Ruotsinkielinen nimi: Tremanhand. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: PetFilms Oy. Tuotantopäällikkö: Mikko Paara. Tuottaja: Peter Lindholm. Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Lindholm. 1. apulaisohjaaja: Mirja Salmenkivi ja Miika Soini. 2. apulaisohjaaja: Aarno Snellman-Junna. Dramaturgi: Kirsten Bonnen Rask. Kuvaus: Mark Stubbs. Leikkaus: Suvi Ryhänen. Äänitys: Mikko Oinonen, Mauri Sumén, Tero Malmberg (äänileikkaus). Maskeeraaja: Elina Laakso. Musiikki: Mauri Sumén. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Pukusuunnittelu: Sari Suominen. Järjestäjä: Pauli Kairismaa. Pääosissa: Kari-Pekka Toivonen (Tomi), Liisa Kuoppamäki (Maria), Matleena Kuusniemi (Janita), Elias Eronen (Sampsa), Venla Levänen (Jenny), Juhani Niemelä (Tomin isä), Taneli Mäkelä (Martti), Marjaana Maijala (Ritva), Suvi Aho (Riia), Susa Saukko (Nenna), Rea Mauranen (Outi Vähäluomi), Raimo Meltti (herra Vehviläinen), Jarkko Lahti (Jaakko), Henrik Hammarberg (opiskelija), Milla Kangas (tavaratalon myyjä), Kasimir Baltzar (baarimikko), Anna-Karen Markko (hovimestari), Riitta Elstelä (sairaanhoitaja), Matti Onnismaa (taksikuski), Mari Torstila (Martin sihteeri), Terhi Suvilehto (karaokenainen), Leo Lampinen (seikkailijavauva). Helsingin ensiesitys: 1.2.2008 Kinopalatsi 5, Tennispalatsi 3. VET A-51267 – K13 – 2730 m / 100 min
Peter Lindholmin Kolmistaan on rakkauselokuva. Ikämiessarjaan eli 35-vuotta täyttänyt kaupunkisosiologiaan erikoistunut yliopistotutkija Tomi (Kari-Pekka Toivonen) on onnellisesti naimisissa menestyneen avioerojuristi Marian (Liisa Kuoppamäki) kanssa. Lapsiakin on siunaantunut kaksi. Mutta sattumalla on aina sijaa elämässä. Tomi törmää kaupungilla myyjätär Janitaan (Matleena Kuusniemi) ja pian Tomi huomaa rakastavansa kahta naista. Elokuva antaa ymmärtää, että mies rakastaa kumpaakin ehdottoman vilpittömästi.
Elokuvan lähtökohtana on siis pohdiskelu yksiavioisuudesta eli voiko ihminen rakastaa vilpittömästi yhtä useampaa ihmistä silloin, kun mielessä on parisuhde. Ihmiskunnan historia osoittaa, että silloin tällöin näin on, vaikka yhtä pitkä historia osoittaa, että siitä lähes aina muodostuu ongelma ja ilmiön olemassaolo voidaan pätevästi kiistää. Tilanteen riskialttiuden – koko elämän tuhoutumisen – vastapainona on ajatus oman elämän ratkaisujen pitävyydestä, oman elämän sopivuudesta kulloisellekin minälle.
Kolmistaan ei aihepiiristään ole ihmissuhdekomedia vaan enemmänkin draama. Elokuva suhtautuu aihepiiriinsä vakavasti ja varsin realistisesti – ylilyöntejä ei aiheen käsittelystä löydy. Kun vielä näyttelijät ovat onnistuneet, on tarjolla varsin viehättävä paletti tarinointia, joka pitää otteessaan elokuvan loppuun saakka. Elokuvan ulottuvuudet kantavat moniaalle: Tomin isäsuhteeseen ja sosiaaliseen asemaan – muutos kaivosmiehen pojasta akateemiseksi ei välttämättä tuo mukanaan elämänhallintaan liittyvää tyyneyttä ja varmuutta
Kolmistaan on myös korostetusti Helsinki-elokuva. Kaupunkia on harvoin kuvattu niin elävästi. Erityisen huomion saavat raitiotievaunut, jotka ovatkin varsin filmaattisia kapineita eivätkä täysin vailla symbolisia arvoja.
Toni Puurtisen haastattelussa Film-O-Holic –julkaisussa ohjaaja Lindholm kertoi: "Elokuva lähti liikkeelle faktoista, että avioeroprosentit ovat korkeita, minkä lisäksi samaan aikaan tapahtui traagisia avioeroja, joihin liittyi ihmishenkien menetyksiä. Tämän seurauksena aloin miettiä, voisivatko asiat olla toisin." Tämän lisäksi myös omien tuttavien elämän tarkkailu toi aineksia tarinaan.
Käsikirjoituksen koostaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Lindholm kertoi samassa haastattelussa käsikirjoituksen työstämisen kestäneen vuosia. Ratkaisevan avun antoi tanskalainen Kirsten Bonnén Rask, jonka kanssa ensimmäinen tuotannollinen käsikirjoitus syntyi.
– Jari Sedergren 22.12.2008
Lähde: mainittu haastattelu http://www.film-o-holic.com/haastattelut/peter-lindholm-kolmistaan/
maanantaina, joulukuuta 15, 2008
Risto Räppääjä
Ruotsinkielinen nimi: Risto Rappare. Ruotsinkielinen nimi: Risto Rappare. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2008. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Vastaava tuottaja: Lasse Saarinen. Tuotantopäällikkö: Tuula Nikkola. Tuottaja: Rimbo Salomaa. Ohjaus: Mari Rantasila. Apulaisohjaajat: Risto Tuominen, Tuula Nikkola. Käsikirjoitus: Sinikka Nopola, Tiina Nopola. Kuvaus: Timo Heinänen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Musiikki: Iiro Rantala. Musiikin tuottaja: Markku Kanerva. Kappaleet:”Ei hassumpaa”, ”Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin”, ”Hei, nuudelipää”, ”Oon hattarasi sun”, ”Viluräppi”, ”Rankkaa”, ”Oon hattarasi sun -rock”. Sanat: Sinikka ja Tiina Nopola, sävellys: Iiro Rantala, sovitus: Iiro Rantala ja Markku Kanerva. Lavastus: Minna Santakari. Äänisuunnittelu: Risto Iissalo. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Maskeeraja: Leila Mäkynen. Koreografi: Lotta Kuusisto. Kuvaussihteeri: Sanna Östman. Pääosissa: Niilo Sipilä (Risto Räppääjä), Mimmi Lounela (Nelli Nuudelipää), Annu Valonen (Rauha Räppääjä), Ulla Tapaninen (Elvi Räppääjä), Martti Suosalo (Lennart Lindberg), Ullariikka Koskela (Pinja Perhonen), Teemu Aromaa (Pontus Perhonen), Marjatta Leppänen, Pirkko Mannola, Irina Milan, Anne Taskinen (kuorolaiset), Sami Kuoppamäki, Markus Lahtinen, Iiro Rantala, Yrjänä Sauros, (kellaribändiläiset), Elihú Galván (pizzalähetti), Ile Vainio (tanssipaikan omistaja), Pekka Pajuvirta (maanviljelijä), Marko Kanerva ja Mikko Rokka (pomppulinnan kuljettajat). Helsingin ensiesitys: 15.2.2008 Tennispalatsi 1 & 2, Kinopalatsi 1 & 8, Kino Itäkeskus. VET A-51332 – S – 2165 m / 80 min
Sinikka ja Tiina Nopolan vuodesta 1997 seikkaillut lastenkirjasankari Risto Räppääjä on rumpuja paukuttava ja räppäävä poika, joka asuu Rauha-tädin kanssa. Risto ja Rauha ovat ajatelleet elävänsä aivan rauhallista elämää, mutta silti he aina päätyvät mitä kummallisimpiin seikkailuihin jo yhdeksässä lastenkirjassa.
Nopolat loivat räppäävän hahmon, kun heiltä pyydettiin animaatiokäsikirjoitusta TV2:een. Kirjojen kuvituksen takana ovat Aino Havukainen ja Sami Toivonen, jotka ovat myös tv-käsikirjoituksen takana yhdessä Leena Jääskeläisen ja Pekka Korhosen kanssa. Aiheesta on tehty myös näytelmiä ja musikaalinäytelmiä.
Elokuvaksi haastavaan tehtävään tarttui Mari Rantasila, joka näyttelemisen ja laulamisen ohella hallitsee näemmä myös elokuvafiktion. Rantasilaa ei ollut mitään aihetta sanoa ei, kun tuottaja Lasse Saarinen tarjosi hänelle ohjaustyötä valmiiseen käsikirjoitukseen. Aihe oli tuttu entuudestaan ohjaajalle, joka oli lukenut Nopoloiden teoksia omille lapsilleen.
Kiitosta ansaitsee myös työryhmä: äänitehosteissa loistaa Risto Iissalo, lavastuksesta vastaa Minna Santakari. Äänikerronnan suunnittelussa korostui sarjakuvamaisuus.
Otto Suuronen kiinnitti huomiota arviossaan esikoisohjaajan tyyliin. "Rantasila on suosinut perinteisestä elokuvakerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Kuvaa sekä manipuloidaan että nopeutetaan vallattomasti ja lukuisissa elokuvassa kuultavissa musiikkinumeroissa roolihenkilöt laulavat suoraan yleisölle. Pääosin toimivat kerronnalliset ratkaisut aiheuttavat välillä liiallistakin alleviivaamista. Kuvasommittelussa pistää silmään televisiotuotannolle tyypillinen hätäilevyys, mikä erityisesti ulkokohtauksissa korostuu."
Kirjailijat esiintyvät tanssikohtauksessa linpunmyyjinä.
Jari Sedergren 1.1.2008
Siteerattu arvostelu: http://www.v2.fi/arvostelut/viihde/216/Risto-Rappaaja/
Sinikka ja Tiina Nopolan vuodesta 1997 seikkaillut lastenkirjasankari Risto Räppääjä on rumpuja paukuttava ja räppäävä poika, joka asuu Rauha-tädin kanssa. Risto ja Rauha ovat ajatelleet elävänsä aivan rauhallista elämää, mutta silti he aina päätyvät mitä kummallisimpiin seikkailuihin jo yhdeksässä lastenkirjassa.
Nopolat loivat räppäävän hahmon, kun heiltä pyydettiin animaatiokäsikirjoitusta TV2:een. Kirjojen kuvituksen takana ovat Aino Havukainen ja Sami Toivonen, jotka ovat myös tv-käsikirjoituksen takana yhdessä Leena Jääskeläisen ja Pekka Korhosen kanssa. Aiheesta on tehty myös näytelmiä ja musikaalinäytelmiä.
Elokuvaksi haastavaan tehtävään tarttui Mari Rantasila, joka näyttelemisen ja laulamisen ohella hallitsee näemmä myös elokuvafiktion. Rantasilaa ei ollut mitään aihetta sanoa ei, kun tuottaja Lasse Saarinen tarjosi hänelle ohjaustyötä valmiiseen käsikirjoitukseen. Aihe oli tuttu entuudestaan ohjaajalle, joka oli lukenut Nopoloiden teoksia omille lapsilleen.
Kiitosta ansaitsee myös työryhmä: äänitehosteissa loistaa Risto Iissalo, lavastuksesta vastaa Minna Santakari. Äänikerronnan suunnittelussa korostui sarjakuvamaisuus.
Otto Suuronen kiinnitti huomiota arviossaan esikoisohjaajan tyyliin. "Rantasila on suosinut perinteisestä elokuvakerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Kuvaa sekä manipuloidaan että nopeutetaan vallattomasti ja lukuisissa elokuvassa kuultavissa musiikkinumeroissa roolihenkilöt laulavat suoraan yleisölle. Pääosin toimivat kerronnalliset ratkaisut aiheuttavat välillä liiallistakin alleviivaamista. Kuvasommittelussa pistää silmään televisiotuotannolle tyypillinen hätäilevyys, mikä erityisesti ulkokohtauksissa korostuu."
Kirjailijat esiintyvät tanssikohtauksessa linpunmyyjinä.
Jari Sedergren 1.1.2008
Siteerattu arvostelu: http://www.v2.fi/arvostelut/viihde/216/Risto-Rappaaja/
Pyhän kirjan varjo
Englanninkielinen nimi: Shadow of the Holy Book. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Art Films Production AFP Oy. Vastaava tuottaja: Sally Jo Fifer (ITVS). Ohjelmajohtaja: Claire Aguilar (ITVS), Tuotantopäällikkö: Tami Berkovits (Dschoint Vetschr Filmproduktion). Tuottaja: Arto Halonen. Osatuottajat: Helle Ulsteen (Kamoli Films), Werner Schweizer (Dschoint Ventschr Filmproduktion). Ohjaus: Arto Halonen. Käsikirjoitus: Arto Halonen, Kevin Frazier. Kuvaus: Hannu Vitikainen, Arto Halonen. Leikkaus: Samu Heikkilä. Erez Laufer (leikkauskonsultti). Äänisuunnittelu: Martti Turunen, Samu Heikkilä. Musiikki: Timo Peltola. Taustatutkijat: Maiju Lanamäki, Riina Kullas, Matleena Friks, Kaius Niemi, Gustaf Holm. Animaatio: Ruslan Tuhbatullin. Esiintyjät: Daniela Simittchieva, Tahyr Aliev, Nastaran Nasirzadeh, Elfia Abdrasheva, Kurt Gungör, Kiamars Baghbani (uutisten ja ruhnamapiirien lukijoita), Arto Halonen (tutkiva dokumenttielokuvan tekijä), Kevin Frazier (tutkiva dokumenttielokuvan tekijä). Helsingin ensiesitys: 29.2.2008 Kinopalatsi 9. VET A-51322 (DVD) – S – 90 min
Tunnetuimpiin suomalaisiin dokumentaristeihin kuuluvan Arto Halosen Pyhän kirjan varjo on osoittautunut menestykseksi kaikkialla maailmassa. Tekijälleen tyypillisesti elokuvassa on räväkkyyttä lähtöasetelmasta lähtien: Halosen elokuvat eivät jätä kylmäksi ketään.
Pyhän kirjan varjo tarttuu tulenpalavaan aiheeseen, kansainvälisten yritysten moraalittomuuden niiden tehdessä yhteistyötä öljy- ja kaasurikkaan Turkmenistanin diktatuurin kanssa. Yritysten moraalittomuus on siinä, että ne auttavat yhteistyökumppaniaan kätkemään maan ihmisoikeus- ja sananvapausloukkauksia. Kaikki tapahtuu tietysti yrityksen hyödyn ja ahneuden nimissä.
Ohjaaja Halonen ja hänen sujuvakielinen juristikumppaninsa Kevin Frazier käyvät kiinni tutkivan dokumentaristin sinnikkyydellä ilmiöön nimeltä "Ruhnama". Ulkomaiset suuryritykset ovat edistäneet käännättämällä diktaattorin Saparmurat Nijazovin henkilökulttia pönkittävää propagandakirjaa, josta tuli Turkemenistanin sosiaalisen elämän pyhäksi julistettu oppikirja lasten päiväkodeista koulujen kautta valtiollisiin tilaisuuksiin ja juhliin. Neljällekymmenelle kielelle käännetty "Ruhnama" symboloi mainiosti vääristelevää valtajärjestelmää. Samalla se on oivallinen osoitus propagandan voimasta: kirjan eri kielille käännättäneet yritykset pääsivät bisnessuhteeseen maata 15 vuotta johtaneen Nijazovin kanssa halvalla. Mutta samalla se merkitsi eettisten periaatteiden hylkäämistä, vaikka samat yritykset muuten olivat valmiita vannomaan toimintansa perusteiden kestävyyttä.
Suomalainen katsoja pääsee röyhistämään rintaansa sillä, että tarpeellinen nöyryys, tunnustus ja anteeksipyyntö löytyy suomalaisesta yrityksestä, Enston hallituksen puheenjohtalta, lähes liikuttavassa puheenvuorossa! Shellin, Siemensin, Caterpillarin ja DaimlerChryslerin johdolta tällaisia oli turha odottaa – mutta juuri näiden yhtiöiden pääkonttoreiden edustalla tekijöiden sinnikkyys ja suoranainen jääräpäisyys tuo elokuvaan tarvittavan kepeyden. Samaan suuntaan vaikuttavat myös hämäävän nerokkaasti lavastetut hetket turkemenistanilaisen valtaeliitin videoiduista propagandatiedotteista.
– Jari Sedergren 2.1.2009
Tunnetuimpiin suomalaisiin dokumentaristeihin kuuluvan Arto Halosen Pyhän kirjan varjo on osoittautunut menestykseksi kaikkialla maailmassa. Tekijälleen tyypillisesti elokuvassa on räväkkyyttä lähtöasetelmasta lähtien: Halosen elokuvat eivät jätä kylmäksi ketään.
Pyhän kirjan varjo tarttuu tulenpalavaan aiheeseen, kansainvälisten yritysten moraalittomuuden niiden tehdessä yhteistyötä öljy- ja kaasurikkaan Turkmenistanin diktatuurin kanssa. Yritysten moraalittomuus on siinä, että ne auttavat yhteistyökumppaniaan kätkemään maan ihmisoikeus- ja sananvapausloukkauksia. Kaikki tapahtuu tietysti yrityksen hyödyn ja ahneuden nimissä.
Ohjaaja Halonen ja hänen sujuvakielinen juristikumppaninsa Kevin Frazier käyvät kiinni tutkivan dokumentaristin sinnikkyydellä ilmiöön nimeltä "Ruhnama". Ulkomaiset suuryritykset ovat edistäneet käännättämällä diktaattorin Saparmurat Nijazovin henkilökulttia pönkittävää propagandakirjaa, josta tuli Turkemenistanin sosiaalisen elämän pyhäksi julistettu oppikirja lasten päiväkodeista koulujen kautta valtiollisiin tilaisuuksiin ja juhliin. Neljällekymmenelle kielelle käännetty "Ruhnama" symboloi mainiosti vääristelevää valtajärjestelmää. Samalla se on oivallinen osoitus propagandan voimasta: kirjan eri kielille käännättäneet yritykset pääsivät bisnessuhteeseen maata 15 vuotta johtaneen Nijazovin kanssa halvalla. Mutta samalla se merkitsi eettisten periaatteiden hylkäämistä, vaikka samat yritykset muuten olivat valmiita vannomaan toimintansa perusteiden kestävyyttä.
Suomalainen katsoja pääsee röyhistämään rintaansa sillä, että tarpeellinen nöyryys, tunnustus ja anteeksipyyntö löytyy suomalaisesta yrityksestä, Enston hallituksen puheenjohtalta, lähes liikuttavassa puheenvuorossa! Shellin, Siemensin, Caterpillarin ja DaimlerChryslerin johdolta tällaisia oli turha odottaa – mutta juuri näiden yhtiöiden pääkonttoreiden edustalla tekijöiden sinnikkyys ja suoranainen jääräpäisyys tuo elokuvaan tarvittavan kepeyden. Samaan suuntaan vaikuttavat myös hämäävän nerokkaasti lavastetut hetket turkemenistanilaisen valtaeliitin videoiduista propagandatiedotteista.
– Jari Sedergren 2.1.2009
Pelikaanimies
Ruotsinkielinen nimi: Pelikanmannen. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2004. Tuotantoyhtiöt: Migma Film, Lumifilm Oy. Tuotantopäällikkö: Sonja Lindén. Tuottajat: Hanna Hemilä, Anita Oxburgh. Ohjaus: Liisa Helminen. Apulaisohjaaja: Marja Pyykkö. Käsikirjoitus: Liisa Helminen, William Aldridge, lähtöteos Leena Krohn, "Ihmisen vaatteissa" (1976). Dramaturgit: Annina Enckell, Helena Anttonen. Koreografia: Jorma Uotinen. Kuvaus: Timo Salminen. 2.kuvaaja: Olli Varja, Heikki Färm, Ilmo Lintonen. Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo, Tiina Wilén. Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen. Lavastus: Jussi Halonen. Leikkaus: Jukka Nykänen. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Äänitys: Paul Jyrälä. Järjestäjä: Lauri Vänskä. Kuvaussihteeri: Sanna Östman. Pääosissa: Kari Ketonen (Pelikaanimies), Roni Haarakangas (Emil), Inka Nuorgam (Elsa), Jonna Järnefelt (talonmies), Liisa Kuoppamäki (äiti), Tommi Raitolehto (isä), Anu Viheriäranta (ballerina), Ismo Kallio (vahtimestari), Heikki Kinnunen (postiljooni), Jussi Lampi (näyttämömestari), Kristiina Elstelä (arvanmyyjä), Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen (eläintenhoitajia), Juha Varjus (puistovahti), Emma Lillqvist (pikkutyttö eläintarhassa), Katarina Lohiniva (tarjoilija), Anu Komsi (diiva), Björn Andresen (pianisti), Pelle Sandberg (oopperanjohtaja), Leif Segerstam (kapellimestari), Jorma Uotinen (von Rothbart), Emma Grönqvist (baletinopettaja), Pekka Simola (bassolaulaja), Malla Kuuranne ja Pertti Nieminen (autoileva pariskunta), Jouni Korhonen (vaatturimestari), Ilkka Villi (liikemies), Sami Helpelä ja Misa Palander (tuohtuneita naapureita), Teemu Koivistoinen (rantapoika), Hermanni Rask ja Hanna Bergholm (Pelikaanimies, sijaisnäyttelijöitä). Helsingin ensiesitys: Kinopalatsi 1 & 5, Tennispalatsi 2 & 7, Kino Itäkeskus. Televisioesitys: 17.12.2006 YLETV2. VET A-29726 – S – 2440 m / 90 min
Tunnetun lastenelokuvaohjaajan Liisa Helmisen tuorein menestys, lavastus- ja musiikki-Jussilla 2005 palkittu Pelikaanimies pohjautuu Leena Krohnin teokseen Ihmisen vaatteissa (1976). Kirjan teemoituksessa painottuva luonnonsuojeluajatus on elokuvassa jäänyt vähemmälle, mutta elokuvankin tarinaan riittää silti sekä kepeitä että vakavia teemoja pohdittavaksi. Elokuvaa voidaan pitää arvostelu- ja yleisömenestyksenä. Samat positiiviset kaiut on kuultu usein myös elokuvan lapsikatsojien suusta.
Avioeron kokenut Emil-poika muuttaa kaupunkiin samaan aikaan kuin Pelikaani laskeutuu uimarannalle. Pelikaani pukee päälle löytämänsä vaatteet ja aloittaa elämänsä ihmisenä. Hän muuttaa Emilin naapuritaloon. Emilillä on samanlainen tarve sopeutumiseen kuin Pelikaanillakin. Emil huomaa Pelikaanin lintumaisuuden ja ystävystyy tämän kanssa: yhteinen salaisuus lujittaa liiton.
Emil tapaa pihapiirissä samanikäisen tytön, jonka kanssa hän ystävystyy alkuvaikeuksien jälkeen. Lapset päättävät auttaa Pelikaania tämän kohdatessa vaikeuksia ihmisten maailmassa. Erityisesti ongelmia aiheuttaa lintuallergiasta kärsivä talonmies, joka kiinnittää huomiota Pelikaanin erilaisuuteen. Salaisuus on vaarassa paljastua minä hetkenä hyvänsä.
Elokuvan perusteemat ovat lasten ystävyys ja sydämellisyys, mutta mukana on myös erilaisuuteen liittyviä aihepiirejä. Fantasiatarinan voi halutessaan tulkita myös mielikuvitusystävyyden kautta, sillä yksinäinen, uutta ympäristöään arasteleva poika voi hyvinkin kehittää Pelikaanin tapaisen hahmon elämäänsä rikastuttamaan. Tämä tulkinta antaa myös selkeän käsityksen siitä erosta, joka monien lastenelokuvien kuvaamassa aikuisten ja lasten maailmassa voi olla.
Mutta samalla kyse on aidoista peloista, joita uusi ympäristö, uusi tilanne ja uusi maailma voi auttaa. Yksi jos toinen asia voi tällöin näyttäytyä outona lintuna, pelottavanakin. Mutta samalla ympäristöstään voi oppia uutta, varsinkin jos tarjolla on todellisia ystäviä. Silloin sopeutuminen uusiin olosuhteisiin on mahdollista ja kohdattu erilaisuus, jopa oudot linnut, vain rikastuttavat elämää.
– Jari Sedergren 28.12.2008
Tunnetun lastenelokuvaohjaajan Liisa Helmisen tuorein menestys, lavastus- ja musiikki-Jussilla 2005 palkittu Pelikaanimies pohjautuu Leena Krohnin teokseen Ihmisen vaatteissa (1976). Kirjan teemoituksessa painottuva luonnonsuojeluajatus on elokuvassa jäänyt vähemmälle, mutta elokuvankin tarinaan riittää silti sekä kepeitä että vakavia teemoja pohdittavaksi. Elokuvaa voidaan pitää arvostelu- ja yleisömenestyksenä. Samat positiiviset kaiut on kuultu usein myös elokuvan lapsikatsojien suusta.
Avioeron kokenut Emil-poika muuttaa kaupunkiin samaan aikaan kuin Pelikaani laskeutuu uimarannalle. Pelikaani pukee päälle löytämänsä vaatteet ja aloittaa elämänsä ihmisenä. Hän muuttaa Emilin naapuritaloon. Emilillä on samanlainen tarve sopeutumiseen kuin Pelikaanillakin. Emil huomaa Pelikaanin lintumaisuuden ja ystävystyy tämän kanssa: yhteinen salaisuus lujittaa liiton.
Emil tapaa pihapiirissä samanikäisen tytön, jonka kanssa hän ystävystyy alkuvaikeuksien jälkeen. Lapset päättävät auttaa Pelikaania tämän kohdatessa vaikeuksia ihmisten maailmassa. Erityisesti ongelmia aiheuttaa lintuallergiasta kärsivä talonmies, joka kiinnittää huomiota Pelikaanin erilaisuuteen. Salaisuus on vaarassa paljastua minä hetkenä hyvänsä.
Elokuvan perusteemat ovat lasten ystävyys ja sydämellisyys, mutta mukana on myös erilaisuuteen liittyviä aihepiirejä. Fantasiatarinan voi halutessaan tulkita myös mielikuvitusystävyyden kautta, sillä yksinäinen, uutta ympäristöään arasteleva poika voi hyvinkin kehittää Pelikaanin tapaisen hahmon elämäänsä rikastuttamaan. Tämä tulkinta antaa myös selkeän käsityksen siitä erosta, joka monien lastenelokuvien kuvaamassa aikuisten ja lasten maailmassa voi olla.
Mutta samalla kyse on aidoista peloista, joita uusi ympäristö, uusi tilanne ja uusi maailma voi auttaa. Yksi jos toinen asia voi tällöin näyttäytyä outona lintuna, pelottavanakin. Mutta samalla ympäristöstään voi oppia uutta, varsinkin jos tarjolla on todellisia ystäviä. Silloin sopeutuminen uusiin olosuhteisiin on mahdollista ja kohdattu erilaisuus, jopa oudot linnut, vain rikastuttavat elämää.
– Jari Sedergren 28.12.2008
Punk – tauti joka ei tapa
Ruotsinkielinen nimi: Punk – en sjukdom som inte dödar. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Illume Oy. Tuottaja: Pertti Veijalainen. Ohjaus: Jouko Aaltonen. Käsikirjoitus: Jouko Aaltonen. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Samu Heikkilä. Äänisuunnittelu: Joonas Jyrälä, Miia Nevalainen. Äänitys: Joonas Jyrälä, Miia Nevalainen, Paul Jyrälä, Marko Kataja. Musiikin miksaus: Panu Riikonen. Miksaus: Olli Pärnänen (Megaru Film Sound). On-line -editointi: Ilmo Lintonen. Esiintyjät: Andy McCoy, Severi Helle, Petri Tiili, Pantse Syrjä, Martti Syrjä, Juha Torvinen, Mikko Saarela, Veltto Virtanen, Tumppi Varonen, Katja ”Pipsa” Lipasti, Rubberduck Jones, Joonas Soini, Tomi Tiitto, Samppa Laine, Stefan Piesnack, Ari Taskinen, Antti Eskelinen, Atte Blom, Epe Helenius, Lättä. Yhtyeet: Akupunktio, Creepy Crawlie, Eppu Normaali, Kohu-3, Pelle Miljoona & N.U.S., Briard, My Nasty, Problems?, Pelle Miljoona & 1980, Kaatopaikan enkelit, Sekasorto, Igni & Ferro, Hanoi Rocks, Pelle Miljoona Unabomber. Helsingin ensiesitys: 14.3.2008 Kinopalatsi 8. VET A-51376 –S – 2620 m / 96 min
Pitkän linjan dokumentaristin Jouko Aaltosen musiikkidokumentissa nähdään arkistomateriaalia punkin alkuajoilta, haastatellaan 1970- ja 1980-lukujen punk-muusikoita nykypäivänä ja nähdään heitä kiertueella vuonna 2007. Rinnalla seurataan tämän päivän punk-nuoria, heidän musiikkiaan ja elämäntapaansa.
Aaltosen edellinen, 1970-luvun laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot, oli harvinainen menestys teatterilevityksineen ja elokuvakaraokeiltoineen, joita pidettiin lopulta Japanissa asti. Sen kritiikeissä toistui ajoittain paheksuvaan sävyynkin nostalgisuus, mutta punkin ympärillä siitä ei tarvitse puhua. Elokuva alkaa Pete Malmin hautajaisista ja Andy McCoy toteaa punkin olevan kuollut.
Punk – tauti joka ei tapa osoittaa että näin ei ole. Punk ei suostu kuolemaan. Tätä nykypäivän ja menneisyyden välistä aika-tila –jatkumoa kuvatessaan Aaltonen taitavasti haarukoi ilmiön ja sen esittämisen muutoksia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Andy McCoyn lisäksi punkin historian kotimaisina esimerkkeinä toimivat Eppu Normaali ja Problems. Mutta ennen heitä pitkän kaaren punkin alusta nykypäivään tuo Pelle Miljoona monine yhtyeineen. Pelle Miljoona Unabomber-yhtyeineen kokosi yhteen punkin veteraanit ja teki laajan, elokuvassa valkokankaalle saatetun kiertueen.
Pelle Miljoonaa ja hänen revival-bändiäänkin tiukemmin punkin nykypäivää tarkastellaan pirkanmaalaisen Akupunktio-yhtyeen nousulla ja tuholla. Erityisesti nykypäivän punkin ideologisia ulottuvuuksia latailee puheenvuoroissaan yhtiön keulahahmo Seve.
Yhtyeen toimintaa seurattaessa elokuva kartoittaa taiten punkin nykyiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet: punkiin oleellisesti aina liittynyt yhteiskunnallinen osallistuminen näkyy talonvaltauksina, vihreinä tai anarkistisina arvoina ja ideologioina, järjestettyinä musiikkitapahtumina. Mutta mukana on myös uusia ilmiöitä, esimerkiksi äärimmäisen aggressiivista hc-punkia esittävä naisyhtye Creepy Crawlie.
Punkin historiallisista olomuodoista kuvaavin on energisyys, joka näyttäytyy ihmisten ja musiikin viattomana hillittömyytenä. Tämän Jouko Aaltonen ja epäilemättä myös elokuvan leikannut Samu Heikkilä ovat onnistuneet siirtämään elokuvalle, jota voidaan arvostaa myös onnistuneena punkrokin historiaa valaisevana teoksena.
– Jari Sedergren 7.1. 2008
Pitkän linjan dokumentaristin Jouko Aaltosen musiikkidokumentissa nähdään arkistomateriaalia punkin alkuajoilta, haastatellaan 1970- ja 1980-lukujen punk-muusikoita nykypäivänä ja nähdään heitä kiertueella vuonna 2007. Rinnalla seurataan tämän päivän punk-nuoria, heidän musiikkiaan ja elämäntapaansa.
Aaltosen edellinen, 1970-luvun laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot, oli harvinainen menestys teatterilevityksineen ja elokuvakaraokeiltoineen, joita pidettiin lopulta Japanissa asti. Sen kritiikeissä toistui ajoittain paheksuvaan sävyynkin nostalgisuus, mutta punkin ympärillä siitä ei tarvitse puhua. Elokuva alkaa Pete Malmin hautajaisista ja Andy McCoy toteaa punkin olevan kuollut.
Punk – tauti joka ei tapa osoittaa että näin ei ole. Punk ei suostu kuolemaan. Tätä nykypäivän ja menneisyyden välistä aika-tila –jatkumoa kuvatessaan Aaltonen taitavasti haarukoi ilmiön ja sen esittämisen muutoksia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Andy McCoyn lisäksi punkin historian kotimaisina esimerkkeinä toimivat Eppu Normaali ja Problems. Mutta ennen heitä pitkän kaaren punkin alusta nykypäivään tuo Pelle Miljoona monine yhtyeineen. Pelle Miljoona Unabomber-yhtyeineen kokosi yhteen punkin veteraanit ja teki laajan, elokuvassa valkokankaalle saatetun kiertueen.
Pelle Miljoonaa ja hänen revival-bändiäänkin tiukemmin punkin nykypäivää tarkastellaan pirkanmaalaisen Akupunktio-yhtyeen nousulla ja tuholla. Erityisesti nykypäivän punkin ideologisia ulottuvuuksia latailee puheenvuoroissaan yhtiön keulahahmo Seve.
Yhtyeen toimintaa seurattaessa elokuva kartoittaa taiten punkin nykyiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet: punkiin oleellisesti aina liittynyt yhteiskunnallinen osallistuminen näkyy talonvaltauksina, vihreinä tai anarkistisina arvoina ja ideologioina, järjestettyinä musiikkitapahtumina. Mutta mukana on myös uusia ilmiöitä, esimerkiksi äärimmäisen aggressiivista hc-punkia esittävä naisyhtye Creepy Crawlie.
Punkin historiallisista olomuodoista kuvaavin on energisyys, joka näyttäytyy ihmisten ja musiikin viattomana hillittömyytenä. Tämän Jouko Aaltonen ja epäilemättä myös elokuvan leikannut Samu Heikkilä ovat onnistuneet siirtämään elokuvalle, jota voidaan arvostaa myös onnistuneena punkrokin historiaa valaisevana teoksena.
– Jari Sedergren 7.1. 2008
Sonic Mirror
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi, Sveitsi, Saksa 2007. Tuotantoyhtiö: Marco Forster Productions, Marianna Films Oy, Uwe Dresch Film, Doc Productions. Tuotannonjohto: Rose-Marie Schneider. Tuottaja: Uwe Dresch, Marco Forster, Mika Kaurismäki, Rose-Marie Schneider. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: M. Kaurismäki, Marco Forster ja Uwe Dresch. Kuvaus: Jacques Cheuiche. Kameraoperaattorit: Mustapha Barat, Torsti Hyvänen. Musiikki: Bill Cobham. Visuaaliset efektit: Roger Gleiber. Leikkaus: Oli Weiss. Äänisuunnittelu: Uwe Dresch. Tobias Fleig, Pekka Karjalainen ja Olli Pärnänen (sound re-recording mixing). Sebastian Pohle (foley editor), Wilmont Schulze (foley artist) ja Sebastian Stroux (foley mixer). Esiintyjiä: Big band Espoo, Randy Brecker, Bill Cobham, Debalê Malê (Brasilia), Peu Meurray (rengaslyömäsoitin), Percussion Okuta (nigerialainen yhtye), Brito Rasta (rummunvalmistaja). Helsingin ensiesitys: 25.4.2008 Kinopalatsi 8 – VET A-51448 – S – 80 min
Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Sonic Mirror kiertyy jazzin ja maailman musiikin eri ulottuvuuksiin. Elokuvan keskeinen hahmo on pitkään Suomessa asunut amerikkalaissyntyinen rumpali, säveltäjä ja tuottaja Billy Cobham, jolla toki on geneettiset juuret Nigeriassa, monimuotoisessa Yoruba-kulttuurissa. Elokuva kertoo hänen kauttaan inspiraatiosta ja musiikin voimasta sekä sen vaikutuksesta tekijöihin ja yleisöön.
Sonic Mirror on musiikillinen matka maailman erilaisiin kulttuureihin ja olosuhteisiin. Elokuvaa kuvattiin 64-vuotiaan Cobhamin mukana Suomessa – mukana näytteitä konserttiohjelmistosta Espoon April Jazzissa –, autistien musiikkiterapian ja nigerialaisen rytmiryhmän parissa Sveitsissä. Tämän lisäksi matka suuntautui päähenkilön kotikulmille New Yorkiin Yhdysvalloissa ja musiikillisesti kiintoisaan Brasilian Salvadoriin. Siellä läntisesti rytmistynyt jazzrumpali Cobham kohtaa latinorytmien ja musiikillisen käsityön monimuotoisuuden – elokuva saa suorastaan kansatieteellisiä ulottuvuuksi rumpujen rakentamista seuratessaan.
Musiikkidokumenttien tekijänä Kaurismäellä on jo pitkä ura, puna-armeijan kuoron Helsingin vierailusta lähtien. Viime vuosina ohjaaja muistetaan hänen nykyiseen asuinmaahansa Brasiliaan sijoittuvista musiikkidokkareistaan Moro do Brasil ja Brasileirinho.
Elokuvan monet kuvauspaikat ja erilaiset musiikin ympäristöt korostavat perusteemaa, musiikin kyvystä ylittää kielelliset ja kulttuuriset rajat. Samalla se alleviivaa humanismin merkitystä kuten hyvän dokumentin tuleekin tehdä.
Kokeneen Cobhamin syntesisoiva filosofointi on paikallaan, onhan kyseessä myös henkilödokumentti, mutta silti elokuvan parasta antia on ehdottomasti musiikki, joka vie mennessään mielen ja ruumiin.
Jari Sedergren 12.1.2009
Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Sonic Mirror kiertyy jazzin ja maailman musiikin eri ulottuvuuksiin. Elokuvan keskeinen hahmo on pitkään Suomessa asunut amerikkalaissyntyinen rumpali, säveltäjä ja tuottaja Billy Cobham, jolla toki on geneettiset juuret Nigeriassa, monimuotoisessa Yoruba-kulttuurissa. Elokuva kertoo hänen kauttaan inspiraatiosta ja musiikin voimasta sekä sen vaikutuksesta tekijöihin ja yleisöön.
Sonic Mirror on musiikillinen matka maailman erilaisiin kulttuureihin ja olosuhteisiin. Elokuvaa kuvattiin 64-vuotiaan Cobhamin mukana Suomessa – mukana näytteitä konserttiohjelmistosta Espoon April Jazzissa –, autistien musiikkiterapian ja nigerialaisen rytmiryhmän parissa Sveitsissä. Tämän lisäksi matka suuntautui päähenkilön kotikulmille New Yorkiin Yhdysvalloissa ja musiikillisesti kiintoisaan Brasilian Salvadoriin. Siellä läntisesti rytmistynyt jazzrumpali Cobham kohtaa latinorytmien ja musiikillisen käsityön monimuotoisuuden – elokuva saa suorastaan kansatieteellisiä ulottuvuuksi rumpujen rakentamista seuratessaan.
Musiikkidokumenttien tekijänä Kaurismäellä on jo pitkä ura, puna-armeijan kuoron Helsingin vierailusta lähtien. Viime vuosina ohjaaja muistetaan hänen nykyiseen asuinmaahansa Brasiliaan sijoittuvista musiikkidokkareistaan Moro do Brasil ja Brasileirinho.
Elokuvan monet kuvauspaikat ja erilaiset musiikin ympäristöt korostavat perusteemaa, musiikin kyvystä ylittää kielelliset ja kulttuuriset rajat. Samalla se alleviivaa humanismin merkitystä kuten hyvän dokumentin tuleekin tehdä.
Kokeneen Cobhamin syntesisoiva filosofointi on paikallaan, onhan kyseessä myös henkilödokumentti, mutta silti elokuvan parasta antia on ehdottomasti musiikki, joka vie mennessään mielen ja ruumiin.
Jari Sedergren 12.1.2009
keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008
MP – minä pelkään
Ruotsinkielinen nimi: MP – Jag är rädd. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1982. Tuotantoyhtiö: Lähikuva Oy. Tuottaja: Riitta Kymäläinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pekka Hyytiäinen. Kuvaus: Petteri Kotilainen. B-kuvaaja: Seppo Kivimaa. Kuvausassistentti: Jarmo Skarp. Trikkikuvaus: Pekka Hyytiäinen, Petteri Kotilainen. Leikkaus ja äänileikkaus: Pekka Hyytiäinen. Äänitys: Timo Vartiainen, Pekka Kosonen. Äänitysassistentti: Jarmo Skarp. Äänitehosteet: Pekka Hyytiäinen, Pekka Valkeejärvi. Tarpeisto, järjestäjä: Riitta Kymäläinen. Pienoismallit: Matti Kanerva. Sähkömies: Markku Oikkonen. Pääosissa: Liisa Halonen (äiti), Pekka Valkeejärvi (isä), Heta Hyytiäinen (tytär Mari), Matti Kanerva (sotilas), Maarit Aaltonen, Tanja Asikainen, Marko Eloranta, Sheila Hallenberg, Jani Hallenberg (kuolleita lapsia), Pirjo Immonen (kuollut opettaja), Auli Lehmusoksa ja Teresa Lindroos (kuollettt naiset luokkahuoneessa), Manne Lehmusoksa (kuollut mies tuolilla luokkahuoneessa). Helsingin ensiesitys: 26.3.1982 Illusion – ei televisioesityksiä – VET 24387 – K15 – 2280 m / 83 min
Ilta-Sanomien Sakari Toiviaisen arvostelu (26.3.1982) luonnehti Pekka Hyytiäisen vähän tunnettua elokuvaa MP – minä pelkään seuraavasti: "Kolmannessa elokuvassaan Pekka Hyytiäinen on yhä persoonallinen, sanottavan painetta uhkuva elokuvantekijä. Hän kuvaa ihmisten pelkoja sodan, väkivallan, ydinuhan ja muiden katastrofien edessä. Hän näyttää kauhun mielenmaisemat ja pirstoutuneen, alastoman tajunnanvirran. Ihmiset näyttävät tuijottavan pimeyden sydämeen, mustakaapuiset miehet vaeltavat ankeassa maisemassa, veren ja väkivallan näkymät täyttävät kankaan."
Elokuvaavan teekkarin Pekka Hyytiäisen (s. 1950-2007) omintakeisuus ja lahjakkuus tunnettiin hyvin elokuvasta i + i, noin tunnin mittaisesta kuvauksesta opiskelijaelämän yksinäisyydestä ja ahdistavuudesta sekä turhautumisesta. Tästä elokuvasta konventionaalinen kuvakerronta oli kaukana, mutta MP:ssä "melkein koko ajan kankaalla näkyy jotain", Helena Ylänen (HS 27.3.1982) kommentoi ja lisäsi: "Osan aikaan oikein kirkkaan kaunistakin kuvaa. Mutta yhäkin Hyytiäisen ilmaisun voima on omintakaisessa vähäisten viittausten ja viivyttelyn yhdistelmässä. Hän pitää jotain kuvaa niin kauan katsojan edessä, että se taatusti alkaa vaikuttaa, koska mitään uutta katsottavaa ei tule sen tilalle." Ensimmäinen Hyytiäisen elokuva oli jännityselokuvaksi luonnehdittu Kirje (1978).
Ylänen luonnehti Hyytiäisen tyyliä kääntää kaupallisen elokuvan tehokeinot päälaelleen taikurimaiseksi. "Nopeus ei ole hänelle mitään, tiukka leikkaus ei myöskään. Hitaus, kestot, tauot, ne ovat tärkeitä."
Markku Tuuli huomautti Katso-lehdessä (15/1982) mustavalkoisen kuvan käytöstä ja esitti monen muun arvostelijan tavoin kritiikkiä värijaksoja kohtaan: "MP – minä pelkään osoittaa myös tehokkaasti mustavalkokuvan merkityksen tunnelmien rakentamisessa. Rakeisissa ja voimakkaasti kontrastisissa mustavalkoisissa kuvissa Hyytiäinen onnistuu mainiosti välittämään ahdistustilojensa kehittymistä, kun taas maalaiskuviensa suttuisissa värikuvissa tunnelma lopahtaa ratkaisesvasti. Hyytiäisellä on selvästi ideoita, mutta tekninen valmius niiden kääntämiseen elokuvaksi on vielä keskenkasvuista."
Television kuuluttajana tuttu Liisa Halonen on tässä elokuvassa ensiroolissaan valkokankailla.
Tätä elokuvaa et ole nähnyt televisiossa.
– Jari Sedergren 10.12.2008
Ilta-Sanomien Sakari Toiviaisen arvostelu (26.3.1982) luonnehti Pekka Hyytiäisen vähän tunnettua elokuvaa MP – minä pelkään seuraavasti: "Kolmannessa elokuvassaan Pekka Hyytiäinen on yhä persoonallinen, sanottavan painetta uhkuva elokuvantekijä. Hän kuvaa ihmisten pelkoja sodan, väkivallan, ydinuhan ja muiden katastrofien edessä. Hän näyttää kauhun mielenmaisemat ja pirstoutuneen, alastoman tajunnanvirran. Ihmiset näyttävät tuijottavan pimeyden sydämeen, mustakaapuiset miehet vaeltavat ankeassa maisemassa, veren ja väkivallan näkymät täyttävät kankaan."
Elokuvaavan teekkarin Pekka Hyytiäisen (s. 1950-2007) omintakeisuus ja lahjakkuus tunnettiin hyvin elokuvasta i + i, noin tunnin mittaisesta kuvauksesta opiskelijaelämän yksinäisyydestä ja ahdistavuudesta sekä turhautumisesta. Tästä elokuvasta konventionaalinen kuvakerronta oli kaukana, mutta MP:ssä "melkein koko ajan kankaalla näkyy jotain", Helena Ylänen (HS 27.3.1982) kommentoi ja lisäsi: "Osan aikaan oikein kirkkaan kaunistakin kuvaa. Mutta yhäkin Hyytiäisen ilmaisun voima on omintakaisessa vähäisten viittausten ja viivyttelyn yhdistelmässä. Hän pitää jotain kuvaa niin kauan katsojan edessä, että se taatusti alkaa vaikuttaa, koska mitään uutta katsottavaa ei tule sen tilalle." Ensimmäinen Hyytiäisen elokuva oli jännityselokuvaksi luonnehdittu Kirje (1978).
Ylänen luonnehti Hyytiäisen tyyliä kääntää kaupallisen elokuvan tehokeinot päälaelleen taikurimaiseksi. "Nopeus ei ole hänelle mitään, tiukka leikkaus ei myöskään. Hitaus, kestot, tauot, ne ovat tärkeitä."
Markku Tuuli huomautti Katso-lehdessä (15/1982) mustavalkoisen kuvan käytöstä ja esitti monen muun arvostelijan tavoin kritiikkiä värijaksoja kohtaan: "MP – minä pelkään osoittaa myös tehokkaasti mustavalkokuvan merkityksen tunnelmien rakentamisessa. Rakeisissa ja voimakkaasti kontrastisissa mustavalkoisissa kuvissa Hyytiäinen onnistuu mainiosti välittämään ahdistustilojensa kehittymistä, kun taas maalaiskuviensa suttuisissa värikuvissa tunnelma lopahtaa ratkaisesvasti. Hyytiäisellä on selvästi ideoita, mutta tekninen valmius niiden kääntämiseen elokuvaksi on vielä keskenkasvuista."
Television kuuluttajana tuttu Liisa Halonen on tässä elokuvassa ensiroolissaan valkokankailla.
Tätä elokuvaa et ole nähnyt televisiossa.
– Jari Sedergren 10.12.2008
Cleaning up
Ruotsinkielinen nimi: Cleaning up! Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Cube Oy, Zen Media. Tuottaja: Heikki Niinimäki. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Rostislav Aalto. Apulaisohjaaja: Mikko Keinonen. Musiikki: Cleaning Women. Miksaus kiertueella: Jari Laakkonen, Teemu Kotila, Svetlana Terentjev. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Äänitys: Rostislav Aalto. Äänisuunnittelu: Timo Kinnunen (myös äänen jälkituotanto). Valokuvat: Inka Kovanen. Esiintyjät: Cleaning Women: Risto Puurunen, Timo Kinnunen, Tero Vänttinen. Yhtyeen manageri Mikko Keinonen. Helsingin ensiesitys: 7.12.2001 Andorra 2 – televisiolähetyksiä: 19.9.2002 ja 6.6.2005 YLE TV1; 20.9.2003 YleTeema – VET A-28662 – S – 2179 m / 79 min
"Naisiksi meikatut pojat soittavat pyykkitelineitä", hämmästeli Tommi Pylkkö kohtaamaansa ilmiötä. "Yhteen lauseeseen kitetytettynä tuo ei kuulosta vakuuttavalta elokuvan idealta – eikä kovin vakuuttavalta yhteykokoonpanoltakaan. [– –] Mutta pojat jatkoivat ja keräsivät lisää kulttimainetta julkaisten pitkäsoitonkin tänä vuonna. Varsinainen neronleimaus on kuitenkin kolmihenkisen yhteen valitseminen dokumenttiin, jossa bändi matkustaa Baltiassa keikkaille – ohessa myös hupaisasti maailmalla seikkaillen. Tuo osoittautuu lopulta paljon paremmaksi ideaksi, kuin Ville Valon tai Daruden, kahden kotimaisen musiikin 'maailmanvalloittajien'", ulkomailla kuvaaminen." (Keskisuomalainen 29.9.2001)
Pylkkö ei ollut ainoa ilmiön kestävyydestä vakuuttunut. Cleaning Up ajautui elokuvien maailmaan pysyvästi ja on tunnettu paitsi hurjana keikkabändinä myös monien elokuvafestivaalien mykkäelokuvien säestäjänä. Elokuvallisia esikuvia bändidokumentilla ei Suomessa juuri ole, jollei satu muistamaan Tahvo Hirvosen Sielun Veljien Moskovan vierailusta ohjaamaa lyhytelokuvaa Veljet. Sielunsukulaisuutta voi löytyä myös myöhemmin, vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta oululaisesta mieskuorosta tehty Huutajat, jonka Mika Ronkainen ohjasi. (Ks. Jussi Karjalainen, HS 19.9.2002, "Pyykkiteline soikoon")
Elokuvan ohjasi kolmen vuoden leikkausopinnot suorittanut Rostislav Aalto. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa ja Cleaning Up!:n managerin Mikko Keinosen elokuvahankkeeseen kuvaajaksi, mutta idean isä tajusi pian, että managerin ja ohjaajan roolia on vaikea sovittaa yhteen.
"Alku ei ollut helppo", Aalto kertoi Harri Römpötille haastattelussaan (Apu 6 / 2002). "Reissuun lähtiessä rahoituksesta ei ollut tietoa. Kuvasin kolme ensimmäistä päivää ja palasin Suomeen neuvottelemaan TV1:n kanssa. Tuottaja Eila Werning lähti onneksi mukaan."
Bändin kiertue suuntautui Venäjälle, Baltiaan ja Puolaan. Varsinkin Venäjällä median asenne uutta tulokasta kohtaan on riemastuttavan innostunutta – bändi esitellään asemansa vakuuttuneena.
Mutta todellisuus oli toista. Moskovan rocktähdet kantavat pyykkitelinesoittimensa itse junista ja busseista keikkapaikoille.
Myös dokumentin elokuvaus tapahtui perusjärjestelyin: "Kuvasin ja äänitin kaiken itse", Aalto kertoo. "Minulla oli digitaalinen videokamera ja ammattilaistasoinen äänikalusto. Oikea iso kuvausryhmä olisi pilannut koko jutun. Nyt olin melkein kuin yksi bändin jäsen. En ohjannut heitä eikä tilanteita lavastettu. Homman parhaita puolia on se, että meistä tuli ystäviä."
Kellariteatterissa aiemmin näytellyt ja ohjannut Aalto kertoi Apu-lehdelle elokuvan leikkaamisen vieneen vuoden kolme kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen.
"Leikkasin sitä aina, kun oli aikaa. Siihen meni ehkä seitsemisen kuukautta työaikaa. Leikkaamiseen käytän mahdollisimman paljon aikaa – vaikka omalla kustannuksellani. Kokeilen mielelläni kuvien kestolla, karsin ja pienennän paloja, jotta kokonaisuus toimii. [– –] halusin luottaa elokuvakerrontaa, antaa kuvien puhua. Siksi siinä ei ole taustalla selostusta. Dziga Vertov tallensi todellisuutta samaan tapaan kameran silmänään."
"[– –] Cleaning Up! on minulle ennen kaikkea kertomus ystävyksistä, jotka tekevät tinkimättä ja intohimoisesti omaa juttuaan. Bändillä ei ollut varmuutta keikoista tai majoituksesta, mutta silti he uskalsivat lähteä kiertämään vieraita paikkoja. Onni on unelmien toteuttamisessa. Siksi tässä tarinassa on uskoa hyvyyteen", ohjaaja luonnehti elokuvaansa.
Cleaning Up! voitti Yhdysvalloissa Newportin elokuvafestivaalien pääpalkinnon dokumenttielokuvien sarjassa vuonna 2003.
– Jari Sedergren 21.11.2008 mainittuja lähteitä käyttäen.
"Naisiksi meikatut pojat soittavat pyykkitelineitä", hämmästeli Tommi Pylkkö kohtaamaansa ilmiötä. "Yhteen lauseeseen kitetytettynä tuo ei kuulosta vakuuttavalta elokuvan idealta – eikä kovin vakuuttavalta yhteykokoonpanoltakaan. [– –] Mutta pojat jatkoivat ja keräsivät lisää kulttimainetta julkaisten pitkäsoitonkin tänä vuonna. Varsinainen neronleimaus on kuitenkin kolmihenkisen yhteen valitseminen dokumenttiin, jossa bändi matkustaa Baltiassa keikkaille – ohessa myös hupaisasti maailmalla seikkaillen. Tuo osoittautuu lopulta paljon paremmaksi ideaksi, kuin Ville Valon tai Daruden, kahden kotimaisen musiikin 'maailmanvalloittajien'", ulkomailla kuvaaminen." (Keskisuomalainen 29.9.2001)
Pylkkö ei ollut ainoa ilmiön kestävyydestä vakuuttunut. Cleaning Up ajautui elokuvien maailmaan pysyvästi ja on tunnettu paitsi hurjana keikkabändinä myös monien elokuvafestivaalien mykkäelokuvien säestäjänä. Elokuvallisia esikuvia bändidokumentilla ei Suomessa juuri ole, jollei satu muistamaan Tahvo Hirvosen Sielun Veljien Moskovan vierailusta ohjaamaa lyhytelokuvaa Veljet. Sielunsukulaisuutta voi löytyä myös myöhemmin, vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta oululaisesta mieskuorosta tehty Huutajat, jonka Mika Ronkainen ohjasi. (Ks. Jussi Karjalainen, HS 19.9.2002, "Pyykkiteline soikoon")
Elokuvan ohjasi kolmen vuoden leikkausopinnot suorittanut Rostislav Aalto. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa ja Cleaning Up!:n managerin Mikko Keinosen elokuvahankkeeseen kuvaajaksi, mutta idean isä tajusi pian, että managerin ja ohjaajan roolia on vaikea sovittaa yhteen.
"Alku ei ollut helppo", Aalto kertoi Harri Römpötille haastattelussaan (Apu 6 / 2002). "Reissuun lähtiessä rahoituksesta ei ollut tietoa. Kuvasin kolme ensimmäistä päivää ja palasin Suomeen neuvottelemaan TV1:n kanssa. Tuottaja Eila Werning lähti onneksi mukaan."
Bändin kiertue suuntautui Venäjälle, Baltiaan ja Puolaan. Varsinkin Venäjällä median asenne uutta tulokasta kohtaan on riemastuttavan innostunutta – bändi esitellään asemansa vakuuttuneena.
Mutta todellisuus oli toista. Moskovan rocktähdet kantavat pyykkitelinesoittimensa itse junista ja busseista keikkapaikoille.
Myös dokumentin elokuvaus tapahtui perusjärjestelyin: "Kuvasin ja äänitin kaiken itse", Aalto kertoo. "Minulla oli digitaalinen videokamera ja ammattilaistasoinen äänikalusto. Oikea iso kuvausryhmä olisi pilannut koko jutun. Nyt olin melkein kuin yksi bändin jäsen. En ohjannut heitä eikä tilanteita lavastettu. Homman parhaita puolia on se, että meistä tuli ystäviä."
Kellariteatterissa aiemmin näytellyt ja ohjannut Aalto kertoi Apu-lehdelle elokuvan leikkaamisen vieneen vuoden kolme kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen.
"Leikkasin sitä aina, kun oli aikaa. Siihen meni ehkä seitsemisen kuukautta työaikaa. Leikkaamiseen käytän mahdollisimman paljon aikaa – vaikka omalla kustannuksellani. Kokeilen mielelläni kuvien kestolla, karsin ja pienennän paloja, jotta kokonaisuus toimii. [– –] halusin luottaa elokuvakerrontaa, antaa kuvien puhua. Siksi siinä ei ole taustalla selostusta. Dziga Vertov tallensi todellisuutta samaan tapaan kameran silmänään."
"[– –] Cleaning Up! on minulle ennen kaikkea kertomus ystävyksistä, jotka tekevät tinkimättä ja intohimoisesti omaa juttuaan. Bändillä ei ollut varmuutta keikoista tai majoituksesta, mutta silti he uskalsivat lähteä kiertämään vieraita paikkoja. Onni on unelmien toteuttamisessa. Siksi tässä tarinassa on uskoa hyvyyteen", ohjaaja luonnehti elokuvaansa.
Cleaning Up! voitti Yhdysvalloissa Newportin elokuvafestivaalien pääpalkinnon dokumenttielokuvien sarjassa vuonna 2003.
– Jari Sedergren 21.11.2008 mainittuja lähteitä käyttäen.
Palava enkeli
Ruotsinkielinen nimi: Ängel i flammor. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Skandia-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Heikki Innanen. Tuottaja: Kaj Holmberg. Studiopäälliköt: Kari Sara, Pertti Karjalainen. Ohjaus: Lauri Törhönen. Apulaisohjaaja: Pirjo Hokkanen. Käsikirjoitus: Hannele Törrönen, Claes Anderson, Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Kamera-assistentti: Raimo Paananen (myös valokuvat). Lavastus: Anu Maja. Trikkikuvaus: Jan-Eric Nyström. Puvut: Riitta Riihonen. Rekvisiitta: Eeva Pirttilä. Ehostus: Eija-Leena Lehmuskallio. Musiikki: Heikki Harma. Leikkaus: Olli Soinio. Äänityssuunnittelu: Johan Hake. Esa Kotilainen (musiikin äänitys) Tuotantosihteeri: Kaija Kinnunen. Järjestäjä: Juhani Jotuni. Pääosissa: Riitta Viiperi (sairaanhoitaja Tuulikki Merinen), Eeva Eloranta (Katariina, potilas), Tom Wentzell (psykiatri Johan Kukkola, "Juhana"), Juuso Hirvikangas (Mikko), Elina Hurme (Karin), Helena Notkonen (Saimi, potilas), Yrjö Pelkonen (Veikko), Marja-Leena Kouki (Maila), Hellevi Seiro (Leila), Vieno Saaristo (Tuulikin äiti), Ritva Arvelo (ylihoitajatar), Marjatta Lohikoski (psykologi), Carl Mesterton (ylilääkäri), Annikki Viitala (sairaanhoito-opiston rehtori), Jussi Parviainen (mies diskossa), Ilse Stubbs (apuhoitaja), Lasse Lind (eversti, potilas), Katja Kiuru, Nina Mattila, Aila Pervonsuo, Tuovi Sundell (potilaita), Kristiina Kalla (Juhanan naisystävä), Heikki Leppänen, Pauli Tervo (poliisit). Raimo Häyrinen (radioselostajan ääni), Heikki Harma (tiskijukan ääni). Helsingin ensiesitys: 17.2.1984 Arena 1, Maxim 1. Televisiolähetyksiä: 13.3.1987 YLE TV1, 7.9.1994 ja 24.1.1997 YLE TV2. VET 24908 – K15 – 2895 m / 105 min
1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).
Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.
Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).
Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.
Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).
Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."
Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.
Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."
Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."
Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.
– Jari Sedergren 12.11.2008
1980-luku Lauri Törhöselle läpilyönnin vuosikymmen. Vuonna 1984 ilmestynyt Palava enkeli oli hänelle ensimmäinen kokoillan näytelmäelokuva päävastuullisena ohjaajana. Sitä seurasivat pian Riisuminen (1986) ja Jään kääntöpiiri (1987).
Ensielokuvastaan lähtien Törhönen on osallistunut myös elokuviensa käsikirjoituksiin. Tällä kertaa mukana olivat Hannele Törrönen, jonka ainoaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Palava enkeli jäi ja kirjailija, psykiatri Claes Andersson, jonka romaaneja ja näytelmiä on silloin tällöin filmatisoitu.
Palavassa enkelissä Anderssonin osuuden voi arvella olevan merkittävä, sillä sijoittuu mielisairaalamiljööhön, josta hänellä on vankka ammattikokemus. Aihepiirin kiinnostavuudesta omana aikanaan voidaan esille nostaa kaksi keskeistä elokuvaa, Milos Formanin mielisairaalakuvaus Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Jessica Langen tähdittämä Graeme Glifford-ohjaus Frances (1982).
Elokuva keskushenkilönä on vastavalmistunut mielisairaanhoitaja Tuulikki. Elokuva peilaa ensimmäistä vuottaan hoitajapulasta kärsivässä itäsuomalaisessa mielisairaalassa työskentelevän nuoren naisen kokemuksia.
Tarina seuraa Tuulikin ja hänen nimikkopotilaaksi määrätyn potilaansa Katariinan (Eeva Eloranta) suhdetta ja sen vaikutusta heidän persooniin-sa. Tuulikin äitisuhde osoittautuu sekin ongelmalliseksi. Toivo, usko, ympäristön odotukset, epävarmuus ja romahdus luovat mielenterveydelle raskaan kokonaisuuden tavalla, jonka katselijakokemus näyttää suoraan heijastuneen moniin elokuvan naisesittelijöihinkin. "Elokuvaa katsoessani olin koko ajan jännittynyt. [– –] Uskoisin, että se johtui elokuvan arkaluontoisesta aiheesta ja häkellyttävästä teemasta", kirjoitti Anita Koivistoinen (Projektio 2/1984).
Ylioppilaslehdessä (9.2.84) kirjoittanut Katariina Kaila sanoi, että hänen oli "vaikea arvioida Palavaa enkeliä hyvänä tai huonona elokuvana, yleensäkään taideluomana. Se jätti olon levottomaksi, herätti ajatuksia. Kuka on terve. Kuinka monta askelta tästä on mielisairaalaan, miten kovilla hoitohenkilökunta on."
Tuulikkia esittää valkokankaan ensikertalainen Riitta Viiperi, näyttävä valokuvamalli ja mannekiini, joka näytteli myös kahdessa myöhemmässä Törhös-elokuvassa tv-draamassa Pano (1986) ja näytelmäelokuvassa Riisuminen (1986). Hänen vastanäyttelijänsä Eeva Eloranta palkittiin valtion elokuvataiteilijapalkinnolla ja Jussilla. Elokuvan tarinassa Tuulikki ahdistuu itsekin häiriintyneen Katariinan kautta, mutta suhde komeaan ja rikkaaseen lääkäriin Juhanaan (Tom Wentzell) nostaa mielialaa hetkeksi – vain hetkeksi.
Palavan enkelin aihe tunnistettiin vakavaksi, henkilökohtaiseksi ja läheiseksi. Ensiohjauksen kritiikki oli ajoin rankkaa: "Elokuva ei kuitenkaan yllä kerronnallisesti ja ajatuksellisesti siihen koskettavuuteen, jota mielen järkkymisen asteittainen, syy- ja seuraussuhteita analysoiva kuvaaminen vaatii", ruoti elokuvaa Antti Lindqvist (Katso 11/1987). "Mukana on aivan liian paljon osoittelevaa kuvittamista ja selittelyä. Symboliikka on karkeaa, tyhjiä huoneita, naamiohuveja ja viivoitetun lasiruudun silpomia kasvoja. Mainosmaisen tehokkaan valaistuksen ja kuvaustyylin myötä ne jäävät pelkiksi klisheiksi."
Myöskään Tapani Maskula (TS 7.9.1994) valitti sitä, ettei Törhönen tyytynyt "arkisiin kuvauksiin", vaan ryhtyi "leipomaan niistä halpojen lääkäriromaanien harrastamia typeriä lepertelyjä". Maskulan mielessä ollut mörkö oli vuosikymmenelle tuttuun tapaan amerikkalainen elokuva: "Eronneen hurmuritohtorin ja hennon hoitajattaren imelien lemmenluritusten jälkeen katsojan on enää mahdotonta nielaista asiaan kuuluvalla vakavuudella tyttöparan romahtamista tai pikaista toipumista jutun loppukäänteissä. Jenkit ovat hehkuttaneet samoja kliseitä paljon luistavammin omissa romantisoiduissa saippuasarjoissaan."
Törhösen oma vastaus ei ollut vähäisempi: "Suomessa tehdään kahdenlaisia elokuvia: kansankomedioita ja taiteellisia juttuja, joita kukaan ei käy katsomassa." (HS Kuukausiliite, 5/1987) Sanoille oli katetta, sillä Palava enkeli sai aikanaan teatterikierroksella hyvän vastaanoton, yli 150 000 katsojaa.
– Jari Sedergren 12.11.2008
perjantaina, lokakuuta 24, 2008
Pekka ja Pätkä puistotäteinä
Ruotsinkielinen nimi: Kalle Träskalle och Stumpen som parktanter. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: Toivo Särkkä. Ohjaus: Armand Lohikoski. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Valkeala. Lavastus: Aarre Koivisto. Kampaaja: Fanny Cederberg. Ehostus: Pentti Taivainen. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: Kärki, "Ammattimies" ja Kärki "Orvon osa". Leikkaus: Elmer Lahti. Ääni: Yrjö Saari. Järjestäjä: Lasse Saxelin. Pääosissa: Esa Pakarinen (Pekka), Masa Niemi (Pätkä), Siiri Angerkoski (Justiina), Risto Jussila (Otto), Eila Peitsalo (Anna-Liisa Eaikas), Olavi Virta (perämies Antti Markkanen), Armas Jokio (talonmies). Helsingin ensiesitys: 4.3.1955 Rex, Tuulensuu. VET 5466– S – 1760 m / 64 min
Sarjakuvataitelija Ola Fogelbergin luoma hahmo Pekka Puupää, joka tunnettiin kaverinsa Pätkän kanssa myös nimellä Pekka ja Pätkä, esiintyi sarjakuvassa vuodesta 1925 vuoteen 1975. Suomen Filmiteollisuus tarttui Reino Helismaan neuvosta tunnettuun aiheeseen 1953 ensimmäisessä Pekka ja Pätkä kesälaitumilla elokuvassaan. SF:n johtaja T. J. Särkkä oli saanut oikeudet Ola Fogelbergin leskeltä muodossa, joka oikeutti sarjan jatkamiseen, vaikka palkkio tiettävästi maksettiin vain ensimmäisestä elokuvasta.
Ohjaajana toimi Armand Lohikoski, joka ohjasi kaksitoista elokuvaa. Viimeinen, sarjan kolmastoista elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä jäi Aarne Tarkakselle. Visa Mäkinen teki 1980-luvulla aiheesta sekä tv-sarjan että kaksi elokuvaa.
Pekka ja Pätkä puistotäteinä on lähtökohdiltaan surumielinen elokuva. Parivaljakko ottaa hoiviinsa äitinsä menettäneen ja isänsä kadottaneen Otto-pojan (Risto Jussila), joka keräilee roskia kadulta henkensä piti-mekseen, sillä hänen isänsä on merillä, äiti kuollut ja hän itse karannut peukalokyydillä Turusta juopon holhoojatätinsä luota.. Samaan aikaan perämies (Olavi Virta) haikailee koti-Suomeen, jossa oleskelee hänen poikansa. Talonmies Pikkarainen (Armas Jokio) kuitenkin katkoo turhimmat tunteilut kuululla nyrkinpuinnillaan, jonka voittokulku alkoi tästä elokuvasta.
Huumorin elementteinä on jälleen kerran ristiinpukeutuminen, drag-henkinen iloittelu, joka jää kuitenkin varsin laimeaksi. Olavi Virta laulaa hämmästyttävän vähän, vain vajaan minuutin Toivo Kärjen säveltämää "Orvon osaa". Häntä enemmän äänessä on ottopoika Risto Jussila. Tavallisesti varsin hyvätapaiset Pekka ja Pätkä eivät tupakoi, mutta tässä elokuvassa suupielissä röyhyää sikari.
Pekka ja Pätkä –elokuvien katsojamäärät vuosikymmenten varrella sekä teatterissa että televisiossa ovat huikeita. Niihin johdattelivat Ilta-Sanomissa esitetyn tapaiset arvostelut: "Täysikasvuisten katseltavaa Pekka ja Pätkä puistotäteinä ei missään tapauksessa ole, mutta lapsia sen karkeasti veistetyt karikatyyrit, meluisa tilannekomiikka ja alkukantainen huumori varmaan riemastuttavat ainakin siinä määrin, etteivät he tunne itseään petetyksi eivätkä halua kierittää elokuvan tekijöitä tervassa ja höyhenissä, mihin joillakin isoisemmalla katsojalla saattaa ilmetä harras halu." (Juha Nevalainen, IS 5.3.1955)
– Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.11.2008
Sarjakuvataitelija Ola Fogelbergin luoma hahmo Pekka Puupää, joka tunnettiin kaverinsa Pätkän kanssa myös nimellä Pekka ja Pätkä, esiintyi sarjakuvassa vuodesta 1925 vuoteen 1975. Suomen Filmiteollisuus tarttui Reino Helismaan neuvosta tunnettuun aiheeseen 1953 ensimmäisessä Pekka ja Pätkä kesälaitumilla elokuvassaan. SF:n johtaja T. J. Särkkä oli saanut oikeudet Ola Fogelbergin leskeltä muodossa, joka oikeutti sarjan jatkamiseen, vaikka palkkio tiettävästi maksettiin vain ensimmäisestä elokuvasta.
Ohjaajana toimi Armand Lohikoski, joka ohjasi kaksitoista elokuvaa. Viimeinen, sarjan kolmastoista elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä jäi Aarne Tarkakselle. Visa Mäkinen teki 1980-luvulla aiheesta sekä tv-sarjan että kaksi elokuvaa.
Pekka ja Pätkä puistotäteinä on lähtökohdiltaan surumielinen elokuva. Parivaljakko ottaa hoiviinsa äitinsä menettäneen ja isänsä kadottaneen Otto-pojan (Risto Jussila), joka keräilee roskia kadulta henkensä piti-mekseen, sillä hänen isänsä on merillä, äiti kuollut ja hän itse karannut peukalokyydillä Turusta juopon holhoojatätinsä luota.. Samaan aikaan perämies (Olavi Virta) haikailee koti-Suomeen, jossa oleskelee hänen poikansa. Talonmies Pikkarainen (Armas Jokio) kuitenkin katkoo turhimmat tunteilut kuululla nyrkinpuinnillaan, jonka voittokulku alkoi tästä elokuvasta.
Huumorin elementteinä on jälleen kerran ristiinpukeutuminen, drag-henkinen iloittelu, joka jää kuitenkin varsin laimeaksi. Olavi Virta laulaa hämmästyttävän vähän, vain vajaan minuutin Toivo Kärjen säveltämää "Orvon osaa". Häntä enemmän äänessä on ottopoika Risto Jussila. Tavallisesti varsin hyvätapaiset Pekka ja Pätkä eivät tupakoi, mutta tässä elokuvassa suupielissä röyhyää sikari.
Pekka ja Pätkä –elokuvien katsojamäärät vuosikymmenten varrella sekä teatterissa että televisiossa ovat huikeita. Niihin johdattelivat Ilta-Sanomissa esitetyn tapaiset arvostelut: "Täysikasvuisten katseltavaa Pekka ja Pätkä puistotäteinä ei missään tapauksessa ole, mutta lapsia sen karkeasti veistetyt karikatyyrit, meluisa tilannekomiikka ja alkukantainen huumori varmaan riemastuttavat ainakin siinä määrin, etteivät he tunne itseään petetyksi eivätkä halua kierittää elokuvan tekijöitä tervassa ja höyhenissä, mihin joillakin isoisemmalla katsojalla saattaa ilmetä harras halu." (Juha Nevalainen, IS 5.3.1955)
– Jari Sedergren Orionin esitykseen 2.11.2008
torstaina, syyskuuta 04, 2008
Macbeth
Ruotsinkielinen nimi: Macbeth. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1987. Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy. Tuotantopäällikkö: Jaakko Talaskivi. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pauli Pentti pohjaten William Shakespearen näytelmään "The Tragedy of Macbeth" (1603-06). Kuvaus: Olli Varja. Kamera-assistentti: Timo Markko. Tarpeisto: Juha Peltonen. Puvut: Tuula Hilkamo. Ehostus: Leena Kouhia. Musiikki: Mikko Mattila, Tapio Siitonen (syntesisaattorit). Laulut: "Gloria all'Egitto" (Giuseppe Verdin Aïda / Aida II näytös), "Macbeth Theme", säv. Mikko Mattila – Tapio Siitonen, "Love me or Leave Me, Walter Doanldson, san. Gus Kahn, es. Mari Rantasila ja Eero Raittila (piano). "Slow, Smooth and Easy, Winfield Scott, es. Anita Tucker ja Five Keys –lauluyhtye, Howard Biggsin orkesteri, "Overture" oopperasta Lohengrin, Richard Wagner. Leikkaus: Timo Linnasalo. Ääni: Jouko Lumme. Äänittäjän assistentti: Jukka Hirvikangas. Järjestäjä: Heikki Ukkonen. Kuvaussihteeri: Marjaana Mykknen. Pääosissa: Markku Valtonen (Macbeth), Pirkko Hämäläinen (Lady), Antti Litja (Dunkku), Esko Nikkari (Einari), Pertti Sveholm (Bankko), Sanna-Kaisa Palo (Saara), Sakari Järvenpää (Napoleon), Vesa Vierikko (2. tappaja), Sakari Kuosmanen (tappaja), Turo Pajala (Make, Dunkun poika), Aino Seppo (tappajan vaimo), Paavo Piskonen (portinvartija), Mari Rantasila (laulajatar), Saara Seppo (tappajan lapsi), Jaakko Talaskivi (Dunkun henkivartija, baarinpitäjän ääni), Matti Koivu (Dunkun henkivartija), Tiina Bergström (Dunkun nainen), Eero Ranttila (pianisti), General Njassa (2. palkkamurhaaja), Harri Laitinen (1. palkkamurhaaja), Riitta Luhtala (oopperajuhlien kassa), Savonlinnan Oopperajuhlakuoro (Aidan esittäjät), Juha Peltonen (valokuvaaja). Helsingin ensiesitys: 16.1.1987 Forum 6, Nordia 2 – VET 25815 – K15 – 1795 m / 66 min
"Macbeth" on William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, hänen lyhyin tragediansa. 1600-luvun alkuvuosina kirjoitettu "Macbeth" on saanut kaikki mahdolliset esitysmuodot näyttämön lisäksi valkokankailla, oopperassa ja kirjallisissa versioissa. Sitä pidetään arkkityyppinä näytelmästä, jossa varoitetaan vallanhimosta ja ystävien pettämisestä. Historiallinen Macbeth oli Skotlannin (Alban) kuninkaan Duncan I:n (1034-1040) dux, herttua, jonka otaksutaan olleen "vahva mies" kuninkaan takana. Duncan oli itse asiassa väliaikaiseksi tarkoitettu kuningas, valintana kompromissi perimys- ja klaaniriitojen valtaamana aikana. Duncanin epäonnistuttua Durhamin valtausyrityksessä hän pakeni Morayhin, Macbethin perinteelliselle valta-alueelle, ja siellä hänet tapettiin vain 38-vuotiaana – ei siis iäkkäänä miehenä kuten Shakespeare häntä luonnehtii näytelmässään. Murhatyön takana olivat omat miehet, joita Macbeth johti. Ikäkysymys osoittaa, että Shakespeare on muunnellut myös tuntemiaan historiallisia seikkoja: on osoitettu, että hän käytti hyväkseen Raphael Holinshedin ja skottifilosofi Hector Boecen aihetta käsitteleviä teoksia. Vallan anastanut historiallinen Macbeth toimi Skotlannissa kuninkaana vuodesta 1040 vuoteen 1057.
"Macbeth" kuuluu filmatuimpiin näytelmiin ja aiempien tekijöiden lista on komea: Orson Welles (1948), Akira Kurosawa (1957) ja Roman Polanski (1971) ovat tunnetuimpia, mutta katsaus imdb.comiin osoittaa, että vuodesta 1908 lähtien "Macbethistä" on inspiraationlähde tunnustaen tehty kaikkiaan 48 elokuva- ja televisiosovitusta vuodesta 1908 (J. Stuart Blackton, Yhdysvallat) tekeillä olevaan Todd Louison versioon (ilm. 2009). Reppu-Filmin ja Villealfa Productionsin yhteenliittymän Filmtotalin suunnitellusta Shakespeare-trilogiasta ehätti ensimmäiseksi vuonna 1987 Pauli Pentin Macbeth, saman vuoden syksyllä vuorossa oli Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, mutta kolmas, Anssi Mänttärin aikomus filmata "Kuningas Lear" jäi toteutumatta.
Suurin osa "Macbethin" elokuvasovituksista rakentaa esityksensä yksinomaan Shakespearen, ei parhaan mahdollisen historiallisen tiedon varaan, ja osa versioista on modernisoituja, mikä oli myös ohjaaja Pentin valinta. "Shakespearen yleispätevä tarina elää kaikkina aikakausina", tekijät totesivat lehdistötiedotteessa. Ilmeinen pilke silmäkulmassa todettiin myös se, "miten vähän helpommaksi 'pahan' tuhoaminen on neljänsadan vuoden aikana muuttunut". Ensimmäinen modernisoitu "Macbeth" lienee ollut brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Hughesin Joe Macbeth (1956), jossa rikolliset selvittelevät välejään modernissa kaupunkiympäristössä – sitä ei kuitenkaan ohjaajan esikuvaksi ole lehtitiedoissa mainittu, Kurosawan Seittien linna sen sijaan on.
