1939

Tämän elokuvan voit nähdä DocPoint-festivaaleilla.

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Nosferatu Oy. Yleisradion Dokumenttiprojekti: Jarmo Jääskeläinen, Outi Saarikoski, Riitta Volkmann. Tuotannonjohto: Marja Niskanen, Jaana Puhakka. Tuottaja: Peter von Bagh. Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter von Bagh. Kuvaus: Juha-Veli Äkräs. Trikkikuvaus: Jorma Virtanen, Kimmo Venho. Musiikki ja laulut: Luistelijat, Uuno Klamin Kalevala-sarja op 23, Harry Bergströmin musiikkia elokuvasta Iskelmäparaati, Oskar Merikannon Kesäillan idylli, Theo Mackebenin Bel-Ami, Yrjö Kilpisen Siniristilippumme, Sibeliuksen Jääkärimarssi, Pekka Attisen musiikkia ja virsisovitus (nro 152: Jumala ompi linnamme) elokuvasta Aktivistit, Erkki Salaman Kun tanssii lambeth walk'ia elokuvasta Kaksi Vihtoria, Heikki Klemetin Oi kallis Suomenmaa, Bergströmin Päin onnen rantaa. Emil Waldteufen Ganz allerliebstl, Kauko Käyhkön Laulu meripojille, Aimo Mustosen Sillanpään marssilaulu, P. J. Hannikaisen Sinilippumme, G. W. Gustafssonin Oi kallis kotimaa, Martti Similän, Munitusmarssi elokuvasta Serenaadi sotatorvella, Uuno Klamin 3 Bf, Arvo Koskimaan Sotapoika, Sibeliuksen Sydämeni laulu, trad. Vala, Paciuksen Suomen laulu, trad. Kaurapellon pientareelta, Uuno Klamin Kuvia maalaiselämästä, Bergströmin Sävelhurmaa. Taustamusiikkina lisäksi mm. Martti Silmilän, Harry Bergströmin ja Pekka Attisen musiikkia eri elokuvista. Leikkaus: Anne Lakanen. Negatiivinleikkaus: Eine Kokko (Finnlab). Värinmääritys: Seppo Virtanen (Finnlab). Äänisuunnittelu ja miksaus: Martti Turunen. Äänitys: Erkki Salmela, Jari Innanen. Arkistoaines: Ilkka Kippola (SEA), Oy Yleisradio Ab:n tv-arkisto. Haastateltavat: Kaija Blom, Sirkka Haikonen, Veikko Hirvonen, Helvi Hämäläinen, Aaro Kolehmainen, Unto Korhonen, Martti Koski, Matti Kuusi, Kerttu Lampinen, Sylvi Lavi, Veikko Lavi, Seppo Mattila, Irja Oksanen, Onni Oksanen, Aili Palmén, Raoul Palmgren, Pentti Pekkala, Eila Pennanen, Aarne Saarinen, Martti Siirala, Viljo Silmo, Toini Sinervo, Tuovi Sundell, Osmo Taka, Vilho Tervasmäki, Kalevi Tuhkanen, Aarne Tuhkuri, Viljo Turpeinen. Helsingin ensiesitys: 9.4. 1993 Illusion. Televisiolähetyksiä: 9.9. 1993 YLE TV2, 6.6. 2001 YLE TV2 – VET 27249 – S – 1175 m (16 mm) / 108 min

Peter von Baghin dokumenttielokuva 1939 tai Vuosi 1939, kuten ohjaaja olisi halunnut elokuvaansa nimetä, mutta ei elokuvan lopputöiden kiireessä ehtinyt, sai ensiesityksensä Tampereen kansainvälisillä lyhytelokuvafestivaaleilla talvisodan päättymisen muistopäivänä 13.3.1993. "Vuosi 1939 on monimutkainen yhtälö syyllisyyksineen ja ratkaisevine tapahtumineen, joita vielä mutkistaa kansainvälinen tilanne", von Bagh kertoi haastattelussaan. "Tuota kohtalokasta vuotta ovat historioitsijat tutkineet, siitä on kirjoitettu kirjoja ja näytelmiä, mutta dokumentin keinoja ei ole koskaan ennen hyödynnetty."

