Isäpappa ja keltanokka

Esitys Orionissa, Eerikinkatu 15, 7.9.2005

Ruotsinkielinen nimi: Farsgubben och gulnäbben. Valmistumaa ja -vuosi: Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Topias eli Toivo Kauppinen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Kampaaja: Tuulikki Uskali. Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kurt Vilja. Järjestäjä: Leo Sarri. Kuvaussihteeri: Maila Toivo. Pääosissa: Joel Rinne (fil.tri Yrjö Tammela), Mirjam Novero (tri Annikki Salmi), Lasse Pöysti (Aimo Tammela), Matti Ranin (Lauri Tammela), Eila Peitsalo (Ulla Tammela), Siiri Angerkoski (Birgit Alanne), Aarne Laine (maisteri Juurinen), Oiva Sala (preparaattori Miettinen), Topo Leistelä (eläintieteen laitoksen johtokunnan pj.), Mauri Jaakkola (museoapulainen), Jalmari Rinne, Arvo Lehesmaa, Veikko Linna, Eino Kaipainen, Urho Lahti (johtokunnan jäseniä), Rakel Laakso kirjeenvaihtoystävä), Enni Rekola (kotiapulainen), Irja Viherpuu (Siviä) sekä Olga Tainio, Matti Lehtelä, Rauha Puntti, Esteri Kasurinen, Vappu Jurkka, Tiina Rinne, Rauni Ranta, Ahti Haljala, Seppo Wallin. Helsingin ensiesitys: 24.03.1950 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 29.03.1959 YLETV1, 01.10.1961 YLETV1 08.04.1972 MTV2; 15.11.1988 YLETV1;17.09.1993 televisioesitys YLETV2; 20.02.2002 YLE TV1; 25.11.2003 YLE TV2; 28.06.2005 televisioesitys YLE TV2. VET A-3205 – S – 2100 m / 77 min

"Uudet aluevaltaukset elokuvassa ovat minusta mielenkiintoisia", Edvin Laine kertoo Elokuva-Aitassa (6/1950). "Nimimerkki Topiaksen kanssa meillä on aina tapana yhdessä kierrellä nuuskimassa paikkoja ja kehitellä kokoon aiheita näkemästämme. Huonekalumessuilla satuimme näkemään kala-akvaarioita hienosti upotettuna makuuhuoneiden seiniin ja totesimme, että ne ovat hyvin filmaattisia. Sitten tuli mieleen, että Eläintieteellistä museota ei varmastikaan moni tunne ja näin rupesi filmi syntymään."

Elokuvan henkilöhahmot ovat yliopistomaailmaan liittyviä kliseitä: kärttyisä ja ainoastaan kaloistaan välittävä eläintieteen professori (Joel Rinne), hänen keltanokkaopiskelijapoikansa (Matti Ranin ja Lasse Pöysti) sekä uusia hoitometodeja esittelevä läääkäri (Mirjam Novero), joka suostuu yrittämään mahdotonta – professorin saamista kuntoon uusin metodein. "Mirjam Novero […] tekee miellyttävän ja lujan asiallisen naistohtorin, joka ei ole mikään itsenäisen naisen irvikuva", luonnehti Uuden Suomen arvostelija Laineen vaimon roolisuoritusta.

Elokuvan hyvä puoli on siinä, että se jaksaa naurattaa: ympäristö on urbaani ja kliseistään huolimatta se jännite, joka syntyy modernin kohdatessa tradition, jaksaa huvittaa nykykatsojaakin, vaikka monet arvostelevat Laineen karhumaisen väkevää komediatyyliä. Traditiota oli sekin, että elokuva nimeen laitettiin keltanokka eikä "fuksi", joka oli tuolloin jo yleisessä käytössä.

Monet arvostelijat kiinnittivät huomiota siihen, että teatterilavoilta tuttu vahva näytteleminen oli siirtynyt elokuvaankin: Laine, oman luonteensa mukaisesti, kannusti hyvänä henkilöohjaajana vahvoihin tulkintoihin – komediaan ehkä liiankin vahvoihin, sillä esimerkiksi Joel Rinteen "riehuminen" pantiin merkille kielteisessä mielessä.

Laineen yhteistyökumppani ja ystävä Olavi Veistäjä lausui perinteisesti myönteisimmän arvion Aamulehdessä: "Toinen toistaan hullumpi kohtaus vaihtuu reippaassa tahdissa ja katsoja nauraa hauskalle tilannekomiikalle huomaamatta paljoakaan ajatella, miten mahdotonta itse asiassa koko touhu on." Puskaradio lienee tehnyt tehtävänsä: elokuvan yleisömenestys jäi reilusti vuoden keskitasoa alemmaksi.

Elokuva on uuden ajan airut siinä mielessä, että siinä mainostettiin jokseenkin estottomasti. Muotiateljé-jakso on tehty Salon Margueritessä Mannerheimintiellä. Liikkeen omisti Särkän vaimo Margarita.

– Jari Sedergren 7.9. 2005

Aaltoska orkaniseeraa

Esitys Orionissa, Eerikinkatu 15, 31.8. 2005

Ruotsinkielinen nimi: Aaltoska i sitt ässe. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Apulaisohjaaja: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Topias. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Taisto Lindegren. Järjestäjä: Leo Sarri. Kuvaussihteeri: Leena Huttunen. Pääosissa: Elna Hellman, Veli-Matti Kaitala, Hannes Häyrinen. Helsingin ensiesitys: 15.07.1949 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 21.05.1959 YLETV1; 18.12.1971; MTV2; 27.08.1978 MTV1; 27.07.1990 YLETV2; 29.06.2004 YLE TV2 VET A-2956 – S – 2100 m / 77 min

Lapsinäyttelijä Veli-Matti Kaitalan tähdittämät elokuvat Pikku-Matti maailmalla ja Onnen-Pekka olivat yleisömenestyksiä, edellinen lähes 800 000 katsojalla, jälkimmäinenkin yli puolen miljoonan pääsylipun lunastaneen voimin. Tuottaja T. J. Särkkä ei tietenkään jäänyt tässä tilanteessa neuvottomaksi, vaan panivat työmyyränsä toimiin. Topias eli kirjailija Toivo Kauppinen ei hidastellut, vaan kehitti ajankohtaisista aineksista kertomuksen, jossa sodanjälkeisen maailman erikoisuudet tulivat ikuistetuksi filmille.

Asuntopula oli todellinen ilmiö ja niin oli myös huoneenvuokralautakunta, joka jakoi niukkuutta ja ahtautta kattoa päänsä päälle etsiville ihmisille. Näissä olosuhteissa toimivat myös keplottelijat eikä kansalaisten vapaaehtoinen naapurien tarkkailu jättänyt huomiotta mahdollisia rikosepäilyä. Näistä aineksista kehittyy eräänlainen dekkari, jossa partiopoikamainen Veli-Matti ryhtyy omatoimisesti selvittämään sotkuja.

Aaltoska orkaniseeraa ei ole mikään taideluomus. Elokuvahistoriaan se on jäänyt, kuten Edvin Laineen elämäkerturi Kalevi Kalemaa sanoo siksi että "Matti Kassila aloitti sillä pitkän ja menestyksekkään elokuvaohjaajan uransa. Hän oli ollut aikaisemmin näyttelijänä Helsingin Kansanteatterissa siirtyen muutaman vuoden jälkeen Suomen Filmiteollisuuden lyhtyelokuvaosaston hoitajaksi. Edvin Laineen mielestä hyvää miestä tarvittiin kuitenkin enemmän pitkien näytelmäelokuvien tekijänä ja Särkän vastustuksesta huolimatta (maisteri perlkäsi hyvin käynnistyneen lyhytkuvatuotannon taantumista) Kassilasta tuli keväällä 1949 Aaltoska orkaniseeraa –elokuvan apulaisohjaaja."

Kassila laati Topiaksen käsikirjoitukseen perustuvan kuvakäsikirjoituksen ja tarttui puikkoihin. Edvin Laine katseli aluksi syrjemmältä ja kun homma toimi, lähti matkoihinsa, aluksi lyhyemmiksi ajoiksi ja työn edetessä jäi pois kokonaan: elokuvan ohjasi todellisuudessa Matti Kassila.

Viestinviejät olivat tietysti kertoneet Särkälle kuka filmin todellisuudessa ohjasi ja antoi synninpäästönsä Kassilalle: "No niin, nyt olette näyttänyt, että osaatte tehdä elokuvan." Kassila sai ohjatakseen Isäntä soittaa hanuria –elokuvan ja jäi sille ohjaajan tielleen.

Kukaan ei ole uskaltautunut pohtimaan sitä, oliko tämä myös Laineen toiminnan perimmäinen syy: saada hyvä mies remmiin tilanteessa, jossa Laineelta vaadittiin Särkän tallin toimintaperiaatteiden mukaisesti lähes tauotta elokuvaa elokuvan jälkeen. Hengähdystaon jälkeen Laine ohjasikin yhden 1940-luvun parhaimmistaan, Prinsessa Ruususen.

– Jari Sedergren 31.8. 2005

Vastamyrkky

Ruotsinkielinen nimi: Motgift. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Filmi-Taito. Tuottaja: Viljo Ståhlhammar. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus: Vaha eli Valentin Vaala ja Yrjö Haapanen. Alkuperäisteos: Hella Wuolijoki: Vastamyrkky, 1939 (näytelmä). Kuvaus: Armas Jokinen, Armas Hirvonen. Lavastus: Väinö Liukko. Musiikki: Väinö Haapalainen. Leikkaus: Yrjö Haapanen. Ääni: Holger Wernbom. Muut osallistujat: Ervi Uimonen (studiopäällikkö), Väinö Hartonen (järjestäjä), Pentti Hämäläinen (kuvausryhmän jäsen), Esko Nevalainen (kuvausryhmän jäsen), Sulo Tammilehto (kuvausryhmän jäsen). Pääosissa: Liisa Nevalainen (tohtori Kaarina Sarkalahti ), Sasu Haapanen (Magnus Varanko), Paavo Jännes (professori Mikko Warén), Ossi Korhonen (Heikki Norenius), Laila Rihte (Anna Norenius), Ulla Saarno (Vilma Varanko), Kerttu Salmi (Kaisa, kestikievarin emäntä), Irene Uski (Elsa Sarkalahti), Irja Kuusla (Katri, tohtorin palvelijatar), Arvo Lehesmaa (konttoristi Kerranen), Yrjö Kostermaa (Arvi Katra), Aku Peltonen (autonkuljettaja Akusti Lehtinen ), Kaarlo Saarnio (Kaarinan ja Elsan isä ). Helsingin ensiesitys: 30.9.1945 Rea, Tuulensuu, levittäjä: Filmiseppo Oy – tarkastusnumero: A–2102 – 25 % – K16 – 2300 m / 84 min

Vastamyrkky oli Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittama 3-näytöksinen komedia, joka sai ensiesityksensä Helsingissä talvisodan alla. Jatkosodan jälkeen Yleisradio lähetti näytelmästä myös kuunnelmasovituksen. Ohjaaja Yrjö Haapanen (1907-1982) oli työskennellyt aiemmin Suomi-Filmissä paitsi laboratoriotehtävissä myös leikkaajana. Uuden yhtiön, Filmitaito Oy:n, takana oli liikemies Viljo Ståhlhammar, joka palkkasi Haapasen ohjaajaksi. Wuolijoen arveltiin tuovan menestystä vuonna 1945, kun poliittiset suhdanteet olivat muuttuneet.

Käsikirjoitusnimimerkki oli Haapasen ja Valentin Vaalan yhteinen, ja käsikirjoitusanalyysi paljastaa varmasti, että Vaala oli laatimassa käsikirjoitusta: sen muoto on erehtymättömästi Vaalan omaperäinen kehitelmä. Näytelmän ajoitus pidettiin ennallaan, mutta elokuvaan tarvittiin uusia kohtauksia eri tiloissa. Henkilöhahmoista vain professori sai lisää tilaa.

Elokuva kertoo menestyvästä naiskirurgista, joka muuttaa takaisin maalle, kotipitäjänsä kunnanlääkäriksi. Taakse jää sairaala, professori, joka osoittautuu parantumattomaksi morfinistiksi, mikä on selvä viittaus Helsingin sodanjälkeiseen huumeongelmaan. Sota-ajan kipulääke morfiini muuttui monella kohtalokkaaksi huumeongelmaksi.

Elokuva tarttuu muihinkin tuon ajan sosiaalisiin ongelmiin kuten työsuojeluun ja terveydenhoito-olojen heikkouteen. Ne olivat usein suurillakin tehdaspaikkakunnilla retuperällä. Tehtaiden sosiaalinen velvoite työntekijöistään oli toki monien patruunavetoisten teollisuuspaikkakuntien pyhä velvollisuus, mutta samaan aikaan kuluja karsiva, modernin maailman tilinpitoon perustuva tehdaskapitalismi teki vasta tuloaan. Tähän murroskauteen sijoittuu myös Vastamyrkky-elokuva.

Konkurssin partaalla oleva tehdas ei ole valmis sijoittamaan työolosuhteiden parantamiseen puhumattakaan sairaalasta, joka on päähenkilön toivelistalla ensimmäisenä. Asiaa setvimään saapuu helsinkiläinen varatuomari, jonka suhde kunnanlääkäriin kehittyy sattuman myötä varsin lämpimäksi.

