Täynnä Tarmoa

Ruotsinkielinen nimi: Full av Iver. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2008. Tuotantoyhtiö: Tuotantoyhtiö Kuvaputki Oy. YleTV2:n dokumenttiprojekti. Tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja: Oskari Pastila. Timo Kraufvelin (co-tuottaja). Ylen dokumenttiprojektissa: Iikka Vehkalahti, Timo Korhonen. Kuvaus: Jarmo Tahvanainen, Janke Öhman. Lisäkuvaukset: Kimmo Kari, Aleksi Saarela, Matti Sipilä, Mikael Green, Milja Nevalainen, Saku Koponen, Karita Kraufvelin, Oskari Pastila. Värimäärittelu: Juha Laine (Generator Post). Graafinen suunnittelu: Eevaliina Rusanen, Miikka Poutiainen. Musiikki: Shinge Joonas Shigeki Tamura. Leikkaus: Jukka Nykänen. Trailerin leikkaaja: Tapio Haaja. Ääni: Kimmo Vänttinen. Esiintyjät: Porvoon Tarmon koripallojoukkue ja sen ulkomaalaisvahvistukset, valmentajat, huoltajat ja pelaajien ja joukkueen fanit. Helsingin ensiesitys: DocPoint tammikuu 2009. – levittäjä: Bio Rex Distribution – VET A-53455 – S – 2052 m / 75 min

Urheiludokumentti on yksi dokumenttielokuvan perinteisistä lajityypeistä, mutta muodonmuutoksen sekin on kokenut. Tästä hyvänä esimerkkinä on Oskari Pastilan ohjaama Täynnä Tarmoa, joka on tarina koripallojoukkue Porvoon Tarmon typerryttävästä pelivuodesta 2006. Kuten maan tapa on, joukkueeseen haetaan ja saadaan globaaleilta pelaajamarkkinoilta pelureita, joista ei tiedetä etukäteen juuri mitään. Yhtä ammattilaista kehutaan Kamerunin parhaaksi, mutta "toinen on sen veli tai kaveri tai jotain”. Lausuman antaa joukkueesta se, jonka pitäisi tietää juuri nämä asiat.

Porvoon Tarmon uusi toiminnanjohtaja manageroi toimintaa suurella itsevarmuudella. Paikallispoliitikkona hän sanoo tuntevansa valtakunnan vaikuttajat ja maalailee näkymän, jossa poliitikot jonottavat Tarmon televisio-otteluihin julkisuuden valokeiloihin päästäkseen. Pientä rajaa loistaviin näkymiin asettaa hikeä, verta ja aggressiivisuutta pelaajien kalloihin voimalla takova valmentaja, mutta sanojen kaiku on lohduton, sillä voittoja ei heru. Tilanne ja aikaisempien sponssivuosien ankeus saa paikalliset yrittäjät mieluummin kiristämään kuin avaamaan kukkaronnyöriä, vaikka manageri puhuukin jostakin muusta – suurista summista.

Käytännössä myös vierastyöläisiä kohdellaan miten sattuu. Afrikasta ja Amerikan pallonkentiltä värvättyjen pelaajien kokemukset eivät suomalaista järjestelytaitoa mairittele, jos kohta elämän ankeus pienen kaupungin lähiöiden todellisuudessa jaksaakin aina yllättää, etenkin kun joukkueen talouden kurimus johtaa ongelmiin arkipäivän selviämiskamppailuissa. Pitkän miehen sänkykin osoittautuu alamittaiseksi. Ympäristön paine saa seuraa tekemisen puutteesta: Porvoon nakkikioskeilla meno on hurjaa, mutta ainoasta yökerhosta saatu yöseura lohduttaa yhtä paljon kuin päivisin ahkerasti luettu Raamattu.

Täynnä Tarmoa -elokuvan katsojalla on edessään se maailmallinen tilanne, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Itse elokuvalle tämä on tietysti hyväksi, sillä hauskuutta ei suomalaisessa dokumenttielokuvassa ole liikaa painotettu. Tässä sitä nyt on tuutin täydeltä, tragikoomisesti.

Jari Sedergren 7.1.2010

Toinen jalka haudasta

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Dionysos Films Oy. Tuottaja: Riina Hyytiä. Linja-tuottaja: Leena Mäenpää-Bentley. Ohjaaja: Johanna Vuoksenmaa. Apulaisohjaaja: Hannu Salonen. Käsikirjoitus: Mika Ripatti, Seppo Vesiluoma. Kuvaaja: Peter Flinckenberg. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Äänisuunnittelu: Tuomas Klaavo, Mikko Mäkelä. Valot: Aki Karppinen, Vladimir Krestjanoff, Kai Troberg. Musiikki: Kerkko Koskinen. Lavastus: Christer Andersson. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Maskeeraaja: Hannele Herttua. Valot: Tomi Lakonen. Pääosissa: Tobias Zilliacus (Visa), Susanna Mikkonen (Riia), Helena Vierikko (Hanna), Tuomas Rinta-Panttila (Ile), Jarkko Pajunen (Harri), Pertti Sveholm (Matti), Kari Väänänen (Salmela), Pihla Viitala (Wilma), Vesa Vierikko (Pesonen), Antti Virmavirta (Lehtojoki), Heikki Porkka (Huutinen), Nauri Nykänen (Puskala), Taisto Oksanen (Haitto), Jarkko Martikainen (Ossi), Jarkko Niemi (Ström), Jani Volanen (pappi), Niko Rajala (lääkäri), Marina Arvonen (sairaanhoitaja), Janne Virtanen (Lampela), Marko Huttu (JiiPee), Juha Koistinen (Antti), Jarkko Ahola (hevimuusikko), Tuulikki Heinonen (Telle), Heikki Heinonen (Kalervo), Anna Andersson (Kaisa), Alme Drockila (kalju nainen), Sinikka Moilanen (naispappi), Roope Karisto (nuori työmies), Kimmo Heiskanen (vanhempi työmies), Mervi Rantanen (osastosihteeri), Nora Lähteenmäki (Tarvainen), Sauli Ronkainen (taksikuski), Päivi Puukka (toimittja), Päivi Storgård (toimittaja), Aleksanteri Vuoristo (Topi, Ilen lapsi), Arne Hansson (vastaanottovirkailija), Maire Dammert (vanhempi nainen), Ilmira Ilmatova (inuitinainen), Heli Haltia (hovimestari). Helsingin ensiesitys: 20.3.2009 Tennispalatsi 1 & 3, Kino Itäkeskus. VET: A-51757– S – 2775 m / 101 min

