Mrs. Miniver

Suomenkielinen nimi: Rouva Miniver. Ruotsinkielinen nimi: Mrs Miniver. Valmistusmaa, -vuosi ja oikeudet: USA © 1942 Loew's Inc. Tuotantoyhtiö: MGM. Tuottajat: Sidney Franklin ja William Wyler. Ohjaus: William Wyler. Käsikirjoitus: George Froeschel, James Hilton, Claudine West, Arthur Wimperis – Jan Strutherin romaanista (1939), suom. "Mrs. Miniver" (1950 Jouko Linturi / Kanervan kustannusliike). Kuvaus: Joseph Ruttenberg. Lavastus: Cedric Gibbons (art dir.); Edwin B. Willis (set dec.). Erikoistehosteet: A. Arnold Gillespie ja Warren Newcombe. Puvut: Robert Kalloch. Ehostus: Sydney Guilard. Musiikki: Herbert Stothart. "Midsummer's Day" (Gene Lockhart); "Onward, Christian Soldiers" (Arthur Sullivanin virsi); "Pomp and Circumstance" (Edward Elgar). Leikkaus: Harold F. Kress. Ääni: Douglas Shearer. Pääosissa: Greer Garson (Kay Miniver), Walter Pidgeon (Clem Miniver), Teresa Wright (Carol Beldon), Dame May Whitty (Lady Beldon), Reginald Owen (Foley, kauppias ja ilmavalvoja), Henry Travers (Ballard, asemapäällikkö ja kellonsoittaja), Richard Ney (Vin Miniver), Henry Wilcoxon (Vicar), Christopher Severn (Toby Miniver), Brenda Forbes (Gladys, Housemaid), Clare Sandars (Judy Miniver), Marie De Becker (Ada, kokki), Helmut Dantine (German Flyer), John Abbott (Fred, Beldonin talonmies (kirkko)), Connie Leon (Simpson, Beldonin sisäkkö (juna)), Rhys Williams (Horace, Gladysin mies). Helsingin ensiesitys: 17.12.1944 Savoy, maahantuoja: MGM – uusinta: 21.8.1964 Elysee – tv-lähetyksiä: 13.2.1970, 24.4.1999 ja 3.4.2000 YLE TV2 – PCA 8034 – Suomen tarkastusnumero: 25066 – 1943: KK, 1944: S – 12026–12168 ft / 3666–3709 m / 133 min

William Wylerin ohjaama Mrs. Miniver oli Yhdysvalloissa sodanajan suosituimpia melodraamoja, jopa parhaana pidetty. Kyse ei ollut sotaelokuvasta, vaan itse asiassa taitavasti melodraamaksi muotoillusta propagandasta.

Elokuva kertoo pienessä kylässä Englannin maaseudulla elävästä ylemmän keskiluokan perheestä: Miniverit symboloivat amerikkalaisyleisöille perienglantilaisen perheen. Pastoraali-idylli murtuu, kun modernit sotavoimat astuvat peliin Luftwaffen pommitusten myötä ja taistelu Britanniasta alkaa.

Miniverit reagoivat sodan tuloon osoittamalla vakaata patriotismia. Aviomies (Walter Pidgeon) osallistuu joukkojen evakuointiin Dunkerquesta - siten tästäkin elokuvasta tulee osa brittien onnistuneinta propagandakampanjaa eli sitä kuinka Dunkerquen hirvittävästä tappiosta tehtiin loistava brittiarmeijaa glorifioiva selviytymistarina. Propagandistit osasivat silloinkin kertoa ”hienoja valheita”.

Amerikkalainen yleisö oli tottunut näkemään britit ja brittijärjestelmän vastenmielisenä luokkajärjestelmänä, joka hyljeksi demokratiaa ja tasa-arvoa. Pelkkä brittiaksentti riitti antamaan näyttelijälle ei-demokraattisen leiman. Mutta tasa-arvoisesti brittien niskaan laskettujen terroripommien alla kaikki saattoivat todeta vieroksuttavan luokkajärjestelmän hajoavan. Näin voi väittää sodan demokratisoineen kuvan brittijärjestelmästä niin, että amerikkalaisetkin saattoivat hyväksyä sen.