Elokuvan nimen salaisuus kytkeytyy juuri syntyneen suhteen tulevaisuuden näkymiin. Varakas, helsinkiläinen, moraaliltaan ja tavoiltaan moderni mies kohtaa itsenäisen ja päättäväisen naisen – kitka ja kiemurat ovat itsestään selvä seuraus, mutta ratkaisu ei.

Haapanen sai kiitosta paitsi aiheistaan myös pyrkimyksestään vauhdikkuuteen. Silti kaikelta teatraalisuudelta – tuon ajan kriitikkojen perusargumentilta – ei vältytty tämänkään elokuvan yhteydessä. Tätä korosti elokuvan puhetulva, kotimainen elokuva ei koskaan pystynyt tuottamaan elokuvallista nopeaa replikointia, mikä oli tyypillistä amerikkalaiselle elokuvalle jo 1930-luvulla.

– Jari Sedergren 15.2. 2003

Vostotshnaja elegia

Esityksessä käytetty suomenkielinen nimi: Itämainen elegia. Esityksessä käytetty ruotsinkielinen nimi: Orientalisk elegi. Valmistusmaa ja -vuosi: Venäjä 1996. Tuotantoyhtiö: Severnyi Fond. Yhteistuotantoyhtiöt: Lenfilm, NHK, Sony Corporation. Ohjaus ja käsikirjoitus: Aleksandr Sokurov. Kuvaus: A. Fjodorov. Musiikki: Gustav Mahler, Pjotr Tsaikovski, Richard Wagner. Äänitys: Esinoro Kawabata, Sergei Moshkov – 45 min

Itämainen elegia on Aleksandr Sokurovin videolle kuvatun neliosaisen japanilaisen sarjan ensimmäinen teos. Sarjan genreä voi tietyin ehdoin pitää dokumentaarisena yksinkertaisesti siksi, että siinä on kuvattu todellisia ihmisiä tavanomaisessa ympäristössään.

Itämaisessa elegiassa ohjaaja matkaa saarella sijaitsevaan pieneen japanilaiskylään, jossa maisema, talot, esineet ja ihmiset astuvat sumusta hänen eteensä kuin unessa. Odysseiansa aikana hän kohtaa yksinäisiä, useimmiten iäkkäitä ihmisiä. He opettavat ohjaajalle elämän rajallisuutta.

Kysyttäessä miksi neljä japanilaisaiheista elokuvaa tehnyt Sokurov on kiinnostunut Japanista, hän vastasi: ”Minun kohdallani kiinnostus johtuu tiettyjen ihmisten vaikutuksesta. Japanilaiset ystäväni, jotka pitävät minusta, ja minä heistä, siitä kiinnostus. Voin sanoa varmasti etten koskaan näe japanilaisia tarinoita tai maisemia unissani. Sellaiset asiat eivät ole minulle mikään pakkomielle. (…) Periaatteessa meidän luontomme on erilaista kuin teidän japanilaisten. Me tulemme toisiin päätelmiin ihmisten kautta, ei maalausten tai uskonnon kautta, vaan ihmisten rakkauden kautta. Se on minun tapani, siellä on ihmisiä joita rakastan.”

Japani ja sen suhde taiteeseen muodostaa Sokuroville jonkinlaisen Toisen, kuten käy ilmi eräästä hänen haastattelustaan: ”Suurin osa taiteilijoista ei pyri harmoniaan. He eivät ole herkkiä, koska he eivät pyri harmoniaan sen enempää taiteessaan kuin elämässään. Se on suuri ongelma tämänhetkisille taiteilijoille, niin kutsutulle luovalle osalle lukutaitoista väkeä. Taitelijat haluavat aina astua ulkopuolelle, tarkoitan eurooppalaisia taiteilijoita. Se ei ole tyypillistä japanilaisille taiteilijoille, he ovat herkempiä. Heidän käyttäytymisensä on erilaista, kun he ovat Japanin ulkopuolella. Se on toinen tarina – japanilainen luonne Euroopassa, ei välttämättä taiteellinen luonne, ja japanilainen luonne Japanin ulkopuolella yleisesti. Klassisen taiteen pääsääntö, joka on kaiken taiteen perusta, on pyrkimys harmoniaan. Tämänhetkiset taitelijat ovat unohtaneet tämän lain, ja se tie ei vie minnekään, on vain umpikuja ilman tulevaisuutta. Ellet etsi harmoniaa voit kyllä saada nopeasti tuloksia. Mutta taiteilija ei voi saavuttaa tuloksia elinaikanaan. Mitä enemmän hän kasvaa taiteeseen, sitä kauemmaksi se karkaa, kuin provosoiden ’annas mennä, luo lisää, tee enemmän, jatka, älä pysähdy’.

- Jari Sedergren 17.1. 2003

Vihaan sinua – rakas

Ruotsinkielinen nimi: Älskling, jag hatar dig. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Ensio Rislakin näytelmästä (1946). Kuvaus: Osmo Harkimo. B-kuvaaja: Olavi Tuomi. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Tuulikki Uskali. Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kurt Vilja. Kuvaussihteeri: Maila Toivo. Järjestäjä: Eino Ritari. Pääosissa: Ansa Ikonen (Leena Karnala), Edvin Laine (kamreeri Esa Karnala), Leena Häkinen (Kirsti Lumio), Eila Peitsalo (Mirja Karnala), Lasse Pöysti (teekkari Tauno Karnala), Eija Inkeri (Tellervo Karnala), Jalmari Rinne (tuomari Halttunen), Eine Laine (rva Vaulonen, Leenan äiti), Kunto Karapää (Pauli Tervala), Marjatta Kallio (täysihoitolan sisäkkö), Rauni Luoma (nainen täysihoitolassa), Kullervo Kalske (prokuristi Mäkinen), Nina Lindell (toimistoneiti), Pirkko Raitio (nainen täysihoitolassa), Urho Lahti (kauppaneuvos Lehtinen), Enni Rekola (nainen täysihoitolassa), Aarne Laine (vahtimestari), Rosi Rinne (nainen täysihoitolassa), Olga Tainio (opettaja), Olavi Virta (laulusolisti), Martta Kinnunen, Igmar Englund (kitaristi), Mauno Maunola (basisti), Osmo Harkimo ja Heikki Aaltoila (miehiä ravintolassa), Ossi Runne (trumpetisti). Helsingin ensiesitys: 30.11. 1951 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä 6.1.1963 TV1, 17.09.1965 TV2, 01.12.1971 TV1, 21.07.1975 TV1, 24.12.1987 TV2, 19.03.1992 TV2, 07.04.2001 YLE TV2, 27.02.2002 YLE TV1, 26.03.2005 YLE TV2. VET A-3802 – S – 2100 m / 77 min

Edvin Laineen edellinen ohjaus Tapahtui kaukana (1950) oli sekin Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmä. Tällä kertaa kyse oli Helsingin Kansanteatterissa vuonna 1944 ensi-iltansa saaneesta näytelmästä. Sen sijaan ei ole täyttä varmuutta siitä osallistuiko toinen näytelmäkirjailija, Topias alias Toivo Kauppinen tämän elokuvan elokuvakäsikirjoituksen tekemiseen kirjailijan itsensä ohella. Kauppinen on kyllä elokuvan tilinpidon mukaan saanut 20000 markkaa – tosin matkakorvausmomentilta (eli verovapaana…). Elokuvan krediitit eivät asiaa sen tarkemmin varmista puoleen jos toiseenkaan.

Vihaan sinua –rakas oli kolmenäytöksinen komedia, jossa ensimmäinen ja viimeinen näytös tapahtuivat Karnalan kodissa, keskimmäinen Kirsi Luomion luona. Elokuvassa tapahtumia on lavennettu tavalliseen tapaan monipuolisempaan ympäristöön: Karnalan virastoon, halttusen toimistoon, ravintoloihin ja maalla sijaitsevaan täysihoitolaan. Edellisen elokuvan tapaan tässäkin näyttelijät ottivat surutta käyttöön alkuperäisnäytelmän repliikkejä käsikirjoituksesta riippumatta, joitakin käsikirjoituksen jaksoja on puolestaan jätetty kokonaan kuvaamatta.

Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija Paula Talaskivi oli tyytyväinen: "Vihaan sinua – rakas on onniteltava, tervetullut ja jopa esimerkillinen elokuva monessa suhteessa. Tervetullut se on jo siksi, että siinä kerrankin käsitellään sangen tyypillistä meikäläistä ja ajankohtaista aihetta, jollaisesta kotimainen elokuva yleensä on pysytellyt liiaksi erillään. Sitä paitsi se on tehty hauskasti ja hyvin."

Tietysti elokuvallisuutta korostavissa kriitikoissa löytyi myös sanottavaa "teatterimausta" ja ongelmia nähtiin myös ohjaajan roolissa, ainakin siltä osin kuin se koski päätöksen tekemistä farssimaisuuden ja vakavamman sanoman painotuksessa. Sen sijaan elokuvan tempoa kiiteltiin.

– Jari Sedergren 4.8. 2005

Will success spoil Rock Hunter?

Suomenkielinen nimi: Houkuttelevat huulet. Ruotsinkielinen nimi: Oh, en så'n karl!. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1957. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox. Tuottaja, ohjaaja: Frank Tashlin. Apulaisohjaaja: Joseph E. Rickards. Käsikirjoitus: Frank Tashlin ­–George Axelrodin näytelmästä. Kuvaus: Joseph MacDonald. Lavastus: Lelan Fuller, Lyle R. Wheeler ja Bertram C. Granger (Art Direction) ja Walter M. Scott (Set Decoration). Leonard Doss (värikonsultti). Erikoistehosteet: L. B. Abbott. Puvut: Charles Le Maire. Ehostus: Ben Nye (makeup), Helen Turpin (hiukset). Musiikki: Cyril J. Mockbridge. Lionel Newman (orkesterinjohto), Edward B. Powell (orkestraattori). Laulut: Bobby Troup: "You Got It Made". Leikkaus: Hugh S. Fowler. Ääni: Frank Moran. E. Clayton Ward (mikseri). Pääosissa: Tony Randall (Rockwell P. Hunter / Lover Doll), Jayne Mansfield (Rita Marlowe), John Williams (Irving La Salle Jr), Betsy Drake (Jenny Wells), Joan Blondell (Violet), Henry Jones (Henry Rufus), Lili Gentle (April Hunter), Mickey Hargitay (Bobo Branigansky), Georgia Carr (Calypso Number), Dick Whittinghill (tv-haastattelija), Ann McCrea (Gladys), Alberto Morin (ranskalainen), Louis Merchier (ranskalainen) sekä kreditoimattomina Robert Adler (postimies), Majel Barret (hisspraymainoksen avaaja), Phil Cambers (postimies), Tami Conner, Don Corey (Ed Sullivanin ääni), Richard Deems (partokoneenterän esittelijä), Minta Durfee, Barbara Eden, Larry Kerr, Edith Leslie, Groucho Marx (George Smidlap), Carmen Nisbet, Lida Piazza, Patricia Powell, Benny Rubin, Edith Russell, Jay Sayer, Sherrill Terry, Mack Williams. Helsingin ensiesitys: 31.1. 1958 Metropol, maahantuoja: Fox Films Oy – televisiolähetyksiä 10.9. 1983 YLE TV1, 16.11. 1988 TV3 – VET 47670 – S – 2600 m / 95 min

Houkuttelevat huulet on satiiri, joka kohdistuu vielä nykyisinkin kestävällä tavalla televisioon, mainostamiseen ja business-elämänarvot sisäistäneiden yhtiöiden henkeen ja ulkoiseen imagoon.

Juoni on sinänsä yksinkertainen. Mainostoimiston copywriter Rock Hunter (Tony Randall) pyrkii kohentamaan omaa ja yhtiönsä asemaa, vaikka sen johtaja avoimesti halventaa häntä. Arkielämässä Rock yrittää naida naapurintytön, Jennyn (Betsy Drake), ja kasvattaa nättiä teini-ikäistä veljentytärtään. Hänen läpimurtonsa realisoituu, kun hän onnistuu saamaan elokuvien seksisymboli Rita Marlowen (Jayne Mansfield) osaksi mainoskampanjaansa. Onnistuminen saa aikaan ihmeitä hänen urallaan, mutta vaarantaa hänen kanssakäymisensä Jennyn kanssa. Fanejaan ja poikaystäväänsä – tätä näyttelevä Mickey Hargitay oli Mansfieldin aviomies reaalimaailmassa – pakenevalla Marlowella on omat suunnitelmansa Rockin pään menoksi.

Elokuva korostaa television merkityksen kasvua 1950-luvun amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Elokuvien suosio oli laskemassa jo 1940-luvun lopun babyboomin jälkeen. Kun uusi media uhkasi elokuvastudioita, niistä toimeentulonsa saaneet näyttelijät ja kirjoittajat pyrkivät saamaan lisätuloja televisiosta. Satiirin voimaa kuitenkin lievitetään Randallin hahmon viattomuudella ja villillä luonteella, vaikka sanomaa terästää, jos sitä tarkastellaan myös alistetun miehen näkökulmasta. Näitä amerikkalaiselle miehelle 1950- ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin sälytettyjä estoja, obsessioita ja elämän hallitsemattomuutta ei voi helposti lukea kenellekään hyvän elämän merkeiksi.

