Framom främsta linjen

Suomenkielinen nimi: Etulinjan edessä. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2004. Tuotantoyhtiö: Äke Lindman Film-Production Oy. Tuotantopäälliköt: Tuomo Pesonen, Markku Tuurna. Tuottaja: Alf Hemming. Ohjaus: Åke Lindman. Käsikirjoitus: Stefan Forss, Benedict Zilliacus. Kuvaus: Pauli Sipiläinen. Erikoistehosteet: Konsta Mannerheimo, Klaus Hedström (Damage FX). Pukusuunnittelu: Marjatta Nissinen. Maskeeraussuunnittelu: Eija-Leena Lehmuskallio. Musiikki: Lasse Mårtenson. Riku Niemi ("lisämusiikki", orkesterinjohtaja). Laulut: "Elämä Juoksuhaudoissa": G. Dubriansky / Usko Kemppi © Warner/Chappell Music Finland Oy. Esittäjät A. Aimo, Viljo Vesterinen ja Sointu-orkesteri. "Kirje sieltä jostain": Elbe Häkkinen / Kauko Käyhkö, sov. Eero Lauresalo © Manus. Esittäjä Kauko Käyhkö. "Adagio": Triosta pianolle, klarinetille ja sellolle B-duuri op. 11, säv. Ludvig van Beethoven, esittäjä Carelia Trio: Rauno Halme, klarinetti, Erkki Hirvikangas, sello, Janne Mertanen, piano. "Ilta Kannaksella": Ester Seetri / Kerttu Mustonen © Warner/Chappell Music Finland Oy. Esittäjät Tauno Eskola ja Columbia-orkesteri. "Äänisen Aallot": George de Godzinsky / Kerttu Mustonen © Warner/Chappell Music Finland Oy. Esittäjä Georg Malmstén. Leikkaus: Sakari Kirjavainen. Äänisuunnittelu: Johan Hake. Kunniamerkkiasiantuntija: Juha Tetri. Venäläisten asepukujen asiantuntija: Vladimir Mezejev. Pääosissa: Tobias Zilliacus (Harry Järv), Ilkka Heiskanen (Alpo Marttinen), Christoffer Westerlund (Finholm), Kum Gustafsson (Björk), Martin Bahne (Lindblad), Carl-Gustaf Wentzel (Forss), Jan-Christian Söderholm (Helén), Sampo Sarkola (Kaustinen), Johan Rönneholm (Händig), Joachim Thibblin (Söderman), Oskar Silén (Mattas), Paavo Kerosuo (Bror Östman), Patrick Henriksen (Rosenlöf), Peter Kanerva (Olof Fagerström), Jan Korander (Löfman), Anders Nordlund (Bergroth). Helsingin ensiesitys: 5.3.2004 Tennispalatsi 2, Kinopalatsi 2 – VET A-29476 – K11 – 3475 m / 127 min

Åke Lindmanin Etulinjan edessä -elokuva kertoo jatkosodassa taistelleen suomenruotsalaisen jalkaväkirykmentti 61:n (JR 61) vaiheista Syvärillä ja Kannaksella vuosina 1942 - 1944. Elokuvan päähenkilöitä ovat nuori vänrikki Harry Järv (Tobias Zilliacus) ja everstiluutnantti Alpo Marttinen (Ilkka Heiskanen).

Elokuvan ilmestyessä tekijät korostivat voimakkaasti kertomuksen todenperäisyyttä: kukaan henkilöistä ei ole fiktiivinen eikä elokuvassa kuvattuja tapahtumia haluttu dramatisoida. Niinpä elokuva aika ajoin syöksyy näytellystä kohtauksesta oikeiden sotaveteraanien tuoreisiin haastatteluihin ja keskushenkilöksi nousevan Harry Järvin autenttisiin rintamavalokuviin. Veteraanien ja sotahistorijoitsijoiden tuella laaditun käsikirjoituksentekijät ovat dosentti Stefan Forss ja kirjailija Benedict Zilliacus. Forssin isä oli yksi Järvin alaisista, Zilliacus Ihantalan veteraani.

Rakenteella oli vaikutusta elokuvatarkastukseen, sillä perusteluiksi K11-ikärajalle instituutio antoi ominaisella lakonisella tyylillään: "Aikuisyleisölle suunnattu sotaelokuva: runsaasti sotaväkivaltaa, ei kuitenkaan erityisen yksityiskohtaista; dokumenttijaksot lieventävät kokonaiskuvaa."

Rakenneratkaisuillaan näytelmäelokuva, jonka lajityypeiksi määrittyvät luontevasti sekä sotaelokuva että historiallinen elokuva, saa dokumenttielokuvan piirteitä.

Sotaelokuvassa Lindman on onnistunut: hän rikkoo sotaelokuvan kliseitä silloin, kun katsoja joutuu esimerkiksi vastaanottamaan sodan piinan ja vaaratilanteet valmistautumattomana. Siihen vaikuttavat sekä tapahtumien suhteellinen yllätyksellisyys että konkreettisuus – realismista en uskalla sotaa kokemattomana puhua. Elokuvassa ei ole pasifistisia painotuksia, eikä sitä semmoisena myöskään markkinoitu. Voisi jopa sanoa, että päinvastoin.

Historiallisena elokuvana ongelmia syntyy jo enemmän. Elokuva on leimallisesti rikkeettömän konsensuksen kannalla: sen historialliseen todellisuuteen kuuluu tietty poispainamisen ajatus – sotaa käydään, päinvastoin kuin monissa muissa suomalaisissa sotaelokuvissa, yksimielisyyden, ristiriidattomuuden ja väliin tavalla, joka antaa muistumia isänmaallisen hurmahengen vaikutuksesta. Edes kieliriita ei näyttäydy ruotsinkielisessä elokuvassa millään tavoin. Dokumenttijaksot ovat sinällään hyvä lisä, mutta kokonaisuuden kannalta niissä, kuten myös turhan tiukassa pitäytymisessä todellisesti koettuun – tarkoitan sairaalajaksoa – on päälleliimaamisen maku.

– Jari Sedergren elokuva-arkiston esitteessä 3.1. 2005