Ydinaseita elokuvissa

Yksi kylmän sodan elokuville tyypillinen piirre on atomisodan uhka. 1950-luvulla kilpavarustelu oli ajateltu välttämättömäksi pahaksi ja ydinaseisku Japaniin oli yleisesti hyväksytty sodan aikaisena välttämättömyytenä. Tyynenmeren testiräjäytykset vuonna 1946, vetypommin kehittäminen ja strategisen ilmakomentojärjestelmän (Strategic Air Command) kehittäminen osoittivat, että Yhdysvaltojen pyrkimys oli säilyttää ehdoton sotilaallinen ylivoima.

Sen jälkeen kun ydinaseet tulivat keskeiseksi, sotilaallisen strategian muotoina alettiin valmistaa myös valistusfilmejä. Yhdysvalloissa ensimmäinen laajaan levikkiin tarjottu opetusfilmi oli nimeltään Pattern for Survival (1950), joka valmisti amerikkalaisia nimeltä mainitsemattoman "hyökkääjäkansakunnan" (the aggressor nation) ydiniskuun. Suurelle amerikkalaiselle yleisölle ydinaikakauden uudet ilmastrategiat tehtiin tutuksi vuodesta 1956 vuoteen 1958 jatkuneessa televisiodokumenttisarjassa Air Power (CBS), jossa tunnetun uutisankkuri Walter Cronkiten suulla amerikkalaisille vakuutettiin Yhdysvaltojen ilmavoimien tärkeydestä ydinaseiden maailmassa, jossa juuri ilmahyökkäys oli suuri uhka. Eräässä jaksossa esitetyn ydinräjähdyksen ensisekunnit sensuroitiin niin, etteivät vastapuolen tiedemiehet voisi tunnistaa pommin laatua. Tämän kaltaisesta sensuurista ydintestielokuvat vapautuivat vasta pari vuotta sitten.

Siviilipuolustusvalmistelut, joiden ajateltiin tarjoavan suojaa ydinaseiskua vastaan, nousivat vahvasti esille yhdysvaltalaisessa julkisuudessa 1950-luvulla. Alert Today – Alert Tomorrow (1956) oli RKO:n valmistama elokuva Liittovaltion siviilipuolustus hallinnolle. Se sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa vallitsee ”naapuriystävällisyys”, amerikkalaisuuden tunnusmerkki. Yhteisöllisyyttä kuvaa myös elokuvan katsaus Amerikan historiaan, pioneerien puolustautumisesta alkuperäisväestöä, intiaaneja, vastaan aina uudisasukkaiden kärrykaravaaneihin. Siitä edetäänkin sujuvasti vetypommin uhan kollektivisoivaan luonteeseen: yhteistyö ja toisten auttaminen on kansallisen selviytymisen ydinasia. Järjestäytyneen siviilipuolustusorganisaation avulla – kyse on vapaaehtoisista pienessä kaupungissa ”joka voisi olla mikä tahansa amerikkalainen pikkukaupunki” - käydään läpi yhteiskunnan kriisivalmiusrakenteita Neuvostoliiton ydinhyökkäyksen varalta. Siviilipuolustusta tutkineen Guy Oakesin mukaan elokuva käsittelee ydinhyökkäystä johtamisproblematiikan kautta. Kuri ja järjestys yhteisössä on säilytettävä, vaikka voimalla, sillä mahdollinen paniikki on otettava haltuun.

Vielä 1950-luvun science fiction -elokuvissa atomienergia ja atomipommikin oli kuvattu lopulta rauhan tuojana ja ylläpitäjänä, ja jopa kauhu- ja jännityselokuvissa radioaktiivisuus ja säteily eri muodoissaan olivat varsin harmittomia lisiä näkymättömiin ja siksi halpoihin kauhuelementteihin. Niinpä Leslie H. Martinsonin elokuvassa The Atomic Kid (1954) radioaktiivisuus on vain avuksi, kun FBI nappaa vakoilijaringin. Elokuvassa The Creature with the Atom Brain (1955) radioaktiivisuus taas auttaa hirviötä jäljitettäessä sillä geigermittari raksuttaa informoivasti. Vaaraa radioaktiivisuudesta ei näytä aiheutuvan. Elokuvan juoni on sinällään mitä mainioin tutkimuskohde: elokuvassa hullu natsitohtori avittaa amerikkalaisia gangstereita vallan kaappaamisessa.

