Muu nimi: Konstu, Franssi ja Liljepekin Kalle. Ruotsinkielinen nimi: Helsingfors främsta affärsman / Konstu, Fransi och Liljepeks Kalle. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1934. Tuotantoyhtiö: Fennica-Filmi. Tuottaja: Armas Willamo. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tauno Tattari - Rafu Ramstedtin aiheesta Konstu, Fransi ja Liljepekin Kalle. Kuvaus: Rafael Roos- 1,2. Lavastus: Valentin Vaala. Musiikki: Edvin Heimovalta, Rafael Ramstedt, Matti Jurva. Lauluja: "Renkipojan laulu", : "Ihminen älä hermostu" (säv. Matti Jurva, san. Tatu Pekkarinen), "Ja Helsingissä lysti olis asua", "Ollaan me oltu Konstun kanssa monessa matkassa" "Muuta en saanut osakseni, vain siniset silmät itkeekseni', "Bajadeeri, sinä hurmasit mun". Leikkaus: Karl-Fredrik Perón. Äänitys: Lauri Pulkkila, Georg Brodén. Pääosissa: Aku Korhonén (liikemies Kalle Liljepek), Helinä Svensson-Timari (Neilikka, Kallen vaimo), Uuno Montonen (Konstu, renki), Matti Jurva (Fransi, renki), Regina Linnanheimo (Maikki Mattila), Tanu Majuri (komisario Vilho Airisto), Tauno Palo (metsäkonsulentti Sund), Eino Jurkka (metsäkauppias Petterkvist), Verner Friström (ylikonstaapeli), Matti Berg , S. Siponen (poliiseja), A. Honkanen (Kallen kauppa-apulainen), Lauri Kyöstilä (sakilainen), Erkki Viri, F. Guupera (kauppiaita). Helsingin ensiesitys: 18.2.1934 Astoria, Tähti - levittäjä: Aho & Soldan - tarkastusnumero A-265 - S - 2270 m / 82 min
Helsingin kuuluisin liikemies on Valentin Vaalan (1909 – 1976) viides ohjaustyö. Se perustui kuplettimestarina tunnetun Rafu Ramstedtin aiheeseen. Elokuvakäsikirjoituksen laati aiempi Uuden Suomen, sittemmin Suomen Urheilulehden toimittajana, nimimerkillään ”Maileri” tunnettu Tauno Tattari, joka oli käsikirjoittanut myös Vaalan edellisen elokuvan Sinisen varjon. O. Y. Fennica Film A. B.:n tuottajana toimi vielä kerran yhtiön omistaja, liikemies Armas Willamo, jonka saavutuksiin kuuluu olla HJK:n perustajajäsenenä jäsenkirja n:ro 1:n omistaja. Vaikka elokuvan menestys oli vuoden toiseksi paras, kulut olivat laman keskellä yhtiölle liikaa ja se teki konkurssin.
Helsingin kuuluisin liikemies on Vaalan ensimmäinen komedia. Samalla se on ensimmäinen elokuva, jossa Theodor Tugai, "Suomen Valentino", ei ole mukana. Näytelmäelokuvaa kuvaavien elokuvakameroiden edessä olivat ensi kertaa myös näyttelijä Tauno "Tanu" Majuri (1907-1980) ja missikilpailuista tunnettuuteen pongahtanut Regina Linnanheimo (1915-1995).
Kansallisteatterin näyttelijä Tauno Palolle elokuva oli jo kolmas. Hänen kilpailijansa metsäkonsulentti Sundin rooliin oli nuori Nyrki Tapiovaara, joka menetti osan siksi, että hänen poskensa nyki hermostuneesti koekuvauksissa.
Elokuvalla on roolinsa myös äänifilmin uudistuksessa. Tekniikan uudistamiseen aktiivisesti satsannut Suomi-Filmi oli hankkinut Ruotsita Aga-Baltic –äänityslaitteiston, joka vuokrattiin Fennica-Filmille elokuvaa varten.
Vuosi konkurssin jälkeen elokuvaa esitettiin uusintakierroksella nimellä Konstu, Fransi ja Liljepekin Kalle. Elokuvan kopio oli pitkään kadoksissa, kunnes se saatiin elokuva-arkistoon amerikansuomalaisten elokuvayrittäjien huomasta Michiganista Yhdysvalloissa.
Helsingin kuuluisin liikemies sai ilmestyessään sekä kiitosta että kritiikkiä. Suomen Sosialidemokraatin A. P. piti aihetta vaatimattomana, se herätti mielenkiintoa siksi, että se pysytteli ”kokonaan kotoisella maaperällä yrittämättäkään vetää mukaan mitään amerikkalaisuuksia". Silti elokuvan kokonaisvaikutelma oli kriitikon mielestä ”köyhä” ja ”juonen kehittymisessä pitkäveteisyyksiä”.
Helsingin Sanomissa elokuvan esitteli nimimerkki H.: "Elokuvan juoni on kansanomainen ja hupaisa ja se tarjoaa ohjaajalle verraten kiitollista materiaalia” ja totesi taidokkaan Vaalan onnistuneen tehtävässään hyvin, etenkin kun ohjaaja onnistui välttämään farssityylisten kohtausten liiallista alleviivaamista. Elokuvan kokonaisuus antoi kriitikolle eheän vaikutelman.
