Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Miguel Mendoza. Ohjaus, käsikirjoitus: Humberto Solás. Kuvaus: Jorge Herrera. Musiikki: Tony Tano. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Pääosissa: Adela Legrá (Manuela), Adolfo Llaurado (Mejicino). Helsingin ensiesitys: 1967 – maahantuoja: Suomi-Kuuba -seura – VET 76032 – K16 – 1155 m / 42 min
Manuela (Adela Legrá) on talonpoikaisnainen ("mulato guajira"), josta tulee vallankumouksellinen sissi (guerilla). Alussa kuva Manuelan vartalosta vaihtuu hetkessä hänen äitinsä murhaan ja väkivaltaiseen ratsiaan hänen taloonsa. Tulipalon raivotessa Manuela pakenee viidakon halki. Pako päättyy, kun Manuela löytää kapinalliset ja saa univormun. Solásille tyypillisesti dialogia on vain vähän ja ensi kertaa ohjaajan kanssa yhteistyössä olleen Jorge Herreran kameran visuaalinen ote kertoo tarinan oleelliset piirteet toiminnan kautta. Toiminta korostuu käsivaralla kuvatun dokumentaarisen todentunnun myötä viidakon valoissa ja varjoissa.
Pääosia esittävät tässä kolmiosaiseksi kaavaillussa, mutta yhteen osaan tiivistetyssä elokuvassa Adela Legrá guerillanaisena ja Adolfo Llaurado "meksikolaisena", kitaraa soittavana sissikapinallisena. Lyyrisimmillään Manuela on esittäessään parin idyllistä yhteiseloa, mutta sekin saa poliittisen vivahteen kuumentuneiden tunteiden muodossa, kun Manuela moittii Mejicanoa selviytysmiskyvyn puutteesta – myöhemmästä feministisestä kritiikistä muistuttavalla tavalla nainen opettaa miestä pesemään vaatteensa. Sodankäynnissä sukupuolien eroa ei juuri havaita, sillä Manuela käy tankkeja vastaan siinä kuin miehiset toverinsa. Mutta onko kuubalaista sukupuolianalyysiä, kun vastaan tulee äärimmäinen moraalinen kysymys, sotavankien ottaminen tai ottamatta jättämättä. Poliittisesti kyse on vallankumouksellisen tietoisuuden muotoutumisesta, jossa osatekijöinä ovat vihollisen aggressio, ihmisenä olemisen moraali ja suurin kaikista, rakkaus.
– Jari Sedergren 26.11.2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti