Winterschläfer

Suomenkielinen nimi: Hengen hinta. Valmistusmaa ja -vuosi: Saksa 1997. Tuotantoyhtiöt: X Filme Creative Pool (Berliini); yhteistyöyhtiöt: ARTE (Strassbourg), MDR (Leipzig), WDR (Köln), Palladio Film. Tuotannonjohto: Milanka Comfort. Gerhard Henke (WDR), Sabine Manthey (MDR).Tuottaja: Stefan Arndt. Ohjaus: Tom Tykwer. Apulaisohjaaja: Sebastian Fahr. Käsikirjoitus: Tom Tykwer Anne-Françoise Pyszoran romaanin (engl. "Expense of Spirit") pohjalta. Kuvaus: Frank Griebe.Taiteellinen johtaja: Alexander Manasse. Lavastus: Uli Hanisch. Erikoistehosteet: Nastuh Abootalebi, Manfred Büttner (visualisten tehosteiden tuottaja), George Maihöfer. Puvut: Aphdrodite Kondos. Ehostus: Markgrit Neufink. Musiikki: Johnny Klimek, Reinfold Heil, Tom Tykwer. Leikkaus: Katja Dringenber. Ääni: Arno Wilms, Matthia Lempert. Antje Zynga (äänileikkaus). Pääosissa: Ulrich Matthes (Rene), Heino Ferch (Marco), Rebecca (Floriane Daniel), Laura (Marie-Lou Sellem), Theo (Josef Bierbichler), Laura Tonke (Nina). Sebastian Schipper (Otto), Agathe Taffertshofer (Edith), Sofia Dirscherl (Marita), Saskia Vester (Anna), Werner Schnitzer (johtava lääkäri), Rene Schoenenberger (Gerd), Simon Donatz (Peter), Jakob Donatz (Luis), Robert Meyer (Keibl), Harry Täschner (Kuhn). Maailman ensiesitys: Locarnon elokuvajuhlat elokuussa 1997. Helsingin ensiesitys: 17.3.2000 Bio City 1. Televisiolähetys: 20.11. 2002 Subtv. Maahantuoja: Kamras Film Oy – VET 101658 – K12 – 3355 m / 123 min

Tom Tykwer (s. 1965, Wuppertal, Saksa) aloitti elokuvauransa toimimalla useissa elokuvaproduktioissa tuotantoassistenttina, käsikirjoituksen lukijana ja apulaisohjaajana. Kun hän itse istui ohjaajan tuoliin, menestystä seurasi roppakaupalla heti: jo ensimmäinen näytelmäelokuva, "rakkausthrilleri" Die tödliche Maria (1993), voitti Saksan kriitikoiden palkinnon 1994. Vuonna 1997 hän oli toinen käsikirjoittaja Berliinin elokuvajuhlilla kilpailleessa Wolfgang Beckerin ohjaamassa elokuvassa Das Leben ist eine Baustelle. Nyt nähtävä Hengen hinta toi hänelle Saksan "Jussi"-hopean parhaan näytelmäelokuvan sarjassa. Seuraava elokuva Juokse, Lola, juokse! saavutti loistokkaasti jo kaksi kultaista palkintoa ja se valittiin myös Saksan Oscar-ehdokkaaksi.

Tykwerin elokuva kuvaa hänen omaa kolmenkympin rajapyykin saavuttanutta sukupolveaan. Elokuvan pariskunnat piiloutuvat vuorille talviunen kaltaiseen välitilaan pilalle hemmoteltuina, juurettomina, kunnianhimottomina ja sen myötä päämäärättöminä nuorina.

Elokuvan päähenkilöt koodautuvat eri väreillä, jotka symbolisesti näyttäytyvät vaatetuksesta, mutta myös sellaisista yksityiskohdista kuin kauniin kääntäjän Rebeccan sormen päästä pursuavasta veripisarasta. Hänen rakastajansa, hiihdonopettaja Marco taas on koodattu sinisen sävyihin. Marco ja Rebecca ovat menestyjiä, mutta heistä ei tunnu siltä.

Rebeccan kanssa asuvan sairaanhoitajan ja tulevan näyttelijän Lauran ja kylän elokuvakoneenkäyttäjä Renéen välille syntyvä suhde taas perustuu heidän outouteensa – he eivät tunne toisiaan ja juuri siitä tulee elokuvan keskeinen mysteeri. Heidän suhteensa säilyminen muodostaa tärkeän kiinnekohdan muuten kapeisiin henkilöportretteihin. Renéen muistiongelmat, jotka eivät kyllä katsojille aina aukea, ovat symboli hänen omasta kadonneesta sukupolvestaan, jota pidetään yllä tallentamalla sitä pakonomaisesti filmille. Jos tulkintaa sallitaan, voisi ajatella, että filmi ja sen tallentama muisti katoaa molemmista aikajanan päistään – vanha filmi tuhoutuu itsestään ja yhtäkkiä sitä ei enää tarvita, vaan se korvautuu digitaalisilla bittijärjestelmillä.

Aivan historiattomasta postmodernismista ei ole kyse. Jo elokuvan kuvauspaikka Berchtesgaden ja baijerilainen maanviljelijähahmo Theo tuovat mieleen muistumia myös aiemmista saksalaissukupolvista.

Elokuvahistoriaa tuntevan silmissä – tarkoitan vuoristoelokuvia 1930-luvulta, sodan aikaisia Hitler-filmejä ja maaseutuidylliä painottavia Heimat-filmejä 1930-luvulta lähtien – syntyy ristiriita elokuvan tarjoaman nykyspektaakkelin kanssa; siis sen, missä silmä lepää yhdessä aivojen kanssa. Kyse ei ole tyyl(e)istä, sitä Tykwerillä riittää vientiin asti. Mutta onko hänen sanomansa pinnallista vai jääkö se katsojalle pinnalliseksi muista syistä? Ehkä fenomenologian opetukset voisivat olla yksi avain katsomiseen: tarjolla on rakkautta ja ihmetyksiä…

– Jari Sedergren 10.7.2003