Palkkasoturi

Englanninkielinen nimi: The Mercenary Soldier. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1997. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuotantopäällikkö: Outi Limnell. Tuottaja: Olli Vesala. Tuotantoassistentti: Ville Hauhia (lisäkuvaukset). Tuotantosihteerit: Kirsi Airos, Marita Hiltunen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Anssi Mänttäri. Kuvauspäällikkö: Marko Talli. Kuvaus: Heikki Katajisto, Vadim Donets (Kroatian jaksot). Puvut: Suvi-Marja Korvenheimo (= Mänttäri). Ehostus: Tiina Ilmarinen, Pirjo Leino. Musiikki: Asko Mänttäri. Miksaus: Jokke Heikkilä / Eetteri Oy. Laulut: Es. Shelta-duo: Anna Hänninen (laulu, huilu), Erkki Suomaa (kitara). Leikkaus: Mira Ranta. Ääni: Pasi Pyhtilä, Jussi Väntänen. Kuvaussihteeri: Mira ranta. Järjestäjät: Matleena Ruokola, Slavko Hita (Kroatia). Pääosissa: Ilkka Heiskanen (vaatimaton), Martti Suosalo (mielevä), Kari Heiskanen (Ylikoski, vaalea), Turo Pajala (työtön), Jukka Voutilainen (kravatilla), Monna Kamu (römeä), Tommi Rinne (arvokas), Jouni Takamäki (siilitukka), Ulla-Riikka Koskela (vaatimattoman pikkusisko), Anssi Mänttäri (taiteilija), Olli Vesala (Paatelainen, leppoisa), Hanna Manu (opiskelija), Sara Paavolainen (1. rauhanturvaaja), Raija Vuorio (2. rauhanturvaaja), Pia Runnakko (johtaja vaatimattoman työpaikalla), Tarja Markus (lääkäri), Vesa Vierikko (asekauppias), Tero Laitinen (talonmies). Helsingin ensiesitys: 18.4.1997 Bio City 1. Televisioesityksiä: 16.8.2000 ja 9.5.2001 YLE TV2. VET 27737 – S – 2150 m / 79 min

Palkkasoturi, Anssi Mänttärin 17. elokuva, sai inspiraationsa kahdesta Helsingin Sanomien artikkelista. Toinen kertoi nuoresta isästä, joka pakotettiin puhdistamaan hänen asfalttiin maalaamansa tyttären syntymäaika. Toisessa kerrottiin nuoresta miehestä, jonka elämä näytti olevan päällisin puolin kunnossa, mutta joka silti lähti Jugoslaviaan palkkasoturiksi. Tositapaustaustaa on myös elokuvan episodilla, jossa talonmies ilkeilee lauluduolle.

Lehdistöesitteen mukaan näistä tarinoista rakentui pohdinta, "millainen on mies, joka lähtee tappamaan rahasta ja millainen on yhteistö, joka ei kestä katsoa lapsen syntymäaikaa". Palkkasoturin henkilögalleria puolestaan oli läpileikkaus "minkä tahansa korttelikapakan asiakaskunnasta", johon lukeutuu työttömiä ja työssäkävijöitä, yksinäisiä ja pariskuntia, nuoria ja vähän vanhempia. "Mänttärillä on tarkka korva arkipuheen vivahteille, roolipeleille ja urautuneelle sukupuolten sodalle", Raimo Kinisjärvi kirjoitti Kalevassa.

"Anssi Mänttärin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Palkkasoturi ei ole muuta vikaa kuin se, ettei filmi anna katetta nimensä edellyttämiin ulottuvuuksiin", Pertti Lumirae pohti Demarissa. "Palkkasoturi on erinomaisen hieno kuvaus erään lähiökapakan arjesta ja sen enemmän tai vähemmän vakioisesta asiakaspiiristä iloineen ja suruineen. Mänttäri tavoittaa elävästi erisuuntaisia tapahtumakulkuja pursuavan ryhmäkuvauksen, mutta kuin olisi tarkoitus pohjustaa nimihenkilön (Ilkka Heiskanen) päätöstä jättää Suomi ja lähteä keväällä 1994 palkkasoturiksi entiseen Jugoslaviaan, ollaankin yhtäkkiä tyhjän päällä. Toisaalta [– –] päätöksen taustan voi nähdä siten, että vaikkaa taustaa olisikin, ei Mänttärin metodiin ja estetiikkaan kuulu taistottaa tapahtuvaa, vaan vain pikemminkin näyttää mitä tapahtuu ja antaa katsojalle mahdollisuus tulkita (jos sellaiseen on tarvetta tai halua). Itse asiassa juuri tässä mielessä Mänttäriä voi pitää suomalaisen elokuvan johtavana modernistina, silä sisälsihän Marrraskuun harmaa valo aivan samalla tavoin normaalia logiikkaa väistäviä ratkaisuja."

Elokuva sai teatterikierroksellaan vain muutama sata katsojaa, mutta televisioesitysten katsojaluvut olivat vajaat 200 000 kummallakin kerralla. Palkkasoturin viimeiset kuvat kuvattiin Kroatiassa lyhytelokuva Romanan kuvausten yhteydessä.

– Jari Sedergren 16.5.2009