET 79763 – K15 – 2636 m / 96 min (Sensuurileikkaukset 42'': "Lyhennetty 4. osan pahoinpitely- ja tappelukohtauksia ja lyhennetty 5. osan ampumiskohtauksen kuvausta verisestä silmästä ja verisistä käsistä.")
Vaikka Cannabis-elokuvan ohjaaja Pierre Koralnik on syntynyt Pariisissa (1937), hän on sveitsiläinen elokuvaohjaaja. Cannabiksen lisäksi hänet tunnetaan yhteistyöstä ranskalaisen chanson-laulaja Serge Gainsbourgin kanssa. Yhteistyö alkoi jo kolme vuotta aiemmin tv-musikaalissa Anna, jonka esiintyjiin kuuluivat Gainsbourgin lisäksi Godardin vaimo Anna Karina, Jean-Claude Brialy ja Marianne Faithfull.
Cannabis on saavuttanut ajankohtaista tunnettuutta pitkän ajan jälkeen mm. sen vuoksi, että japanilainen ohjaaja Takeshi Kitano on sanonut juuri tämän elokuvan merkinneen hänen elokuvateolleen paljon.
Derge Morgan on Yhdysvaltain mafialle työskentelevä palkkamurhaaja, joka puhdistaa kilpailijalle kuuluvan huumetalon asiakkaistaan verisesti. New Yorkissa tehdyn sopimuksen mukaisesti hän matkaa lentäen Pariisiin tarkoituksenaan turvata heroiinilähetyksen kulku. Lennolla hän tutustuu Janeen, suurlähettilään rikkaaseen tyttäreen. Orlyn lentokentällä maahantulosta vihiä saaneet ranskalaisen huumekuninkaan Henri Emeryn miehet haavoittavat häntä vakavasti. Morgan onnistuu pakenemaan ja piiloutuu Janen autoon ja pääsee hänen asuntoonsa – seurauksena seksiä, verta ja kuolemaa, sillä asiat eivät voi jäädä silleen... Asiaa mutkistaa sekin, että tarkastaja Berdeche on sekä Emeryn että Morganin jäljillä…
– Jari Sedergren 29.5.2007
Vaikka Cannabis-elokuvan ohjaaja Pierre Koralnik on syntynyt Pariisissa (1937), hän on sveitsiläinen elokuvaohjaaja. Cannabiksen lisäksi hänet tunnetaan yhteistyöstä ranskalaisen chanson-laulaja Serge Gainsbourgin kanssa. Yhteistyö alkoi jo kolme vuotta aiemmin tv-musikaalissa Anna, jonka esiintyjiin kuuluivat Gainsbourgin lisäksi Godardin vaimo Anna Karina, Jean-Claude Brialy ja Marianne Faithfull.
Cannabis on saavuttanut ajankohtaista tunnettuutta pitkän ajan jälkeen mm. sen vuoksi, että japanilainen ohjaaja Takeshi Kitano on sanonut juuri tämän elokuvan merkinneen hänen elokuvateolleen paljon.
