Ruotsinkielinen nimi: Rödbyxor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Aarne Orri – Valfrid Ahosen näytelmän "Rakuunat tulivat" aiheesta. Kuvaus: Charlie Bauer. Valokuvat: Lauri Laaksovirta. Kuvausassistentit: Georgi Goubtschenko, Erkki Kokkonen, Yrjö Liukkonen, Kurt Sourander. Kuvausryhmän jäseniä: Niilo Harju, Alfred Parikka, Arvo Räisänen, Nils Saarinen. Lavastus: Ville Salminen. Naamiointi: Rakel Linnanheimo. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Elle Viljanen. Äänitys: Georg Brodén. Äänitysassistentti: Ensio Lumes ja Hugo Ranta. Pääosissa: Helena Kara (Irja Mähönen), Kullervo Kalske (ratsumestari Osmo Kyrö), Tuulikki Paananen (Elli Korpio), Aino Lohikoski (Ottilia Mähönen), Salli Karuna, (viskaalin rouva), Kerttu Salmi (Leena, Mähösen palvelija), Vera Piponius (postineiti Irja Hykkyrä), Elsa Turakainen (rouva Alma Korpio), Paavo Jännes (Lars-Anders Mähönen), Reino Valkama (rakuuna Vilhunen), Ville Salminen (rakuunaluutnantti Terä), Hannes Häyrinen (maisteri Uuno Lattaskoski), Hugo Hytönen (eversti Kanto), Paavo Kostioja (poliisi Karppinen), Oiva Luhtala (korpraali Kaartinen), Sasu Haapanen (kauppa-apulainen), Onni Veijonen (kupletinlaulaja upseerikerholla), Pentti Saares (apteekkari), Lauri Korpela (lehtori), Rakel Linnanheimo (naurava neitonen), Onni Timonen (tarjoilija), Lida Salin (rouvasväkeä), Pirkko Raitio, Helvi Järveläinen, Rosi Rinne (rouvasväkeä), Tuli Arjo (tarjoilijatar), Kauko Kokkonen (asiakas tanssiravintolassa). Helsingin ensiesitys: 19.11.1939 Kino-Palatsi – televisiolähetyksiä: 15.3.1975 MTV2, 12.8.1989 YLE TV1, 18.2.1996 ja 7.8.2004 YLE TV2 – VET A-1300 – S – 2600 m / 95 min
Vain 55-vuotiaana kuolleen Kaino Ilmari Unhon (s. 22.10.1906 äitinsä Ilman mukaan Paasikivi, aik. Hellsten – k. 3.4.1961) elokuvaura kesti vain 14 vuotta. Sinä aikana hän ehti ohjata 26 elokuvaa. Orkon luottomiehenä tunnettu teatterimies Unho – hänen toinen vaimonsa Salli Karuna oli Risto Orkon lapsuuden tuttuja – aloitti Suomi-Filmissä skenaristina ja sai jo vuoden kiinnityksen jälkeen luvan tehdä ensimmäisen ohjauksensa. Lappeenrantaan sijoittunut, "sukkelakäänteinen ja täynnään mitä herttaisinta huumoria" sisältävä Punahousut oli sotilasfarssi, kuten sen jälkeinenkin Kersantilleko Emma nauroi? (1940). Ensimmäiset elokuvat on katsottava vain vähän alalla työskennelleen miehen työnäytteeksi.
"Farssimaisista elokuvistamme on Punahousuja pidettävä yhtenä kaikkein parhaimmista", Karjalan Suunta kirjoitti (21.11.1939). "Pienet 'lipsahdukset' eivät lainkaan vaikuta kiusallisilta, joten yleisvaikutuskin jää, kuten sanottu, mitä parhaimmaksi". Karjala-hehti (22.11.39) ei jäänyt huonommaksi, vaikka kirjasikin kritiikkinsä hyväntuulisesti: "Punahousut on tämän syyskauden toinen rakuunailottelu ja epäilyksittä parempi näistä kahdesta. Uljaiden upseerien ja kaupungin neitosten lämpimät välit, rouvien teeskentelevä huolenpito tyttöristään ja vaihteluna keittiöfarssikohtaukset –siinä tämän elokuvan oleelliset raaka-aineet. [-- --] Kun tahti on ylimalkaan riittävän ripeä ja enimmäkseen vanhastaan tutut naurupillerit on sijoitettu oikeaan kohtaan ja höystetty muutamalla todella riemullisellakin koomisella välipalalla, on lopputuoloksena harmiton ja huoleton, vaikkakin köykäinen ilta, johon pikkukaupunkipilailu tuo lisäväriä." Elokuvan naiskäsitystä kritikoitiin myös aikalaisarvosteluissa. Uuden Suomen S. S. (= Simo Salama) moitti sitä, että "käsikirjoituksen tekijällä ei näytä olevan naisistamme kovinkaan korkeata käsitystä." Myös kaksimielisyyksiä eri arvosteluissa paheksuttiin.
Kriisiaikojen sanoman huomaa siitä, että Salama kiinnitti huomiota paitsi elokuvan realismin puutteeseen myös elokuvan armeijakuvaan. "Ruotsissa tänä syksynä valmistunut ja esitetty sotilasiloittelu Landstormens lilla Lotta vastaanotettiin sekalaisin tuntein ja aiheutti monia jälkikeskusteluja lähinnä siitä syysstä, että sen katsottiin kuvaamaan armeijaa peräti köykäisestä näkökulmasta. Punahousuja katsellessa taitaa yhden ja toisen mieleen häivähtää sama ajatus."
Unhon ohjaus sai aikalaisarvosteluissa hyväksyviä kommentteja, Charlie Bauerin pikkukaupunkikuvaus lähes ylistävän ja myös Harry Bergströmin musiikki tunnustettiin. Näyttelijätyötä arvostettiin, vaikka tiettyjen karrikointien (Vera Piponius, Hannes Häyrinen) nähtiin menevän hieman yli.
– Jari Sedergren 23.8.2006
perjantaina, syyskuuta 01, 2006
torstaina, elokuuta 24, 2006
Neljä naista
Ruotsinkielinen nimi: Fyra kvinnor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Risto Orko. Tuottaja: Matti Schreck. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Seere Salminen omasta näytelmästään (1938/1939). Kuvaus: Uno Pihlström ja Eino Heino. Kamera-assistentti: Erkki Majava. Kuvausryhmän jäsenet: Olavi Aarreharju, Jukka Kuusisto, Gunnar Saari, Otto Tolvanen. Klaffi: Väinö Kolhonen. Lavastus: Erkki Siitonen, Ville Hänninen. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Elle Viljanen. Ääni: Harald Koivikko, Hugo Ranta. Järjestäjät: Onni Timonen, Veikko Äikäs. Pääosissa: Helena Kara (Marja Kaarina Kauria, ent. Karlsson), Eine Laine (professorska Karin Timelius), Salli Karuna (Agda Timelius), Olavi Reimas (Hans Timelius), Emma Väänänen (Iida Karlsson), Paavo Jännes (professori Henrik Timelius), Hugo Hytönen (asessori Walter Timelius), Sointu Kouvo (Mary Bell), Reino Valkama (valokuvaaja Mattilainen), Jorma Nortimo (toimitussihteeri Veikkola), Kaarlo Kytö (tohtori Lind), Lauri Mehto (Ville Kauria), Einari Ketola (maalari), Oiva Luhtala (Eemel Karlsson). Helsingin ensiesitys: 15.2.1942 Kino-Palatsi, Scala. Televisiolähetyksiä: 28.4.1962 MTV1, 10.9.1970 MTV2, 22.10.1993 YLE TV2, 16.4.2003 YLE TV1. VET 1639 – S – 2500 m / 91 min
"Mikäli ohjaaja Unhosta on profeetaksi, valmistuu Neljä naista vuoden vaihteessa", kirjoitti Suomi-Filmin Uutisaitta joulukuussa 1941 (nimim. Roy, No: 9, 9.12.1941) ohjaajan viidennestä elokuvasta. Sodan realiteetit olivat tehneet aikatauluista viitteellisiä. "Siten tulemme saamaan arvokkaan kotimaisen uutuuden ikään kuin uudenvuodenlahjaksi. Ja kukas on tekijä, ellei Serp. Hän kirjoitti kerran pakinan eräästä 'naisille tarkoitetusta käsikirjoituskilpailuista', jonka voittajaksi havaittiin – Mika Waltari, tarkoittaen tällä hiukan pistellä ammattiveljensä hyvää kilpailutuuria. Mutta totuus on se, että Serp osaa itsekin panna töpinäksi. Näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, serpentiinejä ja ties mitä – ei yksin kevyttä, jossa hän on mestari, vaan myös täysipainoisen arvokasta tavaraa, kuten tämä Neljä naista. Eläköön lakritsapiippujen avulla kirjoituskonettaan pöristelevä Serp." Serpin eli Seere Salmisen näytelmistä elokuvaksi oli aiemmin tehty komedia Herrat ovat herkkäuskoisia (ohj. Herman Adler, 1939). Neljä naista oli kuin olikin vuoden 1942 ensimmäinen kotimainen ensi-ilta, vaikka elokuva pääsi markkinoille vasta helmikuun puolessa välissä.
Se, että ajat olivat vakavat, näkyy myös moniin lehtiin sijoitetusta kuvasta (esim. SSd ja Ajan Suunta 19.3.1942, Savon Sanomat 20.3.1942) reilu kuukausi ensi-illan jälkeen. Lehtien julkaisemassa valokuvassa Neljän naisen pääosan esittäjät Eine Laine, Helena Kara, Emma Väänänen ja Salli Karuna antavat filmitähden roponsa Kansanavun keräyspönttöön. Elokuvatähdetkin olivat mukana kansallisissa ponnistuksissa ja jokapäiväisessä propagandatyössä.
Kansanteatterin Emma Väänäselle, joka oli työskennellyt Ilmari Unhon kanssa aiemmin Rovaniemen teatterissa, Neljä naista oli ensimmäinen tärkeä elokuvarooli. Rooli oli hänelle myös tuttu Tampereen teatterin esityksistä.Toki hän oli kerran aiemmin vilahtanut filmissä statistina, "tyttönä Kasinolla" Valentin Vaalan elokuvassa Andreas ja syntinen Jolanda (1941) ja ehtinyt Jorma Nortimon Synnin puumerkin kuvauksiin. Jälkimmäinen ehti ensi-iltaansa kuitenkin vasta syyskuussa 1942.
Väänänen kertoi haastattelussaan (Elokuva-Aitta 20/1941) ohjelmastaan sen jälkeen, kun esityskauden päätyttyä Kansanteatteri ehti lomalle kesäkuun puolessa välissä. "Heinäkuun vietin sitten matkustelemisen merkeissä, sillä olin yhdessä Inga Laureen, Maija–Liisa Pohjolan, Aku Käyhkön, Artturi Laakson ja Akseli Vuorisolan kanssa viihdytyskiertueella lentovoimiemme luona. [– –] Päivisin uimme ja matkustimme, iltaisin esiinnyimme milloin minkin lentokentän laidassa." Kyse oli myös hengenluomisesta ja loman isänmaallisesta uhrauksesta: "Ihanammin voi tuskin kukaan lomaansa viettää, ja yksimielinen mielipide kollegojeni keskuudessa olikin, että vaikka olimme olleet virkistyskiertueella, tulimme juuri itse eniten virkistyneiksi."
Virkistyneistä olemuksista huolimatta sodan vakavuus oli ilmiselvää. Sen vaikutus elokuviinkin oli nähtävissä. Hans Kutter pohdiskeli hyväksyvään sävyyn Elokuva-Aitan toukokuun numerossa Olavi Linnuksen edellisessä joulunumerossa kirjoittamaa: "Reaktio sotaväsymystä vastaan on ilmeisesti oleva sellainen, ettei raskahkoilla probleemeilla ole sijaa. On myös otettava huomioon, että murroskausi, jota sodan jatkuminen muualla maailmassa tietää, ei ole edullinen yhteiskunnalliseen filosofointiin valkokankaalla. Saattaa olla niitä, jotka valittavat tätä, mutta heidän on muistettava, että julistusfilmi on ennenkin kerännyt vain rajoitetun katsojapiirin. Meikäläisellä elokuvalla, joka sodan johdosta tulee taistelemaan tavattomia taloudellisia vaikeuksia vastaan, ei ole mahdollisuuksia ryhtyä kokeilemaan tällä alalla. [– –]." Linnuksen ratkaisu oli tarjota valmistettavaksi ajanvietefilmejä eikä juuri muuta. "Samalla kun se on filmituotantomme pelastus, se myös on ratkaiseva koetinkivi. Suomalaista elokuvaa on monesti moitittu karkeasyiseksi ja mauttomaksi. Silti olemme nähneet, että meillä osataan tehdä hyviä ja henkeviä komedioita. Nyt on päästävä siihen, että tehdään pääasiassa näitä."
Samassa hengessä pitkään Linnusta lainannut Kutterkin tostesi omassa kirjoituksessaan, että henkevyys "ei ollenkaan ole luonteenomaista suomalaiselle perusolemukselle, joka pikemminkin hakeutuu syvyyttä kuin loisteliasta pintaa kohti, jonka arvot lopultakin ovat suhteellisen helppohintaisia. Henkevyys ei meillä ole edustettuna kirjallisuuden, teatterin eikä minkään muunkaan taidelajin alalla. Suomalainen huumori on vailla tuota kevyttä, välkehtivää ja leikkivää sävyä, joka juuri on ominaista käsitteelle 'henkevä'. (Hans Kutter, "Suomalaisen filmin koetinkivi", Elokuva-Aitta N:o 9–10, 15.5.1942).
Kutter kannatti ajatusta siitä, että aika oli ajanviete-elokuvien, mutta laajensi käsitystä komedioista myös seikkailu- ja rikoselokuviin. Rikoskirjailijoita Suomessa oli enemmän kuin huvinäytelmien tekijöitä, kuten Waltari, Horna ja Outsider osoittivat, Kutter totesi ja lisäsi näiden olevan sitä paitsi parempia. Kutter ei kuitenkaan malttanut olla sanomatta, että ajanviete-elokuvat saattaisivat helposti johtaa liian yksipuoliseen tuotantoon, sillä "elokuvatuotantommehan on toki sentään saavuttanut kauneimmat voittonsa vakava-aiheisilla filmeillään – vuoden väkevimmäksi elämykseksi muodostui epäilemättä Neljä naista".
Jatkuva keveyden vaatimus ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus, varsinkin jos näkökulmaa laajennettiin kansainvälisen elokuvayleisön suuntaan. Kutterin mielestä vakaviin elokuviin käytettävät rahat eivät loppujen lopuksi olleet huono sijoitus. "Kansainvälisten huvinäytelmien taso on niin korkea, että on parasta antaa omien huvinäytelmiemme jäädä kotiin. Ulkomainen yleisö tahtoo nähdä vakavia, kansallisia suomalaisia elokuvia, eikä ulkomaisten loistotuotteiden jäljittely-yrityksiä. Jotta ymmärtäisi tämän asian, täytyy vain lukea saksalaisen ja italialaisen lehdistön kohtelian viileitä lausuntoja Kaivopuiston kauniista Reginasta, sekä toisaalta niitä skandinavialaisella taolla lausuttuja erittäin painavia kiitoksen sanoja, joita on esitetty Koskenlaskijan morsiamesta, Runon kuninkaasta ja muuttolinnusta sekä Miehen tiestä."
Nimimerkki Piccolino pohdiskeli Elokuva-Aitassa ("Nyt vaaditaan elokuvalta sydäntä", 11-12/1942) sekä amerikkalaisessa, saksalaisessa että ranskalaisessa elokuvassa tavattavaa erikoispiirrettä, jota hän kutsui termillä human interest. Suomeksi kyse on inhimillisestä mielenkiinnosta, jonka suuri yleisö jakaa. Piccolinon mukaan aiheet ovat tällöin yksinkertaisia, ne liittyvät jokapäiväiseen elämään, ja liikuttavat "meitä kaikkia" sydämellisyydellään. Sota-aikana glamour sai jäidä syrjään. "Meidän kotimaisessa filmituotannossammekin saattaa olla human interestiä – silloin kuin elokuva tehdään hartaasti ja antaumuksella. Neljä naista on viime tuotantokauden paras suomalainen filmi, ja siinä on juuri tuota inhimillistä myötätuntoakin aidommin kuin missään muussa uusista elokuvistamme. Human interest ei vaadi mitään tuotantokustannuksia, se on kaikkein halvin ja samalla kaikkein voimakkain elokuvan tehokeinoista. Miksi se kuitenkin on siksi harvinaista? Siksikö että sitä luodakseen ei vaadita ohjaajalta ja näyttelijältä muuta kuin – sydäntä. Sitä ei saa rahalla eikä uutteruudella, sen täytyy sykssiä lämpimänä ja hellänä taitelijassa itsessään. Vain se ken omaa sydämen lämmön voi olla todella suuri taiteilija."
Neljä naista on sisällöllisestikin kiintoisa. Se pyrkii tasoittamaan luokka- ja säätyeroja, se ei tee eroa aviottoman ja aviossa tehdyn lapsen välille – molemmat teemoja, joita suomalainen elokuva on käsitellyt varsin konservatiivisesti ja jotka, erityisesti homogenisointi, ovat ideologisesti nationalismin ytimessä. Unho oli (oikeisto)radikaali, mutta sitähän sotakin lopulta on: jokainen lapsi on pelastettava kansakunnalle, sillä sota vie miehiä hautaan ja jo siksi uusia kaivataan. Siksi äitiysideologia ja lapsen teko olivat kunniassaan – se näkyy vielä selvemmin Unhon myöhemmässä elokuvassa Kirkastettu sydän (1943), joka on äitiyden ylistys.
Neljän naisen rakenne on poikkeuksellinen. Elokuvan "nykyhetki" on vuodessa 1938, mutta takaumia on peräti 13, minkä mukana aikaperspektiivi vaihtelee keväästä 1914 aina kesään 1938 saakka. Näytelmän tapahtumat alkavat vasta 9 minuutin kohdalla: intro on siis elokuvaa varten kirjoitettu. Näytelmän kaikki roolihenkilöt ovat kuitenkin elokuvassa mukana. Elokuvan kuvaukset kestivät puolitoista vuotta jatkosodan alun keskeytettyä työt puoleksi vuodeksi; tekniset syyt puolestaan pakottivat muuttamaan joitakin näytelmän kesäkohtauksia talvisiksi.
Vastoinkäymisiä riitti. "Tärkeimmät ulkokuvat jouduttiin ottamaan sydäntalven kireimmässä pakkasessa ja viimeinen sisäkua otettiin sinä päivänä, jolloin pääkaupungissa oli 6 hälyytystä. Kamera vain tärisi kuvaajan käsissä it:n ammunnan tärähdytellessä taloa – mutta valmiiksi filmi tuli kuin tulikin. Mutta sitten syttyi tulipalo Suomi–Filmin laboratoriossa ja juuri Neljän naisen negatiivi oli lähinnä alttiina vaaralle palaa. Mutta se pelastui kuitenkin tulipalosta ihmeellisellä tavalla."
Helena Karalle rooli oli kahdeksas ja samalla viimeinen kymmeneen vuoteen Suomi–Filmillä, sillä hän siirtyi puolisonsa, ohjaaja Hannu Lemisen tavoin Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. Nuori seitsenvuotias Hans oli Orvo Kalevi Kontio, joka etunimillään esiintyi Nortamon elokuvassa Synnin puumerkki, mutta tuli tunnetuksi 1960-luvulla televisiosta Sirkus Papukaija-lastenohjelman sirkustirehtöörinä.
Hyvistä arvosteluista huolimatta Neljän naisen menestys oli vain jonkin verran vuoden keskitasoa parempi.
– Jari Sedergren 25.10. 2006
"Mikäli ohjaaja Unhosta on profeetaksi, valmistuu Neljä naista vuoden vaihteessa", kirjoitti Suomi-Filmin Uutisaitta joulukuussa 1941 (nimim. Roy, No: 9, 9.12.1941) ohjaajan viidennestä elokuvasta. Sodan realiteetit olivat tehneet aikatauluista viitteellisiä. "Siten tulemme saamaan arvokkaan kotimaisen uutuuden ikään kuin uudenvuodenlahjaksi. Ja kukas on tekijä, ellei Serp. Hän kirjoitti kerran pakinan eräästä 'naisille tarkoitetusta käsikirjoituskilpailuista', jonka voittajaksi havaittiin – Mika Waltari, tarkoittaen tällä hiukan pistellä ammattiveljensä hyvää kilpailutuuria. Mutta totuus on se, että Serp osaa itsekin panna töpinäksi. Näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, serpentiinejä ja ties mitä – ei yksin kevyttä, jossa hän on mestari, vaan myös täysipainoisen arvokasta tavaraa, kuten tämä Neljä naista. Eläköön lakritsapiippujen avulla kirjoituskonettaan pöristelevä Serp." Serpin eli Seere Salmisen näytelmistä elokuvaksi oli aiemmin tehty komedia Herrat ovat herkkäuskoisia (ohj. Herman Adler, 1939). Neljä naista oli kuin olikin vuoden 1942 ensimmäinen kotimainen ensi-ilta, vaikka elokuva pääsi markkinoille vasta helmikuun puolessa välissä.
Se, että ajat olivat vakavat, näkyy myös moniin lehtiin sijoitetusta kuvasta (esim. SSd ja Ajan Suunta 19.3.1942, Savon Sanomat 20.3.1942) reilu kuukausi ensi-illan jälkeen. Lehtien julkaisemassa valokuvassa Neljän naisen pääosan esittäjät Eine Laine, Helena Kara, Emma Väänänen ja Salli Karuna antavat filmitähden roponsa Kansanavun keräyspönttöön. Elokuvatähdetkin olivat mukana kansallisissa ponnistuksissa ja jokapäiväisessä propagandatyössä.
Kansanteatterin Emma Väänäselle, joka oli työskennellyt Ilmari Unhon kanssa aiemmin Rovaniemen teatterissa, Neljä naista oli ensimmäinen tärkeä elokuvarooli. Rooli oli hänelle myös tuttu Tampereen teatterin esityksistä.Toki hän oli kerran aiemmin vilahtanut filmissä statistina, "tyttönä Kasinolla" Valentin Vaalan elokuvassa Andreas ja syntinen Jolanda (1941) ja ehtinyt Jorma Nortimon Synnin puumerkin kuvauksiin. Jälkimmäinen ehti ensi-iltaansa kuitenkin vasta syyskuussa 1942.
Väänänen kertoi haastattelussaan (Elokuva-Aitta 20/1941) ohjelmastaan sen jälkeen, kun esityskauden päätyttyä Kansanteatteri ehti lomalle kesäkuun puolessa välissä. "Heinäkuun vietin sitten matkustelemisen merkeissä, sillä olin yhdessä Inga Laureen, Maija–Liisa Pohjolan, Aku Käyhkön, Artturi Laakson ja Akseli Vuorisolan kanssa viihdytyskiertueella lentovoimiemme luona. [– –] Päivisin uimme ja matkustimme, iltaisin esiinnyimme milloin minkin lentokentän laidassa." Kyse oli myös hengenluomisesta ja loman isänmaallisesta uhrauksesta: "Ihanammin voi tuskin kukaan lomaansa viettää, ja yksimielinen mielipide kollegojeni keskuudessa olikin, että vaikka olimme olleet virkistyskiertueella, tulimme juuri itse eniten virkistyneiksi."
Virkistyneistä olemuksista huolimatta sodan vakavuus oli ilmiselvää. Sen vaikutus elokuviinkin oli nähtävissä. Hans Kutter pohdiskeli hyväksyvään sävyyn Elokuva-Aitan toukokuun numerossa Olavi Linnuksen edellisessä joulunumerossa kirjoittamaa: "Reaktio sotaväsymystä vastaan on ilmeisesti oleva sellainen, ettei raskahkoilla probleemeilla ole sijaa. On myös otettava huomioon, että murroskausi, jota sodan jatkuminen muualla maailmassa tietää, ei ole edullinen yhteiskunnalliseen filosofointiin valkokankaalla. Saattaa olla niitä, jotka valittavat tätä, mutta heidän on muistettava, että julistusfilmi on ennenkin kerännyt vain rajoitetun katsojapiirin. Meikäläisellä elokuvalla, joka sodan johdosta tulee taistelemaan tavattomia taloudellisia vaikeuksia vastaan, ei ole mahdollisuuksia ryhtyä kokeilemaan tällä alalla. [– –]." Linnuksen ratkaisu oli tarjota valmistettavaksi ajanvietefilmejä eikä juuri muuta. "Samalla kun se on filmituotantomme pelastus, se myös on ratkaiseva koetinkivi. Suomalaista elokuvaa on monesti moitittu karkeasyiseksi ja mauttomaksi. Silti olemme nähneet, että meillä osataan tehdä hyviä ja henkeviä komedioita. Nyt on päästävä siihen, että tehdään pääasiassa näitä."
