Manuela

Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Miguel Mendoza. Ohjaus, käsikirjoitus: Humberto Solás. Kuvaus: Jorge Herrera. Musiikki: Tony Tano. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Pääosissa: Adela Legrá (Manuela), Adolfo Llaurado (Mejicino). Helsingin ensiesitys: 1967 – maahantuoja: Suomi-Kuuba -seura – VET 76032 – K16 – 1155 m / 42 min

Manuela (Adela Legrá) on talonpoikaisnainen ("mulato guajira"), josta tulee vallankumouksellinen sissi (guerilla). Alussa kuva Manuelan vartalosta vaihtuu hetkessä hänen äitinsä murhaan ja väkivaltaiseen ratsiaan hänen taloonsa. Tulipalon raivotessa Manuela pakenee viidakon halki. Pako päättyy, kun Manuela löytää kapinalliset ja saa univormun. Solásille tyypillisesti dialogia on vain vähän ja ensi kertaa ohjaajan kanssa yhteistyössä olleen Jorge Herreran kameran visuaalinen ote kertoo tarinan oleelliset piirteet toiminnan kautta. Toiminta korostuu käsivaralla kuvatun dokumentaarisen todentunnun myötä viidakon valoissa ja varjoissa.

Pääosia esittävät tässä kolmiosaiseksi kaavaillussa, mutta yhteen osaan tiivistetyssä elokuvassa Adela Legrá guerillanaisena ja Adolfo Llaurado "meksikolaisena", kitaraa soittavana sissikapinallisena. Lyyrisimmillään Manuela on esittäessään parin idyllistä yhteiseloa, mutta sekin saa poliittisen vivahteen kuumentuneiden tunteiden muodossa, kun Manuela moittii Mejicanoa selviytysmiskyvyn puutteesta – myöhemmästä feministisestä kritiikistä muistuttavalla tavalla nainen opettaa miestä pesemään vaatteensa. Sodankäynnissä sukupuolien eroa ei juuri havaita, sillä Manuela käy tankkeja vastaan siinä kuin miehiset toverinsa. Mutta onko kuubalaista sukupuolianalyysiä, kun vastaan tulee äärimmäinen moraalinen kysymys, sotavankien ottaminen tai ottamatta jättämättä. Poliittisesti kyse on vallankumouksellisen tietoisuuden muotoutumisesta, jossa osatekijöinä ovat vihollisen aggressio, ihmisenä olemisen moraali ja suurin kaikista, rakkaus.

– Jari Sedergren 26.11.2009

Simparelé

Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1974. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Orlando de la Huerta. Ohjaus, käsikirjoitus, runot: Humberto Solás. Kuvaus: Livio Delgado. Musiikki: Haitilaista kansanmusiikkia. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Äänitys: Ricardo Istueta. Esiintyjiä: Martha Jean Claude (myös laulujen uudet sanat ja historialliset tulkinnat), ryhmä Kuubassa asuvia Unión de Haitianosin jäseniä. Maahantuoja: Tampereen elokuvataide 1975 – VET 83454 – K8 –852 m / 30 min

Humberto Solás (1941–2008) osallistui osana 26. heinäkuun liikettä Kuuban diktaattori Fulgensio Batistan vastaiseen toimintaan jo 14-vuotiaana. Solás haaveili arkkitehdin urasta, mutta valmistui Havannan yliopistosta historiasta. ICAICin perustamisen jälkeen hän hakeutui tuoreena maisterina mukaan ja sai tehdä ensimmäisen lyhytelokuvansa. Ennen pitkää elokuvaansa Variaciones (yhdessä Hector Veitian kanssa 1962) hän työskenteli vallankumouksellisten uutiskatsauksien ja propagandististen lyhytelokuvien parissa. Ura jatkui Ranskan uudesta aallosta vaikutteita saaneiden pitkien näytelmäelokuvien ja lyhyiden historiaa ja kulttuuria painottavien elokuvien ohjaajana.

