Sodankylän XX elokuvajuhlat

Sodankylän XX elokuvajuhlat 15.–19. kesäkuuta 2005

Kuvia näet täällä

Sodankylän elokuvajuhlat, haltioitunutta uteliaisuutta
ympäri maailman herättävä Midnight Sun Film Festival, avaa ihmeensä 20. kerran. Juhlavuoden ulkomaisia päävieraita ovat englantilaisen elokuvan mestari ja vankan Hollywood-uran tehnyt Stephen Frears, italialainen veteraaniohjaaja ja elokuvakriitikko Carlo Lizzani ja belgialaiset Jean-Pierre ja Luc Dardenne. Vieraslista on tässä vaiheessa vasta alustava ja siihen tulee vielä täydennyksiä. Lopullinen lista julkistetaan toisessa tiedotustilaisuudessamme, Cannesin elokuvajuhlien jälkeen, 25.5. klo 12.00 Bristolissa.


Vieraat

STEPHEN FREARS (s. 1941) aloitti uransa teatterissa ja televisiossa, toimi mm. Lindsay Andersonin ja Karel Reiszin apulaisohjaajana ja kohosi 1980-luvulla uuden englantilaisen elokuvan ylimpään kärkeen. Frearsin kansainvälinen läpimurtoteos Poikien pesula (My Beautiful Laundrette, 1985) pureutuu 80-luvun Englannin rodullisiin ja taloudellisiin ristiriitoihin hersyvän tarkkanäköisellä ja viihdyttävällä otteella. Frearsin Englannissa valmistuneet elokuvat kuten Prick Up Your Ears (1987) ja Sammyn ja Rosien naimapuuhat (Sammy and Rosie Get Laid, 1987), ovat epäkonventionaalisia ja yhteiskunnallisesti tarkkanäköisiä, aiheisiinsa rajusti ja syvästi pureutuneita näkemyksiä Thatcherin ajan sielunmaisemasta. Muutamaa vuotta myöhemmin Frears siirtyi menestyksekkäästi Hollywoodiin ja avasi siellä kautensa kolme Oscaria voittaneella elokuvalla Valheet ja viettelijät (Dangerous Liasons, 1988). Myöhempi ura on vienyt Frearsin suurten tuotantojen etulinjaan, mutta omaleimainen ja persoonallinen ohjaaja on aina kantanut mukanaan vahvaa tyylitietoisuutta ja inhimillisesti lämmintä otetta, huumorin ja poliittisen tiedostamisen tasoja unohtamatta.

CARLO LIZZANI (s. 1922) toimi Italiassa nuorena lehtimiehenä
ja elokuvakriitikkona ja oli yksi italialaisen neorealismin varhaisimpia teoreetikkoja. Elokuvien pariin Lizzani siirtyi vuonna 1946 ja työskenteli käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana mm. Verganon, De Santisin, Rossellinin ja Lattuadan elokuvissa. Oma ohjaajanura eteni dokumenttien kautta fiktioon ja vuonna 1951 Lizzani ohjasi Gina Lollobrigidaa tämän ensimmäisessä suuressa roolissa, Achtung! Banditi!

Carlo Lizzanin muihin pääteoksiin lukeutuu Cronache di Poveri (1954), 1920-luvun puoliväliin sijoittuva fasismin varjossa kytevä rakkaustarina. Sodankylässä tullaan näkemään myös muita Lizzanin merkkiteoksia kuten Roma bene – makeaa elämää (Roma bene, 1971), Nitistäjä (Crazy Joe, 1974), ja Diktaattorin verinen loppu (Mussolini: ultimo atto, 1974) sekä apulaisohjaajavuosien hurjimmat klassikot, Roberto Rossellinin Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948) ja Giuseppe De Santisin Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949).

JEAN-PIERRE & LUC DARDENNE (s. 1951 ja 1954), belgialaisen elokuvan kirkkaimmat tähdet, lukeutuvat uuden eurooppalaisen elokuvan ylimpään kastiin. Veljekset ovat työskennelleen yhdessä 70-luvun alusta lähtien.

Dokumenttielokuvissaan he ovat käsitelleet yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita – vastarintaliikkeestä lakkoihin, työläisten underground-lehdistä vapaisiin radioasemiin. Pitkillä elokuvillaan Dardennet ovat sittemmin kohonneet maailman eliittiin mm. teoksilla Lupaus (La promessa, 1996) ja Rosetta (1999), joka palkittiin Cannesissa Kultaisella palmulla.

Jonathan Rosenbaum on kuvaillut heidän tematiikkaansa: ”Kukaan toinen maailmassa ei tällä hetkellä tee elokuvia, jotka ovat yhtä tarkkavaistoisesti kiinni nykyhetken työväenluokan elämässä - - Mutta Dardenneille tuo kaikki toimii vain lähtökohtana henkistyneelle ja syvästi eettiselle odysseialle.” Le Fils ("Poika", 2002) seuraa äärimmäisen läheltä, "niskatuntumasta" Lupauksen kaltaista keski-ikäisen miehen ja nuorukaisen arvoituksellista isähahmo ja poika -suhdetta, huipentaen tekijöiden ja näyttelijä Olivier Gourmet'n pitkän yhteistyön Cannesista voitettuun parhaan näyttelijän palkintoon.

PAWEL PAWLIKOWSKI on noussut uusien brittiohjaajien
kuumimmaksi nimeksi kansainvälisellä läpimurtoteoksellaan My Summer of Love (2004). Unenomainen teos kertoo nuoruuden ystävyydestä ja rakkaudesta aikuistuvan tytön kokemana, uskoon hurahtaneen ex-vankiveljen varjossa. Puolalaistaustainen Pawlikowski on kuvannut tv-dokumenteissaan herkästi Englantia ulkopuolisen silmin, samoin kuin toisessa fiktiossaan Viimeinen ranta (Last Resort, 2001). Oxfordin yliopistossa nykybrittielokuvaa tutkiva ja opettava Pawlikowski on myös keskeinen henkilö kansainvälisen elokuvanteon kokemuksia brittinäkökulmasta koskettelevassa paneelissa, joka järjestetään jo perinteeksi muodostuneen kotimaisen elokuvan paneelin lisäksi.

YESIM USTAOGLU tulee nousevasta elokuvamaasta Turkista. Ustaoglun ei islamilaisena naisena ole varmasti ollut helppoa palkittujen lyhytfilmiensä jälkeen tarttua maansa kiistakysymyksiin. Berliinin filmijuhlilla 1999 parhaana eurooppalaisena elokuvana palkittu Bulutlari Beklerken (Matka aurinkoon, Journey To the Sun) koskettelee erehdyksessä kurdiksi luullun miehen kurimusta Turkissa. Timo Linnasalon leikkaama Günese Yolculuk (Waiting for The Clouds, 2004) kertoo iäkkään naisen tarinan, 1900-luvun alun suuren kreikkalaisvähemmistön, 50 vuotta salatun olemassolon aikaan.

MALGORZATA SZUMOWSKA, Puolan ehkä lupaavin ohjaajatulokas, Lodzin maineikkaan filmikoulun kasvatti, edustaa toisena nuorinta naistekijäkaartia. Esikoisteos Szcesliwy czlowiek (Happy Man, 2001) on Kieslowski-vaikutteinen tutkielma kolmekymppisestä kirjailijavetelehtijästä. Debyytin antamia lupauksia lunastaa Ono (The Stranger, 2004), elämän, lapsen odottamisen ja kuoleman kysymyksiä luotaava intiimi kertomus 22-vuotiaasta naisesta.

Mykkäelokuvat

Hulppean juhlavuoden kunniaksi Sodankylän elokuvajuhlat palaa kunniakkaimpiin perinteisiinsä ja festivaalien jokavuotista kohokohtaa, elävän musiikin täydentämää mykkäelokuvaa säestää Anssi Tikanmäki Film Orchestra. Elokuvana nähdään Lev Kuleshovin legendaarinen Lain mukaan (Dura Lex/Po zakonu, 1926), joka tapahtuu muutaman henkilön kesken Yukonin erämaassa ja pohjautuu Jack Londonin novelliin. Elokuvan henkilöt pistävät pystyyn pikaoikeuden ja hirttävät ystävänsä varsin ennenaikaisesti: erämaan kovasta, aineellisesta todellisuudesta nousee keskustelu porvarillisen lain olemuksesta – irrallaan yhteiskunnasta laki on abstrakti ja puhtaasti epäinhimillinen tekijä. Kullan ja rahan mahti hallitsee paljaana, ilman lievittäviä elementtejä – pohjana jolta purkautuvat väkivaltaiset virikkeet ja jota henkilöt yrittävät silata keinotekoisilla ulkoa oppimillaan moraalikaavoilla.

Anssi Tikanmäen Film Orchestra säestää myös vuosituhannen viimeisen mykkäelokuva, Aki Kaurismäen Juhan (1999), jonka julma tarina – ohjaajansa mukaan yksi kaikkien aikojen parhaista kolmiodraamoista – vetää mukaansa ylevän ja alakulon maille, kaupungin ja maaseudun murnaumaiseen kaksoisvalotukseen.

Kolmas mykkäelokuvaesityksemme on yhtä lailla huumaava tapaus. Laika and the Cosmonauts -yhtye säestää Fritz Langin legendaarisen Metropoliksen (1926), vuoteen 2000 sijoittuvan monumentaalisen ja eeppisesti mielipuolisen tulevaisuuskuvitelman, joka kuvaa suurkaupungin työläisiä ja vallitsevan järjestelmän korruptoituneita rakenteita. Luis Buñuel totesi aikanaan Langin elokuvasta (joka oli yhtäläisesti myös Hitlerin ja Goebbelsin suosikki): ”Sen kuvaustekniikka, tunteen voima ja sanoinkuvaamaton kauneus on ylivertaista.”

3-D

Palaamme jälleen myös suosittujen 3-D esitysten pariin ja esitämme ainakin kaksi lajin maineikkainta klassikkoa. Alfred Hitchcockin Täydellinen rikos (Dial M for Murder, 1954) lataa eteemme avioparin elämän salatun
kerroksellisuuden, jonka taustalla lepää väkivallan uhka ja Hitchcockille tyypillinen epäilyksen ja pelon piirileikki.

Vanhan Sodankylän kävijän André de Tothin Vahakabinetti (House of Wax, 1953) paljastaa puolestaan todellisen kauhun ulottuvuudet ja kalsean kabinetin vahanuket kantavat sisällään yhä lähes lämmintä salaisuutta.

Muita juhlavuoden spesialiteetteja ovat esimerkiksi kulttielokuvien kruunaamattoman kuninkaan Rocky Horror Picture Shown (1975) erikoisherkuilla varustettu telttanäytös, Rovaniemen markkinoilla -elokuvan (1951) juhlaesitys ja suosituksi perinteeksi muodostunut Teuvo Tulio -tribuutti, tämänvuotisena helmenään eräs suomalaisen melodraamaan rajuimmista ja kauneimmista kukinnoista, Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944). Elokuva esitetään englanninkielisin tekstein, jotta ulkomaiset ystävämmekin pääsevät nauttimaan tuliaanisen eroksen ja elämänrappion kokonaisvaltaisesta vimmasta.

Suomalaisohjaajien ensi-illat

Kotimaisten elokuvien, ensi-iltojen ja tekijöiden merkitys ja suosio on Sodankylässä noussut vuosi vuodelta. Tällä kertaa maailmanensi-iltaan tulee PETRI KOTWICAN hätkähdyttävä esikoispitkä Koti-ikävä, joka "päivittää nuorisokuvaukset 2000-luvulle".

Suomen kantaesityksensä saa Berliinin filmijuhlilla jo säväyttänyt MIKA KAURISMÄEN musiikkidokumentti Brasileirinho. Vakiintuneeseen tapaan juhlilla nähdään kuluneen esityskauden parhaiden kotimaisten lyhytfilmien ohella pitkät elokuvat (dokumentteja unohtamatta) Auli Mantilan viime vuonna Sodankylässä maailmanpremiäärinsä saaneesta Ystäväni Henrystä KARI PALJAKAN uutuuteen Eläville ja kuolleille. Paljakan ja Kotwican lisäksi kotimaisiksi ohjaajavieraiksi on kutsuttu LIISA HELMINEN (Pelikaanimies), ALEKSI SALMENPERÄ (Lapsia ja aikuisia) sekä AKU LOUHIMIES, jonka Pahaa maata on jännittävä verrata samaan Leo Tolstoin novelliin perustuvaan Robert Bressonin testamenttiteokseen Raha.

Uudet ulkomaiset löydöt

Jo pitkään Sodankylä on tarjonnut Suomen korkeatasoisimman läpileikkauksen maailman tuoreesta tuotannosta. Ulkomaisten helmien valikoimaa täydennetään myöhemmin aina Cannesin löytöjä myöten, ja tulossa on samalla makupaloja kesän Suomen ensi-illoista. Myös nuorempia tekijävieraita on luvassa lisää, mutta Pawlikowskin, Ustaoglun ja Szumowskan ohella kahdella näytteellä esitellään ainakin kaksi muuta merkittävää ohjaajaa.

Kanadan Winnipegin hulvattomalta Guy Maddinilta nähdään Isabella Rossellinin tähdittämä komedia-melodraama-musikaali The Saddest Music In The World ja mykkäfilmi, alkujaan kasimillisellä peepshow-installaatioksi(!) kuvattu Cowards Bend The Knee.

Tunisialaissyntyinen Abdel Kechiche kahmi ennakkosuosikkien nenän edestä Ranskan parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen Césarit "erilaisella" siirtolaisnuorten kuvauksellaan L'Esquive ja palkittiin jo aikaisemmin Venetsian filmijuhlilla samoin siirtolaisaiheisesta esikoisestaan La Faute à Voltaire (Blame It on Voltaire).

Kriitikkoäänestyksissä vuoden parhaan ranskalaisen tittelin on vienyt Arnaud Desplechinin Rois et reine (Kings and queen), raikas kuvaus 35-vuotiaasta leskinaisesta ja hänen neljästä miehestään. Pääosissa ovat Emmanuelle Devos, Mathieu Amalric ja Catherine Deneuve.

Mustan Afrikan kenties kaikkien aikojen tärkein ohjaaja, senegalilainen Ousmane Sembene, esittäytyy suomalaisyleisölle ympärileikkausta käsittelevällä väkevällä kyläkuvauksellaan Moolaadé.