Samassa hengessä pitkään Linnusta lainannut Kutterkin tostesi omassa kirjoituksessaan, että henkevyys "ei ollenkaan ole luonteenomaista suomalaiselle perusolemukselle, joka pikemminkin hakeutuu syvyyttä kuin loisteliasta pintaa kohti, jonka arvot lopultakin ovat suhteellisen helppohintaisia. Henkevyys ei meillä ole edustettuna kirjallisuuden, teatterin eikä minkään muunkaan taidelajin alalla. Suomalainen huumori on vailla tuota kevyttä, välkehtivää ja leikkivää sävyä, joka juuri on ominaista käsitteelle 'henkevä'. (Hans Kutter, "Suomalaisen filmin koetinkivi", Elokuva-Aitta N:o 9–10, 15.5.1942).
Kutter kannatti ajatusta siitä, että aika oli ajanviete-elokuvien, mutta laajensi käsitystä komedioista myös seikkailu- ja rikoselokuviin. Rikoskirjailijoita Suomessa oli enemmän kuin huvinäytelmien tekijöitä, kuten Waltari, Horna ja Outsider osoittivat, Kutter totesi ja lisäsi näiden olevan sitä paitsi parempia. Kutter ei kuitenkaan malttanut olla sanomatta, että ajanviete-elokuvat saattaisivat helposti johtaa liian yksipuoliseen tuotantoon, sillä "elokuvatuotantommehan on toki sentään saavuttanut kauneimmat voittonsa vakava-aiheisilla filmeillään – vuoden väkevimmäksi elämykseksi muodostui epäilemättä Neljä naista".
Jatkuva keveyden vaatimus ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus, varsinkin jos näkökulmaa laajennettiin kansainvälisen elokuvayleisön suuntaan. Kutterin mielestä vakaviin elokuviin käytettävät rahat eivät loppujen lopuksi olleet huono sijoitus. "Kansainvälisten huvinäytelmien taso on niin korkea, että on parasta antaa omien huvinäytelmiemme jäädä kotiin. Ulkomainen yleisö tahtoo nähdä vakavia, kansallisia suomalaisia elokuvia, eikä ulkomaisten loistotuotteiden jäljittely-yrityksiä. Jotta ymmärtäisi tämän asian, täytyy vain lukea saksalaisen ja italialaisen lehdistön kohtelian viileitä lausuntoja Kaivopuiston kauniista Reginasta, sekä toisaalta niitä skandinavialaisella taolla lausuttuja erittäin painavia kiitoksen sanoja, joita on esitetty Koskenlaskijan morsiamesta, Runon kuninkaasta ja muuttolinnusta sekä Miehen tiestä."
Nimimerkki Piccolino pohdiskeli Elokuva-Aitassa ("Nyt vaaditaan elokuvalta sydäntä", 11-12/1942) sekä amerikkalaisessa, saksalaisessa että ranskalaisessa elokuvassa tavattavaa erikoispiirrettä, jota hän kutsui termillä human interest. Suomeksi kyse on inhimillisestä mielenkiinnosta, jonka suuri yleisö jakaa. Piccolinon mukaan aiheet ovat tällöin yksinkertaisia, ne liittyvät jokapäiväiseen elämään, ja liikuttavat "meitä kaikkia" sydämellisyydellään. Sota-aikana glamour sai jäidä syrjään. "Meidän kotimaisessa filmituotannossammekin saattaa olla human interestiä – silloin kuin elokuva tehdään hartaasti ja antaumuksella. Neljä naista on viime tuotantokauden paras suomalainen filmi, ja siinä on juuri tuota inhimillistä myötätuntoakin aidommin kuin missään muussa uusista elokuvistamme. Human interest ei vaadi mitään tuotantokustannuksia, se on kaikkein halvin ja samalla kaikkein voimakkain elokuvan tehokeinoista. Miksi se kuitenkin on siksi harvinaista? Siksikö että sitä luodakseen ei vaadita ohjaajalta ja näyttelijältä muuta kuin – sydäntä. Sitä ei saa rahalla eikä uutteruudella, sen täytyy sykssiä lämpimänä ja hellänä taitelijassa itsessään. Vain se ken omaa sydämen lämmön voi olla todella suuri taiteilija."
Neljä naista on sisällöllisestikin kiintoisa. Se pyrkii tasoittamaan luokka- ja säätyeroja, se ei tee eroa aviottoman ja aviossa tehdyn lapsen välille – molemmat teemoja, joita suomalainen elokuva on käsitellyt varsin konservatiivisesti ja jotka, erityisesti homogenisointi, ovat ideologisesti nationalismin ytimessä. Unho oli (oikeisto)radikaali, mutta sitähän sotakin lopulta on: jokainen lapsi on pelastettava kansakunnalle, sillä sota vie miehiä hautaan ja jo siksi uusia kaivataan. Siksi äitiysideologia ja lapsen teko olivat kunniassaan – se näkyy vielä selvemmin Unhon myöhemmässä elokuvassa Kirkastettu sydän (1943), joka on äitiyden ylistys.
Neljän naisen rakenne on poikkeuksellinen. Elokuvan "nykyhetki" on vuodessa 1938, mutta takaumia on peräti 13, minkä mukana aikaperspektiivi vaihtelee keväästä 1914 aina kesään 1938 saakka. Näytelmän tapahtumat alkavat vasta 9 minuutin kohdalla: intro on siis elokuvaa varten kirjoitettu. Näytelmän kaikki roolihenkilöt ovat kuitenkin elokuvassa mukana. Elokuvan kuvaukset kestivät puolitoista vuotta jatkosodan alun keskeytettyä työt puoleksi vuodeksi; tekniset syyt puolestaan pakottivat muuttamaan joitakin näytelmän kesäkohtauksia talvisiksi.
Vastoinkäymisiä riitti. "Tärkeimmät ulkokuvat jouduttiin ottamaan sydäntalven kireimmässä pakkasessa ja viimeinen sisäkua otettiin sinä päivänä, jolloin pääkaupungissa oli 6 hälyytystä. Kamera vain tärisi kuvaajan käsissä it:n ammunnan tärähdytellessä taloa – mutta valmiiksi filmi tuli kuin tulikin. Mutta sitten syttyi tulipalo Suomi–Filmin laboratoriossa ja juuri Neljän naisen negatiivi oli lähinnä alttiina vaaralle palaa. Mutta se pelastui kuitenkin tulipalosta ihmeellisellä tavalla."
Helena Karalle rooli oli kahdeksas ja samalla viimeinen kymmeneen vuoteen Suomi–Filmillä, sillä hän siirtyi puolisonsa, ohjaaja Hannu Lemisen tavoin Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. Nuori seitsenvuotias Hans oli Orvo Kalevi Kontio, joka etunimillään esiintyi Nortamon elokuvassa Synnin puumerkki, mutta tuli tunnetuksi 1960-luvulla televisiosta Sirkus Papukaija-lastenohjelman sirkustirehtöörinä.
Hyvistä arvosteluista huolimatta Neljän naisen menestys oli vain jonkin verran vuoden keskitasoa parempi.
– Jari Sedergren 25.10. 2006
maanantaina, elokuuta 21, 2006
Moolaadé
Suomenkielinen nimi: Moolaadé – Suojelus. Ruotsinkielinen nimi: Moolaadé – beskyddar. Valmistusmaat ja -vuosi: Senegal / Ranska / Burkina Fasoi / Kamerun /Marokko / Tunisia. Tuotantoyhtiöt: Ciné–Sud Promotion, Centre Cinematographique Morocain, Cinetelefilms, Direction de la Cinematographie Nationale, Filmi Domireew, Les Films Terre Africaine. Tuottaja: Ousmane Sembene. Yhteistuottaja: Thierry Lenouvel. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ousmane Sembene. Lavastus: Joseph Kpobly. Kuvaus: Dominique Gentil. Leikkaus: Abdellatif Raïs. Ääni: Denis Guilhem. Pääosissa: Fatoumata Coulibaly (Collé Gallo Ardo Sy), Salimata Traoré (Amasatou), Maimouna Hélène Diarra (Hadjatou), Dominique Zeïda (Mercenaire), Mad Compaoré (Doyenne des Exciseuses), Aminata Dao (Akuna Bâ), Stéphanie Nikiema (Mah), Mamissa Sanogo (Oymu), Gustave Sorgho (Bakary). Helsingin ensiesitys: 5.8.2005 Bio City – maahantuoja: Kamras Fimgroup Oy – VET 200688 – K11 – 3455 m / 121 min
Monet arvostelijat pitivät 81–vuotiaan Ousmane Sembenen elokuvaa Moolaadé – Suojelus parhaana elokuvana Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 sen elämänkuvauksen ja ajankohtaisuuden vuoksi. Elokuvalla oli arvostelijoiden mukaan tärkeä sanoma ja samalla se oli huumorintäyteinen, charmikas ja visuaalisesti hämmästyttävän kaunis. Niinpä he joskus varoivat kertomasta, että elokuvan juoni liikkuu naisten ympärileikkausten ympärillä. Se olisi voinut pelottaa katsojia.
Elokuva sijoittuu senegalilaiseen kylään, jossa vanhoja tapoja ei ole unohdettu, vaikka pattereilla toimivat radiot, autot ja trukit pitävätkin yllä modernia äänimaisemaa. Tähän savitalojen, moskeijan ja kaikesta käyttökelpoisesta kierrätetystä rakennettuun ympäristöön, jonka värit hehkuvat hiekan, maan, taivaan ja puun väreissä, mitkä toistuvat myös vaatetuksissa, palaa Pariisissa ollut nuori mies.
Hetki on tärkeä, sillä monet kylän naisista ovat iässä, jolloin heidän on "puhdistauduttava". Se tarkoittaa seksuaaliset tunteet yhdynnässä poistavaa klitoriksen leikkaamista. Tapa on yleinen Afrikassa, erityisesti muslimialueilla, vaikka nykyaikainen islam sen tuomitseekin. Monet tytöt menehtyvät leikkauksessa, eivätkä itsemurhatkaan ole harvinaisia.
Colle (Fatoumata Coulibaly), vahvan miehen toinen vaimo neljästä, on kieltänyt leikkauksen tyttäreltään. Kuusi nuorta naista karkaa suunnitellusta rituaalista, neljä heistä hakee suojaa Collen luota. Tämä myöntää heille perinteen oikeuttamana "moolaadén", suojeluksen.
Collen merkitsemällä alueella naiset ovat suojassa. Sembene näyttää, kuinka afrikkalaisessa kylässä valtaa pitää periaatteessa miesten neuvosto, mutta päätöksiä tekevät myös naiset. Naisilla on oma mielensä ja heillä on myös keinot sen toteuttamiseksi. Mutta monet naiset ovat valmiita ajamaan tytöt leikkaukseen: miksi heidät pitäisi säästää tunnustetuista vaaroista huolimatta kohtalolta, jonka he ovat itse kokeneet. Pontimena on se, että ympärileikkaamattomat naiset eivät pääse naimisiin. Se vahvistaa traditiota. Mitä operaatiota vastustava äiti voi tässä tilanteessa tehdä?
Colle haluaisi naittaa tyttärensä Amsatoulle (Salimata Traore), joka palaa kylään menestyttyään liikemiehenä Pariisissa. Hän on moderni, koulutettu, kosmopoliitti, mutta kotiuduttuaan haluaa muiden tavoin ympärileikatun morsiamen. Myös monet muut perinteeseen ja rituaaleihin sidotut kylän merkkihahmot ottavat osaa tapahtumiin, jonka huumori suhtautuu terävästi miesten neuvoston keskusteluihin tilanteessa, jossa kaksi perinteen sanelemaa mahdollisuutta ovatkin keskenään ristiriidassa. Tilanne vain pahenee, kun Collen aviomies palaa matkoilta. Kun miehet päättävät toimia modernia vastaan, paikalle saapuu mies Pariisista.
– Roger Ebertin arvostelua mukaillen Jari Sedergren 18.4.2006
Monet arvostelijat pitivät 81–vuotiaan Ousmane Sembenen elokuvaa Moolaadé – Suojelus parhaana elokuvana Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 sen elämänkuvauksen ja ajankohtaisuuden vuoksi. Elokuvalla oli arvostelijoiden mukaan tärkeä sanoma ja samalla se oli huumorintäyteinen, charmikas ja visuaalisesti hämmästyttävän kaunis. Niinpä he joskus varoivat kertomasta, että elokuvan juoni liikkuu naisten ympärileikkausten ympärillä. Se olisi voinut pelottaa katsojia.
Elokuva sijoittuu senegalilaiseen kylään, jossa vanhoja tapoja ei ole unohdettu, vaikka pattereilla toimivat radiot, autot ja trukit pitävätkin yllä modernia äänimaisemaa. Tähän savitalojen, moskeijan ja kaikesta käyttökelpoisesta kierrätetystä rakennettuun ympäristöön, jonka värit hehkuvat hiekan, maan, taivaan ja puun väreissä, mitkä toistuvat myös vaatetuksissa, palaa Pariisissa ollut nuori mies.
Hetki on tärkeä, sillä monet kylän naisista ovat iässä, jolloin heidän on "puhdistauduttava". Se tarkoittaa seksuaaliset tunteet yhdynnässä poistavaa klitoriksen leikkaamista. Tapa on yleinen Afrikassa, erityisesti muslimialueilla, vaikka nykyaikainen islam sen tuomitseekin. Monet tytöt menehtyvät leikkauksessa, eivätkä itsemurhatkaan ole harvinaisia.
Colle (Fatoumata Coulibaly), vahvan miehen toinen vaimo neljästä, on kieltänyt leikkauksen tyttäreltään. Kuusi nuorta naista karkaa suunnitellusta rituaalista, neljä heistä hakee suojaa Collen luota. Tämä myöntää heille perinteen oikeuttamana "moolaadén", suojeluksen.
Collen merkitsemällä alueella naiset ovat suojassa. Sembene näyttää, kuinka afrikkalaisessa kylässä valtaa pitää periaatteessa miesten neuvosto, mutta päätöksiä tekevät myös naiset. Naisilla on oma mielensä ja heillä on myös keinot sen toteuttamiseksi. Mutta monet naiset ovat valmiita ajamaan tytöt leikkaukseen: miksi heidät pitäisi säästää tunnustetuista vaaroista huolimatta kohtalolta, jonka he ovat itse kokeneet. Pontimena on se, että ympärileikkaamattomat naiset eivät pääse naimisiin. Se vahvistaa traditiota. Mitä operaatiota vastustava äiti voi tässä tilanteessa tehdä?
Colle haluaisi naittaa tyttärensä Amsatoulle (Salimata Traore), joka palaa kylään menestyttyään liikemiehenä Pariisissa. Hän on moderni, koulutettu, kosmopoliitti, mutta kotiuduttuaan haluaa muiden tavoin ympärileikatun morsiamen. Myös monet muut perinteeseen ja rituaaleihin sidotut kylän merkkihahmot ottavat osaa tapahtumiin, jonka huumori suhtautuu terävästi miesten neuvoston keskusteluihin tilanteessa, jossa kaksi perinteen sanelemaa mahdollisuutta ovatkin keskenään ristiriidassa. Tilanne vain pahenee, kun Collen aviomies palaa matkoilta. Kun miehet päättävät toimia modernia vastaan, paikalle saapuu mies Pariisista.
– Roger Ebertin arvostelua mukaillen Jari Sedergren 18.4.2006
tiistaina, elokuuta 15, 2006
Laukaus tehtaalla
Elokuvan ruotsinkieliset nimet: Skottet på fabriken / Skottet i fabriken. Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1973. Tuotantoyhtiö: Jörn Donner Productions Oy. Tuotanto: Jörn Donner. Tuotantopäällikkö: Anssi Mänttäri. Ohjaus: Erkko Kivikoski. Apulaisohjaaja: Juho Gartz. Käsikirjoitus: Paavo Rintala, Erkko Kivikoski, Juho Gartz. Kuvaus: Esko Nevalainen. Äänitys: Jouko Lumme. Apulaisäänittäjä: Juhani Jotuni. Leikkaus: Juho Gartz. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Operatöörit: Vesa Hauhia, Kari Kekkonen. Kertoja: Matti Oravisto. Valokuvat ja valokuvasarjat: Kaj Holmberg, Juho Gartz. Tuotantosihteeri: Tuula Söderberg. Kuvaussihteeri: Jaana Leppo. Negatiivinleikkaus: Leena Palmu. Pääosissa: Urpo Poikolainen (metallimies Henriksson), Aarne Hakulinen(insinööri, varatoimitusjohtaja Tauno Pylvänäinen), Pentti Viljakainen (pääluottamusmies Ensio Vuori), Artturi Haikonen (metallimies Oskari Niemi), Erkki Helo (vuorineuvos Gustaf Ingman), Raimo Ahrenberg (insinööri Raimo Alakurtti), Esko Valonen ( insinööri, johtaja Nordberg), Arvo Hursti (vanha metallimies, Pauli Virtanen (toimitsija Kuitunen), Eino Ali-Kovero (metallimies),Ahti Setälä metallimies), Seija Mikkonen (Alakurtin vaimo), Jarmo Snäll (nuori metallimies), Pentti Pykälä-Aho (Tuomola), Seija Saarikuru (Airi Pylvänäinen), Jussi Myyrä (toimitsija Lauri Pohjola), Pentti Sipiläinen (konttoripäällikkö), Sulo Hesenius (Rotary-veli), Risto Juhani (kuvauslupaa kysyvä paikallisjohtaja), Nestori Huhtanen (Yhtyneet Metallit Oy:n pääjohtaja), Sirkka Pohtimo (rouva Välipekkala, Henrikssonin tytär), Jorma Saari (metallimies), Martti Hokkanen (metallimies), Leena Raunio (rouva Laanila, Pylvänäisen sihteeri), Mauno Harri (henkilö valokuvamontaasissa), Nina Hyvönen (henkilö valokuvamontaasissa, Anna-Leena Linnainmaa-Vikstedt henkilö valokuvamontaasissa),Hanna Mulari (henkilö valokuvamontaasissa), Pentti Pajukallio (tuotantomatemaatikko), Erik Brander, Leevi Linko, Heikki Nurmi, Veikko Pikkujämsä, Yrjö Saarnio (johtokunnan jäseniä), Marjo Väisänen (Marjo Pylvänäinen), Ilkka Valli (Ilkka Pylvänäinen), Aini Front (Niemen vaimo), Reijo Franck (laulaja), Kaj Holmberg (henkilö valokuvamontaasissa), Pentti Pitkäaho (Rissanen, mies lakkokokouksessa), Pauli Hartikainen, Markku Majaranta, Tauno Raateoja, Eero Tuomi (väkeä työväentalolla), Mirja Paavilainen (Tuomolan vaimo), Kalle Paavilainen (Kalle), Tuula Lahdelma (Tuula Tuomola), Tarja Heiskanen (Ingmanin sisäkkö). Helsingin ensiesitys: 2.3.1973 La Scala. Televisiolähetyksiä: 2.12. 1975 YLE TV1, 3.1. 1981 YLE TV2, 11.3. 1994 YLE TV1, 7.4.2000 YLE Tv2, 22.7.2003 Yle Teema. VET: A-221665 – K7 – 2274 m / 83 min
Fennada-Filmi oli suunnitellut Paavo Rintalan "Lakko"-romaanin filmatisointia jo vuonna 1956, mutta hanke ei toteutunut. Kyse oli lehtitietojen mukaan varsin laajasta spektaakkelista. Lakko-aihe ja Rintalan käsikirjoitus nousi uudelleen esille 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Nyt toiseksi käsikirjoittajaksi ja elokuvan toteuttajaksi valikoitui Erkko Kivikoski. Fennada anoi ja sai elokuvasäätiöltä käsikirjoitusapurahaa, mutta nähtyään käsikirjoitusversioita se vetäytyi hankkeesta vähin äänin. Ei ole varmaankaan liioittelua sanoa, että yhtiö säikähti teeman poliittista luonnetta. Rintalan ja Kivikosken lisäksi käsikirjoitusta työstämässä oli jo silloin elokuvan apulaisohjaaja ja leikkaaja Juho Gartz.
"Olin tehnyt siinä vaiheessa tätä elokuvaa varten noin vuoden verran työtä ja ykskaks ilmoitetaan, ettei tästä nyt oikein tule mitään ja tarjotaan jonkin tanskalaisen pornofilmin ohjausta minulle!", tuohtunut ohjaaja kertoi Sinikka Pitkon haastattelussa (VIP 3/1973). Jörn Donner kiinnostui kuitenkin hankkeista ja haki elokuvasäätiön apurahan siirtoa itselleen. Fennada onnistui kuitenkin keplottelemaan jo myönnetyt rahat toiseen hankkeeseensa, Veijo Meren "Tukikohdan" filmatisointiin. Kivikoski nosti asiasta melun, sillä kävi ilmi, ettei tuo hanke edennyt – vain rahat katosivat. Jörn Donner onnistui rahoittamaan elokuvan siirtämällä toisen hankkeensa varat Kivikosken käyttöön.
Tekijän vaikeudet jatkuivat, sillä elokuvalle ei löydetty helposti kuvauspaikkaa. Högfors Karkkilasta lupautui, mutta perui viime hetkessä. Tehtaan johto oli ajatellut, että poliittinen elokuva voisi kuumentaa heidän ja työväen välistä muutenkin arassa vaiheessa olevaa suhdetta.
Vaikeudet eivät päättyneet tähän. Elokuvan levitys ei ottanut onnistuakseen, ja ensi-iltakin pidettiin 24.2.1973 Hyvinkäällä, mistä kuvauksia oli suoritettu mm. VR:n konepajalla ja Tiikerinkallion kartano. Elokuvassa esiintyi myös monia hyvinkääläisiä. Helsingistä esitysteatterin löytäminen oli vaikeaa. La Scalasta tuottaja joutui maksamaan viikon esitysajaksi takuurahan, Suomi-Filmi löysi esitysteatteriksi yhden pienistä paikoistaan Kallion työväenkaupunginosasta. Näin poliittinen elokuva sai poliittisen vastaanoton.
Ohjaaja itse luonnehti elokuvaansa seuraavasti: "Tämä elokuva kuvaa työn ja pääoman välistä ristiriitaa. On pieni paikkakunta ja sillä yksi ainoa työnantaja – metallialan yritys. Tämä tehdas on vanha perheyhtiö, joka on kannattamattomana joutunut fuusioitumaan suurempaan yhtymään. Fuusion jälkeenkin ollaan kuitenkin saman probleeman edessä: millä saada tämä tehdas kannattavaksi. Toisin sanoen pääomalla on kysymys, millä saada pääoma pysymään tuottoisana. Yhtymä tulee siihen tulokseen, että tehdasta on pakko rationalisoida ja tässä yhteydessä pitää sanoa osa työntekijöistä irti. Näin tapahtuu: 42 työntekijää irtisanotaan. Ristiriita syntyy tässä tilanteessa. Ihmiseltä viedään hänen toimeentulomahdollisuutensa paikkakunnalla, johon hän on juurtunut. On rakennettu omakotitalot, lapset ovat koulussa, elämä raiteillaan. On täysin selvää, ettei tällaista tilannetta karvoineen niellä [– –]. Haluaisin korostaa sitä, että tämän elokuvan tarkoitus ei ole antaa oppituntia yhteiskunnan teorioista, vaan kuvata sellaista asiaa, joka on tärkeä meille jokaiselle palkastamme elantomme saavalle. Tämä elokuva on pyrkinyt lähentymään tavallista ihmistä ja niitä arkisia ympyröitä, mitä tällaisen ihmisen elämässä on."
Erkko Kivikoskella oli ollut idea lakkoaiheisesta elokuvasta. Se oli syntynyt käytännön tilanteessa, jossa hän edusti työntekijöitä lakkouhan aikaisissa neuvotteluissa. "Näissä neuvotteluissa koin miten tällainen tilanne vaikuttaa: kaikki henkilökohtaiset tuttavuudet puolin ja toisin hävisivät, jäljelle jää vain kylmät tosiasiat ja kireä pennilinja. Tunsin miten tärkeätä olisi kuvata työn ja pääoman välistä ristiriitaa, jonka olemassaoloa tuskin kukaan omilla aivoilla ajatteleva yksilö kieltää. Tämä ristiriita on kaikissa hyvinvointivaltioissa, joissa pyritään yhä suurempaan tehokkuuteen koneellistamisella ja rationalisoinnilla siten, että mahdollisimman pienellä työvoimalla pitää saada mahdollisimman suuri tulos."
Kivikoski oli opiskellut syksystä 1971 asti tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, jota tuolloin usein nimitettiin "punaiseksi yliopistoksi" erityisesti tiedotusopin laitoksen vuoksi. Nämä opinnot olivat vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. "Olen tähän ratkaisuun tyytyväinen ja aivan vakuuttunut siitä, että opiskelu aikuisenakin on hurjan hedelmällistä. Näin saa ikään kuin uuden kosketuksen asioihin ja tuntee itsensä paljon läheisemmäksi yhteiskuntaan."