- Jari Sedergren 12.2.2008
keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
Vain kaksi tuntia
Ruotsinkielinen nimi: Från sex til åtta. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuottaja: Yrjö Rannikko. Studiopäällikkö: Ami Seteri. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Viljo Hela. Kuvaus: Esko Töyri. Leikkaus: Tapio Ilomäki. Äänitys: Björn Korander. Musiikki: Tapio Ilomäki. Lavastus: Kosti Aaltonen. Maskeeraus: Rakel Tuomi. Pirkko Tuominen (kampaaja). Asiantuntija: Jussi Munter. Päähenkilöt: Regina Linnanheimo (sisar Magda, ylihoitajatar), Liisa Tuomi (rva Irja Kaarila ), Eino Kaipainen (ylilääkäri Kaarlo Kaarila), Leif Wager (alilääkäri Alec von Wentell), Elvi Saarnio (Laila Niemikkö, toimeton nainen), Leena Häkinen (Tellervo Ritvala, morsian), Martti Katajisto (Pelle Teiri, sulhanen), Saara Ranin (sisar Varma), Kalle Viherpuu (konstaapeli), Rauha Rentola (rva Maj-Lis von Wentell), Kyllikki Forssell (sairaanhoitaja), Rakel Laakso (kauppiaanrouva), Irja Rannikko (Maj-Lisin ystävätär), Aino Lehtimäki (Maj-Lisin ystävätär), Assi Raine (pikkurouva), Harri Sinijärvi (kauppias), Matti Ranin (assistentti), Martti Palo (von Wentellien poika), Anni Huhta, Trina Taipale, Tellervo Laine. Helsingin ensi-ilta: 29.4.1949 Bio-Bio, Tuulensuu, Metropol. Televisiolähetyksiä: 10.11.1962 MTV1, 18.1.1975 MTV2. VET: A-2882 – S – 2800 m / 103 min
Vain kaksi tuntia kertoo nimensä mukaisesti kahteen tuntiin mahdutetuista tapahtumista pikkukaupungin sairaalassa. Pääroolitus tehtiin varsin nimekkäällä joukolla. Eino Kaipainen esittää ylilääkäriä, jonka auto-onnettomuudessa loukkaantunut vaimo paljastaa leikkauspöydällä suhteensa alilääkäriin. Triangelin kolmatta osapuolta, alilääkäriä, näyttelee Leif Wager. Regina Linnanheimo on saanut ylihoitajattaren roolin.
Nimimerkillä Viljo Hela kirjoittanut ohjaaja on mahduttanut kahteen tuntiin varsin runsaasti tapahtumarikasta draamaa. Kyse ei ole realismista, sillä lääkärit naukkailevat työnsä lomassa konjakkia, vierailijat piileskelevät verhojen takana ja potilaat haahuilevat pitkin käytäviä sekä hoitajattarien että jopa poliisin takaa-ajamina. Poliisit ovat valmiita viemään potilaat kuulusteltaviksi vaikka väkisin.
Vaikka juonenkuljetus ei vakuuttanut ja kaava todettiin tutuksi jo Hällströmin käsikirjoitus- ja ohjaus-Jussein palkitun Pikajuna pohjoiseen –elokuvan etenemisestä, ohjaaja sai varovaista tunnustusta osaamisestaan. Aina sen myöntäminen ei ollut helppoa. 1970-luvun realismin aatetta ajaneen Heikki Katajan (Ilta-Sanomat 18.1.1975) mukaan "Hällstömillä on aina ollut voimakas dramatiikan taju; valitettavasti siihen on tavallisesti on tavallisesti sisältynyt myös melodramatiikkaa. Jälkimmäisen ystäville Vain kaksi tuntia on rautaisannos." Toinen kritiikkiä yleisesti saanut ulottuvuus on kliseemäinen komiikka, joka tässäkin elokuvassa kristalloituu tuttuun kotimaiseen tyyliin tollon poliisin hahmossa.
Realismin arvostus ainoana oikeana elokuvamuotona on 1970-luvulta nykypäivään siirryttäessä jatkuvasti laskenut. Ehkäpä Hälsströmin ohjaajankuvalle keskeistä melodraamaa on aika katsoa uudesta näkökulmasta tämänkin elokuvan kohdalla.
Esko Töyrin liikkuva kamera on kiitosten arvoinen, Regina Linnanheimo ja Leena Häkinen (oik. Gurli Magdalena Häkinen) ovat kaunottaria ja Elvi Saarnion kadun naisessa on myös aitoa tragiikkaa. Replikoinnit ja asenteellisuus ovat Hällströmin melodraamojen tunnettuja heikkouksia, mikä käy ilmi viljalti myös aikalaisarvosteluista.
– Jari Sedergren 27.2.2008
Vain kaksi tuntia kertoo nimensä mukaisesti kahteen tuntiin mahdutetuista tapahtumista pikkukaupungin sairaalassa. Pääroolitus tehtiin varsin nimekkäällä joukolla. Eino Kaipainen esittää ylilääkäriä, jonka auto-onnettomuudessa loukkaantunut vaimo paljastaa leikkauspöydällä suhteensa alilääkäriin. Triangelin kolmatta osapuolta, alilääkäriä, näyttelee Leif Wager. Regina Linnanheimo on saanut ylihoitajattaren roolin.