Nousevalta palestiinalais-israelilaiselta filmialueelta tulee Tawfik Abu Waelin Atash (Thirst), arvostelijan kansainvälisen liiton Cannesissa parhaana palkitsema esikoisteos despoottisen isän perheestä. Juopuneitten hevosten ajan iranilaisen tekijän Bahman Ghobadin Lakposhtha ham parvaz mikonand (Turtles can fly), koskettava lapsikuvaus Irakin sodan kurdialueelta, on puolestaan voittanut San Sebastianin filmijuhlien pääpalkinnon.

Kiinan riippumattoman tuotannon tärkein kyky Jia Zhanke näyttää uutuudessaan Shijie (The World), kuinka hukassa kiinalaiset ovat Pekingin mielettömän Maailmanpuiston kaltaisissa muuttuvissa ympyröissä.

Aki Kaurismäki -vaikutteet tulevat tänä vuonna kaukaa Uruguaysta: Juan Pablo Rebellan ja Pablo Stollin mainion minimalistisen komedian Whisky päähenkilöt eivät ole tulitikkutehtaan tyttöjä, vaan sukkatehtaan vanhapoika ja -piika.

Lastennäytökset

Elokuvajuhlat tarjoaa yhteistyössä Suomen Elokuvakontaktin kanssa perinteiseen tapaan lapsille elokuvaelämyksiä Kitisenrannan koulun alakerran auditoriossa. Kymmeneen näytökseen on koottu valikoima kotimaisen lastenelokuvan helmiä vuosien varrelta.

Elokuvakasvatusprojektin tapahtumat

Viime vuonna Sodankylässä elokuvakasvatuskurssia ja mestariluokkaa pitäneen ranskalaisen huippuasiantuntijan Alain Bergalan elokuvakasvatusta käsittelevän kirjan L’hypothèse cinéma (Like) suomenkielinen laitos julkistetaan juhlilla. Lisäksi järjestetään elokuva-analyysin kurssi opettajille ja kansainvälinen elokuvakasvatuksen kesäkurssi lukioikäisille.

Festivaaliklubi

Festivaaliklubia Hotelli Sodankylässä, yhteistyössä Radio Helsingin kanssa järjestettävää festivaaliklubia isännöivät Janne Haavisto ja Markku Peltola. Klubilla esiintyvät mm. Markku Peltola & Buster Keaton -orkesteri, Laika and the Cosmonauts, Maj Karman kauniit kuvat, Vibrakööri ja Eero Raittinen. Luvassa on myös yllätysnimiä.

Elokuvajuhlapaketti

20-vuotisjuhlan kunniaksi Lapin matkailu Oy tarjoaa: Lennä, majoitu ja nauti elokuvista. Elokuvajuhlapaketti sisältää edestakaiset lennot (Rovaniemelle), majoituksen, viisi vapaavalintaista elokuvalippua (Ei mykkäelokuvia). Lennoilta ja majoituspaikoista (Luostolta) on järjestetty suorat kuljetukset tapahtumapaikoille. Tutustu pakettiin Lapin matkailu Oy:n ja Sodankylän elokuvajuhlien kotisivuilla: www.lapinmatkailu.fi, www.msfilmfestival.fi

Finnairin erikoislähdöt elokuvajuhlille

Finnair tarjoaa Helsingistä Rovaniemelle huippuedullisia erikoislähtöjä. Lippu sisältää meno-paluulennon Rovaniemelle. Lennot voi varata kätevästi Sodankylän elokuvajuhlien kotisivun kautta: www.msfilmfestival.fi, jolla matkojen myynti alkaa toukokuussa 2005.

Festivaalijuna

Elokuvajuhlien tunnelmaan pääsee jo festivaalijunassa, joka suuntaa Helsingistä pohjoiseen keskiviikkona 15.6. kello 7.04. Juna kulkee Ouluun asti InterCity -junana (IC49), saapumisaika kello 13.55, Oulussa on vaihto kello 14.20 lähtevään Oulu-Rovaniemi-pikajunaan (P973). Festivaalijuna saapuu Rovaniemelle kello 16.53, mistä ehtii suoralla bussikuljetuksella juhlien avajaisnäytökseen Sodankylään. Lippuvaraukset VR:n puhelinnumerosta 0600 41 900 tai internetsivulta www.vr.fi.

Kiitokset
AVEK, CANAL+, Euroopan Unionin Media-ohjelma, Lapin Kulttuurirahasto, Radio Helsinki, Suomen elokuva-arkisto, Suomen elokuvasäätiö, Sodankylän kunta, TV-maailma ja VR sekä British Council, Centre culturel français, Goethe Institut ja Istituto Italiano di Cultura.

Lisätietoja:

HELSINGIN TOIMISTO
Malminkatu 36, 00100 Helsinki
Puhelin: (09) 685 2242
Faksi: (09) 6855 2242
Sähköposti: press@msfilmfestival.fi
Internet: www.msfilmfestival.fi

SODANKYLÄN TOIMISTO
Kansanopistontie 5, 99600 Sodankylä
Puhelin: (016) 614 523
Faksi: (016) 614 522
Sähköposti: office@msfilmfestival.fi
Internet: www.msfilmfestival.fi

LIPUNMYYNTI JA MAJOITUS
Tiedustelut: Sodankylän toimisto, puhelin (016) 614 525.

LIPPUJEN ENNAKKOMYYNTI alkaa 30.5. klo 12.
Elokuvakartta julkistetaan maanantaina 30.5. klo 12

Varaamme oikeuden mahdollisiin muutoksiin.

Elokuva ja kirjallisuus -seminaari

Risto Jarva -seura järjestää elokuvaa ja kirjallisuutta käsittelevän seminaarin lauantaina 14.5. 2005 klo 12-17.30 Kino Andorrassa, Eerikinkatu 11, Helsinki.

Aihetta lähestytään tekijöiden ja tutkijan voimin. Elokuvan ja kirjallisuuden olemuksesta, suhteista, yhtäläisyyksistä ja eroista ja niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä esitelmöi Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon.

Keskustelemassa uusista kirjallisuusfilmatisoinneista ovat elokuvaohjaajat ja -käsikirjoittajat Anssi Mänttäri (Joensuun Elli), Veikko Aaltonen (Juoksuhaudantie; elokuva perustuu Kari Hotakaisen romaaniin), Kari Paljakka (Eläville ja kuolleille; elokuva perustuu Gösta Karfin kirjaan En junisöndag kvart över tolv) ja Liisa Helminen (Pelikaanimies) sekä kirjailija Leena Krohn (Pelikaanimiehen pohjana oleva romaani Ihmisen vaatteissa) ja videonauhan välityksellä myös Heikki Turunen (Joensuun Elli). Elokuvista esitetään näytteitä.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Suomessa on viime vuosina ollut romaanifilmatisointien aalto. Nämä elokuvat ovat syntyneet hyvin erilaisista lähtökulmista suhteessa kirjallisuuteen. Seminaarissa käsitellään näitä eri lähestymistapoja, keskustellaan kahdesta eri ilmaisumuodosta, uusista filmatisoinneista, kirjojen ja elokuvien tematiikoista ja tyyleistä sekä elokuvasovituksen dramaturgisista ja esteettisistä kysymyksistä. Samalla on mahdollisuus käsitellä laajempia kysymyksiä elokuvan, kirjallisuuden ja niiden tekijöiden asemasta yhteiskunnassa. Tavoitteena on yhdistää teoriaa ja käytäntöä ja luoda siltaa tekijöiden ja yleisön välille. Yleisöllä on tilaisuus esittää kysymyksiä ja osallistua keskusteluun.

Seminaarin ohjelma (ajat ovat arvioita):
klo 12 Avaus Timo Linnasalo
n. klo 12.15 Henry Bacon: Elokuva ja kirjallisuus
n. klo 13.45 tauko
n. klo 14 Keskustelu: Uusia suomalaisia kirjallisuusfilmatisointeja
n. klo 14 Joensuun Elli: Anssi Mänttäri (videolla Heikki Turunen, haastattelijana Timo Linnasalo)
n. klo 14.45 Juoksuhaudantie: Veikko Aaltonen (haastattelijana Markku Varjola)
n. klo 15.15 tauko
n. klo 15.45 Eläville ja kuolleille: Kari Paljakka (haastattelijana Mikko Remes)
n. klo 16.15 Pelikaanimies: Liisa Helminen ja Leena Krohn (haastattelijana Matteus Marttila)
n. klo 17.15 Loppukeskustelu (vetäjänä Timo Linnasalo)

Seminaari järjestetään Audiovisuaalisen Kulttuurin edistämiskeskuksen AVEKin tuella.

Taustainformaatiota seminaarissa käsiteltävistä elokuvista 3.5.2005 lähtien nettisivulla www.ristojarvaseura.fi

Yhteydenotot:Arja Aarnio
Puh. 045-6385717, (09-) 61297220 (t)
arja.aarnio@elokuvakontakti.fi

Elokuva-arkiston kesä

Käykääpä tutustumassa SEA:n kesäsarjoihin.

Smilin' Through

Suomen- ja ruotsinkielinen nimi: Kerran elämässä / En gång i livet. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1941. Tuotantoyhtiö: Metro-Goldwyn-Meyer. Tuotannonjohto: Sergei Petschnikoff (kreditoimatta). Tuottajat: Frank Borzage, Victor Saville. Ohjaus: Frank Borzage. Apulaisohjaus: Lew Borzage (kreditoimatta). Käsikirjoitus: Donald Ogden Stewart ja John L. Balderston Jane Cowlin ja Jane Murfinin näytelmästä. Apuna kreditoimatta Claudine West ja Ernest Vajda. Kuvaus: Leonard Smith. Kreditoimatta Oliver T Marsh. Lavastus: Cedric Gibbons, Edwin B. Willis. Erikoistehosteet: Warren Newcombe. Natalie Kalmus (Technicolorin värijohtaja), Henri Jaffa (Technicolorin pulaisvärijohtaja). Pukusuunnittelu: Adrian, Gile Steele (miehet). Ehostus: Jack Dawn. Musiikki: Herbert Stothart. Laulut: Georges Bizet ("Ouvre ton Coeur"), J. Will Callahan ("Smiles"), Reginald De Koven ("Recessional"), Edgar Elgar ("Land of Hope and Glory"), Zo Elliott ("There's a Long, Long Trail"), R. Melish ("Drink to Me Only with Thine Eyes"), Arthur A. Penn ("Smilin' Through"), Lee S. Roberts ("Smiles"), Leo Silesu ("A Little Love, a Little Kiss"), Richard Wagner ("Hääkuoro" from "Lohengrin"). Lorraine Bridges laulaa Jeanette MacDonaldin kanssa tuplaäänenä. Leikkaus: Frank Sullivan. Ääni: Douglas Shearer. Pääosissa: Jeanette MacDonald (Kathleen / Moonyean Clare), Brian Aherne (Sir John Carteret), Gene Raymond (Kenneth 'Ken' Wayne, Jeremy 'Jerry' Wayne), Ian Hunter (pastori Owen Harding), Francen Robinson (Ellen, Johnin taloudenhoitaja), Paatrick O'Moore (Willie Ainley), Eric Londsdale (Charles), Jackie Horner (Kathleen lapsena), David Clyde (Sexton), Frances Carson (Lady Denham), Ruth Rickaby (nainen Lady Denhamin seurassa) sekä kreditoimattomat Douglas Beattie (baritoni), Nan Merriman (mezzosopraano), Emily West (kuorolainen), Wyndham Standing (tohtori). Helsingin ensiesitys: 11.4. 1943 Metropol – maahantuoja: MGM – VET 24729 – S – 2700 m / 99 min

Smilin' Through on elokuvana sovitus Jane Cowlin ja Jane Murfinin Alan Langdon Martin -salanimellä kirjoitetusta Broadway-näytelmästä (1919). Näytelmän aiheena on kahden sukupolven rakastavaisten onni löytää toisensa ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä harmaana aikana. Elokuva on filmattu tähän mennessä kolme kertaa kymmenen vuoden välein. Ensimmäinen Sidney A. Franklinin ohjaus ilmestyi 1922 (pääosissa Norma Talmadge ja Wyndham Standing) ja sama ohjaaja oli asialla Norma Shearerin ja Leslie Howardin tähdittämänä äänielokuvassa 1932. Mutta juuri ennen kuin japanilaisten zerot vetivät Yhdysvallat mukaan maailmansodan taisteluihin, Frank Borzage sai valkokankaille tämän "kaikkein makeimman rakkaustarinan" vuoden 1941 lokakuussa, nyt Technicolorin väreissä.

Elokuvan päätähti on tietysti Jeanette MacDonald, mutta shown on lähellä varastaa ikääntynyttä Sir John Carteretia näyttelevä Brian Aherne, joka on elänyt katkeroituneena rakastamansa morsiamen Moonyean Claren kuoltua heidän hääpäivänään. Toisen maailmansodan puhkeamisen hetkillä hänen luokseen saapuu orvoksi tullut veljentytär Amerikasta, joka on kuin kaksoisolento menehtyneelle Moonyeanille. Sir John saa tästä uutta intoa elämäänsä, ja toivo valtaa mielen, mutta vanhat tappavat kilpailijat ilmaantuvat paikalle jälleen kerran.

Lemmentaistelun sisäistä syvyyttä epäilemättä lisää se tosiasia, että Moonyeanin aiemman rakastetun Jeremyn ja Kathleenin tuoreen kaverin Kennethin rooleja näyttelee kaksoisroolissa Gene Raymond, joka meni vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen naimisiin Jeanette MacDonaldin kanssa.

– Jari Sedergren 6.4.2005


Elokuvan traileri.