Samanlaisia tehtäviä oli tullut muillekin elokuville, esimerkiksi Sam Woodin Hyvästi Mr Chips (Goodbye, Mr. Chips, 1939) opasti amerikkalaisyleisöjä tuntemaan brittimaailman erikoiset instituutiot, sisäoppilaitokset.

Mrs. Miniver argumentoi myös sodan totaalisella luonteella. Miniverien perheen kohtaava yllättävä kuolema rikkoo jo sotaelokuvissa perinteeksi käynyttä tapaa uhrata isänmaalle sankarillinen mies. Mutta nyt miehen paikan ottaa nainen, ja vielä yhden sijaan kaikki Miniverien naiset.

Vaikka Miniverien naisten todellista uhrautumisen laatua ja osallistumista sotaponnistuksiin kannattaa pohtia, on kyse siloteltunakin myös sukupuolinäkökulmasta. Kotirintaman naiset olivat tärkeitä, naiset muodostivat elokuvayleisön enemmistön, siinä syitä naisten aseman nousuun sota-ajan elokuvissa. Kay Miniveria näytellyt Greer Garson sai osastaan ansaitun Oscarin.

Kaikkia koskettava totaalinen sota tulee esiin niin vanhan rouva Miniverin ja saksalaisen lentäjän järkyttävässä dialogissa kuin myös elokuvan upeassa kirkkokohtauksessa, jossa jumalallinen valo siivilöityy hajalle pommitetun kirkkoon. ”Se on meidän sotamme. Me olemme taistelijoita. Taistelkaamme se sitten. Taistelkaa kaiken sen puolesta, mikä meissä on. Ja suojelkoon Jumala oikeassa olevia.”

Tämä vahvistaa yhtä II maailmansodan aikaisten elokuvien peruslinjaa: ihmisten, valtiopatriotismin ja kirkon välillä ei esiinny ristiriitaa menneisyydessä, nykyisyydessä eikä tulevaisuudessa.

Thomas Doherty on todennut amerikkalaisen näytelmäelokuvaan liitetyn elokuvapropagandan linjan vakiintuneen vuoteen 1943 mennessä. Se voidaan tiivistää kolmeen toteamukseen. Ensinnäkin elokuvat kertoivat, että sota on vakava asia, jossa rakastamasi ihmiset kuolevat, ja juuri siksi jokaisen on uhrattava omat halut ja toiveet kansakunnan hyväksi. Toiseksi, sodassa kohdatut viholliset ovat vaarallisia, eivätkä suinkaan hölmöjä. Kolmanneksi sodassa voidaan saavuttaa voittoja, mutta niistä on maksettava kallis hinta.

Juuri näitä teemoja varioivat aikansa suosikkielokuvat Casablanca (1942), Air Force (Ilma on kohtalomme, 1943), Since You Went Away (Kunnes palaat, 1944), Pride of the Marines (Laivaston sankari, 1945) ja They Were Expandable (He antoivat kaikkensa, 1945). Suomeen niistä ei sodan aikana tuotu yhtäkään.

Sensuuri pysäytti Mrs. Miniverin hyllyttämällä sen poliittisilla perusteilla marraskuussa 1943. Sodan päätyttyä elokuva vapautui vuotta myöhemmin paremmissa olosuhteissa. Mrs. Miniveristä voi sanoa sen, minkä kriitikko ja elokuvaohjaaja Raoul af Hällström sanoi aikalaiselokuva Kersantti Yorkista (1943): ”Totta kai tällaisessa jutussa propagandaa on, aivan kosolti onkin, mutta se on aivan salakavalan taitavasti ja vakuuttavasti tehty”.

– Jari Sedergren 29.1. 2003