Elokuvaohjaaja Arto Halonen (s. 1964) aloitti uransa 8-millisen elokuvan parissa opiskellessaan Joensuun kauppaopistossa. Neljä 13 lyhytelokuvasta, jotka valmistui yhteistyössä Risto Rantakosken kanssa vuosina 1983-85 yksi on dokumenttielokuvia ja loput fiktioita. Opiskeluhalu oli suuri ja Halonen alkoi omaksua järjestelmällisesti myös erilaisia animaatiotekniikoita. Näitä ovat esimerkiksi ihmisen muuttumattomuudesta kertova piirrosanimaatio Kahdet kasvot (1987), komediallinen savianimaatio Turisti (1989) ja Anni Swanin tarinaan "Merenkuningatar ja hänen poikansa" perustuva varjoanimaatio Lammenneidin tarina (1990). Turistiin liittyi puolituntinen seurantadokumentti Pitkä matka (1989), joka kertoo yksityiskohtaisesti savianimaatioelokuvan työprosessista.
Fiktiivisten hankkeiden ohella Halonen panosti dokumenttielokuvaan. Hän sai julkisuutta, kun hänen Vain kaksi päivää -elokuvansa päähenkilö, asunnoton joensuulainen, menehtyi tulipalossa kesken kuvausten. Joensuulainen politiikka oli esillä myös virkarikosepäilyjen vuoksi "hyllylle nostetusta" kaupunginjohtaja Aaro Heikkilästä tehdyssä henkilödokumentissa Aaro Iivari Aukusti, maanviljelijän poika (1988).
Vuonna 1989 viideksi vuodeksi Pohjois-Karjalan läänintaitelijaksi valittu Halonen herätti dokumenteillaan ja fiktioillaan kansainvälistäkin huomiota, mutta työteliäs ohjaaja ehti tehdä opetustyön ohella myös elokuvanteosta kertovan "fiktiivisen opetusfilmin" Valoa - erään dokumenttielokuvan anatomia (1991) yhdessä Markku Pölösen kanssa.
Omaperäiset henkilödokumentit aitajuoksija Arto Bryggaresta (Valo varjon takana, 1990) ja nyrkkeilijä Tarmo Uusivirrasta (Ringside, 1992) merkitsivät kansallista ja myös kansainvälistä uraa. Nyrkkeilijän viimeisistä yrityksistä päästä huipulle kertova Ringside sai pääpalkinnon Golden Shot of Portorozin urheiluelokuvien festivaaleilla Sloveniassa 1993 sekä samana vuonna myös valtion laatutukipalkinnon.
Venäjän Karjalassa lumimiehiä jäljittävästä Vladimir Oparinista tehty henkilödokumentti Veren perintö (1994) oli teemaltaankin luontevan kansainvälinen hanke ja ennakoi vuosikymmenen jälkipuoliskon suuria hankkeita.
Samaan aikaan Arto Halosen asema tunnettujen kotimaisten elokuvantekijöiden parissa vakiintui myös fiktion alueella. Tv-komedia Onnellinen hääpäivä (1993) kertoi hauskan tarinan poikamiehen mutkikkaaksi osoittautuvasta tiestä työmatkalta hääpaikalle. Se nousi katsojatilastoissa vuoden kolmanneksi katsotuimmaksi televisioelokuvaksi Yleisradion kanavilla.
Myös ihmissuhteiden monimuotoisuuteen keskittyvä Koti (1995) oli virstanpylväs Halosen uralla, mutta dokumentti vei miehen vuosiksi mennessään, vaikka varsin pitkällekin ehtineitä fiktiohankkeita on toki ollut menossa mukana.
Halosen teemat kansainvälistyivät, kun dokumenttielokuvahanke Karmapa - Jumaluuden kaksi tietä (1998) käynnistyi vuonna 1994. Ihmisen sisäisen henkisyyden kehittymisestä kiinnostunut Halonen oli saanut tietää Tiibetissä valitusta uudesta "elävästä Buddhasta", lapsijumala Karmapasta, joka on Buddhan inkarnaatio.
DocPoint ja uudet haasteet
Taivasta vasten tuo esiin Halosen ohjaajakuvassa jo pitkään eläneen piirteen, faktan ja fiktion rajojen tutkimisen ja sekoittamisen. Se oli hänen päälinjauksensa myös Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin, DocPointin perustajana ja festivaalijohtajana vuosina 2001--2004. Sillä linjauksella oli merkityksensä myös yleisön suosiossa, sillä festivaali kasvoi nopeasti maailman kymmenen suurimman dokumenttielokuvatapahtuman joukkoon.
Halosen uusimmat kuvauskohteet löytyvät Kuubasta, jonne moni suomalainen dokumenttielokuvan tekijä on löytänyt tiensä viime vuosina. Kuuban matkan tuliaisina valmistui nopeasti muun muassa Krakovassa ja Italiassa palkittu lyhyt dokumentti Tynnyrimies (2004), joka kertoo bensatynnyriakrobatialla itsensä Havannassa elättävästä Jesus Triguerosta. Elokuva seuraa lähituntumassa Jesusta Havannan kaduilla ja tallentaa niiden ilmiöitä ja ihmisiä konstailematta. Pääteoksena saarelta on kuitenkin pitkä dokumentti Kuuban valloittajat, joka saa ensi-iltansa tammikuussa 2005. Sen päähenkilö on sokeutuva Maximiliano Artiguet, 62, mies, joka rakastaa autoja. Hän omistaa amerikanraudan, johon on saatu moottori Kuuban entisen diktaattorin Fulgencio Batistan autosta. Maximilianon ystävä Mario Borges on taas hankkinut itselleen entisen mafiajohtaja Meyer Lanskyn auton.
Kuuban aiempi historia tulee valotetuksi autojen, heidän omistajiensa ja suurisieluisten miesten historian kristalloimana unohtamatta vallankumousjohtajia ja heidän tuomiaan muutoksia kuubalaiseen elämään.
Lyhennetty versio: täysi juttu julkaistu tammikuussa 2005 Kuuban valloittajat -lehdessä.
maanantaina, tammikuuta 24, 2005
perjantaina, tammikuuta 21, 2005
Dien Bien Phu
Tämän elokuvan voit nähdä Orionissa ke 26.1. klo 18.45 ja 29.1. klo 20.45
Suom. nimi: Diên Biên Phú – Sodan arvet. Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 1992. Tuotantoyhtiöt: Mod Films, Antenne TV2, Flach Films, Production Marcel Dassauge, GM Aviation Services, Seco Film. Canal +. Tuottaja: Jacques Kirsner. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pierre Schoendoerffer. Kuvaus: Bernard Lutic. Lavastus: Raoul Albert. Musiikki: Georges Delerue. Leikkaus: Armand Psenny. Pääosissa: Donald Pleasence (Howard Simpson), Patrick Catalifo (kapteeni Jégu de Kerveguen), Jean-François Balmer (AFP:n työntekijä), Ludmila Mikaël (Béatrice Vergnes), François Négret (alikersantti/ korpraali), Macime Leroux (tykistöluutnantti / yliluutnantti), Raoul Billerey (pappi), Thé Anh (Ong Cop, M. Tigre), Christopher Buchholz (kapt. Morvan), Patrick Chauvel (ltn Duroc, DC3 pilotti), Eric Do (ltn Ki), Tha Ha (Cuc), Igor Hossein (valokuvaaja), Joseph Momo (Koulibali), Lê Vân Nghia (Howardin cyclo), Sava Lolov (Thade Korzeniowski), Long Nguyen-Khac (M. Vinh), Maïté Nahyr (euroaasialainen), André Peron (Kyn seuralainen), Ludovic Schoendoerffer (kameramies), Hoa Debris (Betty), Charles Fathy (Rat de la Nam Youn), Pierre Schoendoerffer (kreditoimaton kertoja). Maahantuoja: Finnkino (videolevitys) – VET I-06037 – S – 127 min
Diên Biên Phú – Sodan arvet dramatisoi Indokiinan (Vietnamin) sodassa ranskalaisten kärsimän tappion Diên Biên Phún ssa vuonna 1954. Ranskalaiset olivat yrittäneet pitää koloniansa kurissa sotavoimilla, mutta 1950-luvulla täyteen itsenäisyyteen pyrkivät päättäväiset vietnamilaiset olivat taistelleet ranskalaiset mottiin varuskuntiinsa.
Koloniaalinen sota sai kulminaationsa maaliskuussa 1954 taistelussa Laosin rajalla sijaitsevasta Diên Biên Phún varuskunnasta. Ranskalaisten antautuminen johti neuvottelutulokseen ja Vietnamin jakamiseen Pohjois- ja Etelä-Vietnamiksi. Sopimusten jatkuva rikkominen piti yllä jatkuvaa konfliktitilannetta erityisesti Etelä-Vietnamin alueella, ja ranskalaisten voimien uuvuttua amerikkalaiset alkoivat vähin erin ottaa sodan omiin käsiinsä tunnetuin seurauksin.
Schoendoerfferin elokuva tarkastelee tapahtumia amerikkalaisreportteri Howard Simpsonin (Donald Pleasence) silmin. Journalisti matkustaa halki Vietnamin tekiessään taustatutkimusta juttuaan varten. Tämän lisäksi elokuva seuraa erästä Ranskan muukalaislegioonan ryhmää, johon reportteri tutustuu baarissa Hanoissa.
Pierre Schoendoerffer on entinen taistelukuvaaja ja sotaelokuviin erikoistunut ohjaaja. Jos vertauskohtia haluaa etsiä, tulee mieleen lähinnä yhdysvaltalainen Oliver Stone. Diên Biên Phú oli valmistuessaan Ranskan kallein sotaelokuva, mikä myös näkyy sen omistautumisessa yksityiskohtien paikkaansapitävyyteen. Ranskalaisvoimin toteutettu elokuva tehtiin Vietnamissa yhteistyössä Vietnamin hallituksen kanssa ja Diên Biên Phún varuskunta rakennettiin Pohjois-Vietnamiin samankaltaiseen laaksomaisemaan, kuin missä alkuperäinenkin oli ollut. Rakennustyössä Vietnamin ja Ranskan armeijat toimivat yhteistyössä.
Alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuvaa elokuvaa on kuitenkin usein kritisoitu juuri tämän tarkkuuden liioittelemisestä, kuten myös siitä, ettei ohjaaja oikein osannut päättää keskittyisikö taistelun kuvaukseen vai journalistin seikkailuun – kertojan käyttö tekee tämän ongelman erityisen selväksi. Johtaako tämä pääättämättömyys sitten tilkkutäkkimäiseen elokuvallisiin keräilyeriin sivujuonissa, taisteluanekdoottien toistopakkoon tai stereotyyppiseen ihmiskavalkadin rakenteluun, jätettäköön tässä katsojien päätettäväksi.
Mutta jos jokin nousee esille positiivisesti, niin esille on otettava elokuvan kuvaus: Bernard Lutic tekee loistotyötä.