Johanna Vuoksenmaa nousi kotimaisten elokuvaohjaajien kärkikaartiin puhutulla elokuvallaan Nousukausi (2003), mitä seurasi tv-elokuva Tahdon asia (2005) ja kuusiosaisesta tv-sarjasta muokattu, ilmestymisvuotensa parhaisiin kuuluva lastenelokuva Onni von Sopanen (2006). Vuonna 2008 esitetty tv-elokuva Ylikävely jäi sekin vähälle huomiolle, mutta kuluvan vuoden uutuus Toinen jalka haudasta osoittaa, että ura elokuvaohjaajana on saanut vahvan jatkon. Uutuuden käsikirjoittajat Mika Ripatti ja Seppo Vesiluoma olivat ohjaajan följyssä jo tv-sarjassa Joku kaltaiseni.

Elokuvan päähenkilö on sinisilmäinen puutarhuri Visa Vuorio (Tobias Zilliacus), joka saa tietää sairastavansa vaarallista, kuolemaan johtavaa harvinaista tautia. Eikä siinä kaikki. Visalla on myös akuutti parisuhdeongelma, itse asiassa avoliitto Riian (Susanna Mikkonen) kanssa vetelee viimeisiään, sillä avovaimolla on jo omat tulevaisuudensuunnitelmansa. Visalla on kuitenkin haave, perimmäinen toive, jonka aikaansaamisesta tulee lähes pakkomielle: hän haluaa rakentaa kotikaupunkiinsa täydellisen puiston. Mutta tehtävä ei ole helppo, sillä kunnallinen byrokratia yrittää parhaansa mukaan torpata hankkeen. Muutoksen mahdollisuus tulee, kun Visa tapaa ”lähtijöiden” suruterapiaryhmässä Hannan (Helena Vierikko), kunnianhimoisen toimittajan, joka tekee juttusarjaa kuolevien viimeisistä toiveista. Hannan kannustamana Visa ryhtyy toteuttamaan haavettaan ja yhteiset hetket saavat hänet tajuamaan, että Hanna on Visan elämän nainen – valitettavasti liian myöhään.

Toinen jalka haudasta on jälleen kerran komedia, Vuoksenmaalle jo tyypillinen elokuvalaji. Traaginen lähtöasetelma vaikuttaa kuitenkin siihen, että rakkauden täysien nauruhermojen lisäksi viritellään myös suolaisempia kyyneleitä. Kyse on menettämisen ja kuoleman pelosta, jonka kääntöpuolena on ilo, joka syntyy elämän hyvistä, eikä aina niin pitkistä hetkistä. Ja mitä on arvokas elämä ja kuinka pitkään onnea kannattaa tavoitella?

Pääosan esittäjien lisäksi huomiota ansaitsee Pertti Sveholm hassuna ohjaajana surutyöryhmässä. Rock-maailma antaa elokuvalle osansa, kun YUP-yhtyeen keulahahmo Jarkko Martikainen saa tilaa näyttelijänä pikkuroolissa ja esittää versionsa Maaritin kappaleesta ”Tulitikku”. Elokuvan musiikkia on säveltänyt säästeliäästi Kerkko Koskinen.

Tilannekomiikasta voimaansa saava Toinen jalka haudasta on kiertänyt maailmaa festivaaleilla Hong Kongissa, Ranskassa, Serbiassa, Virossa ja Intiassa.

Jari Sedergren 29.12.2009

Ralliraita

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotantopäällikkö: Marikki van Oiik, Meri-Ellen Pystynen. Tuottaja: Satu Sadinkangas, Jukka Karttunen. Ohjaaja: Markku Pölönen. Apulaisohjaajat: Jukki Tuura, Marja-Liisa Turunen. Käsikirjoitus: Arttu Käyhkö, Heikki Silvennoinen, Markku Pölönen. Kuvaaja: Kari Sohlberg, Juha Korhonen, Matti Poutanen. Leikkaus: Jari Innanen, Markku Pölönen. Äänisuunnittelu: Kyösti Väntänen. Musiikki: Ves Mäkinen. Lavastus: Pete Neuvonen. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Naamioinnin suunnittelu: Riikka Virtanen. Rallihistoriikki: Marko Mäkinen. Valot: Tomi Lakonen. Pääosissa: Olavi Uusivirta (Lauri ”Luumu” Pesonen), Heikki Silvennoinen (Seppo ”Sladi” Pesonen), Peter Franzén (Suko), Laura Birn (Aija), Tom Petäjä (Puupponen), Kai Hyttinen (Pekkarinen), Sakari Kuosmanen (Raimo ”Runki” Petterson), Eeva Litmanen (Susa), Satu Silvo (Sirkku Kyllönen), Mika Nuojua (Stumppi), Heikki Nousiainen (Ukko-Torppo), Antti Virmavirta (Torppo-Juniori), Hans Stigzelius (Leivo), Janne Reinikainen (pääselostaja Levanto), Aake Kalliala (Takalo), Ismo Apell (Karppinen), Hannu Virolainen ja Jouko Rummukainen (poliiseja), Reijo Karttunen ja Jari ”Cyde” Hyttinen (gorillat), Marja-Leena Gröhn (Luumun äiti), Olli-Kalle Heimo (Luumun isä), Marja Tohkanen (nuorisovankilan täti), Topi Raulo (autokoulupoika), Janne Kinnunen (katsastaja/kuuluttaja/mekaanikko), Ville Pölönen, Matias Laine ja Antti Pölönen (stuntit). Helsingin ensiesitys: 27.2.2009 Bristol, Tennispalatsi 3, Kino Itäkeskus. VET: A-51798 – K7 – 2360 m / 86 min