Nimimerkillä Viljo Hela kirjoittanut ohjaaja on mahduttanut kahteen tuntiin varsin runsaasti tapahtumarikasta draamaa. Kyse ei ole realismista, sillä lääkärit naukkailevat työnsä lomassa konjakkia, vierailijat piileskelevät verhojen takana ja potilaat haahuilevat pitkin käytäviä sekä hoitajattarien että jopa poliisin takaa-ajamina. Poliisit ovat valmiita viemään potilaat kuulusteltaviksi vaikka väkisin.
Vaikka juonenkuljetus ei vakuuttanut ja kaava todettiin tutuksi jo Hällströmin käsikirjoitus- ja ohjaus-Jussein palkitun Pikajuna pohjoiseen –elokuvan etenemisestä, ohjaaja sai varovaista tunnustusta osaamisestaan. Aina sen myöntäminen ei ollut helppoa. 1970-luvun realismin aatetta ajaneen Heikki Katajan (Ilta-Sanomat 18.1.1975) mukaan "Hällstömillä on aina ollut voimakas dramatiikan taju; valitettavasti siihen on tavallisesti on tavallisesti sisältynyt myös melodramatiikkaa. Jälkimmäisen ystäville Vain kaksi tuntia on rautaisannos." Toinen kritiikkiä yleisesti saanut ulottuvuus on kliseemäinen komiikka, joka tässäkin elokuvassa kristalloituu tuttuun kotimaiseen tyyliin tollon poliisin hahmossa.
Realismin arvostus ainoana oikeana elokuvamuotona on 1970-luvulta nykypäivään siirryttäessä jatkuvasti laskenut. Ehkäpä Hälsströmin ohjaajankuvalle keskeistä melodraamaa on aika katsoa uudesta näkökulmasta tämänkin elokuvan kohdalla.
Esko Töyrin liikkuva kamera on kiitosten arvoinen, Regina Linnanheimo ja Leena Häkinen (oik. Gurli Magdalena Häkinen) ovat kaunottaria ja Elvi Saarnion kadun naisessa on myös aitoa tragiikkaa. Replikoinnit ja asenteellisuus ovat Hällströmin melodraamojen tunnettuja heikkouksia, mikä käy ilmi viljalti myös aikalaisarvosteluista.
– Jari Sedergren 27.2.2008
Paimen, piika ja emäntä
Ruotsinkielinen nimi: Vi kämpa för fädernesgården. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Väinän Filmi Oy. Tuottajat: Väinö Mäkelä. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Vilho Heinämies ja Vuokko Arni perustuen Auni Nuolivaaran romaaneihin "Paimen, piika ja emäntä" sekä "Isäntä ja emäntä". Kuvaus: Olavi Gunnari. Leikkaus: Roland af Hällström. Äänitys: Erkki Nieminen, Rafael Ylkänen. Musiikki: Alvar Andström. Musiikin johto: Eero Koskimies. Muusikot: Helsingin teatteriorkesteri. Lavastus: Lasse Elo. Valokuvat: E. M. Staff. Päähenkilöt: Martta Kontula (Ukonniemen Katri), Kaarlo Kytö (Ruuhiniemen Santeri), Kosti Elo (Vaakerlunti), Aili Tikka (Leena, Kaatrin sisar), Elna Hellman (Ruuhiniemen emäntä), Vappu Elo (Annastiina), Eino Haavisto (Rantalan Juuso), Eero Leväluoma (kauppias Tervola), Hemmo Airamo (Ruuhiniemen Iivari), Eero Roine (Vaakreeni, Tervolan apulainen), Reino Säre (puhemies), Väinö Luutonen (Ruuhiniemen isäntä), Annikki Väänänen (Vaakerluntin akka), Paavo Toivonen (Ruuhiniemen Vilppu), Saimi Vuolle (kihlajaisvieras), Staava Haavelinna (Katrin ja Leenan mummo), Ture Junttu (vallesmanni), Hilma Salo (Junttolan emäntä), Salme Turunen (Katri lapsena), Eeva-Liisa Rajajoki (Pikku-Leena). Helsingin ensi-ilta: 23.10.1938 Elysee –televisiolähetys: 7.8.1990 MTV2 – tarkastusnumero A-1030 – K16 (2001: K15) – 2440 m / 90 min
Auni Nuolivaara oli 1930-luvun suosikkikirjailijoita. Otavan romaanikilpailun voittanut "Paimen, piika ja emäntä" (1936) sekä sen jatko-osa "Isäntä ja emäntä" (1937) saavuttivat 20 000 kappaleen ylittävät painosluvut, mutta trilogian kolmas osa, "Päivä ja ehtoo" osoitti maalaisaiheiden taitajan suosion laantumista. Paimen, piika ja emäntä on tyypillinen kehityskertomus, kuvaus köyhän orpotytön sosiaalisesta noususta pikkupaimenesta jylhän maalaistalon emännäksi. Nykynäkökulmasta keskeiseksi nousevat sääty-yhteiskunnan kuvaus ja naisen turvaton asema.
"Nuolivaaran kahden romaanin dramaattinen toiminta ja herkästi vaistottu psykologinen kuvaus tekevät ne myös mitä sopivimmaksi aiheeksi suomalaiselle elokuvalle", kirjoitettiin Lahti-lehdessä (22.10.1938), kun trilogian kahteen ensimmäiseen osaan perustuva elokuva Paimen, piika ja emäntä oli valmistumassa. "Elokuvassa on erikoisesti kiinnitetty huomiota siihen, että Nuolivaaran romaanien aito, toisinaan dramaattinen, toisinaan romanttinen maalaistunnelma saisi aidon korostuksensa." Tämä tarkoitti ennen muuta ympäristöä ja lavastusta, joka rakennettiin Orivedelle, pohjoiseen Hämeeseen, kuten romaanin tapahtumapaikatkin. Epookin ajankohtakin oli sama, 1800- ja 1900-luvun taite.