– Jari Sedergren 26.1. 2005
Piloten im Pyjama
Tämän elokuvan voit nähdä Orionissa 27.1. klo 21 ja 29.1. klo 20.45
Suom. nimi: Lentäjät pyjamassa. Valmistusmaa ja -vuosi: DDR 1968. Tuotantoyhtiö: Deutscher Fernsehfunk (DFF), Studio H & S. Tuottaja: Joachim Stoff. Ohjaus ja käsikirjoitus: Walter Heynowski ja Gerhard Scheumann. Kuvaus: Horst Donth, Peter Hellmich, Hans-Eberhard Leupold, Gerhard Münch. Musiikki: Reyner Bredemeyer. Leikkaus: Traute Wischnewski. 90 min (kokonaisuudessaan 4 osaa: 311 min, nyt esitetään 1. osa)
Vietnamin sotaa on kutsuttu usein ensimmäiseksi "televisiosodaksi". Siviiliväestön kärsimykset, sotilaiden kuolemat, maan tuho tulivat tutuiksi olohuoneissa kaikkialla maailmassa. Nämä sodan kuvat vaikuttivat traumaattisesti ja jokaisella kuvalla oli tietty ja täsmällinen päämäärä: vaikuttaminen yleiseen mielipiteiseen suuntai tai toiseen.
DDR:n dokumenttituotannon tärkeimpiin nimiin 1960-luvulla kuului parivaljakko Walter Heynowski ja Gerhard Scheumann. He onnistuivat ensimmäisenä televisiotiiminä maailmassa pääsemään pohjoisvietnamilaiseen vankileiriin. Heitä varten valikoitiin kymmenen amerikkalaista taistelupilottia, jotka esiintyvät elokuvan haastatteluissa pyjamiin pukeutuneena kameran edessä.
Kokonaisuudessaan elokuva pitää sisällään useita yhteenkompiloitua elokuvaa. Amerikkalaissotavangit kertovat paljon elämästään, arvoistaa ja kokemuksistaan Vietnamista ja keskustelevat näkymättömien haastattelijoiden kanssa.
Tässä prosessissa molemmilta puolilta paljastuu enemmän kuin on tarkoituskaan. Amerikkalaiset tuovat omalta osaltaan uutta valaistusta (propagandistiseen) käsitykseen robottimaisesti toimivasta tappajasta, mutta myös haastattelijoiden naiivi lähtökohta, se että he esiintyvät näennäisen tasa-arvoisena vankihaastateltavien kanssa vapaassa keskustelussa, tuottaa oivaltavia alluusioita.
Elokuvantekijät eivät rentoudeltaan näe haastateltaviensa pelkoa, hikeä eivätkä kiinnitä huomiota näiden imarteleviin lausuntoihin pohjoisvietnamilaisista, joiden takana oli kuitenkin enemmän kuin totuuden julistaminen, pyrkimys omien – usein varsin heikkojen – olosuhteitten parantamiseen. Elokuvantekijät eivät myöskään näytä ymmärtäneen mitä rutiineja peittyy sotilaiden muodolliseen kielenkättöön.
– Jari Sedergren 27.1. 2005
Suom. nimi: Lentäjät pyjamassa. Valmistusmaa ja -vuosi: DDR 1968. Tuotantoyhtiö: Deutscher Fernsehfunk (DFF), Studio H & S. Tuottaja: Joachim Stoff. Ohjaus ja käsikirjoitus: Walter Heynowski ja Gerhard Scheumann. Kuvaus: Horst Donth, Peter Hellmich, Hans-Eberhard Leupold, Gerhard Münch. Musiikki: Reyner Bredemeyer. Leikkaus: Traute Wischnewski. 90 min (kokonaisuudessaan 4 osaa: 311 min, nyt esitetään 1. osa)
Vietnamin sotaa on kutsuttu usein ensimmäiseksi "televisiosodaksi". Siviiliväestön kärsimykset, sotilaiden kuolemat, maan tuho tulivat tutuiksi olohuoneissa kaikkialla maailmassa. Nämä sodan kuvat vaikuttivat traumaattisesti ja jokaisella kuvalla oli tietty ja täsmällinen päämäärä: vaikuttaminen yleiseen mielipiteiseen suuntai tai toiseen.
DDR:n dokumenttituotannon tärkeimpiin nimiin 1960-luvulla kuului parivaljakko Walter Heynowski ja Gerhard Scheumann. He onnistuivat ensimmäisenä televisiotiiminä maailmassa pääsemään pohjoisvietnamilaiseen vankileiriin. Heitä varten valikoitiin kymmenen amerikkalaista taistelupilottia, jotka esiintyvät elokuvan haastatteluissa pyjamiin pukeutuneena kameran edessä.
Kokonaisuudessaan elokuva pitää sisällään useita yhteenkompiloitua elokuvaa. Amerikkalaissotavangit kertovat paljon elämästään, arvoistaa ja kokemuksistaan Vietnamista ja keskustelevat näkymättömien haastattelijoiden kanssa.
Tässä prosessissa molemmilta puolilta paljastuu enemmän kuin on tarkoituskaan. Amerikkalaiset tuovat omalta osaltaan uutta valaistusta (propagandistiseen) käsitykseen robottimaisesti toimivasta tappajasta, mutta myös haastattelijoiden naiivi lähtökohta, se että he esiintyvät näennäisen tasa-arvoisena vankihaastateltavien kanssa vapaassa keskustelussa, tuottaa oivaltavia alluusioita.
Elokuvantekijät eivät rentoudeltaan näe haastateltaviensa pelkoa, hikeä eivätkä kiinnitä huomiota näiden imarteleviin lausuntoihin pohjoisvietnamilaisista, joiden takana oli kuitenkin enemmän kuin totuuden julistaminen, pyrkimys omien – usein varsin heikkojen – olosuhteitten parantamiseen. Elokuvantekijät eivät myöskään näytä ymmärtäneen mitä rutiineja peittyy sotilaiden muodolliseen kielenkättöön.
– Jari Sedergren 27.1. 2005
tiistaina, tammikuuta 18, 2005
HERVE DUMONT SUOMESSA
HERVE DUMONT VIERAILEE SUOMESSA 20.–21.1.2005
FRANK BORZAGE -RETROSPEKTIIVI ORIONISSA 20.1.–10.4.2005
Hervé Dumontin ohjelma elokuvateatteri Orionissa:
20.1. klo 17 Borzage: The River (1929), rekonstruktio 1993, 55 min – Dumont kertoo Borzagesta laajemmin
20.1. klo 19 Borzage: Man's Castle (1933) 75 min – esittelee Dumont
21.1. klo 17 Borzage: Lucky Star (1929), restauroitu 1991, 90 min – esittelee Dumont
21.1. klo 19 Borzage: The Mortal Storm (1940) 100 min – esittelee Dumont
Dumont esiintyy englanniksi.
HERVE DUMONT (*1943 Bern) kävi koulua Tukholmassa, Kölnissä, Bielissä ja Madridissa, opiskeli teatteritiedettä, kirjallisuutta, historiaa ja taidehistoriaa Münchenissä ja väitteli tohtoriksi aiheenaan Zürichin teatteri ja ooppera maailmansotien välisenä aikana.
Asetuttuaan asumaan Lausanneen hän on julkaissut useita teoksia elokuvan historiasta, esim.: Leopold Lindtberg (1975), W.S. Van Dyke (1975), William Dieterle (1976), Robert Siodmak, le maître du film noir (1981) ja Curt Siodmak, écrivain et cinéaste de science-fiction (1985). Useita palkintoja saanut mahtava Frank Borzage, Sarastro à Hollywood (1993) on kaikkien aikojen upeimpia elokuvakirjoja. Se on ilmestynyt ranskaksi ja espanjaksi, ja siitä on vireillä englanninkielinen laitos 2005.
Dumont on julkaissut myös lukuisia filmografisia tutkielmia populaarikulttuurin myyttisisistä hahmoista ja niiden luojista (Dumas, Verne, Lupin). Vuodesta 1996 Dumont on ollut Cinémathèque Suissen (Lausanne) johtaja. Perinteikäs elokuva-arkisto kuuluu maailman arvostetuimpiin.
FRANK BORZAGE (*1894 Salt Lake City, †1962 Hollywood) oli Hollywoodin rakkauselokuvien ohjaaja n:o 1 mottonaan "souls made great through love and adversity. 1920-luvun lopulla, jolloin mykän elokuvan visuaalinen loisto huipentui, hänet luettiin ohjaajien ylimpään kärkeen, mitä osoittaa sekin, että hän sai sekä ensimmäisen Photoplay-kultamitalin että ensimmäisen parhaan ohjaajan Oscarin. Erityisesti ranskankielisessä elokuvakulttuurissa, jossa mm. surrealistit ihailivat Borzagea, hänen maineensa on säilynyt himmentymättömänä.
Suomessa Borzagen elokuvat ovat kuuluneet SEA:n vakituiseen ohjelmistoon. Vuoden 2005 Borzage-retrospektiivi sisältää 24 elokuvaa ja on maamme ensimmäinen suuri katselmus ohjaajan uraan. Kuuluisimpien elokuvien Seitsemäs taivas (1927) ja Jäähyväiset aseille (1932) ohella sarjassa nähdään mm. lamavuosien karun romanttinen mestariteos Man's Castle (1933) sekä kauan kadonneiksi luullut, 1990-luvulla restauroidut klassikot Lucky Star (1929) ja The River (1929) – kummatkin restauroidut laitokset ensi kertaa Suomessa.
SANOTTUA ELOKUVASTA THE RIVER:
Claude Beylie: "Ei vain Frank Borzagen pääteos Seitsemännen taivaan ja Man's Castlen rinnalla vaan epäilemättä myös yksi mykkäelokuvan kolmesta tai neljästä huipusta. Yhtä merkittävä kuin Auringonnousu ja The Wind" (Cahiers du Cinéma, tammikuu 1981) "Mykän kauden eroottisin elokuva" (Hervé Dumont, Sarastro à Hollywood).
"Kaikista maailman elokuvista Frank Borzagen teoksessa on ehkä kaikkein kuohuttavinta aistillisuutta" (Cinémagazine 10.10.1929).
Yhteydenottoja, kuvia, tapaamispyyntöjä: Antti Alanen (antti.alanen@sea.fi), Outi Heiskanen (outi.heiskanen@sea.fi)
FRANK BORZAGE -RETROSPEKTIIVI ORIONISSA 20.1.–10.4.2005
Hervé Dumontin ohjelma elokuvateatteri Orionissa:
20.1. klo 17 Borzage: The River (1929), rekonstruktio 1993, 55 min – Dumont kertoo Borzagesta laajemmin
20.1. klo 19 Borzage: Man's Castle (1933) 75 min – esittelee Dumont
21.1. klo 17 Borzage: Lucky Star (1929), restauroitu 1991, 90 min – esittelee Dumont
21.1. klo 19 Borzage: The Mortal Storm (1940) 100 min – esittelee Dumont
Dumont esiintyy englanniksi.