Aiemmissa elokuvissaan Kivikoski oli pannut paljon huomiota elokuvan estetiikkaan, siihen "miten tuoreesti ja rytmikkäästi osaa ilmaista. Siihen että musiikki on kivasti mukana", kuten hän haastattelussaan sanoi. "Nyt on aika toinen. Tällä hetkellä koen elokuvan tekijän vastuuksi kertoa asioista, jotka liittyvät ihmisen jokapäiväiseen elämään. Ja kertoa niin, että sanomaa olisi mukava seurata, että sanomani antaisi jotakin sisältöä, jotakin ainesosasia jokaisen katsojan ajatteluun. Elokuvantekijän pitää tuntea vastuusta siitä, millaisia elokuvia hän maailmaan levittää. Ja omalta osaltani ovat vieraita sellaiset filmit, jotka toimivat tiedon tukahduttajina ja pakoteinä todellisuudessa."
Elokuvan arvostelut olivat saaneet mausteensa nekin poliittisista tulkinnoista: vaikeudet jatkuivat arvosteluissa. "Elokuvalta puuttuu nyansseja, tekniikkaa ja dramatisointia. Se on kaupallisen ohjelmiston kriteereillä huono elokuva", tulkitsi Teppo Kulmala Aviisissa (9.3.1973) Aamulehden murskakritiikkiä. Kulmalan oma äärivasemmistolainen tulkinta oli ajalle ominainen: "Laukaus tehtaalla on nykymuotoisen filmiteollisuuden puristuksista ammutti kuti, joka oikein nähtynä lyö kaupallisen elokuvan lampaansyöjät irvikuvaksi. Onhan aivan tolkutonta ajatella, että elokuvaa joka on luotu laajoille kansanjoukoille, työläisille ja vähävaraisille, esitetään eliittikoukeroisten arvostelijoiden riepoteltavaksi ja tarjotaan jäännökset muutamille halukkaille viiden ja puolen markan pääsylippuhinnoin."
Fennada vastasi kritiikkiin sanomalla, ettei se hyväksynyt elokuvaa, koska arvioi sen mahdollisuudet kaupallisesti huonoksi. "Ennakkoarvio osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä tätä kirjoitettaessa elokuvaa on esitetty neljä päivää ja kaikkien sitä esittäneiden teattereiden tulokset ovat pohjanoteerauksia."
Kun elokuva esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran joulukuun alussa 1975, se sai yli 2 miljoonaa katsojaa. Sellaisesta katsojamäärästä voi nykyään vain haaveksia huokaillen.
– Jari Sedergren 15.2.2006
Fennada-Filmi oli suunnitellut Paavo Rintalan "Lakko"-romaanin filmatisointia jo vuonna 1956, mutta hanke ei toteutunut. Kyse oli lehtitietojen mukaan varsin laajasta spektaakkelista. Lakko-aihe ja Rintalan käsikirjoitus nousi uudelleen esille 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Nyt toiseksi käsikirjoittajaksi ja elokuvan toteuttajaksi valikoitui Erkko Kivikoski. Fennada anoi ja sai elokuvasäätiöltä käsikirjoitusapurahaa, mutta nähtyään käsikirjoitusversioita se vetäytyi hankkeesta vähin äänin. Ei ole varmaankaan liioittelua sanoa, että yhtiö säikähti teeman poliittista luonnetta. Rintalan ja Kivikosken lisäksi käsikirjoitusta työstämässä oli jo silloin elokuvan apulaisohjaaja ja leikkaaja Juho Gartz.
"Olin tehnyt siinä vaiheessa tätä elokuvaa varten noin vuoden verran työtä ja ykskaks ilmoitetaan, ettei tästä nyt oikein tule mitään ja tarjotaan jonkin tanskalaisen pornofilmin ohjausta minulle!", tuohtunut ohjaaja kertoi Sinikka Pitkon haastattelussa (VIP 3/1973). Jörn Donner kiinnostui kuitenkin hankkeista ja haki elokuvasäätiön apurahan siirtoa itselleen. Fennada onnistui kuitenkin keplottelemaan jo myönnetyt rahat toiseen hankkeeseensa, Veijo Meren "Tukikohdan" filmatisointiin. Kivikoski nosti asiasta melun, sillä kävi ilmi, ettei tuo hanke edennyt – vain rahat katosivat. Jörn Donner onnistui rahoittamaan elokuvan siirtämällä toisen hankkeensa varat Kivikosken käyttöön.
Tekijän vaikeudet jatkuivat, sillä elokuvalle ei löydetty helposti kuvauspaikkaa. Högfors Karkkilasta lupautui, mutta perui viime hetkessä. Tehtaan johto oli ajatellut, että poliittinen elokuva voisi kuumentaa heidän ja työväen välistä muutenkin arassa vaiheessa olevaa suhdetta.
Vaikeudet eivät päättyneet tähän. Elokuvan levitys ei ottanut onnistuakseen, ja ensi-iltakin pidettiin 24.2.1973 Hyvinkäällä, mistä kuvauksia oli suoritettu mm. VR:n konepajalla ja Tiikerinkallion kartano. Elokuvassa esiintyi myös monia hyvinkääläisiä. Helsingistä esitysteatterin löytäminen oli vaikeaa. La Scalasta tuottaja joutui maksamaan viikon esitysajaksi takuurahan, Suomi-Filmi löysi esitysteatteriksi yhden pienistä paikoistaan Kallion työväenkaupunginosasta. Näin poliittinen elokuva sai poliittisen vastaanoton.
Ohjaaja itse luonnehti elokuvaansa seuraavasti: "Tämä elokuva kuvaa työn ja pääoman välistä ristiriitaa. On pieni paikkakunta ja sillä yksi ainoa työnantaja – metallialan yritys. Tämä tehdas on vanha perheyhtiö, joka on kannattamattomana joutunut fuusioitumaan suurempaan yhtymään. Fuusion jälkeenkin ollaan kuitenkin saman probleeman edessä: millä saada tämä tehdas kannattavaksi. Toisin sanoen pääomalla on kysymys, millä saada pääoma pysymään tuottoisana. Yhtymä tulee siihen tulokseen, että tehdasta on pakko rationalisoida ja tässä yhteydessä pitää sanoa osa työntekijöistä irti. Näin tapahtuu: 42 työntekijää irtisanotaan. Ristiriita syntyy tässä tilanteessa. Ihmiseltä viedään hänen toimeentulomahdollisuutensa paikkakunnalla, johon hän on juurtunut. On rakennettu omakotitalot, lapset ovat koulussa, elämä raiteillaan. On täysin selvää, ettei tällaista tilannetta karvoineen niellä [– –]. Haluaisin korostaa sitä, että tämän elokuvan tarkoitus ei ole antaa oppituntia yhteiskunnan teorioista, vaan kuvata sellaista asiaa, joka on tärkeä meille jokaiselle palkastamme elantomme saavalle. Tämä elokuva on pyrkinyt lähentymään tavallista ihmistä ja niitä arkisia ympyröitä, mitä tällaisen ihmisen elämässä on."
Erkko Kivikoskella oli ollut idea lakkoaiheisesta elokuvasta. Se oli syntynyt käytännön tilanteessa, jossa hän edusti työntekijöitä lakkouhan aikaisissa neuvotteluissa. "Näissä neuvotteluissa koin miten tällainen tilanne vaikuttaa: kaikki henkilökohtaiset tuttavuudet puolin ja toisin hävisivät, jäljelle jää vain kylmät tosiasiat ja kireä pennilinja. Tunsin miten tärkeätä olisi kuvata työn ja pääoman välistä ristiriitaa, jonka olemassaoloa tuskin kukaan omilla aivoilla ajatteleva yksilö kieltää. Tämä ristiriita on kaikissa hyvinvointivaltioissa, joissa pyritään yhä suurempaan tehokkuuteen koneellistamisella ja rationalisoinnilla siten, että mahdollisimman pienellä työvoimalla pitää saada mahdollisimman suuri tulos."
Kivikoski oli opiskellut syksystä 1971 asti tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, jota tuolloin usein nimitettiin "punaiseksi yliopistoksi" erityisesti tiedotusopin laitoksen vuoksi. Nämä opinnot olivat vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. "Olen tähän ratkaisuun tyytyväinen ja aivan vakuuttunut siitä, että opiskelu aikuisenakin on hurjan hedelmällistä. Näin saa ikään kuin uuden kosketuksen asioihin ja tuntee itsensä paljon läheisemmäksi yhteiskuntaan."
Aiemmissa elokuvissaan Kivikoski oli pannut paljon huomiota elokuvan estetiikkaan, siihen "miten tuoreesti ja rytmikkäästi osaa ilmaista. Siihen että musiikki on kivasti mukana", kuten hän haastattelussaan sanoi. "Nyt on aika toinen. Tällä hetkellä koen elokuvan tekijän vastuuksi kertoa asioista, jotka liittyvät ihmisen jokapäiväiseen elämään. Ja kertoa niin, että sanomaa olisi mukava seurata, että sanomani antaisi jotakin sisältöä, jotakin ainesosasia jokaisen katsojan ajatteluun. Elokuvantekijän pitää tuntea vastuusta siitä, millaisia elokuvia hän maailmaan levittää. Ja omalta osaltani ovat vieraita sellaiset filmit, jotka toimivat tiedon tukahduttajina ja pakoteinä todellisuudessa."
Elokuvan arvostelut olivat saaneet mausteensa nekin poliittisista tulkinnoista: vaikeudet jatkuivat arvosteluissa. "Elokuvalta puuttuu nyansseja, tekniikkaa ja dramatisointia. Se on kaupallisen ohjelmiston kriteereillä huono elokuva", tulkitsi Teppo Kulmala Aviisissa (9.3.1973) Aamulehden murskakritiikkiä. Kulmalan oma äärivasemmistolainen tulkinta oli ajalle ominainen: "Laukaus tehtaalla on nykymuotoisen filmiteollisuuden puristuksista ammutti kuti, joka oikein nähtynä lyö kaupallisen elokuvan lampaansyöjät irvikuvaksi. Onhan aivan tolkutonta ajatella, että elokuvaa joka on luotu laajoille kansanjoukoille, työläisille ja vähävaraisille, esitetään eliittikoukeroisten arvostelijoiden riepoteltavaksi ja tarjotaan jäännökset muutamille halukkaille viiden ja puolen markan pääsylippuhinnoin."
Fennada vastasi kritiikkiin sanomalla, ettei se hyväksynyt elokuvaa, koska arvioi sen mahdollisuudet kaupallisesti huonoksi. "Ennakkoarvio osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä tätä kirjoitettaessa elokuvaa on esitetty neljä päivää ja kaikkien sitä esittäneiden teattereiden tulokset ovat pohjanoteerauksia."
Kun elokuva esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran joulukuun alussa 1975, se sai yli 2 miljoonaa katsojaa. Sellaisesta katsojamäärästä voi nykyään vain haaveksia huokaillen.
– Jari Sedergren 15.2.2006
perjantaina, kesäkuuta 02, 2006
Maunu Kurkvaaran elokuvia
Tässä nippu kirjoittamiani esitteitä Maunu Kurkvaaran elokuvista:
Autotytöt
Bilbrudarna
Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Maunu Kurkvaara. Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo ja Maunu Kurkvaara. Musiikki: Herbert Katz. Ääni: Tuomo Kattilakoski. Kuvausassistentit: Heikki Ritavuori. Kamera-assistentti: Raimo Lehto. Kuvaussihteeri: Sinikka Kurkvaara. Pääosissa: Sinikka Hannula (Kati), Ritva Vepsä (Ritva), Vuokko Docktare (Leena), Helge Herala (pakettiauton kuljettaja), Maija Karhi (nainen Hangossa), Leo Jokela (autokauppias), Sakari Jurkka (Olli, autokauppias), Antti Litja (Enska), Ville–Veikko Salminen (purjehtija), Heimo Lepistö (rekkakuski), Toivo Mäkelä (purjehtija), Yrjö Tähtelä (rekkakuski), Kullervo Kalske (liikkuvan poliisin konstaapeli), Seppo Kolehmainen (apumies), Kauko Kokkonen (rekkakuski), Risto Mäkelä (rekkakuski). Helsingin ensiesitys: 7.10.1960 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 8.2.1968 YLE TV2, 17.6.1976 MTV2 – VET 10245 – K15 – 2200 m / 80 min. Tarkastamon leikkaus 1,5 m.
Maunu Kurkvaara oli tehnyt kiitolinjakuljettajien työstä kertovan lyhytelokuvan He ajavat öisin vuonna 1956. Se ei häntä tyydyttänyt ja hän tuhosi elokuvan. Aihepiiri jäi elämään ja neljä vuotta myöhemmin syntyi kokoillan elokuva Autotytöt.
Rekka- ja kuorma-autoilijoiden mukana Suomea kiertävät autotytöt olivat tuolloin ajankohtainen, yhdeksi sosiaaliseksi ongelmaksi tunnustettu kysymys. Käsikirjoituksen tekijäksi Kurkvaara pyysi mainostoimittaja Erkki Koivusalon, joka oli kunnostautunut radiokuunnelmien tekijänä ja työskennellyt käsikirjoittajana Hannu Lemisen (Morsiusseppele, 1954) ja Toivo Särkän (Kovaa peliä Pohjolassa, 1959) kanssa. Kurkvaaran osuutta Autotytöissä on varsinkin elokuvan alkujakso, jossa Kati (Sinikka Hannula) ja rekkakuski (Yrjö Tähtelä) tapaavat Jätkäsaaren satamassa Helsingissä. Hannula oli ollut mukana jo parissa Kurkvaaran elokuvassa, Ritva Vepsälle rooli oli ensimmäinen kuten myös Vuokko Docktarelle, joka esiinnyttyään Aarne Tarkaksen elokuvassa Minkkiturkki (1961) siirtyi kampaamonomistajaksi alalla hyvin tunnetulla nimellä Vuokko Mattila.
Docktare oli tavannut Kurkvaaran ollessaan tuntemansa pojan kanssa autolla liikkeellä Helsingissä. "Pysäköitiin kahvila Ursulan kohdalle ja mentiin juomaan kahvia ulkoilmaravintolan rantaan. Hetken kuluttua pöytäämme tuli herrasmies, joka sanoi nähneensä minut heti autosta laskeutuessani ja kysyi tulisinko elokuvaan Autotytöt. No taas minulla alkoi järki raksuttaa, että ei saa tuntemattomien herrojen pyyntöhin suostua. Ajattelin minä niinkin, että jaahas, vai tällaisia nämä Helsingin herrat ovat, heti kalastelemassa nuoria tyttöjä." Seuralainen kuitenkin valisti, että Kurkvaara on tunnettu elokuvaohjaaja, minkä jälkeen Docktare soitti ohjaajalle, pääsi koekuvaukseen ja "niin minusta leivottiin 'filmitähti' yhdessä hetkessä." Lopulta hän kuitenkin valitsi elokuvaesiintymisien sijaan "turvallisen ammatin". (Aikki Perttola-Flinckin haastattelemana, Katso14.6.1976)
Elokuvan sensaatiomainen aihe sai elokuvatarkastamon varuilleen. Se antoi elokuvalle rangaistusveron (10 %) vaikka lyhensi sitä 1,5 metriä (äänestyspäätöksellä 3–3) kohdassa, jossa elokuvan alussa esitellyistä laittomista palveluista tarjotaan rahaa. Elokuvalautakunta pysytti päätöksen, vain Matti Kurjensaari kannatti verovapautta.
Autotytöt jakoi kriitikkojen mieliä. Ohjaajan eteenpäinmeno tunnustettiin, kamerakulmista pidettiin ja ajoittainen replikoinnin korvaaminen kuvailmaisulla tyydytti. Itse replikointi ja kielen muoto taas herättivät krittisiä tunnelmia. Herbert Katzin musiikkia pidettiin hieman vanhahtavana ranskalaisena muotijuttuna, mutta taitavasti tehtynä.
– Jari Sedergren 10.5.2006
Patarouva
Spaderdam
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Kurkavaara-Filmi Oy. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja ja leikkaaja: Maunu Kurkvaara. Käsikirjoitus: Oiva Paloheimon romaaniin "Patarouva" (1956). Kuvaajan apulainen: Raimo Lehto. Kuvausassistentti: Simo Rista. Valokuvat: Simo Rista. Lavastus: Olavi Hänninen. Kuvaussihteeri: Sinikka Hannula. Musiikki: Leonid Bashmakov. Pääosissa: Pehr–Olof Sirén (tuomari Kaius Kannisto), Elina Salo (Kastehelmi Seppälä, patarouva), Leni Katajakoski (Eeva, herttarouva), Sinikka Hannula (Pai Tiensuu, ruururouva), Liana Leskinen (Katriina, ristirouva), Santeri Karilo (Julius Kannisto), Hannes Häyrinen (diplomi–insinööri Riipinen), Henny Waljus (siivoja Juhanta Nuutila), Kaija Siikala (Anna Nuutila), Sakari Jurkka (maisteri Paavo Autio), Tauno Majuri (majuri), Tuija Halonen (rva Aalto), Gunvor Sandkvist (Anneli Berg), Kerrtu Hämeranta (Kastehelmen äiti), Jaakko Pakkasvirta (tallimestari), Bengt Pihlström (mies hotellin parveketerassilla). Helsingin ensiesitys: 9.10.1959 Capitol, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 11.1.1968 ja 5.8.1976 YLE MTV2 – teatteri- ja tv-oikeudet: MTV Oy – VET 8927 – K15 – 2640 m / 96 min
Kurkvaaran kolmas pitkä elokuva Tirlittan (1958) perustui Oiva Paloheimon palkittuun satukirjaan. Sama kirjailija innosti ohjaajaa seuraavaankin elokuvaan, Patarouvaan, joka perustui Paloheimon samannimiseen romaaniin vuodelta 1956. Sekä romaani että elokuva keskittyy keski–ikäisen, melkein valmiin juristin neljään naissuhteeseen, elokuva ilman suoranaista yhtenäistä, kestoa läpäisevää juonta. Elokuva avautuu korttipakasta ja sen neljästä kuningattaresta: nuoren miehen valinta on päällimmäiseksi jäävä patarouva (Elina Salo), vaikuttavin neljästä naisesta.
Kurkvaaraan tapaa tehdä omaleimaisesti itse "kaikki" elokuvissaan kiinnitti huomiota jo aikalaisarvosteluissa, ja monet tunnustivat myöhemminkin, että Patarouva ei ole "lainkaan valmistumisajankohtansa huonoimpia kotimaisia elokuvia. Monessa mielessä Kurkvaara oli sentään useita kollegoitaan melkoisesti edellä". (Heikki Kataja, IS 5.8.1976).
Mutta aikalaisarvostelijat muistuttivat myös Kurkvaaran tavasta jättää elokuvasta toiseen henkilöohjaus vähälle ja laskelmoida tietyillä myyvillä teemoilla. Sama kritiikki löytyy myöhemmistä, televisioesitysten yhteydessä kirjoitetuista arvioista: "Loppujen lopuksi Kurkvaaran teoksista heijastuu puritanistinen sävy, kuten Hollywoodin 20–luvun spektaakkeleissa, joissa viisi kelaa rällästettiin ja kuudennessä ripittäydyttiin tai saatiin synnin palkka", purki mieltänsä Tarmo Malmberg Uudessa Suomessa (11.1.1968). Sen verran maailma on muuttunut, että nykyisin tämä ei ole ongelma.
Elokuva seuraa varsin tarkoin Paloheimon romaanin juonta, vaikka Katajan mukaan ohjaaja on "niin käsikirjoituksen tekijänä kuin ohjaajana lähes kokonaan sivuuttanut romaanin sisäiset liikahdukset, sen olennaisimman viestinnän. Päähenkilö ja hänen lukemattomat naisensa jäävät elokuvan katsojille vain eräänlaisiksi eriskummallisuuksiksi, tyypeiksi, jotka käyttäytyvät käsittämättömästi ja perustelemattomasti." Kirjan lukeneet saivat kriitikon mielestä elokuvasta enemmän irti.
Yhtäläisyys romaanin ja elokuvan välillä on huomattava. Henkilöiden nimet ovat samat kuin romaanissa, kuten myös repliikit pilkkuineen ja pisteineen, eikä rakennekaan kehyksineen ja takaumineen ole muuttunut. Käytännössä näyttää siltä, että romaani on toiminut käsikirjoituksena: sen voi nähdä ongelmaksi, kuten arvostelijat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, mutta toisaalta voi ajatella, että näin romaanin mystiikka, kohtalonomaisuus ja filosofia vain korostuvat.
Elokuvan pääosan esittäjälle Pehr–Olof Sirénille Patarouva oli ensimmäinen suuri päärooli. Ristirouvana esiintynyt Liana Leskinen, sittemmin tunnettu nimellä Liana Kaarina, oli Helsingin Nuorisoteatterin kasvatteja kuten ruuturouva Sinikka Hannula, joka pian tämän elokuvan jälkeen ryhtyi rouva Maunu Kurkvaaraksi. Santeri Karilo isän roolissa esiintyi viimeisen kerran valkokankaalla ja hän kuoli syyskuussa 1959, kuukauden ennen elokuvan ensi–iltaa.
– Jari Sedergren 4.5.2006
Tänään olet täällä
I dag är du här
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen: Margareta Klubb. Musiikki: Usko Meriläinen, José Escudero. Äänitys: Tuomo Kattilakoski, Maunu Kurkvaara (assistentti), Heikki Ritavuori, Vivi-Ann Sjögren de Serrano (tulkki - nimellä Vivian Sjögren), Leander Fornas (tulkki). Pääosissa: Margareta Sjödin (Lena), Kari Franck (Kari), Sinikka Hannula (Sole), Kyllikki Forssell (Nitta, taiteilija), Heikki Ritavuori ("Heka", "Hessu"), Veijo Pasanen (Kalevi), Ritva Vainio (Ritva), Pirkko Mannola (Gunilla), Ernesto Ehrenfeld (Ernesto), Hans Laabs (saksalainen taidemaalari), José Escudero (José, kitaransoittaja), Kristiina Halkola (tyttö Ibizalla), Pirkko Patanen (Ritvan kanssa Lapissa vaeltava tyttö), Ermina Escudero (Josén vaimo), Alma Escalera Delestal (nainen lakanapyykin kanssa), Ma-Luisa De Cordoba (hattukauppias), Aulikki Ritavuori (lastenhoitaja Ibizalla), Vivi-Ann Sjögren (saksalainen nainen), Tuula Herranen (matkatoimistovirkailija), Johanna Kurkvaara (Johanna, Solen tytär), Leija Kurkvaara (Leija, Solen tytär). Helsingin ensiesitys: 30.9.1966 Axa, Gloria, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 29.10.1977 YLE MTV2 – VET 74630 – K15 – 2610 m / 93 min
Maunu Kurkvaara palasi kolmen mustavalkoisen elokuvan jälkeen värin pariin elokuvassaan, joka oli hänen neljästoista ohjaustyönsä. Elokuva kuvattiin suurimmaksi osaksi ulkomailla: Espanjan Ibizalla, Marokossa, Etelä-Ranskassa ja Ruotsissa. Suomesta muistuttivat ruska-aika Lapissa ja etelän lämmön ja värikirjon vastapainona talvinen Helsinki. Elokuvan yhtä pääosaa näyttelee ruotsalainen Margareta Sjödin, joka oli aiemmin esiintynyt vain pienessä osassa Hans Abrahamsonin elokuvassa Ormen (Käärme, 1966). Ensikertalaisia olivat myös yhden miespääosan esittäjä Kari Franck ja ohjaajan kanssa pitkään muuten työskennellyt Heikki Ritavuori.
Elokuva lähtee liikkeelle Ibizalla, jossa taiteilija Nitta – yhtä aikaa sosiaalinen ja sulkeutunut hahmo – kokoaa ympärilleen juhliin saarelle syystä tai toisesta rantautuneita. He ovat näennäisesti ja periaatteellisesti mukavaa ja kiireetöntä elämää eläviä pohjoiseurooppalaisia, joiden arkipäivän täyttää hemingwaylainen tapahtumattomuus ja sartrelainen olemisen ja ei-olemisen tila. Jokaisella eksistentiaalisella olennolla on tietysti omat pienemmät tai suuremmat murheensa, joita Kurkvaara draamaa näennäiseen tapahtumattomuuteen luodakseen sirottelee henkilökuvien taustalle tavalla, joka aikalaisarvostelijoilta – kuten tavataan sanoa – meni totaalisesti ohi.
