Postia pappi Jaakobille

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Tuotantopäällikkö: Liisa Juntunen. Tuottajat: Rimbo Salomaa, Lasse Saarinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Klaus Härö. Apulaisohjaaja: Jolle Onnismaa. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Samu Heikkilä. Äänisuunnittelu: Kirka Sainio. Janne Laine (toinen äänittäjä). Säveltäjä: Dani Strömbäck. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Pukusuunnittelu: Sari Suominen. Maskeeraus: Pia Mikkonen. Pääosissa: Kaarina Hazard (Leila), Heikki Nousiainen (pappi Jaakob), Jukka Keinonen (posteljooni), Esko Roine (vankilanjohtaja), Kaija Pakarinen (Leilan sisko, ääni). Helsingin ensiesitys: 3.4.2009 Maxim 1, Tennispalatsi 8. VET: A-51792 – K7 – 2080 m / 76 min

Jos herkkyys on avainsana, jolla menestyneitä suomalaisia elokuvaohjaajia uuden vuosituhannen ensivuosikymmenillä seulotaan esille, osuu valinta enempiä miettimättä Klaus Häröön. Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005) ja Uusi ihminen (2007) saivat vilpitöntä tunnustusta sekä Suomessa että Ruotsissa lähes kaikilta osa-alueiltaan.

Klaus Härön uusin kriitikkomenestys on pienimuotoinen tarina Postia pappi Jaakobille. Siinä Leila (Kaarina Hazard), armahduksen saanut elinkautisvanki, lähtee vapauduttuaan etsimään uuden elämän alkua sokean pappi Jaakobin avustajana. Tehtävä ei ole Leilan valinta, vaan hänelle osoitettu. Leilan päätyö maaseutupappilassa on lukea Jaakobille saapuvia kirjeitä, joissa ihmiset pyytävät papilta apua elämänsä eri tilanteissa.

Kovapintainen, vieraaksi urbaanin taustan omaava Leila pitää työtänsä hyödyttömänä. Mutta Jaakobille se on elämän keskeinen, lähes ainoa sisältö. Kun kirjeiden tulo äkkiä lakkaa, menee Jaakobin maailma sijoiltaan. Samalla lähes idyllinen elämänpiiri muuttuu, sillä toisistaan täysin poikkeavat elämänasenteet ja maailmankuvat törmäävät ja myös auttajan ja autettavan paikat sekoittuvat.

Pienimuotoisen elokuvan vahvuudet ovat usein onnistuneessa näyttelijätyössä. Hyvällä, rauhallisella poljennolla etenevä elokuva saa voimaa pääosan esittäjien intensiivisestä tulkinnasta, jota on laajalti kiitetty elokuvassa esitetyissä arvioissa. Pienimuotoisuudella on tietysti myös puutteensa, ja niinpä televisiotuotannoksi alun perin ajateltu hanke näyttäytyy joskus kuvakulmiltaan ja –kestoiltaan turhankin televisionomaisena, vaikka muutamia maalauksellisia kirkkomaisemia on elokuvaan onnistuttu sijoittamaan.

Näyttelijätyö korostuu hienovaraisuuden suuntaan, kun kuvaaja Tuomas Hutri lähestyy kuvattaviaan kosketusetäisyydelle. Lopputulos on luontevasti onnistunut, eikä elokuva lankea itsestäänselvyyksiin, vaan jättää sijaa keskustelulle ja elokuvan ratkaisujen tulkinnoille olipa kyseessä sitten anteeksianto, lähimmäisen auttaminen tai universaali ihmisyys.

Postia pappi Jaakobille antaa sekä kertomuksen, tulkinnan että visuaalisuuden puolesta tunteille sijaa ja näiden yhteisvaikutus yltää väistämättä katsojaan, kriittiseenkin. Suomalaisessa nykyelokuvassa tämä on ulottuvuus ja päämäärä, josta soisi monen muunkin ohjaajan ottavan oppia.

Posti pappi Jaakobille sai tuotannon laatutukea 40 000 e. Elokuva on menestynyt myös maailmalla. Sille annettiin pääpalkinto Kultainen Pyramidi sekä parhaan käsikirjoituksen palkinto Kairon kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Egyptissä. Pääpalkinnon se sai myös Mannheimin-Heidelbergin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Saksassa, ja Lyypekissä se sai kirkon erikoispalkinnon sekä yleisöpalkinnon Nordische Filmtage -festivaalilla.

Jari Sedergren 26.12.2009