Työväenluokka

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2004. Tuotantoyhtiö: Alppiharjun Elokuva Oy. Tuottaja: Heikki T. Partanen. Ohjaus: Veikko Aaltonen. Käsikirjoitus: Veikko Aaltonen ja Heikki T. Partanen. Kuvaus: Pekka Uotila. Leikkaus: Veikko Aaltonen. Esiintyjiä: Jukka Kärnä, Eino Ruottinen, Manta Ruottinen, Arto Reinikainen ja Juha Ryynänen. Helsingin ensiesitys: 26.3. 2004 Kinopalatsi 4 – videolevitys: FS Film Oy – VET A-29502 – S – 2829 m / 99 min

Veikko Aaltosen fiktioelokuvat Tuhlaajapoika (1992), Isä meidän (1993), Seasick (1996) ja Rakkaudella, Maire (1999) kuuluivat 1990–luvun parhaisiin kotimaisiiin elokuviin, Juoksuhaudantie (2004) osoitti linjan kestävyyden uudella vuosituhannellakin. Mutta erityisesti hänen 2000-luvun dokumenttinsa ovat olleet kohokohtia. Järkälemäinen Maa (2001) seurasi maanviljelijöiden arkea Euroopan Unioniin liityttäessä. Nyt vuorossa on vielä suurempi viipale kakkua: työväenluokka.

Sanana työväenluokka allusoi helposti vanhaan työväenliikkeeseen, lujasti organisoituneeseen ja tarkoin määriteltyyn päämäärään pyrkivän joukkoliikkeeseen. Tähän näkemykseen Veikko Aaltosen Työväenluokka tuo muutoksen. Se päivittää käsitteen (sosiaalidemokraattiseen) nykypäivään ja kertoo avoimesti nykyisestä työväenluokasta, muuttuneista ajoista, muuttuneesta toiminnasta ja tavoista, joissa suhde perinteeseen vielä elää.

Vanhasta työväenliikkeestä ovat jäljellä perinteiset rutiinit: niitäkin katsoessa huomaa, että vappumarssijoiden rivistö on lyhentynyt ja palavat aatteelliset puheenparret putkahtavat esiin vain harvoin vaali- tai juhlatilaisuuksissa. Nämä asetelmalliset tilanteet eivät muuta sitä tosiasiaa, että nykyajan työväenluokka, "duunarit", suhtautuvat elämään ja yhteiskuntaan huomattavasti rennommin, vähemmän aatteeseen nojaten, enemmänkin kulutusta korostaen. Mutta jotakin kestävää työväen ja ammattiyhdistyshengestä on tallella: huoli työpaikasta ja toimeentulosta vaatii yhteen hiileen puhaltamista: niissä yhteyksissä perinne muuttuu eläväksi nykypäiväksi saumattomasti. Yritystoiminnan kansainvälistyessä työpaikkojen asenteetkin ovat muuttuneet, sillä kansainvälisistä investoinneista puhuvat nykyään sekä työnantaja että työntekijä.

Työväenluokka seuraa tehdastyöläisten elämää kahdella teollisuuspaikkakunnalla, Imatralla ja Valkeakoskella. Kuvaukset tehtiin vuosina 2002 ja 2003. Imatralla elokuva tarkastelee kohdettaan terästehdas Imatra Steel Oy:n pääluottamusmies Jukka Kärnän ja kohta eläkkeelle siirtyvän Eino Ruottisen kautta. Imatralla eletään odottavia aikoja: ellei uusia investointeja tule, ovat edessä lomautukset. Valkeakoskella keskushenkilöiksi nousevat nuoret työntekijät Arto Reinikainen ja Juha Ryynänen, joiden koulun, teollisuusoppilaitoksen, harjoittelutyöpaikka on UPM-Kymmenen Tervasaaren paperitehtaalla. Heillä ei ole varmuutta siitä, jatkuvatko työt tehtaalla harjoittelun jälkeen. Tilanteet ovat aitoja ja tärkeitä juuri siksi: niiden takana on yleisempääkin voimaa. ne ovat edustavia esimerkkejä.

Suomalainen dokumenttielokuva on harvoin mennyt niin kiinnostavaan työpaikkaan sisälle kuin valtaisan terästehtaan ääni-inferno on. Vaikka miesten työ nykyaikaisissa tehtaissa on pitkälle valvontalaitteiden ja työajoneuvojen käyttöä, työpaikan olosuhteet voivat ovat ulkopuolisen silmälle ja korville lähes käsittämätön koettelemus.

Ohjaaja on löytänyt elokuvaansa poikkeuksellisen luontevasti ja rennosti kameran edessä työskentelevät esiintyjät: esimerkiksi pääluottamusmies Kärnässä on ainesta filmitähdeksi, kuten ensiesityksen jälkeisessä tilaisuudessa usein kuuli sanottavan. Samassa tilaisuudessa oli mukavaa kuulla myös se, että elokuvan "tähdet" olivat varauksettomasti elokuvan näkemysten tukena: se vastasi heidän omaa käsitystää työväenluokasta. Ei se ole huono saavutus elokuvalta, vaikka nykyajan työväenluokan naisilla kyllä voisi olla enemmän sanottavaa kuin mitä tähän elokuvaan on mahtunut mukaan.

– Jari Sedergren 5.1. 2005