A Florida Enchantment

Voit nähdä tämän elokuvan Orionissa, Eerikinkatu 15, ke 15.12.2004 klo 19 alkaen. HUOM! MUUTTUNUT ESITYSAIKA. Uusintaesitys pe 17.12. klo 19.00. Tilaisuudessa esitetään myös Ernst Lubitschin Ich möchte kein Mann sein

Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1914. Tuotantoyhtiö: Vitagraph Company of America. Ohjaus: Sidney Drew. Käsikirjoitus: Marguerite Bertsch ja Eugene Mullin Archibald Clabering Gunterin ja Fergus Redmundin romaanista (New York, 1891). Kuvaus: Robert A. Stuart. Pääosissa: Sidney Drew (tri Fred Cassadene), Edith Storey (Neiti Lillian Travers), Charles Kent (majuri Horton), rva Sidney Drew (rva Stella Lovejoy), Ethel Lloyd (Jane), Lillian Burns (Malvina), Grace Stevens (nti Costancia Oglethorpe), Allan Campbell (hra Stockton Remington), Frank O'Neill (Gustavus Duncan). Kesto: 63 min

Tätinsä luona käydessään perijätär Lillian Travers (Edith Storey) löytää sulhasensa tri Fred Cassadenen (Sidney Drew) toisen naisen, rouva Stella Lovejoyn (rva Sidney Drew), sylistä. Tapahtumat sijoittuvat Floridan St. Augustineen ja sen lähiseuduille, missä ne myös kuvattiin.

Lillian on tapahtuneesta vihainen ja mustasukkainen, minkä vuoksi hän syö siemenen vanhasta afrikkalaisesta laatikosta. Laatikon teksti kertoo, että siemenet ovat peräisin Seksuaalisen Muutoksen –puusta ja lupaa, että ne päättävät naisen kärsimyksen. Näin myös käy – aamulla Lillianilla on viikset, jotka hän ajaa pois - ja naisten vaatteissa hän aloittaa hillittömän flirttailun hotellin naisasiakkaiden kanssa tädin ja Fredin paheksunnasta huolimatta. Lillian antaa siemenen myös mulattipalvelijalleen Janelle, josta tulee välittömästi himokas miespalvelija.

Fred epäilee mies-Lillianin murhanneen Lillianin, joka yrittää miehisyydestään huolimatta todistella olevansa todellakin Lillian. Lillian antaa lopulta siemenen syötäväksi myös Fredille, ja tämänkin sukupuoli vaihtuu. Mieheksi pukeutuneena Fred jahtaa mieskavereitaan ja vihdoin hameen saatuaan hyppää valtamereen. Kun hän hukkuu, Lillian herää ja huomaa nähneensä unta.

A Florida Enchantment ilmestyi romaanina 1891, "huonon maun kummalliseksi tutkielmaksi" kritikoituna näytelmänä 1896 – siis pian Oscar Wilden sodomia-oikeudenkäynnin jälkeen – ja elokuvana 1914. Historioitsija R. Bruce Brasell korostaa, että noiden vuosien välillä oli olemassa monta syytä, miksi naiset halusivat esiintyä miehenä. Syitä miehenä esiintymiseen saattoivat olla osallistuminen kansalliseen poliittiseen järjestelmään (äänestäjänä tai ehdokkaana), taloudellisen riippumattomuuden saavuttaminen (mukaan lukien tiettyjen ammattien saavuttaminen), halu käyttää housuja (mikä salli tietyt fyysiset toiminnot esim. liikunnassa), halu palvella armeijassa sekä vihdoin halu asua yksin tai yhdessä toisen naisen kanssa. Vaatteiden merkitys oli suuri: vaatteet tekivät tuolloin sukupuolen.