Markku Pölösen ohjaajakuva on kiertynyt maaseudun ylle ensimmäisestä Onnenmaa-elokuvasta lähtien kuin aurinko ikään. Pääkaupungin tomuista ei ollut tietoakaan, kun ohjaaja rakensi oman elokuvakylänsä Suomen-Karjalan perimmäiseen särkkään ottaen käyttöönsä klassiselta tuotantoyhtiöltä vapautuneen nimen, Suomen Filmiteollisuuden. Sen jälkeen Karjalan Kontiorannasta on kajahtanut tv-sarjoja ja elokuvia, viimeisimpänä Ralliraita, joka on Pölösen oman luonnehdinnan mukaan ”rillumarei”-elokuva. Sen edellisen Suomen Filmiteollisuuden ”rillumarei”-elokuvat olivat tunnettuja siitä, että kriitikot vastustivat niitä, mutta kansa kävi katsomassa. Pölönenkin tiesi, mitä kriitikot tulevat sanomaan, ja varmaankin toivoi, että elokuvakansakin olisi verrattavissa viisikymmenlukulaisiin.

Äijämäisyys ja siihen liittyvä sketsityyppinen huumori saavat tietysti raffinoidummat arvostelijat pakenemaan kauemmaksi lepikon taakse kuin mihin rallikurvan sora lentää. Arvovaltaisten kriitikkojen yhden tähden arvostelut tulivat toki tutuksi, mutta epävirallisemmilla foorumeilla rillumareitribuuttia arvostettiin ja muistutettiin elokuvan toimivan vauhtikomediana ”härskin ja junttimaisen huumorin rajamailla”. Tämä riitti estämään Ralliraidan enemmän vertailun Suomen elokuvahistorian tärkeimpään rallielokuvaan, joka on muistettavalla tavalla Risto Jarvan Bensaa suonissa (1970). Mutta ainakin ne, jotka ovat hädin tuskin ajaneet viittäkymppiä karjalaisten sorateiden kiemuroissa, saavat viitteitä siitä, miksi niin monet suomalaiset huippukuskit ovat kypsyttäneet rallihurjastelun perustaitonsa juuri siellä.

Elokuvan sketsimäisyys sai monet arvostelijat toivomaan, että auto- ja rallikulttuurin helmiä ja paikallisväriä olisi lyöty tilkkeeksi syventämään kokonaisvaikutelmaa enemmän kuin nyt tehdään. Tekijöiden luottamus yleisön kykyyn nauraa rillumareityyliin oikeissa paikoissa on suuri – käytännössä katsojia on kertynyt tähän mennessä noin 60 000.

Stadin kundi ”Luumu” (Olavi Uusivirta) on erikoistunut autovarkauksiin, mutta kuten pitkäkyntisille usein käy, kiinni jääminen realisoi riskin. Kun luottamusta ei enää ole, vanhemmat toimittavat ”Luumun” kauaksi pois varjoisilta kaduilta. ”Luumu” lähetetään maalle setänsä ”Sladin” (Heikki Silvennoinen) luokse. Tämä on leipääntynyt autokoulunopettaja, entinen huippukartturi, joka pitää ralliharrastustaan yllä pitämällä pystyssä Team Susa -rallitiimiä. Tässä ympäristössä vanhempien yritys saada autohullu ”Luumu” pysymään keskitiellä on mahdoton tehtävä. Sompailun taitavasta pojasta tulee rallitiimin jäsen mekaanikko Sukon (Peter Franzén) rinnalle. Rallitallin asema on uhattuna. Paikallinen autokauppias Torppo poikineen, toisen rallitiimin omistaja, haluaa häätää varikon pois mailtaan vuokrankorotuksilla juuri ennen suuren kilpailun, Ralliathlonin alkua. Viimeinen oljenkorsi on vedonlyönti, johon autokauppiaan poika saadaan ujutettua mukaan.

Jari Sedergren 28.12.2009

Postia pappi Jaakobille

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Tuotantopäällikkö: Liisa Juntunen. Tuottajat: Rimbo Salomaa, Lasse Saarinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Klaus Härö. Apulaisohjaaja: Jolle Onnismaa. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Samu Heikkilä. Äänisuunnittelu: Kirka Sainio. Janne Laine (toinen äänittäjä). Säveltäjä: Dani Strömbäck. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Pukusuunnittelu: Sari Suominen. Maskeeraus: Pia Mikkonen. Pääosissa: Kaarina Hazard (Leila), Heikki Nousiainen (pappi Jaakob), Jukka Keinonen (posteljooni), Esko Roine (vankilanjohtaja), Kaija Pakarinen (Leilan sisko, ääni). Helsingin ensiesitys: 3.4.2009 Maxim 1, Tennispalatsi 8. VET: A-51792 – K7 – 2080 m / 76 min

Jos herkkyys on avainsana, jolla menestyneitä suomalaisia elokuvaohjaajia uuden vuosituhannen ensivuosikymmenillä seulotaan esille, osuu valinta enempiä miettimättä Klaus Häröön. Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005) ja Uusi ihminen (2007) saivat vilpitöntä tunnustusta sekä Suomessa että Ruotsissa lähes kaikilta osa-alueiltaan.