"Filmikuvaamo" Väinän Filmi Oy oli elokuva-alalla jo pitkään tunnetun Mäkelän suvun uusin yritys. Mäkelän lisäksi yhtiön perustivat 27.4.1938 Veli G. Autio, O. A. Turunen ja Rafael Ylkänen. Vuonna 1942 yhtiö siirtyi kokonaan Mäkelän perheelle.
Ensimmäisen ja yhtiön ainoaksi jääneen elokuvan Väinö Mäkelän tuottamana ohjasi Roland af Hällström. Debyyttiohjaaja tunnettiin paitsi fimiteoreetikkona ja elokuvakirjailijana teoksestaan "Filmi – aikamme kuva" (1936) myös Aamulehden ja Elokuva-Aitan filmikriitikkona.
Nuorta polvea elokuvanteossa edusti myös kuvaaja Olavi Gunnari. Lavastaja Lasse Elo löytyi Helsingin Kansanteatterista. Elokuvan ennakkotiedoissa musiikin tekijäksi nimetty Alvar Andströmin sanottiin olevan "radiosta varmaankin tuttu". Se piti varmasti paikkaansa, sillä äänilevyarkiston johtajana ja radion ehkä tunnetuimman ohjelman, "Lauantain toivotut levyt" -äänilevykonsertin perustaja ja juontaja Andström oli musiikkia rakastavalle radioyleisölle tuttu hahmo. Yleisradiosta oli tuttu myös tarinan päähenkilöä lapsena esittänyt "Yleisradion Pikku-Salme", "Nukku-Matin" levyttänyt Salme Turunen.
Uuden yhtiön elokuvanäyttelijät olivat osittain uusia nimiä. Martta Kontula tuli teatterista, jossa oli kunnostautunut sekä "Helsingissä että maaseutukaupungeissa", Hänen vastanäyttelijänsä Kaarlo Kytö debytoi elokuvan pääosassa. Ensimmäistä kertaa valkokankaalle oli houkuteltu myös Tampereen Työväenteatterin pitkäaikainen johtaja, "grand old man" Kosti Elo. Turun Työväenteatterin johtaja Eero Leväluoma palasi pitkän tauon jälkeen filmikameroiden eteen. Turun teatterista tuli myös koomikkona ja ohjaajana tunnettu Hemmo Airamo. Turun ja Tampereen näyttämöillä olivat esiintyneet myös Eero Roine ja Reino Säre. Nuoria voimia edustivat Aili Tikka Porin teatterista ja Eino Haavisto Tampereen teatterista. Helsingin Kansanteatterissa suosiota saanut Vappu Elo oli elokuvassa tärkeässä tehtävässä.
Väinän Filmin jatkosuunnitelma Hallin Jannen kuvaamiseksi peruuntui, sillä elokuva ei menestynyt kovin hyvin. Syy lienee ollut sama kuin vielä 1990-luvun televisioesityksen Katso-lehden kriitikko Tarmo Poussulle (32/1990): "Replikointi on kehnoa ja äänitys aivan kamala."
– Jari Sedergren 23.1. 2008
Auni Nuolivaara oli 1930-luvun suosikkikirjailijoita. Otavan romaanikilpailun voittanut "Paimen, piika ja emäntä" (1936) sekä sen jatko-osa "Isäntä ja emäntä" (1937) saavuttivat 20 000 kappaleen ylittävät painosluvut, mutta trilogian kolmas osa, "Päivä ja ehtoo" osoitti maalaisaiheiden taitajan suosion laantumista. Paimen, piika ja emäntä on tyypillinen kehityskertomus, kuvaus köyhän orpotytön sosiaalisesta noususta pikkupaimenesta jylhän maalaistalon emännäksi. Nykynäkökulmasta keskeiseksi nousevat sääty-yhteiskunnan kuvaus ja naisen turvaton asema.
"Nuolivaaran kahden romaanin dramaattinen toiminta ja herkästi vaistottu psykologinen kuvaus tekevät ne myös mitä sopivimmaksi aiheeksi suomalaiselle elokuvalle", kirjoitettiin Lahti-lehdessä (22.10.1938), kun trilogian kahteen ensimmäiseen osaan perustuva elokuva Paimen, piika ja emäntä oli valmistumassa. "Elokuvassa on erikoisesti kiinnitetty huomiota siihen, että Nuolivaaran romaanien aito, toisinaan dramaattinen, toisinaan romanttinen maalaistunnelma saisi aidon korostuksensa." Tämä tarkoitti ennen muuta ympäristöä ja lavastusta, joka rakennettiin Orivedelle, pohjoiseen Hämeeseen, kuten romaanin tapahtumapaikatkin. Epookin ajankohtakin oli sama, 1800- ja 1900-luvun taite.
"Filmikuvaamo" Väinän Filmi Oy oli elokuva-alalla jo pitkään tunnetun Mäkelän suvun uusin yritys. Mäkelän lisäksi yhtiön perustivat 27.4.1938 Veli G. Autio, O. A. Turunen ja Rafael Ylkänen. Vuonna 1942 yhtiö siirtyi kokonaan Mäkelän perheelle.