Derge Morgan on Yhdysvaltain mafialle työskentelevä palkkamurhaaja, joka puhdistaa kilpailijalle kuuluvan huumetalon asiakkaistaan verisesti. New Yorkissa tehdyn sopimuksen mukaisesti hän matkaa lentäen Pariisiin tarkoituksenaan turvata heroiinilähetyksen kulku. Lennolla hän tutustuu Janeen, suurlähettilään rikkaaseen tyttäreen. Orlyn lentokentällä maahantulosta vihiä saaneet ranskalaisen huumekuninkaan Henri Emeryn miehet haavoittavat häntä vakavasti. Morgan onnistuu pakenemaan ja piiloutuu Janen autoon ja pääsee hänen asuntoonsa – seurauksena seksiä, verta ja kuolemaa, sillä asiat eivät voi jäädä silleen... Asiaa mutkistaa sekin, että tarkastaja Berdeche on sekä Emeryn että Morganin jäljillä…
– Jari Sedergren 29.5.2007
Baksmälla
Suomenkielinen nimi: Krapula. Valmistusmaat ja -vuosi: Ruotsi, Suomi 1973. Tuotantoyhtiöt: Jörn Donner Productions Oy, Swedish Film Production. Tuotantopäällikkö: Erkki Seiro. Tuottaja: Ove Wallius. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jörn Donner, pohjaten hänen omaan elokuvaansa Hellyys (1972). Kuvaus: Kari Sohlberg, Pirjo Honkasalo. Kuvausassistentti: Jaakko Talaskivi. Kuvausoperatöörit: Eero Salmenhaara, Gustaf Mandal. Musiikki: Claes af Geijerstam. Jean Bouchéty, Simon Munting, John Cameron, Duncan Lamont. Sovitus: Alex Harvey. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Erkki Seiro. Ääni: Matti Ylinen. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Ehostus: Eva Ekman. Pääosissa: Jörn Donner (Lasse, käytettyjen autojen kauppias), Diana Kjær (Lena, parturiliikkeen osakas), Rolf Bengtsson (Karlsson, vakuutusasiamies), Lisbeth Westergaard (alaston yövieras), Birgitta Molin (asiakas autossa), Kristiina Mykkänen (nainen ostoskeskuksessa), Vesa-Matti Loiri (Lenan entinen aviomies), Marianne Träskman (alastomana soittava nainen), Guy Durante (ranskalainen nuorukainen), Helsingin ensiesitys: 6.12.1973 Edison – teatterilevitys: Finnkino Oy – VET 81850 – K15 – 2260 m / 80 min
Jörn Donnerin talvella 1972 kirjoittama, ohjaama, tuottama ja näyttelemä komedia Hellyys ei ollut kaupallinen menestys. Seuraavana talvena Donner teki elokuvasta uuden ruotsinkielisen version. Hän näytteli itse nytkin pääosaa. Hellyydessä naispääosan näytelleen Kirsti Wallasvaaran tilalle valikoitui kuitenkin Diana Kjær, ruotsalaisten seksielokuvien tunnettu tähti. Alun perin rooliin suunniteltiin Birgitta Anderssonia.
Elokuvasta tehtiin vielä kolmaskin, englannikielinen pornoversio 1980-luvulle nimillä Sexier than Sex ja Lovelier Than Love. Siinä Donner, joka ei osallistunut elokuvan tekemiseen, esintyy taitelijanimellä Björn Thunder.
Krapulan tarina on yksinkertainen. On lauantaiaamu. Lasse ja Lena heräävät krapulassa ja muistelevat elämäänsä aina siitä asti kun he tapasivat ensimmäisen kerran.
Krapula itse ei antanut sensuuriin aihetta, mutta sen verran tarkastamoa härnättiin, että elokuvan lavasteihin kuuluvasta televisiosta näkyi erinäisiä yhdyntäkohtauksia. Se sai valtiovallan edustajana tarkastamossa olleen hallitusneuvos Erkki Nuorvalan pohdiskelemaan kirjallisesti: "5-6 osan eroottisten jaksojen osalta en muista sisältyvätkö ne sellaisenaan Hellyys-elokuvaan 17.2. -72. Tulisi ehkä kysyä tai nähdä ao. osat 'Hellyydestä'. Bussikohtaus oli 'Hellyydessä' monitapahtumaisempi ja 'rohkeampi'. En esitä leikkauksia, 'takanäkymä' parittelusta rajatapaus mutta vain välähdyksen omainen." Sensori Katriina Virtasen mielestä elokuvan kokonaisuuden huomioon ottaen "en katso välttämättömäksi 5.osan eroottisten jaksojen poistamista siveettömänä. Näkemykseen yhtyivät Arvo Salo ja myös tarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson, joka hänkin näki jaksot "rajatapaukseksi".
Elokuvan ensi-ilta oli Ruotsissa lokakuun puolessa välissä 1973, mutta Suomeen se saatiin vasta itsenäisyyspäiväksi, vaikka se oli tarkastettu jo heinäkuussa.
Hellyyden ja Krapulan tausta oli taloudessa: "Niin vaikea oli elokuvatuotannollinen tila vuonna 1972, että olimme aivan nollilla ja enemmänkin kuin nollilla – aivan saatanasti miinuksella", Jörn Donner kertoo Esa Saariselle. "Olin tosin netonnut omilla elokuvillani, mutta sitten olin tuottanut toisten paskafilmejä ja menettänyt kaiken. Firma oli aivan kusessa."