Klaus Härön uusin kriitikkomenestys on pienimuotoinen tarina Postia pappi Jaakobille. Siinä Leila (Kaarina Hazard), armahduksen saanut elinkautisvanki, lähtee vapauduttuaan etsimään uuden elämän alkua sokean pappi Jaakobin avustajana. Tehtävä ei ole Leilan valinta, vaan hänelle osoitettu. Leilan päätyö maaseutupappilassa on lukea Jaakobille saapuvia kirjeitä, joissa ihmiset pyytävät papilta apua elämänsä eri tilanteissa.

Kovapintainen, vieraaksi urbaanin taustan omaava Leila pitää työtänsä hyödyttömänä. Mutta Jaakobille se on elämän keskeinen, lähes ainoa sisältö. Kun kirjeiden tulo äkkiä lakkaa, menee Jaakobin maailma sijoiltaan. Samalla lähes idyllinen elämänpiiri muuttuu, sillä toisistaan täysin poikkeavat elämänasenteet ja maailmankuvat törmäävät ja myös auttajan ja autettavan paikat sekoittuvat.

Pienimuotoisen elokuvan vahvuudet ovat usein onnistuneessa näyttelijätyössä. Hyvällä, rauhallisella poljennolla etenevä elokuva saa voimaa pääosan esittäjien intensiivisestä tulkinnasta, jota on laajalti kiitetty elokuvassa esitetyissä arvioissa. Pienimuotoisuudella on tietysti myös puutteensa, ja niinpä televisiotuotannoksi alun perin ajateltu hanke näyttäytyy joskus kuvakulmiltaan ja –kestoiltaan turhankin televisionomaisena, vaikka muutamia maalauksellisia kirkkomaisemia on elokuvaan onnistuttu sijoittamaan.

Näyttelijätyö korostuu hienovaraisuuden suuntaan, kun kuvaaja Tuomas Hutri lähestyy kuvattaviaan kosketusetäisyydelle. Lopputulos on luontevasti onnistunut, eikä elokuva lankea itsestäänselvyyksiin, vaan jättää sijaa keskustelulle ja elokuvan ratkaisujen tulkinnoille olipa kyseessä sitten anteeksianto, lähimmäisen auttaminen tai universaali ihmisyys.

Postia pappi Jaakobille antaa sekä kertomuksen, tulkinnan että visuaalisuuden puolesta tunteille sijaa ja näiden yhteisvaikutus yltää väistämättä katsojaan, kriittiseenkin. Suomalaisessa nykyelokuvassa tämä on ulottuvuus ja päämäärä, josta soisi monen muunkin ohjaajan ottavan oppia.

Posti pappi Jaakobille sai tuotannon laatutukea 40 000 e. Elokuva on menestynyt myös maailmalla. Sille annettiin pääpalkinto Kultainen Pyramidi sekä parhaan käsikirjoituksen palkinto Kairon kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Egyptissä. Pääpalkinnon se sai myös Mannheimin-Heidelbergin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Saksassa, ja Lyypekissä se sai kirkon erikoispalkinnon sekä yleisöpalkinnon Nordische Filmtage -festivaalilla.

Jari Sedergren 26.12.2009

Maata meren alla

Suomi 2009. Tuotantoyhtiöt: Silva Mysterium Oy. Tuottajat: Mika Ritalahti, Niko Ritalahti, Roshanak Behecht Nadiad (yhteistuottaja Flying Mon Filmproduktion GmbH, Berlin). Ohjaus: Lenka Hellstedt. Käsikirjoitus: Hellstedt Rikka Ala-Harjan samannimisen romaanin perusteella. Kuvaus: Mark Stubbs. Leikkaus: Kimmo Taavila. Lavastus: Saara Joro. Musiikki: Anna-Mari Kähärä. Laulut: ”Maata meren alla”, säv. Kähärä, es. Emma Salokoski. Ääni: Olli Huhtanen. Mikko Oinonen (musiikin äänitys ja miksaus). Erikoistehosteet: Olli Leppänen, Antti Peltoranta (Digital Film Finland. Puvut: Titta Kettunen. Makeup: Elina Laakso, Barbi Laine. Pääosissa: Amira Khalifa (Ida), Jarkko Niemi (Jore), Leena Uotila (Pipsa), Marja Packalén (Kati, Idan äiti), Matti Ristinen (Ville), Annika Ernst (Anita), Ismael Sahin (Deniz), Tomi Salmela (haastattelija), Alf Hemming (haastattelija), Margit Suonperä (sihteeri), Elina Vehkaoja (Satu), Sari Viitasalo-Flander, Leena Rapola, Liisa Isotalo (kirjallisuuspiiriläisiä), Annaleena Sipilä (lääkäri), Pekka Tuhkanen (Rane), Matti Onnismaa (Pekka), Kari Olamaa (viulusti), Heini Lehto (pianisti), Leila Talarmo (sairaanhoitaja), Leander Lichti (Hans), Christiane Zeiske (putiikinpitäjä), Melanie Krabs (Mel), Tyron Ricketts (Sol), Arndt Schwering-Sohnrey (lääkintävahtimes-tari), Beate Pfeiffer (sairaanhoitaja). Helsingin ensiesitys: 23.1.2009. VET: A- 51726 – S – 2340 m / 86 min