Juhlissa ovat mukana lapsiensa kanssa elävä Sole vaikuttaa olevan pitkästynyt odottamaan liikemies-aviomiestään Suomesta. Nittan poikaystävä Heka, rikas perijä, on kutsunut juhliin mukaan suomalaisen Ritvan ja ruotsalaisen Lenan. Edellinen on tuttu Lapin-matkalta, jota pitkä paljasta pintaa esittävä kohtaus takaumana kertaa, jälkimmäinen Ritvan Ranskassa liftausreissulla tapaama. Helpon elämän sävyttämä asetelma murenee kertaiskusta, kun juhlat osoittautuvat lähtöjuhliksi: Hekan on palattava isänsä käskystä Suomeen perintönsä menettämisen uhalla. Muutoksia on edessä myös Solella, jonka elämä saa uuden käänteen pian juhlien jälkeen – hänenkin on palattava Suomeen. Sattumat ja välttämättömyydet ylittävät ihmisten oman tahdon, rajat ja valinnat, ja ne horjuttavat ulkopuolelta stabiiliksi jähmettynyttä maailmaa, jonka lähes kaikki olettavat intuitiivisesti jatkuvan ikuisuuksiin. Hekaa lukuunottamatta kaikilla saarelaisilla oli "tekemistä". Usko Meriläisen moderni musiikkikudos demonstroi muutoksen tunnelmia taiturimaisesti. Musiikki jakaa muutenkin elokuvan osia. Kitaristi José Escudero soittaa ensijakson päätteeksi pitkän traditionaaliseen kansanmusiikkiin perustuvan kitarasovituksensa elokuvassa, jonka taustalta kuuluu aika ajoin myös kiintoisia, nimettömäksi jääviä kansanomaisia lauluesityksiä.
Toinen jakso esittelee Karin, itseään etsivän nuoren miehen. Hänen vakituiseksi seuralaisekseen pyrkii jo tavattu Lena. Ruotsalaistyttö viihtyy Karin seurassa paremmin kuin askeettinen ja itseään vähättelevä mies itsensä. Fyysinen torjunta saa viehättäväksi itsensä tietävän tytön aluksi tiedustelemaan, pitääkö tämä enemmän pojista kuin tytöistä: teema oli elokuvan ilmestymisen aikoihin Suomessa lähes tabu. Kieltävän vastauksen saatuaan Lena houkuttelee miehen sänkyyn, mikä ei perusyrmyä, kuolemalla mielessään leikittelevää miestä lohduta. Kysymys on tietysti erilaisten ihmisten ihmissuhteen mahdollisuudesta, tarkemmin eri suuntiin vievistä elämänmalleista. Mutta Lenan seksistä viehkon ruumiiin esittely toistuu niin usein, että kyse ei ole vain ihmissuhteiden filosofiasta: mukaan on saatu eksploiteerattua jopa strippaus, jonka jälkeinen rakastelu muistuttaa tosin lähinnä pohjanmaalaisittain nyhjäävää mattopainia.
Ibizan kuulu vuosisatoja nähnyt linnoitus ja Usko Meriläisen uusi musiikki johdattelevat elokuvan kolmanteen osaan. Kari ja Nitta selvittelevät lähipiirinsä maailmaa, joka on muutoksen kohteena, jatkuvuudellisen olemisen problematisoitumisen jälkeen sen vastakohtien, pakenemisen ja lähtöjen sävyttämää. Kari ei halua "tottua", mikä puolestaan on Nittan toiveratkaisu, jota hänelle ei kuitenkaan elämässä sallita. Kari aikoo paeta Marokkoon välittämättä Lenan tunteista, mutta sinnikkyydellä ja sattumalla on sijansa – ainakin tilapäisesti onnellisemmassa? – vaihtoehdossa. Kari on täysin tietämättä parisuhteen tilapäistä luonnetta horjuttavasta tosiseikastosta, mitä Hekakin käy kotiin palanneen Lenan luona Tukholmassa päivittelemässä. Talvisten tapahtumien keskelle sijoitettu pitkä takauma Marokkoon selvittelee Karin ja Lenan suhteen taitekohtaa ja alasajoa: pariskunnasta toinen osaa tehdä molempia koskevia ratkaisuja, vaikka niiden ehdot ja taustat ovatkin rationaalisen sijaan mielen harmaalla alueella, joka tuottaa tavallisesti vain ratkaisemattomuutta, mahdottoman maailmaa. Oleellista on puhumattomuus: näin takaumasta tulee muisto, joka jättää visuaalisen, symbolisen jäljen. Se ei selitä. Tälläkin kertaa Kurkvaaran takaumatekniikka muistuttaa mykkäelokuvaa: ajatuksiinsa pysähtyneen ihmisen muisti visualisoituu valkokankaalle tavalla, joka helposti ravistelee mutta myös ärsyttää elokuvan moderniin narratiivisuuteen ja sen elokuvallisiin keinoihin tottunutta katsojaa.
Solen paluu talviseen Suomeen jää väläykseksi, joka uudistaa takauman johdattelemana alun teemat. Pitkästyminen ja odotus saavat rinnalleen vakavampia teemoja – Ibiza olikin vain pakopaikka. Takauman sijoituspaikka sotii sekin elokuvassa paljon käytetyn aristotelisen kerrontatekniikan lakeja vastaan: sen paikka olisi tämän säännöstön mukaisesti ollut elokuvan lopussa. Kurkvaaran monet kerronnalliset keinot perustuvat enemmän (katsojan) tulkinnan ja assosiaatioiden mahdollisuuteen kuin elokuvan ilmiasuun. Tätä aikalaisarvostelijoiden näyttää olleen mahdoton tajuta.
Elokuvan julkistaminen sai dramatiikkaa, kun ohjaaja ilmoitti reilun viikon ennen Helsingin ensi-iltaa lopettavansa elokuvien tekemisen ainakin kotimaassa. "Olen valmistanut elokuvia 13 vuotta ja kulutttanut taloudelliset mahdollisuuteni loppuun tänä aikana uskoen, että valtiovalta joskus heräisi huomaamaan suomalaisen elokuvan. Uskoni ei enää riitä, näissä oloissa on toivotonta jatkaa." Taloudellisia paineita elokuvasta ei ollut ratkomaan, sillä lopussa tilit osoittivat 95 000 markan tappiota. Valtionpalkintoa ei tullut, eikä elokuvan yleisömenestys ollut lähelläkään vuoden keskitasoa. Uhkauksistaan huolimatta Kurkvaara jatkoi elokuvantekoa Suomessa: lyhytfilmihankkeen jälkeen seuraava pitkä näytelmäelokuva Rottasota tuli markkinoille huhtikuussa 1968 ja sitä seuraava Miljoonaliiga ilmestyi valkokankaille jo saman vuoden marraskuussa.
– Jari Sedergren 4.7.2006
Miljoonaliiga
Miljonligan / The Big League
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-FIlmi Oy. Tuottaja, ohjaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Kurkvaaran assistentit: Paavo Jaatinen, Heikki Ritavuori. Käsikirjoitus: Maunu Kurkvaara, Jarkko Virta (= Jaakko Pakkasvirta). Kuvaus: Maunu Kurkvaara. Paavo Jaatinen (kamera-assistentti, valokuvat). Sisustukset: Mobilia. Musiikki: Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski / Finnvox. Apulaisäänittäjä: Pekka Lehto. Pääosissa: Pertti Melasniemi (Reiska), Tarja Markus (Lea, somistusharjoittelija), Pertti Palo (johtaja Lehto, "pomo"), Yrjö Tähtelä (Jussi, tupakkakaupan omistaja), Pehr-Olof Siren (Kalle), Paavo Hukkinen (Leksa, liigan jäsen), Kalevi Kahra (spurgu), Aimo Tepponen (liigan jäsen, pakettiauton kuljettaja Norrtäljessä), Ritva Vepsä (Ritva, pomon ystävätär), Sointu Angervo (Sointu, pomon ystävätär), Toivo Reinikka (liigan jäsen), Martti Tchsokkinen (Topi), Paul Budsko (pirtun salakuljettaja), Tuukka Soitso (saksalainen myyjä), Sirkka-Liisa Virta (Villu, Lean kämppäkaveri), Jarkko Rantanen (1. kaveri), Tuula Randelin ("Kultsu", pomon laivalta iskemä tyttö – ääni Sinikka Hannulan jälkiäänittämä), Heikki Ritavuori (Hessu), Kristiina Kankaanpää (Kristiina, "Kisse", somistusharjoittelija), Margareta Sjödin (Margareta, ruotsalainen etappityttö), Allan Wallenius (työhönottaja), Maunu Kurkvaara (mies Margaretan seurassa), Heikki Tavela (Mr X), L. Laukkanen (pakettiauton kuljettaja). Helsingin ensiesitys: 15.11.1968 Adams, Maxim, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 2.2.1974 MTV1, 17.7.1980 MTV2 – VET 20148 – K15 – 2590 m / 95 min
Kuten Autotytöt (1960), Raportti eli Balladi laivatytöistä (1964), Kielletty kirja (1965) ja Rottasota (1968) myös Miljoonaliiga perustui ajankohtaiseen aiheeseen, Suomesta johdetun pohjoismaisen rikollisliigan paljastumiseen. Maunu Kurkvaara ja Jaakko Pakkasvirta (salanimellä Jarkko Virta) haastattelivat käsikirjoituksensa taustaksi Jaakko Haimiota, todellisen rikollisliigan suomalaista johtajaa.
Elokuvan dynaamisissa alkukuvissa työtä hakeva Reiska törmää Helsingissä vanhaan koulutoveriinsa Leaan, iskelmätähden uraa tavoittelevaan somistusharjoittelijaan. Kurkvaaran mustavalkoisen kameran tallentamat arkisen kesä-Helsingin näkymät vaihtuvat pian treffeihin twistaavalla Linnanmäellä. Illan päätteeksi rahaton Reiska viettää monien muiden asunnottomien tavoin yönsä veneessä, sillä nuoren naisen vuokra-asuntoon nuorella kavaljeerilla ei ole asiaa 1960-luvun Suomessa. Aamulla alkoholisoitunut kohtalotoveri opastaa Reiskan satamaan hakemaan ahtaajan töitä. Kurkvaara tallentaa aamuhuudon tunnelmat suurpiirteisesti mutta silti dokumentaarisella tarkkuudella.
Päähenkilön tie vie kuitenkin ehellisen työn satamasta rikollisten maailmaan. Reiska tapaa satamassa sattumoisin miehen, jonka palkkaamana hän suorittaa kokeeksi pari kuriiritehtävää – Henrik Otto Donnerin reippaan jazzin säestämänä. Pian Reiska tapaa rikollistoimintaa Helsingissä organisoivan Kallen, joka määrää hänet salakuljetuskeikalle Ruotsiin.
Reiskan tehtävissään osoittama äly tekee vaikutuksen rikollisliigaa johtavaan "pomoon", jonka seurassa seikkailut jatkuvat Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Vasta Norrtäljessä sisyfosmaisesti ahkeroivan rikollisen kivi vierii takaisin lähtökohtaansa. Reiska kohtaa pelkuruutensa – siis sittenkin antisankari – mutta vierivä kivi ei sammaloidu. Kotimaassa uutta virtaa tarjoaa Lea, mutta tämänkin mahdollisuuden vieminen loppuun saakka on ongelmallista: pomo iskee silmänsä ystävättäreen, kun rosvo raataa työssä…
Esittelyjakson taitavasti etenevä realismi – jota mm. Kansan Uutisten Martti Savo kiitteli – vaihtuu nopeasti yksiulotteisempaan seikkailutarinaan – sen action-kuvaus ja Kurkvaaran kamera muutenkin sai kiitosta Uuden Suomen Heikki Eteläpäältä. Monille aikalaiskriitikoille näyttelijätyöstä riitti kyllä jaettavaksi moitteitakin: erinäiset rikollishahmot ovat kieltämättä kliseisiä ja turhan karrikoituja. Kurkvaaran ohjauksille ominaiset yleisönhoukutuskohtaukset, ts. alastomuudella ratsastus pysyy tässä elokuvassa aisoissa.
Miljoonaliiga ei juurikaan kehittele jännitystä. Siksi sen viehätystä on haettava uuden aallon tavassa tehdä ja leikata elokuvaa. Myös Melasniemen ja Markuksen dialogi on ohjaajan huomioiden poikkeuksellisen luontevaa, ja parin irrottelu teatterikoulun improvisaatiotehtäviä muistuttavassa kohdassa on Spede-viitteineen suorastaan riemastuttava. Elokuva sai 50 000 markan valtionpalkinnon, mutta jäi silti 30 000 markkaa tappiolliseksi.
Yleisömenestys oli parempi kuin edelliskeväänä ilmestyneessä Rottasodassa, mutta alle vuoden keskiarvon jäi tämäkin. Sitäkin uskomattomampaa on, että MTV sai vuonna 1974 elokuvan ensimmäisessä tv-esityksessä Miljoonaliigalle 1 720 000 katsojaa. Elokuvan ensikertalaisia olivat pääosissa sekä Pertti Melasniemi että Tarja Markus. Kolmas päärooli oli Pertti Palon, jonka ensimmäinen rooli elokuvassa hieman kauempana – hän esiintyi jo pikkupoikana Valentin Vaalan elokuvassa Niskavuoren naiset (1938).
– Jari Sedergren 12.7.2006
Punatukka
Fabriksflickan
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen ja valokuvat: Paavo Jaatinen. Kuvausryhmän jäsen: Pekka Lehto. Musiikki: Henrik Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Tarja Markus (Tuija Aalto, "Tutu"), Veikko Honkanen (Jarkko), Sinikka Hannula (Marjatta), Ismo Kallio (Olli), Arja Saijonmaa (Helena), Turo Unho (Kari), Pirkko Peltomäki (Kaarina Laakso), Pertti Kelkka (Ami Laaksonen, tukeva poika huvilalla), Eila Rinne (vuokraemäntä), Reino Partanen (Ykä, poika huvilalla), Sointu Angervo (Sointu, tyttö huvilalla), Färd Salavat (Pepe, poika huvilalla), Paula Leppänen (Paula, tukeva tyttö huvilalla), Matti Vihola (rikospoliisin kuulustelija), Ulla Väre ("Gugi", Tutun uusi huonetoveri ), Tuukka Soitso (tehtaanjohtaja), Raija Mahkonen ("seuroissa" ollut tyttö), Mauri Saikkonen (valokuvaaja), Eeva Sarlin ("uniennäkijätyttö"), Marjatta Aaltonen ("Söpö"), Pekka Lehto (Paavo), Sylvi Hietanen, Irja Lindberg, Terttu Nenonen, Maunu Kurkvaara (jälkiäänitysääni / ambulanssimies). Jälkiäänetyksiä tekivät lisäksi: Eeva-Liisa Haimelin, Riitta-Liisa Helminen, Sylvi Hietanen, Irja Lindberg, Terttu Nenonen. Helsingin ensiesitys: 24.10.1969 Adams, Maxim Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 8.3.1975 MTV1, 14.8.1980 MTV2 . VET 20645 – S –2185 m / 80 min
Punatukka oli Maunu Kurkvaaran viides värielokuva. Päähenkilö Tarja Markus oli ollut nimiosassa jo edellisessä elokuvassa Miljoonaliiga (1968). Mutta nyt ohjaajan tavoitteet olivat muualla. Edellisen elokuvan seikkailugenre vaihtui arkirealismin kuvakseksi ja ihmisten sisäisten tuntojen tarkkailuksi ja kommentaatioksi.
Punatukan päähenkilö Tutu on pakkaustyötä kokoonpanotehtaassa tekevä ”punatukka”, helsinkiläistyttö, jonka elämä kulkee perinteisiä latuja: työtä liukuhihnaperiaateella varhaisaamusta iltaan, tauoilla keskustelua työ- ja ikätoverien kanssa poikaystävistä, viikonloppumenoista ja elämän mutkista. Tutu on tavannut mukavan pojan, Jarkon, mutta tämän ollessa työn vuoksi estynyt, hän on valmis työtoveriensa järjestämälle viikonloppureissulle. Siellä maaseutu avautuu kauniina järvenrantana, mutta menot ovat suomalaiskansallisen käsikirjoituksen mukaisia: viinaa, saunaa, riitelyä ja tappelua. Elämä näyttäisi kulkevan omaa, vakiintunutta polkuaan.
Mutta Tutun elämänasenne ja jo muutoinkin orastanut muutoksen tarve saa vauhtia, kun hänen kämppäkaverinsa varoittamatta tekee itsemurhan syistä, jota emme saa tietää, kuten ei kukaan muukaan. Kämppis on vieraantunut, omissa oloissaan tavalla, joka olisi tehnyt Tutun hulluksi tai jopa "olisi saanut menemään hirteen", kuten hän tälle viattomasti laukoo ihmetellessään toisen halua olla yksin. Sanat eivät pure, mutta jäävät kaikumaan.
Tällaiset teemat eivät olleet harvinaisia nuorisolle suunnatuille / nuorista kertoville suomalaiselle elokuville. Harvinaista eivät 1960-luvulla olleet myöskään "vieraantumiseen" kantaa ottavat elokuvat, vaikka "cinema of loneliness" onkin esimerkiksi amerikkalaisessa elokuvassa sijoitettu myöhempään vaiheeseen, 1970- ja 1980-luvulle. Vieraantuminen oli Euroopassa ja Suomessakin paljon käytetty ja hyvin tunnettu muotikäsite jo 1960-luvun lopulla.
Punatukka käsittelee vieraantumista sekä sosiologisena että psykologisena ilmiönä. Sosiologisesti ymmärrettävästä vieraantumisilmiöstä meille muistuttavat sekä liukuhihnatyön kuvaus että kiireinen ja ahdistava kaupunki, molemmat perinteisiä vieraantumisen syntysijoja. ”Sitä kun päivästä toiseen tekee samaa liikettä alkaa vähitellen kysyä: miksi?” Tutu sanoo avainlauseessaan. Liukuhihnatyö ei ole kuitenkaan vain vieraantumisen tyyssija, sillä oman lisänsä siihen antaa työtovereiden muodostama (naisten) yhteisö.
Psykologisesta vieraantumisesta puhuttaessa katse kiintyy punatukkaisen protagonistin ihmissuhdeongelmiin, hänen irrallisuuden ja yksinäisyyden tunteesiinsa ja myös olemisensa tapaan.
Kuten Maunu Kurkvaaran elokuvat yleensä Punatukka lähtee liikkeelle urbaanista ympäristöstä, kaupungista, mikä valkokankaalla ja eritoten Kurkvaaralla tarkoitti useimmiten Helsinkiä. Elokuvatutkijat ovat havainneet suomalaista elokuvaa tutkittuaan että jopa kaikkein urbaaneimmissa 1960-luvun elokuvissa pistäydytään säännönmukaisesti ”ei-vieraantuneisuutta” ja aitojen tunteiden kokemista symboloivan luonnon helmassa. Tällöin kaupungin tehtäväksi jää edustaa tavallisimmin urbanisoitumisen tuomaa vieraantumista. Sen vastinparina luonto taas välittyy matkana yksilöön itseensä, ambivalentisti ymmärrettävään pakoon, uudistumiseen ja myös rakkauden tunteiden löytämiseen ja vaalimiseen.
Kurkvaaran punatukka löytää kuitenkin kaksi luontoa. Se suomalaiskansallinen luonto, joka tiivistyy punaiseen mökkiin, rantasaunaan ja uintireissuun järvessä saa ohjaajan käsittelyssä tuomion. Henkilökohtaisen rauhan ja rentoutumisen / vapautumisen sijaan – elokuva viittaa aika ajoin seksuaaliseen vapautumiseen – löydämme kansallisen kuvaston irvikuvan, jota luonnehtivat alkoholi, tirkistely ja riitely. Se ei ole Kurkvaaran luontoa eikä varmaan myöskään "suomalaisuutta".
Kurkvaaran elokuvien maailmassa luonto positiivisessa mielessä tarkoitti useimmiten merta ja saariluontoa, matka, lähtö ja pakeneminenkin laiva- tai venematkaa. Niinpä Kurkvaaran elokuvia katsoneita ei yllätä, että Punatukan päähenkilön ahdistus helpottuu hetkeksi saaristolaismaisemassa. Senkään luonto ei ole välttämättä ikuinen, sillä sitä uhkaa moderni maailma öljytankkereineen, mikä saa merellistä luontoa rakastavat villiintymään. Uhan alla päähenkilöt ovat valmiita ainakin sanoissa räjäyttämään eduskuntatalon. Luonto on primaari, yhteiskunta sekundaari. Mutta saarten luonto voittaa uhat: Tutu löytää rentouden ja rakkauden – löytääkö hän vapauden on vain aistittavissa. Rentous löytyy pienistä asioista, kun hän ymmärtää matkatoverinsa uimaanmenon jännitteettömyyden: "Se lähti vain." Ja kun hän itse jäi samalla paikoilleen, hän ymmärtää, että se, paikalleen jäämisen, jämähtäminen, on hänen suurin pelkonsa. Mutta pelot voi poistaa rakkauden kielellä ja siksi Tutukin voi elokuvan positiivisessa lopussa sanoa valitulle miehelleen: "Purista niin, että tuntuu."
– Jari Sedergren 19.7.2006
Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu
Gatlopp
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen: Paavo Jaatinen, Erkki Seiro, Heikki Saloranta. Musiikki: Henrik Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Valokuvat: Paavo Jaatinen. Pääosissa: Aarre Karén (Ossi Virtanen), Markku Salonen (Matti Tapani Hämäläinen, "Masa", "Hämis"), Esko Mannermaa (rikospoliisin apulaispäällikkö Ranta), Esa Saario (komisario Kurki), Rauni Ikäheimo (Salli Mikkola, Virtasen morsian), Meri Oravisto (Aija, Masan tyttöystävä), Toivo Reinikka (etsivä Inkinen), Paavo Hukkinen (etsivä Salo), Leif Wager (raastuvanoikeuden pj.), Ekke Hämäläinen (syyttäjä), Pehr-Olof Sirén (puolustusasianajaja), Heikki Saloranta (etsivä), Pekka Milonoff (Mattila, murhan silminnäkijä), Pertti Maja (Pena Järvinen, Virtasen tuttu), Sinikka Hannula (todistaja), Gunnel Hanén (Masan äiti), Ismo Saario (toimittaja Heinonen), Paavo Jaatinen (valokuvaaja), Maija Hentola (Sirkka Helena Nykänen), Erkki Uotila (yövahti, todistaja), Heikki Savolainen (Penttilä), Hannu Lauri (Toivo Karhu, päällekarkaaja joka saa haavan), Mikko Viherjuuri ja Juha Muje (päällekarkaajia), Lassi Mettälä (Masan sellikaveri), Marja Packalén, Vesa Repo, Harri Rantanen (jengiläisiä), Jatta Aaltonen (imppaaja), Anna-Maija Mero (valokuvattava tyttö), Jussi Jokinen, Lahja Hagert (Fanny), Allan Wallenius (patologi), Maunu Kurkvaara (todistajana kuultu aviomies), Erkki Seiro (spurgu), Kalevi Tuulenmäki. Kertoja: Pertti Weckström. Helsingin ensiesitys: 17.9.1971 Adams, Axa, Tuulensuu. Televisiolähetys: 10.12.1977 MTV2. VET 21230 – K15 – 2487 m / 91 min
Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu -nimen antaminen elokuvalle oli pitkällinen prosessi. Koska vuonna 1968 elokuvateattereihin tullut Raoul J. Lévyn ohjaus L'Espion (1966) oli varannut suomalaisen nimen Kujanjuoksu, ei sen nimen käyttäminen olisi ollut tarkastamon tuolloisen käytännön mukaan mahdollista ilman elokuvan maahantuojan lupaa. Vastaavia tilanteita varten oli 1960-luvun mittaan kuitenkin kehittynyt tämän säännöksen kiertokeino, jossa ohjaajan nimen eteen liittäminen teki mahdolliseksi käyttää samaa suomenkielistä nimeä. Ongelmat syntyivätkin tällä kertaa toista kautta. "Kujanjuoksu" oli myös sotakirjailija Niilo Lauttamuksen romaanin nimi vuodelta 1960, eikä hän hyväksynyt romaaninsa nimen käyttöä. Seurasi oikeusprosessi, jossa raastuvanistuin hylkäsi kirjailijan kanteen. Hovioikeus vahvisti omalla päätöksellään kanteen hylkäämisen 22.10.1975.
Kujanjuoksu perustui todelliseen rikokseen. 16-vuotiaan tytön puukotus Helsingin Kumpulassa oli johtanut tuomioon, jossa teon johdonmukaisesti kiistänyt mieshenkilö ehti istua vankilassa seitsemän vuotta ennen vapautustaan sen jälkeen, kun eräs vankilassa istunut nuorisorikollinen tunnusti olleensa syyllinen tähän puukotukseen.
Miehen tarinasta syntyi sekä Risto Juhanin kirjoittama teos "Torsti Ossian koskinen syyllinen – syytön" että Maunu Kurkvaaran tuottama ja ohjaama elokuva. Saatesanoissaan Kurkvaara kirjoitti: "Elokuva perustuu kuulustelu– ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja haastatteluihin ja on kuvattu lähes 100 % ns. oikeilla tapahtumapaikoilla. Henkilöiden nimet ovat toiset kuten myös esittäjät. Tämä ei siis ole dokumenttielokuva, mutta pyrkii antamaan mahdollisimman todenmukaisen kuvan noista tapahtumista." Tänään me kutsuisimme tätä dokumenttidraamaksi, lyhemmin dokudraamaksi, jonka suosio 2000-luvulla on kasvanut räjähdysmäisesti – faktan ja fiktion erottelu dokumenttigenressäkin on liudentunut ehdottomuudesta suvaitsevaisuuteen.