Hätä ei kuitenkaan ollut tilanteen näköinen. "Jolloin keksimme loistavan kaupallisen elokuvasuunnitelman. Tämän elokuvan Hellyys, joka tehtiin noin kolmessa päivässä – tämä oli juuri sitä nerokasta kaupallista ajattelua. Sellainen Anssi Mänttärin halpisten edeltäjä." D
Donner kertoo, että elokuva tehtiin suomalaisittain. "Me kuvittelimme, että tällaisella soft-pornografialla me tulisimme tavattoman rikkaiksi ja firma olisi jälleen jaloillaan. Mikä olettamus osoittautui virheelliseksi. Kai sitä kävi muutama tuhat ihmistä katsomassa – jaa, ehkä vähän enemmän. Joka tapauksessa taloudellinen floppi."
Mutta tarina jatkui. "Jolloin keksimme uuden idean. Me käyttäisimme osia tästä filmistä ja kuvaisimme ruotsalaisten näyttelijöiden kanssa lisää, ja tekisimme ruotsalaisen filmin Ruotsin markkinoille – arvioiden että Ruotsin markkinoilla kuitenkin on aina enemmän rahaa kuin Suomessa. Minähän voisi itse näytellä sen pääroolin myös ruotsiksi, koska osaan kielen", Donner muistelee.
"Löysin aivan uskomattoman huonon ruotsalaisen tuottajan, joka kiinnostui tästä suunnitelmasta. Otimme siihen jokusen ruotsalaisen näyttelijän mukaan uusina ja taas me filmasimme. Ja se oli tämä Baksmälla tai Krapula – joka meni vielä huonommin kuin se perkeleen Hellyys."
"Jolloin tämä ruotsalainen paskatuottaja keksi yhden intialaisen kundin, joka oli vielä suurempi roisto kuin hän oli itse. Ja minä olin edelleen perkeleenmoisessa kusessa taloudellisesti. Minkä seurauksena jouduin kolmanteen elokuvaan, jossa oli taas uusi näyttelijäkaarti ja varsinkin uusi vastanäyttelijätär. Kuvasimme jotakin jonka jälkeen tämä intialainen kundi otti koko tämän matskun Englantiin tehdäkseen siitä jonkin aivan kaamean X-rated paskafilmin. Understanding kyllä oli, että sitä elokuvaa ei täällä missään esitettäisi – niin paljon huumorintajua minullakaan sentään ei ollut, että olisin halunnut sen näytteille tänne. No nythän sitä elokuvaa on kuitenkin näytetty pariinkin kertaan jossain räkäisissä pornoluolissa ja en minä sitä häpeä, mutta en myöskään aio mennä katsomaan tuota vanhaa sontaa."
– Jari Sedergren mainittuja lähteitä sekä kansallisfilmografiaa käyttäen 21.6. 2007
Jörn Donnerin talvella 1972 kirjoittama, ohjaama, tuottama ja näyttelemä komedia Hellyys ei ollut kaupallinen menestys. Seuraavana talvena Donner teki elokuvasta uuden ruotsinkielisen version. Hän näytteli itse nytkin pääosaa. Hellyydessä naispääosan näytelleen Kirsti Wallasvaaran tilalle valikoitui kuitenkin Diana Kjær, ruotsalaisten seksielokuvien tunnettu tähti. Alun perin rooliin suunniteltiin Birgitta Anderssonia.
Elokuvasta tehtiin vielä kolmaskin, englannikielinen pornoversio 1980-luvulle nimillä Sexier than Sex ja Lovelier Than Love. Siinä Donner, joka ei osallistunut elokuvan tekemiseen, esintyy taitelijanimellä Björn Thunder.
Krapulan tarina on yksinkertainen. On lauantaiaamu. Lasse ja Lena heräävät krapulassa ja muistelevat elämäänsä aina siitä asti kun he tapasivat ensimmäisen kerran.