Nuori mylläri

Ruotsinkielinen nimi: Den unga mjölnaren. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1958. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Usko Kemppi ja Valentin Vaala Maiju Lassilan näytelmään (1912). Kuvaus: Eino Heino. Reijo Lås (B-kuvaaja). Lavastus: Oiva Hovi. Puvut: Rauni Pystö. Ehostus: Aarne Kuokkanen. Kampaaja: Eine Vatka. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: Harry Bergströmin säveltämät, Pekka Saarton sanoittamat (= Sauvo Puhtila): "Maantie", "Toiveiden keinu", "Kuka veis, kuka sai, kuka tietäis sen" ja "Syntymäpäivälaulu". "Nuku Nuku Nurmilintu" (trad.). Koreografia: Ester Lindgren (tanssit). Leikkaus: Armas Laurinen. Ääni: Heikki Laakkonen, assistenttinaan Martti Tikka. Kuvaussihteeri: Erkki Pitkänen. Järjestäjä: Veikko Kuokkanen. Pääosissa: Martti Kuningas (Pentti Mäkinen, "Mylly-Pentti"), Teija Sopanen (Hilkka Koikale), Artturi Laakso (Luukas Filemon Koikale), Senni Nieminen (Maija Sallinen), Elvi Saarnio (Sohvi), Matti Lehtelä (Mooses Myrkky), Jalmari Parikka (Iisakki Hirmu), Ester Lindgren (Liisa Hirmu), Oiva Luhtala (seppä Junnus), Eero Leväluoma (lautamies), Paavo Jännes (vanha Mylly-Pentti), Sylva Rossi (Anna-Stiina), Leni Katajakoski (Sirkka Sallinen), Tuula Airo (Raita Kaikkonen), Lala Pilvessalo = myöh. Aila Arajuuri (Kerttu), Lea Venkula (Anni Kekäläinen), Ritva Vepsä (Laila Lehikoinen), Ale Porkka (Heikki Haverinen), Rami Sarmasto (Aku Väänänen), Mika Nousiainen (Jaska), Martti Kuisma (Kalle), Usko Keskinen (Paavo), Ville-Veikko Salminen (Jussi), Tom Dahlberg (Rietu), Paavo Honkamäki (isäntä), Helmi Lehosti (1. akka), Varma Lahtinen (2. akka). Helsingin ensiesitys: 14.2. 1958 Capitol, Ritz, Kaleva. Televisiolähetyksiä: 24.2. 1969 MTV1, 4.9. 1982 MTV2, 19.11. 1991, 28.12. 1994 ja 24.11. 1999 YLE TV1 – VET: A-7636 – S – 2550 m / 93 min

Valentin Vaala oli löytänyt teatterikoululaisen Martti Kuninkaan pääosaan elokuvaansa Nummisuutarit ja halusi sille jatkoa Maiju Lassilan (syntyään Algot Tietäväinen, nimenmuutoksen jälkeen Untola, 1868 - 1918) näytelmästä "Nuori Mylläri". Suomi-Filmin Uutisaitta, joka muuten mainosti Nuorta Mylläriä etukäteen harvinaisen vähän, julkaisi elokuvahankkeensa taustoitukseksi artikkelin "Maiju Lassila. Merkillinen tähdenlento", joka toisti Untolan elämän pääpiirteet.

Maiju Lassila ammuttiin pakoyrityksen aikana sen jälkeen, kun hänet Työmies-lehden päätoimittajana oli pidätetty sisällissodan loppuvaiheissa. Vuonna 1958 sisällissotaa muisteltiin taas ja siksi elokuva mainitun artikkelin mukaan "tulee olemaan eräänlainen muistomerkki kirjailijalle, jonka traagillisesta kuolemasta tulee keväällä kuluneeksi tasan 40 vuotta". Silti tuntemattomaksi jättäytynyt kirjoittaja muistutti lukijoiden mieleen, että Työmiehen päätoimittajana Untolasta oli tullut "eräs kiivaimpia kiihottajia, ja vaikka hän saikin tiedot ulkomaailmasta – kuten hän on itse kertonut – erään 'Työmiehen' toimittajan kautta, eikä siis yrittänytkään tarkistaa niitä, hän myrkytti artikkeleillaan punaisten mieliä yhä enemmän."

Elokuvassa Lassilan teos ei kuitenkaan ollut poliittisen tulkinnan kohteena, vaan päinvastoin "mekin olemme kiitollisia, että meille tarjotaan annos Maiju Lassilan aurinkoista naurua ja värien iloa Nuoren Myllärin edesottamuksia seuratessamme".

Martti Kuningas sai olla ilman pääosia viisitoista vuotta, sillä vasta elokuvassa Herra Huu (1973) ura sai jatkoa pääosan tasolla. Uudet löydöt näyttäytyvät lähinnä kylän poikien ja tyttöjen joukossa, jossa monet näyttelijäuraansa vasta aloittelevat saivat hehkua Sovcolorin väreissä. Värielokuvan laboratoriotyöt tehtiin kuten Nummisuutareissakin Leningradissa: jälki osoittaa, että kuvaajat Eino Heino ja Reijo Lås olivat omaksuneet Viktor Masevitšin opit perinpohjin. Kuvauspaikkana toimi Lopen Pilpalan kylä – samaa kylää voi ihastella jo Erkki Karun Nummisuutareissa vuonna 1923.

Elokuvan yleisömenestys oli erinomainen. Vain Edwin Laineen Sven Tuuva ajoi katsojatilastoissa ohi, mutta Elokuva-Aitan vuosiäänestyksessä voiton peri Nuori Mylläri. Elokuva myytiin myös Neuvostoliittoon.

– Jari Sedergren 23.12. 2003

Puolustusvoimain katsaus n:o 9 – Viipuri, Karjalan lukko

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1941. Tuotantoyhtiö: Puolustusvoimat. Ohjaus: Valentin Vaala. Suunnittelu: Hannu Leminen ja Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Turo Kartto ja Topo Leistelä. Selostus: Topo Leistelä. Kuvaus: Kuusela, Ranta ja Kurt Vilja. Musiikki: Jean Sibelius. Laulut: Suomen Laulu esittää Karjala-biisin, Porilaisten marssi. Leikkaus: Valentin Vaala. VET: A-1600. Tarkastuspäivä: 5.9. 1941 – S – 630 m / 21 min

"Viipuri jälleen meidän" julistaa pääotsikko Viipurin valtausta käsittelevässä puolustusvoimain katsauksessa syyskuun alussa 1941. Viipurin valtaus oli suunniteltu jatkosodan alun suurimmaksi mediatapahtumaksi, johon valjastettiin TK-miehet kynineen, kirjoituskoneineen, radiomikrofoneineen ja elokuvakameroineen. Siten mediasuunnitelmat kattoivat kaiken tuon aikaiset välineet: se heijastuu myös katsaukseen, jossa näemme kuvia niin TK-journalisteista kuin myös elokuvaajista. Asemansa vuoksi elokuvan pituus on tavanomaista reilun neljänneksen pidempi. Suunnitelmat ottivat huomioon myös armeijan näkökulmat: Viipuria vallattiin maasta, vesiltä ja ilmasta ja eri aselajit saavat tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti asiaankuuluvan osansa elokuvassa.

Elokuvan alku, katsaus "menneeseen", perustuu vanhempaan dokumentääriseen aineistoon. Historiallista Viipuria esitellään käyttämällä sekä Suomi-Filmin Vanha Viipurimme -lyhytelokuvaa toukokuulta 1940 että talvisodan aikaista katsausmateriaalia.
Elokuvan tekohetken nykypäivään liittyvä osuus alkaa mahtipontisella, mutta ei räikeällä selos-tuksella: "Hyvästi kiitollisella riemulla on jakamaton Suomi kuten kaikki koko yhdistynyt Eurooppa on vastaanottanut Viipurin valtauksen." Tämä viittaus Eurooppaan on toinen kahdesta kansainvälisyydestä muistuttavasta kohdasta katsauksessa. Toinen kansallisen ylittävistä viitteistä selostustekstissä ylistää suomalaista sotilasta: "Tämä sotilaallinen mainetyö jää ikuisiksi ajoiksi historiaamme ja siirtyy myös maailmanhistorian aikakirjoihin katoamattomana, komeana ja merkittävänä sankaritekona."

Elokuva ei sorru myöskään lavastuksiin. Se on propagandistisella paatoksella varustettu koruton kuvakertomus, joka käsittelee valtausoperaatiota, kiertelee kaupungissa sitä puhdistavien sotilaiden kautta osoittaen ensin neuvostoajan aikaansaannoksia sodan tuhojen ja sitten myös suomen- ja venäjänkielisten kylttien avulla. Näkökulma hävityksiin rakennetaan kulttuurin kautta: propagandan ydin on osoittaa Neuvostoliitto ja sen valtajärjestelmä kulttuurin viholliseksi näyttämällä rakennus rakennukselta toteutuneet tuhot, jotka esitellään nimenomaan neuvostojärjestelmän aikaansaannoksina eikä sodan tuloksena. Tätä painottaakseen katsaus korostaa operaatioiden yhteydessä neuvostosotilaiden jättäneen Viipurin, eikä varsinaiseen taistelutoimintaan juuri kuvin viitata.

Katsauksen loppuosa liittyy valtauksen jälkeiseen sunnuntaipäivään, jolloin kenraali Oeschin johdolla otettiin vastaan voittajien paraati, jonka yhteydessä Viipurin kaupunginjohtaja, kapt. Tuurna saa sijaa. Vaikka radio tallensi äänimateriaalia, elokuva ei sitä käytä hyväkseen. Paraatiin liittyy oleellisesti talvisodan aikaisen "tahrattoman sotalipun" nostaminen Viipurin linnan tornin lippusalkoon.

Saksalainen uutiskatsaus Auslandswochenschau liitti kesäkuussa 1942 Valentin Vaalan sotakatsauksen uudelleen leikattuna ja tiivistettynä omaan kansainväliseen versioonsa. Silloin Viipurin valtauksen kuvauksen tehtävänä oli osoittaa syntymäpäiviään juuri viettäneen marsalkka C. G. E. Mannerheimin suuruutta sotapäällikkönä.

– 1.10. 2003 Jari Sedergren

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO ESITTÄÄ

LEHDISTÖTIEDOTE 17.3.2005

EDVIN LAINE 100 V, TUNTEMATON SOTILAS 50 V
Tilaisuus 30.3.2005 klo 17 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15)

Esiintyvinä vieraina kolme Edvin Laineen työtoveria:
Åke Lindman,
Matti Ranin,
Matti Kassila sekä
Edvin Laineen elämäkerran kirjoittaja
Kalevi Kalemaa ja
Yrjö Varpio, joka laatii Väinö Linnan elämäkertaa

Tilaisuudessa esitetään ennennäkemättömiä näytteitä mm. Tuntemattoman sotilaan filmauksista ja Edvin Laineen kotielokuvista
Vapaa pääsy

TERVETULOA!
Kiitos: Edvin Laineen perikunta (Jarna Penttilä, Jarkke Penttilä)

EDVIN LAINE JA VÄINÖ LINNA -SARJA SUOMEN ELOKUVA-ARKISTOSSA JATKUU (ELOKUVATEATTERI ORION)
30.3. klo 19 Musta rakkaus (1957)
6.4. klo 17 Tuntematon sotilas (1955)
13.4. klo 17 Sven Tuuva (1958)
20.4. klo 17 Täällä Pohjantähden alla (1968)
27.4. klo 16.45 Akseli ja Elina (1970)
4.5. klo 16.45 Arkiston aarteita 2005: 1: Kirjallinen Tampere. Suomi-Filmin uutiskuvia 5/1939 (1939) 2' [10.11.1939 Nobel Sillanpäälle], F.E. Sillanpää (1953) 8', Tuntemattoman sotilaan tekijä Väinö Linna (1955) 10', SF-Katsaus 3/55 – Kun Tuntematon tuli (1955) 8', SF-Katsaus 16 (1956) 1' [Tuntematon lähtee Cannesiin], SF-Katsaus 17 (1956) 1' [Tuntematonta ei esitetä Cannesissa], SF-Katsaus 19 (1956) 4' [Tuntematon Berliinissä], SF-Katsaus 22 (1956) 2' [Tuntematon Jussitetaan], Lii-Filmin Katsaus 392 (1961) 2' [Tuntematon Pyynikillä], Taata muistelee (1962) 10', Finlandia-Katsaus 684 (1964) 4' [Sillanpään hautajaiset], Yrjö Jylhä (1961) 12', Lauri Viita – rakentaja (1962) 8', Musta rakkaus traileri (1957) 3', Klaani traileri (1984) 3', Jäähyväiset presidentille traileri (1987) 2', Ihmiselon ihanuus ja kurjuus traileri (1988) 3', Väinö Linna lähikuvassa (1962) 11'. Yht. n. 94 min

T E R V E T U L O A !

Tampereen elokuvajuhlien palkitut

Grand Prix:
Pjotr Sapegin, Gjennom mine tykke briller, Norja 2004.
Kansainvälinen kilpailu, paras fiktio:
Hye Jung Um Jeul-Geo- Wun Wori-Jib
Paras animaatio:
Chris Landreth, Ryan, Kanada 2004)
Paras dokumentti:
Ken Wardrop, Undressing My Mother (2003)
Erikoismaininta kansainvälisessä kilpailussa.
Bill Plympton: Guard Dog (2004)
Suomalainen kilpailu, alle 30 min:
Mika Taanila, Optinen ääni (2005)
Suomalainen kilpailu, yli 30 min:
Pirjo Honkasalo, Melankolian 3 huonetta
Lyhyen sarjan erikoispalkinto:
Kari Juusonen, Syntymäpäivä (2004)
Lyhyen sarjan erikoismaininta:
Arto Tuohimaa, Perkele (2004)
Pitkän sarjan erikoispalkinto:
Veikko Aaltonen, Paimenet, 2004
Erikoismaininta pitkässä sarjassa:
Lotta Kupiainen, Caasha (2004)
The Jameson Short Film Award:
Simo Koivunen, Samppa Kukkonen ja Sara Wahl, Yövuoro, (2004)
The Kodak Resource Award:
Vesa Taipaleenmäki, kuvauksesta elokuvassa Varis, 2004
Nuorisojuryn palkinto:
Tiia Jaakkola, Suurin niistä on rakkaus, 2004
Risto Jarva -palkinto:
Mervi Junkkonen, Hiljainen tila (2005)

Yleisön palkinnot:
Jonas Geirnaert, Flatlife (2004), ulkomaiset
Mika Lehtinen, Arvon veli (2004), suomalaiset

Pelikaanimies De Niron ja Scorsesen festivaalille

Elokuvasäätiö tiedottaa:

Pelikaanimies De Niron ja Scorsesen festivaalille

Liisa Helmisen ohjaama Pelikaanimies aloittaa Yhdysvaltain valloituksen maineikkaalla Tribeca Film Festivalilla, joka pidetään New Yorkissa 21.4.–1.5.2005. Festivaalin ovat perustaneet Robert De Niro, Jane Rosenthal ja Martin Scorsese. Pelikaanimies on valittu Tribecan Family Festival -sarjaan.