Dokumentaarinen ote ydinaseeseen oli alkanut jo varhain elokuvilla Atomic Warfare (1946) ja Atomic Power (1946). Paljon lainattu – varsinkin kohtaukset jossa ihmiset syöksyvät pöydän alle ja peittävät päänsä käsillään - Duck and Cover – Atomic Bomb Educational Film (1948) teki tutuksi iskulauseen ”sukella ja suojaa” tavalla, jota eivät ylitä edes kotoperäisten Puolustusvoimien 1960-luvun valistusfilmien havusiivous poteroiden ympäriltä. Kuitenkin teeman yksityiskohtaiseen käsittelyyn päästiin vasta 1970- ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä: The Day the Sun Blowed Up (1976) ja Roland Joffen ohjaama, tarkasti tapahtumaprosessia dokumentoiva dokudraama Fat Man and Little Boy (1989) kuvasivat ydinpommin kehittelyn toteuttanutta Manhattan-projektia. Samasta projektista on tehty myös useita näytelmäelokuvia kuten The Beginning or the End (1947) ja The Decision to Drop the Bomb (1965).

Pommin pudottamisen seurauksia nähdään dokumenteissa Hiroshima-Nagasaki - August, 1945 (1968) ja Hiroshima-Nagasaki (1970), jotka molemmat käyttivät hyväkseen myös ydinpommiräjäytyksen kokeneiden haastatteluja. Samaan teemaan voi liittää myös Peter Watkinsin BBC:lle ohjaaman pseudodokumentaarin War Game (1966), joka kuvasi fiktiivistä ydinaseiskua Englannin kaupunkeihin. BBC kielsi elokuvan esittämisen sillä se määriteltiin liian fatalistiseksi, katkeraksi, toivottamaksi ja julmaksi. "Kauhua herättävänä" se ei sopinut "koko perheen" katseltavaksi.

Näytelmäelokuvan ja dokumentaarin yhteispelistä esimerkiksi kelvannee Alain Resnais'in elokuva Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima, mon amour, Ranska 1959), joka kuvaa japanilaisen arkkitehdin ja ranskalaisen näyttelijättären lyhyttä suhdetta Hiroshimassa pian pommin pudottamisen jälkeen. Elokuva käyttää hyväkseen dokumentaarisia otoksia tuhotusta kaupungista, joita yhdistellään rakastelevien parien kuviin.

Melvin Frankin ja Norman Panaman näytelmäelokuva Above and Beyond (Yhdysvallat 1952) kuvasi ensimmäisen atomipommin pudottajan, eversti Paul Tibbettin tarinan, länkkäriohjaajana tunnetumman Anthony Mannin Strategic Air Command (Yhdysvallat 1955) taas Curtis LeMayn pommittajia tärkeimpänä esteenä kommunistien maailmanhallinnalle. Elokuva on omistettu amerikkalaispommittajille ja ”nuorille amerikkalaisille miehille, jotka eräänä päivänä ottavat paikan heidän rinnallaan”.

Gordon Douglasin Bombers B-52 (1957) tarjosi SAC:sta tarkempaa tietoa, vaikka Korean sodan ajan kautta alkuun saatettu tarina kiertyykin kersantin ja everstin henkilösuhteiden kuvaukseksi, mutta myös siihen kuinka riitaisuudet jäävät taka-alalle isänmaallisten velvollisuuksien vuoksi. Ilmakomentojärjestelmän toimintaa teki tunnetuksi myös kylmän sodan ajan myyntimenestys, Pat Frankin apokalyptinen romaani Alas, Babylon (1959), jonka inspiroijana oli Neuvostoliiton satelliittiteknologia ja sen mukanaan tuoma mahdollisuus Neuvostoliiton ensi-iskuun. SAC valmistautui paitsi ydinsotaan, myös reagoimaan vahingossa puhjenneeseen kriisiin. Tältä pohjalta SAC:n myös luotettiin, kuten Delbert Mannin ohjaama elokuva Gathering of Eagles (1963) osoittaa.