Krapula itse ei antanut sensuuriin aihetta, mutta sen verran tarkastamoa härnättiin, että elokuvan lavasteihin kuuluvasta televisiosta näkyi erinäisiä yhdyntäkohtauksia. Se sai valtiovallan edustajana tarkastamossa olleen hallitusneuvos Erkki Nuorvalan pohdiskelemaan kirjallisesti: "5-6 osan eroottisten jaksojen osalta en muista sisältyvätkö ne sellaisenaan Hellyys-elokuvaan 17.2. -72. Tulisi ehkä kysyä tai nähdä ao. osat 'Hellyydestä'. Bussikohtaus oli 'Hellyydessä' monitapahtumaisempi ja 'rohkeampi'. En esitä leikkauksia, 'takanäkymä' parittelusta rajatapaus mutta vain välähdyksen omainen." Sensori Katriina Virtasen mielestä elokuvan kokonaisuuden huomioon ottaen "en katso välttämättömäksi 5.osan eroottisten jaksojen poistamista siveettömänä. Näkemykseen yhtyivät Arvo Salo ja myös tarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson, joka hänkin näki jaksot "rajatapaukseksi".
Elokuvan ensi-ilta oli Ruotsissa lokakuun puolessa välissä 1973, mutta Suomeen se saatiin vasta itsenäisyyspäiväksi, vaikka se oli tarkastettu jo heinäkuussa.
Hellyyden ja Krapulan tausta oli taloudessa: "Niin vaikea oli elokuvatuotannollinen tila vuonna 1972, että olimme aivan nollilla ja enemmänkin kuin nollilla – aivan saatanasti miinuksella", Jörn Donner kertoo Esa Saariselle. "Olin tosin netonnut omilla elokuvillani, mutta sitten olin tuottanut toisten paskafilmejä ja menettänyt kaiken. Firma oli aivan kusessa."
Hätä ei kuitenkaan ollut tilanteen näköinen. "Jolloin keksimme loistavan kaupallisen elokuvasuunnitelman. Tämän elokuvan Hellyys, joka tehtiin noin kolmessa päivässä – tämä oli juuri sitä nerokasta kaupallista ajattelua. Sellainen Anssi Mänttärin halpisten edeltäjä." D
Donner kertoo, että elokuva tehtiin suomalaisittain. "Me kuvittelimme, että tällaisella soft-pornografialla me tulisimme tavattoman rikkaiksi ja firma olisi jälleen jaloillaan. Mikä olettamus osoittautui virheelliseksi. Kai sitä kävi muutama tuhat ihmistä katsomassa – jaa, ehkä vähän enemmän. Joka tapauksessa taloudellinen floppi."
Mutta tarina jatkui. "Jolloin keksimme uuden idean. Me käyttäisimme osia tästä filmistä ja kuvaisimme ruotsalaisten näyttelijöiden kanssa lisää, ja tekisimme ruotsalaisen filmin Ruotsin markkinoille – arvioiden että Ruotsin markkinoilla kuitenkin on aina enemmän rahaa kuin Suomessa. Minähän voisi itse näytellä sen pääroolin myös ruotsiksi, koska osaan kielen", Donner muistelee.
"Löysin aivan uskomattoman huonon ruotsalaisen tuottajan, joka kiinnostui tästä suunnitelmasta. Otimme siihen jokusen ruotsalaisen näyttelijän mukaan uusina ja taas me filmasimme. Ja se oli tämä Baksmälla tai Krapula – joka meni vielä huonommin kuin se perkeleen Hellyys."
"Jolloin tämä ruotsalainen paskatuottaja keksi yhden intialaisen kundin, joka oli vielä suurempi roisto kuin hän oli itse. Ja minä olin edelleen perkeleenmoisessa kusessa taloudellisesti. Minkä seurauksena jouduin kolmanteen elokuvaan, jossa oli taas uusi näyttelijäkaarti ja varsinkin uusi vastanäyttelijätär. Kuvasimme jotakin jonka jälkeen tämä intialainen kundi otti koko tämän matskun Englantiin tehdäkseen siitä jonkin aivan kaamean X-rated paskafilmin. Understanding kyllä oli, että sitä elokuvaa ei täällä missään esitettäisi – niin paljon huumorintajua minullakaan sentään ei ollut, että olisin halunnut sen näytteille tänne. No nythän sitä elokuvaa on kuitenkin näytetty pariinkin kertaan jossain räkäisissä pornoluolissa ja en minä sitä häpeä, mutta en myöskään aio mennä katsomaan tuota vanhaa sontaa."