New Yorkista Pelikaanimies jatkaa Newport Beach Film Festivalin kilpailusarjaan länsirannikolle, vajaa 50 kilometriä Hollywoodista.

Parasta aikaa ”Monsieur Pélican” kilpailee Montrealissa ja huhtikuussa se ottaa osaa Toronton Sprockets-lastenelokuvafestivaalin kilpailuun.

Pari viikkoa sitten saksankielinen Pelikaanimies sai innostuneen vastaanoton Berliinin elokuvajuhlien Kinderfilmfestissä, mikä on poikinut elokuvalle runsaasti kyselyjä myös muilta kansainvälisiltä festivaaleilta.

Myös kotimaassa Pelikaanimies on valloittanut katsojien sydämet: tähän mennessä se on koonnut elokuvateattereihin jo 92.398 katsojaa – ja menestys jatkuu. Ruotsissa elokuva lähti teatterilevitykseen 25. helmikuuta ruotsiksi puhuttuna.

Pelikaanimiehen on tuottanut Hanna Hemilä ja se on suomalais-ruotsalainen yhteistuotanto. Suomalainen tuotantoyhtiö Lumifilm Oy on aiemmin tuottanut mm. kansainvälisesti palkitut ja levitetyt animaatioelokuvat Turilas & Jäärä ja Urpo & Turpo sekä Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä kertovat dokumenttielokuvat Tove ja Tooti Euroopassa ja Haru, yksinäisten saari.

Ruotsalainen yhteistuottaja Anita Oxburgh Migma Filmistä on kansainvälisesti arvostettu elokuva-alan vaikuttaja. Pelikaanimiehen kansainvälisestä myynnistä vastaa NonStop Sales.

Elokuvan tuotantoa ovat rahoittaneet Suomen elokuvasäätiö, Nordisk Film och TV fond, Svensk Filminstitut, Svenska kulturfonden ja Eurimages. YLE TV2 ja FST sekä Islannin televisio RUV ovat ennakko-ostaneet elokuvan. Suomen kulttuurirahasto, Valtion elokuvataidetoimikunta ja Media Plus ovat tukeneet hankkeen ennakkosuunnittelua. Elokuvaa levittää Suomessa ja Ruotsissa Buena Vista International.

Lisätietoja:
Suomen elokuvasäätiö: Satu Elo, (09) 6220 3020, satu.elo@ses.fi
Tuottaja Hanna Hemilä, 0400 512 205, hemila@lumifilm.fi
Toimistosihteeri Outi Gaib, 040 5139957, lumifilm@lumifilm.fi
http://www.lumifilm.fi/
http://www.pelikaanimies.fi/


Satu Elo
tel. +358 9 6220 3020
fax +358 9 6220 3060
satu.elo@ses.fi
http://www.ses.fi/

Elokuvamenestystä maailmalta

KUUBAN VALLOITTAJAT JA FATA MORGANA VISIONS DU REEL -FESTIVAALIN PÄÄKILPAILUSARJAAN

Arto Halosen ohjaama Kuuban valloittajat (91 min, 2005) sekä Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin Fata Morgana (59 min, 2005) on valittu Sveitsin Nyonissa pidettävän Visions du Reel -festivaalin pääkilpailusarjaan. Festivaalin pääkilpailusarjaan valittiin 15 elokuvaa. Hakijoita oli 1200.

Visions du Reel luetaan yhdeksi merkittävimmistä dokumenttielokuviin keskittyväksi festivaaliksi Hollantilaisen IDFA:n sekä Kanadalaisen Hot Docs -festivaalin ohella. Vision du reel -festivaali on toiminut vuodesta 1969 lähtien ja se järjestetään tänä vuonna 18.-24.4.2005.

Festivaalin muihin erikoissarjoihin valittiin Suomesta Erkko Lyytisen Kainuun tähti (Regards Neufs), Reetta Aallon Durotshka (Regards Neufs), Thomas Palmesin Säädyllinen tehdas (Investigations) sekä Mika Kaurismäen Brasileirinho (Tendences).

Edellisvuonna festivaalin kilpailusarjassa oli Suomesta mukana Mika Koskisen dokumenttielokuva Ravintola Pekingissä.

Kuuban valloittajat kertoo amerikkalaisten autojen kautta Kuuban historiasta ja sen merkittävistä vaikuttajista kuten Che Guevarasta ja mafiajohtaja Meyer Lanskysta. Näitä suuria nimiä yhdistää tässä päivässä mestarillinen automekaanikko Maximiliano Artiguet, jonka suurta rakkautta amerikkalaisiin autoihin ja ammattiinsa varjostaa uhkaava sokeus.

Elokuva on parhaillaan elokuvateatterilevityksessä Helsingissä (Forum 5) sekä Turussa (Kino-Thalia).

Elokuvan pääkuvaajana on toiminut Jari Pollari ja säveltäjänä Tuomas Kantelinen. Elokuvan tuotantoyhtiö on Art Films production Oy.

Fata Morgana kertoo Beringinsalmen rannalla asuvien tsuktseista, sekä heidän kulttuurin eloonjäämiskamppailustaan, kun heidän oma kieli sekä vahvoihin myytteihin ja taruihin pohjautuva maailmankatsomus on alkanut rappeutua venäläisten tullessa paikalle omine tapoineen.

Elokuvan kuvaajana on toiminut Johannes Lehmuskallio. Musiikista on vastannut Tuomas Laurinen ja animaatioista Katariina Lillqvist. Tuotantoyhtiö on Giron Filmi Oy.

Sekä Kuuban valloittajat että Fata Morgana nähdään myös 9.3. alkavilla Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisessa kilpailusarjassa.

Tietoja festivaalista:
http://www.visionsdureel.ch

Lehdistökuvat:
Kuuban valloittajat: www.kuubanvalloittajat.com
Fata Morgana: Suomen elokuvasäätion kautta/Aretta Vähälä (09-6220300)

Honkasalon Melancholialle Grand Prix Zagrebissa

Tässäpä Suomen elokuvasäätiön tuore tiedote. Näin pysyttelemme blogeissa edellä tiedotusvälineitä...

Festivaalit taistelevat Melancholiasta

Pirjo Honkasalon viime syksynä ensi-iltansa saanut elokuva Melancholian 3 huonetta on voittanut pääpalkinnon Kroatian kansainvälisellä Zagreb Dox -dokumenttielokuvafestivaalilla (21.–26. helmikuuta). Juryn lisäksi myös yleisö ihastui elokuvaan: sen kaikki esitykset myytiin loppuun ja katsojia kertyi yhteensä 6500. ”Nämä 6500 kroatilaiskatsojaa todella tietävät, mitä on elää vihassa ja raunioissa”, Honkasalo kommentoi elokuvansa menestystä. ”Tämä on ikään kuin silminnäkijöiden tunnustus, että elokuva ei ole falski.”

Samaan aikaan viitisenkymmentä festivaalia eri puolilla maailmaa on kiinnostunut Melancholiasta. Parhaillaan elokuva osallistuu Adelaiden elokuvajuhlille Australiassa. Seuraavaksi se nähdään Argentiinassa Mar del Platan festivaalilla, joka kuuluu A-luokan festivaaleihin muun muassa Cannesin, Venetsian ja Berliinin rinnalla. Mar del Platassa elokuva kilpailee yhdessä näytelmäelokuvien kanssa festivaalin pääsarjassa. Tammikuussa Melancholian 3 huonetta osallistui Sundance-festivaalille Yhdysvalloissa ja varmisti siten teatterilevityksen Yhdysvalloissa. Samalla elokuva sai kymmeniä kutsuja amerikkalaisille festivaaleille. Muun muassa MoMA ja merkittävä Film Forum New Yorkissa haluaisivat elokuvan kevään ohjelmistoonsa. Myös korkeatasoinen kanadalainen festivaali Hot Docs Torontossa on hiljattain vahvistanut elokuvan valinnan kilpailusarjaansa.

Saksassa Melancholiaa pääsee pian katsomaan myös festivaalien ulkopuolella: elokuva tulee elokuvateatteriensi-iltaan Berliinissä 23.3. Myöhemmin keväällä Melancholia valloittaa Ranskan teatterit kymmenen kopion voimin.

Huhtikuun alussa Thessalonikin Images of the 21st Century elokuvafestivaali osoittaa kunniaa Pirjo Honkasalon koko dokumenttituotannolle. Kreikassa ohjaajalle luovutetaan palkinto, joka on aikaisemmin ojennettu muun muassa David Mayslesille, Johan van der Keukenille ja Stefan Jarlille. Festivaali julkaisee myös kirjan ohjaajan elokuviin liittyvistä artikkeleista. Thessalonikissa Pirjo Honkasalo vetää lisäksi mestariluokkaa.

Suomessa Melancholian teatterilevitys jatkuu paraikaa Oulussa. Helsingissä elokuva palaa valkokankaille lähiaikoina.

Melancholian 3 huonetta -elokuvan on tuottanut Kristiina Pervilä, Oy Millennium Film Ltd ja se on televisioyhtiöiden ja elokuvainstituuttien rahoittama monikansallinen yhteistuotanto.

Lisätietoja:
www.zagrebdox.net

Suomen elokuvasäätiö
Satu Elo
satu.elo@ses.fi
puh. (09) 6220 3020

Dokumentin ytimessä 19: Sodan naiset ja lapset

Uusi versio eilisestä tekstistä, kun elokuvia tuli lisää ja virheitä löytyi enemmän kuin tarpeeksi. Siis huomenna keskiviikkona klo 17 Orionissa Eerikinkatu 15. Kantakortti 4 euroa, esitysmaksu 3,5 euroa. Kantakortti on voimassa 6 kk.

Suojeluskuntain kansainväliset hiihtokilpailut Kuopiossa 1937
Internationales Skilaufen der Schutzwehr in Suomi 1937

Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Filmitarkastus: A-852 – S – 280 m / 10 min. Esitetään Betacam-videona.

Suojeluskuntajärjestö oli jo perustamisestaan lähtien vuonna 1918 ottanut yhdeksi keskeiseksi toimintamuodokseen urheilun. Maanlaajuisena ja varakkaana järjestönä – ampumaratojen, urheilukenttien ja hyppyrimäkien rakentaminen kuului sen ohjelmaan – sillä oli suuri vaikutus kaupunkien ohella myös maaseudulla. Sen yliesikuntaan perustettiin erityinen urheiluosasto everstiluutnantti Kustaa Levälahden johdolla. Levälahti siirtyi 1930-luvun puolivälissä Pääesikuntaan liikuntakasvatusvastaavaksi, ja hän oli myös Suomen olympiakomitean puheenjohtaja silloin, kun Suomi haki vuoden 1940 kisoja.

Erityisesti suojeluskuntaurheiluun kuuluivat ampumaurheilu, hiihto, ampumahiihto, mäenlasku, maastojuoksu, suunnistus ja pesäpallo, jonka kehittäjä Lauri "Tahko" Pihkala oli järjestön tunnettuja toimijoita. Merkittävintä toiminta oli juuri hiihtourheilun parissa. Termi murtomaahiihto otettiin käyttöön sen jälkeen, kun hiihtokilpailut siirtyivät tasamailta mäkiseen luontoon. Ampumahiihto oli kymmenien tuhansien suojeluskuntalaisten harrastus ja partiohiihto, yhdistetty ja mäenlasku olivat muita keskeisiä talvisen toiminnan muotoja.

Toiminta ei ollut vain kilpaurheilua, sillä erilaiset laturetket ja prosenttihiihdot valjastivat väestöä laajemminkin liikunnan ja fyysisen harjoituksen pariin. Suosiota kuitenkin vähensi se, että suojeluskuntaurheilussa painotettiin suoranaisia sotilasurheilulajeja 1930-luvun mittaan.

Sotilaallistamisen toteuttajana – käytännössä se tarkoitti muutosta ryhmä- ja sotilastaitokilpailujen suuntaan - toimi kapteeni Pihkala. Muutokseen kuuluivat myös esteratojen rakentaminen ja sotilastaitokilpailujen järjestäminen sekä puolustuslaitoksen harjoittelutilojen rakentaminen. Erilaisilla tempauksilla pyrittiin kiinnittämään huomiota myös puolustuslaitoksen ulkopuolella. Esimerkiksi vuonna 1938 puolustuslaitos tuki Lahdessa järjestettyjä hiihdon maailmanmestaruuskisoja.

Elokuva, jonka tekijätietoja ei ole saatavilla, kuvaa monipuolisesti suojeluskuntaurheilun talvisia kilpailumuotoja Kuopiossa maaliskuussa 1939. Läsnä ovat puolustusvoimain komentaja ja mm. diplomaattikuntaan kuuluvat ulkovaltojen sotilasasiamiehet.

Aikamme amatsooneja

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Adams-Filmi Oy. Tilaaja: Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS). Ohjaus, käsikirjoitus ja selostus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Frans Ekebom. Filmitarkastus: A-1304, 13.5. 1939 – S – 210 m, 8 min. Esitetään Betacam-videona.

Vuonna 1939 kotimaisten lyhytelokuvavalmistamojen lukumäärä kasvoi jo lähelle kahtakymmentä. Omassa sarjassaan tilauselokuvan tyyppejä kehittelivät Suomi-Filmi ja Aho & Soldan, molemmat lähes 300 elokuvan tuotantoluvuilla. Suomi-Filmi edistyi äänielokuvatekniikassa pisimmälle: toukokuusta 1935 sen lyhytelokuvat oli varustettu ääniraidalla. 1920-luvulta lähtien valtiovallan suojeluksessa toimi myös dokumenttielokuvan voimakaksikko Aho & Soldan. He osallistuivat Suomi-Filmin tavoin sotaan joutuvan sankarikansan elokuvallistamiseen, kuten osoittaa esimerkiksi Partiontia pakkasessa, joka kuvaa partiolaisnuorukaisten karaisemista sotilaallisesti organisoituun ja kurinalaiseen toimintaan elokuvassa.