Elokuvan Jayne Mansfield – joka tosielämä puhui sujuvasti viittä kieltä ja oli roolistaan viimeistä piirtoa myöten tietoinen älykkö – on rakennettu Marilyn Monroe –klooniksi, sellaisena täydelliseksi 1950-luvulle ominaiseen tapaan seksuaalifantasioita liioitellen suuririntaiseksi blondiksi, jolla on tunteita herättävä kuiskaava ääni. Mansfield selviää omaakin filmitähden ja elämänuraa muistuttavasta parodioinnista varsin tyylikkäästi; mahdollisuus, mitä hänelle ei kovin usein tarjottu.

Kriitikko Dave Kehr sanoi Jerry Lewisinkin kanssa yhteistyötä tehneestä ohjaaja Frank Tashlinistä tyylikkäästi: "Mitä Ernst Lubitsch oli 1930-luvulle ja Preston Sturges 1930-luvulle, sitä Tashlin oli 1950-luvulle: lahjakas elokuvantekijä, jolla oli railakas näkemys oman aikansa hallitseviin harhakuviin."

Elokuvasta Yhdysvalloissa julkaistu DVD on epäonnistunut väreiltään ja äänitykseltään, joten elokuvateatterikokemus on ainoa järkevä vaihtoehto.

– Jari Sedergren 12.4. 2005

Winterschläfer

Suomenkielinen nimi: Hengen hinta. Valmistusmaa ja -vuosi: Saksa 1997. Tuotantoyhtiöt: X Filme Creative Pool (Berliini); yhteistyöyhtiöt: ARTE (Strassbourg), MDR (Leipzig), WDR (Köln), Palladio Film. Tuotannonjohto: Milanka Comfort. Gerhard Henke (WDR), Sabine Manthey (MDR).Tuottaja: Stefan Arndt. Ohjaus: Tom Tykwer. Apulaisohjaaja: Sebastian Fahr. Käsikirjoitus: Tom Tykwer Anne-Françoise Pyszoran romaanin (engl. "Expense of Spirit") pohjalta. Kuvaus: Frank Griebe.Taiteellinen johtaja: Alexander Manasse. Lavastus: Uli Hanisch. Erikoistehosteet: Nastuh Abootalebi, Manfred Büttner (visualisten tehosteiden tuottaja), George Maihöfer. Puvut: Aphdrodite Kondos. Ehostus: Markgrit Neufink. Musiikki: Johnny Klimek, Reinfold Heil, Tom Tykwer. Leikkaus: Katja Dringenber. Ääni: Arno Wilms, Matthia Lempert. Antje Zynga (äänileikkaus). Pääosissa: Ulrich Matthes (Rene), Heino Ferch (Marco), Rebecca (Floriane Daniel), Laura (Marie-Lou Sellem), Theo (Josef Bierbichler), Laura Tonke (Nina). Sebastian Schipper (Otto), Agathe Taffertshofer (Edith), Sofia Dirscherl (Marita), Saskia Vester (Anna), Werner Schnitzer (johtava lääkäri), Rene Schoenenberger (Gerd), Simon Donatz (Peter), Jakob Donatz (Luis), Robert Meyer (Keibl), Harry Täschner (Kuhn). Maailman ensiesitys: Locarnon elokuvajuhlat elokuussa 1997. Helsingin ensiesitys: 17.3.2000 Bio City 1. Televisiolähetys: 20.11. 2002 Subtv. Maahantuoja: Kamras Film Oy – VET 101658 – K12 – 3355 m / 123 min

Tom Tykwer (s. 1965, Wuppertal, Saksa) aloitti elokuvauransa toimimalla useissa elokuvaproduktioissa tuotantoassistenttina, käsikirjoituksen lukijana ja apulaisohjaajana. Kun hän itse istui ohjaajan tuoliin, menestystä seurasi roppakaupalla heti: jo ensimmäinen näytelmäelokuva, "rakkausthrilleri" Die tödliche Maria (1993), voitti Saksan kriitikoiden palkinnon 1994. Vuonna 1997 hän oli toinen käsikirjoittaja Berliinin elokuvajuhlilla kilpailleessa Wolfgang Beckerin ohjaamassa elokuvassa Das Leben ist eine Baustelle. Nyt nähtävä Hengen hinta toi hänelle Saksan "Jussi"-hopean parhaan näytelmäelokuvan sarjassa. Seuraava elokuva Juokse, Lola, juokse! saavutti loistokkaasti jo kaksi kultaista palkintoa ja se valittiin myös Saksan Oscar-ehdokkaaksi.

Tykwerin elokuva kuvaa hänen omaa kolmenkympin rajapyykin saavuttanutta sukupolveaan. Elokuvan pariskunnat piiloutuvat vuorille talviunen kaltaiseen välitilaan pilalle hemmoteltuina, juurettomina, kunnianhimottomina ja sen myötä päämäärättöminä nuorina.

Elokuvan päähenkilöt koodautuvat eri väreillä, jotka symbolisesti näyttäytyvät vaatetuksesta, mutta myös sellaisista yksityiskohdista kuin kauniin kääntäjän Rebeccan sormen päästä pursuavasta veripisarasta. Hänen rakastajansa, hiihdonopettaja Marco taas on koodattu sinisen sävyihin. Marco ja Rebecca ovat menestyjiä, mutta heistä ei tunnu siltä.

Rebeccan kanssa asuvan sairaanhoitajan ja tulevan näyttelijän Lauran ja kylän elokuvakoneenkäyttäjä Renéen välille syntyvä suhde taas perustuu heidän outouteensa – he eivät tunne toisiaan ja juuri siitä tulee elokuvan keskeinen mysteeri. Heidän suhteensa säilyminen muodostaa tärkeän kiinnekohdan muuten kapeisiin henkilöportretteihin. Renéen muistiongelmat, jotka eivät kyllä katsojille aina aukea, ovat symboli hänen omasta kadonneesta sukupolvestaan, jota pidetään yllä tallentamalla sitä pakonomaisesti filmille. Jos tulkintaa sallitaan, voisi ajatella, että filmi ja sen tallentama muisti katoaa molemmista aikajanan päistään – vanha filmi tuhoutuu itsestään ja yhtäkkiä sitä ei enää tarvita, vaan se korvautuu digitaalisilla bittijärjestelmillä.

Aivan historiattomasta postmodernismista ei ole kyse. Jo elokuvan kuvauspaikka Berchtesgaden ja baijerilainen maanviljelijähahmo Theo tuovat mieleen muistumia myös aiemmista saksalaissukupolvista.

Elokuvahistoriaa tuntevan silmissä – tarkoitan vuoristoelokuvia 1930-luvulta, sodan aikaisia Hitler-filmejä ja maaseutuidylliä painottavia Heimat-filmejä 1930-luvulta lähtien – syntyy ristiriita elokuvan tarjoaman nykyspektaakkelin kanssa; siis sen, missä silmä lepää yhdessä aivojen kanssa. Kyse ei ole tyyl(e)istä, sitä Tykwerillä riittää vientiin asti. Mutta onko hänen sanomansa pinnallista vai jääkö se katsojalle pinnalliseksi muista syistä? Ehkä fenomenologian opetukset voisivat olla yksi avain katsomiseen: tarjolla on rakkautta ja ihmetyksiä…

– Jari Sedergren 10.7.2003

Woodstock – Three Days of Peace, Music and Love

Suomenkielinen nimi: Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta, musiikkia. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1970. Tuotantoyhtiöt: Wadleigh-Maurice Ltd. / Warner Bros. Tuottaja: Robert Maurice. Ohjaus: Michael Wadleigh. Kuvaus: Michael Wadleigh, David Myers, Richard Pearce, Don Lenzer, Al Wertheimer. Musiikki: Alkumusiikki: Canned Heat: "Goin' Up the Country"; Crosby, Stills, Nash & Young: "Suite Judy Blue Eyes", "Wooden Ships", "Woodstock", "Long Time Gone"; Canned Heat: "Going Up the Country"; Richie Havens: "Freedom" / "Sometimes I Feel Like a Motherless Child"; Canned Heat: "A Change is Gonna Come"; Joean Baez: "Joe Hill", "Swing Low Sweet Chariot"; The Who: "We're Not Gonna take It", "Summertime Blues"; Sha Na Na: "At The Hop"; Country Joe And The Fish: "I Feel Like I'm Fixin' To Die Rag", "The Fish And Cheer", "Rock And Soul Music"; Joe Cocker: "With A Little Help From My Friends": Arlo Guthrie: "Comin' Into Los Angeles": Ten Years After: I'm Goin' Home"; Jefferson Airplane: "McStep Blues", "Try"John Sebastian: "Younger Generation"; Santana: "Soul Sacrifice"; Sly And The Family Stone: "Dance To The Music", "I Want To Take You Higher", "Music Lover"; Janis Joplin: "Work Me Lord"; Jimi Hendrix: "Voodoo Child", "Star Spangled Banner", "Purple Haze". Loppumusiikki: Crosby, Stills & Nash: "Woodstock". Leikkaus: Martin Scorsese, Thelma Schoonmaker. Kesto: 186 min. Elokuva-arkiston esityksessä Director's Cut (1994): 222 min

Woodstockin rockfestivaali elokuussa 1969 merkitsi enemmän kuin vain musiikkia: se kokosi yhteen 1960-luvun loppupuolen uuden nuoren sukupolven pian hauraiksi osoittautuneet toivon ja parempana pidetyn, erilaisella tavalla vapaan ja iloisen elämäntavan idut. Tapahtuman takana oli kaksi nuorukaista, jotka vuokrasivat maanviljelijä Max Yasgurilta peltoa Sullivan Countysta, New Yorkin osavaltiosta, ja tilasivat joukon yhtyeitä kolmipäiväiseen konserttiin. Optimistiset järjestäjät varautuivat 60 000 katsojaan ja saivat 400 000.

Sateen sotkettua logistiikan täysin paikka julistettiin katastrofialueeksi, mikä ei ollut muutenkaan ihme, kohtasivathan siellä musiikki, mielikuvituksellinen pukeutuminen tai sen puute, kannabistuotteet ja LSD, Vietnamin sodan ja hallituksen vastaisuus, vapaa rakkaus, itämainen mietiskely ja hippiaate.

Tuottaja Bob Maurice osti kuvausoikeudet ja vastuuseen elokuvasta tuli joitakin lyhyitä dokumentaareja mm. eräistä rocklaulajista ohjannut ja Martin Scorsesen esikoiselokuvan Kuka kolkuttaa ovelleni kuvannut Michael Wadleigh. Warner Brothers satsasi satatuhatta dollaria kuvatakseen Woodstockin kahdellatoista 16mm:n kameralla. Raakamateriaalia kertyi 120 tuntia. Siitä 60 prosenttia oli musiikkia, 40 prosenttia tapahtumaa itseään, kuvia "kolmesta rauhan ja vapauden päivästä". Elokuvan levennys 35–milliseksi ja leikkaaminen kolmituntiseen pituuteensa maksoi huikeat miljoona dollaria.

Tapahtuman 25-vuotisjuhlille elokuva tehdyssä Director's Cut- versiossa elokuva laajeni vielä 45 minuutilla: mukaan tulivat Canned Heat ("A Change Is Gonna Come"), Janis Joplin ("Work Me Lord") ja Jefferson Airplain ("McStep Blues", "Try"), joita alkuperäisessä elokuvassa ei ollut.

Mukana on nyt uudella kuvastolla Jimi Hendrixin legendaarinen pyroesitys, skandaalimainen kansallislaulun sovitus The Star Spangled Banner, jota säestävät nyt kuvat pellon mudassa festivaalin loppuhetkellä tallustelevista sitkaimmista festivaalisankareista.

Wadleigh sai elokuvan nimiinsä, mutta James Monaco antaa kunniaa Martin Scorseselle, tuolloiselle New Yorkin yliopiston opettajalle, joka organisoi yliopiston elokuvaopiskelijoita kuvauksissa ja valvoi valtavaa leikkausprosessia, jossa kuvatun materiaalin hahmottomalle massalle annettiin muoto ja rytmi. Tärkeä editoija on myös Thelma Schoonmaker.

Monacon mukaan Woodstock on eräitä merkittävimpiä leikkauksen ammattitaidon malleja sitten leikkauspöydän keksimisen, ja lisäksi se on toistaiseksi paras esimerkki "split screenin", jaetun kuvan, käytöstä – keino jolla myös tunti tai pari lisää aineistoa saatiin mahdutettua valmiiseen elokuvaan.

Valtavasta työpanoksesta huolimatta Woodstock jää hajanaiseksi, orgaanisesti kasvavaksi, jatkuvasti liikkuvaksi elokuvaksi, josta on turha yrittääkään hahmottaa kokonaisnäkemystä sen enempää tapahtuman kulusta kuin sen tai esitetyn musiikin hengestäkään. Elokuva antaa kuitenkin tarpeeksi tilaa tärkeimmälle, musiikille ja sen sanomalle, tehdäkseen sille oikeutta. Elokuva ei idealisoi tapahtumaa, mutta tekee siitä tiliä asettuen selvästi sen unelman puolelle, joka rockiksi aineellistuneena keräsi hetkeksi todellisen joukkoliikkeen ympärilleen.