HERVE DUMONT (*1943 Bern) kävi koulua Tukholmassa, Kölnissä, Bielissä ja Madridissa, opiskeli teatteritiedettä, kirjallisuutta, historiaa ja taidehistoriaa Münchenissä ja väitteli tohtoriksi aiheenaan Zürichin teatteri ja ooppera maailmansotien välisenä aikana.
Asetuttuaan asumaan Lausanneen hän on julkaissut useita teoksia elokuvan historiasta, esim.: Leopold Lindtberg (1975), W.S. Van Dyke (1975), William Dieterle (1976), Robert Siodmak, le maître du film noir (1981) ja Curt Siodmak, écrivain et cinéaste de science-fiction (1985). Useita palkintoja saanut mahtava Frank Borzage, Sarastro à Hollywood (1993) on kaikkien aikojen upeimpia elokuvakirjoja. Se on ilmestynyt ranskaksi ja espanjaksi, ja siitä on vireillä englanninkielinen laitos 2005.
Dumont on julkaissut myös lukuisia filmografisia tutkielmia populaarikulttuurin myyttisisistä hahmoista ja niiden luojista (Dumas, Verne, Lupin). Vuodesta 1996 Dumont on ollut Cinémathèque Suissen (Lausanne) johtaja. Perinteikäs elokuva-arkisto kuuluu maailman arvostetuimpiin.
FRANK BORZAGE (*1894 Salt Lake City, †1962 Hollywood) oli Hollywoodin rakkauselokuvien ohjaaja n:o 1 mottonaan "souls made great through love and adversity. 1920-luvun lopulla, jolloin mykän elokuvan visuaalinen loisto huipentui, hänet luettiin ohjaajien ylimpään kärkeen, mitä osoittaa sekin, että hän sai sekä ensimmäisen Photoplay-kultamitalin että ensimmäisen parhaan ohjaajan Oscarin. Erityisesti ranskankielisessä elokuvakulttuurissa, jossa mm. surrealistit ihailivat Borzagea, hänen maineensa on säilynyt himmentymättömänä.
Suomessa Borzagen elokuvat ovat kuuluneet SEA:n vakituiseen ohjelmistoon. Vuoden 2005 Borzage-retrospektiivi sisältää 24 elokuvaa ja on maamme ensimmäinen suuri katselmus ohjaajan uraan. Kuuluisimpien elokuvien Seitsemäs taivas (1927) ja Jäähyväiset aseille (1932) ohella sarjassa nähdään mm. lamavuosien karun romanttinen mestariteos Man's Castle (1933) sekä kauan kadonneiksi luullut, 1990-luvulla restauroidut klassikot Lucky Star (1929) ja The River (1929) – kummatkin restauroidut laitokset ensi kertaa Suomessa.
SANOTTUA ELOKUVASTA THE RIVER:
Claude Beylie: "Ei vain Frank Borzagen pääteos Seitsemännen taivaan ja Man's Castlen rinnalla vaan epäilemättä myös yksi mykkäelokuvan kolmesta tai neljästä huipusta. Yhtä merkittävä kuin Auringonnousu ja The Wind" (Cahiers du Cinéma, tammikuu 1981) "Mykän kauden eroottisin elokuva" (Hervé Dumont, Sarastro à Hollywood).
"Kaikista maailman elokuvista Frank Borzagen teoksessa on ehkä kaikkein kuohuttavinta aistillisuutta" (Cinémagazine 10.10.1929).
Yhteydenottoja, kuvia, tapaamispyyntöjä: Antti Alanen (antti.alanen@sea.fi), Outi Heiskanen (outi.heiskanen@sea.fi)
SYYSKUUN 11. - AVOIN TAPAUS
Sain tämmöisen kutsun, joten välitettäköön kaikille:
Dokumenttielokuvia valheesta, jolle"terrorismin vastainen sota" perustuuelokuvateatteri Andorrassa 8.2.2005 Osoite: Eerikinkatu 11, Helsinki
Alustava ohjelma:
16.15 Eric Hufschmid: Painful Deceptions (USA 2004, 120 min)Teknisiä seikkoja painottava analyysi syyskuun 11. iskuista.
http://www.erichufschmid.net/ThePainfulDeceptionsVideo.html
18.30 Craig Hill: Treason, Inc. (USA 2004, 32 min) Craig Hill oli vihreiden ehdokas Yhdysvaltojen senaattiin Vermontista, joka kampanjassaan toi esille tämän DVD:n muodossavisuaalista todistusaineistoa virallisen 9/11-salaliittoteoriankumoamiseksi. http://hillsenatenow.org/
Barrie Zwicker: The Great Conspiracy (USA 2004, 70 min)
Ensimmäinen dokumentti, jossa valtamediajournalisti esittäätodellisia kysymyksiä syyskuun 11:nnestä ja sen taustoista http://www.greatconspiracy.ca/tgc.html
20.30 Darren Williams: 9/11: The Pentagon Strike (Iso-Britannia2004, 6 min). Nopeasti internetissä levinnyt video, joka kyseenalaistaatehokkaasti virallisen tarinan Pentagonin tapahtumista 11.9.01 http://www.pentagonstrike.co.uk
George Humphrey: 9/11 The Great Illusion (USA 2004, 114 min). Elokuvassa käydään läpi 60 virallisen tarinan ongelmakohtaa tuoden esiin myös historiallisia ja uskonnollisia näkökulmia http://www.fearorlove.com/
Liput 3 e, kaksi näytöstä 5 e, koko ilta 7 e
Järjestää: 11.9.-toimintaryhmä
Tilaisuutta tukee elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki
www.11syyskuu.org
Dokumenttielokuvia valheesta, jolle"terrorismin vastainen sota" perustuuelokuvateatteri Andorrassa 8.2.2005 Osoite: Eerikinkatu 11, Helsinki
Alustava ohjelma:
16.15 Eric Hufschmid: Painful Deceptions (USA 2004, 120 min)Teknisiä seikkoja painottava analyysi syyskuun 11. iskuista.
http://www.erichufschmid.net/ThePainfulDeceptionsVideo.html
18.30 Craig Hill: Treason, Inc. (USA 2004, 32 min) Craig Hill oli vihreiden ehdokas Yhdysvaltojen senaattiin Vermontista, joka kampanjassaan toi esille tämän DVD:n muodossavisuaalista todistusaineistoa virallisen 9/11-salaliittoteoriankumoamiseksi. http://hillsenatenow.org/
Barrie Zwicker: The Great Conspiracy (USA 2004, 70 min)
Ensimmäinen dokumentti, jossa valtamediajournalisti esittäätodellisia kysymyksiä syyskuun 11:nnestä ja sen taustoista http://www.greatconspiracy.ca/tgc.html
20.30 Darren Williams: 9/11: The Pentagon Strike (Iso-Britannia2004, 6 min). Nopeasti internetissä levinnyt video, joka kyseenalaistaatehokkaasti virallisen tarinan Pentagonin tapahtumista 11.9.01 http://www.pentagonstrike.co.uk
George Humphrey: 9/11 The Great Illusion (USA 2004, 114 min). Elokuvassa käydään läpi 60 virallisen tarinan ongelmakohtaa tuoden esiin myös historiallisia ja uskonnollisia näkökulmia http://www.fearorlove.com/
Liput 3 e, kaksi näytöstä 5 e, koko ilta 7 e
Järjestää: 11.9.-toimintaryhmä
Tilaisuutta tukee elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki
www.11syyskuu.org
maanantaina, tammikuuta 17, 2005
Vietnam-dokumenttielokuvia
Nämä elokuvat voit nähdä Vietnam-sarjan avauksessa Orionissa, Eerikinkatu 15, ti 18.1. klo 19.15 alkaen ja perjantaina 21.1. klo 21 alkaen.
Ho Chi Minh
Vietnam 1970-luku. 21 min
Ho Chi Minh on vietnamilainen, vietnaminkielinen tunnin mittainen elämäkertaelokuva Pohjois-Vietnamin johtajasta, joka kuoli vuonna 1969. Näemme sen kolmesta osasta ensimmäisen, 21 minuutin mittaisen näytteen, joka sisältää arvokkaita arkistofilmejä Vietnamin varhaisemmasta historiasta. Ensimmäisen osan loppupuoli esittelee Ho Chi Minhin elämänvaiheita sitoen sen yhteen Euroopan vallankumoustraditioon Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kautta.
Vjetnam
Vietnam
Neuvostoliitto 1969. Tuotantoyhtiö: Tsentralnaja studija dokumentalnyh filmov. Ohjaus ja käsikirjoitus: Roman Karmen. K-11 – 29 min (alunperin 90 min)
Roman Karmen kuuluu niihin dokumenttiohjaajiin, jotka ovat muokanneet näkymystämme 1900-luvun historiasta. Hänet muistetaan elokuvaohjaajana, taistelukuvaajana, poikkeuksellisen kylmäverisenä kameramiehenä, loisteliaana mieleenpainuvien kuvien ja imagojen muodostajana. Karmen on noussut antifasismia johtotähtenään pitäneiden legendojen joukkoon, muista mainittakoon Ernest Hemingway, André Malraux, Joris Ivens ja John Dos Passos. Karmen osallistui kameroineen Espanjan sisällissotaan, Stalingradin voittoon, Berliinin valloittamiseen ja Nürnbergin oikeudenkäyntiin, toisessa maailmansodassa, Ho Chi Minhin kanssa Hanoin valloittamiseen, seurasi Castroa tämän vallankumouksen varhaisvaiheissa ja oli mukana Chilessä Salvador Allenden kansanrintamantukena.
Jos kylmän sodan itäisestä imperiumista haetaan tärkeimpiä osallistuvia elokuvantekijöitä, Roman Karmen on epäilemättä eturivissä, minkä myös tiesivät monet hänen kuvauskohteistaan: Venäjällä Stalin, Kiinassa Mao Zedong, Vietnamissa Ho Chi Minh ja hänen kenraalinsa Giap, Intiassa Nehru, Chilessä Allende ja Victor Hara, Kuubassa Castro ja hänen vallankumoustoverinsa Che Guevara.
Viêt-minh onnistui vuonna 1953 saavuttamaan Ho Chi Minhin johdolla voiton ranskalaisista joukoista Dien Bien Phussa. Karmen kirjoitti elokuvallaan tätä legendaa taistelusta niin kuin olisi osallistunut siihen itse. Pääpaino on kuitenkin tulevaisuudessa sillä kuten iskulause asian esittää. "Voiton jälkeenkin taistelu jatkuu." Tavoitteeksi asetetaan uusi vallankumous: tekijänä se yhtenäiseksi kuvattu rohkea ja herooinen kansa, joka nousee taisteluun ranskalaista imperialismia vastaan, kukistaa sen ja työskentelee yhtenäisyyden nimissä nurkumatta ja useimmiten hymy huulessa.
Tästä alunperin 90 minuutin mittaisesta elokuvasta on olemassa myös 70 minuutin versio. Suomen elokuva-arkistoon on tallentunut vajaan tunnin mittainen versio, josta näemme jälkimmäisen osa.