Muiden yhtiöiden hankkeet tiivistyivät yksittäisiin kuvausprojekteihin. Tehtyään kaasunsuojeluun kodeille ja sen valtiattarille suunnatun kaasunsuojelufilmin Aikamme Amatsooneja, Adams-Filmi suunnitteli sadonkorjuuta myös henkisen viljelyn saralla, sillä se aikoi filmata Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistyksen ja SKR:n säätiön varoilla lyhytfilmien sarjaa "Kulttuuri ja me". Hanke jäi kuitenkin keskeneräiseksi ja vain osa suurhankkeesta toteutui.

ANKS, Akateemisen Naisten Karjala-Seura, oli yksi 1930- ja 1940-luvuilla elokuvia oman propagandansa ja asiansa tueksi valmistuttaneista naisjärjestöistä Suomalaisen Marttaliiton ja Lotta Svärdin ohella. ANKS ei ollut suuri järjestö, mutta sen 1500 jäsentä olivat sitäkin vaikutusvaltaisempia, vaikka järjestön väistämätön elitismi ja oikeistoradikalismi rajasivatkin suoran vaikuttamisen merkitystä ennen konsensusta tähänkin suuntaan luonutta sotaa.

Aluksi Akateemisen Karjala-Seuran alaosastona toiminut järjestö itsenäistyi vuonna 1938, koska se halusi toimia "paremmin naisluonnetta vastaavalla tavalla." Karjalaispakolaisten huollon piiristä toiminta järjestön toiminta oli laajentunut suomalaisuusasiaan, heimo-, rajaseutu- ja maanpuolustustyöhön. Naisylioppilaat kantoivat kortensa kekoon myös työpalvelussa, mikä tarkoitti konkreettista apua työväestön kotien usein ankeissa oloissa.

Martat, lotat ja akateemisten naisten jäsenyydet eivät olleet keskenään ristiriidassa. Jo vuonna 1938 ANKS saattoi ilmoittaa olevansa sataprosenttinen lottajärjestö. Yhteistyöhalua todistaa sekin, että martat ja lotat levittivät myös Aikamme Amatsooneja –elokuvaa omien järjestöjensä piirissä.

Väestönsuojelu ja erityisesti kaasusuojelu oli ollut ANKS:n toiminnassa keskeistä vuodesta 1934 lähtien. Väestönsuojelutilaisuudet, tempaukset ja propaganda olivat esillä säännöllisesti, eikä elokuva muuttanut käytäntöjä. Sitä esitettäessä tilaisuuteen liitettiin varsin usein myös esitelmä. Silti Aikamme Amatsooneja muodosti ANKS:n toiminnassa kohokohdan, mitä osoittaa käytetty mainoslause: "Neljäs valtiomahti, elokuvat oli lopullisesti alistettu palvelemaan ANKS:n tarkoitusperiä." Elokuva kiersi koko kesän ja syksyn 1939 ympäri maata.

Adams Filmi toimi filmin valmistamisessa ripeästi kokeneen tekstinikkarin ja lyhytelokuvaprojekteissa usein työskennelleen Reino Hirvisepän johdolla. Filmintekoa valmisteltiin vain neljä tuntia ja itse filmaus, jonka suoritti jo 1910-luvulla kuvaamisen aloittanut Frans Ekebom, vei yhden illan ja yön. "Filmiä esitettiin ennen kuin filmin pääosan esittäjä oli tajunnut muuttuneensa medisiinarista elokuvatähdeksi", järjestön jäsenlehti luonnehti prosessin nopeutta.

Elokuva liittää maanpuolustustyön suoraan taistelujen maailmaan: "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutua turvaamaan." Ero miehiseen maailmaan on selvä. Naisten epäsotilaallisuus – sotaan liittyvän työnjakoajatuksen mukaisesti – tulee esille korostetulla tavalla myös elokuvan visuaalisessa: kattilan käyttäminen kypäränä on nerokas hätäratkaisu pakkotilanteessa, mutta samalla se on käsikirjoittajan sukupuolittavaa hurttia huumoria toiminnan amatöörimäisyydestä, mikä näkyy yhtä selvästi myös mm. naisten marssikohtauksista.

Sukupuolitettu työnjako ja yhteistoiminnan korostus on tietysti ymmärrettävä myös laajemmassa kontekstissaan: hyvän ja onnellisen elämän lisäksi ne takaavat kansakunnan hyvinvoinnin. Järjestö propagoi tästä näkökulmasta myös itseään: kansakunnan toiminta on järjestäytynyttä niin, että juuri järjestöihin kuuluminen luo mallin oikeasta yhteisöllisyydestä. Elokuva korostaa kollektiivisuutta, jolla on omat kannuksensa jo ansainneet johtajansa.

Poikien työpalveluleiri

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Valtion tiedoituslaitos. Ohjaus, käsikirjoitus ja selostus: Topo Leistelä. Kuvaus: Eino Mäkinen, Kalevi Lavola. Filmitarkastus: 1942 – S – 260 m / 9 min. Esitetään Betacam-videona.

Valtion tiedoituslaitoksen kuvaosasto toimi aktiivisesti dokumentti- ja lyhyelokuvien valmistajana vuoden 1942 loppuun asti, jolloin Finlandia-kuva sai tehtäväkseen siviilimaailman tallentamisen Finlandia-katsauksiinsa ja dokumenttielokuviinsa. Asemasodan tilanteessa puolustusvoimat halusi jyrkästi keskittyä yksinomaan sotilaalliseen maailmaa tarkoituksenaan muistuttaa, että sota jatkui.

Sodan ajan tärkein työpalvelun muoto oli se prosessi, jossa naiset siirtyivät sotatarviketeollisuuteen, sotatyörintamalle. On arvioitu, että kaikkiaan naisia työskenteli Suomen sotatarviketeollisuudessa 70 000 – 95 000. Naisten osuus teollisuudessa työskentelevistä oli korkeimmillaan eli hiukan yli puolet työvoimasta vuonna 1943. Tämän työpalvelun muodon suomalainen lyhytelokuva jätti käytännöllisesti katsoen kokonaan huomioimatta julkaistussa filmiaineistossa.

Sukupuoleen katsomatta 18-65 –vuotiaiden kriisiaikoja koskeva työvelvollisuus oli sisällytetty lakiin jo ennen talvisotaa toukokuussa 1939. Jatkosodassa työhön velvoitettujen piiriä yhä laajennettiin. Kannusteesta kävivät elintarvikekortit, jotka määräytyivät osittain työpanoksen mukaan. Suojeluskuntalaiset ja lotat ohjattiin muihin maanpuolustustehtäviin hieman myöhemmin annetuilla säännöksillä. Tällaisen työhön kannustavan ja velvoittavan kansalaiskasvatuksen kohteina olivat myös nuoret pojat. Vuonna 1942 valmistunut elokuva kuvaa monipuolisesti toimintoja poikien vapaaehtoisella työpalveluleirillä.

Topo Leistelä korostaa selostustekstissään työpalveluleirien eroja vuonna 1942 perustettuihin Työpalvelukeskuksiin nähden. Työleirin "työpojat sitoutuvat suorittamaan työpalvelua kuuden kuukauden ajaksi maan ja kansan hyväksi, saamatta korvaukseksi muuta kuin vapaan ja tarpeellisen huollon ja pienen päivärahan taskurahaksi kuten sotapalveluksessakin."

Työpalvelukeskukset sen sijaan saivat perustansa työpalvelulaista. Se tosin rajasi alle 18-vuotiaat piirinsä ulkopuolelle, mutta vuoden 1942 uudistuksen jälkeen sitä nuoremmatkin saattoivat osallistua työpalveluun niin halutessaan. Näitä työpalvelun suorittajia kuitenkin sitoi työpalvelulaki, joka saattoi olla laiminlyöntien sattuessa hyvinkin tiukka. Tämän työpalvelun vapaaehtoisuus siis päättyi työhön ilmottautumiseen.

Nuoret nähdään erinäisten marssiryhmien ohella muokkaamassa peltoa, lapioimassa ojaa, salaojittamassa, raivaamassa metsää, sahaamassa, korjaamassa viljaa, palontorjunnassa, urheilemassa ja voimistelemassa, mutta myös harjoittelemassa sotaa varten. Päätösjakso yhdistää mukaan myös kirkon.

Työ kutsuu tyttöjämme

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Filmitarkastus: 1632 – S – 210 m / 7 min. Esitetään Betacam-videona.

Maaseudun tyhjennyttyä rintamalle menneistä miehistä tuli ajankohtaiseksi järjestää työpalvelutoiminnan puitteissa mahdollisuus niille kaupunkilaisille, jotka olivat halukkaita työskentelemään maaseudun töissä.

Toimintaa organisoi Tyttöjen työpalvelukeskus. Poikien tavoin tytötkin tekivät puolen vuoden sitoumuksen "oppimaan työn iloa, vahvistumaan ja voimistumaan." Siirtymä maaseudulle merkitsi samalla sitoutumista "ulkonaisestikin työtytöiksi." Kuukauden koulutuksen jälkeen tytöt määrättiin "ulkopalveluun", jossa he tekivät "äidin sijaisina" kaikkia mahdollisia "perheenäidin tehtäviä". Kollektiivin henkeä tyttöihin ja elokuvan katsojiin ajettiin omaperäisen suomalaisen talkoo-käsitteen konkretisoimisella.

Näine määritteineen elokuvan esittämä sodan työnjakoon kuuluva erottelu on ilmiselvä. Kun poikien työpalvelu oli hengeltään ja asenteeltaan korostetusti sotilaallista, tyttöjen työpalvelun ympäristö määrittyy mahdollisimman pitkälle kodinoloiseksi. Kuitenkin kollektiivinen työ ja yhteiset voimistelu- ja tanssiesitykset Haikon kartanon pihalla osoittavat voimaa saatavan myös kollektiivisuudesta.

Suomi-Filmi hyödynsi teemaa seuraavana vuonna Valentin Vaalan ohjaamassa fiktiossa Tositarkoituksella, jossa työpalvelun kaltainen hankala aihe piilotettiin yleisromanttisen juonen alle. Reaktiot olivat varmasti odotettuja kovempia: Suomen Sosialidemokraatin Toini Aaltonen kirjoitti, että "tuntuu sentään uskomattomalta että kaupunkilaisneitonen … saattaa olla niin kanamaisen typerä ja tietämätön alkeellisimmissakin maa- ja kotitaloutta koskevista kysymyksistä". Uuden Suomen nimimerkki S. S. puolestaan paheksui lähes samoin sanoin, että "kaupunkilaisuutta filmissä edustaa täydellinen ja pöyristyttävä pintapuolisuus ja tietämättömyys alkeellisimmista elintärkeistä asioista, eikä kaupunkilaistyttöjen maatalousharrastuksena ole mikään muu kuin halu saada verkkoonsa rikas ja komea maatilanomistaja."

Sotilaspoikia
Puolustusvoimain katsaus nro 34

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomen Puolustusvoimat. Helsingin ensiesitys: 1.3. 1942. Kuvaus: Felix Forsman, Uno Pihlström, Eino Heino, Eino Itänen. Filmitarkastus: A-1643 – S – 360 m / 14 min. Esitetään Betacam-videona.

Vuonna 1941 perustettu valtakunnallinen nuorisojärjestö Sotilaspojat jatkoi itsenäisyyden ajalta tuttujen Suojeluskuntien poikaosastojen toimintaa. Sotilaspoikien järjestöllisenä tehtävänä Suojeluskunnissa oli palvella mm. suojeluskuntien esikunnissa ja virastoissa lähetteinä, mutta joskus heille sälytettiin tehtäviä, joissa he esiintyivät aseistautuneina. Sodan sytyttyä monet sotilaspojista lähtivät vapaaehtoisena rintamalle erilaisiin tehtäviin.

Sotilaspoikia ei kuitenkaan näytä näitä järjestöllisiä piirteitä vaan syöksyy lumiseen Helsinkiin, jonka sota-ajan talville tyypillisiä katunäkymiä esitellään korostamalla niiden erikoislaatuisuutta rauhanajan katukuvaan. Helsingin kaduilla vikkelästi liikkuvia nuorukaisia seuraamalla selviää, että sotilaspoikien tulevaisuuden ytimessä on maanpuolustus; elokuva painottaa, kuinka "sotilaspojistamme kasvaa uusi reipas soturipolvi, jonka ei tarvitse hävitä tulevaisuuden taisteluissa." Esityksen sotilaallinen painotus johtuu epäilemättä paitsi sodan propagandatavoitteista myös puolustusvoimien katsausten sotilaallisella luonteella.

Poikatoiminnan suorat kytkökset sodan taisteluihin olivat tarpeen, jotta katsausten sotilaallinen perusta tulisi täytetty. Valmistumisaikanaan tällaisessa nuorisotyön ja militaarisen käytännön rinnastamisessa ei nähty pienintäkään ristiriitaa.

Elokuvan varhainen tekoaika selittää Sotilaspoikien tavan kytkeä varhaisnuoret harvinaisen selkeäsanaisesti suoraan sodan tarpeisiin: "Nämä reippaat miehenalut ovat kuulun armeijamme reimaa jälkikasvua, jotka suorittavat maanpuolustusosuuttaan sellaisissa tehtävissä, joihin heidän taitonsa riittävät." Sellaiseksi tehtäväksi kelpaa armeijan hyväksi toimeenpantu romunkeräys, joka notkeasti kytketään sodan todellisuuden propagandistisiin muotoihin: "Vaikka armeijamme on rutkasti kerännyt ryssän romua, ei lisä koskaan pahaa tee." Keräyspalkkiona pojille annetaan marsalkka Mannerheimin valokuva.

Elokuvan loppupuolen voimistelunohjaajakoulutus kytketään sotaan ensin velvoittavuutena, jonka taustan muodostavat soturikansan kansainvälisesti tunnetut urheilulliset menestykset: "Koulun penkillä istuvat opiskelijat tekevät harrasta työtä tarkkaavaisina ja oppivaisina tietäen ja muistaen, että maailman ihailun herättänyt ruumiinkunto velvoittaa. Kun oppitunnilta siirrytään ulos käytäntöön "elävän nuorukaismateriaalin pariin", elokuva kehottaa sananlaskun mukaisesti vääntämään vitsaa jo nuorena. Juuri siksi sotilaspojat saavat oikeiden sotilaiden tapaan "heti alussa oppia ojennukset, suorat rivit ja muut hienoudet".