Pentin mukaan "Macbethin moraali on se, että paha vallitsee. Kaikki jotka lähtevät tuhoamaan pahaa, päätyvät yhä suurempaan pahaan ja hommat jatkuvat. Se on aika skeptinen moraali, ettei voi olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Macbeth uskoo näkyihin, ja minua kiinnosti esittää tällainen ihminen jossain kierteessä. Hän tekee ensimmäisen murhansa ikään kuin vahingossa ja toiset peittääkseen jälkensä."
Kriitikot olivat joko ymmällään tai ymmärtäväisiä. Raili Suominen (TS 21.1.1987) lainasi ohjaajan omaa luonnehdintaa elokuvasta "köyhän miehen spektaakkelina". Ohjaaja oli ottanut "sylipainiin itsensä Shakespearen, mutta käskee samaan hengenvetoon unohtamaan tämän Macbethiä katsottaessa". Suominen kirjaa lopulta vitsiksi elokuvan, jolla ei hänen mukaansa ollut käsikirjoitusta, vaan parinkymmenen kuvauspäivän aikana joka aamuksi keksityt kohtaukset. "Helsingin alamaailmaan sijoittuva rikollistarina verisine välienselvittelyineen ei olekaan mikään kuningasdraama, vaan Aki Kaurismäen leffoista tuttujen tyyppien hortoilu yöllisen kaupungin rannoilla, kellareissa ja kuppiloissa. Tekijän mukaan elokuva on kertomus valosta ja sen muunnelmista. Tai sitten se on paha uni…"
Sauli Pesonen (Kaleva 3.2.1987) muistutti mieliin "Macbethin" kuuluimmat filmatisoinnit. Ohjaajaan viitaten Pesonen jatkoi: "Shakespearen juonikuvio on kyllä säilynyt hänenkin työssään, mutta muuten klassikon luomien teemojen tulkinta on hakoteillä: niin kuin monet kriitikot ovat jo sanoneet: pintaliitoa". Pesonenkin toisti yleiseksi käyneen Kaurismäki-vertailun: "kerronta on viileää ja vähäeleistä, lakonisuutta on mukana sen itsensä vuoksi".
"Vaikka idea Macbethin filmaamisesta ei ollut ohjaajan omia aivoituksia", Reijo Noukka kirjoitti Aamulehdessä (17.1.1987), "tämän synkän, mystisen ja version näytelmän uudelleenfilmaamisen on täytynyt silti kiehtoa pessimismiin taipuvaa nuorta ohjaaja-käsikirjoittajaa. [– –] Klassikkoa ei ole filmattu kirjaimellisesti, vaan eräitä pääkohtia jäljitellen. Mukana on Lady Macbeth, raakoja murhia, väljä ennustus ja sen toteutuminen."
Noukka totesi, ettei klassikon modernisointi ollut ongelmatonta. Modernissa tarinassa "eivät klassiset draamakuviot oikein toimi. Esimerkiksi Macbethille annettu ennustus tuhosta, joka alkuperäisessä näytelmässä eniten viittaa klassiseen kreikkalaiseen traditioon ja determinismiin, tuntuu modernissa film noirissa lähinnä naurettavalta. Tämä koomisuus on ehkä Pentin versiossa tarkoituksellistakin, mutta ei silti hauskaa. Tämän olisi tietysti voinut välttää siten, että Macbethin kohtalon vääjäämättömyys tuodaan esiin rikollisfilmien yleisissä puitteissa, missä determinismi ei ole tuntematonta".
Antti Lindqvistin (Katso 5/1987) mielestä Pentin "elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden veroisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa. Lisäksi muutaman tärkeän roolityön pilaa kiusallisesti amatöörimäinen jännittäminen kameran edessä."
Äärimmäistä lakonisuutta ei Lindqvistin mukaan perustellut edes se, että elokuva tarkastelisi ennen muuta ryhmää ja miljöötä. Tämä siksi, että "elokuvassa ei sujuvista yksittäisistä kohtauksista huolimatta ole sitä kokonaisvaltaista perusnäkemystä, joka synnyttäisi sisällöllistä jatkuvuutta ja saisi aikaan muutakin kuin kyynisiä näin se käy –asenteita. Etäinen ote vaatii aina rinnalleen syvällisen, läpikotaisen hahmotuksen, muuten tuloksena on pelkkiä kiiltokuvia." Tiukasta kritiikistään huolimatta Lindqvist kehotti yleisöä menemään katsomaan elokuva elokuvateatteriin.
Ywe Jalanderin aiempi arvio Suomen Kuvalehdessä 2/1987 oli viitannut samoihin puutteisiin. Monen kriitikon tavoin Jalander kiinnitti huomiota elokuvan ansioihin kuvauksessa: "[– –] visuaalisen muotoilun tasolla Pauli Pentin työstä löytyy paljonkin kiitoksen arvoista. Ennen kaikkea miljööt ovat vaikuttavia; Pentti osoitti kykynsä öisen kaupungin kuvaajana jo edellisessä elokuvassaan Pimeys odottaa."
Demarin arvostelussa (16.1.1987) Pertti Lumirae arvosti elokuvan visuaalisia piirteitä vaikkei löytänytkään elokuvasta "shakespearelaista syvyyttä": "Pentin elokuvan ulkoista tyylikkyyttä on turha mennä kiistämään; siinä Helsinki sekä mereltä että maalta nähtynä esittäytyy samalla tavalla visuaalisesti komeana kuin niin monissa Villealfan tuottamissa elokuvissa." Moni kriitikko muisti kehua myös Olli Varjan kuvausta suoraan.
Pauli Pentin oma ohjaajanura ei Macbethin jälkeen kukoistanut, mutta meriittejä alalta toki on: hän on työskennellyt apulaisohjaajana Aki ja Mika Kaurismäelle, Kari Paljakalle ja Veikko Aaltoselle. Hän on ollut myös AVEK:n tuotantoneuvoja, minkä jälkeen hän on tuottanut mainoksia.
– Jari Sedergren 14.9.2008
"Macbeth" on William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, hänen lyhyin tragediansa. 1600-luvun alkuvuosina kirjoitettu "Macbeth" on saanut kaikki mahdolliset esitysmuodot näyttämön lisäksi valkokankailla, oopperassa ja kirjallisissa versioissa. Sitä pidetään arkkityyppinä näytelmästä, jossa varoitetaan vallanhimosta ja ystävien pettämisestä. Historiallinen Macbeth oli Skotlannin (Alban) kuninkaan Duncan I:n (1034-1040) dux, herttua, jonka otaksutaan olleen "vahva mies" kuninkaan takana. Duncan oli itse asiassa väliaikaiseksi tarkoitettu kuningas, valintana kompromissi perimys- ja klaaniriitojen valtaamana aikana. Duncanin epäonnistuttua Durhamin valtausyrityksessä hän pakeni Morayhin, Macbethin perinteelliselle valta-alueelle, ja siellä hänet tapettiin vain 38-vuotiaana – ei siis iäkkäänä miehenä kuten Shakespeare häntä luonnehtii näytelmässään. Murhatyön takana olivat omat miehet, joita Macbeth johti. Ikäkysymys osoittaa, että Shakespeare on muunnellut myös tuntemiaan historiallisia seikkoja: on osoitettu, että hän käytti hyväkseen Raphael Holinshedin ja skottifilosofi Hector Boecen aihetta käsitteleviä teoksia. Vallan anastanut historiallinen Macbeth toimi Skotlannissa kuninkaana vuodesta 1040 vuoteen 1057.
"Macbeth" kuuluu filmatuimpiin näytelmiin ja aiempien tekijöiden lista on komea: Orson Welles (1948), Akira Kurosawa (1957) ja Roman Polanski (1971) ovat tunnetuimpia, mutta katsaus imdb.comiin osoittaa, että vuodesta 1908 lähtien "Macbethistä" on inspiraationlähde tunnustaen tehty kaikkiaan 48 elokuva- ja televisiosovitusta vuodesta 1908 (J. Stuart Blackton, Yhdysvallat) tekeillä olevaan Todd Louison versioon (ilm. 2009). Reppu-Filmin ja Villealfa Productionsin yhteenliittymän Filmtotalin suunnitellusta Shakespeare-trilogiasta ehätti ensimmäiseksi vuonna 1987 Pauli Pentin Macbeth, saman vuoden syksyllä vuorossa oli Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, mutta kolmas, Anssi Mänttärin aikomus filmata "Kuningas Lear" jäi toteutumatta.
Suurin osa "Macbethin" elokuvasovituksista rakentaa esityksensä yksinomaan Shakespearen, ei parhaan mahdollisen historiallisen tiedon varaan, ja osa versioista on modernisoituja, mikä oli myös ohjaaja Pentin valinta. "Shakespearen yleispätevä tarina elää kaikkina aikakausina", tekijät totesivat lehdistötiedotteessa. Ilmeinen pilke silmäkulmassa todettiin myös se, "miten vähän helpommaksi 'pahan' tuhoaminen on neljänsadan vuoden aikana muuttunut". Ensimmäinen modernisoitu "Macbeth" lienee ollut brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Hughesin Joe Macbeth (1956), jossa rikolliset selvittelevät välejään modernissa kaupunkiympäristössä – sitä ei kuitenkaan ohjaajan esikuvaksi ole lehtitiedoissa mainittu, Kurosawan Seittien linna sen sijaan on.
Pentin mukaan "Macbethin moraali on se, että paha vallitsee. Kaikki jotka lähtevät tuhoamaan pahaa, päätyvät yhä suurempaan pahaan ja hommat jatkuvat. Se on aika skeptinen moraali, ettei voi olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Macbeth uskoo näkyihin, ja minua kiinnosti esittää tällainen ihminen jossain kierteessä. Hän tekee ensimmäisen murhansa ikään kuin vahingossa ja toiset peittääkseen jälkensä."
Kriitikot olivat joko ymmällään tai ymmärtäväisiä. Raili Suominen (TS 21.1.1987) lainasi ohjaajan omaa luonnehdintaa elokuvasta "köyhän miehen spektaakkelina". Ohjaaja oli ottanut "sylipainiin itsensä Shakespearen, mutta käskee samaan hengenvetoon unohtamaan tämän Macbethiä katsottaessa". Suominen kirjaa lopulta vitsiksi elokuvan, jolla ei hänen mukaansa ollut käsikirjoitusta, vaan parinkymmenen kuvauspäivän aikana joka aamuksi keksityt kohtaukset. "Helsingin alamaailmaan sijoittuva rikollistarina verisine välienselvittelyineen ei olekaan mikään kuningasdraama, vaan Aki Kaurismäen leffoista tuttujen tyyppien hortoilu yöllisen kaupungin rannoilla, kellareissa ja kuppiloissa. Tekijän mukaan elokuva on kertomus valosta ja sen muunnelmista. Tai sitten se on paha uni…"
Sauli Pesonen (Kaleva 3.2.1987) muistutti mieliin "Macbethin" kuuluimmat filmatisoinnit. Ohjaajaan viitaten Pesonen jatkoi: "Shakespearen juonikuvio on kyllä säilynyt hänenkin työssään, mutta muuten klassikon luomien teemojen tulkinta on hakoteillä: niin kuin monet kriitikot ovat jo sanoneet: pintaliitoa". Pesonenkin toisti yleiseksi käyneen Kaurismäki-vertailun: "kerronta on viileää ja vähäeleistä, lakonisuutta on mukana sen itsensä vuoksi".
"Vaikka idea Macbethin filmaamisesta ei ollut ohjaajan omia aivoituksia", Reijo Noukka kirjoitti Aamulehdessä (17.1.1987), "tämän synkän, mystisen ja version näytelmän uudelleenfilmaamisen on täytynyt silti kiehtoa pessimismiin taipuvaa nuorta ohjaaja-käsikirjoittajaa. [– –] Klassikkoa ei ole filmattu kirjaimellisesti, vaan eräitä pääkohtia jäljitellen. Mukana on Lady Macbeth, raakoja murhia, väljä ennustus ja sen toteutuminen."
Noukka totesi, ettei klassikon modernisointi ollut ongelmatonta. Modernissa tarinassa "eivät klassiset draamakuviot oikein toimi. Esimerkiksi Macbethille annettu ennustus tuhosta, joka alkuperäisessä näytelmässä eniten viittaa klassiseen kreikkalaiseen traditioon ja determinismiin, tuntuu modernissa film noirissa lähinnä naurettavalta. Tämä koomisuus on ehkä Pentin versiossa tarkoituksellistakin, mutta ei silti hauskaa. Tämän olisi tietysti voinut välttää siten, että Macbethin kohtalon vääjäämättömyys tuodaan esiin rikollisfilmien yleisissä puitteissa, missä determinismi ei ole tuntematonta".
Antti Lindqvistin (Katso 5/1987) mielestä Pentin "elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden veroisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa. Lisäksi muutaman tärkeän roolityön pilaa kiusallisesti amatöörimäinen jännittäminen kameran edessä."
Äärimmäistä lakonisuutta ei Lindqvistin mukaan perustellut edes se, että elokuva tarkastelisi ennen muuta ryhmää ja miljöötä. Tämä siksi, että "elokuvassa ei sujuvista yksittäisistä kohtauksista huolimatta ole sitä kokonaisvaltaista perusnäkemystä, joka synnyttäisi sisällöllistä jatkuvuutta ja saisi aikaan muutakin kuin kyynisiä näin se käy –asenteita. Etäinen ote vaatii aina rinnalleen syvällisen, läpikotaisen hahmotuksen, muuten tuloksena on pelkkiä kiiltokuvia." Tiukasta kritiikistään huolimatta Lindqvist kehotti yleisöä menemään katsomaan elokuva elokuvateatteriin.
Ywe Jalanderin aiempi arvio Suomen Kuvalehdessä 2/1987 oli viitannut samoihin puutteisiin. Monen kriitikon tavoin Jalander kiinnitti huomiota elokuvan ansioihin kuvauksessa: "[– –] visuaalisen muotoilun tasolla Pauli Pentin työstä löytyy paljonkin kiitoksen arvoista. Ennen kaikkea miljööt ovat vaikuttavia; Pentti osoitti kykynsä öisen kaupungin kuvaajana jo edellisessä elokuvassaan Pimeys odottaa."
Demarin arvostelussa (16.1.1987) Pertti Lumirae arvosti elokuvan visuaalisia piirteitä vaikkei löytänytkään elokuvasta "shakespearelaista syvyyttä": "Pentin elokuvan ulkoista tyylikkyyttä on turha mennä kiistämään; siinä Helsinki sekä mereltä että maalta nähtynä esittäytyy samalla tavalla visuaalisesti komeana kuin niin monissa Villealfan tuottamissa elokuvissa." Moni kriitikko muisti kehua myös Olli Varjan kuvausta suoraan.
Pauli Pentin oma ohjaajanura ei Macbethin jälkeen kukoistanut, mutta meriittejä alalta toki on: hän on työskennellyt apulaisohjaajana Aki ja Mika Kaurismäelle, Kari Paljakalle ja Veikko Aaltoselle. Hän on ollut myös AVEK:n tuotantoneuvoja, minkä jälkeen hän on tuottanut mainoksia.
– Jari Sedergren 14.9.2008
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Aurinkotuuli
Ruotsinkielinen nimi: Solvinden. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1980. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuotannonjohto: Kullervo Kukkasjärvi. Tuotantopäällikkö: Jouko Aaltonen. Ohjaus: Timo Linnasalo. Käsikirjoitus: Ilpo Tuomarila, Timo Linnasalo – Kullervo Kukkasjärven romaaniin (1975). Kuvaus: Heikki Katajisto. B-kuvaaja: Erkki Peltomaa. Kamera-assistentit: Kari Kekkonen, Vesa Hauhia. Lavastus: Matti Marttila. Lavastusapulainen: Erkki Saarainen. Puvut: Marjatta Nissinen, Leila Jäntti. Ehostus: Aune Ollila, Heikki Savolainen. Musiikki: Antti Hytti. Laulut: Nadirin romanssi oopperasta "Helmenkalastajat". Matti Jurvan "Väliaikainen". "Jumala ompi linnamme", sanat Martti Luther. Leikkaus: Juho Gartz. Leikkausapulainen: Marjatta Niiranen. Ääni: Matti Kuortti. Apulaisäänittäjä: Jouko Lumme. Synkronointi: Marjatta Niiranen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Kuvaussihteeri: Kristina Valkeasuo. Järjestäjät: Pekka Parviainen, Olli Varja. Valokuvat: Lauri Kanerva, Pentti Auer. Mukana myös: Kari Kekkonen (valot), Kyösti Mankamo (rakennusmies). Pääosissa: Paaavo Piskonen (painovoimantutkija Erik Rankamaa), Lilga Kovanko (painovoimantutkija Laura, Paulin vaimo, Fabianin tytär), Antti Litja (Paul, lääkäri), Erkki Pajala (Fabian, vahtimestari), Jani Puroranta (Jan, Lauran ja Paulin lapsi), Armi Sillanpää (Maire, hoitaja), Olli Alho (televisiotoimittaja), Antti Aro (instituutin talousjohtaja), Eino Haavisto (1. assistentti), Seppo Sariola (2. assistentti), Marja-Leena Keski-Kuva (Helena, Lauran sisar), Jari Samulinin tanssiryhmä (tanssijat ravintolassa), Jouko Aaltonen, Aili Pallasmaa, Reino Kukkasjärvi, Masaaki Hashimoto, Seppo Huhtala, Lauri Kanerva, Kullervo Kukkasjärvi, Orvokki Taivalsaari, Olli Varja (ihmisiä kongressikeskuksen edustalla), Matti Kauppila (paarien kantaja), Toivo Linkoma (mies sairaalan käytävällä). Helsingin ensiesitys: 31.10.1980 La Scala, Sininen Kuu, Ritz. Televisioesitys: 31.10.1982 TV2. VET: 23925 – K11 – 3340 m / 122 min
Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.
Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".
Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.
Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.
Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".
Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.
Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.
Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lau-sunto.
Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.
Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.
Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.
Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."
– Jari Sedergren Orion-esityksen päivänä 17.9.2008
Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.
Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".
Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.
Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.
Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".
Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.
Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.
Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lau-sunto.
Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.
Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.
Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.
Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."
– Jari Sedergren Orion-esityksen päivänä 17.9.2008
perjantaina, elokuuta 22, 2008
Now, Voyager
Now, Voyager esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15) 4.9. ja 5.9.
Suomenkielinen nimi: Uusien tähtien alla. Ruotsinkielinen nimi: Under nya stjärnar. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1942. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottaja: Hal B. Wallis (kreditoimaton). Ohjaus: Irving Rapper. Käsikirjoitus: Olive Higgins Proutyn romaaniin "Now, voyager" Casey Robinson. Kuvaus: Sol Polito. Lavastus: Robert M. Haas (art dir.), Fred M. MacLean (set dec.) Erikoistehosteet: Willard van Enger. Puvut: Orry-Kelly. Ehostus: Perc Westmore. Musiikki: Max Steiner. Leo F. Forbstein (mus. dir.), Hugo Friedhofer (arr.). Leikkaus: Warren Low. Ääni: Robert B. Lee. Pääosissa: Bette Davis (Charlotte Vale), Paul Henreid (Jerry Durrance), Claude Rains (Dr. Jaquith), Gladys Cooper (rva Henry Windle Vale), Bonita Grancille (June Vale), John Loder (Elliot Livingston), Ilka Chase (Lisa Vale), Lee Patrick ('Deb' McIntyre), Franklin Pangborn (Mr. Thompson), Katherine Alexander (Miss Trask), James Rennie (Frank MacIntyre), Mary Wickes (sairaanhoitajatar Dora Pickford). Helsingin ensiesitys: 1.4.1945 Metropol – maahantuoja: Warner Bros. – VET 25499 – K16 – 3300 m / 121 min
Psykologinen draama Now, Voyager perustuu Olive Higgins Proytyn samannimiseen romaaniin, jonka nimi on napattu kuulun amerikkalaisen runoilijan Walt Whitmanin runosta "The Untold Want". Sitaatti lienee paikallaan: "The untold want by life and land ne'er granted / Now voyager sail thou forth to seek and find."