Lenka Hellstedt tuli pitkän elokuvan pariin Kata Kärkkäisen tekstiin perustuvalla elokuvalla Minä ja Morrison (2001). Kahdeksan vuotta myöhemmin, mittavan tv-ohjausuran jälkeen Maata meren alla on hänen toinen ohjaustyönsä näytelmäelokuvan parissa. Aikuiseksi kasvavan, Suomesta ulkomaille asumaan hakeutuvan adoptiotyttären ja hänen äitinsä suhdetta käsittelevä käsikirjoitus on ohjaajan omaa käsialaa, lähtökohtana toki toimi Ranskasta asuinpaikkansa löytäneen Riikka Ala-Harjan teemoja monipuolisesti kolunnut romaani. Käsikirjoitukseksi muokattaessa se on kuitenkin kokenut lähes täydellisen muodonmuutoksen.

Elokuvan päähenkilö Ida (Amira Khalifa), 3-vuotiaana Suomeen Afrikasta adoptoitu nuori nainen on masentunut. Syynä on tietysti erilaisuus, mutta enemmän kuin ihonväristä ja rasismista – niihinkin toki erityisesti elokuvan alku rajusti viittaa – kyse on itsensä etsimisestä. Kyse on siis nuorilla varsin tavallisesta identiteettikriisistä. Kun ompelijaksi koulutuksen saanut Ida ei onnistu löytämään työtä Suomesta, eikä suostu oikein ottamaan vastaan adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) neuvoja, hän päättää muuttaa ystävänsä Villen (Matti Ristinen) kannustamana Berliiniin etsimään juuriaan ja todistamaan itselleen ja äidilleen, että hän pärjää kyllä jo omillaankin. Saksassa Ida saa sekä uusia ystäviä että rakastettuja. Mutta elämä ei suinkaan muutu ongelmattomaksi, sillä kulttuurit törmäävät joskus eriskummallisesti, ja kotona Suomessa odottaa lastaan rakastava aktiivinen äiti, jolla epäilemättä on ollut oma mielenkiintoinen elämänsä.

Maata meren alla sai kiitosta todenmakuisuudestaan ja arjesta kumpuavasta komediallisesta otteestaan. Pääosaa esittävälle Amira Khalifalle rooli oli ensimmäinen pitkässä elokuvassa, ympärillä pyörii monia menestyneitä ammattilaisia. Monikulttuurista otetta täydentää se, että Saksasta rappioromanttiseen ympäristöön löytyi keskeisiin rooleihin kaksi taitavaa näyttelijää, Annika Ernst ja Ismael Sahin.

Elokuva on osallistunut festivaaleille Göteborgissa, Pariisissa, Intiassa Goalla ja on paraikaa edustamassa Suomea samassa maassa Chennain kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Jari Sedergren 23.12.2009

Kielletty hedelmä

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi – Ruotsi 2009. Tuotantoyhtiö: Helsinki-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Janina Kokkonen. Tuottaja: Aleksi Bardy. Ohjaaja: Dome Karukoski. Apulaisohjaaja: Mark Lwoff. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Harri Ylönen. Lavastus: Antti Mattila, Antti Nikkinen. Musiikki: Adam Nordén. Music supervisor: Markus Bergkvist. Äänisuunnittelu ja miksaus: Micke Nyström (jälkiäänitys), Mattias Eklund, Johan Isaksson (Riviera – Music, Sound & Post). Maskeerauksen suunnittelu: Kati Koskela. Pukusuunnittelu: Anna Vilppunen. Pääosissa: Amanda Pilke (Maria), Marjut Maristo (Raakel), Malla Malmivaara (Eeva), Joel Mäkinen (Toni), Jarkko Nemi (Jussi), Olavi Uusivirta (Johannes), Timo Tikka (Luukas), Jani Volanen (Ilari), Teemu Ojanne (Mäki), Heikki Nousiainen (Joki), Tapio Liinoa (Laakso), Tuija Töyräs (Raakelin äiti), Jouko Puolanto (Raakelin isä), Pentti Korhonen (Marian isä), Riitta Toropainen (Marian äiti), Lotta Kaihua (Tuuli), Tommi Korpela (saarnaaja Suviseuroilla), Ada Kukkonen (kaaso), Anni Turunen (meikkiesittelijä), Asko Sahlman (saarnaaja kaupungissa), Boris Glibusic, Jarkko Nyman, Fabian Silén (miehet yökerhossa). Helsingin ensiesitys: 13.2.2009, Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 1, Kino Itäkeskus. VET: A-51773 – K11 – 2835 m / 104 min

Jos 2000-luvun elokuvaohjaajista haetaan nopeimmin ja kiitetyimmin arvostettujen ohjaajien joukkoon noussutta kiintotähteä, on valinta epäilemättä Dome Karukoski. Jo hänen esikoisensa, nuorisokuvaus Tyttö sinä olet tähti kiinnitti kriitikoiden huomion varmuudellaan ja rennolla otteellaan. Vaativa draama sujui yhtä mallikkaasti, kun seuraava pitkä elokuva, vahva poikakotikuvaus Tummien perhosten koti nappasi peräti 10 Jussi-ehdokkuutta.