Lottatyttö
Puolustusvoimain katsaus nro 80

Suomi 1944. Tuotantoyhtiö: Suomen Puolustusvoimat. Ohjaus ja kuvaus: Reino Tenkanen. Käsikirjoitus: Irmeli Vuorenjuuri. Selostus: Veikko Itkonen. Filmitarkastus: 1857 – S – 376 m / 15 min. Esitetään Betacam-videolta.

"Mainehikkaiden lottiemme pienet sisaret, lottatytöt, muodostavat Lotta Svärd-järjestön tyttöosastoina maamme suurimman tyttöjärjestön. 'Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaani', on lottatyttöjen reipas tunnuslause, jota he tahtovat noudattaa lähinnä omassa ympäristössään, kodin, koulun ja työpaikan piirissä. Säännöllisesti kokoontuvat lottatytöt kokouksiin ja työiltoihinsa, joissa he iloisen puuhailun ja ohjelmansuorituksen ohella saavat arkisessa elämässä tarvittavia opetuksia ja tietoja. Työiltaan on tuotu kotoa korjaamisen tarpeessa olevia vaatteita. Neulat ja langat ovat ahkerassa käytössä, mutta onpa parsimista ja paikkaamistakin", Irmeli Vuorenjuuren käsikirjoitusteksti luonnehtii esiteltävänä olevaa nuorisotyön muotoa sota-olosuhteissa vuonna 1944.

Lotta Svärd-järjestön puheenhjohtaja Fanny Luukkosen kehoituksesta valmistettu Puolustusvoimain katsaus nro 80 kuvaa Lotta-Svärd järjestön nuorisotyötä, toisin sanoen "pikkulottia" työtehtävissä kotipiirissä tai kotirintamalla, kuten ajan oma ilmaus siviilimaailmaa usein luonnehti, mutta myös "reippaana ja iloisena" lottatyttöjen virkistysleirillä.

Elokuvaan on mahdutettu myös arvovaltaisia toiminnan suojelijoita, sillä tytöt tapaavat presidentti P. E. Svinhufvudin ja elokuva esittelee myös leirillä vierailevan Lotta Svärdin puheenjohtajan Fanny Luukkosen. Elokuvan musiikkina on käytetty lottatyttöjen suosimia lauluja.

Ohjaaja Reino Tenkanen (1899-1995) oli tullut mukaan vastaperustettuihin pääesikunnan tiedotuskomppanian joukkoihin sotilaselokuvaajaksi eli TK-kuvaajaksi. Sodan aikana hänen on laskettu kuvanneen 12666 metriä eli hieman vajaa 18 tuntia filmiä. Työsuorituksena se oli kaikista TK-kuvaajista kolmanneksi eniten, sillä vain Eino Itänen ja Kalle Peronkoski ehtivät enempään.

Sodan jälkeen Reino Tenkasen kesäasunto Espoon Lippajärvellä toimi eversti Heikki Parkkosen pyynnöstä Päämajan filmiarkiston väliaikaisena piilopaikkana. Tenkasen lottana toiminut vaimo siunasi tapahtuman, vaikka pelkona oli valvontakomission rangaistus, jos tapahtuma olisi tullut ilmi. Sinkkiarkkuihin sijoitettu, 40000 metriä filmiä ja kaikkiaan kuusi tonnia painava arkisto piilotettiin väliaikaisesti syyskuussa 1944. Aineisto pilasi painollaan heiveröisen asunnon, mutta elokuvat säästyivät tuholta.

Armeijan omiin filmivarastoihin jätettiin vain uutiskatsausfilmit sekä venäläisiltä saadut sotasaalisfilmit. "Žhadov vähän ihmetteli filmien vähyyttä, mutta hyväksyi niiden sisällön. Hän kiinnostui onneksi sotasaalisfilmeistä, jotka Suomessa oli liimattu uudelleen. Ne venäläiset veivät ja olivat tyytyväisiä, kun filmit oli laitettu Suomessa parempaan kuntoon", Tenkanen muisteli vuonna 1993 Keski-Uusimaa -lehden Anu Tuomisen haastattelussa.

Rivilotta
Frontlottan

Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Puolustusvoimat, Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Turo Kartto. Skenaario: Mika Waltari. Suunnittelijat: Valma Kivitie, Eino Mäkinen. Selostusteksti: Lars H. von Willebrand. Selostus: Lars H. von Willebrand, Irma Seikkula, Veikko Itkonen. Kuvaus: Kalle Peronkoski, Felix Forsman, Eino Heino. Äänitys: Pertti Kuusela, Kurt Vilja, Hugo Ranta. Leikkaus: Felix Forsman, Veikko Sukanen. Musiikki: Jussi Blomstedt. Laulut: Lottalaulu, säv. Heikki Klemetti. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Helsingin ensiesitys: 15.6. 1943 Messuhallissa. Teatterilevitys: Finlandia-Kuva. Filmitarkastus: A-1775 – S – (2500 m) / alun perin 91 min, negatiiviaineistoa säilynyt 33 min, josta leikattu esitettävä kokonaisuus 17 min. Esitetään Betacam-videolta.

"Tiettävästi on ainakin yksi tilaisuus, mistä juhlapuheetkaan eivät liioittele", avasi TK-mies Matti Kurjensaari Lotta Svärd –lehdelle 1942 kirjoittamansa artikkelin "Anna-Liisan armeijakunta ja Helenan rykmentti". "Silloin kun rintamamiehet kiittävät lottia heidän työstään. Nämä puheet ovat lyriikkaa ja maailmankirjallisuutta, sillä ne tulevat suoraan sydämestä. Tosin ne ovat harvinaisia ja karuja, mutta pidetäänhän niitä sentään niin usein, että lotatkin joskus saavat kuulla kunniansa. Ja se kunnia on korkea ja suuri. Järjestö ei ole suotta maailmankuulu. Suomalainen on keksinyt vastakeinon kaikenlaisille aseille, suurmobilisaatioille ja totaaliselle sodalle. Se on lotta."

Jatkosodan (1941-44) aikaisista kauniista sanoista huolimatta suomalainen elokuva ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta liiemmin hyödyntänyt lotta-aiheita ennen 1990-luvun tulkintoja. Syy vaikenemiseen oli yksinkertainen: Lotta Svärd –järjestön lakkauttaminen 23.11. 1944, koska se oli Suomen hallituksen mielestä "liian lähellä" jo kuun alussa välirauhan sopimukseen nojaten lakkautettuja Suojeluskuntia.

Ajatus tavallista enemmän voimavaroja vaativasta lottaelokuvasta oli elänyt jo sodan alusta lähtien. Puolustusvoimien elokuvatoiminnassa pitkään johtajana toimineen Martti Uosukaisen mukaan skenaarion elokuvaan kirjoitti Mika Waltari ja elokuvan suunnitteluun osallistuivat mm. toimittaja Valma Kivitie ja VTL:n kuvaosaston apulaisosastopäällikkö Eino Mäkinen.

Lottatoiminta oli yksi niistä elokuviksi sopivista teemoista, jotka kirjattiin myös Olavi Linnuksen Päämajan kuvaosastolle valmistamaan muistioon 6.11.1942, kun taisteluaiheiset elokuvat eivät enää asemasodan luonteen vuoksi olleet mahdollisia. Sotatoimien ja etenemisen myötä oli ollut mahdollista rakentaa yhtenäisiä ja kiinteitä lyhytelokuvia. Nyt armeija halusi viestiä suomalaisille mahdollisimman selvästi, että sota oli yhä käynnissä, vaikka katsaukset muuttuivatkin "vähemmän sotaisiksi". Linnuksen perustelu oli sinällään selvä. Puolustusvoimien katsauksien katsottiin dokumenttielokuvien tavoin "lähentävän taistelu- ja kotirintamaa toisiinsa", minkä vuoksi "katsauksien kokonaan lopettaminen tällä hetkellä ei ole suotavaa".

Sopivia tulevia katsausaiheita olivat Linnuksen mukaan lääkintäelokuva, rautatiet, eläinlääkintä, purjelento, motorisointi ja taistelukoulutus, jotka myös muodossa tai toisessa toteutuivat. Katsausten lisäksi oli tarpeen tehdä dokumenttielokuvia, joiden aiheina Linnus mainitsi sotateollisuuden, lotat, sotavankileirit ja kaukolentotoiminnan.

Käytännössä katsausten määrä väheni radikaalisti, sillä vuonna 1943 niitä valmistui vain 10. Linnuksen ehdotus ei toteutunut sellaisenaan, sillä armeija kieltäytyi jyrkästi ottamasta puhtaita siviiliaiheita omiin katsauksiinsa. Siviiliaiheet jäivät niitä varten perustetun Finlandia-kuvan Finlandia-katsauksiin, jotka samalla korvasivat siviilimaailmaa filmille aiemmin taltioineen Valtion tiedotuslaitoksen näkymät. VTL:n oma elokuvatoiminta höylättiin pois sodan talouteen liittyvänä säästötoimena.

Puolustusvoimain katsauksissa vuosina 1941-44 Lotta Svärd –järjestöä sivuttiin useinkin lähinnä kuvakertomuksina järjestön johtotason esiintymisissä, ja vasta sodan kääntyessä loppupuolelleen vuonna 1944 ilmestynyt Puolustusvoimien katsaus nro 80 keskittyi täysin lottien toimintaan. Se valmistui järjestön keskusjohtokunnan ja rajatoimistojen myötävaikutuksella. Näytelmäelokuvista lottateemaa käsitteli laajasti vain Orvo Saarikiven Suomen Filmiteollisuudelle tekemä Tyttö astuu elämään. Sen tuottaja T. J. Särkkä veti markkinoilta heti sodan päätyttyä, eikä sitä ole sen jälkeen esitetty.

Kesäkuussa 1943 markkinoille saatettu Rivilotta oli siis ainoa sota-ajan laaja dokumenttielokuva aiheesta, vaikka esimerkiksi Puolustusvoimain katsaus 31, joka käsitteli ilmavalvontalottia, sivusi ajankohtaisella tavalla lottien työn yhtä puolta. Rivilotta sisälsi tarkastuspituutensa 2500 metrin puitteissa käytännöllisesti katsoen kaiken lotista kuvatun sota-ajan materiaalin, mutta hyödynsi vähäisessä määrin myös aiempaa materiaalia. Elokuvan alkutilanne on vuonna 1921 perustetun, parhaimmillaan 150 000 jäsentä käsittävän Lotta Svärd –järjestön 20-vuotisjuhlasta ja alkutekstien mukaan elokuva kuvattiin "talvella 1941-42 kaikkialla sotatoimialueella niin Karjalan kannaksella kuin kaukana pohjoisrintamalla." Elokuvan valmistuminen viivästyi siksi, että sen käsikirjoittaja ja ohjaaja Turo Kartto hukkui kesäisellä uimareissulla 19.7. 1942. Siksi hänen nimensä on alkuteksteissä varustettu ristinmerkillä. Elokuvan saattoi päätökseen leikkaaja Felix Forsman.

Aamulehdessä nimimerkki O. V-hl arvioi elokuvaa positiiviseen sävyyn heti tuoreeltaan:

"Se on omistettu hyvin tiiviisti lottien monipuoliselle ja tehokkaalle toiminnalle monissa eri muodoissaan. Lottatyön kaikki tärkeimmät ja sodan kannalta keskeisimmät työmuodot esitellään asiallisen suoraviivaisesti ja huolellisesti, niin että katselija saa hyvin selväpiirteisen ja täydellisen kokonaiskuvan järjestön työstä. Pääpaino on elokuvan nimen mukaisesti rivilotan toiminnan kuvauksessa etulinjoilta aina kotirintamalle saakka. Lottien työkunto, velvollisuudentunto ja uhrimieli huokuvat filmistä ilman liikoja pateettisia paisutuksia. Juuri tämä koruton asiallisuus onkin elokuvan kantavimpia ominaisuuksia, vaikkakin myös siinä piilee omat vaaransa. Rivilotta saavuttaa kaikin puolin tarkoituksensa".

Nimimerkin selostus, jossa leikiteltiin peitetysti toteutunutta propagandistisemman käsittelytavan puolesta, oli pääosin paikkaansa pitävä myös sisällönkuvauksena, sillä varsinaisista työsuorituksista vain sotilaiden ruumiiden pesu oli osoittautunut mahdottomaksi kuvata sota-ajan dokumenttiin. Ruumiiden pesu ei sopinut elokuvaan myöskään sävyltään: Rivilotan ytimessä on lottien muodostavan kollektiivin lempeyttä korostava ote, ja kaiken kaikkiaan sen käsittelytapa on idealisoiva kaikessa emootioita tuottavan naisellisuuden korostuksessaan. Tätä sensuroitua teemaa on Taru Mäkelä hyödyntänyt vaikuttavassa ja koskettavassa haastatteludokumentissaan Lotat (1995).

Rivilotta tulee määrittelleeksi naisten position suhteessa sotaan. Taisteluista vapautettujen naisten tärkein tehtävä on "vapauttaa" miehet taistelutehtäviin. Käytännössä naisten työ rinnastetaan mahdollisimman pitkälle kotiin liittyviin arkisiin askareihin. Se maanpuolustus, joka naisille määräytyy sota-ajan ja sitä edeltävän ajan elokuvien konstellaatiossa, on elämän, lasten ja kodin säilyttäminen äitiyden avulla. Se tosiasia, että kotirintaman työt olivat monipuolisia ja käsittivät usein myös ns. "miesten töitä", selittyy sota-ajan poikkeustilanteella.

Siten Rivilotan kuvaama lottien maailma jättää sivuun sodan aikana käyttöön otetun naisten yleisen työpalvelun. Muissakin sotien aikana julkaistuissa elokuvissa voidaan nähdä vain harvinaisia välähdyksiä siitä, kuinka naiset varsinaisten ase- ja ammustehtaiden tuotannon käsikranaattien, tykin ammuksien ja kiväärien tukkien valmistuksen ohella työskentelivät armeijan kysyntää täyttämään valjastetuissa elintarvike-, säilyke-, jalkine- ja kutomatehtaissa, jopa sellu- ja paperitehtaissa sekä sahoilla. Ilman naisten käsipareja ei olisi voitu tuottaa myöskään lentokoneen osia, viestikaapeleita, radioita, lapioita tai polkupyöriä.