Du Kích Cu Chi
Pohjois-Vietnam 1967. Tuotantoyhtiö: Xuòng Phim Giái Phong. Ohjaus: Tái Liên. Käsikirjoitus: Trân Nhu, Turng Chánh. Kuvaus: Lý Minh Van. Muita tekijöitä: Huynh Tân, Quân Giai Phong, Ho Van Tay, Nguyen Ngoãn, Doan Quôć. 21 min
Cu Chi on Saigonista pohjoiseen sijaitseva provinssi tuolloisessa Etelä-Vietnamissa. Alue oli Pohjois-Vietnamin sissitoiminnan keskuksia, jossa taisteltiin jatkuvasti amerikkalaisjoukkoja vastaan. Elokuva kuvaa sissisodankäynin menetelmiä, sissien ja kyläläisten yhteistyötä, arkista aherrusta maanviljelyksen ja sotatarvikkeiden valmistuksessa, amerikkalaisten pommituksia, panssari- ja maastohyökkäyksiä, joita vastaan taitavasti toimivat sissit taistelevat miinoin, käsiasein ja taktisin kuvioin. Jälkimmäisiin kuuluivat myös maahan kaivetut tunnelit – niitä oli rakennettu alueelle jo ranskalaisten aikana – mutta vain harvoin elokuvakamera on päässyt mukaan kuvaamaan niiden sotilaallista käyttöä. Elokuva on vietnaminkielinen.
Pohjois-vietnamilaisilla oli elokuvaamiseen etelässä kaksi organisaatiota, FNLA:n Vallankumouksellinen Elokuvatoimisto ja Sotilaselokuvatoimisto (Xwongr Phim Quaan SWJ). Ne vastasivat taistelufilmeistä. Kuvausjoukot olivat tavallisesti kahden tai kolmen miehen tiimejä, mukana kameramies ja hänen avustajansa. Heillä oli mukana stillkamera ja 16 mm:n elokuvakamera, mutta käytännössä olosuhteet pakottivat käyttämään elokuvakameraa, jolla kuvan ottaminen oli usein vaarallisissa tilanteissa nopeampaa. Nyt nähtävä elokuva sisältää kuvia näin elokuvattuja kuvia kuolleista amerikkalaisista – myöhemmistä haastatteluista on käynyt ilmi, että niille annettiin erityistä arvoa propagandassa ja kuvien ottamisesta myönnettiin usein kunniamitali. Propagandassa käytetyt valokuvat saatiin näistä elokuvista
79 primaveras
79 kevättä
Kuuba 1969. Tuotantoyhtiö: El Instituto de Cinematografía (ICAIC). Ohjaus ja käsikirjoitus: Santiago Álvarez. Kuvaus: Ivan Nápoles. Leikkaus: Norma Torrado. Musiikki: mm. Silvio Rodriguez. VET 78237 – K-11 – 670 m / 24 min
Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.
Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikansallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.
Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.
Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.
79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alunperin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.
Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.
Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.
– Jari Sedergren 18.1. 2005
Ho Chi Minh
Vietnam 1970-luku. 21 min
Ho Chi Minh on vietnamilainen, vietnaminkielinen tunnin mittainen elämäkertaelokuva Pohjois-Vietnamin johtajasta, joka kuoli vuonna 1969. Näemme sen kolmesta osasta ensimmäisen, 21 minuutin mittaisen näytteen, joka sisältää arvokkaita arkistofilmejä Vietnamin varhaisemmasta historiasta. Ensimmäisen osan loppupuoli esittelee Ho Chi Minhin elämänvaiheita sitoen sen yhteen Euroopan vallankumoustraditioon Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kautta.
Vjetnam
Vietnam
Neuvostoliitto 1969. Tuotantoyhtiö: Tsentralnaja studija dokumentalnyh filmov. Ohjaus ja käsikirjoitus: Roman Karmen. K-11 – 29 min (alunperin 90 min)
Roman Karmen kuuluu niihin dokumenttiohjaajiin, jotka ovat muokanneet näkymystämme 1900-luvun historiasta. Hänet muistetaan elokuvaohjaajana, taistelukuvaajana, poikkeuksellisen kylmäverisenä kameramiehenä, loisteliaana mieleenpainuvien kuvien ja imagojen muodostajana. Karmen on noussut antifasismia johtotähtenään pitäneiden legendojen joukkoon, muista mainittakoon Ernest Hemingway, André Malraux, Joris Ivens ja John Dos Passos. Karmen osallistui kameroineen Espanjan sisällissotaan, Stalingradin voittoon, Berliinin valloittamiseen ja Nürnbergin oikeudenkäyntiin, toisessa maailmansodassa, Ho Chi Minhin kanssa Hanoin valloittamiseen, seurasi Castroa tämän vallankumouksen varhaisvaiheissa ja oli mukana Chilessä Salvador Allenden kansanrintamantukena.
Jos kylmän sodan itäisestä imperiumista haetaan tärkeimpiä osallistuvia elokuvantekijöitä, Roman Karmen on epäilemättä eturivissä, minkä myös tiesivät monet hänen kuvauskohteistaan: Venäjällä Stalin, Kiinassa Mao Zedong, Vietnamissa Ho Chi Minh ja hänen kenraalinsa Giap, Intiassa Nehru, Chilessä Allende ja Victor Hara, Kuubassa Castro ja hänen vallankumoustoverinsa Che Guevara.
Viêt-minh onnistui vuonna 1953 saavuttamaan Ho Chi Minhin johdolla voiton ranskalaisista joukoista Dien Bien Phussa. Karmen kirjoitti elokuvallaan tätä legendaa taistelusta niin kuin olisi osallistunut siihen itse. Pääpaino on kuitenkin tulevaisuudessa sillä kuten iskulause asian esittää. "Voiton jälkeenkin taistelu jatkuu." Tavoitteeksi asetetaan uusi vallankumous: tekijänä se yhtenäiseksi kuvattu rohkea ja herooinen kansa, joka nousee taisteluun ranskalaista imperialismia vastaan, kukistaa sen ja työskentelee yhtenäisyyden nimissä nurkumatta ja useimmiten hymy huulessa.
Tästä alunperin 90 minuutin mittaisesta elokuvasta on olemassa myös 70 minuutin versio. Suomen elokuva-arkistoon on tallentunut vajaan tunnin mittainen versio, josta näemme jälkimmäisen osa.
Du Kích Cu Chi
Pohjois-Vietnam 1967. Tuotantoyhtiö: Xuòng Phim Giái Phong. Ohjaus: Tái Liên. Käsikirjoitus: Trân Nhu, Turng Chánh. Kuvaus: Lý Minh Van. Muita tekijöitä: Huynh Tân, Quân Giai Phong, Ho Van Tay, Nguyen Ngoãn, Doan Quôć. 21 min
Cu Chi on Saigonista pohjoiseen sijaitseva provinssi tuolloisessa Etelä-Vietnamissa. Alue oli Pohjois-Vietnamin sissitoiminnan keskuksia, jossa taisteltiin jatkuvasti amerikkalaisjoukkoja vastaan. Elokuva kuvaa sissisodankäynin menetelmiä, sissien ja kyläläisten yhteistyötä, arkista aherrusta maanviljelyksen ja sotatarvikkeiden valmistuksessa, amerikkalaisten pommituksia, panssari- ja maastohyökkäyksiä, joita vastaan taitavasti toimivat sissit taistelevat miinoin, käsiasein ja taktisin kuvioin. Jälkimmäisiin kuuluivat myös maahan kaivetut tunnelit – niitä oli rakennettu alueelle jo ranskalaisten aikana – mutta vain harvoin elokuvakamera on päässyt mukaan kuvaamaan niiden sotilaallista käyttöä. Elokuva on vietnaminkielinen.
Pohjois-vietnamilaisilla oli elokuvaamiseen etelässä kaksi organisaatiota, FNLA:n Vallankumouksellinen Elokuvatoimisto ja Sotilaselokuvatoimisto (Xwongr Phim Quaan SWJ). Ne vastasivat taistelufilmeistä. Kuvausjoukot olivat tavallisesti kahden tai kolmen miehen tiimejä, mukana kameramies ja hänen avustajansa. Heillä oli mukana stillkamera ja 16 mm:n elokuvakamera, mutta käytännössä olosuhteet pakottivat käyttämään elokuvakameraa, jolla kuvan ottaminen oli usein vaarallisissa tilanteissa nopeampaa. Nyt nähtävä elokuva sisältää kuvia näin elokuvattuja kuvia kuolleista amerikkalaisista – myöhemmistä haastatteluista on käynyt ilmi, että niille annettiin erityistä arvoa propagandassa ja kuvien ottamisesta myönnettiin usein kunniamitali. Propagandassa käytetyt valokuvat saatiin näistä elokuvista
79 primaveras
79 kevättä
Kuuba 1969. Tuotantoyhtiö: El Instituto de Cinematografía (ICAIC). Ohjaus ja käsikirjoitus: Santiago Álvarez. Kuvaus: Ivan Nápoles. Leikkaus: Norma Torrado. Musiikki: mm. Silvio Rodriguez. VET 78237 – K-11 – 670 m / 24 min
Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.
Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikansallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.
Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.
Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.
79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alunperin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.
Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.
Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.
– Jari Sedergren 18.1. 2005
perjantaina, tammikuuta 14, 2005
SEA tiedottaa
LEHDISTÖTIEDOTE
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
KEVÄTKAUSI 2005 ORIONISSA
Suomen elokuva-arkiston (SEA) kevätkausi käynnistyy tiistaina 18.1.2005 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, puh. 09-61540201). Kolme näytöstä illassa kuutena iltana viikossa on omistettu klassikoille, laatuelokuville ja erikoissarjoille.
Edvin Laineen 100. juhlavuosi antaa aiheen suomalaisen teatterin ja elokuvan suurmiehen ensimmäiselle täydelliselle ohjaajaretrospektiiville. Mikään modernismin esitaistelija Laine ei ollut, suomalaisen elokuvan suuri eepikko kyllä, ja 50 v sitten valmistunut Tuntematon sotilas on monen mielestä yhä maailman paras sotaelokuva. Vuoden mittaan Orionissa esitetään Laineen kaikki 39 ohjaustyötä, ja kevätkauden Edvin-teemoja ovat Hella Wuolijoki, Väinö Linna ja lapset.
19.1. klo 17 sarjan avaa Wuolijoki-tohtori Anu Koivunen esittelemällä Niskavuoren Hetan (1952), jota pidetään Laineen taiteellisena läpimurtona.
30.3. klo 17 Edvin Laine 100 v, Tuntematon sotilas 50 v -tilaisuudessa ovat esiintyvinä juhlavieraina Åke Lindman, Matti Ranin, Matti Kassila, Kalevi Kalemaa ja Yrjö Varpio.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Elokuvan mestareista rakastetuimpia on ranskalainen François Truffaut (1932–1984), jolta nähdään pitkästä aikaa täysi retrospektiivi. 400 kepposesta (1959) lähtien hän teki viisi Antoine Doinel -elokuvaa, joissa ohjaajan "toista minää" tulkitsi Jean-Pierre Léaud. Ohjaajan monipuolisen uran vaikutteet ulottuivat Renoirista Hitchcockiin, ja hän loi kiehtovia rooleja näyttelijöille Jeanne Moreausta Gérard Depardieuhun. Jules ja Jim, Fahrenheit 451, Morsian pukeutui mustaan, Kesytön ja Adèlen tarina nähdään tuliterinä suomeksi tekstitettyinä kopioina.