Ensimmäisen ja yhtiön ainoaksi jääneen elokuvan Väinö Mäkelän tuottamana ohjasi Roland af Hällström. Debyyttiohjaaja tunnettiin paitsi fimiteoreetikkona ja elokuvakirjailijana teoksestaan "Filmi – aikamme kuva" (1936) myös Aamulehden ja Elokuva-Aitan filmikriitikkona.
Nuorta polvea elokuvanteossa edusti myös kuvaaja Olavi Gunnari. Lavastaja Lasse Elo löytyi Helsingin Kansanteatterista. Elokuvan ennakkotiedoissa musiikin tekijäksi nimetty Alvar Andströmin sanottiin olevan "radiosta varmaankin tuttu". Se piti varmasti paikkaansa, sillä äänilevyarkiston johtajana ja radion ehkä tunnetuimman ohjelman, "Lauantain toivotut levyt" -äänilevykonsertin perustaja ja juontaja Andström oli musiikkia rakastavalle radioyleisölle tuttu hahmo. Yleisradiosta oli tuttu myös tarinan päähenkilöä lapsena esittänyt "Yleisradion Pikku-Salme", "Nukku-Matin" levyttänyt Salme Turunen.
Uuden yhtiön elokuvanäyttelijät olivat osittain uusia nimiä. Martta Kontula tuli teatterista, jossa oli kunnostautunut sekä "Helsingissä että maaseutukaupungeissa", Hänen vastanäyttelijänsä Kaarlo Kytö debytoi elokuvan pääosassa. Ensimmäistä kertaa valkokankaalle oli houkuteltu myös Tampereen Työväenteatterin pitkäaikainen johtaja, "grand old man" Kosti Elo. Turun Työväenteatterin johtaja Eero Leväluoma palasi pitkän tauon jälkeen filmikameroiden eteen. Turun teatterista tuli myös koomikkona ja ohjaajana tunnettu Hemmo Airamo. Turun ja Tampereen näyttämöillä olivat esiintyneet myös Eero Roine ja Reino Säre. Nuoria voimia edustivat Aili Tikka Porin teatterista ja Eino Haavisto Tampereen teatterista. Helsingin Kansanteatterissa suosiota saanut Vappu Elo oli elokuvassa tärkeässä tehtävässä.
Väinän Filmin jatkosuunnitelma Hallin Jannen kuvaamiseksi peruuntui, sillä elokuva ei menestynyt kovin hyvin. Syy lienee ollut sama kuin vielä 1990-luvun televisioesityksen Katso-lehden kriitikko Tarmo Poussulle (32/1990): "Replikointi on kehnoa ja äänitys aivan kamala."
– Jari Sedergren 23.1. 2008
Houkutuslintu
Ruotsinkielinen nimi: Lockfågeln. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Fenno-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Yrjö Norta. Studiopäällikkö: Eero Leväluoma. Tuottaja: Emil Viljanen. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Viljo Hela (= Roland af Hällström). Kuvaus: Esko Töyri apulaisenaan Lasse Boman (kamera-assisentti), Niilo Jalava (kuvausapulainen). Leikkaus: Tapio Ilomäki. Äänitys: Emil Häkkänen apulaisenaan Gösta Salminen. Musiikki: Tapio Ilomäki. Lavastus: Eero Levä. Päähenkilöt: Laila Jokimo (Marja Linnoila), Eino Kaipainen (Antti Kaukonen), Eero Leväluoma (Jussi Lehtonen), Maire Karila (Tuulikki), Joel Asikainen (Riku), Irja Rannikko (Liisa), Kalle Viherpuu (maalaisisäntä), Kerttu Salmi (”hierojatar”), Hillevi Lagerstam (Anja), Mauri Jaakkola. Helsingin ensi-ilta: 1.3.1946 Bio-Bio, Rex. Teatterilevitys: Bio-Kuva Oy. DVD: 2006 Finnkino Oy. Televisiolähetyksiä: 10.9.1966 MTV1, 23.4.1980 ja 24.7.1990 MTV2. VET: A-2171 – K16 (2001: K15) – 2300 m / 85 min (1946 sensuuri leikkasi saunakohtauksesta 10 m)
Roland af Hälström aloitti elokuvauransa ohjaajana Väinän Filmin ainoaksi jääneessä elokuvassa Paimen, piika ja emäntä (1938). Ura jatkui teknisenä ohjaajana Johan W. Bruniuksen mykkäelokuvan Vänrikki Stoolin tarinoiden (1926) sonorisoidussa versiossa (1939). Talvisodan jälkeen hän ohjasi Jäger-Filmille nykyisin kadonneen elokuvan Simo Hurtta (1940). Sodan jälkeen Hällström toimi Teuvo Tulion apulaisohjaajana elokuvan Sellaisena kuin sinä minut halusit suomen- ja ruotsinkielisissä versioissa.