- James Monacon ("American Film Now"), Varl Henrik Svenstedtin (Chaplin 4/1970) ja muiden lähteiden mukaan Eila Anttila. Täydenteli ja toimitti edelleen Jari Sedergren (2004).

Zhertva vetshernjaja

Esityksissä käytetyt suomen- ja ruotsinkieliset nimet "Ehtoouhri" / "Aftonoffret". Englanninkielinen nimi: Evening Sacrifice. Valmistusmaa ja -vuodet: Neuvostoliitto 1984-1987. Tuotantoyhtiö: Leningradskaja Studija Dokumentalnyh Filmov. Tuottaja: S. Debizhev. Ohjaus ja käsikirjoitus: Aleksandr Sokurov. Kuvaus: Aleksandr Burov – 35 mm, väri. Leikkaus: L. Solovtsova. Äänitys: M. Podtakui. Esiintyjinä: vappumarssijat. – 20 min

Aleksandr Sokurovin Ehtoouhri kuvaa Neuvostoliiton rituaaleista tunnetuinta, perinteistä vappukulkuetta. Ohjaajan tavoitteena on kyseenalaistaa neuvostoelokuvan ihmisten mieliin iskostama kuva yksimielisestä kollektiivisesta ihmisjoukosta.

Ehtoouhrin valkokankaalla lainehtiva ihmismeri ei ole yksimielinen ja iloinen kollektiivi, kuten Josif Stalinin ajoista lähtien voimaa ja terveyttä uhkuvaa paraatia oli tavattu kuvata, vaan esillä on väsynyt ja päämäärätön massaihmisten joukko. Joukko dekonstruoituu yksilöiksi, joilla ei ole enää yhteistä suuntaa, vaan tilalla on kaoottinen, suuntaa vailla oleva askellus kohti ei-mitään.

Mutta ehkä sittenkin jotakin on jäljellä: elokuvan loppumetreillä kaikuu ikivanha ortodoksinen katumusrukous: “Nouskoon rukoukseni niin kuin suitsukkeen savu sinun kasvojesi eteen, minun kätteni kohotus olkoon sinulle ehtoouhri”.

Elokuva on palkittu sekä Fiipreschi-palkinnolla että Andrei Tarkovskin palkinnolla (Moskova 1987).

Lähde: http://sokurov.spb.ru/island_en/documetaries/zhertva_vechernyaya/mnp_zhv.html
Jari Sedergren 16.1. 2003

Zakroishtshik iz Torzhka

Venäjänkielinen nimi: Закройщик из Торжка, suomenkielinen nimi: Räätäli Toržokiskista. Ruotsinkielinen nimi: Skräddaren från Torsjok. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1925. Tuotanto: Mezhrabpom-Rus'. Ohjaus: Jakov Protazanov. Käsikirjoitus: Valentin Turkin. Kuvaus: Pjotr Jermolov. Lavastus: Vladimir Jegorov. Pääosissa: Igor Iljinski (Petja Petelkin, räätäli), Olga Žizneva (tuntematon), Vera Maretskaja (Katja), Anatoli Ktorov (nuorukainen), I. Toltšanov (Semižilov, kauppi-as), L. Deikun (Širinkina, leski), Seratina Birman, E. Miljutina (Širinkinan naapureita). Helsingin ensiesitys: 27.2. 1976 Capitol. Televisiolähetyksiä: 12.12. 1975, YLE TV2, 10.10. 1982 YLE TV1. VET: 84578 – S – 75 min

Jakov Aleksandrovits Protazanov (1881-1945) tunnetaan parhaiten paitsi historiallisista elokuvistaan myös siitä, että hän erikoistui sovittamaan kirjallisuutta (mm. Tolstoita )valkokankaalle. Hän oli syntyperäinen moskovalainen ja aloitti elokuva-alalla näyttelijänä vuonna 1905, ohjaajana hän debytoi jo neljää vuotta myöhemmin.

Ennen vuotta 1917 Protazanov ehti tehdä yli 40 näytelmäelokuvaa. Hän matkusti vallankumouksen yhteydessä muutamaksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän työskenteli elokuvastudio Albatrossissa. Se oli perustettu Pariisin esikaupunkialueelle vuonna 1920 ja jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1929 saakka: ajanjaksona siellä valmistui 60 elokuvaa. Muita venäläisiä ohjaajia siellä olivat Vjatšeslav Turžanski ja Aleksandr Volkov.

Protazanov onnistuttiin kuitenkin houkuttelemaan takaisin Venäjälle, olihan hänen viimeinen tsaarin aikana valmistettu ja silloin kielletty elokuvansa Isä Sergei itse asiassa oli Neuvosto-Venäjän ensimmäisiä julkisesti esitettäväksi hyväksyttyjä näytelmäfilmejä.

Protazanovista tulikin 1920-luvun suosituimpia elo-kuvaohjaajia Neuvostoliitossa. Scifi-elokuva Aelitan (1924) jälkeen ehti ennen räätälielokuvaa syntyä Ego prizyv (1925), joka kertoi pahoissa aikeissa Neuvostoliittoon palanneesta emigrantista, ja oli muutenkin "uutta neuvostoelämää" esittelevän aiheensa puolesta poliittisesti sopivampi kuin Aelita, jossa neuvostoinsinööri haluaa paeta maallisia murheitaan aina Marsiin asti.

Vuosia 1925-29 on nimitetty neuvostoelokuvan kulta-ajaksi, jolloin studioilla syntyi yli 500 elokuvaa. Yhteistä niille oli tietty valtion intressi. Räätäli Toržokista syntyi Kansallisen finanssikomitean tilaustyönä: ohjaaja Jakov Protazanovia pyydettiin tekemään elokuva aiheesta, joka tukisi valtion verotuottoja lisää-mään tarkoitettuja arpajaisia.

Vastaavia elokuvia syntyi tuolloin myös valtion intresseistä sukupuolitautien ehkäisemiseksi, mutta valtaosa elokuvista ajoi pohjimmiltaan poliittisia tarkoitusperiä.

Räätäli Toržokista esittelee sekin poliittisia teemoja: arpajaisvoiton saanut räätäli saa opetella elämäänsä muitakin arvoja kuin porvarillisen omistamisen periaatteen, mutta sitäkin tärkeämpi oli valistaa maaseudun asukkeja varovai-suuteen viekkaiden kaupunkilaisten kanssa toimiessaan.

Kuten Olli Alho kirjoitti esitteessään 1970-80 –luvun taitteessa, valtiointressi ei haitannut elokuvaa:

"Tästä perin byrokraattisesta lähtökohdasta huolimatta elokuvasta tuli viehättävän kepeä komedia. Tarina räätälistä, joka saa arpajaisvoiton, kuului Neuvostoliitossa mykän kauden tunnetuimpiin ja suosituimpiin teoksiin.

Neuvostoliiton elokuvahistoriassa tällä elokuvalla oli oma erityinen merkityksensä. Käsittämättömän tuotteliaan Protazanovin tuotannossa […] sitä pidetään ehdottomasti parhaana komediana. Igor Iljinskin ja Vera Maretskan näyttelijänurat lähtivät tästä elokuvasta komeaan ja kauan kestävään nousuun.

Protazanov työskenteli vallankumouksen jälkeiset vuodet Pariisissa ja Berliinissä ja palasi 1923 hallituksen kutsusta takaisin kotimaahansa. Hänen komediansa, myös Räätäli, osoittavat, että hän oli tutustunut hyvin aikansa elokuvakomediaan. Protazanov käyttelee mykän farssin keinoja ammattilaisen tavoin, joskin vähemmän rikkaasti ja tutkitusti kuin aikansa parhaat amerikkalaiset slapstick-ohjaajat.

Igor Iljinski esittää yksinkertaista ja lievästi narrimaista räätäliä, joka muuatta leskeä pakoillakseen ajautuu Leningradiin, voittaa siellä arpajaisissa suuren summan rahaa ja palaa sitten kotikaupunkiinsa mielitiettynsä luokse. Suoritus on mainio – Iljinski kuului Moskovan Meyerhold-teatterin näyttelijäkuntaan – eikä ole ihme, että hänestä Räätälin jälkeen tuli nopeasti maan suosituin elokuvakoomikko."

- Jari Sedergren 3.6. 2003 siteeraten laajalti Olli Alhon aiempaa SEA-esitettä: (jonka lähteinä esim. Luda et Jean Schintzer, Histoire du Cinema Sovietique 1919-1940, Paris 1979)

WHY WE FIGHT -sarja

Kollegani Antti Alanen Suomen elokuva-arkistosta on kirjoittanut seuraavan tiedotteen, jossa ilmoitetaan pienistä muutoksista SEA:n uuden ohjelmavihkon tietoihin.

WHY WE FIGHT ORIONISSA 2005

Elokuva-arkiston "60 v toisesta maailmansodasta" -teema jatkuu elo-syyskuun vaihteessa Helsingissä elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15) osana Frank Capra -sarjaa. Toisen maailmansodan aikana Hollywoodin johtaviin ohjaajiin kuuluva Frank Capra antoi uransa katketa ja värväytyi Yhdysvaltain puolustusvoimien palvelukseen tuottamaan propagandaelokuvia.

Projekteista kuuluisin on seitsemänosainen Why We Fight -sarja. SEA tarjoaa harvinaisen tilaisuuden nähdä yhden kaikkien aikojen propagandaelokuvasarjoista valkokankaalla 35 mm:n kopioina.

OHJELMAT:

28.8. klo 20 ja 30.8. klo 16.45
Why We Fight: Prelude to War (1942) 53'
Why We Fight: The Nazis Strike (1943) 42'

31.8. klo 19 ja 3.9. klo 17
Why We Fight: Divide and Conquer (1943) 58'
Why We Fight: The Battle of Britain (1943) 54'

2.9. klo 19
Tunisian Victory (Voitto Tunisiassa, 1944) 76'

6.9. klo 19 ja 8.9. klo 17
Why We Fight: The Battle of Russia (1943) 83'

6.9. klo 20.45 ja 8.9. klo 18.30
Why We Fight: The Battle of China (1944) 67'
The Negro Soldier (1944) 43'

7.9. klo 20.45 ja 9.9. klo 17
Why We Fight: War Comes to America (1945) 67'
Your Job in Germany (1945) 15'

Ohjelmavihkossa mainituista elokuvista jäävät pois: Army–Navy Screen Magazine: Seeds of Destiny (1946) 20' ja Here Is Germany (1945) 52'. Lisätietoa elokuvista syyskauden ohjelmavihkossa ja kotisivulla SEA

Kiitos: Imperial War Museum (Lontoo)

Orion syksyllä 2005

LEHDISTÖTIEDOTE

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO: SYYSKAUSI 2005 ORIONISSA

Suomen elokuva-arkiston (SEA) syyskausi käynnistyy tiistaina 23.8.2005 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, puh. 09-61540201). Kolme näytöstä illassa kuutena iltana viikossa on omistettu klassikoille, laatuelokuville ja erikoissarjoille.

Syyskauden avaa Helsingin Juhlaviikoilla espanjalainen Pedro Almodóvar, jolta nähdään ensi kertaa Suomessa kaikki pitkät elokuvateatterielokuvat, myös harvoin valkokankaalla esitetyt Yön sisaret ja Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?!! tuliterinä kopioina.

Kauden iso amerikkalainen ohjaaja on Frank Capra (s. 1897 Sisiliassa, k. 1991 Kaliforniassa), jonka rakastetut klassikot (Tapahtuipa eräänä yönä, Mr. Deeds) ovat Orionin kantaohjelmistoa. Nyt ensi kertaa Suomessa nähdään suuri Capra-retro, mukana myös harvoin valkokankaalla nähty toisen maailmansodan "60 v sitten" -muiston ajankohtaistama legendaarinen Why We Fight -dokumenttisarja.

Toimittaja oli Capran lempihahmo, ja Journalistipäiviin liittyen nähdään sarjassa Elokuva ja media: toimittajan työ teoksia Ulkomaankirjeenvaihtajasta Presidentin miehiin.
Helena Ylänen, Helsingin Sanomien toimittaja vuodesta 1969 ja pääelokuva-arvostelija 1979-2005, otti työnsä kunnianhimoisesti ohi pelkän päivänkritiikin suomalaisen elokuvan puolestapuhujana, kotimaisten taiteilijoiden innostajana ja restauroitujen klassikoiden tuntijana. Vapaaherrattareksi siirtyessään hän laati Orionissa esitettäväksi carte blanche -sarjan Bonniesta ja Clydesta Martha... Marthaan.

Cirko Uuden Sirkuksen Keskus yhteistyökumppaneineen järjestää syksyllä korkean profiilin toimintaa elokuvalle läheisestä kulttuuri-ilmiöstä. Orionin suuressa sirkuselokuvien sarjassa ovat mukana sekä klassikot (Fellini, Bergman, Ophuls ja Tati) että nykysirkuksen ilmiöt: Mazeppa ja Circus Baobab. Varietee-elokuvakonsertti 23.10. klo 18 on osa Helsingissä järjestettävää 5–3–1 Uuden ja kokeellisen jongleerauksen festivaalia.