Dome Karukosken kolmas elokuva on Kielletty hedelmä, kasvutarina rajojen rikkomisesta ja vapauden etsimisestä. Rajat ja vapauden puutteen tunteet kumpuavat Aleksi Bardyn käsikirjoituksessa uskonnosta, pohjoispohjalaisen maaseudun ahdasmielisen uskonnollisuuden mustavalkoasetelmasta. Kaksi nuorta, aikuistuvaa naista päättää jättää ahdistavaksi käyneen yhteisöllisyyden ja suurperheen. Suunta käy kaupunkiin ja sen houkutuksiin, joilla ei ole rajoja. Uudet, suuret kokemukset odottavat tyttöjä, jotka jättävät kieltojen maailman – niihin kuuluvat meikkaus, elokuvat ja televisio, alkoholi, suudelmat ja tietysti esiaviollinen seksi – ja tutustuvat ääriliberaalisuutta maistellen urbaaneihin huvituksiin estoitta. Fyysisesti rankat kokemukset ja henkilöhistorian painamat uurteet henkiseen elämään ovat tietenkin ristiriitainen kokemus. Lopullisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa, mutta kuten usein, se on pakko tehdä.

Nuoret näyttelijät Amanda Pilke ja Marjut Maristo eivät ole suurelle yleisölle kovinkaan tuttuja, vaikka Pilke toki otti hellyttävällä tavalla yleisönsä jo elokuvassa Helmiä ja sikoja (2003). Heidän valkokankaalle heijastuva antaumuksensa kertoo ohjaajan ja näyttelijöiden keskinäisestä luottamuksesta tavalla, joka palkitsee lopputuloksellaan. Itse tarina on monille tuttu, jopa kliseinen ja stereotyyppinen, mutta sen vahvuus perustuu siihen, että kuva on sittenkin, näine hyvineen todenmukainen.

Vahvat yhteisöt omaavat hyviä piirteitä, mutta ne voivat myös muuttua ongelmalliseksi etenkin ristiriitojen myllätessä järjestystä kurinpidon suuntaan. Tällöin yksilöihin kohdistuva paine on suuri: irtaantumisen aiheuttama vastareaktio ei ole helppo sen kokeneelle. Näissä teemoissa liikkuessaan Kielletty hedelmä osallistuu omalla fiktiivisellä kertomuksellaan perin vakavaan keskusteluun, jossa pohditaan ihmisoikeuksien luonnetta ja toteutumista tarkkaan säädellyissä ympäristöissä. Lähempänä arkea voi tietysti pohdiskella myös sitä, mitä vapaus on, miltä se tuntuu ensimmäisellä kerralla ja miltä loputtomiin toistettuna. Miten arvot muodostuvat ja mihin arvoihin voi ja pitää sitoutua? Onko se yksilön valinta vai lopulta luonteeltaan kollektiivista?

Jari Sedergren 22.12.2009

Muukalainen

Valmistusmaat ja -vuosi: Suomi – Saksa – Viro – Iso-Britannia 2008. Tuotantoyhtiöt: blueLight, Helsinki-Filmi. Tuotannonjohto: Janina Kokkonen, Niko Remus (post-prod. supervisor). Tuottajat: Aleksi Bardy, Alain de la Mata. Ohjaus: Jukka-Pekka Valkeapää. Käsikirjoitus: Jan Forsström ja Valkeapää. Kuvaus: Tuomi Hutri. Leikkaus: Mervi Junkkonen. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Musiikki: Helena Tulve. Ääni: Micke Nyström, Sami Sarhamaa, Rolando Camilo.Ansgar Frerich (miksaus). Erikoistehosteet: Armin Altorf, Kalju Kivi. Visuaaliset efektit: Andras Fröhlich (koloristi), Sebastian Kühne (digitaalinen taiteilija). Puvut: Sari Suominen, Tarja Westman. Makeup: Kairit Nieländer. Pääosissa: Vitali Bobrov (poika), Emilia Ikäheimo (äiti), Pavel LIska (vierailija), Jorma Tommila (isä), Heini Jaanus (bussikuski), Valmar Kass ja Lauri-Kare Laos (poliiseja), Martin Loo, Carmen Oropery, Annabel Lepiste, Ats-Anton Varustin (lapsia), Hendrik Toompere, Allan Bernard, Armin Pajula, Maksim Podolski (vartijoita), Pauli Poranen (mies puvussa). Helsingin ensiesitys: 30.1.2009 Kinopalatsi 4. VET: A-51644 – K13 – 2880 m / 106 min

Ensimmäisen pitkän esikoisen ohjannut Jukka-Pekka Valkeapää sai elokuvallaan Muukalainen poikkeuksellisen vastaanoton. Kriitikot tykkäsivät ja kehut keskittyivät erityisesti elokuvataiteeseen ja sen tuottamaan elämykseen katsojille. Elokuva toimitettiinkin saman tiensä kiertueelle maailmalle, Venetsiaan ja Göteborgiin kilpasarjaan.

Elokuvan juoni ei sinällään ole monimutkainen. Nuori poika (Vitali Bobrov) elää äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa syrjäisessä maatalossa keskellä metsää. Isä (Jorma Tommila) on vankilassa, poika vie hänelle silloin tällöin tupakkaa. Sateen keskeltä taloon tulee vieras mies (Pavel Liška) ampumahaava kyljessä, mukanaan avun takaava kirje pojan isältä.