1939 rakentuu hänen aikaisempien "vuosikertaelokuviensa" – Vuosi 1952 (1978-1980), Viimeinen kesä 1944 (1982) – lailla elokuvan kohdevuonna nuoruuttaan eläneiden ihmisten haastatteluista ja kompiloi aineksia tuona aikana luoduista tallenteista: dokumentti- ja näytelmäelokuvista sekä valokuva- ja ääniaineistoista. Elokuvan alkupuolella von Bagh käyttää runsaasti fiktioelokuvan tarjoamaa aineistoa, mutta dokumentin loppupuolelle siirryttyessä Suomi-Filmin uutiskatsaukset saavat keskeisen sijan. "Jälkeenpäin ajatellen tämä elokuvan dramaturginen ratkaisu tapahtui melkein alitajuisesti", von Bagh luonnehti valintaansa. "Kesän jälkeen raaka todellisuus selätti sepitteen. Tuolloin herättiin tulevien olympialaisten innokkaasta odotuksesta ja kulttuurisista voimannäytöistä kylmään realismiin."

von Bagh on itse kutsunut metodiaan "köyhän miehen proustilaisuudeksi." Lähtökohtana on tällöin Marcel Proustin ajatus "kadonneen ajan palautuksesta", joka ohjaajan mukaan kuuluu 1900-luvun "ylivertaisiin hahmotuksiin". Tämä "proustilaisuus" on kompilaatiolle "peräti luonteista ja jopa itsestään selvyys."

Proustin lisäksi toinen Baghin ohjaajanluonteelle läheinen lähtökohta on Walter Benjamin: suurmiesten, juhlittujen tapahtumien ja myöhemmin määriteltyjen "historian käännekohtien" vastapainoksi pääosaan nostetaan "historian hylkytavara" tai "sora", jolloin tavoitellaan "kadonnutta aikaa, johon on piirtynyt asioiden tila."

Tämä on oivallus, johon on syytä hetkeksi pysähtyä. Arkistojen kätköihin on kerrostunut arkistomateriaaliksi surutta nimettyä "soraa": se on jauhautunut tunnistamattomaksi siksi, että se on nimetöntä ja jopa aktiivisesti unohdettua. Sellaiseksi se jää valitettavan usein vielä soran särmät täysin hiovan anonyymin uusiokäytönkin jälkeen. Toinen syy tämän "arkistomateriaalin" aliarvostukseen on niiden luonteen arvioiminen pelkäksi triviaksi: urheilun, viihteellisten tapahtumien, vihkiäisten, avajaisten ja erinäisten merkkihenkilöiden näyttäytymisen maailmaksi.

Jälkimmäiseen ongelmaan von Baghin kompilaatioelokuva tarjoaa oivallisen ratkaisun: tavoitteena on ristivalaista ja tuottaa ymmärrettäväksi tuo "hajanainen, yllättävä ja oikullinen" elokuva-arkistollinen aines ennen muuta haastatteluiden kautta. Mutta ei siinä kaikki. Elokuvaan konkretisoituneen kitschin todistusvoimasta vakuuttunut Walter Benjamin luonnehti itse tutkimiaan aikakausia "kollektiiviseksi uneksi". Tästä unesta olisi Benjaminin mukaan ollut syytä herätä silloin ja siitä olisi syytä ravistautua valveille kulloisessakin nykyajassa.

Benjamin-suhteensa kirkastanut von Bagh realisoi elokuvaansa "benjamilaiseksi" nimettävissä olevan näkemyksensä, joka on tulkittavissa selvästi historistiseksi metodiksi: omaa aikaa on ymmärrettävä sen omin ehdoin ja sen tämän hetkiseen ymmärtämiseen tarvittava kehitysyhteys on luotava käsiteanalyysilla. On toisin sanoen selvitettävä kuinka tuon ajan käsitteet, symboliset ilmaisut ja jopa itsestäänselvyydet ovat jatkaneet olemassaoloaan osaksi nykyaikaa. Nykyajassa tämä kehitysyhteys konkretisoituu myyttiseksi käsitykseksi mennestä, ja juuri sen purkaminen ja selväksi tekeminen asettuu historiaa esittävän tehtäväksi.