Muotoilun vuosi 2005 innoittaa kahteen elokuvasarjaan. Suomi kohosi toisen maailmansodan jälkeen muotoilun suurvallaksi. Miten Aallon, Wirkkalan, Marimekon ja Sarpanevan aikakausi kohdattiin elokuvassa? Tämä on eräänä keskeisenä aiheena Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin keväisissä Dokumentin ytimessä -ohjelmissa. HYY:n Elokuvaryhmän luentosarjassa perehdytään elokuvan ja designin rinnakkaiseen historiaan jugendtyylistä nykypäivään. Tarkastelun kohteina ovat designin monet muodot ja myös design elokuvataiteilijan näkökulmasta: vieraiksi ovat luvassa mm. Mika Taanila 11.2. ja Kaisa Rastimo 8.4. Luennot ovat perjantaisin klo 14.30, ja niille on vapaa pääsy.
Rakkauselokuvan mestari oli amerikkalainen Frank Borzage (1894–1962), jolta nähdään ensi kertaa Suomessa suuri katselmus (24 elokuvaa). Ensimmäisellä ohjaaja-Oscarilla palkittu Seitsemäs taivas (1927) avasi hänen legendaarisimman kautensa. Jäähyväiset aseille (1932) on nykyään tunnetuin Borzage-elokuva. Man's Castle (1933) oli hänen mestariteoksensa suuren laman ajalta. History Is Made at Night (1937) tunnetaan "elokuvan historian romanttisimpana nimenä". Borzage oli vapauden ja suvaitsevaisuuden puolestapuhuja, joka asettui natsismia vastaan jo silloin kun USA oli puolueeton. Johtaja Hervé Dumont (Cinémathèque Suisse, Lausanne), mahtavan Borzage-teoksen Sarastro à Hollywood tekijä, avaa sarjan 20.–21.1. (Dumontin lennon saapumisaika on 20.1. klo 12.10; lehdistötilaisuus / haastatteluja toiveiden mukaan.)
Belgialainen Chantal Akerman (s. 1950) on sukupolvensa johtavia elokuvantekijöitä, ja kuuluisa hyperrealistinen Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1976) ilmensi unohtumattomasti naisnäkökulmaa ja keston filosofiaa. Kokeellinen haastavuus ei ole talttunut jatkuvasti aktiivisella Akermanilla, jolta nähtävään 10 elokuvan sarjaan sisältyy kunnianhimoinen Marcel Proust -tulkinta La Captive (2000). Retrospektiivi sisältää sekä fiktiota että dokumenttia, ja mukana on kolme USA:ssa toteutettua teosta.
Kirjailijat kohtaavat elokuvan Nuoren Voiman Liiton ainutlaatuisessa elokuvahappeningissa viikonloppuina 15.–17. ja 22.–24.4. Ohjelmassa on kirjailijoiden johdattelemia elokuvanäytöksiä, runoilla säestettyjä mykkäelokuvia ja luentoja, virikkeinä Duras, Bresson, Murnau ja Brigitte Helm. Esiintyviä runoilijoita ja esseistejä ovat Mikko Myllylahti, Eino Santanen, Saila Susiluoto, Sanna Nyqvist, Antti Nylén, Tuomas Timonen, Martti-Tapio Kuuskoski ja Laura Lindstedt.
Uuden ranskalaisen elokuvan persoonallisimpiin ohjaajiin kuuluvalta François Ozonilta (s. 1967) esitetään kootut pitkät elokuvat Koko perheen lemmikistä Swimming Pooliin. Hänen monipuolisen tuotantonsa punaisena lankana on persoonallinen yhteistyö vahvojen naisnäyttelijöiden kanssa.
Hans-Jürgen Syberbergin 70-vuotisjuhlaa kunnioitetaan kolmella wagneriaanisella jättiläisteoksella. Joukossa on neliosainen Hitler: elokuva Saksasta (1978) jonka Susan Sontag lukee 1900-luvun taiteen jaloimpiin mestariteoksiin.
Vietnamin sota palaa Orionin valkokankaalla, jossa nähdään näkemyksiä niin Ranskasta (Dien Bien Phu) kuin Vietnamistakin (Riksakuski) sekä jenkkivisioita John Waynesta (Vihreät baretit) Francis Ford Coppolaan (Ilmestyskirja. Nyt).
Maailman vanhinta kristillistä kirkkoa juhlitaan keväisessä Armenia-tapahtumassa, jonka elokuva-annin tarjoavat Sergo Paradzhanov ("maailman kauneimmaksi elokuvaksi" kiitetty Granaattiomenan väri), Atom Egoyan (Ararat) ja Henri Verneuil (Mayrig).
Brittikauhun monipuolisuus ohi Hammer-tuotantoyhtiön paljastuu English Gothic -sarjassa. Se suo harvinaisen tilaisuuden nähdä valkokankaalla arvoteoksia kuten Witchfinder General ja The Wicker Man.
Sunnuntaisin saa nauraa Marx-veljesten seurassa.
Kantakortti 4 E vaaditaan 16 vuotta täyttäneeltä, ja se oikeuttaa lipun (3,5 E) lunastamiseen näytöksiin. Alle 12-vuotiaalta lapselta pääsylipusta peritään 2 E. Elokuvissa, joissa ei ole suomea, ruotsia tai englantia, on elektroninen tekstitys suomeksi. Kuulorajoitteisille teatterissa on induktiosilmukka.
Lisätietoa, kuvia, yhteydenottoja vieraisiin:
Antti Alanen Satu Laaksonen Outi Heiskanen (tiedotus)
(antti.alanen@sea.fi) (satu.laaksonen@sea.fi) (outi.heiskanen@sea.fi)
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
KEVÄTKAUSI 2005 ORIONISSA
Suomen elokuva-arkiston (SEA) kevätkausi käynnistyy tiistaina 18.1.2005 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, puh. 09-61540201). Kolme näytöstä illassa kuutena iltana viikossa on omistettu klassikoille, laatuelokuville ja erikoissarjoille.
Edvin Laineen 100. juhlavuosi antaa aiheen suomalaisen teatterin ja elokuvan suurmiehen ensimmäiselle täydelliselle ohjaajaretrospektiiville. Mikään modernismin esitaistelija Laine ei ollut, suomalaisen elokuvan suuri eepikko kyllä, ja 50 v sitten valmistunut Tuntematon sotilas on monen mielestä yhä maailman paras sotaelokuva. Vuoden mittaan Orionissa esitetään Laineen kaikki 39 ohjaustyötä, ja kevätkauden Edvin-teemoja ovat Hella Wuolijoki, Väinö Linna ja lapset.
19.1. klo 17 sarjan avaa Wuolijoki-tohtori Anu Koivunen esittelemällä Niskavuoren Hetan (1952), jota pidetään Laineen taiteellisena läpimurtona.
30.3. klo 17 Edvin Laine 100 v, Tuntematon sotilas 50 v -tilaisuudessa ovat esiintyvinä juhlavieraina Åke Lindman, Matti Ranin, Matti Kassila, Kalevi Kalemaa ja Yrjö Varpio.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Elokuvan mestareista rakastetuimpia on ranskalainen François Truffaut (1932–1984), jolta nähdään pitkästä aikaa täysi retrospektiivi. 400 kepposesta (1959) lähtien hän teki viisi Antoine Doinel -elokuvaa, joissa ohjaajan "toista minää" tulkitsi Jean-Pierre Léaud. Ohjaajan monipuolisen uran vaikutteet ulottuivat Renoirista Hitchcockiin, ja hän loi kiehtovia rooleja näyttelijöille Jeanne Moreausta Gérard Depardieuhun. Jules ja Jim, Fahrenheit 451, Morsian pukeutui mustaan, Kesytön ja Adèlen tarina nähdään tuliterinä suomeksi tekstitettyinä kopioina.
Muotoilun vuosi 2005 innoittaa kahteen elokuvasarjaan. Suomi kohosi toisen maailmansodan jälkeen muotoilun suurvallaksi. Miten Aallon, Wirkkalan, Marimekon ja Sarpanevan aikakausi kohdattiin elokuvassa? Tämä on eräänä keskeisenä aiheena Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin keväisissä Dokumentin ytimessä -ohjelmissa. HYY:n Elokuvaryhmän luentosarjassa perehdytään elokuvan ja designin rinnakkaiseen historiaan jugendtyylistä nykypäivään. Tarkastelun kohteina ovat designin monet muodot ja myös design elokuvataiteilijan näkökulmasta: vieraiksi ovat luvassa mm. Mika Taanila 11.2. ja Kaisa Rastimo 8.4. Luennot ovat perjantaisin klo 14.30, ja niille on vapaa pääsy.
Rakkauselokuvan mestari oli amerikkalainen Frank Borzage (1894–1962), jolta nähdään ensi kertaa Suomessa suuri katselmus (24 elokuvaa). Ensimmäisellä ohjaaja-Oscarilla palkittu Seitsemäs taivas (1927) avasi hänen legendaarisimman kautensa. Jäähyväiset aseille (1932) on nykyään tunnetuin Borzage-elokuva. Man's Castle (1933) oli hänen mestariteoksensa suuren laman ajalta. History Is Made at Night (1937) tunnetaan "elokuvan historian romanttisimpana nimenä". Borzage oli vapauden ja suvaitsevaisuuden puolestapuhuja, joka asettui natsismia vastaan jo silloin kun USA oli puolueeton. Johtaja Hervé Dumont (Cinémathèque Suisse, Lausanne), mahtavan Borzage-teoksen Sarastro à Hollywood tekijä, avaa sarjan 20.–21.1. (Dumontin lennon saapumisaika on 20.1. klo 12.10; lehdistötilaisuus / haastatteluja toiveiden mukaan.)
Belgialainen Chantal Akerman (s. 1950) on sukupolvensa johtavia elokuvantekijöitä, ja kuuluisa hyperrealistinen Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1976) ilmensi unohtumattomasti naisnäkökulmaa ja keston filosofiaa. Kokeellinen haastavuus ei ole talttunut jatkuvasti aktiivisella Akermanilla, jolta nähtävään 10 elokuvan sarjaan sisältyy kunnianhimoinen Marcel Proust -tulkinta La Captive (2000). Retrospektiivi sisältää sekä fiktiota että dokumenttia, ja mukana on kolme USA:ssa toteutettua teosta.