Solás on itse todennut, että Simparelé oli hänelle "täydellinen irtiotto menneisyydestä". Se esittelee Martha Jean Clauden, Kuubaan emigroituneen haitilaisen laulajan, jolla on elokuvan tyylitellyssä toiminnassa tarinankertojan, muusan ja osallistujan rooli. Simparelé keskittyy Haitin historiaan, joka esitetään vahvasti koreografioidulla, tyylitetyllä, jopa brechtiläisenä pidetyllä tavalla. Simparelé ei ole dokumentaarinen, vaikka Haitia ja sen surkeata tilaa koskevia tilastoja esitelläänkin niiden valokuvien ja uutisfilmiotteiden ohella, jotka keskittyvät asettamaan Haitin diktaattorin "Papa Doc" Duvalierin ja hänen hallituksensa huonoon valoon. Solás valmisti käsikirjoituksensa yhdessä tarinan pohjaksi elämänsä tarjonneen Martha Jean Clauden kanssa.

Simparelé on Solásin ensimmäinen värifilmi. Väreillä onkin suuri symbolinen merkitys elokuvan kertomuksessa. Jo alun lähikuvissa Claude esiintyy punaisessa valossa mustaa taustaa vasten. Kun hän sanoo, että "haitilaisten pitäisi kirkua", näkymä leikkautuu vastakohtaiseen kuvaan, imageen, silmää ja kameraa häikäisevässä valkoisessa huoneesssa. Punaiset vaatteet saavat seurakseen punaisiin, keltaisiin ja valkeaan pukeutuneita mustapintaisia miehiä: kuvaaja Livio Delgado rakastaa kontrasteja ja värien rikkautta (Senegalin presidentin mukaan) senghorilaisittain, négritude-tietoisesti. Tämän tietoisen väri- ja rotuilottelun jälkeen on aika ottaa esille historian tulkinta vallankumouksellisesta perspektiivistä, liikkuvan kameran vastatessa huutoon. Claude palauttaa mieleen runouden ja afrikkalaiset myyttiset hahmot, joissa historiallinen ja myyttinen kohtaavat aivan kuin se todellisuus, joita kuvissa viihtyvät naiivit maalaukset representoivat. Värien symboliikka saa dantelaisia infernon muotoja, kun esiteltävänä on vallankumouksen epäonnistuminen. Katsojan tunnerekisteri täyttyy nopeasti kuvien vaihdellessa fiktiosta dokumentaariseen – iskevät värikirjaimet ravistelevat totuuden nimissä esitellessään Haitin todellisuuden nurjaa puolta neuvostopropagandan alkuvuosista muistuttavalla tavalla, vertovilaisittain ja eisensteinilaisittain. Elokuvan repivä luonne kääntyy kuubalaisittain positiiviseksi, kun katsoja vakuutetaan solidaarisuuden välttämättömyydestä ja siihen liittyvästä jatkuvasta aseellisesta vastarinnasta Haitin diktaattoreita vastaan.

Jari Sedergren 26.11.2009

Les Témoins

Englanninkielinen nimi: The Witnesses. Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 2007. Tuotantoyhtiö: UCG, SBS Films, France 2 Cinéma, Soficinéma 2 & 3, Programme MEDIA de la Communauté Européenne, Sofica UCG 1 (osatuotanto), Canal+ (osatuotanto), Région Ile-de-France (tukija). Tuotannonjohto: Yvon Crenn. Tuottaja: Said Ben Said. Ohjaus:André Téchiné. Apulaisohjaajat: Michel Nasri, Maëva Poli. Käsikirjoitus: Téchiné, Laurent Guyot, Viviane Zingg Michel camesin ja Jamil Rahmanin ideasta. Kuvaus: Julien Hirsch. Lavastus: Michèle Abbé-Vannier, Pascal Martin, Mylene Riccardi, Catherine Werner-Schmidt. Erikoistehosteet: Thomas Duval, Aurélie Laumont. Puvut: Radija Zeggai. Ehostus: Dominique Colladant, Cédric Gérard, Frédéric Souquet. Musiikki: Philippe Sarde. Muusikot: Les musician de l'orchestre du Duodijon, musiikin johto: Laurent Balandras, Daniela Romano. Leikkaus: Martine Giordano. Ääni: Jean-Paul, Muguel, Francis Wargnier, Cyril Holtz. Pääosissa: Michel Blanc (Adrien), Emmanuelle Béart (Sarah), Sami Bouajilla (Mehdi), Julie Depardieu (Julie), Johan Libéreau (Manu), Constance Dollé (Sandra), Lorenzo Balducci (Steve), Alain Cauchi (Sheriff), David Barbas (Mehdin kollega), Zavier Beauvois (toimittaja), Raphaëline Goupilleau (Julien ja Manun äiti), Jacques Nolot (hotellin omistaja), Maïa Simon (Sarahin äiti), Bertrand Soulier (tohtori) – K15 – 112 min

