Vaarallista elokuvaviihdettä jatkosodassa

Elokuvan suosio todistaa, että se tarjosi sodan myrskyjen keskellä iloisia kokemuksia. Vaikka pommihälytykset katkaisivat joskus esitykset jatkosodassa, pahin talvisodan tragedia, täysosuma täyteen elokuvateatteriin, oli muisto vain.

Valkokankailla roihusi puolitoista tuntia kerrallaan toisenlainen maailma. Romantiikan, jännityksen ja vauhdin tarjoama "pako maailmasta" ei aina ollut yhteiskunnallisesti vaaratonta, sillä elokuvat kantavat mukanaan viittauksia todelliseen maailmaan. Näytöksien alkupaloina tarjoillut uutisfilmit toivat tietoa maailman tapahtumista, mutta myös tulkintoja niistä.

Propagandaa ujutettiin valikoiden näytelmäelokuviinkin kaikkialla missä niitä tehtiin. Sensuuri rajasi informaatiolähteitä, perusteluna usein vain "sattuneesta syystä".

Sensuuri kieltää ja saksii

Sensuurin toimintaa jatkosodassa luonnehti sitoutuminen valtiolliseen tiedotus- ja ulko- ja sotapolitiikkaan. Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) alaisuudessa toiminut Valtion elokuvatarkastamo (VET) selvisi rutiinista, mutta varsinkin ulkopolitiikkaa ja moraalia koskevissa kysymyksissä se toteutti ulkoministeriön ja päämajan toiveita.

Suomalaisen elokuvan katsojaluvut laskivat jatkosodassa, kun miehet eivät ehtineet riittävän usein rintamalta elokuviin. Kulkurin valssin kaltaisia jättimenestyksiä ei ollut, mutta elokuvan tekeminen kannatti taloudellisesti. Komedian ja draaman asemat heikkenivät, tilalle tuli puku- ja näytelmäelokuvia sekä nationalistis-aatteellisia äänenpainoja.

Uutisfilmejä ja dokumenttielokuvia valmistui enemmän kuin koskaan, sillä valtio ja puolustusvoimat olivat nyt täydellä painolla mukana. Viihde, informaatio ja politiikka kulkivat valkokankailla käsi kädessä.

Kotimainen elokuva ei sensuurista liiemmin kärsinyt. Se noudatti konsensuspolitiikkaa, tuki moraalisesti sotaponnisteluja ja tarjosi dynaamisesti, ajan vaatimusten mukaisia malleja hyvästä ja pahasta käytöksestä. Sensuuri arvioi moraalia mielessään "nuoriso ja sotilaat", elokuvien suurkuluttajat.

Joskus päämajan kenraalikin ärähti sotilasfarsseista: "Yleisesti meikäläinen sotilas esitetään koomillisesti, älyllisesti heikkona ja esimiestään vastustavana tyyppinä ja samanaikaisesti upseeri alaisiaan ymmärtämättömänä vähälahjaisena keikarina".

Moraalikampanjasta selvittiin muutamilla poistoilla, kuten kerran sodan alussakin, jolloin saksalaiselokuvasta Kadetit piti poistaa "upseerien ja naisten juominkeja". Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhde oli herkkä myös poliittisesti.

Sodan jälkeen tilanne oli toinen. Puolustusvoimien katsaukset, sotadokumentit ja muutama näytelmäelokuvakin kiellettiin syksyllä 1944. Risto Orkon Aktivistit ja Ryhmy & Romppais -elokuvat, T. J. Särkän Helmikuun manifesti, Kalle Kaarnan Isoviha ja Ilmari Unhon Yli rajan tulivat kielletyksi. Jääkärin morsian joutui pannaan vasta 1949, kun kommunistit ja Moskova pelasivat poliittisesti yhteen ja Suomen hallitus säikähti. Hevoshuijari- ja Tyttö astui elämään -elokuvat vedettiin markkinoilta vapaaehtoisesti, eivätkä ole tulleet esiin. Muut elokuvat vapautuivat 1980-luvulla ja tulivat television ohjelmistoon ilman ongelmia.

Saksalainen elokuva kasvatti osuuttaan elokuvien ensi-illoista 17% (1930-luku) 30 %:iin (1940-44), ja selvisi jatkosodan sensuurista lähes koskemattomana. Vain keväällä 1944 uutisfilmien amerikkalaisvastaisia kohtausten leikkaukset osoittavat, että sensorien saksiin oli syntynyt herkkyyttä.

Aiemmat saksalaiselokuvien kiellot (Tsaarin kuriiri, Germanin) Suomessa vastasi saksalaisten omia toiveita. Elokuvat olivat vanhentuneet "poliittisesti". Suosituin saksalainen elokuva lienee ollut Prahaan sijoittunut värielokuva Kultainen kaupunki, joka sai monia uusia rivejä sensuurihistoriaansa seuraavana 35 vuotena.

Kaikki saksalaiset uutiskatsaukset ja monet propagandistiset näytelmäelokuvat joutuivat esityskieltoon heti välirauhan jälkeen. Sekään ei riittänyt, sillä valvontakomission huomautusten jälkeen sama määräys annettiin kaikille saksalaisille ja unkarilaisille elokuville joulun alla 1944.

Osa vaarattomimmista elokuvista, varsinkin laulu- ja tanssipainotteiset pukuelokuvat, vapautuivat uusintatarkastuksessa Pariisin rauhansopimuksen jälkeen (1947), kun sensuurin perusta, tasavallan suojelulaki kumottiin.