Fenno-Filmi oli elokuvaohjaajien Yrjö Nortan ja Theodor Lutsin vuonna 1942 perustama yhtiö. Yhtiön osakkaat vaihtuivat usein, mutta toukokuun lopussa 1944 Oy Bio Kuvan johtaja Emil Viljanen, Oy Maxim Ab:n johtaja Väinö Mäkelä ja kapteeni Lars Nilsson ostivat Erkki Jarmalle kuuluvat osakkeet. Heistä tuli myös hallituksen varsinaisia jäseniä. Varajäseneksi tuli Väinön poika Mauno Mäkelä. Kun Theodor Luts pakeni sodan loputtua maasta, Emil Viljanen otti toimitusjohtajan tehtävät. Vuonna 1946 sota oli selvästi elokuva-alalla ohi: Mäkelät saattoivat hyväksyä sodan aikaisen päävastustajansa Yrjö Rannikon toimitusjohtajaksi, kuitenkin vain kolmeksi vuodeksi, kun Mauno Mäkelä ryhtyi yhtiön toimitusjohtajaksi toukokuussa 1949.
Sodan aikana Fenno-Filmi oli profiloitunut jännitysfilmien tekijäksi. Sodan jälkeen ilme oli toinen, ranskalaishenkinen. Tyylisuunta sai Ilta-Sanomissa oman nimensäkin: "hairahtumafilmi" (IS 13.2.1946). Parhaiten suuntaus tunnetaan nykyisin kadun tasolla, elokuvateatterien ovien pielissä "kuppafilminä".
Houkutuslinnussa, joka oli mainoksen mukaan "rohkea ja nykyaikainen intohimojen tarina", pääosa on ilotytöllä, joka kyllääntyy kaupunkiin ja pakenee maalle, mistä löytää puhtaan rakkauden, vaikka hänen taustansa tunnistetaankin – tietenkin kaupunkilaisen kotkotuksista, alusvaatteista.
Katso-lehden kriitikko Anna Kerttu Wiik on tiivistänyt tunnelmat (30/1990) tiiviiksi esitykseksi. "Roland af Hällström on ladannut elokuvan alkuun vahvaa tunnelmaa, kapakassa viivähtää jopa mannermainen turmeltunut fiilis."
Se oli tavoitteenakin, sillä elokuvan esite luonnehtii tapahtumaympäristöä vähintään yhtä värikkäästi: "Ilotytön pälyileviä katseita, iskelmälaulajattaren räikeätä laulua, viinanmyyntiä, huvittelevan alamaailman elämöintiä. Tässä miljöössä alkaa Marjan, 'houkutuslinnun', tarina, yhden niistä monista, jotka paheitten ja intohimojen kuumeisessa leikissä yöperhosen tavoin aikansa leikkivät ja lopulta tuhoutuvat"
Sensuuri leikkasi pois vuonna 1946 nykykatsojalle varsin viattomat parikymmentä sekuntia nimihenkilö Marjan ja isännän morsian Tuulikin saunomisesta. Ruotsissa ja Ranskassa elokuvaa esitettiin lyhtentämättömänä ja varsinkin Pariisissa menestys oli luonnonläheisten saunanäkymien myötä hyvä. Elokuva on tiettävästi saatu myydyksi myös Venezuelaan, Argentiinaan, Brasiliaan ja Kreikkaan.
– Jari Sedergren 30.1.2008
Roland af Hälström aloitti elokuvauransa ohjaajana Väinän Filmin ainoaksi jääneessä elokuvassa Paimen, piika ja emäntä (1938). Ura jatkui teknisenä ohjaajana Johan W. Bruniuksen mykkäelokuvan Vänrikki Stoolin tarinoiden (1926) sonorisoidussa versiossa (1939). Talvisodan jälkeen hän ohjasi Jäger-Filmille nykyisin kadonneen elokuvan Simo Hurtta (1940). Sodan jälkeen Hällström toimi Teuvo Tulion apulaisohjaajana elokuvan Sellaisena kuin sinä minut halusit suomen- ja ruotsinkielisissä versioissa.
Fenno-Filmi oli elokuvaohjaajien Yrjö Nortan ja Theodor Lutsin vuonna 1942 perustama yhtiö. Yhtiön osakkaat vaihtuivat usein, mutta toukokuun lopussa 1944 Oy Bio Kuvan johtaja Emil Viljanen, Oy Maxim Ab:n johtaja Väinö Mäkelä ja kapteeni Lars Nilsson ostivat Erkki Jarmalle kuuluvat osakkeet. Heistä tuli myös hallituksen varsinaisia jäseniä. Varajäseneksi tuli Väinön poika Mauno Mäkelä. Kun Theodor Luts pakeni sodan loputtua maasta, Emil Viljanen otti toimitusjohtajan tehtävät. Vuonna 1946 sota oli selvästi elokuva-alalla ohi: Mäkelät saattoivat hyväksyä sodan aikaisen päävastustajansa Yrjö Rannikon toimitusjohtajaksi, kuitenkin vain kolmeksi vuodeksi, kun Mauno Mäkelä ryhtyi yhtiön toimitusjohtajaksi toukokuussa 1949.
Sodan aikana Fenno-Filmi oli profiloitunut jännitysfilmien tekijäksi. Sodan jälkeen ilme oli toinen, ranskalaishenkinen. Tyylisuunta sai Ilta-Sanomissa oman nimensäkin: "hairahtumafilmi" (IS 13.2.1946). Parhaiten suuntaus tunnetaan nykyisin kadun tasolla, elokuvateatterien ovien pielissä "kuppafilminä".
Houkutuslinnussa, joka oli mainoksen mukaan "rohkea ja nykyaikainen intohimojen tarina", pääosa on ilotytöllä, joka kyllääntyy kaupunkiin ja pakenee maalle, mistä löytää puhtaan rakkauden, vaikka hänen taustansa tunnistetaankin – tietenkin kaupunkilaisen kotkotuksista, alusvaatteista.