Kukaan ei yllättyne siitä, että tuon ajan seksologit yrittivät todistaa nämä kaikki epänormaaleiksi haluiksi. Sukupuolierot juurrettiin suoraan sukuelimistä. Sukupuolen protestoiminen oli genitaalien kieltämistä ja siksi sotaa luontoa vastaan. Siksi nainen, joka halusi olla mies tai mies, joka omaksui feminiinisen roolin homoseksuaalina, transvestiittina tai hermafrodiittina, symboloi ajan ajatelmien mukaan sosiaalista kaaosta ja rappiota. Nämä keskustelunaiheet ja tulkinnat olivat aivan tavallisia teemoja ajan sanomalehdissä, suosituissa aikakauslehdissä, kirjallisuudessa ja näytelmissä. Seksologien ja julkisuuden vaikutuksesta edellisvuosisadan ajatus lesboudesta naisten välisenä romanttisena ystävyytenä muuttui ajatukseen lesboudesta miehisyytenä. Siihen sopii myös näytelmäversion luojan Gunterin fallosentrinen ajatus siitä, että naisena olemisen kärsimys päättyy siihen, kun tästä tulee mies. Tämä yhden sukupuolen malli on tietysti elossa nykyaikanakin: kaikkien piti ainakin jokin aika sitten olla "hyviä jätkiä" menestyäkseen.

Romaanissa Fred ottaa siemenen enemmänkin pakotettuna, ei vapaaehtoisesti, ja hän kärsii naisena olemisesta – tohtorskaksi muuttuneena hän ei voi säilyttää edes ammatillista identiteettiään. Lillian haluaa romaanissa pysyä miehenä, ei niinkään herätä unesta. Sama koskee Janea. Elokuvassa nämä teemat on käännetty toisinpäin, eikä sukupuolen muutos johda emansipaatioon, enemmänkin ajan yleistulkinnan mukaiseen kaaokseen ja ehkä sosiaaliseen rappioonkin.

Elokuva ilmestyi elokuussa 1914 ja ainakin neljä lehteä arvioi sen. Yksi oli vihamielinen, elokuva oli sen mielestä huonoin mitä Vitagraph Theatre oli siihen mennessä esittänyt. Kolme muuta arviota piti sitä kevytsarjaan kuuluvana kesäviihteenä. Komediana siitä sanottiin puuttuvan älyä ja huumoria. Elokuvan arvon kokonaan kieltänyt sanoi sitä yksinkertaisesti "typeräksi".

Edes sitä, oliko Lillian muuttunut mieheksi vai vain naamioitunut, ei arvostelija pystynyt erottamaan. Kun Variety kirjoitti, että nuoresta naisesta ei niinkään tule siemenen syötyään mies, vaan miehinen, sillä epäilemättä viitattiin lesboon, joka uudessa määritelmässä oli juuri "miehinen nainen". Siihen viittaa myös välitekstin muoto, Lillianin miesnimi Lawrence Talbot kirjoitetaan lainausmerkkeihin – se implikoi naamioitumiseen. Toinen elokuvasta luettavissa oleva suora viittaus lesbouteen on jäähyväiskohtaus Bessien kanssa: tunteet ovat molemminpuolisia.

Naispuolinen lesbous-merkistö sallitaan myös tanssikohtauksissa, sosiaalinen paheksunta on niin suurta, että miesten tanssi keskeytyy siitä syystä – miesten homoseksuaalisuuden merkistö rajataan siten hyväksyttävyyden ulkopuolelle, mutta ehkä rivien välistä lukeminen on tässäkin olennaista. Näin voi väittää, ettei elokuvan naishahmo Lillian niinkään edusta Uutta Naista, mihin esim. elokuvissa varhainen naisten tupakointi saattaisi viitata, vaan seksuaali-identiteettiin.

Lilliania esittäneen Edith Storeyn tähtikuva oli ajalleen poikkeuksellinen. Hän oli urheilullinen – pääharrastuksina tennis, hölkkä, ratsastus, purjehdys – lihaksikas ja ehdottomasti riippumaton. Ja hän oli myös sinkku. Siksi aikalaishaastattelut päättyvät usein lausuntoihin hänen äidistään, joka "paimensi" Vitagraph-tähteä.

Storeyn imago viittasi myös naisasiaan. Mutta itse asiassa hän sanoutui irti naisasialiikkeestä tiukin sanoin vuonna 1913: "En ole suffragetti", Storey julisti New York Dramatic Mirror lehdessä. "En kannata heidän ideoitansa tai tarkoitusperiään millään tavoin."

– R. Bruce Brasellin artikkelin "A Florida Enchanment" (Cinema Journal. Vol 36, No. 4, 1997) pohjalta Suomen elokuva-arkiston esitteessä 13.12.2004 Jari Sedergren