Vietnam-dokumenttielokuvia

Nämä elokuvat voit nähdä Vietnam-sarjan avauksessa Orionissa, Eerikinkatu 15, ti 18.1. klo 19.15 alkaen ja perjantaina 21.1. klo 21 alkaen.

Ho Chi Minh
Vietnam 1970-luku. 21 min

Ho Chi Minh on vietnamilainen, vietnaminkielinen tunnin mittainen elämäkertaelokuva Pohjois-Vietnamin johtajasta, joka kuoli vuonna 1969. Näemme sen kolmesta osasta ensimmäisen, 21 minuutin mittaisen näytteen, joka sisältää arvokkaita arkistofilmejä Vietnamin varhaisemmasta historiasta. Ensimmäisen osan loppupuoli esittelee Ho Chi Minhin elämänvaiheita sitoen sen yhteen Euroopan vallankumoustraditioon Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kautta.

Vjetnam
Vietnam

Neuvostoliitto 1969. Tuotantoyhtiö: Tsentralnaja studija dokumentalnyh filmov. Ohjaus ja käsikirjoitus: Roman Karmen. K-11 – 29 min (alunperin 90 min)
Roman Karmen kuuluu niihin dokumenttiohjaajiin, jotka ovat muokanneet näkymystämme 1900-luvun historiasta. Hänet muistetaan elokuvaohjaajana, taistelukuvaajana, poikkeuksellisen kylmäverisenä kameramiehenä, loisteliaana mieleenpainuvien kuvien ja imagojen muodostajana. Karmen on noussut antifasismia johtotähtenään pitäneiden legendojen joukkoon, muista mainittakoon Ernest Hemingway, André Malraux, Joris Ivens ja John Dos Passos. Karmen osallistui kameroineen Espanjan sisällissotaan, Stalingradin voittoon, Berliinin valloittamiseen ja Nürnbergin oikeudenkäyntiin, toisessa maailmansodassa, Ho Chi Minhin kanssa Hanoin valloittamiseen, seurasi Castroa tämän vallankumouksen varhaisvaiheissa ja oli mukana Chilessä Salvador Allenden kansanrintamantukena.

Jos kylmän sodan itäisestä imperiumista haetaan tärkeimpiä osallistuvia elokuvantekijöitä, Roman Karmen on epäilemättä eturivissä, minkä myös tiesivät monet hänen kuvauskohteistaan: Venäjällä Stalin, Kiinassa Mao Zedong, Vietnamissa Ho Chi Minh ja hänen kenraalinsa Giap, Intiassa Nehru, Chilessä Allende ja Victor Hara, Kuubassa Castro ja hänen vallankumoustoverinsa Che Guevara.

Viêt-minh onnistui vuonna 1953 saavuttamaan Ho Chi Minhin johdolla voiton ranskalaisista joukoista Dien Bien Phussa. Karmen kirjoitti elokuvallaan tätä legendaa taistelusta niin kuin olisi osallistunut siihen itse. Pääpaino on kuitenkin tulevaisuudessa sillä kuten iskulause asian esittää. "Voiton jälkeenkin taistelu jatkuu." Tavoitteeksi asetetaan uusi vallankumous: tekijänä se yhtenäiseksi kuvattu rohkea ja herooinen kansa, joka nousee taisteluun ranskalaista imperialismia vastaan, kukistaa sen ja työskentelee yhtenäisyyden nimissä nurkumatta ja useimmiten hymy huulessa.

Tästä alunperin 90 minuutin mittaisesta elokuvasta on olemassa myös 70 minuutin versio. Suomen elokuva-arkistoon on tallentunut vajaan tunnin mittainen versio, josta näemme jälkimmäisen osa.

Du Kích Cu Chi
Pohjois-Vietnam 1967. Tuotantoyhtiö: Xuòng Phim Giái Phong. Ohjaus: Tái Liên. Käsikirjoitus: Trân Nhu, Turng Chánh. Kuvaus: Lý Minh Van. Muita tekijöitä: Huynh Tân, Quân Giai Phong, Ho Van Tay, Nguyen Ngoãn, Doan Quôć. 21 min

Cu Chi on Saigonista pohjoiseen sijaitseva provinssi tuolloisessa Etelä-Vietnamissa. Alue oli Pohjois-Vietnamin sissitoiminnan keskuksia, jossa taisteltiin jatkuvasti amerikkalaisjoukkoja vastaan. Elokuva kuvaa sissisodankäynin menetelmiä, sissien ja kyläläisten yhteistyötä, arkista aherrusta maanviljelyksen ja sotatarvikkeiden valmistuksessa, amerikkalaisten pommituksia, panssari- ja maastohyökkäyksiä, joita vastaan taitavasti toimivat sissit taistelevat miinoin, käsiasein ja taktisin kuvioin. Jälkimmäisiin kuuluivat myös maahan kaivetut tunnelit – niitä oli rakennettu alueelle jo ranskalaisten aikana – mutta vain harvoin elokuvakamera on päässyt mukaan kuvaamaan niiden sotilaallista käyttöä. Elokuva on vietnaminkielinen.

Pohjois-vietnamilaisilla oli elokuvaamiseen etelässä kaksi organisaatiota, FNLA:n Vallankumouksellinen Elokuvatoimisto ja Sotilaselokuvatoimisto (Xwongr Phim Quaan SWJ). Ne vastasivat taistelufilmeistä. Kuvausjoukot olivat tavallisesti kahden tai kolmen miehen tiimejä, mukana kameramies ja hänen avustajansa. Heillä oli mukana stillkamera ja 16 mm:n elokuvakamera, mutta käytännössä olosuhteet pakottivat käyttämään elokuvakameraa, jolla kuvan ottaminen oli usein vaarallisissa tilanteissa nopeampaa. Nyt nähtävä elokuva sisältää kuvia näin elokuvattuja kuvia kuolleista amerikkalaisista – myöhemmistä haastatteluista on käynyt ilmi, että niille annettiin erityistä arvoa propagandassa ja kuvien ottamisesta myönnettiin usein kunniamitali. Propagandassa käytetyt valokuvat saatiin näistä elokuvista

79 primaveras
79 kevättä

Kuuba 1969. Tuotantoyhtiö: El Instituto de Cinematografía (ICAIC). Ohjaus ja käsikirjoitus: Santiago Álvarez. Kuvaus: Ivan Nápoles. Leikkaus: Norma Torrado. Musiikki: mm. Silvio Rodriguez. VET 78237 – K-11 – 670 m / 24 min

Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.

Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikansallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.

Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.

Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.

79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alunperin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.

Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.

Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.

– Jari Sedergren 18.1. 2005