Helsingin seurakuntayhtymän Armo-teemaviikon yhteydestä käynnistyy kunnianhimoinen elokuvasarja, joka pohtii moraalia ja nykyihmisen hyvin- ja pahoinvointia. Bressonin ja Kiarostamin yksilötasolta edetään uuden elokuvan näkyihin sodan kauhuista (S–21 ja La Nuit de la vérité). Orionissa on Armo ja armottomuus -keskustelutilaisuus 15.10. klo 14–16.
Latinalaisamerikkalaisen elokuvan Cinemaissí-festivaali 27.–29.10. näkyy Orionissa argentiinalaisen Fernando E. Solanasin elokuvien sarjalla. Avanto-festivaalin vieraina 18.–20.11. on kaksi nykyavantgarden kärkinimeä: wieniläinen Gustav Deutsch ja amsterdamilainen Joost Rekveld.

Kaksoisretrospektiivin saa ranskalainen ohjaajapari Agnès Varda ja Jacques Demy. He olivat uuden aallon aikalaisia ja oman tiensä kulkijoita. Vardaa seurataan merkittävästä La Pointe Courte -debyytistä tuoreisiin Les Glaneurs et la glaneuse -dokumentteihin. Demyn (1931–1990) tuotanto oli rajankäyntiä unelmien ja todellisuuden vyöhykkeillä Lola-esikoisesta omaperäiseen Montand-musikaaliin Trois places pour le 26.
Uutta ranskalaista elokuvaa -sarja tarjoaa tilaisuuden täydentää huomattavia ensi-iltatarjontaan jääneitä aukkoja ohjaajilta kuten Claire Denis (Beau travail), Abdel Kechiche (La Faute à Voltaire) ja Noémie Lvovsky (Les Sentiments).

Edvin Laine -jättisarja kiertyy päätökseen, puolustusvoimain 80-vuotista elokuvatoimintaa juhlitaan, Dokumentin ytimessä -sarja jatkuu Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin luotsaamana, ja Jussit-sarjassa nähdään alkuvuoden 2005 suomalaiset uutuudet.

Atelier Apollo -ohjelma esittelee suomalaisen pioneeriyhtiön ohjelmistoa 100 v sitten, mm. ranskalaisen Pathé-yhtiön sikermän Venäjän 1905 vallankumouksesta kertovia elokuvia, joihin sisältyy ensimmäinen filmatisointi panssarilaiva Potjomkinin kapinasta. Ohjelma on restauroitu alkuperäiskopioista Juha Kindbergin johdolla. Toinen poikkeuksellinen löytö on saksalainen, Waldemar Bonselsin rakastettuun satuklassikkoon perustuva Maija Mehiläisen seikkailut (1926): vain Suomessa säilynyt elokuva on restauroitu yhdessä Saksan Bundesarchivin elokuva-arkiston kanssa.

Suomalaisen elokuvamusiikin juurille mennään kolmessa elokuvakonsertissa. Tukkijoella (1928) -elokuvakonsertissa 11.9. klo 14 ja 18 Teuvo Pakkalan ja Oskar Merikannon rakastetun laulunäytelmän ensimmäinen filmatisointi esitetään vuonna 2004 restauroituna laitoksena. Emil Kaupin alkuperäissovituksen pohjalta Tuula Hällström on sovittanut musiikin viiden hengen yhtyeelle Merikannon raikkaassa hengessä.

Meidän poikamme (1929) -elokuvakonsertissa 6.10. klo 17 Suomen ensimmäinen sotilasfarssi esitetään tänä vuonna restauroituna laitoksena. Lauri Näreen ja Emil Kaupin alkuperäispartituurin pohjalta musiikin on sovittanut Raine Ampuja Kaartin soittokunnan 12-henkiselle kokoonpanolle. Syksyn huipentaa Radion Sinfoniaorkesterin Laulu tulipunaisesta kukasta (1919) -elokuvakonsertti 11.11. klo 19 Finlandia-talolla. Armas Järnefelt sävelsi siihen ensimmäisen pohjoismaisen pitkän elokuvan alkuperäismusiikin. Se kuullaan sinfoniaorkesterin esittämänä ensi kertaa maassamme 80 vuoteen kapellimestarina Tuomas Rousi. (RSO-liput: Lippupalvelu.)

Neuvostoelokuvan sankarikauden mestari Vsevolod Pudovkin saa retrospektiivin, ja Woody Allen -sarja jatkuu Manhattanista Varjoihin ja sumuun.

Kansainvälistä animaation päivää 28.10. juhlistetaan saksalaisen animaation historialla ja esittämällä Warner Bros. -klassikoita (Väiski Vemmelsääri 60 v) ja tshekkihelmiä. Sunnuntain ensimmäiset näytökset on tarkoitettu kaikenikäisille.

Kantakortti 4 E vaaditaan 16 vuotta täyttäneeltä, ja se oikeuttaa lipun (3,5 E) lunastamiseen näytöksiin. Alle 12-vuotiaalta lapselta pääsylipusta peritään 2 E. Elokuvissa, joissa ei ole suomea, ruotsia tai englantia, on elektroninen tekstitys suomeksi. Kuulorajoitteisille teatterissa on induktiosilmukka.

Lisätietoa, kuvia, yhteydenottoja (poista sulkumerkit):
Antti Alanen
antti.alanen(@)sea.fi
Satu Laaksonen
satu.laaksonen(@)sea.fi
Outi Heiskanen (tiedotus)
outi.heiskanen(@)sea.fi
Laura Julmala (tiedotus)
laura.julmala(@)sea.fi

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
Pursimiehenkatu 29-31 A
PL 177
00151 HELSINKI
(09) 615 400
(09) 6154 0242
sea(@)sea.fi
http://www.sea.fi

Kotiinpaluu

Kesä tuo digiboksin omistajille Unkarin ehkä tunnetuimman ja merkittävimmän elokuvaohjaajan Miklós Jancsón (s. 1921) elokuvien sarjan. Jancsón tyyli on omaperäinen, se vaatii katsojalta keskittymistä ja monissa elokuvissa vahvat taustatiedot Unkarin historiasta, mutta yhtä kaikki elokuvien uniikki käsittelytapa sellaisista teemoista kuin vallasta, valtasuhteista ja vallan mekanismeista on universaalia, kiehtovaa ja toimivaa. Katsojan omistautuminen palkitaan.

Lakia, etnografiaa ja taidehistoriaa opiskellut Jancsó teki sodan jälkeen etnologista tutkimusta Transsylvaniassa ennen kuin hankkiutui Budapestin draama- ja elokuva-akatemiaan. 1950-luvun mittaan hän teki yli 40 lyhyttä dokumenttielokuvaa, kunnes siirtyi tyystin pitkän näytelmäelokuvan pariin esikoiselokuvallaan Cantata (1962). Läpimurron hän teki neljännellä elokuvallaan Miehet ilman toivoa (1966), jossa erääseen linnakkeeseen teljetyistä talonpojista seulotaan väkivallalla ja uhkauksilla esiin legendaarista talonpoikaisjohtaja Sándoria ja hänen lähimpiä miehiään. Muita hänen tunnettuja elokuviaan ovat Punaiset ja valkoiset, Hiljaisuus ja huuto, Punainen psalmi ja Vapauden tuulia.

Aiheensa Jancsó on saanut Unkarin yhteiskunnallisista kuohuntavaiheista - ja niitä todellakin riittää - sodista ja niiden jälkipuinneista. Useimmiten hän syöksyy elokuvallaan historiaalliseen epookkiin, jossa on meneillään on valtataistelu, jossa itse kunkin on valittava puolensa eri tavoin vastenmielisten tai suorastaan sietämättömien vaihtoehtojen välillä. Jancsó ei halua tarjota mitään ratkaisuja, kylvää vain epäilyjä kaikkia yksinkertaisia vastauksia kohtaan. Jancsón elokuvien teemoilla on yllättävän läheinen kosketuspinta Tavianien veljesten tapaan tarttua ihmisten keskeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka ratkaisuissa väkivallalla on merkittävä sijansa.

Jancsón käsittelytavalle on tyypillistä, että monimutkaisetkin historialliset prosessit tulevat ymmärrettäväksi vaikka katsoja ei tuntisikaan monia käännekohtia sisältävän tapahtumasarjan yksityiskohtia. Hänen elokuviensa pitkät, yli kymmenminuuttiset kohtaukset "muistuttavat kollektiivista balettia ja tallettavat yleensä siirtymiä vallanpitäjien ja alistettujen suhteissa, usein väkivaltaisessa muodossa; 'Jancsón maisema', joka paljastaa laakean taivaanrantaan saakka ulottuvan pustan, on käsite", kuten tohtori Peter von Bagh luonnehtii ohjaajan valkokankaalle järjestelemää maailmaa. "Hänen kuvissaan ja aihelmissaan on paljon toistuvia piirteitä: kansatieteellistä kuvastoa ja äänimaailmaa, aseiden ja hevosten korostettu osuus ja puvustuksen ja univormujen tarkoin harkittu dramaturgia, jonka vastapainona on - usein myös kuvissa - alaston, riisuttu ihminen. Symbolit, yleensä runsas runollinen kuvakieli, ovat Jancsólle menneisyyden mytologian konkreettisia dokumentteja, siis hyvin todellinen lisä hänen elokuvansa realismiin, täsmennys hänen historiallisessa erittelyssään."

Jancsón elokuvien sarja alkaa tänään juhannuspäivänä alkaa komealla elokuvalla Kotiinpaluu (Igy jöttem, Unkari 1964). Siinä 17-vuotias unkarilaspoika Joshka vaeltelee toisen maailmansodan viimeisinä päivinä maaseudulla, kunnes venäläiset sotilaat vangitsevat hänet. Hänet vapautetaan, mutta otetaan kiinni uudestaan, koska hän on pukenut kylmän ilman vuoksi ylleen saksalaisen sotilaan univormun. Vankeudessa hän ystävystyy venäläiseen sotilaaseen Koljaan, eräänlaiseen poikkeukselliseen sotilaaseen. Pojan yritykset päästä kotiin ovat Jancsólle tyypillisiä elokuvan teemojen maiseman, väkivallan ja luonnon voimien satunnaisuuden kristallisoitumia.

Mustavalkoisessa elokuvassa pääosia esittävät András Kozák, Judit Meszléry, Sergei Nikonenko ja Béla Barsi.

Totuus on armoton

Ruotsinkielinen nimi: Sanningen är skoningslös. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1963. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Mauri Sariola, Juha Nevalainen, Valentin Vaala Mauri Sariolan romaanin "Totuus on armoton" (1960) pohjalta. Kuvaus: Reijo Lås. Lavastus: Aarre Gran. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ehostus: Senja Soitso. Musiikki: Osmo Lindeman. Leikkaus: Valentin Vaala, Flego Kaukolehto, Berndt von Grönhagen. Ääni: Heikki Laakkonen (äänitys ja miksaus), Raimo Kiialainen (apulaisäänittäjä). Järjestäjät: Onni Timonen, Lennart Lauramaa. Klaffi: Jaakko Talaskivi. Kuvaussihteeri: Jouko Elo. Pääosissa: Sauli Seppälä (tuomari Eero Arvid Reivi), Salme Karppinen (Irene Regina Peteri, kartanonomistajan puoliso), Lauri-Juhani Ruuskanen (tuomari Timo Lyytinen), Ritva Vepsä (Birgit Dahl), Risto Mäkelä, (Peteri, Rasinkankaan kartanon omistaja ), Erkki Viljos (nimismies Arra), Birger Blom (maanviljelijä Huttunen), Kaarlo Halttunen (kunnanlääkäri Hela), Hilkka Helinä (neiti Aaltonen), Eino Kaipainen (herastuomasri Purola), Kyösti Käyhkö (todistaja Santala), Matti Lehtelä (sekatyömies Vilho Alarik Syrjäntaka), Aarne Laine (tuomari Tanhua), Ari Laine (kauppias Albert Oksa), Markku Nirola (Seppo Oitti), Marita Nordberg (rva Arra), Erki Uotila (lääninsyyttäjä, poliisitarkastaja Lehtonen), Risto Poutanen (puolustusasianajaja), Pertti Pärssinen (konstaapeli Arola), Aino Lehtimäki, Laila Rihte ja Sylvä Rossi (naiset käräjätalon pihassa), Oiva Sala (kauppaneuvos Oitti), Esa Saario (opettaja Itkonen), Kaarlo Saarnio (kirvesmies Laiho), Irma Seikkula (rva Huhtakallio), Severi Seppänen (nuohooja Lehtimäki), Osmo Poutiainen (liikennöitsijä Virtanen), Lennart Lauramaa (maanviljelijä Rannikko), A. Veikki (kahvilanomistaja Tepponen), Jouko Elo (memorialisti Tuominen), Eino Räisänen (kauppias Mäkipelto). Helsingin ensiesitys: 15.3. 1963. Televisiolähetykset: 27.1. 1969 MTV1, 22.10. 1991 YLE TV1, 14.11. 1998 YLE TV2, 25.5.2005 YLE TV2 – VET A-14508 – S – 2240 m / 82 min

Valentin Vaalan 44. pitkä näytelmäelokuva Totuus on armoton oli hänen viimeisensä. Se perustuu Mauri Sariolan saman nimiseen oikeudenkäyntiromaaniin, joka ylsi pian kuudenteen painokseensa. Tarkastamoa elokuvayhtiö lähentyi vaatimuksella alhaisesta veroprosentista, koska elokuva oli sen mukaan "yhteiskunnallinen julistuselokuva".