Sivistynyt keski-ikäinen lääkäri Adrien tapaa juuri aikuistuneen 18-vuotiaan Manun pariisilaisessa puistossa 1984. Manu hylkää Adrienin ehdotukset, mutta pyytää tätä kohta pitämään takkiaan sen aikaa, kun hän osallistuu pensaikoissa pidettäviin orgioihin. Vaikka aloitus ei ehkä ole paras mahdollinen, Adrien ottaa nuorukaisen hoiviinsa: Pariisin mahdollisuuksia hyödyntäessään käy ilmi, että Manu sähköistää hänen tylsän elämänsä. Adrienin ystävä, rikas lastenkirjailija Sarah pelkää, että Adrienia käytetään hyväksi, mutta Adrien kiistää tämän: "Ystäviltä voi pyytää mitä tahansa."

André Téchinén ura alkoi jo 1960-luvulla, mutta parhaiten hänet muistetaan vuoden 1994 arvostelumenestyksestä Villikaislat. Uusin elegantiksi kehuttu elokuva keskittyy ystävyyden merkityksiin ja mahdollisuuksiin. Jälleen kerran keskiössä on myös halu, jota symboloi Téchinélle tuttuun tapaan taito valita intensiivisiä nuoria ranskalaisia näyttelijöitä keskeisiin ja seksikkäisiin rooleihin. Uusinta elokuvaa luonnehtii romantiikan ja tunteiden palon lisäksi jännitys, joka on saanut arvostelijat sanomaan, että ohjaaja osaa yhdistää Almodóvarin Hitchcockiin.

Enemmän tai vähemmän harkituilla haluilla on usein seurauksensa. Nyt ystävyyttä koettelee 1980-luvun vitsaus, AIDS, joka muutti monella tapaa yleistyneen seksuaalisen vapauden seksuaaliseksi vaaraksi. Filmi kiertää kokoon neljän ihmisen kiintoisat elämät. Huoleton Manu muuttuu paineen alla vaaralliseksi. Rakkauden ovimatto, jopa masokistinen Adrien ryhtyy lääketieteelliseksi soturiksi taistellessaan uutta virusta vastaan. Vapaan avioliiton kannattaja Sarah tasapainottelee vain heikosti kehittyneen äitiyden ja taiteellisuuden välillä ja hänen algerialaisittain machohenkinen aviomiehensä löytää itsestään uuden ominaisuuden, homoseksuaalisuuden. Näitä elämiä ja elämän muutoksia elokuva pyytää katsojiaan seuraamaan mullistusten vuoden ajan. Monitulkintainen loppu voi saada valaistusta eräästä Téchinén haastattelusta, jossa hän siteerasi mestariohjaaja Fritz Langia: "Kuolema ei ole loppu."