– Jari Sedergren mainittuja lähteitä sekä kansallisfilmografiaa käyttäen 21.6. 2007
Angelas krig
Suomenkielinen nimi: Angelan sota. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1984. Tuotantoyhtiöt: Jörn Donner Productions Oy, Trebitsch Produktion International GmbH. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaus: Eija-Elina Bergholm. Käsikirjoitus: Eija-Elina Bergholm Jörn Donnerin romaanista "Angelas krig" (suom. Jukka Kemppinen, 1976). Kuvauspäällikkö: Jaakko Talaskivi. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Pertti Hilkamo. Puvut: Marjatta Nissinen. Ehostus: Miia Niemi. Musiikki: Esa Helasvuo. Leikkaus: Irma Taina. Ääni: Paul Jyrälä. Pekka Vitikka (musiikin äänitys). Miksaus: Lars Klettner.Tuotantosihteeri: Raili Salmi. Kuvaussihteeri: Pirjo Hokkanen. Pääosissa: Ida-Lotta Backman (Angela Anders), Mathieu Car-rière (kapt. Thomas Schmidt), Erland Josephson (viulisti Anton Goldberg), Jörn Donner (Gabriel Berggren), Kim Gunell (Jakov Anders, Angelan veli), Matti Oravisto (kansantaloustieteen prof. Anders-son), Birgitta Ulfsson (Karin Berggren, Angelan täti), Tauno Lehtihalmes (Adolf Wickström, lakimies), Tapani Perttu (tri Virta), Anja Pohjola (Alma, talou-denhoitaja), Pehr-Olof Sirén (Erik Anders, Angelan setä), Kari Franck (tanssija läksiäisjuhlassa), Kari Heiskanen (humaltunut suomalaisupseeri), Raiku Kemppi (yöhoitaja), Oiva Lohtander (maanluovutus-lautakunnan pj.), Juha Muje (maatyöläinen Jorma Hämäläinen), Heikki Mäkelä (kartanon ajuri), Saara Pakkasvirta (rva Saari, vuokraemäntä), Leif Wager (mr Henry Patterson), Nanny Westerlund (Fanny-neiti), Ilkka Järvi-Laturi (kuoleva potilas). Helsingin ensiesitys: 7.9.1984 Formia 2, Nordia 1 – televisio-lähetyksiä: 26.5.1989 ja 22.5.1996 YLE TV1 – VET 25044 – K15 – 2650 m / 97 min
Eija-Elina Bergholmin ohjaamassa käsikirjoittamassa, Jörn Donnerin romaaniin (1976) perustuvassa elokuvassa Angelan sota (1984) korostuu – päinvastoin kuin suomalaisessa sotaelokuvassa yleensä – yksilöllinen näkökulma.
Elokuva on harvinaislaatuinen muutenkin. Angelan sodan ydinyksilö on sota-aikaa käsittelevälle elokuvalle epätyypillisesti nainen.
Epätyypillinen on tarinakin. Nainen, sairaanhoitajalotta, rakastaa kahta miestä, kahta suomalaista, joista toinen rintamalla ja poissa, toinen kotirintamalla ja läsnä. Angela rakastuu vielä kolmanteen mieheen, saksalaiseen haavoittuneeseen kapteeniin.
Viimeisimmän rakkauden esteeksi nousevat ylihistorialliset voimat, sodan rakenteet, Saksan väistämättämäksi tiedetty tappio, joka vääjäämättä murskaa toiveet onnesta.
Aiemmin suomalaiseen elokuvaan ei voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa saksalainen sotilas seurustelisi suomalaisnaisen kanssa. Suhdetta voitiin käsitellä oikeastaan vasta Mikko Niskasen Pojissa 1960-luvulla ja siinäkin varsin negatiivisesti.
Jörn Donner on siis käsikirjoituksen pohjalla olevan romaanin tekijä, elokuvan tuottaja ja hän myös näyttelee elokuvassa Angelan miehistä toista. Angelan sota on osa Donnerin 9-osaista romaa-nisarjaa suomenruotsalaisesta yläluokan suvusta. Se oli alkanut vuonna 1974 ja elokuvaksi niistä muokattiin toinen ja viides (romaani "Itsenäisyyspäivä" elokuvaksi Dirty Story).
Bergholmin oli määrä tehdä romaanista tv-sarja, mutta idea toteutui vasta 15 vuotta myöhemmin, jolloin asialla olivat uudet tekijät. Angela ja ajan tuulet nähtiin YLEn (TV 1) 12-osaisena sarjana talvella 1999.