Kirjailijat kohtaavat elokuvan Nuoren Voiman Liiton ainutlaatuisessa elokuvahappeningissa viikonloppuina 15.–17. ja 22.–24.4. Ohjelmassa on kirjailijoiden johdattelemia elokuvanäytöksiä, runoilla säestettyjä mykkäelokuvia ja luentoja, virikkeinä Duras, Bresson, Murnau ja Brigitte Helm. Esiintyviä runoilijoita ja esseistejä ovat Mikko Myllylahti, Eino Santanen, Saila Susiluoto, Sanna Nyqvist, Antti Nylén, Tuomas Timonen, Martti-Tapio Kuuskoski ja Laura Lindstedt.
Uuden ranskalaisen elokuvan persoonallisimpiin ohjaajiin kuuluvalta François Ozonilta (s. 1967) esitetään kootut pitkät elokuvat Koko perheen lemmikistä Swimming Pooliin. Hänen monipuolisen tuotantonsa punaisena lankana on persoonallinen yhteistyö vahvojen naisnäyttelijöiden kanssa.
Hans-Jürgen Syberbergin 70-vuotisjuhlaa kunnioitetaan kolmella wagneriaanisella jättiläisteoksella. Joukossa on neliosainen Hitler: elokuva Saksasta (1978) jonka Susan Sontag lukee 1900-luvun taiteen jaloimpiin mestariteoksiin.
Vietnamin sota palaa Orionin valkokankaalla, jossa nähdään näkemyksiä niin Ranskasta (Dien Bien Phu) kuin Vietnamistakin (Riksakuski) sekä jenkkivisioita John Waynesta (Vihreät baretit) Francis Ford Coppolaan (Ilmestyskirja. Nyt).
Maailman vanhinta kristillistä kirkkoa juhlitaan keväisessä Armenia-tapahtumassa, jonka elokuva-annin tarjoavat Sergo Paradzhanov ("maailman kauneimmaksi elokuvaksi" kiitetty Granaattiomenan väri), Atom Egoyan (Ararat) ja Henri Verneuil (Mayrig).
Brittikauhun monipuolisuus ohi Hammer-tuotantoyhtiön paljastuu English Gothic -sarjassa. Se suo harvinaisen tilaisuuden nähdä valkokankaalla arvoteoksia kuten Witchfinder General ja The Wicker Man.
Sunnuntaisin saa nauraa Marx-veljesten seurassa.
Kantakortti 4 E vaaditaan 16 vuotta täyttäneeltä, ja se oikeuttaa lipun (3,5 E) lunastamiseen näytöksiin. Alle 12-vuotiaalta lapselta pääsylipusta peritään 2 E. Elokuvissa, joissa ei ole suomea, ruotsia tai englantia, on elektroninen tekstitys suomeksi. Kuulorajoitteisille teatterissa on induktiosilmukka.
Lisätietoa, kuvia, yhteydenottoja vieraisiin:
Antti Alanen Satu Laaksonen Outi Heiskanen (tiedotus)
(antti.alanen@sea.fi) (satu.laaksonen@sea.fi) (outi.heiskanen@sea.fi)
tiistaina, tammikuuta 11, 2005
1939
Tämän elokuvan voit nähdä DocPoint-festivaaleilla.
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Nosferatu Oy. Yleisradion Dokumenttiprojekti: Jarmo Jääskeläinen, Outi Saarikoski, Riitta Volkmann. Tuotannonjohto: Marja Niskanen, Jaana Puhakka. Tuottaja: Peter von Bagh. Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter von Bagh. Kuvaus: Juha-Veli Äkräs. Trikkikuvaus: Jorma Virtanen, Kimmo Venho. Musiikki ja laulut: Luistelijat, Uuno Klamin Kalevala-sarja op 23, Harry Bergströmin musiikkia elokuvasta Iskelmäparaati, Oskar Merikannon Kesäillan idylli, Theo Mackebenin Bel-Ami, Yrjö Kilpisen Siniristilippumme, Sibeliuksen Jääkärimarssi, Pekka Attisen musiikkia ja virsisovitus (nro 152: Jumala ompi linnamme) elokuvasta Aktivistit, Erkki Salaman Kun tanssii lambeth walk'ia elokuvasta Kaksi Vihtoria, Heikki Klemetin Oi kallis Suomenmaa, Bergströmin Päin onnen rantaa. Emil Waldteufen Ganz allerliebstl, Kauko Käyhkön Laulu meripojille, Aimo Mustosen Sillanpään marssilaulu, P. J. Hannikaisen Sinilippumme, G. W. Gustafssonin Oi kallis kotimaa, Martti Similän, Munitusmarssi elokuvasta Serenaadi sotatorvella, Uuno Klamin 3 Bf, Arvo Koskimaan Sotapoika, Sibeliuksen Sydämeni laulu, trad. Vala, Paciuksen Suomen laulu, trad. Kaurapellon pientareelta, Uuno Klamin Kuvia maalaiselämästä, Bergströmin Sävelhurmaa. Taustamusiikkina lisäksi mm. Martti Silmilän, Harry Bergströmin ja Pekka Attisen musiikkia eri elokuvista. Leikkaus: Anne Lakanen. Negatiivinleikkaus: Eine Kokko (Finnlab). Värinmääritys: Seppo Virtanen (Finnlab). Äänisuunnittelu ja miksaus: Martti Turunen. Äänitys: Erkki Salmela, Jari Innanen. Arkistoaines: Ilkka Kippola (SEA), Oy Yleisradio Ab:n tv-arkisto. Haastateltavat: Kaija Blom, Sirkka Haikonen, Veikko Hirvonen, Helvi Hämäläinen, Aaro Kolehmainen, Unto Korhonen, Martti Koski, Matti Kuusi, Kerttu Lampinen, Sylvi Lavi, Veikko Lavi, Seppo Mattila, Irja Oksanen, Onni Oksanen, Aili Palmén, Raoul Palmgren, Pentti Pekkala, Eila Pennanen, Aarne Saarinen, Martti Siirala, Viljo Silmo, Toini Sinervo, Tuovi Sundell, Osmo Taka, Vilho Tervasmäki, Kalevi Tuhkanen, Aarne Tuhkuri, Viljo Turpeinen. Helsingin ensiesitys: 9.4. 1993 Illusion. Televisiolähetyksiä: 9.9. 1993 YLE TV2, 6.6. 2001 YLE TV2 – VET 27249 – S – 1175 m (16 mm) / 108 min
Peter von Baghin dokumenttielokuva 1939 tai Vuosi 1939, kuten ohjaaja olisi halunnut elokuvaansa nimetä, mutta ei elokuvan lopputöiden kiireessä ehtinyt, sai ensiesityksensä Tampereen kansainvälisillä lyhytelokuvafestivaaleilla talvisodan päättymisen muistopäivänä 13.3.1993. "Vuosi 1939 on monimutkainen yhtälö syyllisyyksineen ja ratkaisevine tapahtumineen, joita vielä mutkistaa kansainvälinen tilanne", von Bagh kertoi haastattelussaan. "Tuota kohtalokasta vuotta ovat historioitsijat tutkineet, siitä on kirjoitettu kirjoja ja näytelmiä, mutta dokumentin keinoja ei ole koskaan ennen hyödynnetty."
1939 rakentuu hänen aikaisempien "vuosikertaelokuviensa" – Vuosi 1952 (1978-1980), Viimeinen kesä 1944 (1982) – lailla elokuvan kohdevuonna nuoruuttaan eläneiden ihmisten haastatteluista ja kompiloi aineksia tuona aikana luoduista tallenteista: dokumentti- ja näytelmäelokuvista sekä valokuva- ja ääniaineistoista. Elokuvan alkupuolella von Bagh käyttää runsaasti fiktioelokuvan tarjoamaa aineistoa, mutta dokumentin loppupuolelle siirryttyessä Suomi-Filmin uutiskatsaukset saavat keskeisen sijan. "Jälkeenpäin ajatellen tämä elokuvan dramaturginen ratkaisu tapahtui melkein alitajuisesti", von Bagh luonnehti valintaansa. "Kesän jälkeen raaka todellisuus selätti sepitteen. Tuolloin herättiin tulevien olympialaisten innokkaasta odotuksesta ja kulttuurisista voimannäytöistä kylmään realismiin."
von Bagh on itse kutsunut metodiaan "köyhän miehen proustilaisuudeksi." Lähtökohtana on tällöin Marcel Proustin ajatus "kadonneen ajan palautuksesta", joka ohjaajan mukaan kuuluu 1900-luvun "ylivertaisiin hahmotuksiin". Tämä "proustilaisuus" on kompilaatiolle "peräti luonteista ja jopa itsestään selvyys."
Proustin lisäksi toinen Baghin ohjaajanluonteelle läheinen lähtökohta on Walter Benjamin: suurmiesten, juhlittujen tapahtumien ja myöhemmin määriteltyjen "historian käännekohtien" vastapainoksi pääosaan nostetaan "historian hylkytavara" tai "sora", jolloin tavoitellaan "kadonnutta aikaa, johon on piirtynyt asioiden tila."
Tämä on oivallus, johon on syytä hetkeksi pysähtyä. Arkistojen kätköihin on kerrostunut arkistomateriaaliksi surutta nimettyä "soraa": se on jauhautunut tunnistamattomaksi siksi, että se on nimetöntä ja jopa aktiivisesti unohdettua. Sellaiseksi se jää valitettavan usein vielä soran särmät täysin hiovan anonyymin uusiokäytönkin jälkeen. Toinen syy tämän "arkistomateriaalin" aliarvostukseen on niiden luonteen arvioiminen pelkäksi triviaksi: urheilun, viihteellisten tapahtumien, vihkiäisten, avajaisten ja erinäisten merkkihenkilöiden näyttäytymisen maailmaksi.
Jälkimmäiseen ongelmaan von Baghin kompilaatioelokuva tarjoaa oivallisen ratkaisun: tavoitteena on ristivalaista ja tuottaa ymmärrettäväksi tuo "hajanainen, yllättävä ja oikullinen" elokuva-arkistollinen aines ennen muuta haastatteluiden kautta. Mutta ei siinä kaikki. Elokuvaan konkretisoituneen kitschin todistusvoimasta vakuuttunut Walter Benjamin luonnehti itse tutkimiaan aikakausia "kollektiiviseksi uneksi". Tästä unesta olisi Benjaminin mukaan ollut syytä herätä silloin ja siitä olisi syytä ravistautua valveille kulloisessakin nykyajassa.
Benjamin-suhteensa kirkastanut von Bagh realisoi elokuvaansa "benjamilaiseksi" nimettävissä olevan näkemyksensä, joka on tulkittavissa selvästi historistiseksi metodiksi: omaa aikaa on ymmärrettävä sen omin ehdoin ja sen tämän hetkiseen ymmärtämiseen tarvittava kehitysyhteys on luotava käsiteanalyysilla. On toisin sanoen selvitettävä kuinka tuon ajan käsitteet, symboliset ilmaisut ja jopa itsestäänselvyydet ovat jatkaneet olemassaoloaan osaksi nykyaikaa. Nykyajassa tämä kehitysyhteys konkretisoituu myyttiseksi käsitykseksi mennestä, ja juuri sen purkaminen ja selväksi tekeminen asettuu historiaa esittävän tehtäväksi.