Jari Sedergren 2.12.2009

The Spy Who Came in from the Cold

Suomenkieliset nimet: Mies kylmästä / Vakoilija kylmästä. Ruotsinkielinen nimi: Spionen som kom in från kylan. Valmistusmaa ja -vuosi: Iso-Britannia 1965. Tuotantoyhtiö: Salem. Tuotannonjohto: James Ware. Tuottaja: Martin Ritt. Ohjaus: Martin Ritt. Apulaisohjaaja: Colin Brewer. Käsikirjoitus: Paul Dehn ja Guy Trosper John Le Carrén saman nimisestä romaanista. Kuvaus: Oswald Morris. Kuvasuunnittelu / lavastus: Tambi Larsen, Hal Pereira, Edward Marshall, Josie MacAvin. Musiikki: Sol Kaplan. Leikkaus: Anthony Harvey. Pääosissa: Richard Burton (Alec Leamas), Claire Bloom (Nan Perry), Oskar Werner (Fiedler), Sam Wanamaker (Peters), George Voskovec (itäsaksalainen puolustusasianajaja), Rupert Davies (George Smiley), Cyril Cusack (Kontrolli), Hans-Dieter Mundt (Peter Van Eyck), Michael Hordern (Ashe), Robert Hardy (Dick Carlton), Bernard Lee (Patmore), Beatrix Lehmann (oikeuden puheenjohtaja), Esmond Knight (vanha tuomari). Helsingin ensiesitys: 18.3.1966 Aloha – maahantuoja: Paramount Pictures – televisioesitys. 20.3.1993 YLE TV2. VET 73612 – K16 – 3090 m / 113 min

John Le Carré on tunnetuimpia vakoilukirjojen tekijöitä kautta aikojen. Erityisessä suosiossa paistattelevat hänen kylmän sodan kuvauksensa, joiden tarkkuus ja armottomuus luonnehtivat salaista sotaa harvinaisen osuvasti. Kirjailijan teokset ovatkin järkiään nousseet kansainvälisiksi best-sellereiksi.

Elokuvaohjaajien uralla kylmän sodan teemat eivät ole yleensä olleet meriittejä, ainakaan jos mittapuuksi asettaa sen, mitä ohjaajat elämäkerroissaan tai elämäkerturit ovat niistä sanoneet tai enimmäkseen vaienneet. Martin Ritt tunnetaan kylmän sodan vastaisesta elokuvastaan The Front (Musta lista, 1976), mutta hänen uraltaan löytyy myös kylmän sodan kovaksikeitetty läntinen näkemys elokuvassa The Spy Who Came in from the Cold (1965).

Ritt ei kuitenkaan elokuvallaan saa nimitystä kylmän sodan soturiksi, vaikka se saattoi sellaiselta näyttää kulttuurin poliittisia arvoja kunkin ohjaajan kohdalla mittaavissa hallintoelimissä, mitä ohjaaja osaltaan en-simmäisten ohjaajien joukossa kritisoi elokuvallaan Musta lista yli kymmenen vuotta myöhemmin. Mies kylmästä -elokuvan esitystapa on niin traagisen kova ja poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tietoinen, että se ylittää salaista sotaa yksipuolisesti ihannoivan kylmän sodan standardit moninkertaisesti. Jos vertauskohtaa hakee, se on löydettävissä Bond-spektaakkeleista.

Mies kylmästä on elokuva, joka seuraa kohtuullisen tarkoin romaania. Alkutilanteessa Britannian salaisen palvelun agentti Alec Leamas (Richard Burton) on palannut Lontooseen kärsittyään pahoja takaiskuja Berliinissä. Hän saa Sirkukselta tehtäväkseen esittää tehtävistään alennettua miestä, jonka tie vie rappion partaalle, alkoholismiin ja katkeraan pettymykseen. Hänen lähin päällikkönsä – Kontrolli (Cyril Cusack) – järjestää näennäisesti erotetulle Leamasille työpaikan kirjastoapulaisena. Tehtävä saa lihaa luiden ympärille, kun käy ilmi, että hänen työkaverinsa Nan (Claire Bloom) on kommunistipuolueen paikallisosaston sihteeri. Vastoin tahtoaa Alec kiintyy Naniin, joka rakastuu mieheen.