Sariolaa oli filmattu ennenkin. Yrjö Norta teki 1959 elokuvan Kolmas laukaus. Vaalan yrityksen jälkeen suosikkikirjailijaan ei samassa mielessä tartuttu ennen kuin vuonna 1978, jolloin Lars G. Thelestam valmisti kansainvälistä luonnettakin saaneen elokuvan Tuntematon ystävä: lähtökohtana oli silloin Sariolan romaani Susikoski virittää ansan.

Lyhyesti sanoen Sariolaa ei ole onnistuttu saamaan valkokankaalle läheskään sillä vaikutuksella, mitä aikanaan suositut romaanit olisivat edellyttäneet. Selitystä asialle ei kukaan ole osannut sanoa.

Ohjaajan vakiintunet tavat olivat kuitenkin entiset ja uusia elokuvanäyttelijöitä löytyi tähänkin hankkeeseen. Sauli Seppälä löytyi Kotkan kaupunginteatterista, Lauri-Juhani Ruuskanen Kansallisteatterin ohjaajan tuolista. Naispääosan esittäjä Salme Karppisella oli jo kokemusta Edvin Laineen Sven Tuuvasta (1958).

Elokuva jäi tappiolliseksi, joka vastasi kritiikin näkemystä. "Totuus on armoton – eikä armoton totuus juuri ole mieluisa", Paula Talaskivi vitsaili Helsingin Sanomissa.

Yleisesti Vaalan työ arvioitiin rutiininomaiseksi, mutta käsikirjoitusta jopa toimivaksi. Suurin ongelma oli näytelmällisyys, teennäisyys niin juonessa kuin replikoinnissa. Se esti luonteiden kehittelyä katsojia kiinnostavaksi. Uusimmissa arvioissa televisioesitysten yhteydessä kriitikot ovat yltyneet pohtimaan jopa tahatonta parodiaa. Kun sitten romantiikkakaan ei iske niin kuin pitäisi, jäi yleisömenestys vaatimattomaksi.

Ohjaaja ei jatkanut pitkän näytelmäelokuvan parissa, mutta hänelle riitti työtä lyhytelokuvien parissa. Niissä varmaotteinen ohjaaja pystyi rutiinin lisäksi pistämään peliin visuaalista leikittelyä ja aika ajoin ironiaakin kuten monista tilaustöistä tarkkakatseisimmat pystyvät lukemaan. Tämä ura Valentin Vaalalla jatkui aina vuoteen 1974, jolloin hän sai valtion taiteilijaeläkkeen.

– Jari Sedergren 7.1. 2004

Nokea ja kultaa

Ruotsinkielinen nimi: Sot och guld. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Olavi Veistäjä Toivo Kauppisen aiheesta. Kuvaus: Felix Forsman. Pentti Auer (kuvausryhmän jäsen). Kuvaussihteeri: Arja Niska. Lavastus: Jaakko Hurme. Ehostus: William Reunanen. Hellä Säteri (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Helsingin teatteriorkesteri. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Viljo Soini, Pertti Kuusela. Järjestäjä: Veikko Linna. Pääosissa: Ansa Ikonen (Sirkka, pelastusarmeijan luutnantti), Edvin Laine (Laiska-Jammu, Jalmari Aaltonen), Veli-Matti (Risto Muuranen), Uuno Laakso (Ryyppy-Ville), Thure Bahne (Klaus Vaheri), Enni Rekola (Pirkit), Matti Aulos (työnjohtaja Virta), Arvi Tuomi (pelastusarmeijan majuri), Rafael Pihlaja (poliisikomisario), Jalmari Rinne (Siltanen), Evald Terho (Ruotu-Roope), Anni Rönkkö (Riston kasvatusäiti), Aku Peltonen (Esa Laakso, Riston kasvatusisä), Vili Järe (Kemiläinen), Pirkki Rautio ("Pelastusrenkaan" emäntä), Veikko Linna (tulliviskaali), Pikku Ritva (Liisa), Einari Ketola (laulava merimies), Juhani Turunen (Kallu), Yrjö Sylberg (Esa Laakson kaveri), Edvin Ruotsalainen (siviilipukuinen etsivä), Aarne Orri (Joose), Ossi Korhonen (satamatyömies Huttunen), Toivo Lahti (mies "Pelastusrenkaassa"), Rauha Puntti (kemikaliokaupan myyjä), Anton Soini, Hannes Veivo, Olavi Vepsäläinen. Helsingin ensiesitys: 21.10. 1945 Rex, Bio-Bio. Televisiolähetyksiä: YLE TV1: 18.8. 1966, 15.5. 2002; MTV2: 17.2. 1993; YLE TV2: 18.3. 1966, 6.7. 1990, 25.5. 2004, 2.4. 2005. VET A-2116 – S – 2400 m / 88 min

Vuonna 1945 valmistunut Edvin Laineen elokuva Nokea ja kultaa jatkoi ohjaajan edellisessä Ristikon varjossa –elokuvassa aloittamaa yhteiskunnallisten marginaalien tarkastelua. Se oli Edvin Laineen kolmas ohjaustyö, kuvauskäsikirjoituksen teki Olavi Vesistö (alias Veistäjä), aihe oli kirjailija Toivo Kauppiselta.

Laine esitti itse jälleen myös elokuvan pääosaa vastaparinaan Ansa Ikonen. Uudenlaisena kiinnostuksen kohteena oli lapsitähti Veli-Matti Kaitala (1935-1978), joka valikoitui lehti-ilmoituksen perusteella 250 hakijasta. Veli-Matti esiintyi saman vuosikymmenen aikana vielä viidessä elokuvassa, mutta tunnetuimman roolinsa hän teki vasta Tuntemattoman sotilaan (1955) Hauhiana. Ensikertalainen oli myös 9-vuotias Pikku Ritva, Ritva Mirjami Åberg, joka hänkin pääsi mukaan neljään muuhun elokuvaan. Edvin Laine värväsi mukaan myös nuoremman Aarne-veljensä, sen sijaan Eeva-Kaarina Volasen debytointi elokuvaroolissa jätettiin leikkausvaiheessa pois. Näyttelijöiden ohjaus oli Edvin Laineen vahvuuksia, eikä tässäkään elokuvassa katsojan tarvitse pettyä, etenkin kun sen lämpimän ja inhimillisen huumorin voi arvata olleen sodanjälkeisessä ilmapiirissä oikein ja tarpeen: "sisäinen sielunjalous saa asiaankuuluvan palkkansa ja paha rangaistuksensa sen vuoksi, että se kerta kaikkiaan kuuluu asiaan", nimimerkki S.S. kirjoitti hieman irvaillen Uudessa Suomessa.

Nokea ja kultaa on juurilta ja samalla pohjalta nouseva kehityskertomus sataman ihmisistä. Laine esittää satamajätkä Laiska-Jummua, joka viettää aikaansa lähinnä satama-alueen hämäräperäisissä kapakoissa. Miehen nautiskeluun taipuvainen luonne kokee käänteen, sillä se korvautuu hyväsydämisellä kansalaisuudella, kun hän saa vastuulleen kasvatusvanhempien kovin ottein kohteleman Risto-pojan ja tutustuu Pelastusarmeijan luutnanttiin Sirkkaan (Ansa Ikonen).

Tarinaan on sijoitettu satamaelokuvalle tyypillisesti myös salakuljettajia, eikä sodan jälkeisen yhteiskunnan varjopuoliin panostavaa otetta ole vältetty myöskään sataman syntejä esiteltäessä. Teemaksi ristiytyy lähes esikaurismäkeläiseen tyyliin pelastusarmeijan siunaama kääntymys hyvään.

Nokea ja kultaa ei pyri dokumentaariseen, realistiseen tai edes neorealistiseen tyyliin, mutta luontevuutta elokuvan tarinalla ja Felix Forsmanin kameralta ja kamerasilmältä ei puutu, Heikki Aaltolan maalaileva musiikki sai kehuja kyvystään lisätä elokuvan tehoja.

Elokuva myytiin Tanskaan ja Ruotsiin, Suomessa menestys oli kohtalaista parempi, mutta vain Helsingin ulkopuolella. Sodan jälkeinen raaka-ainepula oli suuri ja se rajoitti elokuvan levittämistä: elokuvasta valmistettiin vain viisi kopiota.

– Jari Sedergren 18.5. 2005

Sysmäläinen

Ruotsinkielinen nimi: Mannen från Sysmä. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Niilo Hirn, Yrjö Kivimies, Orvo Saarikivi. Kuvaus: Armas Hirvola. Eino Heino, Niilo Harju (kamera-assistentit). Lavastus: Ville Salminen, Kosti Aaltonen. Puvut: Hilppa Ilvos, Evdokia Nikitin. Ehostus: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Felix Krohn. Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Pertti Kuusela. Pääosissa: Olavi Reimas (Arvid Henrikinpoika Tandefelt), Sirkka Sari (Brita Ekestubbe / Aadolf / Aatu), Vilho Auvinen (Haavuri-Kustaa), Kerttu Salmi (Hankku, myös Johanna), Uuno Laakso (Erik Stjernhök), Sven Relander (Axel Ringius), Topo Leistelä (tuomari, Arvidin isä), Paavo Jännes (Britan isä), Tuulikki Schreck (Brita lapsena), Kalevi Koski (Arvid lapsena), Iivari Kainulainen (Sysmän kirkkoherra). Helsingin ensiesitys: 6.11.1938, Kino-Palatsi, Savoy – tv-lähetykset: 8.3. 1961 TES, 9.2.1974 MTV2, 15.03.1981 MTV1, 11.1.1995 YLE TV1, 20.4.2002 YLE TV2 – videojulkaisu: 1989 Suomi-Filmi – elokuvan tarkastusnumero: A-2550 – S – 2550 m / 93 min

Sysmäläinen on historiallinen elokuva, joka ajoittuu 1600-luvun tapahtumiin aivan kuten sen lähtöteoskin, Jalmari Finnen historiallinen romaani vuodelta 1910. Elokuva täsmentää romaanin aikakäsitystä, sillä alussa eletään Olkkalan kartanossa Vihdissä vuotta 1622, ja kun tapahtumat siirtyvät 15 vuotta myöhemmäksi, on tapahtumapaikkana Turku ja Sysmän Rapala.

Kyse on paitsi historiallisesta epookista myös pukuelokuvasta – näitä käsitteitä ei kannata täysin fiktiiviseen tarinaan rakennetun maailman keskellä erottaa, eivätkä siihen ryhtyneet aikalaiskriitikotkaan.

Elokuvan pääosaan Valentin Vaala nimitti löytönsä Varkauden kesäteatterista, jossa Olavi Reimas oli ollut pääosassa kesällä 1937. Vaalalle oli tyypillistä käyttää elokuvissaan uusia kasvoja, ja uutena naiskasvona elokuvaan valittiiin viipurilainen Kerttu Salmi. Tuottajan tytär Tuulikki Schreck ja päähenkilöä lapsena esittänyt Kalevi Koski olivat näyttävästi esillä elokuvassa Tottisalmen perillinen (1940), joten Sysmäläistä on pidettävä heidänkin esikoiselokuvanaan, jollei mukaan lasketa Schreckin varhaisempaa vilahtamista "tyttönä luokkahuoneessa" elokuvassa Niskavuoren naiset.

Tarinan lähtökohta on ennaltasovittu avioliitto, joka sotaretken vuoksi jää nimelliseksi. Arvidin palattua Suomeen hän rakastuu sattumalta vaimoonsa Britaan, jonka henkilöllisyyttä Arvid ei tunne. Sotasankarin tavoille uskollisena hän ei jätä naista rauhaan senkään jälkeen, kun tämä selvin sävelin tyrmää lähentelyt. Matkalta Arvidille löytyy kuitenkin sopiva nainen "haukuttavaksi".

Brita palaa kotikartanoonsa sotasuunnitelman avulla: pojaksi pukeutuneena hän haastaa Arvidin. Siitä lähtien elokuvan tarina kietoutuu sukupuoliasetelman ympärille. Rooli poikana / miehenä / naisena ja näihin hahmoihin rakastuneet miehet ja naiset muodostavat varsin mielenkiintoisen tarinankuljetuksen. Sukupuolenvaihdokset ja hauskanpito sukupuoliroolien ympärillä ovat suomalaisen elokuvan pysyvää ydinaineistoa, jossa konsensuksen rikkominen ja kunkin ajan poliittinen korrektius pyrkivät sulassa sovussa tasapainoon.

Aikalaiskriitikot näkivät elokuvan tason ja näyttelijätyön varsin miellyttävänä. Erityisesti Reimaksen esiintyminen sai kehuja, nuoren Sirkka Sarinkin katsottiin kehittyneen, hänen kauneuttaan ja sopivuuttaan elokuvatähdeksi kukaan ei liene koskaan tohtinut epäillä – ja miksi olisi?