Rivilotan ensiesitys oli Messuhallissa 13.6. 1943 yhdessä Karton Puolustusvoimain katsauksista kompiloiman leike-elokuvan Suomi taistelee I ja rautateihin keskittyneen puolituntisen Sota ja rautatiet –dokumentin kanssa. Sama kokonaisuus lähti kiertämään maata omissa dokumenttielokuvanäytöksissään, mutta menestys oli huono. Rivilotan katsojaluvut ovat alemmat kuin minkään muun pitkän elokuvan vuonna 1943, eikä sitä edes tuotu esitettäväksi esimerkiksi Lahteen, Poriin ja Turkuun. Saksaan Rivilotta kuitenkin myytiin.

Ehkä elokuvan huono markkinamenestys selittää sen, että elokuva ei näytä säilyneen alkuperäismitassaan. Puolustusvoimien arkistosta Suomen elokuva-arkiston hallintaan on siirtynyt kaikkiaan 91 minuuttisesta elokuvasta 33 minuuttia negatiivileikkausaineistoa, joka on esitettävässä muodossa typistynyt vajaan 17 minuutin mittaiseksi lyhytelokuvaksi. Originaaliaineistoa on lyhennetty normaalin leikkauskäytännön puitteissa: pitkistä kohtauksista on tehty lyhempiä, ja osat on rytmitetty toisiinsa. Varsinaista sisäistä sensuuria ei tiedetä harjoitetun muuten kuin jo mainitun ruumiinpesukohtausten osalta.

Elokuvan katoaminen tavalla tai toisella on aina miettimisen arvoinen asia. On selvää, että osa nyt käsillä olevan pitkän dokumentin negatiiviaineistosta on siirtynyt muihin sodan ajan ja ehkä jopa sodan jälkeisiin elokuviin, ja kun harvoja säilyneitä esityskopioitakin on mahdollisesti uudelleen leikattu, on Rivilotta alkuperäisessä muodossaan lakannut olemasta. Miten ja täsmälleen miksi elokuva on saanut nykyisen lyhyen muotonsa, ei ole tiedossa.

– Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 2.3.2005

Dokumentin ytimessä 17: Suomalainen taideteollisuus & muotoilu II

Nämä elokuvat voit nähdä Orionissa ke 16.2. klo 17.00

Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut IV osa
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Erkki Karu. Kuvaus: Eino Kari. Ääni: Hugo Ranta. VET 56/14.1.1933. 330 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.

Arabia 1932
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1932. Tuotantoyhtiö: Aho & Soldan. Alkuperäisaineiston toimittanut: Klaffi. Tuotanto: Seppo Kurko. Kuvaus: Björn Soldan. Selostus: Virpi Salin. Työryhmä: Greta Baltscheffsbij, Friedel Kjellberg, Torsten Nyman, Marjatta Pauloff, Toivo Pöyry, Wolmar Stolte. VET 17310/27.4.1932. 450 m / 16 min. Uudelleen tarkastettu: 12.1.1933. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.

Savi elää
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotanto: Valtion Tiedoituslaitos. Ohjaus, selostus: Topo Leistelä. Kuvaus, leikkaus: Felix Forsman. VET 1769/22.4.1943. 320 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.

Lasia
Glas
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi. Tuotanto: Felix Forsman. Ohjaus, kuvaus, leikkaus: Felix Forsman. Musiikki: Oskari Merikanto, Väinö Hallikainen. Selostus: Sakari Saarikivi. Selostaja: Carl-Erik Creutz. VET 2861/29.3.1949. 440 m / 16 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.

Triennale
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi. Tuotanto: Suomen Taideteollisuusyhdistys. Ohjaus: Heimo Palander. Kuvaus: K.-G. Roos. Musiikki: C.-J. Andersson. VET 7425/21.11.1957. 300 m / 11 min

Suomalainen muoto
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi. Tuotanto: Suomen Taideteollisuusyhdistys. Ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus: Ulf Bäckström. Kuvaus: Heimo Palander, Ulf Bäckström. Musiikki: Tauno Marttinen. Selostaja: Mauno Hyvönen. VET 10117/13.9.1960. 350 m / 13 min

Askossa on
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi. Tuotanto: Oy Asko. Ohjaus: Pertti Nyberg. Käsikirjoitus: Jaakko Ukkonen, Tapio Tyni, Nina Wrede. Kuvaus: Jukka Rosendahl, Rudolf Nappu, Arto Sarkonen. Selostus: Seppo Kolehmainen. VET 20299/6.5.1968. 350 m / 13 min

Superlon
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Oy Opus. Tuottaja: SOK. Ohjaus, leikkaus, äänitys: Allan Pyykkö. Käsikirjoitus: Leo Ahola. Kuvaus: Matti Oksa. Musiikki: Erkki Ertamaa. VET 20353/26.8.1968. 280 m / 10 min

Näky lasiksi tehty
Vision in Glass
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: T.A.K.-Filmi Oy. Tuottaja: Tuure A. Korhonen. Ohjaus: Sakari Rimminen. Käsikirjoitus: Juha Honkasalo, Valto Kokko, Tuure A. Korhonen, Sakari Rimminen, Veikko Uusimäki. Leikkaus: Sakari Rimminen. Kuvaus: Sakari Rimminen, Jarmo Husso. Miksaus: Erik Ekholm. Äänisuunnittelu: Heikki Tapio Partanen. Musiikki: Felix Mendellssohn-Bartholdy, Pachelbel, Tangerine Dream. Selostaja: Joseph Brady. VET 23559/17.12.1979. 460 m / 18 min

Dokumenttielokuvien kysyntää ja tarjontaa ohjasi 1920-luvulta lähtien suurten teollisuuslaitosten markkinat. Kuvia dominoi tuotantoprosessien mahti eikä kuluttajia juuri hellitty esteettisillä näyillä. Näkökulman lasi-, keramiikka-, huonekalu- ja sisustustuotantoihin avasivat ensin Arabia, Riihimäen lasi, Karhumäki, Nokia, Finlayson, myöhemmin myös Iittala, Ahlströmin Artek sekä Lahden Asko. Vasta 1950-luvun kansainvälinen näyttelytoiminta nosti osan tehtaiden tuotesuunnittelusta taiteeksi, jakoi keskinäiset reviirit ja vahvisti taideteollisuudesta puhumisen stereotypiat. Ne kehystivät myös kansallista muotoilua esitteleviä filmejä, jotka levisivät Suomi-kuvan lähettiläinä ulkomaille.

Ensimmäinen taideteollisuusnäyttelymme pidettiin Kaivopuistossa 1876. Mutta vasta Suomen Messujen tilausfilmi Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (1932) piti sisällään ensimmäisen elokuvatun taidelasiesittelyn. Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut, talouslama vaihtunut iloisiin tunnelmiin, joten lasinkimallus sopi kiinnitettäväksi filminauhalle elintarvikemessujen kattauskilpailujen yhteydessä. Kilpailuihin valikoidut Karhumäen ja Riihimäen Lasin tuotteet olivat syystäkin somistajien mieleen. Ne olivat tuoneet maallemme kosolti kunniaa ja palkintoja Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä kuten elokuvan selostaja uutisoi.

Heikki Ahon ja Björn Soldanin perustama dokumenttielokuvayhtiö oli tuolloin elinkeinoelämän suosiossa. He olivat perehtyneet elokuvaukseen Saksassa Bauhausin perustajan Walter Gropiuksen aikoihin. Koulutus antoi eväät dokumentteihin, joissa heikot valaistusolot kääntyivät tarvittaessa tunnelman tehosteiksi, kuten Aho & Soldan –kuvassa keramiikkatehdas Arabiasta (1932). Käsinmuovaamisen perinne on kuvan käynnistävä sisältö. Massatuotteita imaiseva polttouuni paisuu kuitenkin pääosaan eikä syyttä: Arabialla oli elokuvaa tehtäessä kotimarkkinat ylittävä tuotantovolyymi. Se käsitti yli 30 000 erilaista keraamista esinettä huuhdeltavista WC-altaista posliinikuppeihin sijoitettavaksi Euroopan näyteikkunoihin.

Teollisuuden verstaissa hahmottui toisen maailmansodan vuosina aseiden ja ammusten muotokieli. Suomen Filmiteollisuuden kulttuurifilmi Savi elää (1943 ) henkii kuitenkin rauhaa ja on humanismissaan harvinainen poikkeus. Elokuva välitti ensimmäistä kertaa suomalaista keramiikkaa taiteen veroisena valkokankaalle. Valtion Tiedotuslaitoksen käsikirjoittaja Topo Leistelä ylisti siinä "Arabian taiteilijoiden vapautta itse suunnitella ja kehitää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka, jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa." Leistelä rinnasti, tosin vain muodollisesti, luovassa prosessissa syntyvän savituotteen todellisen taiteilijan aikaansaannoksiin. Selostuksessa sota-ajan keraamikkojen nimet jäävät maininnatta. Vasta sodanjälkeinen aika löysi elokuvan sisältämät ruudut Birger Kaipiaisesta, joka oli aloittanut Arabian suunnittelijana vuonna 1937.

"Rauhan kerran palattua on se pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta", tiivistää Leistelä visionsa."Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät". Näin myös tapahtui laajalla rintamalla, kun suomalainen design vyöryi kansainväliseen menestykseen Milanon triennalessa vuonna 1951.

Felix-Filmi oli saanut tehtävän kiilloitella ennakkoon Iittalan merkeissä Suomi-kuvaa. Lyhytfilmissä Lasia (1949) Felix Forsmanin romanttinen kamera kuvasi lasinpuhaltajien valiot ulkoasianministeriön tilauksesta. Maailmankuulu Tapio Wirkkala oli elokuvan sankari "jonka inspiroima muoto syntyy tiimityön tuloksena ammattipuhaltajien taidolla".

Timo Sarpaneva, Wirkkalan veroinen muotoilun sankari, suunnitteli vuoden 1957 Suomen osaston esillepanon. Taideteollisuusyhdistys kuvautti sen menestykset tuoreeltaan ajankohtaisfilmiksi Triennale. Allotria-Filmin kuvaaja kiitti lentolipusta ja poimii elokuvassa tyylikkäästi artefakteja suomalaisen designin näyttämöltä. Lasi, keramiikka, tekstiili, metalli, huonekalut, valaisimet ja Artekin sisustaman kodin viimeiset virtaukset esitellään sopivissa kohdin ominta kehaisten:"Suomen osasto on hillittyine värisävyineen ja huoliteltuine suunnitelmineen miellyttävä keidas monien varsin sekavien näyttelyosastojen keskellä". Wirkkalan aloittama ja Sarpanevan jalostama "i-linja" on elokuvan ehdoton brandi.

Suomalainen muoto oli Taideteollisuusyhdistyksen toinen tilaus Allotrialta. Se palkittiin sisältönsä ja modernin ilmaisunsa ansioista tilauselokuvien kansainvälisillä festivaaleilla Tukholmassa vuonna 1960. Design oli vakiintunut kansainvälistä imagoa itselleen rakentavaksi kansalliseksi instituutioksi. Heimo Palanderin ja Olof Bäckströmin elokuvan tuli avata ohjelmaikkuna – karun suomalaisen luonnon, maaperän, kansallisen perinteen – näiden tekijöiden pelkistämän muotoilun "suureen tyyliin".

Elokuva esittelee tuon kypsän kansallisen designin ikonisoidut taiteilijat ja heidän teoksensa, joissa kauneus ja käytännöllisyys ovat yhtä. Hopeaseppä Bertel Gardberg, keraamikko ja lasisuunnittelija Kaj Franck, tekstiilitaiteilija Dora Jung sekä ennen kaikkea Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva muotoilivat lasiin esineitä, jotka myöhemmin valittiin maailman kauneimmiksi. Nämä kameran rajaamat objektit liittyivät elokuvan välittämään kuvastoon käytännön kauneuden ja kestävän laadun mallimaasta.

Vuosikymmen myöhemmin tehokkuus, rationalisoinnit ja markkinointiin mukautettu tulosajattelu olivat luomassa toisenlaista, elinkeinoelämän sanelutyyliä. Siitä olennaisen esittelee Felix-Filmin yrityskuva Askossa on kuin mittatilauksena. Laminoidun puun ja muovituotteiden markkinatodellisuus kuului Askon muotoilijoiden maailmankuvaan ja sen he henkilökohtaisesti välittävät tämän elokuvan yleisölle. Pyöreä muovinen pallotuoli on elokuvassa Askon tuotekehittelyn globaali symboli, joka monistettiin maailmalle sisustusarkkitehti Eero Aarnion lasikuitumuotista.

Askon menestyksen takuumies Ilmari Tapiovaara saa lausua elokuvan markkinahenkiset iskusanat "tehokkuus mukavuudessa, käytännöllisyydessä, palveluksien monipuolisuudessa ja tuotteiden pitkäikäisyydessä".Tapiovaara kalusti myyntitykkinä Yhdysvaltojen collegeet mutta myös bilateraalisen kaupan ehdoilla Moskovan suurimman hotellin. Näillä ansioillaan hän oli hankkimassa Askolle tasavallan presidentin vuonna 1965 myöntämää vientipalkintoa. Elokuva ei tietenkään jätä sitä mainitsematta.

Askon 50-vuotisjuhlaelokuva väläyttelee mielellään uutta teknologiaa ja materiaaleja massatuotantoa edistävässä ohjelmassaan. Kölnin huonekalumessuilla tulevaisuuden Asko-koti lupasi urbaaneille asukkaille mahdollisuuksia "rentoutumiseen ilman sovinnaista ilmettä ja enemmän pehmeyttä kuin kulmia". Tuona futurististen kokeilujen vuosikymmenenä SOK tilasi vaahtomuovituotteiden kampanjaelokuvan uudelta yhtiöltä Oy Opukselta. Muoviteknologian näkymiä esittelevä Superlon vei visionsa aina avaruusaikaan ja vietteli kuluttajat lentävää lautasta muistuttavan Futuro-muovitalon pehmustettuihin tiloihin. Muovilla kuorrutetut utopiat liukenivat 1970-luvun öljykriisiin ja kaikki muuttui.