Kommunistit ajattelevat Alecin olevan kypsä loikkaamaan, minkä valmisteluissa hän matkustaa ensin Hollantiin ja sieltä edelleen rautaesiripun taakse Itä-Saksaan, missä maan vakoilun kakkosmies Fiedler (Oskar Werner) yrittää pumpata mieheltä tietoa esimiehestään, itäsaksalaisten vakoilun johtajasta Mundtista (Peter Van Eyck), jonka epäillään työskentelevän brittien hyväksi. Alec toimii ohjeidensa mukaisesti ja kiistää tietävänsä asiasta. Saadun tiedon mukaisesti Mundt toimii heti ja vangitsee molemmat, mutta on itsekin vaara-vyöhykkeessä. Oikeudenkäynti saa kuitenkin uutta luonnetta, kun tähtitodistaja Alecin lisäksi myös Nan tulee todistamaan. Alec tajuaa silloin mikä hänen tehtävänsä todellisuudessa on ollut - edessä on pakoretki.

Jari Sedergren 3.12.2009

Kirja: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold
Elokuva: http://wapedia.mobi/en/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold_(film)

Tyttö astuu elämään

Ruotsinkielinen nimi: En flicka i grått. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Mika Waltari. Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: Tuulikki Uskali (kampaaja). Musiikki: Väinö Haapalainen. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Orvo Saarikivi, Armas Vallasvuo. Ääni: Pertti Kuusela, Kurt Vilja. Järjestäjät: Leo Sarri, Veikko Linna. Pääosissa: Ansa Ikonen (Elli Arho), Eino Kaipainen (luutnantti Arvo Tani), Laila Rihte (Lillukka Koponen), Kyllikki Forssell (Aino Mäkinen), Yrjö Tuominen (johtaja Arho, Ellin isä), Ossi Elstelä (nostomies Mälli), Eero Eloranta (Veli Arho), Joel Asikainen (Arvi), Sasu Haapanen (punaupseeri), Mervi Järventaus (Maija, keräyslotta), Ensio Jouko (eversti), Aino Lohikoski (järjestelylotta), Varma Lahti-nen (kurssinjohtaja / sotilaskodin johtajatar), Matti Lehtelä (päivystäjäsotamies), Veikko Linna (sänkinen sotamies), Olavi Saarinen (1. kaveri), Leo Lähteenmäki (2. kaveri), Armand Lohikoski (everstin adjutantti), Liisa Peitsalo (pikkulotta), Kalle Rouni (sotilaslääkäri), Kaija Suonio (lotta), Vilho Siivola (vartiomies), Elsa Turakainen (kanslialotta), Pentti Viljanen (Jaakko), Esko Vettenranta (iloinen sotamies). Kreditoimattomina: herra Salonen (hevosmies), Henrik Linnove (sk-pappi), Laila Jokimo (tanssijatar), Senja Soitso (lotta), Regina Heinonen (keskuslotta), Kyösti Käyhkö (sotamies), Leo Sarri (työmies / pioneerisotamies), Vilho Jägermalm (vartiomies), Anna-Maija Kahilahti (lääkintälotta), Erkki Miettinen (kuoleva sotilas), Kalle Kultala (haavoittunut), Arvo Kuusla (lääkintäkersantti), Vilho Ruuskanen (pioneerikersantti), Antti Karppanen (aliupseeri), Eino Salminen (puna-armeijan sotilas), Otto Noro (matkustaja junassa), J. A. F. Sarmo (konduktööri), Onni Korhonen (hovimestari) ja Anton Soini (tarjoilija). Helsingin ensiesitys: 28.2.1943 Rea. Filmitarkastus: 1750 – K16 – 2500 m / 91 min

Orvo Saarikiven ohjaama ja Mika Waltarin käsikirjoittama Tyttö astuu elämään sai mainoksissa luonnehdin-nakseen "nuoren lotan tarina Suomen sodassa 1941". Kertomus ajoittaa tarinan jatkosotaa edeltäviin kuu-kausiin ja hyökkäysvaiheen ensikuukausiin toukokuusta elokuuhun. Kuvausten yhteydessä kesällä ja syksyllä 1942 puolustusvoimain katsauksia sodan alkuaikoina ohjannut ohjaaja Saarikivi lyhensi Waltarin käsikirjoitusta iskevämmäksi. Sodan jälkeen tämä ei riittänyt. Esityskopioista leikattiin pois poliittisesti sopi-mattomaksi katsottuja Suur-Suomi –henkisiä vuorosanoja: "Meistä tulee suuri kansa. Vapaa ja onnellinen kansa". Myös Björn Soldanin puolustusvoimille kuvaama presidentti Risto Rytin tunnettu radiopuhe 26.6.1941 sekä vangiksi joutuneita puna-armeijalaisia esittelevä jakso on elokuvasta poistettu jälkikäteen. Vastaavia leikkauksia on tehty sodan jälkeen moniin sodanaikaisiin elokuviin kaikessa itsesensuurin vaatimassa hiljaisuudessa.

