Simparelé

Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1974. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Orlando de la Huerta. Ohjaus, käsikirjoitus, runot: Humberto Solás. Kuvaus: Livio Delgado. Musiikki: Haitilaista kansanmusiikkia. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Äänitys: Ricardo Istueta. Esiintyjiä: Martha Jean Claude (myös laulujen uudet sanat ja historialliset tulkinnat), ryhmä Kuubassa asuvia Unión de Haitianosin jäseniä. Maahantuoja: Tampereen elokuvataide 1975 – VET 83454 – K8 –852 m / 30 min

Humberto Solás (1941–2008) osallistui osana 26. heinäkuun liikettä Kuuban diktaattori Fulgensio Batistan vastaiseen toimintaan jo 14-vuotiaana. Solás haaveili arkkitehdin urasta, mutta valmistui Havannan yliopistosta historiasta. ICAICin perustamisen jälkeen hän hakeutui tuoreena maisterina mukaan ja sai tehdä ensimmäisen lyhytelokuvansa. Ennen pitkää elokuvaansa Variaciones (yhdessä Hector Veitian kanssa 1962) hän työskenteli vallankumouksellisten uutiskatsauksien ja propagandististen lyhytelokuvien parissa. Ura jatkui Ranskan uudesta aallosta vaikutteita saaneiden pitkien näytelmäelokuvien ja lyhyiden historiaa ja kulttuuria painottavien elokuvien ohjaajana.

Solás on itse todennut, että Simparelé oli hänelle "täydellinen irtiotto menneisyydestä". Se esittelee Martha Jean Clauden, Kuubaan emigroituneen haitilaisen laulajan, jolla on elokuvan tyylitellyssä toiminnassa tarinankertojan, muusan ja osallistujan rooli. Simparelé keskittyy Haitin historiaan, joka esitetään vahvasti koreografioidulla, tyylitetyllä, jopa brechtiläisenä pidetyllä tavalla. Simparelé ei ole dokumentaarinen, vaikka Haitia ja sen surkeata tilaa koskevia tilastoja esitelläänkin niiden valokuvien ja uutisfilmiotteiden ohella, jotka keskittyvät asettamaan Haitin diktaattorin "Papa Doc" Duvalierin ja hänen hallituksensa huonoon valoon. Solás valmisti käsikirjoituksensa yhdessä tarinan pohjaksi elämänsä tarjonneen Martha Jean Clauden kanssa.

Simparelé on Solásin ensimmäinen värifilmi. Väreillä onkin suuri symbolinen merkitys elokuvan kertomuksessa. Jo alun lähikuvissa Claude esiintyy punaisessa valossa mustaa taustaa vasten. Kun hän sanoo, että "haitilaisten pitäisi kirkua", näkymä leikkautuu vastakohtaiseen kuvaan, imageen, silmää ja kameraa häikäisevässä valkoisessa huoneesssa. Punaiset vaatteet saavat seurakseen punaisiin, keltaisiin ja valkeaan pukeutuneita mustapintaisia miehiä: kuvaaja Livio Delgado rakastaa kontrasteja ja värien rikkautta (Senegalin presidentin mukaan) senghorilaisittain, négritude-tietoisesti. Tämän tietoisen väri- ja rotuilottelun jälkeen on aika ottaa esille historian tulkinta vallankumouksellisesta perspektiivistä, liikkuvan kameran vastatessa huutoon. Claude palauttaa mieleen runouden ja afrikkalaiset myyttiset hahmot, joissa historiallinen ja myyttinen kohtaavat aivan kuin se todellisuus, joita kuvissa viihtyvät naiivit maalaukset representoivat. Värien symboliikka saa dantelaisia infernon muotoja, kun esiteltävänä on vallankumouksen epäonnistuminen. Katsojan tunnerekisteri täyttyy nopeasti kuvien vaihdellessa fiktiosta dokumentaariseen – iskevät värikirjaimet ravistelevat totuuden nimissä esitellessään Haitin todellisuuden nurjaa puolta neuvostopropagandan alkuvuosista muistuttavalla tavalla, vertovilaisittain ja eisensteinilaisittain. Elokuvan repivä luonne kääntyy kuubalaisittain positiiviseksi, kun katsoja vakuutetaan solidaarisuuden välttämättömyydestä ja siihen liittyvästä jatkuvasta aseellisesta vastarinnasta Haitin diktaattoreita vastaan.

Jari Sedergren 26.11.2009