Lehdistö suhtautui pyrkimykseen kunnioituksella. Uuden Suomen Heikki Eteläpään mukaan kokonaisuus kypsyi ilahduttavan kypsäksi ja jäsentyi selkeäksi, mikä oli juuri sitä, jota kriitikot olivat koko 1960-luvun Kurkvaaralta toivoneet: "Sitäpaitsi Kujanjuoksu on tietyllä tavalla uudentyyppinen kotimainen, dokumentinomaisuutta lähenevällä tarkkuudella, yleensä autenttisilla tapahtumapaikoillakin, se yrittää rekonstruoida yleisesti tunnetun rikosprosessin kulun. [– –] Näistä aineksista koostuu hyvin kiinteä, jännittäväkin tapahtumasarja, jonka Kurkvaara kertoo kiistattomalla arkirealistisella teholla. Hänen väridramaturgiansakin on mielenkiintoinen, ja tuo hieman elävyyttä raskassoutuiseen prosessiin. [– –] Väreiltään Kujanjuoksu on hyvin korkealuokkainen, harvoin meillä on esim. kevättalven sääolosuhteita taltioitu näin elävinä, näin omaperäisinä."
Kujanjuoksu oli värillinen elokuva, jonka takaumajaksot sävytettiin mustavalkoisiksi. Tämä muistuttaa Alain Resnaisista, hänen tunnetusta natsien keskitysleiristä kertovasta elokuvastaan Yö ja usva (1955). Siinä värilliset ja mustavalkoiset jaksot vaihtelevat luoden ajatuksellisen erottelun tämän hetken ja menneisyyden välille.
Kurkvaaran takaumajaksot on istutettu dokumenttidraamaan tarkasti, mutta takauman yksityiskohdat varmistavat niiden merkityksen myös tarinan selkeyttämisessä. Niinpä katsoja saa eräässä takaumassa nähdä selityksen murhasta syytetyn Ossi Virtasen veitsen katoamisesta ennen elokuvan aikaa – elokuvan Virtanen ei itse sitä voi tietää siitä, vaikka kyse on hänen takaumastaan. Kronologisesti ajassa liikkuva dokumentaatio, dokumenttidraaman realismin mukaisesti, paljastaa saman tapahtuman poliisitutkimuksien avulla myöhemmin. Tapahtuman esittäminen motivoituu narraation selkeyttämisellä, mutta kertaus, tapahtumien vahventaminen kahdella toisistaan riippumattomalla kertomuksella, luo katsojan luottamusta syytetyn muistikuviin.
Ajatuksia herättävä on myös ohjaajan ratkaisu elokuvan loppuratkaisuun liittyvässä takaumajaksossa. Siinä ohjaaja luopuu yllättäen mustavalkoisuudesta, lisää kuvasarjan draamaa oranssilla sävytyksellä – se on toteutettu valaistuksen avulla? – ja yllättää antamalla tapahtumasarjan viimeisen kuvan näkyä elokuvan nykyaikaan liittävänä "värielokuvana".
Mitä se voisi tarkoittaa? Aikaan liittyvä manipulaatio on tietysti taide-elokuvan keskeinen tunnusmerkki, mutta tässä sanoma tuntuu liittyvän enemmänkin katsojan herättämiseen: vaikka kyse on menneisyyden tapahtumasta, tuo elokuvan kannalta ratkaisevan tosiasian saattaminen katsojan tietoon tapahtuu elokuvan aikaan sidotussa loogisessa (väri)rakenteessa, siis elokuvan nykyajassa. Tämän takauman "todistusvoima" korostuu näyttämällä oleellinen kuva värien avulla elokuvan nykyajassa, jonka totuudellisuutta kukaan ei ole elokuvan mittaan epäillyt, päinvastoin kuin takaumien (mustavalkoisia) todistuksia, joista osan katsoja tietää vääräksi tai ainakin epäilee niitä, kuten silminnäkijätodistuksia yleensäkin. Värisiirtymällä ohjaaja alleviivaa totuutta, joka tulee todeksi vasta nykyajassa.
Elokuvan nimiosaa näyttelee Helsingin Kaupunginteatterista löytynyt Aarre Karén, joka on ensimmäisessä suuressa valkokangasroolissaan. Elokuva tuli teattereihin syyskuussa 1971, mutta ei menestynyt kaupallisesti. Tappion oltua lähes 200 000 markkaa, Kurkvaara vetäytyi elokuvateosta, mihin palasi vasta 1983.
– Jari Sedergren 26.7.2006
Autotytöt
Bilbrudarna
Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Maunu Kurkvaara. Käsikirjoitus: Erkki Koivusalo ja Maunu Kurkvaara. Musiikki: Herbert Katz. Ääni: Tuomo Kattilakoski. Kuvausassistentit: Heikki Ritavuori. Kamera-assistentti: Raimo Lehto. Kuvaussihteeri: Sinikka Kurkvaara. Pääosissa: Sinikka Hannula (Kati), Ritva Vepsä (Ritva), Vuokko Docktare (Leena), Helge Herala (pakettiauton kuljettaja), Maija Karhi (nainen Hangossa), Leo Jokela (autokauppias), Sakari Jurkka (Olli, autokauppias), Antti Litja (Enska), Ville–Veikko Salminen (purjehtija), Heimo Lepistö (rekkakuski), Toivo Mäkelä (purjehtija), Yrjö Tähtelä (rekkakuski), Kullervo Kalske (liikkuvan poliisin konstaapeli), Seppo Kolehmainen (apumies), Kauko Kokkonen (rekkakuski), Risto Mäkelä (rekkakuski). Helsingin ensiesitys: 7.10.1960 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 8.2.1968 YLE TV2, 17.6.1976 MTV2 – VET 10245 – K15 – 2200 m / 80 min. Tarkastamon leikkaus 1,5 m.
Maunu Kurkvaara oli tehnyt kiitolinjakuljettajien työstä kertovan lyhytelokuvan He ajavat öisin vuonna 1956. Se ei häntä tyydyttänyt ja hän tuhosi elokuvan. Aihepiiri jäi elämään ja neljä vuotta myöhemmin syntyi kokoillan elokuva Autotytöt.
Rekka- ja kuorma-autoilijoiden mukana Suomea kiertävät autotytöt olivat tuolloin ajankohtainen, yhdeksi sosiaaliseksi ongelmaksi tunnustettu kysymys. Käsikirjoituksen tekijäksi Kurkvaara pyysi mainostoimittaja Erkki Koivusalon, joka oli kunnostautunut radiokuunnelmien tekijänä ja työskennellyt käsikirjoittajana Hannu Lemisen (Morsiusseppele, 1954) ja Toivo Särkän (Kovaa peliä Pohjolassa, 1959) kanssa. Kurkvaaran osuutta Autotytöissä on varsinkin elokuvan alkujakso, jossa Kati (Sinikka Hannula) ja rekkakuski (Yrjö Tähtelä) tapaavat Jätkäsaaren satamassa Helsingissä. Hannula oli ollut mukana jo parissa Kurkvaaran elokuvassa, Ritva Vepsälle rooli oli ensimmäinen kuten myös Vuokko Docktarelle, joka esiinnyttyään Aarne Tarkaksen elokuvassa Minkkiturkki (1961) siirtyi kampaamonomistajaksi alalla hyvin tunnetulla nimellä Vuokko Mattila.
Docktare oli tavannut Kurkvaaran ollessaan tuntemansa pojan kanssa autolla liikkeellä Helsingissä. "Pysäköitiin kahvila Ursulan kohdalle ja mentiin juomaan kahvia ulkoilmaravintolan rantaan. Hetken kuluttua pöytäämme tuli herrasmies, joka sanoi nähneensä minut heti autosta laskeutuessani ja kysyi tulisinko elokuvaan Autotytöt. No taas minulla alkoi järki raksuttaa, että ei saa tuntemattomien herrojen pyyntöhin suostua. Ajattelin minä niinkin, että jaahas, vai tällaisia nämä Helsingin herrat ovat, heti kalastelemassa nuoria tyttöjä." Seuralainen kuitenkin valisti, että Kurkvaara on tunnettu elokuvaohjaaja, minkä jälkeen Docktare soitti ohjaajalle, pääsi koekuvaukseen ja "niin minusta leivottiin 'filmitähti' yhdessä hetkessä." Lopulta hän kuitenkin valitsi elokuvaesiintymisien sijaan "turvallisen ammatin". (Aikki Perttola-Flinckin haastattelemana, Katso14.6.1976)
Elokuvan sensaatiomainen aihe sai elokuvatarkastamon varuilleen. Se antoi elokuvalle rangaistusveron (10 %) vaikka lyhensi sitä 1,5 metriä (äänestyspäätöksellä 3–3) kohdassa, jossa elokuvan alussa esitellyistä laittomista palveluista tarjotaan rahaa. Elokuvalautakunta pysytti päätöksen, vain Matti Kurjensaari kannatti verovapautta.
Autotytöt jakoi kriitikkojen mieliä. Ohjaajan eteenpäinmeno tunnustettiin, kamerakulmista pidettiin ja ajoittainen replikoinnin korvaaminen kuvailmaisulla tyydytti. Itse replikointi ja kielen muoto taas herättivät krittisiä tunnelmia. Herbert Katzin musiikkia pidettiin hieman vanhahtavana ranskalaisena muotijuttuna, mutta taitavasti tehtynä.
– Jari Sedergren 10.5.2006
Patarouva
Spaderdam
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Kurkavaara-Filmi Oy. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja ja leikkaaja: Maunu Kurkvaara. Käsikirjoitus: Oiva Paloheimon romaaniin "Patarouva" (1956). Kuvaajan apulainen: Raimo Lehto. Kuvausassistentti: Simo Rista. Valokuvat: Simo Rista. Lavastus: Olavi Hänninen. Kuvaussihteeri: Sinikka Hannula. Musiikki: Leonid Bashmakov. Pääosissa: Pehr–Olof Sirén (tuomari Kaius Kannisto), Elina Salo (Kastehelmi Seppälä, patarouva), Leni Katajakoski (Eeva, herttarouva), Sinikka Hannula (Pai Tiensuu, ruururouva), Liana Leskinen (Katriina, ristirouva), Santeri Karilo (Julius Kannisto), Hannes Häyrinen (diplomi–insinööri Riipinen), Henny Waljus (siivoja Juhanta Nuutila), Kaija Siikala (Anna Nuutila), Sakari Jurkka (maisteri Paavo Autio), Tauno Majuri (majuri), Tuija Halonen (rva Aalto), Gunvor Sandkvist (Anneli Berg), Kerrtu Hämeranta (Kastehelmen äiti), Jaakko Pakkasvirta (tallimestari), Bengt Pihlström (mies hotellin parveketerassilla). Helsingin ensiesitys: 9.10.1959 Capitol, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 11.1.1968 ja 5.8.1976 YLE MTV2 – teatteri- ja tv-oikeudet: MTV Oy – VET 8927 – K15 – 2640 m / 96 min
Kurkvaaran kolmas pitkä elokuva Tirlittan (1958) perustui Oiva Paloheimon palkittuun satukirjaan. Sama kirjailija innosti ohjaajaa seuraavaankin elokuvaan, Patarouvaan, joka perustui Paloheimon samannimiseen romaaniin vuodelta 1956. Sekä romaani että elokuva keskittyy keski–ikäisen, melkein valmiin juristin neljään naissuhteeseen, elokuva ilman suoranaista yhtenäistä, kestoa läpäisevää juonta. Elokuva avautuu korttipakasta ja sen neljästä kuningattaresta: nuoren miehen valinta on päällimmäiseksi jäävä patarouva (Elina Salo), vaikuttavin neljästä naisesta.
Kurkvaaraan tapaa tehdä omaleimaisesti itse "kaikki" elokuvissaan kiinnitti huomiota jo aikalaisarvosteluissa, ja monet tunnustivat myöhemminkin, että Patarouva ei ole "lainkaan valmistumisajankohtansa huonoimpia kotimaisia elokuvia. Monessa mielessä Kurkvaara oli sentään useita kollegoitaan melkoisesti edellä". (Heikki Kataja, IS 5.8.1976).
Mutta aikalaisarvostelijat muistuttivat myös Kurkvaaran tavasta jättää elokuvasta toiseen henkilöohjaus vähälle ja laskelmoida tietyillä myyvillä teemoilla. Sama kritiikki löytyy myöhemmistä, televisioesitysten yhteydessä kirjoitetuista arvioista: "Loppujen lopuksi Kurkvaaran teoksista heijastuu puritanistinen sävy, kuten Hollywoodin 20–luvun spektaakkeleissa, joissa viisi kelaa rällästettiin ja kuudennessä ripittäydyttiin tai saatiin synnin palkka", purki mieltänsä Tarmo Malmberg Uudessa Suomessa (11.1.1968). Sen verran maailma on muuttunut, että nykyisin tämä ei ole ongelma.
Elokuva seuraa varsin tarkoin Paloheimon romaanin juonta, vaikka Katajan mukaan ohjaaja on "niin käsikirjoituksen tekijänä kuin ohjaajana lähes kokonaan sivuuttanut romaanin sisäiset liikahdukset, sen olennaisimman viestinnän. Päähenkilö ja hänen lukemattomat naisensa jäävät elokuvan katsojille vain eräänlaisiksi eriskummallisuuksiksi, tyypeiksi, jotka käyttäytyvät käsittämättömästi ja perustelemattomasti." Kirjan lukeneet saivat kriitikon mielestä elokuvasta enemmän irti.
Yhtäläisyys romaanin ja elokuvan välillä on huomattava. Henkilöiden nimet ovat samat kuin romaanissa, kuten myös repliikit pilkkuineen ja pisteineen, eikä rakennekaan kehyksineen ja takaumineen ole muuttunut. Käytännössä näyttää siltä, että romaani on toiminut käsikirjoituksena: sen voi nähdä ongelmaksi, kuten arvostelijat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, mutta toisaalta voi ajatella, että näin romaanin mystiikka, kohtalonomaisuus ja filosofia vain korostuvat.
Elokuvan pääosan esittäjälle Pehr–Olof Sirénille Patarouva oli ensimmäinen suuri päärooli. Ristirouvana esiintynyt Liana Leskinen, sittemmin tunnettu nimellä Liana Kaarina, oli Helsingin Nuorisoteatterin kasvatteja kuten ruuturouva Sinikka Hannula, joka pian tämän elokuvan jälkeen ryhtyi rouva Maunu Kurkvaaraksi. Santeri Karilo isän roolissa esiintyi viimeisen kerran valkokankaalla ja hän kuoli syyskuussa 1959, kuukauden ennen elokuvan ensi–iltaa.
– Jari Sedergren 4.5.2006
Tänään olet täällä
I dag är du här
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen: Margareta Klubb. Musiikki: Usko Meriläinen, José Escudero. Äänitys: Tuomo Kattilakoski, Maunu Kurkvaara (assistentti), Heikki Ritavuori, Vivi-Ann Sjögren de Serrano (tulkki - nimellä Vivian Sjögren), Leander Fornas (tulkki). Pääosissa: Margareta Sjödin (Lena), Kari Franck (Kari), Sinikka Hannula (Sole), Kyllikki Forssell (Nitta, taiteilija), Heikki Ritavuori ("Heka", "Hessu"), Veijo Pasanen (Kalevi), Ritva Vainio (Ritva), Pirkko Mannola (Gunilla), Ernesto Ehrenfeld (Ernesto), Hans Laabs (saksalainen taidemaalari), José Escudero (José, kitaransoittaja), Kristiina Halkola (tyttö Ibizalla), Pirkko Patanen (Ritvan kanssa Lapissa vaeltava tyttö), Ermina Escudero (Josén vaimo), Alma Escalera Delestal (nainen lakanapyykin kanssa), Ma-Luisa De Cordoba (hattukauppias), Aulikki Ritavuori (lastenhoitaja Ibizalla), Vivi-Ann Sjögren (saksalainen nainen), Tuula Herranen (matkatoimistovirkailija), Johanna Kurkvaara (Johanna, Solen tytär), Leija Kurkvaara (Leija, Solen tytär). Helsingin ensiesitys: 30.9.1966 Axa, Gloria, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 29.10.1977 YLE MTV2 – VET 74630 – K15 – 2610 m / 93 min
Maunu Kurkvaara palasi kolmen mustavalkoisen elokuvan jälkeen värin pariin elokuvassaan, joka oli hänen neljästoista ohjaustyönsä. Elokuva kuvattiin suurimmaksi osaksi ulkomailla: Espanjan Ibizalla, Marokossa, Etelä-Ranskassa ja Ruotsissa. Suomesta muistuttivat ruska-aika Lapissa ja etelän lämmön ja värikirjon vastapainona talvinen Helsinki. Elokuvan yhtä pääosaa näyttelee ruotsalainen Margareta Sjödin, joka oli aiemmin esiintynyt vain pienessä osassa Hans Abrahamsonin elokuvassa Ormen (Käärme, 1966). Ensikertalaisia olivat myös yhden miespääosan esittäjä Kari Franck ja ohjaajan kanssa pitkään muuten työskennellyt Heikki Ritavuori.
Elokuva lähtee liikkeelle Ibizalla, jossa taiteilija Nitta – yhtä aikaa sosiaalinen ja sulkeutunut hahmo – kokoaa ympärilleen juhliin saarelle syystä tai toisesta rantautuneita. He ovat näennäisesti ja periaatteellisesti mukavaa ja kiireetöntä elämää eläviä pohjoiseurooppalaisia, joiden arkipäivän täyttää hemingwaylainen tapahtumattomuus ja sartrelainen olemisen ja ei-olemisen tila. Jokaisella eksistentiaalisella olennolla on tietysti omat pienemmät tai suuremmat murheensa, joita Kurkvaara draamaa näennäiseen tapahtumattomuuteen luodakseen sirottelee henkilökuvien taustalle tavalla, joka aikalaisarvostelijoilta – kuten tavataan sanoa – meni totaalisesti ohi.
Juhlissa ovat mukana lapsiensa kanssa elävä Sole vaikuttaa olevan pitkästynyt odottamaan liikemies-aviomiestään Suomesta. Nittan poikaystävä Heka, rikas perijä, on kutsunut juhliin mukaan suomalaisen Ritvan ja ruotsalaisen Lenan. Edellinen on tuttu Lapin-matkalta, jota pitkä paljasta pintaa esittävä kohtaus takaumana kertaa, jälkimmäinen Ritvan Ranskassa liftausreissulla tapaama. Helpon elämän sävyttämä asetelma murenee kertaiskusta, kun juhlat osoittautuvat lähtöjuhliksi: Hekan on palattava isänsä käskystä Suomeen perintönsä menettämisen uhalla. Muutoksia on edessä myös Solella, jonka elämä saa uuden käänteen pian juhlien jälkeen – hänenkin on palattava Suomeen. Sattumat ja välttämättömyydet ylittävät ihmisten oman tahdon, rajat ja valinnat, ja ne horjuttavat ulkopuolelta stabiiliksi jähmettynyttä maailmaa, jonka lähes kaikki olettavat intuitiivisesti jatkuvan ikuisuuksiin. Hekaa lukuunottamatta kaikilla saarelaisilla oli "tekemistä". Usko Meriläisen moderni musiikkikudos demonstroi muutoksen tunnelmia taiturimaisesti. Musiikki jakaa muutenkin elokuvan osia. Kitaristi José Escudero soittaa ensijakson päätteeksi pitkän traditionaaliseen kansanmusiikkiin perustuvan kitarasovituksensa elokuvassa, jonka taustalta kuuluu aika ajoin myös kiintoisia, nimettömäksi jääviä kansanomaisia lauluesityksiä.
Toinen jakso esittelee Karin, itseään etsivän nuoren miehen. Hänen vakituiseksi seuralaisekseen pyrkii jo tavattu Lena. Ruotsalaistyttö viihtyy Karin seurassa paremmin kuin askeettinen ja itseään vähättelevä mies itsensä. Fyysinen torjunta saa viehättäväksi itsensä tietävän tytön aluksi tiedustelemaan, pitääkö tämä enemmän pojista kuin tytöistä: teema oli elokuvan ilmestymisen aikoihin Suomessa lähes tabu. Kieltävän vastauksen saatuaan Lena houkuttelee miehen sänkyyn, mikä ei perusyrmyä, kuolemalla mielessään leikittelevää miestä lohduta. Kysymys on tietysti erilaisten ihmisten ihmissuhteen mahdollisuudesta, tarkemmin eri suuntiin vievistä elämänmalleista. Mutta Lenan seksistä viehkon ruumiiin esittely toistuu niin usein, että kyse ei ole vain ihmissuhteiden filosofiasta: mukaan on saatu eksploiteerattua jopa strippaus, jonka jälkeinen rakastelu muistuttaa tosin lähinnä pohjanmaalaisittain nyhjäävää mattopainia.
Ibizan kuulu vuosisatoja nähnyt linnoitus ja Usko Meriläisen uusi musiikki johdattelevat elokuvan kolmanteen osaan. Kari ja Nitta selvittelevät lähipiirinsä maailmaa, joka on muutoksen kohteena, jatkuvuudellisen olemisen problematisoitumisen jälkeen sen vastakohtien, pakenemisen ja lähtöjen sävyttämää. Kari ei halua "tottua", mikä puolestaan on Nittan toiveratkaisu, jota hänelle ei kuitenkaan elämässä sallita. Kari aikoo paeta Marokkoon välittämättä Lenan tunteista, mutta sinnikkyydellä ja sattumalla on sijansa – ainakin tilapäisesti onnellisemmassa? – vaihtoehdossa. Kari on täysin tietämättä parisuhteen tilapäistä luonnetta horjuttavasta tosiseikastosta, mitä Hekakin käy kotiin palanneen Lenan luona Tukholmassa päivittelemässä. Talvisten tapahtumien keskelle sijoitettu pitkä takauma Marokkoon selvittelee Karin ja Lenan suhteen taitekohtaa ja alasajoa: pariskunnasta toinen osaa tehdä molempia koskevia ratkaisuja, vaikka niiden ehdot ja taustat ovatkin rationaalisen sijaan mielen harmaalla alueella, joka tuottaa tavallisesti vain ratkaisemattomuutta, mahdottoman maailmaa. Oleellista on puhumattomuus: näin takaumasta tulee muisto, joka jättää visuaalisen, symbolisen jäljen. Se ei selitä. Tälläkin kertaa Kurkvaaran takaumatekniikka muistuttaa mykkäelokuvaa: ajatuksiinsa pysähtyneen ihmisen muisti visualisoituu valkokankaalle tavalla, joka helposti ravistelee mutta myös ärsyttää elokuvan moderniin narratiivisuuteen ja sen elokuvallisiin keinoihin tottunutta katsojaa.
Solen paluu talviseen Suomeen jää väläykseksi, joka uudistaa takauman johdattelemana alun teemat. Pitkästyminen ja odotus saavat rinnalleen vakavampia teemoja – Ibiza olikin vain pakopaikka. Takauman sijoituspaikka sotii sekin elokuvassa paljon käytetyn aristotelisen kerrontatekniikan lakeja vastaan: sen paikka olisi tämän säännöstön mukaisesti ollut elokuvan lopussa. Kurkvaaran monet kerronnalliset keinot perustuvat enemmän (katsojan) tulkinnan ja assosiaatioiden mahdollisuuteen kuin elokuvan ilmiasuun. Tätä aikalaisarvostelijoiden näyttää olleen mahdoton tajuta.
Elokuvan julkistaminen sai dramatiikkaa, kun ohjaaja ilmoitti reilun viikon ennen Helsingin ensi-iltaa lopettavansa elokuvien tekemisen ainakin kotimaassa. "Olen valmistanut elokuvia 13 vuotta ja kulutttanut taloudelliset mahdollisuuteni loppuun tänä aikana uskoen, että valtiovalta joskus heräisi huomaamaan suomalaisen elokuvan. Uskoni ei enää riitä, näissä oloissa on toivotonta jatkaa." Taloudellisia paineita elokuvasta ei ollut ratkomaan, sillä lopussa tilit osoittivat 95 000 markan tappiota. Valtionpalkintoa ei tullut, eikä elokuvan yleisömenestys ollut lähelläkään vuoden keskitasoa. Uhkauksistaan huolimatta Kurkvaara jatkoi elokuvantekoa Suomessa: lyhytfilmihankkeen jälkeen seuraava pitkä näytelmäelokuva Rottasota tuli markkinoille huhtikuussa 1968 ja sitä seuraava Miljoonaliiga ilmestyi valkokankaille jo saman vuoden marraskuussa.