Katso-lehden kriitikko Anna Kerttu Wiik on tiivistänyt tunnelmat (30/1990) tiiviiksi esitykseksi. "Roland af Hällström on ladannut elokuvan alkuun vahvaa tunnelmaa, kapakassa viivähtää jopa mannermainen turmeltunut fiilis."
Se oli tavoitteenakin, sillä elokuvan esite luonnehtii tapahtumaympäristöä vähintään yhtä värikkäästi: "Ilotytön pälyileviä katseita, iskelmälaulajattaren räikeätä laulua, viinanmyyntiä, huvittelevan alamaailman elämöintiä. Tässä miljöössä alkaa Marjan, 'houkutuslinnun', tarina, yhden niistä monista, jotka paheitten ja intohimojen kuumeisessa leikissä yöperhosen tavoin aikansa leikkivät ja lopulta tuhoutuvat"
Sensuuri leikkasi pois vuonna 1946 nykykatsojalle varsin viattomat parikymmentä sekuntia nimihenkilö Marjan ja isännän morsian Tuulikin saunomisesta. Ruotsissa ja Ranskassa elokuvaa esitettiin lyhtentämättömänä ja varsinkin Pariisissa menestys oli luonnonläheisten saunanäkymien myötä hyvä. Elokuva on tiettävästi saatu myydyksi myös Venezuelaan, Argentiinaan, Brasiliaan ja Kreikkaan.
– Jari Sedergren 30.1.2008
Läpi usvan
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Fenno Filmi. Tuottaja: Yrjö Norta. Studiopäällikkö: Ami Seteri. Ohjaus: Roland af Hällström. Ohjaajan apulainen: Tapio Ilomäki. Kuvaus: Esko Töyri. Käsikirjoitus: Yrjö Rannikko ja Viljo Hela eli ohjaaja Hällström. Leikkaus: Tapio Ilomäki. Äänitys: Björn Korander. Musiikki: Tapio Ilomäki. Tanssit: Kaarlo Hiltunen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Maskeeraus: Rakel Tuomi. Järjestäjä: Lauri Kyöstilä. Alkutekstit: Eka Karppanen. Päähenkilöt: Leif Wager (sähköttäjä Pertti Jarkamo), Gunvor Sandqvist (Nina), Mirjami Kuosmanen (Aino), Anna-Liisa Hämeensalo (Dolly, kapakkatanssijatar), Saara Ranin (Pertin äiti), Anja Lehtinen (Maija Autio), Tauno Majuri (Erkki Kataja, toinen perämies), Esko Vettenranta (Mikko), Arvi Tuomi (hovimestari), Sven Relander (johtaja Frans Ahtola), Helge Ranin (rovasti), Joel Asikainen (Rodolfo, tanssija), Elli Ylimaa (poliisi), Kerttu Salmi (rva Lehtinen), Elvi Saarnio (satamatyttö), Matti Aulos (komisario), Toivo Lahti (poliisi), Leevi Linko (Vänski), Kyösti Erämaa (konstaapeli), Kauko Käyhkö (musta merimies), Verna Piponius (konsulinna Gråstjärna), Kauko Kokkonen (konstaapeli), Börje Lampenius (konsulinnan seuralainen), Lauri Kyöstilä (satamanvartija), Jaakko Lätti (merimies). Helsingin ensi-ilta: 23.1.1948 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 12.10.1974 ja 31.10.1981 MTV2. DVD: Finnkino. VET: A-2541 – K16 (2001: K15) – 2700 m / 99 min
Roland af Hällströmin ohjaus Läpi usvan sijoittuu ohjaajalle tutulla tavalla ranskalaishenkisesti sumuiseen satamamiljööseen. Yrjö Rannikon (1900-1980) ja ohjaajan yhteistuumin kirjoittama käsikirjoitus on oikeastaan mukaelma ranskalaisesta Sumujen laiturista ja amerikkalaisesta Sumujen sillasta, vaikka Teuvo Tulion Sellaisena kuin sinä minut halusit ja Rakkauden risti kuuluivat varmasti myös käsikirjoittajia inspiroiviin elokuviin.
Elokuva kertoo kahden erilaisen merimiehen tarinan. Toinen, radiosähköttäjä Pertti Kataja (Leif Wager), sortuu alkoholiin ja sataman muutkin viettelykset vievät mukanaan, vaikka tien piti viedä turvallisesti vanhan äidin ja naapurin tytön luokse. Tauno Majurin esittämä rehti perämies edustaa huithapelille vastapainoa, kunnollista mieskantaa. "Elämässä on kaikesta maksettava täysi hinta", kuuluu motosta käyvä repliikki.
Ja siksi Katajan tie on äidin ja morsiamien tarjoama toipumisen tie. Ruumiillisen työn, kokemusten käsittelyn, lämpimän rakkauden ja rovastin kautta välittyvän jumalallisen luottamuksen avulla elämänmuutos on mahdollinen.
Hällströmin käsittelyssä ovat esillä niin ympäristötekijat, olosuhteet kuin 1940-luvun muotitiede, psykologia. Ohjaajan otteessa on jotakin dokumentaaristakin, jopa tarinasta irti rimpuilevuuteen asti. Oppikoululaisesta laivatytöksi muuntautuva sivutarina on selvästi velkaa Teuvo Tuliolle, jonka avustajana Hällström oli toiminut apulaisohjaajana melodraaman mestarin ensimmäisissä sodan jälkeisissä töissä.