Uutta von Baghin elokuvassa on se, että tämänkaltainen "herättäminen" eli myytin purkaminen tapahtuu tukeutumalla oraalisen historiaan ja se, että prosessi tuodaan esiin osana taiteellista, draamaan luottavaa kompilaatiota. Haastateltavat ruumillistavat omana itsenään muutosta vuodesta 1939 vuoteen 1993, tavoittavat muistojensa ja elämyksiensä menneisyyden "sellaisena kuin se oli" ja tuovat siihen mukaan kokemuksen, teoreettisesti sanoen uushistoristisesti määrittyvän kehitysyhteyden ja siihen liittettävissä olevan postmodernin pohdiskelun erojen leikistä, joka oli väistämättä luotava vuosien 1939 ja 1993 välille.
Ohjaajan kokonaisuudellaan tavoittelema merkityksenanto on metodinen siinäkin, että runsas haastattelujen käyttö tuo esiin elokuvan tutkiman ajankohdan moniäänisyyden, joka on samalla kielen moninaisuutta. Eri sukupolvien ja ikäluokkien kielet, arvovaltaiset ja kansanomaiset henkilöt, ammattislangit, sosiaaliset murteet ja muoti-ilmaisut ovat Mihail Bahtinin mukaan minkä tahansa romaanin välttämätöntä ainesta. Bahtinia muistuttavalla tavalla von Bagh montaasillaan dramatisoi ja kerää yhteen elokuvansa kollaasin, joka tavoittaa lähteiden moninaisuudesta kompiloiden aidon moniäänisyyden. Dramatisoinnin merkitys on siinä, että "dokumenttielokuvasta" tulee "elokuva", johon pitää suhtautua juuri elokuvana.
Nykyperspektiivistä dokumenttielokuvan elokuvallisuus ja arvostettavuus elokuvana on selvää. Suomalainen elokuva menestyy ja nauttii maailmalla arvostusta eikä dokumenttielokuva ole sen arvostuksen luojana vähäisin tekijä. Vuoden 1993 perspektiivistä von Bagh kirjoitti elokuvansa Helsingin ensi-iltaan seuraavasti: "En muista aikaa, jolloin näytelmäelokuvan ylivalta olisi suurempi kuin nyt. Niinpä tämä ele, yritys saattaa 1939 sen yhteisen kokemuksen piiriin mitä elokuvateatteri merkitsee, on joka suhteessa ja varsinkin taloudellisesti täysin mieletön. Nykyhetkelle ominaisesti tämä elokuva olisi kannattavampaa jättää esittämättä. Sen julkinen tuki typistettiin, kuten sitä on dramaattisesti leikattu dokumentilta yleensä, mikä on jo kohtalokkaampi asia kuin se että 1939 jää osaltani viimeiseksi tällaiseksi yritykseksi. Kun ylevästi sanotaan: 'puollamme nyt fiktiota', päättäjät itse asiassa puoltavat omaa pinnallista ymmärrystään sekä sepitteestä että elokuvan kokonaisuudesta – ja haluttomuutta, aivan kuin haluttaisiin että tämä kurja aika ei tule todistetuksi."
Kirjailija Paavo Rintala kirjoitti oululaisessa Kaleva-lehdessä 22.4. 1993: "von Baghin monimerkityksellinen ja näköaloja tulevaisuuteen katsojassa herättävä elokuva ei ole yritys. Se on saavutus, hänen tähänastisen ohjaajauransa syvällisin työ."
Onneksi vuoden 1993 maailmaan perustellusti liitetty pessimismi ei täysin toteutunut: ohjaajan ura jatkuu vaativien suurhankkeiden toteuttajana, mutta elokuvateattereiden valkokankaan sijasta niitä joutuu katsomaan digitaaliseen verkkoon kytketyn television ruudusta.
– Jari Sedergren 18.2. 2004
Lähteet:– Tuomas Näveri, Syksyllä fiktio menetti merkityksensä,Tampereen elokuvajuhlien Festival News 4, 13.3. 1993.
– Peter von Bagh, Peili jolla oli muisti. Elokuvallinen kollaasi – kadonneen ajan merkityksien hahmottajana (1895–1970), Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Nosferatu Oy. Yleisradion Dokumenttiprojekti: Jarmo Jääskeläinen, Outi Saarikoski, Riitta Volkmann. Tuotannonjohto: Marja Niskanen, Jaana Puhakka. Tuottaja: Peter von Bagh. Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter von Bagh. Kuvaus: Juha-Veli Äkräs. Trikkikuvaus: Jorma Virtanen, Kimmo Venho. Musiikki ja laulut: Luistelijat, Uuno Klamin Kalevala-sarja op 23, Harry Bergströmin musiikkia elokuvasta Iskelmäparaati, Oskar Merikannon Kesäillan idylli, Theo Mackebenin Bel-Ami, Yrjö Kilpisen Siniristilippumme, Sibeliuksen Jääkärimarssi, Pekka Attisen musiikkia ja virsisovitus (nro 152: Jumala ompi linnamme) elokuvasta Aktivistit, Erkki Salaman Kun tanssii lambeth walk'ia elokuvasta Kaksi Vihtoria, Heikki Klemetin Oi kallis Suomenmaa, Bergströmin Päin onnen rantaa. Emil Waldteufen Ganz allerliebstl, Kauko Käyhkön Laulu meripojille, Aimo Mustosen Sillanpään marssilaulu, P. J. Hannikaisen Sinilippumme, G. W. Gustafssonin Oi kallis kotimaa, Martti Similän, Munitusmarssi elokuvasta Serenaadi sotatorvella, Uuno Klamin 3 Bf, Arvo Koskimaan Sotapoika, Sibeliuksen Sydämeni laulu, trad. Vala, Paciuksen Suomen laulu, trad. Kaurapellon pientareelta, Uuno Klamin Kuvia maalaiselämästä, Bergströmin Sävelhurmaa. Taustamusiikkina lisäksi mm. Martti Silmilän, Harry Bergströmin ja Pekka Attisen musiikkia eri elokuvista. Leikkaus: Anne Lakanen. Negatiivinleikkaus: Eine Kokko (Finnlab). Värinmääritys: Seppo Virtanen (Finnlab). Äänisuunnittelu ja miksaus: Martti Turunen. Äänitys: Erkki Salmela, Jari Innanen. Arkistoaines: Ilkka Kippola (SEA), Oy Yleisradio Ab:n tv-arkisto. Haastateltavat: Kaija Blom, Sirkka Haikonen, Veikko Hirvonen, Helvi Hämäläinen, Aaro Kolehmainen, Unto Korhonen, Martti Koski, Matti Kuusi, Kerttu Lampinen, Sylvi Lavi, Veikko Lavi, Seppo Mattila, Irja Oksanen, Onni Oksanen, Aili Palmén, Raoul Palmgren, Pentti Pekkala, Eila Pennanen, Aarne Saarinen, Martti Siirala, Viljo Silmo, Toini Sinervo, Tuovi Sundell, Osmo Taka, Vilho Tervasmäki, Kalevi Tuhkanen, Aarne Tuhkuri, Viljo Turpeinen. Helsingin ensiesitys: 9.4. 1993 Illusion. Televisiolähetyksiä: 9.9. 1993 YLE TV2, 6.6. 2001 YLE TV2 – VET 27249 – S – 1175 m (16 mm) / 108 min
Peter von Baghin dokumenttielokuva 1939 tai Vuosi 1939, kuten ohjaaja olisi halunnut elokuvaansa nimetä, mutta ei elokuvan lopputöiden kiireessä ehtinyt, sai ensiesityksensä Tampereen kansainvälisillä lyhytelokuvafestivaaleilla talvisodan päättymisen muistopäivänä 13.3.1993. "Vuosi 1939 on monimutkainen yhtälö syyllisyyksineen ja ratkaisevine tapahtumineen, joita vielä mutkistaa kansainvälinen tilanne", von Bagh kertoi haastattelussaan. "Tuota kohtalokasta vuotta ovat historioitsijat tutkineet, siitä on kirjoitettu kirjoja ja näytelmiä, mutta dokumentin keinoja ei ole koskaan ennen hyödynnetty."
1939 rakentuu hänen aikaisempien "vuosikertaelokuviensa" – Vuosi 1952 (1978-1980), Viimeinen kesä 1944 (1982) – lailla elokuvan kohdevuonna nuoruuttaan eläneiden ihmisten haastatteluista ja kompiloi aineksia tuona aikana luoduista tallenteista: dokumentti- ja näytelmäelokuvista sekä valokuva- ja ääniaineistoista. Elokuvan alkupuolella von Bagh käyttää runsaasti fiktioelokuvan tarjoamaa aineistoa, mutta dokumentin loppupuolelle siirryttyessä Suomi-Filmin uutiskatsaukset saavat keskeisen sijan. "Jälkeenpäin ajatellen tämä elokuvan dramaturginen ratkaisu tapahtui melkein alitajuisesti", von Bagh luonnehti valintaansa. "Kesän jälkeen raaka todellisuus selätti sepitteen. Tuolloin herättiin tulevien olympialaisten innokkaasta odotuksesta ja kulttuurisista voimannäytöistä kylmään realismiin."
von Bagh on itse kutsunut metodiaan "köyhän miehen proustilaisuudeksi." Lähtökohtana on tällöin Marcel Proustin ajatus "kadonneen ajan palautuksesta", joka ohjaajan mukaan kuuluu 1900-luvun "ylivertaisiin hahmotuksiin". Tämä "proustilaisuus" on kompilaatiolle "peräti luonteista ja jopa itsestään selvyys."
Proustin lisäksi toinen Baghin ohjaajanluonteelle läheinen lähtökohta on Walter Benjamin: suurmiesten, juhlittujen tapahtumien ja myöhemmin määriteltyjen "historian käännekohtien" vastapainoksi pääosaan nostetaan "historian hylkytavara" tai "sora", jolloin tavoitellaan "kadonnutta aikaa, johon on piirtynyt asioiden tila."
Tämä on oivallus, johon on syytä hetkeksi pysähtyä. Arkistojen kätköihin on kerrostunut arkistomateriaaliksi surutta nimettyä "soraa": se on jauhautunut tunnistamattomaksi siksi, että se on nimetöntä ja jopa aktiivisesti unohdettua. Sellaiseksi se jää valitettavan usein vielä soran särmät täysin hiovan anonyymin uusiokäytönkin jälkeen. Toinen syy tämän "arkistomateriaalin" aliarvostukseen on niiden luonteen arvioiminen pelkäksi triviaksi: urheilun, viihteellisten tapahtumien, vihkiäisten, avajaisten ja erinäisten merkkihenkilöiden näyttäytymisen maailmaksi.