Casey Robinson oli vuonna 1927 alkaneella urallaan jo konkari, sillä Now, Voyager oli järjestyksessään hänen 28. käsikirjoituksensa. Kultakaudesta puhuminen ei ole liioiteltua. Hän oli kreditoimattomana mukana sellaisissa Michael Curtizin menestysohjauksissa kuten Casablanca (1942), kirjoittajana propagandahenkisessä viihde-elokuvassa This Is the Army (1943) ja käsikirjoittajana elokuvassa Passage to Marseille (1944). Suomalaisiakin hänen uransa koskettaa, sillä hän teki käsikirjoituksen Mika Waltarin "Sinuhen" Hollywood-versioon The Egyptian.
Whitmanin, Proytyn ja Robinsonin ajatuksenliikkeet lienevät olleet yhteneväiset: elämänhalu, sen etsintä, löytäminen ja kaiken päällä leijuva sanomaton epävarmuus. Näiden tunteiden myrskyjä kohottavien elementtien myötävaikutuksella Now, Voager on pysytellyt pinnalla aina nykypäiviin saakka, vaikka ohjaaja Irving Rapperin muita elokuvia ei muistettaisikaan – poikkeus on ainakin klassikon asemassa oleva Mark Twainin seikkailut (1944).
Now, Voyager on yksi niistä elokuvista, joista juontuu kyyneliin viittava lempinimi "nyyhkyleffa" (weepies). Elokuvatutkimuksessa puhutaan kyynelehtimisen sijaan nykyisin naisten elokuvista. Vahva keskushenkilö on silloin nainen, joka kohdataan tavallisimmin joko romanttisessa tai äidillisessä ympäristössä. Now, Voyager on siinä mielessä naisten elokuvan malliesimerkki. Vahvin tekijä nyt käsillä olevan elokuvan klassikkoudelle on sen pääosanesittäjä, Oscarilla näyttelijäsuorituksestaan palkittu Bette Davis.
Vanhapiika Charlotte Vale (Bette Davis) – suvulle vain Charlotte-täti – elää ja kärsii rikkaan äitinsä (Gladys Cooper) tyrannimaisuuden alla. Ahdistus etenee lopulliseen hermoromahdukseen, kun äiti estää hänen avioaikeensa merimiehen kanssa. Charlotte suljetaan hermoparantolaan tri Jaquithin (Claude Rains) hoitoon. Hyvässä hoidossa hän saa vähitellen itseluottamusta. Kotiin entisiin olosuhteisiin ei silti kannata palata. Sen sijaan Charlotte lähtee lääkärinsä suosituksesta risteilylle. Charlotte tapaa varakkaan arkkitehdin Jerry D. Durrancen (Casablancasta tuttu Paul Henreid), joka vie jalat alta. Paha kyllä arkkitehtimme on erinomaisen selkeästi naimisissa ja sitä paitsi kahden viehättävän lapsen isä. Silti laivaystävyys syttyy palavaksi rakkaudeksi. Mutta aviokriisi ei tarkoita avioeroa. Mukana kuvioissa ovat myös Charlotten löytyneet äidinvaistot, jotka kohdistuvat Jerryn tyttäreen.
Jerryn ja elokuvan ikimuistoiseen repertuaariin kuuluu elokuvan useampaan kertaan toistama ele, jossa mies sytyttää kaksi savuketta ja antaa toisen palavana naiselleen. Se tuo elokuvaan symbolista jatkuvuutta ja irrottaa katsojan päähenkilöön kohdistuvasta kulutusvimmasta – ele auttaa katsojaa etääntymään tähdestä, jonka tilalle esiin nousee pari ja parisuhteen kiintoisat identifikaatioprosessit. Ohjauksellisena visuaalisena toimintona sitä on verrattu parhaimpiin tanssiesityksiin.
Max Steinerin musiikki voitti Oscarin ansiosta. Musiikki painottaa seksuaali-identiteetin löytämistä ja varsinaisen melodramaattisen rakkauslauluteeman toistot eri tilanteissa tuottavat tarkkaavaiselle kuulijalle oivaltamisen iloa. Oscarin sai myös Gladys Cooper tyranniäidin roolista.
– Jari Sedergren 5.9.2008
Suomenkielinen nimi: Uusien tähtien alla. Ruotsinkielinen nimi: Under nya stjärnar. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1942. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottaja: Hal B. Wallis (kreditoimaton). Ohjaus: Irving Rapper. Käsikirjoitus: Olive Higgins Proutyn romaaniin "Now, voyager" Casey Robinson. Kuvaus: Sol Polito. Lavastus: Robert M. Haas (art dir.), Fred M. MacLean (set dec.) Erikoistehosteet: Willard van Enger. Puvut: Orry-Kelly. Ehostus: Perc Westmore. Musiikki: Max Steiner. Leo F. Forbstein (mus. dir.), Hugo Friedhofer (arr.). Leikkaus: Warren Low. Ääni: Robert B. Lee. Pääosissa: Bette Davis (Charlotte Vale), Paul Henreid (Jerry Durrance), Claude Rains (Dr. Jaquith), Gladys Cooper (rva Henry Windle Vale), Bonita Grancille (June Vale), John Loder (Elliot Livingston), Ilka Chase (Lisa Vale), Lee Patrick ('Deb' McIntyre), Franklin Pangborn (Mr. Thompson), Katherine Alexander (Miss Trask), James Rennie (Frank MacIntyre), Mary Wickes (sairaanhoitajatar Dora Pickford). Helsingin ensiesitys: 1.4.1945 Metropol – maahantuoja: Warner Bros. – VET 25499 – K16 – 3300 m / 121 min
Psykologinen draama Now, Voyager perustuu Olive Higgins Proytyn samannimiseen romaaniin, jonka nimi on napattu kuulun amerikkalaisen runoilijan Walt Whitmanin runosta "The Untold Want". Sitaatti lienee paikallaan: "The untold want by life and land ne'er granted / Now voyager sail thou forth to seek and find."
Casey Robinson oli vuonna 1927 alkaneella urallaan jo konkari, sillä Now, Voyager oli järjestyksessään hänen 28. käsikirjoituksensa. Kultakaudesta puhuminen ei ole liioiteltua. Hän oli kreditoimattomana mukana sellaisissa Michael Curtizin menestysohjauksissa kuten Casablanca (1942), kirjoittajana propagandahenkisessä viihde-elokuvassa This Is the Army (1943) ja käsikirjoittajana elokuvassa Passage to Marseille (1944). Suomalaisiakin hänen uransa koskettaa, sillä hän teki käsikirjoituksen Mika Waltarin "Sinuhen" Hollywood-versioon The Egyptian.
Whitmanin, Proytyn ja Robinsonin ajatuksenliikkeet lienevät olleet yhteneväiset: elämänhalu, sen etsintä, löytäminen ja kaiken päällä leijuva sanomaton epävarmuus. Näiden tunteiden myrskyjä kohottavien elementtien myötävaikutuksella Now, Voager on pysytellyt pinnalla aina nykypäiviin saakka, vaikka ohjaaja Irving Rapperin muita elokuvia ei muistettaisikaan – poikkeus on ainakin klassikon asemassa oleva Mark Twainin seikkailut (1944).
Now, Voyager on yksi niistä elokuvista, joista juontuu kyyneliin viittava lempinimi "nyyhkyleffa" (weepies). Elokuvatutkimuksessa puhutaan kyynelehtimisen sijaan nykyisin naisten elokuvista. Vahva keskushenkilö on silloin nainen, joka kohdataan tavallisimmin joko romanttisessa tai äidillisessä ympäristössä. Now, Voyager on siinä mielessä naisten elokuvan malliesimerkki. Vahvin tekijä nyt käsillä olevan elokuvan klassikkoudelle on sen pääosanesittäjä, Oscarilla näyttelijäsuorituksestaan palkittu Bette Davis.
Vanhapiika Charlotte Vale (Bette Davis) – suvulle vain Charlotte-täti – elää ja kärsii rikkaan äitinsä (Gladys Cooper) tyrannimaisuuden alla. Ahdistus etenee lopulliseen hermoromahdukseen, kun äiti estää hänen avioaikeensa merimiehen kanssa. Charlotte suljetaan hermoparantolaan tri Jaquithin (Claude Rains) hoitoon. Hyvässä hoidossa hän saa vähitellen itseluottamusta. Kotiin entisiin olosuhteisiin ei silti kannata palata. Sen sijaan Charlotte lähtee lääkärinsä suosituksesta risteilylle. Charlotte tapaa varakkaan arkkitehdin Jerry D. Durrancen (Casablancasta tuttu Paul Henreid), joka vie jalat alta. Paha kyllä arkkitehtimme on erinomaisen selkeästi naimisissa ja sitä paitsi kahden viehättävän lapsen isä. Silti laivaystävyys syttyy palavaksi rakkaudeksi. Mutta aviokriisi ei tarkoita avioeroa. Mukana kuvioissa ovat myös Charlotten löytyneet äidinvaistot, jotka kohdistuvat Jerryn tyttäreen.
Jerryn ja elokuvan ikimuistoiseen repertuaariin kuuluu elokuvan useampaan kertaan toistama ele, jossa mies sytyttää kaksi savuketta ja antaa toisen palavana naiselleen. Se tuo elokuvaan symbolista jatkuvuutta ja irrottaa katsojan päähenkilöön kohdistuvasta kulutusvimmasta – ele auttaa katsojaa etääntymään tähdestä, jonka tilalle esiin nousee pari ja parisuhteen kiintoisat identifikaatioprosessit. Ohjauksellisena visuaalisena toimintona sitä on verrattu parhaimpiin tanssiesityksiin.
Max Steinerin musiikki voitti Oscarin ansiosta. Musiikki painottaa seksuaali-identiteetin löytämistä ja varsinaisen melodramaattisen rakkauslauluteeman toistot eri tilanteissa tuottavat tarkkaavaiselle kuulijalle oivaltamisen iloa. Oscarin sai myös Gladys Cooper tyranniäidin roolista.
– Jari Sedergren 5.9.2008
maanantaina, kesäkuuta 02, 2008
Kolmiapila
Ruotsinkielinen nimi: Treklövern. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuottaja: Mauno Mäkelä. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Ohjaus: Esko Töyri, Kyllikki Forssell, Raoul af Hällström. Käsikirjoitus: Kaarlo Nuorvala. Kuvaus: Esko Töyri, Unto Kumpulainen. B-kuvaajat: Kauno Roininen ja Ensio Suominen. Kamera-assistentit: Esko Nurminen ja Jarmo Mustonen. Lavastus: Kai Lappalainen. Rekvisiitta: Mauri Jaakkola. Ehostus: Toini Henriksson. Aili Kokko (kampaaja). Musiikki: Tauno Pulkkänen. Leikkaus: Nils Holm. Ääni: Gösta Salminen. Äänitysassistentti: Tuomi Kattilakoski. Kuvaussihteeri: Kauko Vuorensola. Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen (Eeva, Olavin vaimo), Leif Wager (Jorma, iskelmäsäveltäjä Lauri Salla), Tauno Palo (Olavi, lääkäri), Leena Häkinen (Marja), Jussi Jurkka (Janne), Sirkka-Liisa Wilén (Irmeli, Ollin vaimo), Matti Ranin (Olli, teekkari), Irma Seikkula (lastenkodin johtajatar), Laina Laine (Jorman äiti), Rakel Laakso (Eedla, talonmiehen rva), Arto Mäkelä (Arvo, Marjan veli), Rauha Rentola (Kaisu), Saara Ranin (juopon miehen vaimo), Toivo Mäkelä (juoppo mies), Valtteri Virmajoki (isännöitsijä), Elvi Saarnio (tehtaantyttö Elvi), Ilmi Parkkari (tehtaantyttö Ilmi), Salli Karuna (talousneuvoksetar Laura Virranheimo), Irma Wikström (Ada, talousneuvoksettaren ystävätär), Henny Waljus (myyjä), Ulla Nuorvala (pikku-Eeva), Eva Hemming (hoitajatar), Birgitta Ulfsson (hermostunut äiti), Mauri Jaakkola (tarjoilija), Katri Linna (lasta hakeva vaimo), Usko Kantola (lasta hakeva mies), Juhani Kumpulainen (Pekka), Kirsti Ortola, Mauno Hyvönen, Heikki Kiljander, Tuulikki Suomela (teekkareita), Esko Mannermaa (pianisti), Heikki Savolainen (mies kaupassa), Kauko Vuorensola (työntutkija), Elli Ylimaa (lastensuojelulautakunnan tarkastaja), Veikko Sorsakivi ja Rauha Puntti (asiakkaita kaupassa), Kaarlo Nuorvala (mies puistossa), Toivo Sahlström (mies asemalla). Helsingin ensiesitys: 3.4.1953 Rea, Tuulensuu – teatterilevitys: Fenno-Filmi Oy. Televisiolähetyksiä: MTV2: 2.5.1968; YLETV1: 31.3.1992, 10.2.1999 ja 23.11.2005; YLE TV2: 21.9.2002 ja 18.3.2008 – VET 4437 – S – 2200 m / 80 min
Kansainvälisten esikuvien mukaan Suomessakin tartuttiin episodielokuvien tarjoamiin mahdollisuuksiin 1950-luvulla. Kolmiapila koostuu kolmesta jaksosta, joiden ohjaajista Esko Töyri ja Kyllikki Forssell saivat ohjausdebyyttinsä. Kolmas elokuvaan episodin ohjannut Raoul af Hällström oli jo vanha tekijä.
Näyttelijänä paremmin tunnettu Kyllikki Forssell oli kaikkien aikojen kolmas näytelmäelokuvan naisohjaaja Suomessa. Glory Leppäsen (Onnenpotku, 1936) ja Ansa Ikosen (Nainen on valttia, 1944) tavoin Forssellilla ohjaus jäi ainoaksi. Mutta niin jäi vielä seuraavalla naisohjaajallakin, Ritva Arvelo, jonka vuoro tuli vasta kahdeksan vuotta myöhemmin elokuvasssa Kultainen vasikka (1961).
Esko Töyrin kuvaajanura on valtaisa. Se kesti talvisodasta 1960-luvun loppuun, mutta ohjaajaksi hän ryhtyi tämän jälkeen vain kaksi kertaa, vuonna 1957 valmistuneissa elokuvissa Pää pystyyn Helena ja Vääpelin kauhu.
Arvostelijat olivat varovaisen myönteisiä. "Hauskaa, että tuodaan uusia, moderneja tyylejä myös kotimaisen elokuvan työkentälle", Elokuva-Aitan Valma Kivitie kirjasi tuntonsa. Jotkut tunsivat väsymystä elokuvan propagandististen ainesten vuoksi, Uuden Suomen nimimerkki J. H. oli valmis jopa leikkaamaan pois filmin loppumetrit niiden lastensuojelua painottavan asenteen vuoksi.
Mutta yleisesti ottaen ohjaajien panosta arvostettiin, Töyrin työ oli "filmaattisen näkemyk-sen leimaamaa", Forssellin panoksesta löydettiin "omaa tyyliä". Kokemus oli kuitenkin valttia. Raoul af Hällström vei ykkössijan: hänen ohjaajantyönsä oli joustavampaa, tiiviimmin juontuvaa ja huolitellumpaa kuin aikoihin.
Eniten kehuja saivat näyttelijät Jussi Jurkasta, Leena Häkisestä ja Arto Mäkelästä lähtien. Myös Eeva-Kaarina Volasen paluu valkokankaalle pantiin mielihyvällä merkille.
– Jari Sedergren 16.7.2008
Kansainvälisten esikuvien mukaan Suomessakin tartuttiin episodielokuvien tarjoamiin mahdollisuuksiin 1950-luvulla. Kolmiapila koostuu kolmesta jaksosta, joiden ohjaajista Esko Töyri ja Kyllikki Forssell saivat ohjausdebyyttinsä. Kolmas elokuvaan episodin ohjannut Raoul af Hällström oli jo vanha tekijä.
Näyttelijänä paremmin tunnettu Kyllikki Forssell oli kaikkien aikojen kolmas näytelmäelokuvan naisohjaaja Suomessa. Glory Leppäsen (Onnenpotku, 1936) ja Ansa Ikosen (Nainen on valttia, 1944) tavoin Forssellilla ohjaus jäi ainoaksi. Mutta niin jäi vielä seuraavalla naisohjaajallakin, Ritva Arvelo, jonka vuoro tuli vasta kahdeksan vuotta myöhemmin elokuvasssa Kultainen vasikka (1961).
Esko Töyrin kuvaajanura on valtaisa. Se kesti talvisodasta 1960-luvun loppuun, mutta ohjaajaksi hän ryhtyi tämän jälkeen vain kaksi kertaa, vuonna 1957 valmistuneissa elokuvissa Pää pystyyn Helena ja Vääpelin kauhu.
Arvostelijat olivat varovaisen myönteisiä. "Hauskaa, että tuodaan uusia, moderneja tyylejä myös kotimaisen elokuvan työkentälle", Elokuva-Aitan Valma Kivitie kirjasi tuntonsa. Jotkut tunsivat väsymystä elokuvan propagandististen ainesten vuoksi, Uuden Suomen nimimerkki J. H. oli valmis jopa leikkaamaan pois filmin loppumetrit niiden lastensuojelua painottavan asenteen vuoksi.
Mutta yleisesti ottaen ohjaajien panosta arvostettiin, Töyrin työ oli "filmaattisen näkemyk-sen leimaamaa", Forssellin panoksesta löydettiin "omaa tyyliä". Kokemus oli kuitenkin valttia. Raoul af Hällström vei ykkössijan: hänen ohjaajantyönsä oli joustavampaa, tiiviimmin juontuvaa ja huolitellumpaa kuin aikoihin.
Eniten kehuja saivat näyttelijät Jussi Jurkasta, Leena Häkisestä ja Arto Mäkelästä lähtien. Myös Eeva-Kaarina Volasen paluu valkokankaalle pantiin mielihyvällä merkille.
– Jari Sedergren 16.7.2008
torstaina, toukokuuta 29, 2008
Miljonäärimonni
Ruotsinkielinen nimi: En rekryt på miljonen. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuottaja: Mauno Mäkelä. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Ohjaus: Raoul af Hällström. Käsikirjoitus: Kalle Kivipää (= Kaarlo Nuorvala). Kuvaus: Esko Töyri, Ensio Suominen. Kamera-assistentti: Jarmo Mustonen. Lavastus: August Lindström. Kampaaja: Aili Kokko. Ehostus: Assi Raine. Musiikki: Usko Kemppi. Leikkaus: Nils Holm. Ääni: Gösta Salminen, Aarre Elo. Kuvaussihteeri: Kauko Vuorensola. Järjestäjä: Mauri Jaakkola. Alkutekstit: Eka Karppanen. Valokuvaaja: Erkki Markko. Pääosissa: Lasse Pöysti (alokas Lasse Vihuri), Toini Vartiainen (Toini, everstiluutnantin tytär), Sakari Halonen (alokas Pekka Miettunen), Pentti Viljanen (ylivääpeli Kulkunen), Heikki Savolainen (alokas Mikko Mönttö), Airi Uitto (Irja, kapt. Männyn ystävätär), Elvi Saarnio (Miina, sotilaskotisisar), Reino Valkama (korpraalimajuri Peltomies), Mauri Jaakkola (korpraali), Heikki Heino (kapteeni Mänty), Eero Leväluoma (everstiluutnantti), Kauko Vuorensola (huoltomies, alokas), Veikko Sorsakivi (kersantti). Helsingin ensiesitys: 3.7.1953 Rex, Tuulensuu – teatterilevitys: Fenno-Filmi Oy, videolevitys: Yleisradio / Tallennepalvelu (1992). Televisiolähetyksiä: 17.10.1964 MTV1, 24.6.1976 MTV2, 4.8.1996 YLE TV1, 16.1.2002 ja 27.7.2005 YLE TV1 – VET 4545 – S – 15 % / vv – 2180 m / 80 min
Miljonäärimonni ei ollut Fennada-Filmin ensimmäinen sotilasfarssi, sillä kesällä 1952 oli ilmestynyt Kaikkien naisten monni, jonka pääosassa ja myös ohjaajana toimi Lasse Pöysti. Sotilasfarssien ohjaaminen jäi Pöystillä yhteen kertaan, mutta näyttelijänä hän puki alokkaan sotilaspuvun varsin monessa filmissä 1950-luvulla. Fennada-Filmin sotilasfarssista tuli jokakesäinen perinne aina vuoden 1958 kesään saakka. Lasse Pöysti esiintyi seitsemästä elokuvasta kuudessa.