Läpi usvan joutui sen kaikkiin osa-alueisiin epäillen suhtautuvan sensuurin kouriin. Elokuvaa leikattiin 180 metriä eli yli kuusi minuuttia, minkä jälkeenkin tarjolla oli pahin mahdollinen "rangaistusvero", peräti 35 % lipputuloista. Vasta loppukohtauksen täydellinen muuttaminen hellytti moraalia verokirveellä vaalineen sensuurin.
Leif Wagerin ja Tauno Majurin näyttelijäpanosta kiiteltiin aikalaisarvosteluissa. Wager nappasi esityksestään peräti Jussin. Myönteisiä kommentteja keräsi myös valkokankaalla debytoineen Gunvor Sandkvistin onnistuminen eikä hullumpi ole myöskään Mirjami Kuosmasen Aino, joka tuntee sataman viettelykset.
Suomen Sosialidemokraatin (25.1.1948) kriitikko Toini Aaltonen totesi, että elokuvassakin kaikki on näemmä jo sanottu: "Eikä tässä elokuvasssa ole mitään muutakaan uutta, mitä ei olisi jo ennen esitetty tästä Baabelin kaupungista. [– –] Mutta ken haluaa verrytellä vanhoja muistojaan meikäläisistä 'taiteellisista' alamaailmaelokuvista, sen sopii käydä katsomassa Fennon uutta filmiä. Kieltämättä elokuva on teknillisesti hyvin tehty, kuten yleensä meikäläiset elokuvan nykyisin, erityisesti on Esko Töyrin kuvaus kaunista työtä [– –]"
– Jari Sedergren 13.2.2008
Roland af Hällströmin ohjaus Läpi usvan sijoittuu ohjaajalle tutulla tavalla ranskalaishenkisesti sumuiseen satamamiljööseen. Yrjö Rannikon (1900-1980) ja ohjaajan yhteistuumin kirjoittama käsikirjoitus on oikeastaan mukaelma ranskalaisesta Sumujen laiturista ja amerikkalaisesta Sumujen sillasta, vaikka Teuvo Tulion Sellaisena kuin sinä minut halusit ja Rakkauden risti kuuluivat varmasti myös käsikirjoittajia inspiroiviin elokuviin.
Elokuva kertoo kahden erilaisen merimiehen tarinan. Toinen, radiosähköttäjä Pertti Kataja (Leif Wager), sortuu alkoholiin ja sataman muutkin viettelykset vievät mukanaan, vaikka tien piti viedä turvallisesti vanhan äidin ja naapurin tytön luokse. Tauno Majurin esittämä rehti perämies edustaa huithapelille vastapainoa, kunnollista mieskantaa. "Elämässä on kaikesta maksettava täysi hinta", kuuluu motosta käyvä repliikki.
Ja siksi Katajan tie on äidin ja morsiamien tarjoama toipumisen tie. Ruumiillisen työn, kokemusten käsittelyn, lämpimän rakkauden ja rovastin kautta välittyvän jumalallisen luottamuksen avulla elämänmuutos on mahdollinen.
Hällströmin käsittelyssä ovat esillä niin ympäristötekijat, olosuhteet kuin 1940-luvun muotitiede, psykologia. Ohjaajan otteessa on jotakin dokumentaaristakin, jopa tarinasta irti rimpuilevuuteen asti. Oppikoululaisesta laivatytöksi muuntautuva sivutarina on selvästi velkaa Teuvo Tuliolle, jonka avustajana Hällström oli toiminut apulaisohjaajana melodraaman mestarin ensimmäisissä sodan jälkeisissä töissä.
Läpi usvan joutui sen kaikkiin osa-alueisiin epäillen suhtautuvan sensuurin kouriin. Elokuvaa leikattiin 180 metriä eli yli kuusi minuuttia, minkä jälkeenkin tarjolla oli pahin mahdollinen "rangaistusvero", peräti 35 % lipputuloista. Vasta loppukohtauksen täydellinen muuttaminen hellytti moraalia verokirveellä vaalineen sensuurin.
Leif Wagerin ja Tauno Majurin näyttelijäpanosta kiiteltiin aikalaisarvosteluissa. Wager nappasi esityksestään peräti Jussin. Myönteisiä kommentteja keräsi myös valkokankaalla debytoineen Gunvor Sandkvistin onnistuminen eikä hullumpi ole myöskään Mirjami Kuosmasen Aino, joka tuntee sataman viettelykset.
Suomen Sosialidemokraatin (25.1.1948) kriitikko Toini Aaltonen totesi, että elokuvassakin kaikki on näemmä jo sanottu: "Eikä tässä elokuvasssa ole mitään muutakaan uutta, mitä ei olisi jo ennen esitetty tästä Baabelin kaupungista. [– –] Mutta ken haluaa verrytellä vanhoja muistojaan meikäläisistä 'taiteellisista' alamaailmaelokuvista, sen sopii käydä katsomassa Fennon uutta filmiä. Kieltämättä elokuva on teknillisesti hyvin tehty, kuten yleensä meikäläiset elokuvan nykyisin, erityisesti on Esko Töyrin kuvaus kaunista työtä [– –]"
– Jari Sedergren 13.2.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)