Jälkimmäiseen ongelmaan von Baghin kompilaatioelokuva tarjoaa oivallisen ratkaisun: tavoitteena on ristivalaista ja tuottaa ymmärrettäväksi tuo "hajanainen, yllättävä ja oikullinen" elokuva-arkistollinen aines ennen muuta haastatteluiden kautta. Mutta ei siinä kaikki. Elokuvaan konkretisoituneen kitschin todistusvoimasta vakuuttunut Walter Benjamin luonnehti itse tutkimiaan aikakausia "kollektiiviseksi uneksi". Tästä unesta olisi Benjaminin mukaan ollut syytä herätä silloin ja siitä olisi syytä ravistautua valveille kulloisessakin nykyajassa.
Benjamin-suhteensa kirkastanut von Bagh realisoi elokuvaansa "benjamilaiseksi" nimettävissä olevan näkemyksensä, joka on tulkittavissa selvästi historistiseksi metodiksi: omaa aikaa on ymmärrettävä sen omin ehdoin ja sen tämän hetkiseen ymmärtämiseen tarvittava kehitysyhteys on luotava käsiteanalyysilla. On toisin sanoen selvitettävä kuinka tuon ajan käsitteet, symboliset ilmaisut ja jopa itsestäänselvyydet ovat jatkaneet olemassaoloaan osaksi nykyaikaa. Nykyajassa tämä kehitysyhteys konkretisoituu myyttiseksi käsitykseksi mennestä, ja juuri sen purkaminen ja selväksi tekeminen asettuu historiaa esittävän tehtäväksi.
Uutta von Baghin elokuvassa on se, että tämänkaltainen "herättäminen" eli myytin purkaminen tapahtuu tukeutumalla oraalisen historiaan ja se, että prosessi tuodaan esiin osana taiteellista, draamaan luottavaa kompilaatiota. Haastateltavat ruumillistavat omana itsenään muutosta vuodesta 1939 vuoteen 1993, tavoittavat muistojensa ja elämyksiensä menneisyyden "sellaisena kuin se oli" ja tuovat siihen mukaan kokemuksen, teoreettisesti sanoen uushistoristisesti määrittyvän kehitysyhteyden ja siihen liittettävissä olevan postmodernin pohdiskelun erojen leikistä, joka oli väistämättä luotava vuosien 1939 ja 1993 välille.
Ohjaajan kokonaisuudellaan tavoittelema merkityksenanto on metodinen siinäkin, että runsas haastattelujen käyttö tuo esiin elokuvan tutkiman ajankohdan moniäänisyyden, joka on samalla kielen moninaisuutta. Eri sukupolvien ja ikäluokkien kielet, arvovaltaiset ja kansanomaiset henkilöt, ammattislangit, sosiaaliset murteet ja muoti-ilmaisut ovat Mihail Bahtinin mukaan minkä tahansa romaanin välttämätöntä ainesta. Bahtinia muistuttavalla tavalla von Bagh montaasillaan dramatisoi ja kerää yhteen elokuvansa kollaasin, joka tavoittaa lähteiden moninaisuudesta kompiloiden aidon moniäänisyyden. Dramatisoinnin merkitys on siinä, että "dokumenttielokuvasta" tulee "elokuva", johon pitää suhtautua juuri elokuvana.
Nykyperspektiivistä dokumenttielokuvan elokuvallisuus ja arvostettavuus elokuvana on selvää. Suomalainen elokuva menestyy ja nauttii maailmalla arvostusta eikä dokumenttielokuva ole sen arvostuksen luojana vähäisin tekijä. Vuoden 1993 perspektiivistä von Bagh kirjoitti elokuvansa Helsingin ensi-iltaan seuraavasti: "En muista aikaa, jolloin näytelmäelokuvan ylivalta olisi suurempi kuin nyt. Niinpä tämä ele, yritys saattaa 1939 sen yhteisen kokemuksen piiriin mitä elokuvateatteri merkitsee, on joka suhteessa ja varsinkin taloudellisesti täysin mieletön. Nykyhetkelle ominaisesti tämä elokuva olisi kannattavampaa jättää esittämättä. Sen julkinen tuki typistettiin, kuten sitä on dramaattisesti leikattu dokumentilta yleensä, mikä on jo kohtalokkaampi asia kuin se että 1939 jää osaltani viimeiseksi tällaiseksi yritykseksi. Kun ylevästi sanotaan: 'puollamme nyt fiktiota', päättäjät itse asiassa puoltavat omaa pinnallista ymmärrystään sekä sepitteestä että elokuvan kokonaisuudesta – ja haluttomuutta, aivan kuin haluttaisiin että tämä kurja aika ei tule todistetuksi."
Kirjailija Paavo Rintala kirjoitti oululaisessa Kaleva-lehdessä 22.4. 1993: "von Baghin monimerkityksellinen ja näköaloja tulevaisuuteen katsojassa herättävä elokuva ei ole yritys. Se on saavutus, hänen tähänastisen ohjaajauransa syvällisin työ."
Onneksi vuoden 1993 maailmaan perustellusti liitetty pessimismi ei täysin toteutunut: ohjaajan ura jatkuu vaativien suurhankkeiden toteuttajana, mutta elokuvateattereiden valkokankaan sijasta niitä joutuu katsomaan digitaaliseen verkkoon kytketyn television ruudusta.
– Jari Sedergren 18.2. 2004
Lähteet:– Tuomas Näveri, Syksyllä fiktio menetti merkityksensä,Tampereen elokuvajuhlien Festival News 4, 13.3. 1993.
– Peter von Bagh, Peili jolla oli muisti. Elokuvallinen kollaasi – kadonneen ajan merkityksien hahmottajana (1895–1970), Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.
maanantaina, tammikuuta 03, 2005
Joulukuu
Tämän elokuvan voit nähdä DocPoint-elokuvafestivaaleilla Helsingissä 12. - 16.1. 2004
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1969. Ohjaus, tuotanto, käsikirjoitus: Peter von Bagh. Kuvaus: Antti Peippo. Äänitys: Erkki Seiro, 12 min
Joulukuu ei näyttäytynyt radikalisoituneelle Peter von Baghille perinteisenä perhejouluna. Hänen lähtökohtanaan oli kaupallisen maailman ironisuus: jopa sodat voitiin keskeyttää hetkeksi ilman taloudellisen laman vaaraa taloudellisesti tuottavan joulun aikaan.
Esikuvina toimivat Jean-Paul Sartren ja Franz Fanonin tekstit ja William Faulknerin "Villipalmujen" joulukritiikki: "Joulu, porvariston kirkastumisen suuri juhla, vuodenaika, jolloin Taivas ja Luonto, kerrankin yksimielisinä, julistavat meidät kaikki aviomiehiksi ja isiksi pintamme alla, ja jolloin kullatun seimen muotoisen alttarin edessä ihminen saa vapaasti ryömiä rajattoman sentimentaaliselle palvomisorgialle antautuneena ja kumartaa satua, joka on vallannut läntisen pallonpuoliskon, ja jolloin seitsemän päivänä aikana rikkaat jatkavat rikastumistaan ja köyhät köyhtymistään yleisen armahduksen turvin: tuon sovitun viikon valkaisu, joka jättää lehden puhtaaksi ja valkoiseksi, valmiina vastaanottamaan uusia koston ja vihan merkintöjä."
Joulukuun rakentui etukäteen tunnetuista osista: se on dokumentaarielokuva, mutta löysästä käsikirjoituksesta huolimatta se perustui hänen mukaansa tarkkaan temaattiseen jäsennykseen, myös sen kuvat olivat melko täsmällisesti määriteltyjä jo ennen kuvausvaihtetta. Joulukuussa vain talousihmeeksi tulkitun Lucia-neidon laskeutuminen Suurkirkon portaita on muotoutunut elokuvaan rentoutta tuottavana "spontaanina vastauksena dokumentaarisen tapahtumasarjan haasteeseen."
Elokuvan toinen keskeinen teema on nuoruus ja nuoriso, tuo "tärveltymätön mahti, jonka suosiota maailman valtaapitävät tavoittelevat", nuorison hyväksikäyttöön "kapitalistien mainosnukkeina" esimerkiksi pankin nuorisotilin mainostuksessa. Sen vastapainona ovat kasvojen esittämät viattomuus, rehellisyys ja kauneus.
Joulukuun kolmas teema on informaatio: elokuva esittää purevat kannanottonsa maailmankuvien muotoutumisen ja tiedonvälityksen puutteista luokkaristiriitojen, taloudellisen hyväksikäytön ja olennaisten poliittisten realiteettien suhteen.
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1969. Ohjaus, tuotanto, käsikirjoitus: Peter von Bagh. Kuvaus: Antti Peippo. Äänitys: Erkki Seiro, 12 min
Joulukuu ei näyttäytynyt radikalisoituneelle Peter von Baghille perinteisenä perhejouluna. Hänen lähtökohtanaan oli kaupallisen maailman ironisuus: jopa sodat voitiin keskeyttää hetkeksi ilman taloudellisen laman vaaraa taloudellisesti tuottavan joulun aikaan.
Esikuvina toimivat Jean-Paul Sartren ja Franz Fanonin tekstit ja William Faulknerin "Villipalmujen" joulukritiikki: "Joulu, porvariston kirkastumisen suuri juhla, vuodenaika, jolloin Taivas ja Luonto, kerrankin yksimielisinä, julistavat meidät kaikki aviomiehiksi ja isiksi pintamme alla, ja jolloin kullatun seimen muotoisen alttarin edessä ihminen saa vapaasti ryömiä rajattoman sentimentaaliselle palvomisorgialle antautuneena ja kumartaa satua, joka on vallannut läntisen pallonpuoliskon, ja jolloin seitsemän päivänä aikana rikkaat jatkavat rikastumistaan ja köyhät köyhtymistään yleisen armahduksen turvin: tuon sovitun viikon valkaisu, joka jättää lehden puhtaaksi ja valkoiseksi, valmiina vastaanottamaan uusia koston ja vihan merkintöjä."
Joulukuun rakentui etukäteen tunnetuista osista: se on dokumentaarielokuva, mutta löysästä käsikirjoituksesta huolimatta se perustui hänen mukaansa tarkkaan temaattiseen jäsennykseen, myös sen kuvat olivat melko täsmällisesti määriteltyjä jo ennen kuvausvaihtetta. Joulukuussa vain talousihmeeksi tulkitun Lucia-neidon laskeutuminen Suurkirkon portaita on muotoutunut elokuvaan rentoutta tuottavana "spontaanina vastauksena dokumentaarisen tapahtumasarjan haasteeseen."
Elokuvan toinen keskeinen teema on nuoruus ja nuoriso, tuo "tärveltymätön mahti, jonka suosiota maailman valtaapitävät tavoittelevat", nuorison hyväksikäyttöön "kapitalistien mainosnukkeina" esimerkiksi pankin nuorisotilin mainostuksessa. Sen vastapainona ovat kasvojen esittämät viattomuus, rehellisyys ja kauneus.
Joulukuun kolmas teema on informaatio: elokuva esittää purevat kannanottonsa maailmankuvien muotoutumisen ja tiedonvälityksen puutteista luokkaristiriitojen, taloudellisen hyväksikäytön ja olennaisten poliittisten realiteettien suhteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)