1930-luvun kriitikot tekivät varsin usein vertauksia teatteriin ja vertailivat sujuvasti elokuvaa niiden taustalla olleisiin romaaneihin ja näytelmiin.

Tällä perusteella Sysmäläinenkin nähtiin Suomen Sosialidemokraatin arvostelussa olevan "kauttaaltaan puhdasta, tarkoin laskettua, huolellista työtä. Filmissä ei ole mauttomuutta, ei yliammuntaa, ei tunteilua eikä farssia, vaan ohjaaja on kyennyt tapaamaan todellisen miellyttävästi liukuvan huvinäytelmävireen, joka sitten havaitaan pitkin linjaa myös näyttelijäsuorituksissa."

- Jari Sedergren 20.3. 2003

Rikas tyttö

Ruotsinkielinen nimi: En rik flicka. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Nisse Hirn Verna Kankaan (oik. Kerstin Bergroth) romaanista (1921). Kuvaus: Armas Hirvonen. Eino Heino (kamera-assistentti). Lavastus: Igor Karpinsky. Puvut: Domina. La Femme Chic (hatut). Ehostus: Aarne Kuokkanen, Rakel Linnanheimo. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: Oli-oli-oli: säv. ja sov. Harry Bergström, sanat Eine Laine (=Ela). Es. ravintola- ja viihdeorkesteri, juhlijat ja Turo Kartto. No, No, säv. ja sov. Harry Bergström, sanat Eine Laine (=Ela); es. Olavi Virta ja viihdeorkesteri (Virran levytys Columbia 1939). Ratsastusonnettomuus: säv. Harry Bergström, es. viihdeorkesteri. Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Pertti Kuusela. Aarne Lampinen (äänitysassistentti). Pääosissa: Sirkka Sari (Anni Hall), Olavi Reimas (insinööri Vilhelm Vinter, Jack), Lea Joutseno (Lea), Hannes Häyrinen (Markus Hall), Irma Seikkula (Irja Rantanen). Turo Kartto (paroni Allan Ahlfeldt), Anni Aitto (rva Hall), Arvi Tuomi (laivanvarustaja Alfred Hall), Elsa Rantalainen (rva Karila), Eija Londén (Edla Lundström). Uolevi Räsänen (Lasse), Tuulikki Schreck (Auroora Rantanen), Varma Lahtinen (rva Rantanen), Eija Hiltunen (Esteri, sisäkkö), Topo Leistelä (tri Karha), Alfred Parikka (puutarhuri Grönberg), Aarne Kuokkanen (autonkuljettaja Lindberg), Olavi Virta (laulusolisti), Vilho Auvinen (mies kadulla), Reino Valkama (vuokra-auton kuljettaja), S. Skogman (Miss Amy). Helsingin ensiesitys: 17.9.1939 Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 20.8. 1977 MTV2, 2.10. 1982 MTV2, 12.1.1993 YLE TV2, 28.1. 1996 YLE TV2. Videojulkaisu: Suomi-Filmi Oy – Suomen tarkastusnumero: A-1247 – S – 2200 m / 80 min

Valentin Vaalan seurapiirikomedia Rikas tyttö, tuo "tyhjien seurapiirien kuvaus", kuten sitä on joskus luonnehdittu, tunnetaan ennen muuta Sirkka Sarin (oik. Jahnsson) viimeiseksi jääneenä elokuvana. Filmauksien päätösjuhlissa Aulangolla 30.7. 1939 sattunut tapaturmainen onnettomuus, jossa Sari menehtyi, heijastuu myös elokuvan lehdistöarvioihin: niissä yhtyvät ylistys ja kehitysmahdollisuuksien pohdinta.

Sari oli Vaalan oma löytö Viipurista, ensiesiintymisessään Niskavuoren naiset –elokuvassa hän oli vain 17-vuotias. Rikasta tyttöä tehtäessä Sarin asema oli jo vakiintunut, sillä hän oli Suomi-Filmin kuukausipalkkaisia näyttelijöitä.

Sari ei ollut kuitenkaan elokuvan ainoa tähti. Myös ensiesiintymisensä komediennena tehnyt Lea Joutseno nostettiin arvosteluissa framille.

Aamulehden Erve tiivisti tunnelmat: "Niin mainiota debyyttiä ei liene meillä vielä valkokankaalla nähty. Nti Joutseno on todella luonteva ja välitön, älykäs ja ilmevalmis. Vastedes jää todettavaksi, ovatko tämäntapaiset roolit hänen ainoa alansa, vai pystyykö hän ehkä vastaavanlaisiin saavutuksiin toisenkinlaisissa tehtävissä". Lea Joutsenosta tuli pysyvästi komedienne, monien mielestä sotavuosien paras.

Elokuvassa nähtiin myös miesdebytoija. Olavi Virta pääsi esittelemään repertuaariaan tunnetulla taidollaan. Hannes Häyrisellekin elokuva oli ensimmäinen iso rooli, joten Valentin Vaalalle ominaisesti ns. uusien kykyjen löytäminen ja käyttö oli elokuvassa vahvasti esillä.

Kerstin Bergroth oli jo vuonna 1921 kirjoittanut salanimellä Verna Kangas romaanin Rikas tyttö. Vuonna 1939 hän kirjoitti valinnoistaan Suomi-Filmin Uutisaittaan, sillä maassa käytiin arvokeskustelua eskapismista, tässä tapauksessa siitä, voiko Suomessa romaanin tai elokuvan aiheeksi ottaa kansainvälistä luksuselämää viettävät nuoret.

Ajan ilmapiiriin sopiva perustelu näinkin huikentelevaiselle aiheenvalinnalle löytyi lopulta kehityskertomuksesta: "Katselkaamme heitä sitä anteeksiantavammin, kun he kykenevät lopulta vapautumaan tylsästä turhuudestaan ja alkavat aavistaa elämän vakavampia, lämpimämpiä arvoja".

- Jari Sedergren 14.5. 2003

Risto Jarvan lyhytelokuvia: Yksi kuva… Montako sanaa I

Ruotsinkielinen nimi: Risto Jarvas kortfilmer: En bild… hur många ord I.

Asuminen ja luonto

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Pertti Maisala (asiantuntijana Bengt Lundsten). Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Piirrokset: Markku Annila. Erikoistehosteet: Otto Donner, Anssi Blomstedt. Leikkaus: Risto Jarva. Ääni: Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt. Selostaja: Jaakko Pakkasvirta. VET 19360 – S – 650 m / 24 min

Kaupungissa on tulevaisuus
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Pertti Maisala (asiantuntijana Jaakko Salonen). Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Musiikki: Otto Donner. Piirrokset: Kari Nissinen. Erikoistehosteet: Otto Donner, Jaakko Pakkasvirta, Anssi Blomstedt. Leikkaus: Risto Jarva. Selostaja: Jaakko Pakkasvirta. – VET 19892 – S – 600 m / 22 min

Maaseudun tulevaisuus?
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Pertti Maisala (työryhmä: Risto Jarva, Jaakko Salonen, Kirsti Kasno, Atte Blom.) Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Piirrokset: Kari Nissinen. Tekniset assistentit: Juhani Jotuni, Jukka Mannerkorpi, Erkki Peltomaa. Selostus: Matti Oravisto, Jaakko Pakkasvirta, Titta Karakorpi.– VET 20805 – S – 675 m / 25 min

Luonnon talous
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Filminor / Postisäästöpankki. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva (lähdemateriaali: Georg Borgström, Erik Dahmén, Ilppo Kangas, Pentti Malaska, Raimo Näättä, Pertti Seiskari, Nalle Valtiala). Kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa. Leikkaus: Risto Jarva. Ääni: Timo Linnasalo, Matti Kuortti (Finnvox). Piirrokset: Kari Ropponen. Selostaja: Heikki Mäkelä. – VET 21115 – S – 835 m / 30 min

Filminor vakiinnutti asemiaan ja talouttaan tilaustöillä. Lyhytelokuvien asema oli heikentynyt sen jälkeen, kun verouudistuksen myötä oikeus veronalennukseen poistui uusilta elokuvilta: lyhytelokuvien forumiksi tuli entistä selvemmin televisio. Mainos- ja tilauselokuville oli kuitenkin vielä sijaa, dokumentaarinen, näytelmällinen ja kokeileva lyhytelokuva oli ongelmissa, vaikka Suomi-Filmi tarjosi joitakin mahdollisuuksia nuorille elokuvantekijöille ja mikä parasta, omien teatteriensa kautta myös levitysmahdollisuuden.

Filminoriin palkattu Pertti Maisala oli yhtiön puolesta aloitteen tekijä ja yhtiön tilauselokuvien käynnistäjä: tärkeimmäksi tilaajaksi tuli Postisäästöpankki, jolle Filminor teki lähivuosina joukon korkeatasoisia lyhytkuvia.

Sen jälkeen kun Rakennustaiteen museolla ei ollut tarjota rahoitusta asumista käsittelevän elokuvan toteuttamiseksi, johon Maisalalla oli olemassa jo käsikirjoitusluonnoskin, yhteistyökumppaniksi Asuminen ja luonto –elokuvaan valikoitui Postisäästöpankki. Kyse oli ilmaisutavasta, johon tilaaja antoi vapaat kädet: Maisalan ja Jarvan esikuviksi seuloituivat IBM:n valmistuttamat elokuvat Feedback ja Information. Asiantuntija–apua antoi arkkitehti Bengt Lundsten, jonka nimi ja kokemus painoi myös rahoitusta hankittaessa.

Asuminen ja luonto lähentelee tietoiskun tyyliä käsitellessään sitä kaupunkimaisen elinympäristön rajua murrosta, jota lähiöiden synty merkitsi. Kyse oli luonnon ja urbaanin ihanteiden yhdistämisestä, mikä ei lähiörakentamisessa toteutunut. Samalla elokuva viittaa perinteen hylkäämisen tuomiin ongelmiin ja kaupunkirakenteen suunnittelussa sekä toteutuksessa tehtyihin virheisiin. Elokuva antoi päämääräkseen kuitenkin "ottaa kantaa, antaa virikkeitä ja aktivoida" sen sijaan että se pelkästään tyytyisi antamaan kritiikkiä.

Kaupungissa on tulevaisuus jatkoi samoilla linjoilla, käsikirjoittajana edelleen Pertti Maisala, jonka panos elokuvassa on kuvasuunnittelua myöten keskeinen, vaikka hänelle Risto Jarvan opettajan rooli muodostui oman muistikuvan mukaan keskeiseksi. Uusi elokuva suuntautui kansainvälisesti urbaaniin kaupunkielämään: lähes kolmannes kuva-aineistosta on ulkomailla kuvattua.

Sakari Toiviaisen mukaan elokuvan ideologia hahmottui yhteistyössä tekijöiden käyttämän asiantuntijan, arkkitehti Jaakko Salosen kanssa ja itse elokuvan muoto hahmottui vasta leikkausvaiheessa. Toiviaisen sanoja lainaten: "Kaupungissa on tulevaisuus on kaupunkimaisen asumismuodon ylistys ja pamfletti kaupunkikehityksen vinosuuntauksia, tylsää suunnittelua, autoliikenteen, melun ja saasteen epäkohtia vastaan. Elokuva peräänkuuluttaa vanhojen kaupunkien viihtyisää ilmapiiriä, inhimillisyyttä ja kykyä kiehtoa mielikuvistusta ja esittää edes yhden kunnollisen suurkaupungin luomista Suomeen, Helsingin ja etenkin sen keskustan kehittämistä toimivaksi kaupunkiympäristöksi." Asiantuntijapiireissä elokuva herätti aikanaan virkeän keskustelun puolustajineen ja vastustajineen: syntymässä olevasta "vihreän aallon" näkökulmasta elokuvan esittämä suurkaupunkilaisuus ei todellakaan ollut tulevaisuuden ideaalikuva.

Vuonna 1970 Asuminen ja luonto sekä Kaupungissa on tulevaisuus saivat eräänlaisen jatko-osan elokuvasta Maaseudun tulevaisuus? Tilaajana oli edelleen Postisäästöpankki. Maisalan mukaan kaupunkikeskeisen ja sitä myönteisesti korostavan maailmankuvan vastapainoksi tehty elokuva syntyi rutiinilla. Elokuva sai silti valtionpalkinnon runsaasti asiaa sisältävänä ja hyvin jäsenneltynä informaatioelokuvana, jolla oli kansainväliset ulottuvaisuudetkin esillä.

Luonnon talous (1972) oli samana vuonna ilmestyneen Kuluttaja –elokuvan lisäksi Filminorin ja Postisäästöpankin yhteistyön viimeisin tulos. Se oli saanut virikkeensä vuoden 1970 vietetystä "luonnonsuojelun vuodesta" ja se edeltää vuosikymmenen puolessavälissä puhjennutta "energiakriisiä", joka kuumensi aihepiirin kaikkien huulille. Runsas asiantuntija-aineiston käyttö vahvistaa käsitystä, että elokuva oli eräänlainen keskustelupuheenvuoro jo käynnistyneeseen ympäristökeskusteluun, jota Jarvan aiemmatkin elokuvat olivat tavallaan käyneet.