Tilannetta tarkastellaan nuoren pojan silmin, mikä tuo tarinaan oman vivahteensa, "runollisen" ja "mysteerisen", arvostelijoiden sanoja lainaten. Tässä erikoistehosteilla ja digitaalisella kuvan ja värin käsittelyllä on oma tärkeä sijansa. Koulusta Itäkeskuksesta Helsingistä löytynyt Vitali Bobrov ja kollegan suosittelema Emilia Ikäheimo eivät olleet koulutukseltaan näyttelijöitä, mutta suoriutuivat tehtävistään jopa yli odotusten, sillä ohjaaja kehuu haastattelussa voineensa keskittyä ”tilanteen kuvien ja rytmin hake-miseen”.

”Itse talo ja miljöö on aivan fantastinen löytö”, Mikko Piela kirjoitti arviossaan Uudessa Suomessa. ”Paikka on kuin suoraan edesmenneen venäläisen mestarin Andrei Tarkovskin unesta niihin aikoihin kun hän teki hienoa elokuvaansa ”Peili”. [– –] Elokuvassa ei pitkään aikaan alussa puhuta mitään, eikä sen puoleen paljon myöhemminkään. Tuntuu siltä kuin tekijä haluaisi antaa vanhalle talolle itselleen puheenvuoron. Mikäs siinä, se ansaitsee sen”. Mielleyhtymä Tarkovskiin on jotenkin liiankin ilmeinen ja tiettyä slaavilaista tunnelmaa luo sekin, että pääosassa on klanipäiseksi keritty nuori poika, etenkin monista venäläisistä klassikoista tuttu hahmo.”

Piela havaitsi toisenkin vaikutteen tai yhtymäkohdan ”vanhaan mestariin”, ranskalaiseen Robert Bressoniin. ”Hänellähän oli usein tämmöisiä kohtauksia, joissa jostakin tapahtumasta näytetään vain sen syy tai seuraus. Jompikumpi poissaoleva saatetaan ilmaista esimerkiksi vain äänellä. Taloudellinen tyyli on paitsi tunnelmallisesti tehokas, niin se myös pakottaa katsojan ajattelemaan filosofisesti, jopa ns. korkeampien voimien osuutta sattumuksiin. Kun kaikkea ei koko ajan selitetä ja näytetä, sitä joutuu myös miettimään henkilöhahmojen luonteita, persoonaa ja motiiveja aivan eri tavalla kuin normaalielokuvassa.” Ohjaaja itse sanoo olevansa imarreltu Tarkovski-vertailusta, mutta saaneensa vaikutteita eri lähteistä, katsomistaan elokuvista, jotka ovat tyylillisesti ”laidasta laitaan”.

Jari Sedergren 21.2.2009 pääosin Mikko Pielan arvostelua (US 29.1.2009) seuraten. Lainaus myös Film-A-Holicin haas-tattelusta: http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jukka-pekka-valkeapaa-muukalainen/ (Toni Puurtinen)

Rööperi

Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Solar Films Inc. Oy Tuottaja: Markus Selin, Jukka Helle. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Marko Leino. Kuvaus: Pini Hellstedt. Lavastus: Pirjo Rossi. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Musiikki: Kalle Chydenius. Äänisuunnittelu: Jyrki Rahkonen. Leikkaus: Kimmo Taavila. Pääosissa: Samuli Edelmann (Tomppa), Peter Franzén (Krisu), Kari Hietalahti (Kari), Pihla Viitala (Monika), Kristo Salminen (Arska), Jasper Pääkkönen (Korppu), Hiski Grönstrand (Pera), Tommi Rantamäki (Koistinen), Pekka Valkeejärvi (Uki). Helsingin ensiesitys: 09.01.2009. VET A-51737– K15 – 133 min

Tammikuussa 2009 ensi-iltansa saanut Rööperi on televisiosarjat ja –elokuvat mukaan lukien Aleksi Mäkelän 24. elokuva. Mäkelän repertuaariin kuului ensimmäisestä pitkän elokuvan ohjauksestaan lähtien 1993 seikkailu ja toiminta, suomalaisessa elokuvassa tuolloin varsin laiminlyöty lajityyppi. Ehkä juuri Mäkelän ansioksi voidaan lukea, että puhe amerikkalaisuudesta ja turmiollisuudesta lakkasi elokuvan yhteydessä. Romanovin kivet (1993) ja Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat (1994) osoittivat vauhdikkaan toiminnan kotiutuneen suomalaiseen elokuvaan varsin hyvin. Rikostarina Häjyt osoitti sitten myös yleisön suosion käytännössä – vaikka ei taloudessa. Pahat pojat (2003) lähes tuplasi katsojamäärissä Häjyjen sinällään korkean luvut – nyt puoli miljoonan haamuraja ylittyi todella selvästi, katsojia oli yli 650 000 ja DVD-myynti kasvatti katsojamäärää. Kokenut ohjaaja palkittiinkin valtionpalkinnolla vuonna 2009.

Rööperi ei kuulu Mäkelän suurimpiin tuotantoihin. Alle kahden miljoonan euron budjetilla valmistettu rikollistarina Helsingin Punavuoren tapahtumista perustuu rikostoimittaja ja -kirjailija Harri Nykäsen ja monimuotoisen helsinkiläiselämän omanneen nykyisen yrittäjän Tom Sjöbergin teokseen "Rööperi – Rikoksen vuodet 1955-2005". Sjöbergin muisteluksiin toiminnastaan Punavuoren rikollisjengissä on tietysti edennyt fiktiiviseen suuntaan, eikä dokumentaarisuus ollut elokuvan tekijöiden tavoitteena todellisuutta korostavien mainoslauseiden tuolla puolen. Kyse oli, kuten elokuvayhtiö itsekin mainostaa, siitä että tarinaa oli "vahvasti dramatisoitu, etäännytetty ja sattumanvaraistettu". Vaikka elokuvan tapahtuma perustuisi todella tapahtuneeseen, "sen kokija on saattanut olla täysin toinen henkilö kuin elokuvassa".