Miljonäärimonnin käsikirjoittaja Kaarlo Nuorvala, alan tuotteliampia 1950-luvun alkupuolella, käytti tällä kertaa farssihenkeen sopivalta tuntuvaa nimimerkkiä Kalle Kivipää.
Tuottaja Mauno Mäkelä halusi tämänkin elokuvan verovapaaksi, sillä "elokuva on kepeästä sisällöstä huolimatta rakentava. Niin repliikeissä kuin juonen kehittelyssä korostetaan sitä huomattavaa merkitystä, joka armeijalla ja sen luomalla hyvällä toverihengellä on kasvatettaessa pojista miehiä ja yhteiskuntaan sopeutuvia vastuuntuntoisia kansalaisia."
Lasse Pöystin lisäksi valkokankaalle asteli saman vuoden Miss Suomi –kilpailussa elokuvatytöksi valittu Airi Uitto. Toisin kuin Suomen kansallisfilmografia (13/1953, s. 88) mainitsee, Uitto esiintyi myöhemminkin elokuvissa. Visa Mäkisen 1980-luvun elokuvissa sukunimi oli tosin vaihtunut Airi Pihlajamaaksi.
Miljonäärimonni oli äärimmäisen suosittu varsinkin pääkaupungin ulkopuolella alusta lähtien. Kun Miljonäärimonni esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa Mainos-Television ohjelmistossa, se sai nykyisin käsittämättömät 1 380 000 katsojaa. Elokuvan ja sen nimen, ehkä myös Lasse Pöystin vetovoima on suuri, sillä 12 vuotta myöhemminkin katsojaluvut ylittivät reilusti miljoonan ollen 1 186 000.
Kriitikoilta oli turha odottaa ymmärtämystä. Työkansan Sanomien Martti Savo (Modest Savtschenko) kirjoitti: "Ajat muuttuvat, kaikki virtaa ja kehittyy, näyttelijätkin vaihtuvat, muttta kotimaisten sotilasfarssien mitättömyys on jäänyt entiselleen." Positiivisia mielipiteitä esitti Satakunnan Kansan nimimerkki Camera, joka oli havaitsevinaan päähenkilössä "älyllisiäkin piirteitä". Kansan maku ei ehkä sittenkään ole älyvapaata.
– Jari Sedergren 2.7.2008
Miljonäärimonni ei ollut Fennada-Filmin ensimmäinen sotilasfarssi, sillä kesällä 1952 oli ilmestynyt Kaikkien naisten monni, jonka pääosassa ja myös ohjaajana toimi Lasse Pöysti. Sotilasfarssien ohjaaminen jäi Pöystillä yhteen kertaan, mutta näyttelijänä hän puki alokkaan sotilaspuvun varsin monessa filmissä 1950-luvulla. Fennada-Filmin sotilasfarssista tuli jokakesäinen perinne aina vuoden 1958 kesään saakka. Lasse Pöysti esiintyi seitsemästä elokuvasta kuudessa.
Miljonäärimonnin käsikirjoittaja Kaarlo Nuorvala, alan tuotteliampia 1950-luvun alkupuolella, käytti tällä kertaa farssihenkeen sopivalta tuntuvaa nimimerkkiä Kalle Kivipää.
Tuottaja Mauno Mäkelä halusi tämänkin elokuvan verovapaaksi, sillä "elokuva on kepeästä sisällöstä huolimatta rakentava. Niin repliikeissä kuin juonen kehittelyssä korostetaan sitä huomattavaa merkitystä, joka armeijalla ja sen luomalla hyvällä toverihengellä on kasvatettaessa pojista miehiä ja yhteiskuntaan sopeutuvia vastuuntuntoisia kansalaisia."
Lasse Pöystin lisäksi valkokankaalle asteli saman vuoden Miss Suomi –kilpailussa elokuvatytöksi valittu Airi Uitto. Toisin kuin Suomen kansallisfilmografia (13/1953, s. 88) mainitsee, Uitto esiintyi myöhemminkin elokuvissa. Visa Mäkisen 1980-luvun elokuvissa sukunimi oli tosin vaihtunut Airi Pihlajamaaksi.
Miljonäärimonni oli äärimmäisen suosittu varsinkin pääkaupungin ulkopuolella alusta lähtien. Kun Miljonäärimonni esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa Mainos-Television ohjelmistossa, se sai nykyisin käsittämättömät 1 380 000 katsojaa. Elokuvan ja sen nimen, ehkä myös Lasse Pöystin vetovoima on suuri, sillä 12 vuotta myöhemminkin katsojaluvut ylittivät reilusti miljoonan ollen 1 186 000.
Kriitikoilta oli turha odottaa ymmärtämystä. Työkansan Sanomien Martti Savo (Modest Savtschenko) kirjoitti: "Ajat muuttuvat, kaikki virtaa ja kehittyy, näyttelijätkin vaihtuvat, muttta kotimaisten sotilasfarssien mitättömyys on jäänyt entiselleen." Positiivisia mielipiteitä esitti Satakunnan Kansan nimimerkki Camera, joka oli havaitsevinaan päähenkilössä "älyllisiäkin piirteitä". Kansan maku ei ehkä sittenkään ole älyvapaata.
– Jari Sedergren 2.7.2008
Saariston tyttö
Ruotsinkielinen nimi: Skärgårdstösen. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Levittäjä: Adams-Filmi Oy. Tuottaja: Mauno Mäkelä. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Hilkka Helovuo (= Kaarlo Nuorvala). Kuvaus: Esko Töyri. B-kuvaaja: Ensio Suominen. Lavastus: Lauri Elo. Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Nils Holm. Ääni: Gösta Salminen. Järjestäjä: Kauko Vuorensola. Kuvaussihteeri: Heikki Kataja. Pääosissa: Mirja Mane (Liisa), Leif Wager (Antti), Henake Schubak (Peter), Sirkka Saarnio (Maija), Anton Soini (haitarinsoittaja Masa), Toivo Hämeranta (Simeon, Liisan ja Maijan isä), Elvi Saarnio (Martta), Joel Asikainen (kalanostajaherra), Saara Ranin (Hanna), Irja Kuusla (Saara), Ale Porkka (Mikko), Enok Väänänen (Lennu), Matti Aulos (merivartioaluksen päällikkö) Helsingin ensiesitys: 30.1.1953 Bio-Bio, Tenho. Televisiolähetyksiä: Mtv2: 19.6.1975; MTV3: 2.8.1998; YLE TV2: 5.6.1983, 14.5.1987, 3.12.1993; YLE TV1: 3.10. 2001, 7.7.2004, 16.11.2005. VET 4352 – S – 2200 m / 80 min
"Saariston tyttö kuvaa rakentavassa mielessä saaristoväen vaikeuksia sekä rehellisesti ja aidosti saaristolaisten tapoja ja elämää", kirjoitti Fennada-Filmin Mauno Mäkelä Valtion elokuvatarkastamolle. Mäkelä toivoi verovapautta turhaan, vaikka hän oli puuttunut kirjelmässään myös moraalikysymyksiin: "Filmin pohja-ajatuksena on moraalisesti rakentava korostaen uskollisuuden merkitystä omaa elinmuotoa ja kotiseutua kohtaan."
Ohjaaja Raoul af Hällströmillä oli kuitenkin myös yhteiskunnallista sanomaa, sillä elokuva kuvasi laajasti ottaen saariston elinehtojen muutosta ja voimakkaaksi yltynyttä muuttoliikettä mantereelle. Elokuvan sanomasta ei kuitenkaan paljon puhuttu, vaikka Vapaan Sanan nimim. M. S. huomautti enemmän melodraamaan ja sensationalismiin kuin yhteiskunnallisuuteen viitaten: "Ohjaaja on paisutellut pikkuseikkoja eikä ole kaihtanut laskelmointia vakavamoraalisten, jopa uskonnollisten tunnelmien varjolla". (VS 1.2.1953)
Elokuvalle eivät lämmenneet kriitikotkaan, vaikka Esko Töyrin kuvauksen ansiot tunnustettiin. Elokuva-Aitan Valma Kivitien luonnehdinta oli suorastaan ylistävä: "Esko Töyrin kuvaus oli silmää hivelevän kaunista, pehmeydessään se toi mieleen jopa ranskalaisen, etten sanoisi italialaisen elokuvan." (EA 4/1953) Eikä Uuden Suomen J. Hurme jäänyt Valmaa pahemmaksi: "Varsinkin sisäkuvien hallittu kokonaissävy, varma ja punnittu valojen ja varjojejn käyttö, vahvistavat käsitystämme Töyristä yhtenä parhaimpana kuvaajistamme." (US 1.2.1953)
Sen sijaan Keskisuomalaisen nimim. Pta meni vipuun kehuessaan elokuvan hyviä myrskykuvia. (Ksml 17.3.1953) Puolitoista minuuttia pitkä myrskykohtaus oli nimittäin jouoduttu hankkimaan Ruotsista, kun Suomen merenkäynti ei osoittanut filmaajien läsnäollessa riittävää raivoa. Muutenkin elokuvaa rakennettiin hieman tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Elokuvaa kuvattiin Ahvenanmaan Brändössä, tarkemmin Jurmon saarella mykkäkameralla, minkä vuoksi se jälkiäänitettiin. Apuna elokuvanteossa oli paikkakuntalaisia.
Saariston tytön pääosassa oli Mirja Mane, alun perin Mirjami Manelius, joka oli vakuuttanut Fennadan väen jo ensimmäisessä suuressa roolissaan elokuvassa Noita palaa elämään (1952). Saariston tyttöä varten luontojaan tumma Mane blondattiin, mutta aineet olivat liian vahvat: hiukset olivat irrota päästä ja osassa elokuvaa hän esiintyykin tästä syystä huivi päässä.
– Jari Sedergren 25.6.2008
"Saariston tyttö kuvaa rakentavassa mielessä saaristoväen vaikeuksia sekä rehellisesti ja aidosti saaristolaisten tapoja ja elämää", kirjoitti Fennada-Filmin Mauno Mäkelä Valtion elokuvatarkastamolle. Mäkelä toivoi verovapautta turhaan, vaikka hän oli puuttunut kirjelmässään myös moraalikysymyksiin: "Filmin pohja-ajatuksena on moraalisesti rakentava korostaen uskollisuuden merkitystä omaa elinmuotoa ja kotiseutua kohtaan."
Ohjaaja Raoul af Hällströmillä oli kuitenkin myös yhteiskunnallista sanomaa, sillä elokuva kuvasi laajasti ottaen saariston elinehtojen muutosta ja voimakkaaksi yltynyttä muuttoliikettä mantereelle. Elokuvan sanomasta ei kuitenkaan paljon puhuttu, vaikka Vapaan Sanan nimim. M. S. huomautti enemmän melodraamaan ja sensationalismiin kuin yhteiskunnallisuuteen viitaten: "Ohjaaja on paisutellut pikkuseikkoja eikä ole kaihtanut laskelmointia vakavamoraalisten, jopa uskonnollisten tunnelmien varjolla". (VS 1.2.1953)
Elokuvalle eivät lämmenneet kriitikotkaan, vaikka Esko Töyrin kuvauksen ansiot tunnustettiin. Elokuva-Aitan Valma Kivitien luonnehdinta oli suorastaan ylistävä: "Esko Töyrin kuvaus oli silmää hivelevän kaunista, pehmeydessään se toi mieleen jopa ranskalaisen, etten sanoisi italialaisen elokuvan." (EA 4/1953) Eikä Uuden Suomen J. Hurme jäänyt Valmaa pahemmaksi: "Varsinkin sisäkuvien hallittu kokonaissävy, varma ja punnittu valojen ja varjojejn käyttö, vahvistavat käsitystämme Töyristä yhtenä parhaimpana kuvaajistamme." (US 1.2.1953)
Sen sijaan Keskisuomalaisen nimim. Pta meni vipuun kehuessaan elokuvan hyviä myrskykuvia. (Ksml 17.3.1953) Puolitoista minuuttia pitkä myrskykohtaus oli nimittäin jouoduttu hankkimaan Ruotsista, kun Suomen merenkäynti ei osoittanut filmaajien läsnäollessa riittävää raivoa. Muutenkin elokuvaa rakennettiin hieman tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Elokuvaa kuvattiin Ahvenanmaan Brändössä, tarkemmin Jurmon saarella mykkäkameralla, minkä vuoksi se jälkiäänitettiin. Apuna elokuvanteossa oli paikkakuntalaisia.
Saariston tytön pääosassa oli Mirja Mane, alun perin Mirjami Manelius, joka oli vakuuttanut Fennadan väen jo ensimmäisessä suuressa roolissaan elokuvassa Noita palaa elämään (1952). Saariston tyttöä varten luontojaan tumma Mane blondattiin, mutta aineet olivat liian vahvat: hiukset olivat irrota päästä ja osassa elokuvaa hän esiintyykin tästä syystä huivi päässä.
– Jari Sedergren 25.6.2008
keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008
Ylijäämänainen
Ruotsinkielinen nimi: Stulen kärlek. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Mauno Mäkelä. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus ja studiopäällikkö: Jussi Talvi. Kuvaus: Esko Töyri. Kuvausryhmän jäsen: Holger Blommila. Lavastus: Ville Hänninen. Puvut: Torsti Ahonlinna, Inga Ahonlinna; Wieniläinen Pukimo (Tauno Palon puvut, naisten turkikset). Musiikki: Tapio Ilomäki. Äänitys: Gösta Salminen. Leikkaus: Armas Laurinen. Järjestäjä: Torsti Ahonlinna. Valokuvat: Erkki Markko. Pääosissa: Asta Backman (Laura Kari), Tauno Palo (Lennart Qvist), Kyllikki Forssell (Ella Qvist, o.s. Lähde), Harri Sinijärvi (osastopäällikkö Harri Suvanne), Saara Ranin (Alli Ikäheimo), Emma Väänänen (rva Heino), Sven Relander (kauppaneuvos), Seppo Sariola (komisario Seppä), Sirkka Hirvonen (Anita, myyjätär), Uljas Kandolin (Ellan lääkäri), Aarne Laine (sairaalan lääkäri), Assi Raine (myyjätär), Matti Karvonen (kahvilapianisti), Ema Vinermo (Revontulen portieeri), Maria Braithwaite (Inkeri), Hilly Lindqvist (viinikassa), Annikki Niira (tukeva naisasiakas), Laila Nieminen (myyjätär), Lea Penttinen. Helsingin ensiesitys: 16.3.1951 Rex, Tuulensuu – VET 3519 – K15 – 2100 m / 77 min
Fenno-Filmillä työskennellyt kirjailija Jussi Talvi siirtyi Hornankosken (1949) käsikirjoitettuaan Fennada-Filmin studiopäälliköksi. Fennada oli saanut juuri valmiiksi uuden studionsa Kulosaareen. Yhtiön toinen elokuva, jonka Talvi käsikirjoitti, ajoittuu tähän kauteen. Sotavuosille sijoittuvaa takaumajaksoa ja miehen hääkuvausta lukuun ottamatta käsikirjoitus pysytteli omassa ajassaan. Kuvattaessa käsikirjoituksessa mainittu, sotavuosille sijoitettu häätapahtuma siirtyi sodan jälkeiseen aikaan.
Elokuvan saama veroluokka ei tuottaja Mauno Mäkelää miellyttänyt. Hän valitti Valtion elokuvalautakuntaan ja perusteli ajan tavan mukaisesti valitustaan elokuvan yhteiskunnallisella luonteella. Erityisesti tuottaja ajatteli naisen asemaa: "Samalla kun naisen harteille yhteiskunnassamme on sälytetty yhä suurempi työtaakka ja monet, huoltajansa menettäneet perheet, ovat suurissa taloudellisissa vaikeuksissa, ovat useat miespuoliset kansalaiset ottaneet vapauksia, joihin heillä ei ole minkäänlaista moraalista oikeutusta. Tätä taustaa vasten pyrkii Ylijäämänainen ratkaisemaan rehellisesti yksinäisen naimattomaksi jääneen naisen ongelman kohottavalla tavalla."
Tuottajalla oli esitettävänä monia kysymyksiä ja ratkaisumalleja: "[M]illainen voi olla yksinäisen naisen suhde omaan, tinkimättömään käsitykseen vapaasta rakkaudesta, mikä hänen pyrkimyksenään saada elämälleen tarkoitus, joka kestäisi, millainen on hänen suhteensa työtovereihin ja esimiehiinsä. Onko hänen asetettava totuus ja rehellisyys etusijalle vaiko menetettävä työpaikkansa tai olisiko hänen annettava vain kaiken mennä vastuuttomasti? Elokuva heittää valaistusta kysymykseen naisen moraalisesta vapaudesta ja tehdä samoin kuin mieskin. Kysymys ei siis enää ole vain yksilömoraalista, vaan laajemmastakin: yhteiskunnallisesta kannanotosta varsin kipeässä aiheessa." Vero pysyi ennallaan.
Suomi-Filmin lavastajiin kuuluva Ville Hänninen ja saman yhtiön leikkaaja Armas Laurinen vierailivat tämän elokuvan parissa Fennada-Filmissä, joka sai käyttää yhtenä sisäkuvien ottopaikkanaan Suomi-Filmin Munkkisaaren studiota. Tavaratalo Stockmann oli taas kerran kuvauskohde Helsingin keskustassa.
Naispääroolin saanut Asta Backman oli ensimmäisessä suuressa roolissaan. Hän oli aikaisemmin esiintynyt pienessä sivuosassa Hannu Lemisen ohjaamassa Synnin jäljet –elokuvassa vuonna 1946. Osastopäällikön rooli oli kirjoitettu suoraan sitä esittäneelle Harri Sinijärvelle.
Tapio Ilomäen musiikissa johtoaiheena on venäläinen sävelmä Mustat silmät, mutta mukaan mahtuu myös virolainen Äidin sydän (Ema süda), skottilainen Auld Lang Syne ja Johann Strauss nuoremman Tonava kaunoista. Matti Karvonen soittaa (play-off) pianolla joulusävelmiä ravintolamusiikki-improvisaatiokohtauksessa.
– Jari Sedergren SKF 4:n mukaan
Fenno-Filmillä työskennellyt kirjailija Jussi Talvi siirtyi Hornankosken (1949) käsikirjoitettuaan Fennada-Filmin studiopäälliköksi. Fennada oli saanut juuri valmiiksi uuden studionsa Kulosaareen. Yhtiön toinen elokuva, jonka Talvi käsikirjoitti, ajoittuu tähän kauteen. Sotavuosille sijoittuvaa takaumajaksoa ja miehen hääkuvausta lukuun ottamatta käsikirjoitus pysytteli omassa ajassaan. Kuvattaessa käsikirjoituksessa mainittu, sotavuosille sijoitettu häätapahtuma siirtyi sodan jälkeiseen aikaan.