Kaikkia näitä elokuvia yhdistää melodramaattinen rakkaustarina: nämä elokuvat oli suunnattu myös naisille. Naisen ja ydinsodan yhteys rakennettiin varsin tietoisesti: bombshell oli ollut sotaisa termi naiseudelle jo 1930-luvulta lähtien, toisessa maailmansodassa erityisesti lentokoneet koristeltiin eroottisilla kuvilla vähäpukeisista naisista. Kylmä sota toi sekin mukanaan monia uusia termejä. Bikinin atollin räjäytykset yhdistettiin Rita Hayworthin seksikkäseen valokuvaan, ja niin pintaa paljastava uima-asu sai markkinoijan nimittämään niitä bikineiksi. Ydinaseen räjähtävä voima kytkettiin vahvasti naisen seksuaalisuuteen, jolla varsinkin elokuvissa oli tuhoavaa voimaa – ennen kuin se ”säilöttiin ja kesytettiin”, kuten Elaine Tyler May kirjoittaa.

Ensimmäinen ydinkriittinen elokuva oli Neville Shuten romaaniin perustuva On the Beach (1959), jonka ohjasi Stanley Kramer. Se kuvaa Australiaan pelastautuneen sukellusvenemiehistön kautta koko maailman tuhoa ydinsodassa. Pentagon kieltäytyi auttamasta elokuvanteossa, muodollisena perusteenaan se, ettei elokuvan tarjoama kuva ollut tieteellisesti kestävä. Elokuva sai aikaan keskustelun kauhun tasapainon problematiikasta, ts. siitä, kykeneekö juuri atomipommi itse estämään kolmannen maailmasodan. Atomipommi- ja atomisota –diskurssien kautta kritiikki voitiin kohdistaa juuri sotaan ja sen aatteeseen, militarismiin, eikä välttämättä esimerkiksi armeijan kaltaisten vahvojen ja kunniastaan tarkkoihin instituutioihin. Sen laatuista kritiikkiä on turha etsiä varhaisemmista elokuvista kuten Jerry Hopperin elokuvasta The Atomic City (1952), joka kertoo vieraan vallan agenttien järjestämästä lapsen kidnappauksesta Los Alamoksessa.

Muutos asenteessa oli selvä. Mikäli 1960-luvun elokuviin oli uskomista, atomipommi oli omiaan tuhoamaan koko maailman. Elokuvat muuttuivat militaarisen systeemin kritiikiksi myös siksi, että armeijojen nähtiin vastoin kaikkea järkeä sitoutuneen ydinaseisiin ja mikä pahinta myös niiden käyttöön. Lännessä ydinsotateema sai tunnetuimmat suorat ilmauksensa vasta 1960-luvulla. Ydinsotaa on käsitelty erilaisissa genreissä, esimerkiksi sotaelokuvissa kuten sukellusveneisiin keskittyvässä James B. Harrisin elokuvassa The Bedford Incident (Yhdysvallat 1965) ja ilmavoimien asemaa ydinuhkan luojana esimerkiksi Sidney Lumetin elokuvassa Pommin varjossa (Fail-Safe, Yhdysvallat 1964) ja Stanley Kubrickin elokuvassa Tri Outolempi (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, Yhdysvallat 1964), joka on mustan huumorin klassikko.

Dr. Strangelove perustui Peter Georgen novelliin Red Alert (Two hours to Doom, 1958). Se kertoo kenraalista, joka määrää B-52 -hävittäjät pommittamaan Venäjää siinä toivossa, että syntyvä sota pyyhkäisisi kommunistisen uhan maan päältä. Pommin varjossa (Fail Safe 1964) taas perustuu Eugene Burdickin ja Harvey Wheelerin samannimiseen journalistiseen romaaniin (1962), jossa sodan ja sen vuoksi Moskovan ja New Yorkin tuhoutumisen aiheuttaa viallinen tietokone. Kuten hieman aikaisemmin ilmestyneessä Tri Outolemmessä, tässäkään elokuvassa kummankaan puolen kenraalit eivät kykene pysäyttämään pommitusmatkalle lähtenyttä ydinpommituslentuetta, sillä tekniikan ylivalta ihmisiin nähden on tietyn rajan jälkeen ehdoton. Molempien elokuvien viesti on se, ettei armeija kykene kontrolloimaan pommia. Ennemmin tai myöhemmin looginen seuraus tilanteesta on ydinaseonnettomuus. Elokuvien kritiikki kohdistuu siis koko militaariseen systeemiin, mikä oli läntisessä elokuvassa uusi ilmiö.