Rööperi sijoittuu 1950-luvun takaumajaksoa lukuun ottamatta vuosien 1966–1979 välille, toisin sanoen toimivan hyvinvointivaltion tärkeimpiin kehitysvuosiin. Järjestäytymistä ja organisaatiohalua oli myös elämän nurjalla puolella, jossa osa pääasiassa nuorista ja keski-ikäisistä miehistä valitsi ammatikseen rikollisuuden ympäristössä, jonka karuja puitteita turvavaltio ei vielä ollut päässyt kohentamaan eikä kaikkialle tunkeva taloudellinen muutos kiillottamaan. Näin Rööperi kasvaa mypös kertomukseksi suomalaisen suurkaupungin syrjäisestä kaupunginosasta, sen ihmisistä, vaihtoehdoista ja mentaliteeteista. Asialla on myös nostalginen ja ehkä myös historiallinen puolensa: tätä maailmaa ei enää ole olemassa. Historiallista on myös rikosten luonteen muuttuminen viinan myynnistä ja ryöstöistä, koronkiskontaan, hämärään pornokauppaan ja lopulta huumeisiin. Tämän keinovalikoiman puitteissa elokuva sovitelee ihmiselle tavallisia toiveita ja unelmia.

Tuttujen suomalaisnäyttelijöiden tähdittämä elokuva toki nostalgisoi, mutta tuo esiin myös varjoisan elämän todellisia varjopuolia: karujen elämänehtojen lisäksi väkivalta aina kuolemaa myöten varjostaa vuorokauden ympäri urbaania rikollista toimintaa.

Jari Sedergren 18.12.2009

Liikkumavara

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Illume Oy. Tuottaja: Pertti Veijalainen. Apulaistuottaja: Maarit Mononen. Ohjaus: Annika Grof. Käsikirjoitus: Annika Grof. Suunnittelu: Annika Grof, Janina Kokkonen. Kuvaus: Anssi Leino, Joni Ulmanen, Jarmo Kiuru, Hannu-Pekka Vitikainen. Musiikki, äänitys ja miksaus: Ville Riippa. Muusikot: Antti Hartikainen, Marko Portin, Tero Toivonen, Janne Pulkkinen. Digitointi: Vappu Tuomisto, Joni Ulmanen, Outi Rehn. Online: Ville Lepistö, Mikko Löppönen, Henri Pulla – kaikki Talvi Oy. Leikkaus: Pauliina Punkki. Helsingin ensiesitys: DocPoint 23.1. 2009 – televisioesitys: 11.2.2009, 15.2.2009 YLE TV2 – VET A-51572 – S – 87 min

Iloisimman vastaanoton vuoden 2009 dokumenttielokuvista sai tammikuussa ensi-iltaansa ehtinyt Annika Grofin Liikkumavara. Palkintoraatien, kriitikoiden ja katsojien yksimielinen tuomio oli selvä: politiikasta ja jopa päivänpolitiikasta on dokumentin aiheeksi. Kyse ei kuitenkaan ole pintaa silottelevasta tai kriittisestä politiikkanäkemyksestä, jossa dokumentintekijä määrittelisi kantaa politiikan sisältöihin, vaan siitä, miten politiikkaa tehdään eduskunnassa, kansan omien edustajien arkipäivässä.

Yleisaradion toimittajakokemusta ennen dokumenttiohjaajan uraansa omaavan Annika Grofin elokuva kuvaa yhden lain, terveyskeskus- ja päivämaksujen korotukseen johtavan esityksen synnyn eduskunnassa alusta loppuun. Kamera on päästetty ensimmäistä kertaa (sosiaali- ja terveys)valiokunnan tiukasti suljettujen ovien taakse, eduskuntaryhmien sisäpiiriin ja joskus hieman erikoisiin poliittisiin käytäntöihin kuten käytäväkeskusteluihin.

Vaikka Grofin ote on päällisin puolin reportaasinomainen, kuva politikoivista pukumiehistä ja jakkupukunaisista muuttuu. Taitavilla valinnoilla ja leikkauksilta poliitikon pinta repeilee ja alta paljastuu ihminen, jolla on sekä heikkouksia että vahvuuksia. Samalla poliittisen prosessin monimutkaisuus ja –muotoisuus aukenee tavalliselle, politiikkaa seuraamattomalle katsojalle.

Jos joku myytti murtuu Grofin käsittelyssä kokonaan, on se viime vuosikymmenenä paljon hellitty ajatus kaikkien puolueiden samankaltaisuudesta ja linjanvetojen yhtenäisyydestä. Terveydenhoidon maksut ja päiväkotiasiat osoittavat, että puolueet ovat yhä erimielisiä ja vastakkainasettelu on päivänselvää – asia joka näkyy kansanedustajien istumisjärjestyksessä sekä suuressa istuntosalissa että valikuntien suurten pöytien äärellä. Kansanedustajien henkilökohtainen ote on myös mieliin painuvaa. Kun tärkeitä asioita käsitellään, tunteet ovat pelissä – ja joskus myös hermot. Mikä on sitten paljon kansan suussa parjatun kansanedustajan asema poliittisessa prosessissa. Epäilemättä paljon pienempi kuin mitä yleisesti luullaan – aihe vaatisi oman dokumenttinsa.

Tampereen elokuvajuhlilla 2009 Liikkumavara sai niin pääpalkinnon yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa kuin myös kotimaisen kilpailun yleisöpalkinnon.

Jari Sedergren 17.12.2009