Petulia

Valmistusmaa ja -vuosi: Iso–Britannia 1968. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Tuotannonjohto: Don Devlin, Emmett Emerson. Tuottaja: Raymond Wagner. Ohjaus: Richard Lester. Apulaisohjaajat: John Blass, Michael J. Dmytruk (kreditoimaton). Käsikirjoitus: John Haasen novellista "Me and the Arch Kook Petulia", Lawrence B. Marcus. Kreditoimattomana Barbara Turner (sovitus). Kuvaus: Nicholas Roeg. Lavastus: Tony Walton, Auder A. Blasdel. David Hicks (design consultant). Puvut: Tony Walton. Rita Riggs, Ray Summers (puvustot). Ehostus: Gustaf Norin (makeup), Vivienne Walker (hiukset). Musiikki: John Barry. Leikkaus: Antony Gibbs. Ääni: Francis E. Stahl. Pääosissa: Julie Christie (Petulia Danner), George C. Scott (Archie Bollen), Richard Chamberlain (David Danner), Arthur Hill (Barney), Shirley Knight (Polo), Pippa Scott (May), Kathleen Widdoes (Wilma), Roger Bowen (Warren), Richard A. Dysart (motellin vastaanottaja), Ruth Kobart (nunna), Ellen Geer (nunna), Lou Gilbert (hra Howard), Nate Esformes (hra Mendoza), Maria Val (rva Mendoza), Vincent Arias (Oliver). Helsingin ensiesitys: 15.11.1968 Gloria – maahantuoja: Warner Bros. Televisiolähetyksiä: 29.11.1985 ja 17.1.1992 YLE TV1; 31.7.1989 TV3 – VET 76825 – K16 – 2890 m / 105 min

Richard Lesterin Petulia on tunnetun elokuva-arvostelija Roger Ebertin mukaan "kylmin ja julmin elokuva, mitä voin muistaa, ja kaikkein älyllisin". Kyse ei ole arvostelijan mukaan filosofiasta tai metafysiikasta, vaan siitä, että se on täynnä ei-mitään. Se on "eloton, sydämettömän veretön, ilmaisu Lesterin abstraktista ajattelusta joka kohdistuu amerikkalaiseen elämäntapaan. Ja se on kauhean tehokasta." Itse asiassa kyse on "vastakulttuurina" tunnetun kritiikin painotuksista.

Lesterin Petulia ei siis välitä tunteita, mutta se saa aikaan niitä. Se ei ole huonon elokuvan merkki. Ebert sai vertailukohtina mieleensä Antonionin Eclipsen ja Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa. Kun me suutumme näille elokuville, jotka ovat täynnä arkipäivän elämän yksityiskohtia, mille me oikein suutumme, kriitikko kysyy. Sille elämälle jota elämme?

Petulian päähahmot elävät tulevaisuuden kaupungissa, materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä. Ja kuitenkin kaikki on väkivallan ympäröimää yksityisesti ja yhtähyvin kollektiivisesti. Tämä ryydittyy elokuvan maailmassa valheilla, mustasukkaisuudella ja rasismilla.

Lesterin elokuvan tarkoitus ei ole tuottaa myönteistä hyminää. Päinvastoin.

Elokuva on kuvattu San Franciscossa, psykedelian mallikaupungissa. Miespääosaa esittää jalat maassa George C. Scott. Lester kuvaa tarinansa mysteerinä, jossa flashbackit antavat selityksiä katsojille käsittämättömiksi jääneistä tapahtumista. Juoni on kätkeytynyt pitkälle elokuvan syöveriin, ja vasta puolen välin tienoilla katsojaa on saanut tarpeeksi vihjeitä ymmärtääkseen jutun juonen, joka on lopulta simppeli: elokuva on tarina avioliitosta, joka menee mynkään, mistä syntyy frustraatioita ja uskottomuutta. Mutta sen vastapainona teemana on myös kosketus, hellyys ja se kuinka vaikeaa näille on modernissa ja keinotekoisessa maailmassa löytää aikaa, paikkaa tai tilaa.

Elokuvan psykedeelistä ilmapiiriä korostaa musiikki. Elokuvan rockannista vastaavat vasta myöhemmin sekä musiikista että huumeisesta elämästä (ja siitä luopumisesta) kuuluisaksi tullut The Grateful Dead ja jo elokuvan teon aikaan tunnettu Big Brother and the Holding Company. Nykyisin jälkimmäinen tunnetaan lähinnä siitä, että rocklegenda, nuorena alkoholiin ja huumeisiin kuollut Janis Joplin oli bändin raivoisa solisti. Levytys "Chep Thrills" pysytteli kahdeksan viikkoa Billboardin albumilistoilla vuonna 1968.

Kiintoisa on myös Robert Altmanin tyylistä muistuttava ääniraita: se on täynnä pieniä elementtejä, äämimassaa ja lähes korvin kuulemattomia keskusteluja, joita käännöstektit eivät koskaan voi tavoittaa.

Virke "I'll never forget you" on pieni rehellisyydenpuuska monimuotoisessa elokuvassa maailmasta, jossa sitä on muuten kovin vähän. Ehkä tuon lausuman sisältö sopii itse elokuvaankin.

– Jari Sedergren 9.5. 2007