– Jari Sedergren 4.7.2006
Miljoonaliiga
Miljonligan / The Big League
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-FIlmi Oy. Tuottaja, ohjaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Kurkvaaran assistentit: Paavo Jaatinen, Heikki Ritavuori. Käsikirjoitus: Maunu Kurkvaara, Jarkko Virta (= Jaakko Pakkasvirta). Kuvaus: Maunu Kurkvaara. Paavo Jaatinen (kamera-assistentti, valokuvat). Sisustukset: Mobilia. Musiikki: Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski / Finnvox. Apulaisäänittäjä: Pekka Lehto. Pääosissa: Pertti Melasniemi (Reiska), Tarja Markus (Lea, somistusharjoittelija), Pertti Palo (johtaja Lehto, "pomo"), Yrjö Tähtelä (Jussi, tupakkakaupan omistaja), Pehr-Olof Siren (Kalle), Paavo Hukkinen (Leksa, liigan jäsen), Kalevi Kahra (spurgu), Aimo Tepponen (liigan jäsen, pakettiauton kuljettaja Norrtäljessä), Ritva Vepsä (Ritva, pomon ystävätär), Sointu Angervo (Sointu, pomon ystävätär), Toivo Reinikka (liigan jäsen), Martti Tchsokkinen (Topi), Paul Budsko (pirtun salakuljettaja), Tuukka Soitso (saksalainen myyjä), Sirkka-Liisa Virta (Villu, Lean kämppäkaveri), Jarkko Rantanen (1. kaveri), Tuula Randelin ("Kultsu", pomon laivalta iskemä tyttö – ääni Sinikka Hannulan jälkiäänittämä), Heikki Ritavuori (Hessu), Kristiina Kankaanpää (Kristiina, "Kisse", somistusharjoittelija), Margareta Sjödin (Margareta, ruotsalainen etappityttö), Allan Wallenius (työhönottaja), Maunu Kurkvaara (mies Margaretan seurassa), Heikki Tavela (Mr X), L. Laukkanen (pakettiauton kuljettaja). Helsingin ensiesitys: 15.11.1968 Adams, Maxim, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 2.2.1974 MTV1, 17.7.1980 MTV2 – VET 20148 – K15 – 2590 m / 95 min
Kuten Autotytöt (1960), Raportti eli Balladi laivatytöistä (1964), Kielletty kirja (1965) ja Rottasota (1968) myös Miljoonaliiga perustui ajankohtaiseen aiheeseen, Suomesta johdetun pohjoismaisen rikollisliigan paljastumiseen. Maunu Kurkvaara ja Jaakko Pakkasvirta (salanimellä Jarkko Virta) haastattelivat käsikirjoituksensa taustaksi Jaakko Haimiota, todellisen rikollisliigan suomalaista johtajaa.
Elokuvan dynaamisissa alkukuvissa työtä hakeva Reiska törmää Helsingissä vanhaan koulutoveriinsa Leaan, iskelmätähden uraa tavoittelevaan somistusharjoittelijaan. Kurkvaaran mustavalkoisen kameran tallentamat arkisen kesä-Helsingin näkymät vaihtuvat pian treffeihin twistaavalla Linnanmäellä. Illan päätteeksi rahaton Reiska viettää monien muiden asunnottomien tavoin yönsä veneessä, sillä nuoren naisen vuokra-asuntoon nuorella kavaljeerilla ei ole asiaa 1960-luvun Suomessa. Aamulla alkoholisoitunut kohtalotoveri opastaa Reiskan satamaan hakemaan ahtaajan töitä. Kurkvaara tallentaa aamuhuudon tunnelmat suurpiirteisesti mutta silti dokumentaarisella tarkkuudella.
Päähenkilön tie vie kuitenkin ehellisen työn satamasta rikollisten maailmaan. Reiska tapaa satamassa sattumoisin miehen, jonka palkkaamana hän suorittaa kokeeksi pari kuriiritehtävää – Henrik Otto Donnerin reippaan jazzin säestämänä. Pian Reiska tapaa rikollistoimintaa Helsingissä organisoivan Kallen, joka määrää hänet salakuljetuskeikalle Ruotsiin.
Reiskan tehtävissään osoittama äly tekee vaikutuksen rikollisliigaa johtavaan "pomoon", jonka seurassa seikkailut jatkuvat Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Vasta Norrtäljessä sisyfosmaisesti ahkeroivan rikollisen kivi vierii takaisin lähtökohtaansa. Reiska kohtaa pelkuruutensa – siis sittenkin antisankari – mutta vierivä kivi ei sammaloidu. Kotimaassa uutta virtaa tarjoaa Lea, mutta tämänkin mahdollisuuden vieminen loppuun saakka on ongelmallista: pomo iskee silmänsä ystävättäreen, kun rosvo raataa työssä…
Esittelyjakson taitavasti etenevä realismi – jota mm. Kansan Uutisten Martti Savo kiitteli – vaihtuu nopeasti yksiulotteisempaan seikkailutarinaan – sen action-kuvaus ja Kurkvaaran kamera muutenkin sai kiitosta Uuden Suomen Heikki Eteläpäältä. Monille aikalaiskriitikoille näyttelijätyöstä riitti kyllä jaettavaksi moitteitakin: erinäiset rikollishahmot ovat kieltämättä kliseisiä ja turhan karrikoituja. Kurkvaaran ohjauksille ominaiset yleisönhoukutuskohtaukset, ts. alastomuudella ratsastus pysyy tässä elokuvassa aisoissa.
Miljoonaliiga ei juurikaan kehittele jännitystä. Siksi sen viehätystä on haettava uuden aallon tavassa tehdä ja leikata elokuvaa. Myös Melasniemen ja Markuksen dialogi on ohjaajan huomioiden poikkeuksellisen luontevaa, ja parin irrottelu teatterikoulun improvisaatiotehtäviä muistuttavassa kohdassa on Spede-viitteineen suorastaan riemastuttava. Elokuva sai 50 000 markan valtionpalkinnon, mutta jäi silti 30 000 markkaa tappiolliseksi.
Yleisömenestys oli parempi kuin edelliskeväänä ilmestyneessä Rottasodassa, mutta alle vuoden keskiarvon jäi tämäkin. Sitäkin uskomattomampaa on, että MTV sai vuonna 1974 elokuvan ensimmäisessä tv-esityksessä Miljoonaliigalle 1 720 000 katsojaa. Elokuvan ensikertalaisia olivat pääosissa sekä Pertti Melasniemi että Tarja Markus. Kolmas päärooli oli Pertti Palon, jonka ensimmäinen rooli elokuvassa hieman kauempana – hän esiintyi jo pikkupoikana Valentin Vaalan elokuvassa Niskavuoren naiset (1938).
– Jari Sedergren 12.7.2006
Punatukka
Fabriksflickan
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen ja valokuvat: Paavo Jaatinen. Kuvausryhmän jäsen: Pekka Lehto. Musiikki: Henrik Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Tarja Markus (Tuija Aalto, "Tutu"), Veikko Honkanen (Jarkko), Sinikka Hannula (Marjatta), Ismo Kallio (Olli), Arja Saijonmaa (Helena), Turo Unho (Kari), Pirkko Peltomäki (Kaarina Laakso), Pertti Kelkka (Ami Laaksonen, tukeva poika huvilalla), Eila Rinne (vuokraemäntä), Reino Partanen (Ykä, poika huvilalla), Sointu Angervo (Sointu, tyttö huvilalla), Färd Salavat (Pepe, poika huvilalla), Paula Leppänen (Paula, tukeva tyttö huvilalla), Matti Vihola (rikospoliisin kuulustelija), Ulla Väre ("Gugi", Tutun uusi huonetoveri ), Tuukka Soitso (tehtaanjohtaja), Raija Mahkonen ("seuroissa" ollut tyttö), Mauri Saikkonen (valokuvaaja), Eeva Sarlin ("uniennäkijätyttö"), Marjatta Aaltonen ("Söpö"), Pekka Lehto (Paavo), Sylvi Hietanen, Irja Lindberg, Terttu Nenonen, Maunu Kurkvaara (jälkiäänitysääni / ambulanssimies). Jälkiäänetyksiä tekivät lisäksi: Eeva-Liisa Haimelin, Riitta-Liisa Helminen, Sylvi Hietanen, Irja Lindberg, Terttu Nenonen. Helsingin ensiesitys: 24.10.1969 Adams, Maxim Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 8.3.1975 MTV1, 14.8.1980 MTV2 . VET 20645 – S –2185 m / 80 min
Punatukka oli Maunu Kurkvaaran viides värielokuva. Päähenkilö Tarja Markus oli ollut nimiosassa jo edellisessä elokuvassa Miljoonaliiga (1968). Mutta nyt ohjaajan tavoitteet olivat muualla. Edellisen elokuvan seikkailugenre vaihtui arkirealismin kuvakseksi ja ihmisten sisäisten tuntojen tarkkailuksi ja kommentaatioksi.
Punatukan päähenkilö Tutu on pakkaustyötä kokoonpanotehtaassa tekevä ”punatukka”, helsinkiläistyttö, jonka elämä kulkee perinteisiä latuja: työtä liukuhihnaperiaateella varhaisaamusta iltaan, tauoilla keskustelua työ- ja ikätoverien kanssa poikaystävistä, viikonloppumenoista ja elämän mutkista. Tutu on tavannut mukavan pojan, Jarkon, mutta tämän ollessa työn vuoksi estynyt, hän on valmis työtoveriensa järjestämälle viikonloppureissulle. Siellä maaseutu avautuu kauniina järvenrantana, mutta menot ovat suomalaiskansallisen käsikirjoituksen mukaisia: viinaa, saunaa, riitelyä ja tappelua. Elämä näyttäisi kulkevan omaa, vakiintunutta polkuaan.
Mutta Tutun elämänasenne ja jo muutoinkin orastanut muutoksen tarve saa vauhtia, kun hänen kämppäkaverinsa varoittamatta tekee itsemurhan syistä, jota emme saa tietää, kuten ei kukaan muukaan. Kämppis on vieraantunut, omissa oloissaan tavalla, joka olisi tehnyt Tutun hulluksi tai jopa "olisi saanut menemään hirteen", kuten hän tälle viattomasti laukoo ihmetellessään toisen halua olla yksin. Sanat eivät pure, mutta jäävät kaikumaan.
Tällaiset teemat eivät olleet harvinaisia nuorisolle suunnatuille / nuorista kertoville suomalaiselle elokuville. Harvinaista eivät 1960-luvulla olleet myöskään "vieraantumiseen" kantaa ottavat elokuvat, vaikka "cinema of loneliness" onkin esimerkiksi amerikkalaisessa elokuvassa sijoitettu myöhempään vaiheeseen, 1970- ja 1980-luvulle. Vieraantuminen oli Euroopassa ja Suomessakin paljon käytetty ja hyvin tunnettu muotikäsite jo 1960-luvun lopulla.
Punatukka käsittelee vieraantumista sekä sosiologisena että psykologisena ilmiönä. Sosiologisesti ymmärrettävästä vieraantumisilmiöstä meille muistuttavat sekä liukuhihnatyön kuvaus että kiireinen ja ahdistava kaupunki, molemmat perinteisiä vieraantumisen syntysijoja. ”Sitä kun päivästä toiseen tekee samaa liikettä alkaa vähitellen kysyä: miksi?” Tutu sanoo avainlauseessaan. Liukuhihnatyö ei ole kuitenkaan vain vieraantumisen tyyssija, sillä oman lisänsä siihen antaa työtovereiden muodostama (naisten) yhteisö.
Psykologisesta vieraantumisesta puhuttaessa katse kiintyy punatukkaisen protagonistin ihmissuhdeongelmiin, hänen irrallisuuden ja yksinäisyyden tunteesiinsa ja myös olemisensa tapaan.
Kuten Maunu Kurkvaaran elokuvat yleensä Punatukka lähtee liikkeelle urbaanista ympäristöstä, kaupungista, mikä valkokankaalla ja eritoten Kurkvaaralla tarkoitti useimmiten Helsinkiä. Elokuvatutkijat ovat havainneet suomalaista elokuvaa tutkittuaan että jopa kaikkein urbaaneimmissa 1960-luvun elokuvissa pistäydytään säännönmukaisesti ”ei-vieraantuneisuutta” ja aitojen tunteiden kokemista symboloivan luonnon helmassa. Tällöin kaupungin tehtäväksi jää edustaa tavallisimmin urbanisoitumisen tuomaa vieraantumista. Sen vastinparina luonto taas välittyy matkana yksilöön itseensä, ambivalentisti ymmärrettävään pakoon, uudistumiseen ja myös rakkauden tunteiden löytämiseen ja vaalimiseen.
Kurkvaaran punatukka löytää kuitenkin kaksi luontoa. Se suomalaiskansallinen luonto, joka tiivistyy punaiseen mökkiin, rantasaunaan ja uintireissuun järvessä saa ohjaajan käsittelyssä tuomion. Henkilökohtaisen rauhan ja rentoutumisen / vapautumisen sijaan – elokuva viittaa aika ajoin seksuaaliseen vapautumiseen – löydämme kansallisen kuvaston irvikuvan, jota luonnehtivat alkoholi, tirkistely ja riitely. Se ei ole Kurkvaaran luontoa eikä varmaan myöskään "suomalaisuutta".
Kurkvaaran elokuvien maailmassa luonto positiivisessa mielessä tarkoitti useimmiten merta ja saariluontoa, matka, lähtö ja pakeneminenkin laiva- tai venematkaa. Niinpä Kurkvaaran elokuvia katsoneita ei yllätä, että Punatukan päähenkilön ahdistus helpottuu hetkeksi saaristolaismaisemassa. Senkään luonto ei ole välttämättä ikuinen, sillä sitä uhkaa moderni maailma öljytankkereineen, mikä saa merellistä luontoa rakastavat villiintymään. Uhan alla päähenkilöt ovat valmiita ainakin sanoissa räjäyttämään eduskuntatalon. Luonto on primaari, yhteiskunta sekundaari. Mutta saarten luonto voittaa uhat: Tutu löytää rentouden ja rakkauden – löytääkö hän vapauden on vain aistittavissa. Rentous löytyy pienistä asioista, kun hän ymmärtää matkatoverinsa uimaanmenon jännitteettömyyden: "Se lähti vain." Ja kun hän itse jäi samalla paikoilleen, hän ymmärtää, että se, paikalleen jäämisen, jämähtäminen, on hänen suurin pelkonsa. Mutta pelot voi poistaa rakkauden kielellä ja siksi Tutukin voi elokuvan positiivisessa lopussa sanoa valitulle miehelleen: "Purista niin, että tuntuu."
– Jari Sedergren 19.7.2006
Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu
Gatlopp
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja: Maunu Kurkvaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Maunu Kurkvaara. Ohjaajan apulainen: Paavo Jaatinen, Erkki Seiro, Heikki Saloranta. Musiikki: Henrik Otto Donner. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Valokuvat: Paavo Jaatinen. Pääosissa: Aarre Karén (Ossi Virtanen), Markku Salonen (Matti Tapani Hämäläinen, "Masa", "Hämis"), Esko Mannermaa (rikospoliisin apulaispäällikkö Ranta), Esa Saario (komisario Kurki), Rauni Ikäheimo (Salli Mikkola, Virtasen morsian), Meri Oravisto (Aija, Masan tyttöystävä), Toivo Reinikka (etsivä Inkinen), Paavo Hukkinen (etsivä Salo), Leif Wager (raastuvanoikeuden pj.), Ekke Hämäläinen (syyttäjä), Pehr-Olof Sirén (puolustusasianajaja), Heikki Saloranta (etsivä), Pekka Milonoff (Mattila, murhan silminnäkijä), Pertti Maja (Pena Järvinen, Virtasen tuttu), Sinikka Hannula (todistaja), Gunnel Hanén (Masan äiti), Ismo Saario (toimittaja Heinonen), Paavo Jaatinen (valokuvaaja), Maija Hentola (Sirkka Helena Nykänen), Erkki Uotila (yövahti, todistaja), Heikki Savolainen (Penttilä), Hannu Lauri (Toivo Karhu, päällekarkaaja joka saa haavan), Mikko Viherjuuri ja Juha Muje (päällekarkaajia), Lassi Mettälä (Masan sellikaveri), Marja Packalén, Vesa Repo, Harri Rantanen (jengiläisiä), Jatta Aaltonen (imppaaja), Anna-Maija Mero (valokuvattava tyttö), Jussi Jokinen, Lahja Hagert (Fanny), Allan Wallenius (patologi), Maunu Kurkvaara (todistajana kuultu aviomies), Erkki Seiro (spurgu), Kalevi Tuulenmäki. Kertoja: Pertti Weckström. Helsingin ensiesitys: 17.9.1971 Adams, Axa, Tuulensuu. Televisiolähetys: 10.12.1977 MTV2. VET 21230 – K15 – 2487 m / 91 min
Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu -nimen antaminen elokuvalle oli pitkällinen prosessi. Koska vuonna 1968 elokuvateattereihin tullut Raoul J. Lévyn ohjaus L'Espion (1966) oli varannut suomalaisen nimen Kujanjuoksu, ei sen nimen käyttäminen olisi ollut tarkastamon tuolloisen käytännön mukaan mahdollista ilman elokuvan maahantuojan lupaa. Vastaavia tilanteita varten oli 1960-luvun mittaan kuitenkin kehittynyt tämän säännöksen kiertokeino, jossa ohjaajan nimen eteen liittäminen teki mahdolliseksi käyttää samaa suomenkielistä nimeä. Ongelmat syntyivätkin tällä kertaa toista kautta. "Kujanjuoksu" oli myös sotakirjailija Niilo Lauttamuksen romaanin nimi vuodelta 1960, eikä hän hyväksynyt romaaninsa nimen käyttöä. Seurasi oikeusprosessi, jossa raastuvanistuin hylkäsi kirjailijan kanteen. Hovioikeus vahvisti omalla päätöksellään kanteen hylkäämisen 22.10.1975.
Kujanjuoksu perustui todelliseen rikokseen. 16-vuotiaan tytön puukotus Helsingin Kumpulassa oli johtanut tuomioon, jossa teon johdonmukaisesti kiistänyt mieshenkilö ehti istua vankilassa seitsemän vuotta ennen vapautustaan sen jälkeen, kun eräs vankilassa istunut nuorisorikollinen tunnusti olleensa syyllinen tähän puukotukseen.
Miehen tarinasta syntyi sekä Risto Juhanin kirjoittama teos "Torsti Ossian koskinen syyllinen – syytön" että Maunu Kurkvaaran tuottama ja ohjaama elokuva. Saatesanoissaan Kurkvaara kirjoitti: "Elokuva perustuu kuulustelu– ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja haastatteluihin ja on kuvattu lähes 100 % ns. oikeilla tapahtumapaikoilla. Henkilöiden nimet ovat toiset kuten myös esittäjät. Tämä ei siis ole dokumenttielokuva, mutta pyrkii antamaan mahdollisimman todenmukaisen kuvan noista tapahtumista." Tänään me kutsuisimme tätä dokumenttidraamaksi, lyhemmin dokudraamaksi, jonka suosio 2000-luvulla on kasvanut räjähdysmäisesti – faktan ja fiktion erottelu dokumenttigenressäkin on liudentunut ehdottomuudesta suvaitsevaisuuteen.
Lehdistö suhtautui pyrkimykseen kunnioituksella. Uuden Suomen Heikki Eteläpään mukaan kokonaisuus kypsyi ilahduttavan kypsäksi ja jäsentyi selkeäksi, mikä oli juuri sitä, jota kriitikot olivat koko 1960-luvun Kurkvaaralta toivoneet: "Sitäpaitsi Kujanjuoksu on tietyllä tavalla uudentyyppinen kotimainen, dokumentinomaisuutta lähenevällä tarkkuudella, yleensä autenttisilla tapahtumapaikoillakin, se yrittää rekonstruoida yleisesti tunnetun rikosprosessin kulun. [– –] Näistä aineksista koostuu hyvin kiinteä, jännittäväkin tapahtumasarja, jonka Kurkvaara kertoo kiistattomalla arkirealistisella teholla. Hänen väridramaturgiansakin on mielenkiintoinen, ja tuo hieman elävyyttä raskassoutuiseen prosessiin. [– –] Väreiltään Kujanjuoksu on hyvin korkealuokkainen, harvoin meillä on esim. kevättalven sääolosuhteita taltioitu näin elävinä, näin omaperäisinä."
Kujanjuoksu oli värillinen elokuva, jonka takaumajaksot sävytettiin mustavalkoisiksi. Tämä muistuttaa Alain Resnaisista, hänen tunnetusta natsien keskitysleiristä kertovasta elokuvastaan Yö ja usva (1955). Siinä värilliset ja mustavalkoiset jaksot vaihtelevat luoden ajatuksellisen erottelun tämän hetken ja menneisyyden välille.
Kurkvaaran takaumajaksot on istutettu dokumenttidraamaan tarkasti, mutta takauman yksityiskohdat varmistavat niiden merkityksen myös tarinan selkeyttämisessä. Niinpä katsoja saa eräässä takaumassa nähdä selityksen murhasta syytetyn Ossi Virtasen veitsen katoamisesta ennen elokuvan aikaa – elokuvan Virtanen ei itse sitä voi tietää siitä, vaikka kyse on hänen takaumastaan. Kronologisesti ajassa liikkuva dokumentaatio, dokumenttidraaman realismin mukaisesti, paljastaa saman tapahtuman poliisitutkimuksien avulla myöhemmin. Tapahtuman esittäminen motivoituu narraation selkeyttämisellä, mutta kertaus, tapahtumien vahventaminen kahdella toisistaan riippumattomalla kertomuksella, luo katsojan luottamusta syytetyn muistikuviin.
Ajatuksia herättävä on myös ohjaajan ratkaisu elokuvan loppuratkaisuun liittyvässä takaumajaksossa. Siinä ohjaaja luopuu yllättäen mustavalkoisuudesta, lisää kuvasarjan draamaa oranssilla sävytyksellä – se on toteutettu valaistuksen avulla? – ja yllättää antamalla tapahtumasarjan viimeisen kuvan näkyä elokuvan nykyaikaan liittävänä "värielokuvana".
Mitä se voisi tarkoittaa? Aikaan liittyvä manipulaatio on tietysti taide-elokuvan keskeinen tunnusmerkki, mutta tässä sanoma tuntuu liittyvän enemmänkin katsojan herättämiseen: vaikka kyse on menneisyyden tapahtumasta, tuo elokuvan kannalta ratkaisevan tosiasian saattaminen katsojan tietoon tapahtuu elokuvan aikaan sidotussa loogisessa (väri)rakenteessa, siis elokuvan nykyajassa. Tämän takauman "todistusvoima" korostuu näyttämällä oleellinen kuva värien avulla elokuvan nykyajassa, jonka totuudellisuutta kukaan ei ole elokuvan mittaan epäillyt, päinvastoin kuin takaumien (mustavalkoisia) todistuksia, joista osan katsoja tietää vääräksi tai ainakin epäilee niitä, kuten silminnäkijätodistuksia yleensäkin. Värisiirtymällä ohjaaja alleviivaa totuutta, joka tulee todeksi vasta nykyajassa.
Elokuvan nimiosaa näyttelee Helsingin Kaupunginteatterista löytynyt Aarre Karén, joka on ensimmäisessä suuressa valkokangasroolissaan. Elokuva tuli teattereihin syyskuussa 1971, mutta ei menestynyt kaupallisesti. Tappion oltua lähes 200 000 markkaa, Kurkvaara vetäytyi elokuvateosta, mihin palasi vasta 1983.
– Jari Sedergren 26.7.2006
torstaina, toukokuuta 04, 2006
ELOKUVA JA HISTORIA -seminaari 19.5.2006
Seminaari dokumentti- ja lyhytelokuvasta
ELOKUVA JA HISTORIA
Orionissa, Eerikinkatu 15, per 19.5.2006, klo 9.15 – 16.00
Aamupäivä
Klo 9.15
Avaussanat: Suomen elokuva-arkiston johtaja Matti Lukkarila
Professori Henry Bacon, Elokuvan tutkimus ja huippuyksikkö
Professori Hannu Salmi, Dokumentti, historia ja muisti
Klo 10.30
Tutkija Ilkka Kippola, Suomen elokuva-arkiston lyhytelokuvakokoelma
Arkistonhoitaja Juha Kindberg, Dokumenttielokuvan fysiologia ja rekonstruktio
Perinnetutkija Juha Seitajärvi, Elokuvan perinnekeräys
Klo 12-13.00 Lounas
Iltapäivä:
Klo 13.00
Valt. tri Kaarina Kilpiö, Mainoselokuva ja musiikki
Valt. tri Jukka Kortti, Mainoselokuva ja mediatutkimus
Valt. tri Anu–Hanna Anttila, Sosiologinen katse lyhyt- ja dokumenttielokuvaanKlo
Klo 14.30
Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen, Tekijä ja dokumentin sanoma
Fil.tri Kimmo Laine, Dokumenttielokuva, konteksti ja genre
Valt.tri Jari Sedergren, Uutiselokuvan politiikkaa
Luentoryppäiden lomassa SEA esittää lyhytelokuvia (koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren)Tervetuloa. Vapaa pääsy.
Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki
Tiedustelut:Jari Sedergren 09-615400, 040-7191548
Ilkka Kippola 09-615400 (SEA keskus, voi jättää sanan)
ELOKUVA JA HISTORIA
Orionissa, Eerikinkatu 15, per 19.5.2006, klo 9.15 – 16.00
Aamupäivä
Klo 9.15
Avaussanat: Suomen elokuva-arkiston johtaja Matti Lukkarila
Professori Henry Bacon, Elokuvan tutkimus ja huippuyksikkö
Professori Hannu Salmi, Dokumentti, historia ja muisti
Klo 10.30
Tutkija Ilkka Kippola, Suomen elokuva-arkiston lyhytelokuvakokoelma
Arkistonhoitaja Juha Kindberg, Dokumenttielokuvan fysiologia ja rekonstruktio
Perinnetutkija Juha Seitajärvi, Elokuvan perinnekeräys
Klo 12-13.00 Lounas
Iltapäivä:
Klo 13.00
Valt. tri Kaarina Kilpiö, Mainoselokuva ja musiikki
Valt. tri Jukka Kortti, Mainoselokuva ja mediatutkimus
Valt. tri Anu–Hanna Anttila, Sosiologinen katse lyhyt- ja dokumenttielokuvaanKlo
Klo 14.30
Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen, Tekijä ja dokumentin sanoma
Fil.tri Kimmo Laine, Dokumenttielokuva, konteksti ja genre
Valt.tri Jari Sedergren, Uutiselokuvan politiikkaa
Luentoryppäiden lomassa SEA esittää lyhytelokuvia (koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren)Tervetuloa. Vapaa pääsy.
Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki
Tiedustelut:Jari Sedergren 09-615400, 040-7191548
Ilkka Kippola 09-615400 (SEA keskus, voi jättää sanan)
tiistaina, maaliskuuta 21, 2006
OUSMANE SEMBENE HELSINGISSÄ
MUSTAN AFRIKAN YKKÖSOHJAAJA SUOMEEN – OUSMANE SEMBENE HELSINGISSÄ 29.3.-4.3.2006
Suomen elokuva-arkistolla, Ranskan kulttuurikeskuksella, Ranskan suurlähetystöllä ja Helsingin suomalais-ranskalaisella yhdistyksellä on ilo ja kunnia saada vieraakseen huhtikuun alussa senegalilainen elokuvaohjaaja ja kirjailija Ousmane Sembene (s. 1923). Hän on kaikkein tunnetuin Mustan Afrikan ohjaajista ja yksi elokuvan historian merkkinimistä. Sembenen elokuvat ja romaanit kuvaavat väkevästi ja tinkimättömästi niin Afrikan historiaa, lähimenneisyyttä kuin nykypäivääkin. Unohtumattomia ovat hänen teostensa naishahmot: muutoksen toivo on Sembenellä aina naisten varassa.
LEHDISTÖTILAISUUS TO 30.3. KLO 12-14 ELOKUVATEATTERI ORIONISSA
Lehdistön edustajat ovat tervetulleita tapaamaan Ousmane Sembeneä torstaina 30.3. klo 12-14 elokuvateatteri Orioniin (Eerikinkatu 15). Haastatteluista pyydämme sopimaan erikseen suunnittelija Satu Laaksosen (09 6154 0225, satu.laaksonen@sea.fi) kanssa mielellään hyvissä ajoin ennen pressitilaisuutta.
Kuvamateriaalia voi tiedustella elokuvasihteeri Outi Heiskaselta (09 6154 0224, outi.heiskanen@sea.fi).
Lisätietoja Sembenestä löytyy mm. seuraavista linkeistä:
http://www.imdb.com/name/nm0783733/
http://www.newsreel.org/articles/OusmaneSembene.htm
http://www.mtholyoke.edu/courses/sgadjigo/sembene2.html
http://www.cinema-scope.com/cs21/int_pride_sembene.htm
Pressitilaisuus tulkataan suomeksi – tarjoilua – tervetuloa!
YLEISÖTILAISUUS "LÄHIKUVASSA OUSMANE SEMBENE" LAUANTAINA 1.4. KLO 14-16 ORIONISSA
Lauantaina on yleisöllä mahdollisuus tutustua lähemmin sekä Ousmane Sembenen tuotantoon että monipuoliseen taiteilijaan itseensä elokuvateatteri Orionissa järjestettävässä yleisötilaisuudessa. Suomeksi tulkattava tilaisuus on kaikille avoin ja maksuton. TERVETULOA!
OUSMANE SEMBENEN ELOKUVIEN SARJA ELOKUVATEATTERI ORIONISSA OHJELMA:
28.3. TI klo 17.00 & 5.4. KE klo 17.00
LA NOIRE DE…, Ranska/Senegal 1966
Thérèse N’Bissine Diop, Robert Fontaine, Anne-Marie Jelinek
K11 - 65 min
BOROM SARRET, Senegal/Ranska 1963
English subtitles - 20 min
31.3. PE klo 17.00 & 8.4. LA klo 17.00
MANDABI, Ranska/Senegal 1968
Mamadou Gueye, Younousse N’Diaye, Issa Niang
perjantain näytöksessä vieraana Ousmane Sembene
English subtitles - S - 105 min
HUOM! 1.4. LA klo 14.00-16.00
LÄHIKUVASSA OUSMANE SEMBENE
kaikille avoin yleisötilaisuus
vieraana Ousmane Sembene
tulkataan suomeksi - vapaa pääsy
1.4. LA klo 17.00 & 7.4. PE klo 17.00
EMITAI – JUMALAT ((Emitai), Senegal 1971
Pierre Blanchard, Robert Fontaine Jr, Michael
Remandeau
lauantain näytöksessä vieraana Ousmane Sembene
English subtitles - K7 - 103min
2.4. SU klo 17.30 & 4.4. TI klo 16.45
XALA, Senegal 1974
sunnuntain näytöksessä vieraana Ousmane Sembene
Tierno Leye, Seune Sam, Younousse Seye
English subtitles - S - 116 min
6.4. TO klo 17.00 & 9.4. SU klo 17.45
CEDDO, Ranska/Senegal 1977
Mamadou Ndiaye Diagne, Tabara Ndiaye, Ousmane Camara
English subtitles - K11 - 120 min
11.4. TI klo 16.45 & 16.4. SU klo 19.15
LE CAMP DE THIAROYE, Senegal/Tunisia/Algeria 1987
Ibrahima Sane, Mohamed Dansoko Camara, Jean Daniel Simon, Sijiri Bakara
English subtitles - K15 - 150 min
12.4. KE klo 19.00 & 14.4. PE klo 15.45
GUELWAAR, Ranska/Senegal 1992
Abou Camara, Marie Augustine Diatta, Mame Ndoumbé Diop
English subtitles - K11 - 115 min
13.4. TO klo 17.00 & 15.4. LA klo 16.45
FAAT KINÉ, Senegal 2000
Venus Seye, Mame Ndoumbé, Ndiagne Dia
English subtitles - K7 - 120 min
18.4. TI klo 17.00 & 21.4. PE klo 17.00
MOOLAADÉ – SUOJELUS (Moolaadé), Senegal/Ranska/Burkina Faso/Kamerun/Marokko/Tunisia 2004
Fatoumata Coulibaly, Salimata Traoré, Maimouna Hélène Diarra
suom. tekstit/svenska texter - K11 - 121 min
SARJAN ESITTELYTEKSTI (Orionin ohjelmavihkosta)
Ousmane Sembene
Tunnetuin Mustan Afrikan ohjaaja ja merkittävä kirjailija Ousmane Sembene syntyi vuonna 1923 Senegalissa kalastajan poikana, aloitti työnteon 15-vuotiaana ja on omien sanojensa mukaan harjoittanut 36 ammattia. Sembenen oma koulunkäynti katkesi kesken, mutta hän perehtyi jo lapsena islamilaiseen kulttuuriin. Myöhemmin hän oli erään perinteisen griotin innokkaimpia kuuntelijoita ja sai siten elävän kosketuksen Afrikan menneisyyteen.
Toisen maailmansodan aikana Sembene oli ns. siirtomaasotilaana Ranskan armeijassa monella rintamalla. Sittemmin hän työskenteli mm. Marseillen satamassa, jossa hänet valittiin satamatyöläisten ammattiliiton johtoon. Ammattiliiton voimakas kulttuurityö avasi hänelle länsimaisen sivistyksen perintöä. Näihin aikoihin Sembene aloitti kirjailijanuransa (suomeksi häneltä on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa Jumalan puupalikat).
Mutta kuljettuaan pitkin Afrikan mannerta Sembene oivalsi, miten vähän vaikutusta kirjallisuudella voi olla lukutaidottomissa maissa. Niin hän 1961 päätti ryhtyä tekemään myös elokuvia ja hakeutui Georges Sadoulin ja Jean Rouchin kannustamana alan koulutukseen. Opiskelupaikkana oli Moskova.
Sembenen varsinainen esikoistyö Borom sarret (1963) on maailman elokuvataiteen helmiä. Se tiivistää 20 minuuttiin yhden päivän nujerretun ajurin elämästä. Apeuteen sekoittuu pientä hellää huumoria.
Mustan Afrikan ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva La Noire de... (1966) perustuu Sembenen novelliin Voltaîque. Se kertoo mustasta palvelustytöstä, joka jouduttuaan valkoisen isäntäväkensä mukana Ranskaan vieraantuu yhä enemmän omasta todellisuudestaan ja päätyy itsemurhaan. Näissä molemmissa elokuvissa kielenä on vielä ranska (myöhemmissä Sembenen elokuvissa puhutaan afrikkalaisia kieliä kuten wolofia ja diolaa). Näissä elokuvissa käytetään myös päähenkilön sisäistä dialogia, joka paljastaa katsojalle puhujan sorronalaisen aseman, vaikka tämä itse ei näköjään olekaan täysin selvillä tilanteestaan.
Myöhemmin Sembene omaksui tavallaan "kaupallisemman" kerrontatavan saavuttaakseen laajemman afrikkalaisen yleisön. Hän käytti silloin keinoinaan historiallista tapahtumaa, kuten siirtomaasortoa vastustavassa Emitaissa tai komediaa, josta esimerkkeinä ovat Mandabi ja Xala.
Mandabi (1968) on hirtehinen tarina moniavioisen, työttömän ja lukutaidottoman Ibrahima Diengin vastoinkäymisistä: jotta Ibrahima pääsisi nostamaan postiosoituksen, jonka Pariisissa kadunlakaisijana toimiva sisarenpoika on lähettänyt, hän joutuu yksinään kohtaamaan uuden yhteiskunnan saalistajat.
Emitai (1971) on tragedia, joka tapahtuu senegalilaisessa kylässä toisen maailmansodan aikana. Siirtomaa-armeija haluaa takavarikoida koko riisisadon joukkojensa ravinnoksi. Naiset kätkevät riisin, mutta miehet joutuvat antamaan periksi käytyään ensin turhaa taistelua.
Xala (1974) tarkoittaa "satunnaista impotenssia", ja se jatkaa Sembenen afrikkalaisen uusporvariston kritiikkiä. Päähenkilönä on viisikymppinen äkkirikas mahtimies ja entinen itsenäisyystaistelija, joka ottaa kunniansa kukkuraksi vielä kolmannen vaimon, mutta onkin hääpäivän iltana kyvytön...
Ceddo (1977) sijoittuu näennäisesti 1600- 1700 –luvuille, jolloin vanhoja länsiafrikkalaisia yhteiskuntamuotoja uhkasivat islamilainen imperialismi, eurooppalainen merkantilismi ja katolilaisen kirkon kasvava valta. Ceddo ammentaa suoraan suullisesta perinteestä ja liikkuu upeasti omalla legendan alueellaan.
Le Camp de Thiaroye (1988) perustuu tositapahtumiin, joista historiankirjat ovat kauan vaienneet. Elokuva sijoittuu vuoteen 1944, jolloin tuhannet eri Länsi-Afrikan maista kootut siirtomaasotilaat vietiin Senegaliin odottamaan paluuta siviiliin. He olivat taistelleet Euroopassa 5 vuotta ranskalaisten ja liittoutuneiden puolesta, kokeneet keskitysleirien kauhut ja miehitetyn maan tragedian. Samalla he olivat uskoneet taistelevansa myös oman vapautensa puolesta...
Guelwaar (1992) on myös tosipohjainen tarina: hautajaispäivän aamuna huomataan, että katolilaisen poliittisen aktivistin ruumis on kadonnut. Selviää, että vainajat ovat vaihtuneet, ja aktivisti onkin haudattu islamilaiselle hautausmaalle. Tarinasta syntyy veitsenterävä analyysi byrokratiasta, politiikasta ja uskonnollisista raja-aidoista.
Faat-Kine (1999) on ensimmäinen Sembenen kolmiosaiseksi suunnittelemasta sarjasta, joka käsittelee "arkipäivän sankaruutta". Tämä verevä komedia vie keskelle nykypäivän Dakaria, sen pääosassa on sitkeä ja suorasanainen nelikymppinen nainen.
Sarjan toinen elokuva on 2004 maailmankierroksensa aloittanut Moolaadé, joka hyökkää purevasti muinaisajoista periytyvää tyttöjen ympärileikkaamista vastaan. Tytöissä heräävä kapina ja äideissä heräävä ymmärrys ovat vastustamaton voima. Sembene on aina rakentanut muutoksen toivon naisten varaan.
Satu Laaksonen
Suomen elokuva-arkistolla, Ranskan kulttuurikeskuksella, Ranskan suurlähetystöllä ja Helsingin suomalais-ranskalaisella yhdistyksellä on ilo ja kunnia saada vieraakseen huhtikuun alussa senegalilainen elokuvaohjaaja ja kirjailija Ousmane Sembene (s. 1923). Hän on kaikkein tunnetuin Mustan Afrikan ohjaajista ja yksi elokuvan historian merkkinimistä. Sembenen elokuvat ja romaanit kuvaavat väkevästi ja tinkimättömästi niin Afrikan historiaa, lähimenneisyyttä kuin nykypäivääkin. Unohtumattomia ovat hänen teostensa naishahmot: muutoksen toivo on Sembenellä aina naisten varassa.
LEHDISTÖTILAISUUS TO 30.3. KLO 12-14 ELOKUVATEATTERI ORIONISSA
Lehdistön edustajat ovat tervetulleita tapaamaan Ousmane Sembeneä torstaina 30.3. klo 12-14 elokuvateatteri Orioniin (Eerikinkatu 15). Haastatteluista pyydämme sopimaan erikseen suunnittelija Satu Laaksosen (09 6154 0225, satu.laaksonen@sea.fi) kanssa mielellään hyvissä ajoin ennen pressitilaisuutta.
Kuvamateriaalia voi tiedustella elokuvasihteeri Outi Heiskaselta (09 6154 0224, outi.heiskanen@sea.fi).
Lisätietoja Sembenestä löytyy mm. seuraavista linkeistä:
http://www.imdb.com/name/nm0783733/
http://www.newsreel.org/articles/OusmaneSembene.htm
http://www.mtholyoke.edu/courses/sgadjigo/sembene2.html
http://www.cinema-scope.com/cs21/int_pride_sembene.htm
Pressitilaisuus tulkataan suomeksi – tarjoilua – tervetuloa!
YLEISÖTILAISUUS "LÄHIKUVASSA OUSMANE SEMBENE" LAUANTAINA 1.4. KLO 14-16 ORIONISSA
Lauantaina on yleisöllä mahdollisuus tutustua lähemmin sekä Ousmane Sembenen tuotantoon että monipuoliseen taiteilijaan itseensä elokuvateatteri Orionissa järjestettävässä yleisötilaisuudessa. Suomeksi tulkattava tilaisuus on kaikille avoin ja maksuton. TERVETULOA!
OUSMANE SEMBENEN ELOKUVIEN SARJA ELOKUVATEATTERI ORIONISSA OHJELMA:
28.3. TI klo 17.00 & 5.4. KE klo 17.00
LA NOIRE DE…, Ranska/Senegal 1966
Thérèse N’Bissine Diop, Robert Fontaine, Anne-Marie Jelinek
K11 - 65 min
BOROM SARRET, Senegal/Ranska 1963
English subtitles - 20 min
31.3. PE klo 17.00 & 8.4. LA klo 17.00
MANDABI, Ranska/Senegal 1968
Mamadou Gueye, Younousse N’Diaye, Issa Niang
perjantain näytöksessä vieraana Ousmane Sembene
English subtitles - S - 105 min
HUOM! 1.4. LA klo 14.00-16.00
LÄHIKUVASSA OUSMANE SEMBENE
kaikille avoin yleisötilaisuus
vieraana Ousmane Sembene
tulkataan suomeksi - vapaa pääsy
1.4. LA klo 17.00 & 7.4. PE klo 17.00
EMITAI – JUMALAT ((Emitai), Senegal 1971
Pierre Blanchard, Robert Fontaine Jr, Michael
Remandeau
lauantain näytöksessä vieraana Ousmane Sembene
English subtitles - K7 - 103min
2.4. SU klo 17.30 & 4.4. TI klo 16.45
XALA, Senegal 1974
sunnuntain näytöksessä vieraana Ousmane Sembene
Tierno Leye, Seune Sam, Younousse Seye
English subtitles - S - 116 min
6.4. TO klo 17.00 & 9.4. SU klo 17.45
CEDDO, Ranska/Senegal 1977
Mamadou Ndiaye Diagne, Tabara Ndiaye, Ousmane Camara
English subtitles - K11 - 120 min
11.4. TI klo 16.45 & 16.4. SU klo 19.15
LE CAMP DE THIAROYE, Senegal/Tunisia/Algeria 1987
Ibrahima Sane, Mohamed Dansoko Camara, Jean Daniel Simon, Sijiri Bakara
English subtitles - K15 - 150 min
12.4. KE klo 19.00 & 14.4. PE klo 15.45
GUELWAAR, Ranska/Senegal 1992
Abou Camara, Marie Augustine Diatta, Mame Ndoumbé Diop
English subtitles - K11 - 115 min
13.4. TO klo 17.00 & 15.4. LA klo 16.45
FAAT KINÉ, Senegal 2000
Venus Seye, Mame Ndoumbé, Ndiagne Dia
English subtitles - K7 - 120 min
18.4. TI klo 17.00 & 21.4. PE klo 17.00
MOOLAADÉ – SUOJELUS (Moolaadé), Senegal/Ranska/Burkina Faso/Kamerun/Marokko/Tunisia 2004
Fatoumata Coulibaly, Salimata Traoré, Maimouna Hélène Diarra
suom. tekstit/svenska texter - K11 - 121 min
SARJAN ESITTELYTEKSTI (Orionin ohjelmavihkosta)
Ousmane Sembene
Tunnetuin Mustan Afrikan ohjaaja ja merkittävä kirjailija Ousmane Sembene syntyi vuonna 1923 Senegalissa kalastajan poikana, aloitti työnteon 15-vuotiaana ja on omien sanojensa mukaan harjoittanut 36 ammattia. Sembenen oma koulunkäynti katkesi kesken, mutta hän perehtyi jo lapsena islamilaiseen kulttuuriin. Myöhemmin hän oli erään perinteisen griotin innokkaimpia kuuntelijoita ja sai siten elävän kosketuksen Afrikan menneisyyteen.
Toisen maailmansodan aikana Sembene oli ns. siirtomaasotilaana Ranskan armeijassa monella rintamalla. Sittemmin hän työskenteli mm. Marseillen satamassa, jossa hänet valittiin satamatyöläisten ammattiliiton johtoon. Ammattiliiton voimakas kulttuurityö avasi hänelle länsimaisen sivistyksen perintöä. Näihin aikoihin Sembene aloitti kirjailijanuransa (suomeksi häneltä on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa Jumalan puupalikat).
Mutta kuljettuaan pitkin Afrikan mannerta Sembene oivalsi, miten vähän vaikutusta kirjallisuudella voi olla lukutaidottomissa maissa. Niin hän 1961 päätti ryhtyä tekemään myös elokuvia ja hakeutui Georges Sadoulin ja Jean Rouchin kannustamana alan koulutukseen. Opiskelupaikkana oli Moskova.
Sembenen varsinainen esikoistyö Borom sarret (1963) on maailman elokuvataiteen helmiä. Se tiivistää 20 minuuttiin yhden päivän nujerretun ajurin elämästä. Apeuteen sekoittuu pientä hellää huumoria.
Mustan Afrikan ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva La Noire de... (1966) perustuu Sembenen novelliin Voltaîque. Se kertoo mustasta palvelustytöstä, joka jouduttuaan valkoisen isäntäväkensä mukana Ranskaan vieraantuu yhä enemmän omasta todellisuudestaan ja päätyy itsemurhaan. Näissä molemmissa elokuvissa kielenä on vielä ranska (myöhemmissä Sembenen elokuvissa puhutaan afrikkalaisia kieliä kuten wolofia ja diolaa). Näissä elokuvissa käytetään myös päähenkilön sisäistä dialogia, joka paljastaa katsojalle puhujan sorronalaisen aseman, vaikka tämä itse ei näköjään olekaan täysin selvillä tilanteestaan.
Myöhemmin Sembene omaksui tavallaan "kaupallisemman" kerrontatavan saavuttaakseen laajemman afrikkalaisen yleisön. Hän käytti silloin keinoinaan historiallista tapahtumaa, kuten siirtomaasortoa vastustavassa Emitaissa tai komediaa, josta esimerkkeinä ovat Mandabi ja Xala.
Mandabi (1968) on hirtehinen tarina moniavioisen, työttömän ja lukutaidottoman Ibrahima Diengin vastoinkäymisistä: jotta Ibrahima pääsisi nostamaan postiosoituksen, jonka Pariisissa kadunlakaisijana toimiva sisarenpoika on lähettänyt, hän joutuu yksinään kohtaamaan uuden yhteiskunnan saalistajat.
Emitai (1971) on tragedia, joka tapahtuu senegalilaisessa kylässä toisen maailmansodan aikana. Siirtomaa-armeija haluaa takavarikoida koko riisisadon joukkojensa ravinnoksi. Naiset kätkevät riisin, mutta miehet joutuvat antamaan periksi käytyään ensin turhaa taistelua.
Xala (1974) tarkoittaa "satunnaista impotenssia", ja se jatkaa Sembenen afrikkalaisen uusporvariston kritiikkiä. Päähenkilönä on viisikymppinen äkkirikas mahtimies ja entinen itsenäisyystaistelija, joka ottaa kunniansa kukkuraksi vielä kolmannen vaimon, mutta onkin hääpäivän iltana kyvytön...
Ceddo (1977) sijoittuu näennäisesti 1600- 1700 –luvuille, jolloin vanhoja länsiafrikkalaisia yhteiskuntamuotoja uhkasivat islamilainen imperialismi, eurooppalainen merkantilismi ja katolilaisen kirkon kasvava valta. Ceddo ammentaa suoraan suullisesta perinteestä ja liikkuu upeasti omalla legendan alueellaan.
Le Camp de Thiaroye (1988) perustuu tositapahtumiin, joista historiankirjat ovat kauan vaienneet. Elokuva sijoittuu vuoteen 1944, jolloin tuhannet eri Länsi-Afrikan maista kootut siirtomaasotilaat vietiin Senegaliin odottamaan paluuta siviiliin. He olivat taistelleet Euroopassa 5 vuotta ranskalaisten ja liittoutuneiden puolesta, kokeneet keskitysleirien kauhut ja miehitetyn maan tragedian. Samalla he olivat uskoneet taistelevansa myös oman vapautensa puolesta...
Guelwaar (1992) on myös tosipohjainen tarina: hautajaispäivän aamuna huomataan, että katolilaisen poliittisen aktivistin ruumis on kadonnut. Selviää, että vainajat ovat vaihtuneet, ja aktivisti onkin haudattu islamilaiselle hautausmaalle. Tarinasta syntyy veitsenterävä analyysi byrokratiasta, politiikasta ja uskonnollisista raja-aidoista.
Faat-Kine (1999) on ensimmäinen Sembenen kolmiosaiseksi suunnittelemasta sarjasta, joka käsittelee "arkipäivän sankaruutta". Tämä verevä komedia vie keskelle nykypäivän Dakaria, sen pääosassa on sitkeä ja suorasanainen nelikymppinen nainen.
Sarjan toinen elokuva on 2004 maailmankierroksensa aloittanut Moolaadé, joka hyökkää purevasti muinaisajoista periytyvää tyttöjen ympärileikkaamista vastaan. Tytöissä heräävä kapina ja äideissä heräävä ymmärrys ovat vastustamaton voima. Sembene on aina rakentanut muutoksen toivon naisten varaan.