Eija–Elina Bergholm oli työskennellyt ohjaajana televisiossa ja teatterissa sen jälkeen, kun hän teki esikoiselokuvansa Marja pieni! Käsikirjoittajana hän toimi Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Avskedet (Jäähyväiset).
Elokuvan pääosaa esittävä Ida-Lotta Backman oli ensikertalainen suomalaisessa elokuvassa. Amatöörinäyttelijä oli kyllä vilahtanut pienessä roolissa ruotsalaisessa elokuvassa Mamma (1982, ohj. Suzanne Osten). Miespääosaa esittävä Mathieu Carrière on saksalainen ja tunnettu monista kansainvälisistä elokuvarooleistaan Volker Schlöndorffin, Andrzej Wajdan, Roger Vadimin, Marguerite Durasin ja Eric Rohmerin ohjaustöissä.
Kansainvälisyys kuuluu elokuvassa harvinaisen selvästi: siinä puhutaan ruotsin, suomen ja saksan lisäksi jonkin verran myös ranskaa, latinaa ja englantia.
– Jari Sedergren 17.8.2007
Eija-Elina Bergholmin ohjaamassa käsikirjoittamassa, Jörn Donnerin romaaniin (1976) perustuvassa elokuvassa Angelan sota (1984) korostuu – päinvastoin kuin suomalaisessa sotaelokuvassa yleensä – yksilöllinen näkökulma.
Elokuva on harvinaislaatuinen muutenkin. Angelan sodan ydinyksilö on sota-aikaa käsittelevälle elokuvalle epätyypillisesti nainen.
Epätyypillinen on tarinakin. Nainen, sairaanhoitajalotta, rakastaa kahta miestä, kahta suomalaista, joista toinen rintamalla ja poissa, toinen kotirintamalla ja läsnä. Angela rakastuu vielä kolmanteen mieheen, saksalaiseen haavoittuneeseen kapteeniin.
Viimeisimmän rakkauden esteeksi nousevat ylihistorialliset voimat, sodan rakenteet, Saksan väistämättämäksi tiedetty tappio, joka vääjäämättä murskaa toiveet onnesta.
Aiemmin suomalaiseen elokuvaan ei voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa saksalainen sotilas seurustelisi suomalaisnaisen kanssa. Suhdetta voitiin käsitellä oikeastaan vasta Mikko Niskasen Pojissa 1960-luvulla ja siinäkin varsin negatiivisesti.
Jörn Donner on siis käsikirjoituksen pohjalla olevan romaanin tekijä, elokuvan tuottaja ja hän myös näyttelee elokuvassa Angelan miehistä toista. Angelan sota on osa Donnerin 9-osaista romaa-nisarjaa suomenruotsalaisesta yläluokan suvusta. Se oli alkanut vuonna 1974 ja elokuvaksi niistä muokattiin toinen ja viides (romaani "Itsenäisyyspäivä" elokuvaksi Dirty Story).
Bergholmin oli määrä tehdä romaanista tv-sarja, mutta idea toteutui vasta 15 vuotta myöhemmin, jolloin asialla olivat uudet tekijät. Angela ja ajan tuulet nähtiin YLEn (TV 1) 12-osaisena sarjana talvella 1999.
Eija–Elina Bergholm oli työskennellyt ohjaajana televisiossa ja teatterissa sen jälkeen, kun hän teki esikoiselokuvansa Marja pieni! Käsikirjoittajana hän toimi Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Avskedet (Jäähyväiset).
Elokuvan pääosaa esittävä Ida-Lotta Backman oli ensikertalainen suomalaisessa elokuvassa. Amatöörinäyttelijä oli kyllä vilahtanut pienessä roolissa ruotsalaisessa elokuvassa Mamma (1982, ohj. Suzanne Osten). Miespääosaa esittävä Mathieu Carrière on saksalainen ja tunnettu monista kansainvälisistä elokuvarooleistaan Volker Schlöndorffin, Andrzej Wajdan, Roger Vadimin, Marguerite Durasin ja Eric Rohmerin ohjaustöissä.
Kansainvälisyys kuuluu elokuvassa harvinaisen selvästi: siinä puhutaan ruotsin, suomen ja saksan lisäksi jonkin verran myös ranskaa, latinaa ja englantia.
– Jari Sedergren 17.8.2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)