Teemaa varioitiin myöhemmin Robert Aldrichin elokuvassa Hyökkäys tukikohtaan (Twilight’s last gleaming, 1977), jossa vankilasta paennut kenraali ottaa haltuunsa SAC:n tukikohdan ja sen myötä yhdeksän Neuvostoliittoon ja Kiinaan suunnattua Titan-ohjusta. Kenraali haluaa julkistaa mm. Vietnamin sodan aikaisen dokumentin, joka todistaa Yhdysvaltojen olevan valmis käyttämään ydinaseita Neuvostoliittoa vastaan säilyttääkseen johtoaseman kylmässä sodassa. Elokuvan presidentti tyrmistyy tiedoista: nykyiset, todelliset presidentit varmaankaan eivät hämmentyisi. Yksi elokuvan taustatekijöistä oli se tunnettu tosiasia, että John F. Kennedya oli syytetty vaalitaistelussa Yhdysvaltojen jääneen jälkeen ydinaseistuksessa (missile gap). Armeija vastasi elokuvaan, että ydinpommituskäskyyn piti aina saada eksplisiittinen varmistus: siinä mielessä elokuvan asetelma ei pitänyt paikkaansa.

Suoranaisista valistuselokuvista ei luovuttu 1960- ja 1970-luvuillakaan. Yhdysvalloissa televisiolle valmistettuja tunnettuja valistuselokuvia olivat Countdown to Zero (1966) ja Footnotes on the Atomic Age (1969), joka keskittyi asevarusteluun 1960-luvulla ja toi esiin useita aiemmin vaiettuja "läheltä piti" -tilanteita. Dokumentti puuttui myös ydinaseiden ja talouden väliseen suhteeseen. Britanniassa BBC:n tuottama Rumours of War keskittyi myös suurvaltojen atomiasevarusteluun 1970-luvun alussa.

Aina dokumenttielokuvan näkökulma ei ollut kriittinen. Ydinaseistamista kannatti amerikkalainen dokumenttielokuva Only the Strong (1972), jonka valmisti Institute for American Strategy tarkoituksenaan vastustaa presidentti Richard Nixonin aikeita ajaa määrärahoja alas kongressissa. Se esittää Neuvostoliiton ylivoimaisena Yhdysvaltoihin nähden ja väittää että rauhan voisi taata vain vahva, hyvin varusteltu armeija Yhdysvalloissa. Elokuvaa ei levitetty suurissa televisioverkoissa, vaan nimellistä vuokraa vasten 16 mm:n kopioina kirkkojen, veteraaniorganisaatioiden, erilaisten palvelujärjestöjen ja koulujen järjestämissä tilaisuuksissa. Kyse oli sisäisestä propagandasta.


Post-apokalyptiset elokuvat

Näytelmäelokuvissa varsin yleinen teema on ydinsodan jälkeinen maailma. Ensimmäinen varsinainen postapokalyptinen elokuva oli vuonna 1951 valmistunut Five (Yhdysvallat 1951), jonka ohjasi Arch Oboler. Siinä viisi ydinaseiskusta selvinnyttä ihmistä, neljä valkoista ja yksi musta, muodostaa eri tyyppisiä persoonallisuuksia kuvaavan ryhmän ristiriitoineen. Usko, hysteria, pragmaattisuus ja poliittinen vakaumus kulkevat kuvauksessa rinnakkain. Sitä tosin oli edeltänyt ainakin elokuva Atomic Attack (Yhdysvallat 1950). joka kuvasi ydinpommin pudotusta New Yorkiin ja sitä seurannutta pakomatkaa Walther Matthaun tähdittämänä.