Amerikkalaisten uutisfilmit joutuivat sensuurin pimennykseen jatkosodan alkuvaiheessa. Näytelmäelokuvat kyllä saivat 38% ensi-illoista (1940-44), ennen ja jälkeen sodan luku oli kuusi kymmenestä.

Saksalaissuhteiden ja sotamoraalin vuoksi päämajan inspiroima kaikkien elokuvien tarkastus syksyllä 1942 johti lähes kolmenkymmenen amerikkalaiselokuvan kieltoon.

Useimmat olivat sotaa edeltäviä "valmistautumiselokuvia". Stalingradin tapahtumien jälkeen näin suureen operaatioon tuskin olisi ryhdytty. Kun VTL:n tiedotuspolitiikka muuttui liittoutuneille sallivampaan suuntaan syksyllä 1943, osa elokuvista vapautettiin sensuurista. Amerikkalaiset diplomaattien nurina ei päätöksiä muuttanut, vain sodan tuloksien etukäteisarviointi.

On selvää, että monia elokuvia voitu tai haluttu sensuurin kokokiellon pelossa edes tuoda Suomeen. Tuulen viemää ja Chaplinin Diktaattori ovat siitä tyypillisiä esimerkkejä. Mutta suurin ongelma amerikkalaisille ei ollut valtion toimissa, vaan yksityisellä puolella. Kyse oli filmiriidasta.

Filmiriita

Jatkosodan merkittävin konflikti elokuva-alalla oli filmiriita eli elokuva-alan jakaantuminen amerikkalais- ja saksasuuntautuneisiin. Vuoden 1941 kesällä Kansainvälinen Filmikamari (KFK) valjastettiin natsi-Saksan kulttuuripolitiikan välikappaleeksi. KFK:n puheenjohtaja oli italialainen kreivi, mutta politiikan kannalta merkittävin paikka oli saksalaisella pääsihteerillä.

KFK:n poliittisesti merkittävin tavoite oli vastustaa Yhdysvaltojen ja Britannian asemaa elokuva-alalla. Keinoksi jalostui syksyn 1941 mittaan angloamerikkalaisten elokuvien boikotti. Puolueettomat Espanja, Ruotsi ja Sveitsi eivät suostuneet boikottiin, vaikka Saksa siihen painosti.

Suomessa filmiriita konkretisoitui keväällä 1942. Silloin suuret filmiyhtiöt, etunenässä Suomi-Filmi Oy ja Suomen Filmiteollisuus Oy, perustivat oman järjestönsä Suomen Filmiliiton (SFL), sillä he hävisivät boikottiäänestykset keväällä 1942 pidetyissä SFK:n liittokokouksissa.
SFL:n linjan perusta oli taloudessa. Sodan keskellä vain Saksa pystyi tuottamaan raakafilmiä, laboratorio- ja muita elokuvien valmistukseen ja esitykseen tarvittavia välineitä.

Mutta filmiriita oli mitä selvimmin myös poliittinen ja ideologinen. Valtiovalta halusi tosin pysytellä taka-alalla, sensuurikin pääasiassa vain vaimensi keskustelua boikottihankkeesta. Sodan pitkityttyä riitaa setvittiin valtiollisessa elokuvakomiteassa, joka ei juurikaan onnistunut hillitsemään kuumia tunteita.

SFL liittyi KFK:iin syyskuussa 1942, samalla kun SFK erotettiin siitä. Paradoksaalista oli, että juuri se varmisti amerikkalaiselokuvien esittämisen Suomessa, sillä kompromisseille ei sen jälkeen ollut sijaa. Alueellisia eroja toki oli poliittisten levitysrajoitusten vuoksi. Yhden teatterin paikkakunnat eivät olisi tulleet toimeen ilman suosittuja suomalaisia elokuvia, joten niiden oli liityttävä suurten valmistajien dominoimaan SFL:oon. Myös opportunistinen asenne oli mahdollinen. Elokuvateatterit liittyivät usein molempiin liittoihin ja varmistivat pitkäaikaisilla sopimuksilla myös amerikkalaiselokuvien esittämisen. Monet maaseudun paikkakunnat jäivät ilman amerikkalaiselokuvia.

SFK sai tukea Yhdysvaltain lähetystöltä koko filmiriidan ajan. Vasta lokakuussa 1943 apu konkretisoitui raakafilminä. Yhdysvalloissa lähetystä perusteltiin psykologisella sodankäynnillä. Raakafilmierän laskettiin riittävän parin vuoden tarpeisiin.

Sodan loppuvaiheissa SFL joutui kestämättömään asemaan. Sen lakkautui joulukuussa 1944, vaikka suunnitelmia saksalaisyhteistyöstä oli vielä välirauhanteon jälkeenkin. Järjestöä ei koskaan lopetettu virallisesti. Sodan kokemuksista elokuvan kansainvälisillä areenoilla ei ole paljon kerrottu julkisuuteen.

Aika teki tehtävänsä ja parin vuoden kuluessa edessä oli suurten valmistajien paluu Filmikamarin jäsenyyteen, pian sen jälkeen kun Saksan kanssa yhteistyötä tehneet yritykset pääsivät pois Yhdysvaltain mustalta listalta. Se vaali henkilö- ja omistusjärjestelyjä.

Yhdysvallat ei tehnyt psykologisen sodankäynnin ohajaa interventiota Suomen elokuvamarkkinoille niin kuin Ranskassa, Italiassa tai Saksassa.

Asema syntyi muutenkin, ihmisten mielissä, sillä vetovoima kiellettyyn ja pimennettyyn oli suuri. Neuvostoliittokin tyytyi sodan jälkeen kulttuurin alalla toimimaan markkinoiden ehdoilla, ensi vuosina tosin vailla sensuurin tuomia paineita...