Uutta von Baghin elokuvassa on se, että tämänkaltainen "herättäminen" eli myytin purkaminen tapahtuu tukeutumalla oraalisen historiaan ja se, että prosessi tuodaan esiin osana taiteellista, draamaan luottavaa kompilaatiota. Haastateltavat ruumillistavat omana itsenään muutosta vuodesta 1939 vuoteen 1993, tavoittavat muistojensa ja elämyksiensä menneisyyden "sellaisena kuin se oli" ja tuovat siihen mukaan kokemuksen, teoreettisesti sanoen uushistoristisesti määrittyvän kehitysyhteyden ja siihen liittettävissä olevan postmodernin pohdiskelun erojen leikistä, joka oli väistämättä luotava vuosien 1939 ja 1993 välille.

Ohjaajan kokonaisuudellaan tavoittelema merkityksenanto on metodinen siinäkin, että runsas haastattelujen käyttö tuo esiin elokuvan tutkiman ajankohdan moniäänisyyden, joka on samalla kielen moninaisuutta. Eri sukupolvien ja ikäluokkien kielet, arvovaltaiset ja kansanomaiset henkilöt, ammattislangit, sosiaaliset murteet ja muoti-ilmaisut ovat Mihail Bahtinin mukaan minkä tahansa romaanin välttämätöntä ainesta. Bahtinia muistuttavalla tavalla von Bagh montaasillaan dramatisoi ja kerää yhteen elokuvansa kollaasin, joka tavoittaa lähteiden moninaisuudesta kompiloiden aidon moniäänisyyden. Dramatisoinnin merkitys on siinä, että "dokumenttielokuvasta" tulee "elokuva", johon pitää suhtautua juuri elokuvana.

Nykyperspektiivistä dokumenttielokuvan elokuvallisuus ja arvostettavuus elokuvana on selvää. Suomalainen elokuva menestyy ja nauttii maailmalla arvostusta eikä dokumenttielokuva ole sen arvostuksen luojana vähäisin tekijä. Vuoden 1993 perspektiivistä von Bagh kirjoitti elokuvansa Helsingin ensi-iltaan seuraavasti: "En muista aikaa, jolloin näytelmäelokuvan ylivalta olisi suurempi kuin nyt. Niinpä tämä ele, yritys saattaa 1939 sen yhteisen kokemuksen piiriin mitä elokuvateatteri merkitsee, on joka suhteessa ja varsinkin taloudellisesti täysin mieletön. Nykyhetkelle ominaisesti tämä elokuva olisi kannattavampaa jättää esittämättä. Sen julkinen tuki typistettiin, kuten sitä on dramaattisesti leikattu dokumentilta yleensä, mikä on jo kohtalokkaampi asia kuin se että 1939 jää osaltani viimeiseksi tällaiseksi yritykseksi. Kun ylevästi sanotaan: 'puollamme nyt fiktiota', päättäjät itse asiassa puoltavat omaa pinnallista ymmärrystään sekä sepitteestä että elokuvan kokonaisuudesta – ja haluttomuutta, aivan kuin haluttaisiin että tämä kurja aika ei tule todistetuksi."

Kirjailija Paavo Rintala kirjoitti oululaisessa Kaleva-lehdessä 22.4. 1993: "von Baghin monimerkityksellinen ja näköaloja tulevaisuuteen katsojassa herättävä elokuva ei ole yritys. Se on saavutus, hänen tähänastisen ohjaajauransa syvällisin työ."

Onneksi vuoden 1993 maailmaan perustellusti liitetty pessimismi ei täysin toteutunut: ohjaajan ura jatkuu vaativien suurhankkeiden toteuttajana, mutta elokuvateattereiden valkokankaan sijasta niitä joutuu katsomaan digitaaliseen verkkoon kytketyn television ruudusta.

– Jari Sedergren 18.2. 2004

Lähteet:– Tuomas Näveri, Syksyllä fiktio menetti merkityksensä,Tampereen elokuvajuhlien Festival News 4, 13.3. 1993.
– Peter von Bagh, Peili jolla oli muisti. Elokuvallinen kollaasi – kadonneen ajan merkityksien hahmottajana (1895–1970), Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.