Vaikka Suomen Filmiteollisuuden vahva mies, tuottaja T. J. Särkkä lyhenteli elokuvan uusien poliittisten näkökulmien mukaiseksi, levitykseen hän ei sitä enää laskenut. Lottajärjestön kieltämisen jälkeen tilanne olisi ollut toivoton joka tapauksessa. Sensuurikieltoa elokuva ei koskaan saanut. Näin lähinnä maaseudun katsojamenestyksen myötä hieman keskinvertoa paremmin menestynyt Tyttö astuu elämään kuuluu sodan jälkeen itsesensuurin vuoksi epämääräiseksi ajaksi hyllylle sijoitettuihin. Käytännössä tuottajan päätös oli lopullinen, sillä ääninegatiivi on osin tuhoutunut arkiston pelasteduplikaattia myöten, eikä elokuvaa ole huhtikuun 1944 jälkeen tästäkään syystä julkisesti esitetty missään, ei teattereissa eikä televisiossa.

Aikalaisarviot olivat pohjimmiltaan sodan hengessä isänmaalliselle aiheelle myönteisiä, mutta turhan juhlallisena ja jäykkänä pidetty dialogi alensi arvostusta aikalaisten silmissä. "Tyttö astuu elämään on ajankohtai-nen ja tervehenkinen elokuva", Olavi Vesterdahl tiivisti Aamulehdessä (22.3.1943). "Sen isänmaallinen paatos on sota-aikana paikallaan ja sen pyrkimys on vilpitön [– –]. Monin paikoin tuulahtaa vastaan yksinkertainen, reipas huumori ja lottien arkitouhut on kuvattu uskottavasti ja ilman liikoja paisutteluja. Jos sanailu olisi ollut vähemmän mahtipontista ja toiminnan olisi annettu enemmän puhua puolestaan, olisi vaikutus ollut vielä parempi. Mutta näinkin Tyttö astuu elämään on viimeaikaisten kotimaisten elokuvien joukossa parhaimpia. Onpa sillä psykologisiakin ansioita: nuoren lottatytön kokemukset sodan pyörteissä ja niiden vaikutukset on paikka paikoin kuvattu tavallista syvemmällä otteella." Ansa Ikosen roolityö sai kiitosta, sillä "herkkyys on edelleen Ansa Ikosen parhaita avuja", kuten Olavi Vesterdahl kirjoitti, vaikka häntä pidettiinkin yleisesti hieman vanhana tuoreen ylioppilastytön rooliin.

Lottajärjestön kieltäminen jatkosodan jälkeen vei lotat varastojen elokuvahyllyille täydellisesti yli kymmeneksi vuodeksi. Lotat ja monet monet muut sota-ajan ilmiöt pääsivät valkokankaille uudestaan 1950-luvun puolivälistä lähtien, ensimmäisenä lottiin keskittyvänä elokuvana markkinoille tuli Aarne Tarkaksen lämminhenkinen Rintamalotta (1956). Stalinin kuoleman ja sitä seuranneen Neuvostoliiton "suojasään" myötä Suomessa toteutunut sodan ajan historian revisio – sodan arvojen palautusyritys - päättyi kuitenkin vuosikymmeniksi ensin yöpakkasiin (1958) ja lopullisesti noottikriisiin (1961). Neuvostoliiton kaatuminen palautti lotat osaksi suomalaisen elokuvan sotaepookkia.

Jari Sedergren 9.12.2009