Näky lasiksi tehty oirehtii tekijyyden uudesta tulemisesta luovien prosessien paineissa. Elokuvan valmistumisvuonna 1979 suomalaisen taideteollisuuden rappio oli tosiasiaa. Oli siis etsiydyttävä takaisin esikuviin ja Taideteollisuusyhdistyksen vaalimiin kansallisen modernismin juuriin. Avainasemiin tässä ohjelmassa nousivat Timo Sarpanevan näyttelyt ja niitä kommentoivat lukuisat kulttuuridokumentit. Edesmenneen Sakari Rimmisen elokuva kuuluu näiden taiteilijakuvien parhaimmistoon.

Elokuva seuraa Sarpanevaa luomisprosessin päähän yksilölliseen tuotteeseen, joka on vapautettu sarjasuunnitteluun lukitusta muodosta. Perinteen arvostus edellyttää kunnianosoitukset lasin käsityöläisille. Heidän kanssaan "on puhuttava samaa kieltä ja nähtävä samoja unia". Elokuva näyttää, kuinka teollinen veistos syntyy yhteisistä unista ja sulasta massasta lasipuhaltajien huilujen kautta. Myös kansallinen elementti on jälleen mukana suomalaisen luonnon mieleen virittämissä visioissa. Elokuva päättyy, kun lasiin muotoiltu näky on näyttelyyn valmis, tasavallan presidentin ja modernismin muusan Maire Gullichsenin katsottavaksi.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.2. 2005

Green Berets

Orionissa torstaina 17.2. alkaen klo 18.45. Myös lauantaina 19.2. klo 20.45

Elokuvan nimi: The Green Berets /Vihreät baretit / De gröna baretterna. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1968. Tuotantoyhtiö: Batjac Productions. Warner Bros. - Seven Arts.Tuotannonjohto: Lee Lukather (unit production manager). Tuottaja: Michael Wayne. Ohjaus: Ray Kellogg, John Wayne. (Kreditoimattomana Mervy LeRoy). Apulaisohjaaja: Joe L. Cramer. Cliff Lyons (sec. unit dir.) Käsikirjoitus: James Lee Barrett, Col. Kenneth B Facey. Robin Mooren romaanista (1965, suom. 1966). Kuvaus: Winton C. Hoch. Lavastus: Walter M. Simonds (production design). Ray Moyer (set decoration). Erikoistehosteet: Sass Bedig, Charles E. Dolan (kumityöt). Puvut: Jerry Alpert. Ehostus: Dave Grayson.Musiikki: Miklós Rózsa. Taistelulajien koreografia: Bruce Lee, Joe Lewis, Chuck Norris, Eddie Parker. Leikkaus: Otho Lovering. Ääni: Stanley Jones. Dan Wallin. Pääosissa: John Wayne (eversti Mike Kirby), David Janssen (George Beckworth), Jim Hutton (kers. Petersen), Aldo Ray (kers. Muldoon), Raymond St. Jacques (tri McGee), Bruce Cabot (ev. Morgan), Jack Soo (ev. Cai), George Takei (kapt. Nim), Patrick Wayne (lt. Jamison), Luke Askew (kers. Provo), Irene Tsu (Lin), Edward Faulkner (kapt. MacDaniel), Jason Evers (kapt. Coleman), Mike Henry (kerts. Kowalski), Craig Jue (Hamchunk), Chuck Roberson (kers. Griffin), Eddy Donno (kers. Watson), Rudy Robbins (kers. Parks), Richard "Cactus" Pryor (Collier). Taistelulajien esittäjä: Mike Stone. Helsingin ensiesitys: 1.11. 1968 Aloha, uusinta: 9.5. 1980 Arena 1 – maahantuoja: Warmer Bros. / Columbia Pictures (teatterit), Fazer Musiikki / Scanvideo (video), Filmifriikki (DVD) – VET 76863 – K-16 [poistettu Ho Chi Minhin nimi] – 3445 m / 141 min


John Wayne (alun perin Marion Michael Morrison, 1907-1979) lähetti joulukuussa 1965 kirjeen Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnssonille: "Hyvä herra presidentti. Kun olin pieni poika, isäni kertoi minulle, että jos haluat saada aikaiseksi jotakin, ota aina yhteys huipulle – sen vuoksi lähetin tämän kirjeen sinulle." Vihreät baretit, elokuva armeijan erikoisjoukoista, valmistui 1968. Wayne näytteli pääosaa ja oli yksi ohjaajista. Elokuvaa pidetään yleisesti kaikkein suorasukaisimpana Vietnamin sodan aikaisena propagandaelokuvana.

"Jonakin päivänä Vietnamista tehdään elokuva", Wayne kirjoitti presidentille. "Varmistakaamme että se on elokuva, joka auttaa asiaamme kaikkialla maailmassa… Me haluamme kertoa tarinan taistelevista miehistä järjen, tunteeen, luonnehdinnan ja toiminnan avulla. Me haluamme tehdä sen niin, että se inspiroi patrioottista asennetta kanssa-amerikkalaisten parissa – siis sitä tunnetta, joka meillä on menneisyydessä aina ollut tässä maassa silloin, kun olemme eläneet stressin ja huolten aikoja."

Wayne halusi, että koko maailma, ei vain Amerikka, saisi tietää, miksi Yhdysvaltojen läsnäolo Vietnamissa on välttämätöntä. Presidentti ja hänen avustajansa Jack Valenti näyttivät hankkeelle vihreätä valoa: puolustusministeriö sai luvan avustaa tuotantoyhtiötä. Vaikka John Wayne on oikeistolainen republikaani, tässä asiassa hänen näkemyksensä ovat oikeita, Valenti tiivisti Valkoisen talon näkökulman. Batjac-yhtiön tuottaja Michael Wayne – Johnin poika – onnistui siinä, missä Columbia oli epäonnistunut vuodesta 1963 lähtien: se ei onnistunut kirjoittamaan Pentagonissa hyväksyttävää käsikirjoitusta armeijan erikoisjoukoista.

Työryhmä alkoi käsikirjoitustyön keväällä 1966. Pohjana oli tällöin vuotta aiemmin ilmestynyt Robin Mooren myyntimenestysromaani "The Green Berets". Mutta John Waynen ideana oli osoittaa myös "kommunistiguerillojen häikäilemättömyys tapettaessa siviilijohtajia ja heidän perheitään noina teurastuksen vuosina". Tätä Wayne korosti useille kongressiedustajille lähettämässään kirjeessä huhtikuussa 1966.

Sovitustehtävään tuottaja valitsi helmikuussa 1966 James Lee Barrettin, entisen merijalkaväen miehen, joka oli palvellut myös Vietnamissa ja joka oli juuri käsikirjoittanut kaksi elokuvaa [The Greatest Story Ever Told (1965) ja Shenandoah (1965)]. Mooren kirja jäi koko ajan enemmän taka-alalle – se sopi myös tarkasti sensorinoikeuksistaan kiinni pitävälle Pentagonille – sillä Wayne halusi mukaan muutakin kuin vain poliittisen sanoman: lapset ja "semmoiset pienet jutut kuin saippuaoopperassa" estäisivät elokuvan muuttumisen "sanomavälineeksi". Nykykatsojan näkökulmasta vietnamilaisorvon rooli onkin sentimentaalisuudessaan elokuvan emotionaalisen tarjonnan ainoita valopilkkuja.

Pentagon hylkäsi elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen. Uusi kirjoitettiin yhteistyössä, armeijan antamien suuntaviivojen mukaisesti, mikä ei ollut tiedossa ennen kuin tuottaja Michael Wayne tunnusti asian haastattelussa 1975: isälleen hän ei uskaltanut sitä aikanaan kertoa. Hän kertoi, että isä olisi epäonnistumisesta kuultuaa epäilemättä nimittänyt häntä "tyhmäksi nartunpennuksi". Nyt tuottaja saattoi vapaasti hymyillä, sillä elokuva oli kaupallinen menestys tuotettuaan voittoa 8 miljoonaa dollaria.

Tämä oli varmasti yllätys Universal-yhtymälle, jonka Wayne jätti lehdelle soittelemaan, kun nämä ryhtyivät epäilemään elokuvan epäpopulaaria teemaa 1967. Universalin korkeat toimihenkilöt olivat antaneet tuomion myös varhaiselle käsikirjoitukselle, joka oli elokuvayhtiön miehen mukaan hänen lukemistaan käsikirjoituksista kaikkien aikojen huonoin. Yhteistyökumppaniksi valikoitui tämän vuoksi Warner Bros..

Vierailtuaan Pentagonissa ja erikoisjoukkojen tukikohdassa Fort Braggissa John Wayne vaikuttui omasta propagandatehtävästään niin, että koko elokuvan alku muodostuu paitsi perusteluksi läsnäololle vietnamilaisten äitien, lapsien ja kotien turvaajana, myös syytökseksi kotirintamaan epälojaalisuudelle; "revolverisankarin" tulilinjalle joutuivat lehtimiehet ja poliittikot kongressiedustajia myöten. Armeijan ja median välinen epäluottamus tehdään elokuvan alkumetreiltä lähtien selväksi.

Koulutuskeskuksen jäykähköjen asetelmien jälkeen elokuva siirtyy Vietnamiin, jossa lähelle Pohjois-Vietnamin rajaa rakennetaan tukikohta A107, lempinimeltään "Dodge City". Kaupungin nimen viittaus Villiin Länteen ei ole yllätys, sillä elokuva muotoutuu muutenkin western-tyyppiseksi hyvä-paha –asetelmasksi. "Vietcong" ja "Charlie" edustavat vanhan Hollywoodin tavoin punaisia intiaaneja, jotka uhkaavat paitsi naisia ja lapsia myös amerikkalaisia: kadut ja aukiot ovat saaneet nimensä kuolleilta amerikkalaissotilailta heidän asemaansa tai rotuun katsomatta.

Ja tässä piilee elokuvan yksi ansioista: jos jossakin se pureutuu tekoaikansa teemoihin ja asetelmiin, niin siinä että poliittista sanomaa ei ole kytketty rodullisuuteen ja rasismiin, vaan päin vastoin, sekä orpo vietnamilaispoika että hyvät etelävietnamilaiset esitellään elokuvassa harvinaisen tasa-arvoisella tavalla, yhteistyökykyisinä heitä auttamaan tulleiden valkoisten ja mustien amerikkalaisten kanssa. Pahaan osapuoleen tämä ei tietenkään ulotu, propagandaelokuvalle tyypillinen piirre sekin. Elokuvan orientaaliset hahmot järjestyivät armeijan avulla: valkokankaalla vietnamilaisten joukkoesiintymisissä näyttelee Fort Devonsissa palvellut hawaijilainen joukko-osasto. Elokuvan vietnamilainen kylä rakennettiin Georgiaan; elokuvan tekemisen jälkeen yhtiö luovutti sen armeijalle koulutusleiriksi.

Sen sijaan naishahmot elokuvasta puuttuvat lähes täysin: lukuunottamatta alun lyhyttä kohtausta, roolin saa oikeastaan vain vietnamilainen nainen, joka kokee rohkeudestaan huolimatta myös silmin nähtävää halveksuntaa, kun hän antautuu kidnappausjuonen toteutumisen kannalta välttämättömiin sänkyleikkeihin vihollisen kanssa. Tämä käsikirjoituksen osa oli ongelmallinen myös poliittisista syistä. Pentagon vastusti sitä, sillä erikoisjoukkojen tehtäviin ei sillä hetkellä kuulunut tämän laatuinen sissitoiminta.

Leirille tulee olosuhteisiin tutustumaan myös journalisti Beckworth (David Janssen), jonka kääntymystarina skeptikosta isänmaalliseksi muodostaa yhden tärkeän sivujuonen elokuvassa. Tässä Vihreät baretit noudattaa perinteistä kylmän sodan elokuvan kaavaa. Se, että skeptinen journalisti ei rinnastu viholliseen, selittää sen, että hän saa pitää henkensä: kylmän sodan kaavassa petturuus kumoutuu ensin kääntymyksellä, mutta hyvittyy vasta kuolemassa, kuten esimerkiksi Agentti 52 -elokuvassa.

Elokuvan sanoma on selvä: sodan oikeutusta tai vääryyksiä ei voi arvioida kukaan muu kuin se, joka on nähnyt sodan realiteetit itse. Tämä on peitettyä kritiikkiä medialle ja kehottaa yleisöä olemaan uskomatta sitä, mitä sodanvastaisissa lehdissä sodasta kerrotaan. Journalistin kääntymys saa hänet luopumaan urastaan ja liittymään elokuvan lopussa armeijan marssivaan riviin: aiemmin hän epäilee, että saisi potkut, jos kirjoittaisi mitä asioista ajattelee. Uusien tutkimusten mukaan media ei suinkaan ollut yleisesti sodanvastaista, mutta ihmiset ajattelivat ja uskoivat, että ne olivat: tämä on johtanut armeijan reaktioihin, ts. sensuurin ja propagandan perinpohjaiseen haltuunottoon myöhemmissä sodissa.

Sodanvastaiset elokuva-arvostelijat teurastivat elokuvan, ja vasemmistoliberaalien suunnitelmiin kuului kongressin kysymystilaisuuden järjestäminen elokuvan saamasta tuesta, ja hallituksen propagandaksi elokuvaa nimittäneet sodanvastustajat nousivat Allard Lowensteinin tavoin lehtien palstoille. Yleisömenestystä tämä kritiikki ei estänyt.

Suomessakin Vihreät baretit aiheuttivat pienimuotoisen skandaalin. Savupommein varustautuneet vasemmistoradikaalit häiriköivät ensi-illassa elokuvateatterin aulassa ja sen edustalla ja saivat aikaan protestillaan näyttäviä otsikoita. Elokuvan suomalaisyhteys on tunnettu: eversti Mike Kirbyn esikuva oli entinen kaukopartiomies Lauri Törni, sittemmin Yhdysvaltain erikoisjoukkojen eversti Larry Thorne, jonka jäännökset löydettiin vuoden 1965 helikopterionnettomuuden jäljiltä Kaakkois-Aasiasta 1999.

– Jari Sedergren 17.2. 2005.
Päälähteenä Lawrence H. Suid, Guts and Glory, The Making of the American Military Image in Film (2002).