Ruotsinkielinen nimi: Från sex til åtta. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuottaja: Yrjö Rannikko. Studiopäällikkö: Ami Seteri. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Viljo Hela. Kuvaus: Esko Töyri. Leikkaus: Tapio Ilomäki. Äänitys: Björn Korander. Musiikki: Tapio Ilomäki. Lavastus: Kosti Aaltonen. Maskeeraus: Rakel Tuomi. Pirkko Tuominen (kampaaja). Asiantuntija: Jussi Munter. Päähenkilöt: Regina Linnanheimo (sisar Magda, ylihoitajatar), Liisa Tuomi (rva Irja Kaarila ), Eino Kaipainen (ylilääkäri Kaarlo Kaarila), Leif Wager (alilääkäri Alec von Wentell), Elvi Saarnio (Laila Niemikkö, toimeton nainen), Leena Häkinen (Tellervo Ritvala, morsian), Martti Katajisto (Pelle Teiri, sulhanen), Saara Ranin (sisar Varma), Kalle Viherpuu (konstaapeli), Rauha Rentola (rva Maj-Lis von Wentell), Kyllikki Forssell (sairaanhoitaja), Rakel Laakso (kauppiaanrouva), Irja Rannikko (Maj-Lisin ystävätär), Aino Lehtimäki (Maj-Lisin ystävätär), Assi Raine (pikkurouva), Harri Sinijärvi (kauppias), Matti Ranin (assistentti), Martti Palo (von Wentellien poika), Anni Huhta, Trina Taipale, Tellervo Laine. Helsingin ensi-ilta: 29.4.1949 Bio-Bio, Tuulensuu, Metropol. Televisiolähetyksiä: 10.11.1962 MTV1, 18.1.1975 MTV2. VET: A-2882 – S – 2800 m / 103 min
Vain kaksi tuntia kertoo nimensä mukaisesti kahteen tuntiin mahdutetuista tapahtumista pikkukaupungin sairaalassa. Pääroolitus tehtiin varsin nimekkäällä joukolla. Eino Kaipainen esittää ylilääkäriä, jonka auto-onnettomuudessa loukkaantunut vaimo paljastaa leikkauspöydällä suhteensa alilääkäriin. Triangelin kolmatta osapuolta, alilääkäriä, näyttelee Leif Wager. Regina Linnanheimo on saanut ylihoitajattaren roolin.
Nimimerkillä Viljo Hela kirjoittanut ohjaaja on mahduttanut kahteen tuntiin varsin runsaasti tapahtumarikasta draamaa. Kyse ei ole realismista, sillä lääkärit naukkailevat työnsä lomassa konjakkia, vierailijat piileskelevät verhojen takana ja potilaat haahuilevat pitkin käytäviä sekä hoitajattarien että jopa poliisin takaa-ajamina. Poliisit ovat valmiita viemään potilaat kuulusteltaviksi vaikka väkisin.
Vaikka juonenkuljetus ei vakuuttanut ja kaava todettiin tutuksi jo Hällströmin käsikirjoitus- ja ohjaus-Jussein palkitun Pikajuna pohjoiseen –elokuvan etenemisestä, ohjaaja sai varovaista tunnustusta osaamisestaan. Aina sen myöntäminen ei ollut helppoa. 1970-luvun realismin aatetta ajaneen Heikki Katajan (Ilta-Sanomat 18.1.1975) mukaan "Hällstömillä on aina ollut voimakas dramatiikan taju; valitettavasti siihen on tavallisesti on tavallisesti sisältynyt myös melodramatiikkaa. Jälkimmäisen ystäville Vain kaksi tuntia on rautaisannos." Toinen kritiikkiä yleisesti saanut ulottuvuus on kliseemäinen komiikka, joka tässäkin elokuvassa kristalloituu tuttuun kotimaiseen tyyliin tollon poliisin hahmossa.
Realismin arvostus ainoana oikeana elokuvamuotona on 1970-luvulta nykypäivään siirryttäessä jatkuvasti laskenut. Ehkäpä Hälsströmin ohjaajankuvalle keskeistä melodraamaa on aika katsoa uudesta näkökulmasta tämänkin elokuvan kohdalla.
Esko Töyrin liikkuva kamera on kiitosten arvoinen, Regina Linnanheimo ja Leena Häkinen (oik. Gurli Magdalena Häkinen) ovat kaunottaria ja Elvi Saarnion kadun naisessa on myös aitoa tragiikkaa. Replikoinnit ja asenteellisuus ovat Hällströmin melodraamojen tunnettuja heikkouksia, mikä käy ilmi viljalti myös aikalaisarvosteluista.
– Jari Sedergren 27.2.2008
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Katsoin kyseisen rainan tänään, ja olihan se vuolaan melodramaattinen. Mutta vuosikymmenien saatossa "vika" on muuttunut jos ei ansioksi niin ainakin hellyttäväksi hymykuopaksi. Jännitystäkin oli saatu mukaan, kun katsoja sai sydän kylmäten seurata kuka onneton joisi erehdyksissä myrkkymaljan. Nuoren ja rakastettavan naispotilaan kuolema (joka ei liittynyt myrkkyyn) oli kaunis vaikkakin totta helkkarissa kliseinen pysymättömyyden muistuttaja. Ja Regina Linnanheimon teelautaussilmät ovat ilmiö itsessään ja tinanappijepari sopivasti klovni. Kyllä tällaista mieluummin katsoo kuin monia nykyisiä kotimaisia tuotoksia, jossa irvokkuus, nihilismi ja idioottimaisuus kuvitellaan taiteellisiksi hyveiksi tai realismin kriteereiksi. Tähtiä 2½/5.
Lähetä kommentti