Vuonna 1959 ilmestyi samaan aihepiiriin liittyvä elokuva Ranald MacDougallin The World, the Flesh and the Devil (Yhdysvallat 1959). Elokuva tuo esiin useita aikansa keskustelunaiheisiin liittynyttä huolta, ja pohdiskelee jopa rodullisesta näkökulmasta maailman tulevaisuutta silloin, kuin vain pieni ryhmä selviää ydinsodasta hengissä. Jack Smightin Damnation Alley (1972) kuvaa nuorten ryhmää, joka yrittää löytää toisia ydinsodasta selviytyneitä ryhmiä. Saman tapainen ydinsodan jälkeinen road movie – hevospelillä tosin - oli ollut jo Glen and Randa (Yhdysvallat 1971), jonka ohjasi Jim McBright. Se kuvasi ilman suuria lavasteita arkipäiväistä selviytymiskamppailua kahden teini-ikäisen nuoren kautta. Ray Millandin Panic In the Year Zero (Yhdysvallat 1962) on samalla tavalla realismivaikutelmaa korostava esitys henkiin jääneistä, jotka taistelevat anarkistisessa postapokalyptisessa maailmassa vähäisistä ruokavarannoista. Peter Brookin ohjaama Kärpästen herra (Lord of the Flies, Iso-Britannia 1963), joka perustuu William Goldingin tunnettuun romaaniin, kuvaa brittiläisten koulunuorten luomaa primitiivistä yhteiskuntaa autiolla saarella, johon he ovat paenneet Iso-Britanniaa uhkaavaa ydinsotaa. Teema toistuu myös nykyisissä nuorisolle tarkoitetuissa televisiosarjoissa.

Varsin mielenkiintoinen näkökulma ydinsodan jälkeiseen maailmaan on löydettävissä suosituista Apinoiden Planeetta –elokuvista (erit. Franklin J. Schaffnerin The Planet of he Apes, 1968), jossa etnisyyttä ja rodullisuutta tarkastellaan symbolisesti siten että ihmisen ja eläinten (simpanssit, gorillat) suhteet käännetään nurin. Elokuva korostaa sodanvastaista ja ydintuhosta varoittavaa teemaa. Ydinsodan jälkeinen väkivaltainen, oikeutta vailla oleva maailma on löydettävissä myös esimerkiksi kulttielokuvan maineesta nauttivasta australialaisesta George Millerin Mad Max -elokuvien sarjasta (1979, Mad Max II/Asfalttisoturi 1981). Teemat ovat olleet varsin usein käytössä myös 1980-luvulla kuten osoittavat elokuvat Day After (Nicholas Mayerin tv-elokuva, Yhdysvallat 1983), Paul Donovanin (surkea) Def-Con 4 (Yhdysvallat 1984), Albert Puynin Radioaktiivisia unia (Radioactive Dreams, Yhdysvallat 1984) ja liittyipä joukkoon suomalainenkin elokuva, kun Mika Kaurismäki valmisti Lapin luonnon keskelle kansainvälisen selviytyjäjoukkonsa elokuvassa Last Border (Suomi 1993). Tunnetuin postapokalyptinen elokuvasarja lienee James Cameronin Terminator – tuhoaja (Terminator, 1984) ja Terminator 2: tuhon päivä (Terminator 2: Judgment Day, 1991), jonka ansiot liittyvät enemmän digitaalitekniikan tuomiin mahdollisuuksiin kuin elokuvan filosofisiin ulottuvaisuuksiin.


Ydintuhoelokuvia maailmalta

Sodassa tappion kärsineissä Japanissa, Saksassa ja Suomessakin sotafilmit palasivat elokuvagenrenä markkinoille vasta kymmenen vuotta tappiollisen sodan jälkeen. Ennen kuin ensimmäinen sodanjälkeinen sotafilmi Tuntematon sotilas (o. Edvin Laine, Suomi 1955) ilmestyi, sotakokemuksia oli käsitelty monissa elokuvissa lyhyesti esimerkiksi yksilöllisinä sotatraumoina tai kollektiivisina ilmiöinä kuten sodan kokeneiden miesten sopeutumisongelmina ja perheelle koituvina traumoina. Sodan päättänyt ydinsota ei suomalaisissa elokuvissa näkynyt juuri lainkaan: kannanoton tarvetta ei juuri ollut, Kankkulan kaivolla rallatellessa saatettiin ydinohjukset toki mainita 1960-luvun alussa.