Luonnon talous on yleistajuinen kertomus luonnon kiertokulusta ja ihmisen siihen aiheuttamista vaikutuksista ja niistä keinoista, joilla ongelmia pyrittiin ratkomaan. Kyse ei ollut vain tekniikasta, vaan myös moraalista ja taloudesta, joka kytkeytyi mukaan nousemassa olevan kierrätys-ajattelun kautta. Radikaalien luonnonsuojelutoimien aika oli vielä edessä eikä ydinvoimakaan ollut noussut keskeiseksi kysymykseksi, mutta joka tapauksessa vesien ja ilman saastuminen, myrkyt ja ongelmajätteet ovat esillä tavalla, joka omana aikanaan oli omiaan herättämään informaatiosta voimaa saavaansa ympäristökeskustelua.

– Sakari Toiviaisen Risto Jarva –teoksen (1983) antia lähes uskollisesti seuraten JS 7.5.2004

Pahat pojat

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2002. Tuotantoyhtiö: Solar Films Inc. Oy.Tuottaja: Markus Selin. Tuotantopäällikkö: Sirkku Rautiainen. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. 1. ap.ohjaaja: Marja Pyykkö. Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari. Kuvaus: Pini Hellstedt. Lavastus: Risto Karhula. Pukusuunnittelu: Minna Kiviranta. Ehostus: Mari Vaalasranta. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Kimmo Taavila. Äänitys ja äänisuunnittelu: Jyrki Rahkonen. Pääosissa: Peter Franzén (Otto Takkunen), Niko Saarela (Matti Takkunen), Lauri Nurkse (Ilkka Takkunen), Jasper Pääkkönen (Eero Takkunen), Vesa-Matti Loiri (Jouko Takkunen), Elsa Saisio (Pirjo Suutari), Risto Tuorila (Ensio Suutari), Hannu-Pekka Björkman (Muukkonen), Janna Herttuainen (Leena), Eero Milonoff (Aulis), Arttu Kapulainen (Timo), Eeva Litmanen (Tuulikki Suutari), Tiina Pirhonen (hoitajatar Miettinen), Outi Mäenpää (Sirkka Takkunen), Oiva Lohtander (rehtori), Vesa Mäkelä (Veijo Esso), Juha Veijonen (Harri Hammas-Lärvinen), Jukka Sipilä (Pauli Kotkanen), Pekka Huotari (konstaapeli Kaasi), Hannu Kivioja (konstaapeli Sisu), Tommi Korpela (konstaapeli Mutka), Kari Hietalahti (kioskinpitäjä), Jonna Järnefelt (sosiaalivirkailija), Teemu Aromaa (postimies), Anna-Maria Arvola (ilotyttö), Johann Lassila (asianajaja Petri Siitonen), Jenni Banerjee (Timon tyttöystävä), Ikka Kärkkäinen ja Pentti Loikkanen (vartijoita), Pauliina Pulkkinen (veikkauskioskinmyyjä), Pirjo Nuotio (uutistenlukija), Raija Pelli (poliisi-tv), Matts Dumell (rikosraportti), Pertti Nieminen (pappi), Jukka Toikka (suntio), Kari Sohlberg ja Christian Hellgren (mielisairaanhoitajia), Raija Niemelä ja Markku Kairajärvi (postityöntekijöitä). Helsingin ensiesitys: 17.1. 2003 – K11 – 120 min

Aleksi Mäkelä aloitti seikkailujännärillä Romanovin kivet (1993), jonka kriitikot määrittelivät kansainvälistä tyyliä hakevaksi toimintaelokuvaksi. Siirtymä elokuvaan Häjyt (1999) piti yllä esikoiselokuvan toiminnan ja "poikaenergian", kuten sitä on myös nimitetty, mutta nyt toimintakenttänä oli suomalaisistakin suomalaisin Etelä-Pohjanmaa.

Mäkelän elokuva Pahat pojat on suosituin kotimainen leffa vuosiin, sillä 700 000 katsojaa alkaa olla tätä kirjoitettaessa saavutettu kanta. Sellaisen katsojamäärän ovat saaneet viime vuosikymmeninä vain elokuvat, joita on tavattu nimittää "kansallisiksi suurtapauksiksi." Pahat pojat ei kuitenkaan käsittele kansakunnan kohtalonhetkiä tai suurmiehiä, vaan syrjäisessä Eurassa asuvaa veljessarjaa, jotka psyykkisesti sairaan isänsä auktoriteetin sanelemasta väkivaltaisesta ja uskonnollisesta kodista irtaantuessaan ryhtyvät lähinnä mitättöminä pidettävien rikosten tielle. Poikien tausta oli pyhäkoulumaisen nuhteeton, siitä isän raamattu- ja nyrkkikasvatus oli pitänyt huolta.

Mistä sitten poikkeuksellinen suosio? Pahat pojat on nykysuomalaiselle onnistunutta draamaa kielletyn ja sallitun rajamailta, sillä siinä on kantava perustarina, sujuva dialogi, riittävästi toimintaa sekä yleistä kiinnostusta herättävät hahmot, joilla oli vankka human interest –tunnettuus iltapäivälehtijournalismissa.

Hahmot esitetään niin pitkälle sympatisoiden, että julkinen keskustelu elokuvasta laajeni moraalikeskusteluksi: oliko oikein, että rikolliset ja luuserit esitetään näin sympaattisina? Moraalikeskustelu on tietysti myös parasta lisämainosta silloin, kun suosiota jo on – sen takasi elokuvaa edeltänyt valtaisa mainoskampanja ja suuri esityskopiomäärä. Mutta vasta keskustelujen ja kiistan kautta Pahoista pojista tuli elokuva, joka "on pakko nähdä". Moraalikeskusteluun kuuluu myös sensuurikeskustelu: kuka elokuvan saa nähdä ja kuka ei. Kyse on ikärajoista.

Kuten tiedämme, nämäkään tekijät eivät aina riitä menestykseen, jolle ei viimeistä taetta tietenkään olekaan. On etsittävä jotain vielä houkuttelevampaa. Arvostelijoiden kommenteissa toistuivat säännönmukaisesti myös veljessarjaa esittävien nuorten miesten ruumiiden spektaakkelimaisuus. Niiden ajateltiin houkuttavan erityisesti naiskatsojia. Kokemuksesta tiedämme, että naiskatsojien mukana teattereihin tulee myös mieskatsojia. Jos kohta tarina ei paljasta mitään uutta ihmiselämän monimuotoisuudesta, lähes alastomat ruumiit paljastavat, sillä ne ovat osa luvattoman kiehtovuutta, joka on elokuvan syvintä perusainesta. Myös elokuvan symboliikka onnistui viekottelemaan kaikki: elokuvamainoksen kissanpennun myötä päiväkotilapsetkin rakastuivat Lauri Nurkseen.

Pikainen katsaus elokuvan saamiin arvosteluihin osoittaa, että esiin nousivat myös elokuvalliset tekijät, ohjauksen sujuvuuden lisäksi ennen muuta konkareiden näyttelijätyö: Vesa-Matti Loiri ja Peter Franzén saivat ansaittua kiitosta roolitöistään. Ja ainakin edellinen tatskan pyllyynsä, kun katsojia oli yli odotusten.

– Jari Sedergren 14.11. 2003

Pinocchio

Suomenkielinen nimi: Pinokkio. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1940. Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions. Tuottaja: Walt Disney. Ohjaus: Hamilton Luske, Ben Sharpsteen. Käsikirjoitus: Aurelius Battaglia, William Cottrell, Otto Englander, Erdman Penner, Joseph Sabo, Ted Searts, Webb Smith – Carlo Collodin romaanista ” Le Avventure di Pinoccio" (1883). Taiteellinen johto: Ken Anderson, Hugh Hennesy, John Hubley, Dick Kelsey, Kendall O’Connor, Charles Philippi, Thor Putnam, Terrell Stapp. Animoijat: Johtajia: Eric Larson, Ward Kimball, Milton Kahl, Frank Thomas ja Bill Tytla ja Wolfgang Reitherman. Piirtäjinä: Les Clark (Pinokkion hahmosta vastannut), Preston Blair, John Bradbury, Jack Campbell, Phil Duncan, John Elliotte, Hugh Fraser, Oliver M. (”Ollie”) Johnston Jr., Lynn Karp, John Lounsbery, Hamilton Luske, Don Lusk, Robert Martch, John McManus, Joshua Meador, Fred Moore, Milt Neil, Charles A. Nichols, Art Palmer, Don Patterson, John Reed, George Rowley, Norman Tate, Don Towsley, Don Tobin, Harvey Toombs, Marvin Woodward, Cornett Wood, Bernard Wolf. Kreditoimattomia: Shamus Culhane, David Swift. Musiikki: Leigh Harline, Paul J. Smith, Ned Washington, Edward H. Plumb (kreditoimaton, valaanjahtikohtauksen musiikki).Laulu: ”When You Wish Upon A Star” (es. Cliff Edwards). Esiintyjät (äänet): Dickie Jones (Pinocchio), Christian Rub (Geppetto), Cliff Edwards (Jiminy Cricket), Frankie Darro (Lampwick), Mel Blanc (Hiccup), Don Brodie (Barker), Walter Catlett (J. Wrthington Foulfellow), Charles Judels (Stromboli / The Coachman), Evelyn Venable (The Blue Fairy). Helsingin ensiesitys: 31.1. 1943 Capitol, Savoy. Video- ja DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment. Valtion filmitarkastamo: 24554 – S – 2450 m / 87 min

Walt Disneyn ja hänen yrityksensä tuotteet ovat esimerkki siitä, mitä kutsutaan usein ilmaisulla ”koko perheen viihde”. Walt Disney syntyi Chicagossa 1901 ja kiinnostui piirtämisestä jo varhain. Ensimmäisen työpaikka sanomalehden piirtäjänä aukesi 1919. Animaatioon hän tutustui myöhemmin mainostoimistossa Kansas Cityssä, jossa hän muutaman kollegansa kanssa perusti sarjakuvastudion. Rahojen loputtua hän muutti Los Angelesiin ja perusti veljensä Royn kanssa Disney Brothers Studion vuonna 1923.

Ensimmäinen menestys Oswald the Lucky Rabbit karkasi käsistä lakiteknisin keinoin, mutta piirrettyään muutamalla ympyrällä Mikki Hiiren (Mickey Mouse) maine vakiintui. 1920-luvun lopulta lähtien Mikki oli menestys myös valkokankailla; kansainvälinen tunnettuus oli saavutettu 1930-luvun loppuun mennessä.

Vastoin Roy-veljensä ajatuksia Walt suuntasi kiinnostuksensa sarjakuvista ja lyhytelokuvista pitkiin animaatioelokuviin. Walt Disneyn pitkän keston suosion takana onkin arveltu olevan jopa ennen sarjakuvahahmoja Mikki Hiirtä ja Aku Ankkaa (Donald Duck) juuri hänen elokuvansa Lumikki (Snow White and the Seven Dwarfs,1937), Pinokkio (Pinocchio, 1940), Fantasia (1940), Dumbo (1941) ja Bambi (1942).

Disney osallistui pitkien elokuvien tuotannon joka tasoille ja teki töitä joka solullaan: lahjakkaana tarinoitsijana, hahmojensa näyttelijänä, mutta myös tiukkana bisnesmiehenä hän sai kirjoittajien, animoijien, piirtäjien ja värittäjien tiimistään irti tuloksen, joka varsin yksimielisesti on arvioitu maailman parhaaksi.

Pinocchio ei ollut Walt Disneyn oma luomus, vaan sen oli kehittänyt italialainen kirjailija Carlo Collodi (oik. Carlo Lorenzini 1826-1890), jonka "Giornale dei Bambini" -lehdessä julkaistu sarjakertomus ja sen perusteella syntynyt lastenkirja "Pinokkion seikkailut" (myös nimillä "Pitkänenän seikkailut" (1927) ja "Pinokkio") on elokuvan lähtökohta.

Gepetto on italialainen puuseppä, joka veistää lohduksi yksinäisyyteensä Pinocchioksi nimettävän puunuken. Gepetto toivoo marionettinukkensa elävän, minkä keijuprinsessa tekee mahdolliseksi. Pinocchio on sinisilmäinen kovassa maailmassa ja joutuu sen vuoksi myydyksi ensin pahalle nukentekijälle ja sitten miehelle, joka vie hänet ”Pleasure islandiin”. Siellä nuoret pojat polttavat tupakkaa, juovat, vandalisoivat kaiken näkemänsä ja pelaavat biljardia. Pienien pahojen poikien kohtalona on kuitenkin ruumiilliset muutokset, eikä suinkaan miellyttävään suuntaan.

Elokuvan musiikki on yhtä tunnettu kuin itse elokuvakin, joka ei saanut muuta Oscaria vuoden 1940 jaossa: tunnetun "When You Wish Upon a Star" –laulun toteuttaa Jiminya esittävä Cliff Edwards. Jiminystä ja hänen kummallisista seuralaisistaan tuli sittemmin monien lyhytelokuvien perushahmoja.

– Jari Sedergren 18.1. 2004