Satu Laaksonen
maanantaina, joulukuuta 19, 2005
Ruskan jälkeen
Englannin kielinen nimi: Winter of Black Snow. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Fennada Filmi Oy. Tuotannonjohto: Ilmo Mäkelä. Tuotantopäällikkö: Tellervo Ehder. Ohjaus: Edvin Laine. Apulaisohjaaja: Olavi Tuomi. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen, Edvin Laine ja Kalle Päätalo Päätalon romaanin "Mustan lumen talvi" (1969) pohjalta. Lavastus: Jorma Lindfors. Leikkaus: Ossi Skurnik. Kuvaus: Olavi Tuomi, Jussi Laine. Kamera-assistentti: Jari Koponen. Äänitys ja miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikin äänitys: Kari Kalliolahti. Apulaisäänittäjä: Juhani Jotuni. Lavastusapulainen: Oiva Hovi. Musiikki:Risto Hiltunen. Puvut: Elsa Pättiniemi. Päähenkilöt: Kauko Helovirta (Nestori Malinen), Elsa Turakainen (Maija Sammalsuo), Jorma Falck (Kauko Sammalsuo), Sirkka Muurikoski (Elma Sammalsuo), Olavi Ahonen (Väinö Sammalsuo), Virve Kauste (Kyllikki Sammalsuo), Jyrki Kovaleff (Asko Mäkinen), Riku Painio (Teuvo Malinen), Risto Aaltonen (Kosti Mäkinen), Rauni Ikäheimo (Irja Mäkinen), Esa Saario (Paavo Tyni), Rita Polster (Senja Merimaa), Salme Karppinen (Lispe), Tom Pöysti (Simo Sammalsuo, ”Simana”), Matti Pellonpää (Jaakko Sammalsuo), Kalle Karvonen (Perttu Sääskilampi), Maija-Leena Ervasti (Hilja Sääskilampi), Paavo Hukkinen (Hans Böhmer), Eva Eklund (rva Böhmer), Eino Kaipainen (kunnanvaltuutettu), Torsti Kovaleff (Viljo Aukusti Sammalsuo), Jaakko Rantanen (Nestorin ryyppykaveri), Markku Huhtamo (Rinteen poika, Nestorin ryyppykaveri), Minna Nuotio (Anna-Maija Sammalsuo), Outi Leiste (Kirsi Sammalsuo), Tiina Tuomi (Tarja Mäkinen), Jarmo Perälä (tulkki), Jorma Lindfors (pirssikuski), Ritva Kaario (kerrostarjoilija), Tellervo Ehder, Reijo Heino (aviopari Turussa). Helsingin ensi-ilta: 31.8. 1979 Adlon, Bristol. VET: A-23506 – K12 – 3130 / 114 min
Ruskan jälkeen perustuu aikanaan Suomen suosituimman kirjailijan Kalle Päätalon romaaniin ”Mustan lumen talvi” (1969). Laine oli jo vuonna 1977 ohjannut Päätalo-filmatisoinnin Viimeinen savotta. Käsikirjoitus oli pääasiassa Juha Nevalaisen (1921-1988) työtä ja jäi hänen lähes 30-vuotisen käsikirjoittajauran viimeiseksi. Pääkuvaajana ja apulaisohjaajana oli jo tuttuun tapaan Edvin Laineen ohjaustöissä Olavi Tuomi.
Elokuvassa esiintyi monta ensikertalaista. Heistä elokuvaan pysyvämmin jäi aiemmin Pyynikin kesäteatterissa kannuksia kerännyt Virve Kauste, sen sijaan Jorma Falckille Suomen kansallisoopperasta ja Sirkka Muurikoskelle Kouvolan teatterissa ei elokuvarooleja sen jälkeen ilmaantunut.
Elokuva sijoittuu Koillismaalle 1960-luvun lopussa. Tarina seuraa laajaa Sammalsuon sukua, joka kokee paitsi laajennuksia maatilalla ja enemmän tai vähemmän salaisia rakastumisia, myös työttömyyden ja muuton Ruotsiin. Sukupolvenvaihdos, jouluiset juopottelut, saunomiset, sotajutut, isän ja pojan riidat ja sovinnot, jälleennäkemiset, perintöriidat, varkaudet, kaupunkilaisnainen maaseudulla, sota-ajalta tutut saksalaisvieraat, saksalaiskauna, ylioppilasjuhlat ja lopulta juhannusmorsiamet ja –sulhaset pitävät huolen siitä, että perisuomalaiset tunnot ovat näkyvillä koko elokuvan ajan: onko se yksiviivaista tarinankerrontaa, kuten Helena Ylänen aikalaisarvostelussa luonnehti, sopii pohdittavaksi elokuvan jälkiarvioinniksi.
Tarinan hyppelehtivyys ja sirpaleinen ohimarssi, kuten Sakari Toiviainen elokuvaa luonnehti, esti elokuvan kasvun ”selkosen arvoisella tavalla”. Toiviaisen mukaan ”Päätalon lavea alkuteos, sen eeppinen kaari on elokuvassa pirstoutunut sarjafilmimäiseksi pötköksi, jonka rinnalla Koivuharjulla tai Rauhanrannalla ei ole mitään häpeämistä.” Elokuva sai moitteita myös teatterimaisuudestaan.
Mutta yleisö tuli katsomaan. Elokuva sai sinänsä heikohkon elokuvavuoden toiseksi parhaan menestyksen. Elokuva jäi Edvin Laineen viimeiseksi Päätalo-filmatisoinniksi, sillä seuraavat kaksi ohjasi kirjailijan Iijoki-sarjan perusteella vuosina 1986-1988 Mikko Niskanen.
– Jari Sedergren 23.11. 2005
Ruskan jälkeen perustuu aikanaan Suomen suosituimman kirjailijan Kalle Päätalon romaaniin ”Mustan lumen talvi” (1969). Laine oli jo vuonna 1977 ohjannut Päätalo-filmatisoinnin Viimeinen savotta. Käsikirjoitus oli pääasiassa Juha Nevalaisen (1921-1988) työtä ja jäi hänen lähes 30-vuotisen käsikirjoittajauran viimeiseksi. Pääkuvaajana ja apulaisohjaajana oli jo tuttuun tapaan Edvin Laineen ohjaustöissä Olavi Tuomi.
Elokuvassa esiintyi monta ensikertalaista. Heistä elokuvaan pysyvämmin jäi aiemmin Pyynikin kesäteatterissa kannuksia kerännyt Virve Kauste, sen sijaan Jorma Falckille Suomen kansallisoopperasta ja Sirkka Muurikoskelle Kouvolan teatterissa ei elokuvarooleja sen jälkeen ilmaantunut.
Elokuva sijoittuu Koillismaalle 1960-luvun lopussa. Tarina seuraa laajaa Sammalsuon sukua, joka kokee paitsi laajennuksia maatilalla ja enemmän tai vähemmän salaisia rakastumisia, myös työttömyyden ja muuton Ruotsiin. Sukupolvenvaihdos, jouluiset juopottelut, saunomiset, sotajutut, isän ja pojan riidat ja sovinnot, jälleennäkemiset, perintöriidat, varkaudet, kaupunkilaisnainen maaseudulla, sota-ajalta tutut saksalaisvieraat, saksalaiskauna, ylioppilasjuhlat ja lopulta juhannusmorsiamet ja –sulhaset pitävät huolen siitä, että perisuomalaiset tunnot ovat näkyvillä koko elokuvan ajan: onko se yksiviivaista tarinankerrontaa, kuten Helena Ylänen aikalaisarvostelussa luonnehti, sopii pohdittavaksi elokuvan jälkiarvioinniksi.
Tarinan hyppelehtivyys ja sirpaleinen ohimarssi, kuten Sakari Toiviainen elokuvaa luonnehti, esti elokuvan kasvun ”selkosen arvoisella tavalla”. Toiviaisen mukaan ”Päätalon lavea alkuteos, sen eeppinen kaari on elokuvassa pirstoutunut sarjafilmimäiseksi pötköksi, jonka rinnalla Koivuharjulla tai Rauhanrannalla ei ole mitään häpeämistä.” Elokuva sai moitteita myös teatterimaisuudestaan.
Mutta yleisö tuli katsomaan. Elokuva sai sinänsä heikohkon elokuvavuoden toiseksi parhaan menestyksen. Elokuva jäi Edvin Laineen viimeiseksi Päätalo-filmatisoinniksi, sillä seuraavat kaksi ohjasi kirjailijan Iijoki-sarjan perusteella vuosina 1986-1988 Mikko Niskanen.
– Jari Sedergren 23.11. 2005
maanantaina, joulukuuta 05, 2005
TŠEKKILÄISIÄ ELOKUVIA HELSINGISSÄ
TŠEKKILÄISIÄ ELOKUVIA HELSINGISSÄ
Tšekin suurlähetystö esittää tšekkiläisiä elokuvia Suomen elokuvasäätiön Kino K 13:ssa Helsingissä seuraavasti:
ke 7.12. klo 18.30 Hurmio (Extáze, 1932; ohj. Gustav Machatý)
to 8.12. klo 18.30 Tarkoin vartioidut junat (Ostře sledované vlaky, 1966; ohj. Jiří Menzel)
pe 9.12. klo 18.30 Vaaleaverikön rakkaus (Lásky jedné plavovlásky, 1965; ohj. Miloš Forman)
la 10.12. klo 10.00 Myyrä (Krtek; ohj. Zdeněk Miler — lasten piirroselokuva)
la 10.12. klo 17.00 Faunin hyvin myöhäinen iltapäivä (Faunovo velmi pozdní odpoledne, 1983; ohj. Věra Chytilová)
su 11.12. klo 17.00 Unohdettu valo (Zapomenuté světlo, 1997; ohj. Vladimír Michálek)
ma 12.12. klo 18.30 Villit kukat (Kytice, 2003; ohj. F.A. Brabec)
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Elokuvat on tekstitetty englanniksi.
Kino K 13 Kanavakatu 12 00160 Helsinki puh. (09) 6220 3027
Tšekin suurlähetystö esittää tšekkiläisiä elokuvia Suomen elokuvasäätiön Kino K 13:ssa Helsingissä seuraavasti:
ke 7.12. klo 18.30 Hurmio (Extáze, 1932; ohj. Gustav Machatý)
to 8.12. klo 18.30 Tarkoin vartioidut junat (Ostře sledované vlaky, 1966; ohj. Jiří Menzel)
pe 9.12. klo 18.30 Vaaleaverikön rakkaus (Lásky jedné plavovlásky, 1965; ohj. Miloš Forman)
la 10.12. klo 10.00 Myyrä (Krtek; ohj. Zdeněk Miler — lasten piirroselokuva)
la 10.12. klo 17.00 Faunin hyvin myöhäinen iltapäivä (Faunovo velmi pozdní odpoledne, 1983; ohj. Věra Chytilová)
su 11.12. klo 17.00 Unohdettu valo (Zapomenuté světlo, 1997; ohj. Vladimír Michálek)
ma 12.12. klo 18.30 Villit kukat (Kytice, 2003; ohj. F.A. Brabec)
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Elokuvat on tekstitetty englanniksi.
Kino K 13 Kanavakatu 12 00160 Helsinki puh. (09) 6220 3027
maanantaina, marraskuuta 21, 2005
Myöhästynyt hääyö
Euotsinkielinen nimi: Bröllopsnatt med förhinder. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen Mika Waltarin näytelmään (1948), kantaesitys Joel Rinteen 30-vuotisjuhlakiertueella 11.5. 1960 (Teatteri Jurkka). Lavastus: Aarre Koivisto. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Kuvaus: Marius Raichi. B-kuvaus: Pentti Auer. Äänitys: Harald Koivikko. Miksaus: Kurt Vilja. Lavastusapulaiset: Reine Helksealo, Arvi Järvinen. Musiikki: Harry Bergström. Naamiointi: Sirkka Kaski (kampaaja). Kuvaussihteeri: Ellen Pyhälä. Järjestäjä: Paavo Hukkinen. Päähenkilöt: Liisa Tuomi (Kaija Mäkinen), Jussi Jurkka (Willam Mäkinen, ent. Ville Mäkinen, Elsa Turakainen (Lilli Sorjanen), Henny Valjus (neiti Lundgren), Irja Rannikko (nainen ovella), Aarne Laine (vuokra-autoilija), Leo Sarri (hissinkorjaaja), Kristian Nevalainen (kukkakaupan lähetti), Vilho Ruuskanen (1.poliisi), Eero Tolvanen (2. poliisi), Gunnel Hanén (4. vaimo), Kirsti Ortola (2. vaimo), Martta Kontula (3. vaimo), Rauha Puntti (1. vaimo), Tuukka Soitso (mies ravintolassa), Paavo Hukkinen (hovimestari), Anja Hatakka (katua ylittävä nainen), Nils Lindell (autoilija), Kosti Klemelä (insinööri), Kaisu Viias, Marius Raichi (lentomatkustajia), Sirkka Kaski (kampaaja), Drei Franz (wieniläistrio), Sirkka Breider (nainen ravintolassa), Arvo Kuusla, kaarlo Wilska (tarjoilijoita). VET: A-10406 – K12 – 2180 / 80 min
Edvin Laine kertoi itse, kuinka Mika Waltari kirjoitti hänelle tilaustyönä kaksi kiertuekäyttöön sopivaa näytelmää. Ne olivat ”Rakas Lurjus” ja ”Myöhästynyt hääyö”. Edellinen filmattiin hyvällä menestyksellä 1955, mikä lienee ollut ratkaisevaa myös Myöhästyneen hääyön filmatisoinnille. Kiertueella Myöhästynyttä hääyötä esitettiin kahdessa kokoonpanossa: ensimmäisessä mukana olivat Liana Kaarina, Yrjö Tähtelä, Emmi Jurkka ja Ville Salminen, toisessa, elokuusta lähtien kiertäneessä kokoonpanossa Liisa Tuomi, Jussi Jurkka, Rauha Puntti ja Edvin Laine.
Liisa Tuomi oli tunnetuimpia naisnäyttelijöitä suosittujen ”Annie mestariampuja” ja ”My Fair Lady” –musikaalien vuoksi. Siksi myös Myöhästynyttä hääyötä muokattiin musikaalin suuntaan. Toinen selkeä muutos näytelmää kohtaan on elokuvassa painotettu farssiluonne.
Myöhästyneen hääyön näytelmäversioissa henkilöitä oli neljä, mikä oli elokuvalle tietysti liian vähän. Juha Nevalainen lisäsi henkilöiden lukumäärää ja ymmärrettävästi myös tapahtumapaikkoja, vaikka keskeinen juonen kulku tapahtuu yhä nuoren parin asunnossa ja alkuperäisen neljän henkilön ympärillä. Lisää olivat Helsingin kaupunkinäkymät, seinän takana kuunteleva ikäneidon stereotypia, ja kohtaukset mm. ravintolassa, kampaamossa, talouskaupassa ja modernia läntistä kansainvälisyyttä korostava kohtaus lentoasemalla.
Elokuva-Aitassa (23/1960) elokuvaa luonnehdittiin: "Vastavihitty pari, jonka hääyö myöhästyy syystä tai toisesta. Amerikan eno, naisvihaaja, jonka kohtalo - tai oikeastaan huono viinapää - johdattaa naimisiin sisarenpojan anopin kanssa. Siinä juoni kaikessa lyhyydessään ja alastomuudessaan. Vähänhän siinä asiaa on, mutta kun se sanotaan vivahdusrikkaasti ja räiskyvästi, livahtaa sen ratkonnassa puolitoistatuntinen rattoisasti, naurattaakin monta kertaa.
Juha Nevalainen on lavennellut yksissä kulisseissa tapahtuvan näytelmän liikkuma-alaa joustavasti, luonut lisääkin hauskan tyypin, uteliaan naapurin, joka nykyaikaisten ohuiden seinien läpi seuraa asiain kulkua kuin kuulokuvaa hiljaisen akvaarionsa partaalta - Henny Valjus hoitaa muuten tämän tehtävän vallan oivallisesti."
Yrjö Kemppi kehaisi näyttelijöitä Ilta Sanomissa (21.11. 1960): "Jussi Jurkka nähdään tuoreimmillaan patakauppoja tehdessään. Kohtauksessa on ilmaa ja lentoa ja siinä Jurkan oma huumori pääsee vapaasti näyttäytymään. Sekä ruusun että hatunnoston ansaitsee jälleen Elsa Turakainen. Jostakin syystä tuntui siltä kuin hänen Lilli-anoppinsa olisi muovautunut pelkästään näyttelijättären omien piirustusten mukaan. Vai olisiko ohjaaja hänen kohdallaan jostakin syystä vaimentanut farssia?"
– Jari Sedergren 23.11. 2005
Edvin Laine kertoi itse, kuinka Mika Waltari kirjoitti hänelle tilaustyönä kaksi kiertuekäyttöön sopivaa näytelmää. Ne olivat ”Rakas Lurjus” ja ”Myöhästynyt hääyö”. Edellinen filmattiin hyvällä menestyksellä 1955, mikä lienee ollut ratkaisevaa myös Myöhästyneen hääyön filmatisoinnille. Kiertueella Myöhästynyttä hääyötä esitettiin kahdessa kokoonpanossa: ensimmäisessä mukana olivat Liana Kaarina, Yrjö Tähtelä, Emmi Jurkka ja Ville Salminen, toisessa, elokuusta lähtien kiertäneessä kokoonpanossa Liisa Tuomi, Jussi Jurkka, Rauha Puntti ja Edvin Laine.
Liisa Tuomi oli tunnetuimpia naisnäyttelijöitä suosittujen ”Annie mestariampuja” ja ”My Fair Lady” –musikaalien vuoksi. Siksi myös Myöhästynyttä hääyötä muokattiin musikaalin suuntaan. Toinen selkeä muutos näytelmää kohtaan on elokuvassa painotettu farssiluonne.
Myöhästyneen hääyön näytelmäversioissa henkilöitä oli neljä, mikä oli elokuvalle tietysti liian vähän. Juha Nevalainen lisäsi henkilöiden lukumäärää ja ymmärrettävästi myös tapahtumapaikkoja, vaikka keskeinen juonen kulku tapahtuu yhä nuoren parin asunnossa ja alkuperäisen neljän henkilön ympärillä. Lisää olivat Helsingin kaupunkinäkymät, seinän takana kuunteleva ikäneidon stereotypia, ja kohtaukset mm. ravintolassa, kampaamossa, talouskaupassa ja modernia läntistä kansainvälisyyttä korostava kohtaus lentoasemalla.
Elokuva-Aitassa (23/1960) elokuvaa luonnehdittiin: "Vastavihitty pari, jonka hääyö myöhästyy syystä tai toisesta. Amerikan eno, naisvihaaja, jonka kohtalo - tai oikeastaan huono viinapää - johdattaa naimisiin sisarenpojan anopin kanssa. Siinä juoni kaikessa lyhyydessään ja alastomuudessaan. Vähänhän siinä asiaa on, mutta kun se sanotaan vivahdusrikkaasti ja räiskyvästi, livahtaa sen ratkonnassa puolitoistatuntinen rattoisasti, naurattaakin monta kertaa.
Juha Nevalainen on lavennellut yksissä kulisseissa tapahtuvan näytelmän liikkuma-alaa joustavasti, luonut lisääkin hauskan tyypin, uteliaan naapurin, joka nykyaikaisten ohuiden seinien läpi seuraa asiain kulkua kuin kuulokuvaa hiljaisen akvaarionsa partaalta - Henny Valjus hoitaa muuten tämän tehtävän vallan oivallisesti."
Yrjö Kemppi kehaisi näyttelijöitä Ilta Sanomissa (21.11. 1960): "Jussi Jurkka nähdään tuoreimmillaan patakauppoja tehdessään. Kohtauksessa on ilmaa ja lentoa ja siinä Jurkan oma huumori pääsee vapaasti näyttäytymään. Sekä ruusun että hatunnoston ansaitsee jälleen Elsa Turakainen. Jostakin syystä tuntui siltä kuin hänen Lilli-anoppinsa olisi muovautunut pelkästään näyttelijättären omien piirustusten mukaan. Vai olisiko ohjaaja hänen kohdallaan jostakin syystä vaimentanut farssia?"
– Jari Sedergren 23.11. 2005
maanantaina, lokakuuta 24, 2005
Dokumentin ytimessä 24: Kaksi Suomea
Esitys keskiviikkona 26.10. 2005 Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30. Tervetuloa!
Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min
Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".
Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".
Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".
Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.
Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.
Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.
Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.
FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.
"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.
Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.
Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.
Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005
Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min
Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".
Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".
Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".
Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.
Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.
Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.
Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.
FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.
"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.
Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.
Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.
Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005
perjantaina, lokakuuta 07, 2005
Veteraanin voitto
Ruotsinkielinen nimi: Veteranens seger. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine ja Aarne Laine. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Pentti Unho. Olavi Tuomi (B-kuvaaja). Lavastus: Aarne Koivisto. Ehostus: Fanny Cederberg (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Aarne Vallasvuo. Ääni: Kaarlo Nissilä. Pääosissa: Tapio Rautavaara (työmies Antti Ahde), Asta Backman (Irma Ahde, o.s. Kivilaakso), Assi Nortia (osuuskaupan myyjä Aili), Vilho Siivola (ent. yövartija, "Veteraani" Santeri Kivilaakso), Tyyne Haarla (Eedla Kivilaakso), Kullervo Kalske (työmies Eka Luoma), Elina Ollikainen (osuuskaupan myyjä Kerttu), Paavo Hukkinen (toimitsija), Vili Lehosti (työnjohtaja, urheiluseuran johtokunnan jäsen), Kyösti Erämaa (tehtaan johtaja), Arvo Kuusla, Juhani Kumpulainen, Vilho Ruuskanen, Kaarlo Saarnio (urheiluseuran johtokunnan jäseniä), Veikko Linna (tehtaan johtajistoa), Maila Toivo (nainen junassa), William Reunanen (tanssija, mies junassa), Fanny Cederberg (tanssija), Reijo Salminen (mies katsomossa / Urheilija palkintokorokkeella), Eeva Rinne (Kirsti), Pertti Hytönen (Pertti-Kalevi), Juha Eirto (laulusolist). Itseään esittävät Väinö Leskinen, Jorma Valkama ja Soini Nikkinen. Helsingin ensiesitys: 18.3. 1955 Allotria, Rex. VET A-5539 – S – 2050 m / 75 min
Alkoholi ja urheilu ovat aiheita, joista keskusteltiin 1950-luvulla. Veteraanin voitto kertoo tarinan urheilullisesti lahjakkaasta työmies Antti Ahteesta (Tapio Rautavaara), jolla on kuitenkin alkava alkoholiongelma. Antti on vävy Santerille (Vilho Siivola), työväen urheiluliikkeen veteraanille, joka yrittää sovitella perheongelmia ja kannustaa nuorta miestä urheilemaan mielessään Työväen Urheiluliiton liittojuhlien kisat. Uskoa ahdingossa valavat myös Antin lapset.
Suomen Filmiteollisuus oli valmistanut Suomen Valtakunnan Urheiluliiton ensimmäisille sodanjälkeisille liittojuhlille elokuvan Kultamitalivaimo, joka Toivo Kauppisen käsikirjoituksena oli alunperin suunniteltu juhlistamaan pitämättä jääneitä Helsingin olympialaisia vuonna 1940. Sodan jälkeisessä maailmassa suuren elokuvayhtiön kannatti katsoa sekä oikealle että vasemmalle, minkä vuoksi Kauppinen sai tehtäväkseen kirjoittaa käsikirjoitus myös Työväen Urheiluliiton kanssa tehtävään yhteistyöelokuvaan.
Elokuvaa huipennukseksi kamera tallentaa dokumentaarisia otoksia TUL:n 35-vuotisliittojuhlasta kesäkuussa 1954. Veteraanin voitossa nähdään TUL:n puheenjohtaja Väinö Leskinen ja monia tunnettuja urheilijoita, kuten pituushyppääjä Jorma Valkama ja keihäänheittäjä Soini Nikkanen.
Elokuvan ohjaajaksi on merkitty Edvin Laine, mutta hänen veljensä Aarne ohjasi kuvaukset Karhulassa, kuvaajanaan Olavi Tuomi.
Suomen Filmiteollisuus valmisti samoilta juhlilta peräti kahdeksan kuvaajan turvin myös Arno Carlstedtin ohjaaman 73-minuuttisen dokumenttielokuvan Työn ja kisan kädenlyönti. Molemmat Veteraanin voiton kuvaajat olivat myös sen tekijöitä: SF siis löi kaksi kärpästä yhdellä iskulla kuvatessaan samoilla tapahtumapaikoilla sekä näytelmä– että dokumenttielokuvaa.
Arvostelijoiden vastaanotto oli myönteistä, mutta ei ylistävää. "Taiteellisesti mittavaa elokuvaa Veteraanin voitosta ei ole alunperinkään voinut tulla", Juha Nevalainen Ilta-Sanomista huomutti, "siinä määrin erärealistista ja kulmikasta sen urheilu- ja raittiuspropaganda on, mutta puhdashenkisenä, reippaana ajanvietetarinana se on kuitenkin miellyttävää katsottavaa." Hän huomautti kuitenkin dokumentaaristen osuuksien haittaavan elokuvan dramaturgiaa: "Runsas autenttisten kuvien käyttö on mahdollisesti estänyt urheilullisen kohokohdan tehokkaan rakentamisen [– –]".
Pieniä piikkejä sentään arvosteluihin mahtui. Esimerkiksi Paula Talaskivi (HS) kiinnitti huomiota siihen, että "Tapio Rautavaara on välillä vakuuttava – etenkin humalassa – mutta repliikeissään yhä kankea." Vilho Siivola sai useimmilta arvostelijoistaan kehut.
– Jari Sedergren syntymäpäivänään 19.10. 2005
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)