Japanissa tilanne oli toinen. Kun Yhdysvaltain miehitys Japanissa päättyi 1952, valmistui maassa useita post-holocaust -elokuvia Hirosiman ja Nagasakin hengessä. Varhaisina hyvin tunnettuina esimerkkeinä mainittakoon hiroshimalaisen Keneto Shindon (1912-) elokuva, jonka englanninkielinen nimi on Children of the Hirosima (Kembaku no ko, Japani 1952). Se sai maailmalla kiitosta idealismistaan ja kuvauksestaan, mutta kritiikkiä sentimentaalisuudestaan. Kaikkein tunnetuimpia ydinaseiden maailmaan liittyviä elokuvia maailmalla kuitenkin olivat Heideo Segikawan Hiroshima, Hiroshima (Japani 1953) ja Akira Kurosawan Ikimono no kiroku (Japani 1955), jotka kertovat atomisodan aiheuttamista peloista ja vaikutuksesta henkilöön, perheeseen ja yhteiskuntaan.

Atomiaseen käytön herättämän mielikuvituksen tuloksia oli myös hirviö Godzilla (jap. Gojira), jonka valkokankaalle saattoi Inoshiro (Ishiro) Honda. Honda (1911-) aloitti tällä elokuvallaan japanilaisen kauhuelokuvan: atomisodan mutaationa syntynyt hirviö uhkasi japanilaisia kaupunkeja ja koko sivilisaatiota. Vaikka Hondan työ päättyi 1970-luvulla, televisio pitää maailmanlaajuisesti klassikkoja esillä, ja molempia seurannut nykykatsoja näkee helposti monia yhtäläisyyksiä Hondan luoman hirviömaailman ja lasten keskuudessa globaalisti suositun Digimonin maailmojen välillä.

Ken Ichikawa (s. 1915) teki sodanvastaisen elokuvansa Burmalainen harppu (Biruma no tatego, Japani) vuonna 1956. Elokuvassa buddhalaisen herätyksen saanut entinen sotilas kiertelee buddhalaismunkkina hautaamassa sodassa kuolleita. Kolmea vuotta myöhemmin valmistui The Fires of the Plain (Nobi, Japani 1959) joka kertoi japanilaisten kokemista kauhuista Filippiineillä varsin inhorealistisesti: sodan jälkeen nälkäiset sotilaat ajautuvat jopa kannibalismiin, ja vastustaa militaarista kunniakäsitystä. Ichikawan ura alkoi eräällä nukkeanimaatiolla vuonna 1946, mutta sen amerikkalaisten miehityshallinto takavarikoi ja tuhosi: mutta myöhemminkin hän jatkoi satiirisen komedian ja mustan huumorin keinoin, vaikka se on tunnetusti vaikeissa poliittisissa oloissa epävarma elokuvanlaji.

Ydinase voi olla esillä elokuvissa myös symbolisesti: muutamia esimerkkejä monista mainitakseni mieleen tulevat Akira Kurosawan Seitsemässä samuraita (Japani, 1954), joka sijoittuu 1600-luvulle, ja jonka uusi teknologinen asekeksintö toimii metaforana ydinaseelle. Ydinsodan jälkeinen maailma on ollut inspiraationa esimerkiksi Ingmar Bergmanille, jonka elokuva Seitsemäs sinetti (Den sjunde segel, Ruotsi 1956) tuo esiin seitsemän erilaista filosofista tapaa kuvata elämää yhdistävänä tekijänä aina ihmistä lähellä operoiva kuolema. Bergman palasi sodan kauhuihin vielä parisuhde-elokuvassaan Häpeä (Skamman, Ruotsi 1968). Paljon suorempia symboleita sisältävät esimerkiksi japanilainen sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva, jo mainittu Buddhalainen harppu, Andrei Tarkovskin Peilin (Zerkalo, Neuvostoliitto 1975) sisältämä sienikuva ja myös Stalkerin (Neuvostoliitto 1979) maailmaan liittyvä radioaktiivinen säteily. Näin muodostuva sarja on – loputon?