Elokuvan saama veroluokka ei tuottaja Mauno Mäkelää miellyttänyt. Hän valitti Valtion elokuvalautakuntaan ja perusteli ajan tavan mukaisesti valitustaan elokuvan yhteiskunnallisella luonteella. Erityisesti tuottaja ajatteli naisen asemaa: "Samalla kun naisen harteille yhteiskunnassamme on sälytetty yhä suurempi työtaakka ja monet, huoltajansa menettäneet perheet, ovat suurissa taloudellisissa vaikeuksissa, ovat useat miespuoliset kansalaiset ottaneet vapauksia, joihin heillä ei ole minkäänlaista moraalista oikeutusta. Tätä taustaa vasten pyrkii Ylijäämänainen ratkaisemaan rehellisesti yksinäisen naimattomaksi jääneen naisen ongelman kohottavalla tavalla."
Tuottajalla oli esitettävänä monia kysymyksiä ja ratkaisumalleja: "[M]illainen voi olla yksinäisen naisen suhde omaan, tinkimättömään käsitykseen vapaasta rakkaudesta, mikä hänen pyrkimyksenään saada elämälleen tarkoitus, joka kestäisi, millainen on hänen suhteensa työtovereihin ja esimiehiinsä. Onko hänen asetettava totuus ja rehellisyys etusijalle vaiko menetettävä työpaikkansa tai olisiko hänen annettava vain kaiken mennä vastuuttomasti? Elokuva heittää valaistusta kysymykseen naisen moraalisesta vapaudesta ja tehdä samoin kuin mieskin. Kysymys ei siis enää ole vain yksilömoraalista, vaan laajemmastakin: yhteiskunnallisesta kannanotosta varsin kipeässä aiheessa." Vero pysyi ennallaan.
Suomi-Filmin lavastajiin kuuluva Ville Hänninen ja saman yhtiön leikkaaja Armas Laurinen vierailivat tämän elokuvan parissa Fennada-Filmissä, joka sai käyttää yhtenä sisäkuvien ottopaikkanaan Suomi-Filmin Munkkisaaren studiota. Tavaratalo Stockmann oli taas kerran kuvauskohde Helsingin keskustassa.
Naispääroolin saanut Asta Backman oli ensimmäisessä suuressa roolissaan. Hän oli aikaisemmin esiintynyt pienessä sivuosassa Hannu Lemisen ohjaamassa Synnin jäljet –elokuvassa vuonna 1946. Osastopäällikön rooli oli kirjoitettu suoraan sitä esittäneelle Harri Sinijärvelle.
Tapio Ilomäen musiikissa johtoaiheena on venäläinen sävelmä Mustat silmät, mutta mukaan mahtuu myös virolainen Äidin sydän (Ema süda), skottilainen Auld Lang Syne ja Johann Strauss nuoremman Tonava kaunoista. Matti Karvonen soittaa (play-off) pianolla joulusävelmiä ravintolamusiikki-improvisaatiokohtauksessa.
– Jari Sedergren SKF 4:n mukaan
tiistaina, huhtikuuta 15, 2008
Näin syntyi nykypäivä 1900–1950
Ruotsinkielinen nimi: I går – i dag. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Filmi-Kuva Oy. Tuottaja: Veikko Itkonen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Veikko Itkonen. Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Veikko Itkonen. Äänitys: Ensio Lumes. Selostaja: Veikko Itkonen. Helsingin ensiesitys: 12.1.1951 Bio-Bio – levitys: Adams-Filmi Oy – videolevitys: Suomi-Filmi Oy – televisioesitys: osa 3, 1.2.2002 YleTeema. VET 3464 – S – 2700 m / 99 min
Veikko Itkonen (1919-1990) teki pitkän uran radioselostajana, elokuvatuottajana ja –ohjaajana. Näyttelijänä hän esiintyi kolmessa elokuvassa vuosina 1943–44, Ossi Elstelän elokuvassa Nuoria ihmisiä roolina oli hänen alter egonsa radioselostajana. Sodan päättyessä hän osti Hugo Kaipiolta tämän jäissä olleen yhtiön Filmi-Kuva Oy:n ja aloitti näytelmäelokuvilla. Kesällä 1947 Itkonen aloitti Jälleen Uutta –nimellä uutiselokuvakatsauksien sarjan. Sarjan loppuessa vuonna 1960 katsauksia oli koossa kaikkiaan 166. Pitkiä dokumentaareja syntyi kaksi, Näin syntyi nykypäivä 1900-1950 (1951) ja reportaasielokuva Matka mustien maanosaan (1952).
Kompilaatioelokuva ei ole ollut Suomessa dokumenttielokuvan rakenteena yleinen ratkaisu. Ensimmäiset suomalaiset kompilaatioelokuvat olivat Risto Orkon työstämiä talvisodan filmimateriaalista keväällä 1940. Taistelun tie sai uuden tulemisen nimellä Taistelujen tie vuonna 1960. Jatkosodan katsauksista omana aikanaan eri tarkoituksiin kootut kompilaatio- eli leike-elokuvat, kuten niitä täällä kutsuttiin, jäivät sensuuriin haaviin 1944 propagandistisuutensa vuoksi.
Sotakatsaukset olivat Veikko Itkoselle varsin tuttuja. Sodan ensivaiheiden jälkeen harjoitettu propagandistinen tyyli kärsi haaksirikon ja Veikko Itkonen sai tehtäväkseen selostaa ja leikata puolustusvoimien katsauksen siirtymäaikana sodasta rauhaan vuosina 1943–44. Sodan jälkeen länsimielinen Itkonen oli se henkilö, joka piti naruja käsissään erityisesti amerikkalaisen uutisaineiston hankinnassa. Jenkkityyli ei ollut hänelle vieras, kuten ei myöskään amerikkalaisaineistoa maahantuonnissa kunnostautuneille Tammisen elokuvaveljeksille Arvolle ja Velille.
Veikko Itkonen oli vakava kilpailija Risto Orkolle valittaessa olympiafilmin tekijöitä Helsingin olympialaisiin. Hävittyään niukasti tarjouskilpailun hän tarttui välittömästi hänelle tarjottuun Helsingin Sanomien dokumenttiprojektiin, joka valmistui ajallaan lehden tasavuosijuhlien kunniaksi.
Itkonen onnistui keräämään suuren osan siitä kotimaisesta varhaisesta elokuvasta, mikä oli löydettävissä. Tärkeimmäksi varhaisen kotimaisen elokuvan arkistoksi osoittautui Itkoselle sotavuosilta kovin tuttu puolustusvoimain elokuva-arkisto. Nykyisin Näin syntyi nykypäivä on monelle autonomian ajan otokselle ainoa lähde. Originaalit ovat tuhoutuneet..
Itkonen ei tyytynyt pelkästään kotimaisiin löytöihin, vaan kiersi sodan jälkeisissä olosuhteissa harvinaisella tavalla läntisiä arkistoja Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ja valikoi elokuvaansa varsin näyttäviä uutiskatkelmia vuosisadan elokuvastusta historiasta. Neuvostoarkistoihin Itkoselle ei ollut pääsyä, jos kohta haluakaan.
Elokuvan kronologista kulkua ryydittävät kotimaisten elokuva-aarteiden ja ulkomaisten uutisnäytteiden lisäksi tilaajan ja sponsorin, Helsingin Sanomien uutisotsikot. Harvoin näin avokätisesti jaettu mainos on ansainnut paikkansa. Sen huomasi sensuurikin, joka katsoi veroluokasta päätellen mainosta sormiensa välistä. Erkon mainostaminen tunnustettiin reilusti kulttuurityöksi.
Kompilaatioelokuvien tekeminen on kallista ja vaatii ymmärtävää ja oivaltavaa otetta. Itkosen tyylikäs varmuus näyttäytyy toimivassa leikkauksessa ja tarinaa vauhdikkaasti kuljettavien kuvien valikoijana. Kun ajattelee elokuvan ilmestymistä vain reilu puoli vuosikymmentä sodan päättymisen jälkeen, eräiden Saksaan liittyvien kuvien valinta vaikuttaa näin jälkikäteen myös rohkealta.
Historiallisesta näkökulmasta historian painotuksien muuttuminen on tietysti havainnoinnin arvoista. Esimerkistä käy nykyisin melkein unohdettu Abessinian sota. 1930-luvulla se oli aikansa suurtapahtumia ja sotadokumentaristien panos näyttävästi esillä myös suomalaisissa elokuvalehdissä omana aikanaan.
– Jari Sedergren 23.4.2008
Veikko Itkonen (1919-1990) teki pitkän uran radioselostajana, elokuvatuottajana ja –ohjaajana. Näyttelijänä hän esiintyi kolmessa elokuvassa vuosina 1943–44, Ossi Elstelän elokuvassa Nuoria ihmisiä roolina oli hänen alter egonsa radioselostajana. Sodan päättyessä hän osti Hugo Kaipiolta tämän jäissä olleen yhtiön Filmi-Kuva Oy:n ja aloitti näytelmäelokuvilla. Kesällä 1947 Itkonen aloitti Jälleen Uutta –nimellä uutiselokuvakatsauksien sarjan. Sarjan loppuessa vuonna 1960 katsauksia oli koossa kaikkiaan 166. Pitkiä dokumentaareja syntyi kaksi, Näin syntyi nykypäivä 1900-1950 (1951) ja reportaasielokuva Matka mustien maanosaan (1952).
Kompilaatioelokuva ei ole ollut Suomessa dokumenttielokuvan rakenteena yleinen ratkaisu. Ensimmäiset suomalaiset kompilaatioelokuvat olivat Risto Orkon työstämiä talvisodan filmimateriaalista keväällä 1940. Taistelun tie sai uuden tulemisen nimellä Taistelujen tie vuonna 1960. Jatkosodan katsauksista omana aikanaan eri tarkoituksiin kootut kompilaatio- eli leike-elokuvat, kuten niitä täällä kutsuttiin, jäivät sensuuriin haaviin 1944 propagandistisuutensa vuoksi.
Sotakatsaukset olivat Veikko Itkoselle varsin tuttuja. Sodan ensivaiheiden jälkeen harjoitettu propagandistinen tyyli kärsi haaksirikon ja Veikko Itkonen sai tehtäväkseen selostaa ja leikata puolustusvoimien katsauksen siirtymäaikana sodasta rauhaan vuosina 1943–44. Sodan jälkeen länsimielinen Itkonen oli se henkilö, joka piti naruja käsissään erityisesti amerikkalaisen uutisaineiston hankinnassa. Jenkkityyli ei ollut hänelle vieras, kuten ei myöskään amerikkalaisaineistoa maahantuonnissa kunnostautuneille Tammisen elokuvaveljeksille Arvolle ja Velille.
Veikko Itkonen oli vakava kilpailija Risto Orkolle valittaessa olympiafilmin tekijöitä Helsingin olympialaisiin. Hävittyään niukasti tarjouskilpailun hän tarttui välittömästi hänelle tarjottuun Helsingin Sanomien dokumenttiprojektiin, joka valmistui ajallaan lehden tasavuosijuhlien kunniaksi.
Itkonen onnistui keräämään suuren osan siitä kotimaisesta varhaisesta elokuvasta, mikä oli löydettävissä. Tärkeimmäksi varhaisen kotimaisen elokuvan arkistoksi osoittautui Itkoselle sotavuosilta kovin tuttu puolustusvoimain elokuva-arkisto. Nykyisin Näin syntyi nykypäivä on monelle autonomian ajan otokselle ainoa lähde. Originaalit ovat tuhoutuneet..
Itkonen ei tyytynyt pelkästään kotimaisiin löytöihin, vaan kiersi sodan jälkeisissä olosuhteissa harvinaisella tavalla läntisiä arkistoja Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ja valikoi elokuvaansa varsin näyttäviä uutiskatkelmia vuosisadan elokuvastusta historiasta. Neuvostoarkistoihin Itkoselle ei ollut pääsyä, jos kohta haluakaan.
Elokuvan kronologista kulkua ryydittävät kotimaisten elokuva-aarteiden ja ulkomaisten uutisnäytteiden lisäksi tilaajan ja sponsorin, Helsingin Sanomien uutisotsikot. Harvoin näin avokätisesti jaettu mainos on ansainnut paikkansa. Sen huomasi sensuurikin, joka katsoi veroluokasta päätellen mainosta sormiensa välistä. Erkon mainostaminen tunnustettiin reilusti kulttuurityöksi.
Kompilaatioelokuvien tekeminen on kallista ja vaatii ymmärtävää ja oivaltavaa otetta. Itkosen tyylikäs varmuus näyttäytyy toimivassa leikkauksessa ja tarinaa vauhdikkaasti kuljettavien kuvien valikoijana. Kun ajattelee elokuvan ilmestymistä vain reilu puoli vuosikymmentä sodan päättymisen jälkeen, eräiden Saksaan liittyvien kuvien valinta vaikuttaa näin jälkikäteen myös rohkealta.
Historiallisesta näkökulmasta historian painotuksien muuttuminen on tietysti havainnoinnin arvoista. Esimerkistä käy nykyisin melkein unohdettu Abessinian sota. 1930-luvulla se oli aikansa suurtapahtumia ja sotadokumentaristien panos näyttävästi esillä myös suomalaisissa elokuvalehdissä omana aikanaan.
– Jari Sedergren 23.4.2008
tiistaina, huhtikuuta 08, 2008
Pikku myyjätär
Ruotsinkielinen nimi: Den lilla försäljerskan. Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Tuottaja: Aarne Wuorenheimo. Tilaaja: Havi Oy. Studiopäällikkö: Armas Fredman. Ohjaus: Georg Malmstén. Käsikirjoitus: Theodor Luts, Georg Malmstén, Oiva Turunen. Kuvaus: Theodor Luts. Kamera-assistentit: Sulo Tammilehto. Äänitys: Rafael Ylkänen. Äänitysassistentti: Hugo Ranta. Leikkaus: Theodor Luts. Lavastus: Carl Fager, Armas Fredman. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Georg Malmstén. Laulujen sanat: R. R. Ryynänen. Valokuvat: Kosti Lehtinen. Pääosissa: Kaarlo Angerkoski (musiikkiopistolainen Kalle), Martta Kontula (pikku myyjätär), Heikki Välisalmi (hra Keinänen), Hilja Jorma (rva Keinänen), Ellen Parviainen (Elsa Keinänen), Eero Eloranta: (kauppakoululainen Jaakko), Siiri Palmu (palvelijatar Mari), Ella Eronen (eräs ostaja), Kaija Suonio (pyyk-käri), Juhani Turunen (Juhani Keinänen), Greta Pitkänen (nainen kutsuilla), Laila Richter (nainen kutsuilla). Helsingin ensi-ilta: 3.12.1933. VET: 227 – S – alkup. 1035 m (38 min), tallella 15 min
Suomi-Filmin Pikku myyjätär tunnistettiin mainokseksi tavalla, joka sai Ilta-Sanomien nimim. J. Sn.:n valittamaan: "Pikku myyjätär on puhdas mainosfilmi, joten ei voi periaatteessa olla valitta-matta sitä, että yleisö pannaan maksamaan siitä reklaamista, jota sille melkein puolen iltaa tyrkytetään." Arvostelija halusi kuitenkin lieventää sanomaansa, sillä hän jatkoi: "Tässä huomautus vain periaatteessa. Sillä itse asiassa Pikku myyjätär kulkee uusia uria, sisältää näppärän juonen ja monta onnistunuttakin kohtausta.
Suomi-Filmi perusti mainosfilmiosaston 1932. Sen ensimmäinen päällikkö oli Carl von Haartman, joka ei pysynyt tehtävässään neljää kuukautta pidempään. Apulaisena toimi Hugo Kaipio. Koko osasto lakkautettiin marraskuussa 1933.
Tulosta ei juuri ollut syntynyt, mutta sentään Havi Osakeyhtiön tilaama ja yhtiön tuotteita mainostava lyytelokuva Pikku myyjätär. Elokuvan valmistuminen ajoitettiin
Yksityisyritteliäisyyden vii-kolle. Sitä esitettiin silloin Herrat täysihoidossa –elokuvan yhteydessä.
Nimiosassa oli ensikertalainen Martta Kontula, miespääosassa Kaarlo Angerkoski. Palvelijalta näyttelee ensi kerran valkokangaselokuvasssa Siiri Palmu. Hänen tunnetaan myöhemmin hyvin Siiri Angerkoskena.
Elokuva jäi Georg Malmsténin ainoaksi ohjaukseksi.
Elokuvan tarkastusmitta oli 1035 min eli 38 minuuttia. Elokuva laskettiin jatkosodan aikana uu-delleen markkinoille 16 mm:n kaitafilminä, joka oli 23 minuutin mittainen. Aivan kaikki tämäkään ei ole säilynyt, tallella on 15 minuutin versio ilman alkutekstejä.
– Jari Sedergren 7.4.2008
Suomi-Filmin Pikku myyjätär tunnistettiin mainokseksi tavalla, joka sai Ilta-Sanomien nimim. J. Sn.:n valittamaan: "Pikku myyjätär on puhdas mainosfilmi, joten ei voi periaatteessa olla valitta-matta sitä, että yleisö pannaan maksamaan siitä reklaamista, jota sille melkein puolen iltaa tyrkytetään." Arvostelija halusi kuitenkin lieventää sanomaansa, sillä hän jatkoi: "Tässä huomautus vain periaatteessa. Sillä itse asiassa Pikku myyjätär kulkee uusia uria, sisältää näppärän juonen ja monta onnistunuttakin kohtausta.
Suomi-Filmi perusti mainosfilmiosaston 1932. Sen ensimmäinen päällikkö oli Carl von Haartman, joka ei pysynyt tehtävässään neljää kuukautta pidempään. Apulaisena toimi Hugo Kaipio. Koko osasto lakkautettiin marraskuussa 1933.
Tulosta ei juuri ollut syntynyt, mutta sentään Havi Osakeyhtiön tilaama ja yhtiön tuotteita mainostava lyytelokuva Pikku myyjätär. Elokuvan valmistuminen ajoitettiin
Yksityisyritteliäisyyden vii-kolle. Sitä esitettiin silloin Herrat täysihoidossa –elokuvan yhteydessä.
Nimiosassa oli ensikertalainen Martta Kontula, miespääosassa Kaarlo Angerkoski. Palvelijalta näyttelee ensi kerran valkokangaselokuvasssa Siiri Palmu. Hänen tunnetaan myöhemmin hyvin Siiri Angerkoskena.
Elokuva jäi Georg Malmsténin ainoaksi ohjaukseksi.
Elokuvan tarkastusmitta oli 1035 min eli 38 minuuttia. Elokuva laskettiin jatkosodan aikana uu-delleen markkinoille 16 mm:n kaitafilminä, joka oli 23 minuutin mittainen. Aivan kaikki tämäkään ei ole säilynyt, tallella on 15 minuutin versio ilman alkutekstejä.
– Jari Sedergren 7.4.2008
keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008
Helsingin kuuluisin liikemies
Muu nimi: Konstu, Franssi ja Liljepekin Kalle. Ruotsinkielinen nimi: Helsingfors främsta affärsman / Konstu, Fransi och Liljepeks Kalle. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1934. Tuotantoyhtiö: Fennica-Filmi. Tuottaja: Armas Willamo. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tauno Tattari - Rafu Ramstedtin aiheesta Konstu, Fransi ja Liljepekin Kalle. Kuvaus: Rafael Roos- 1,2. Lavastus: Valentin Vaala. Musiikki: Edvin Heimovalta, Rafael Ramstedt, Matti Jurva. Lauluja: "Renkipojan laulu", : "Ihminen älä hermostu" (säv. Matti Jurva, san. Tatu Pekkarinen), "Ja Helsingissä lysti olis asua", "Ollaan me oltu Konstun kanssa monessa matkassa" "Muuta en saanut osakseni, vain siniset silmät itkeekseni', "Bajadeeri, sinä hurmasit mun". Leikkaus: Karl-Fredrik Perón. Äänitys: Lauri Pulkkila, Georg Brodén. Pääosissa: Aku Korhonén (liikemies Kalle Liljepek), Helinä Svensson-Timari (Neilikka, Kallen vaimo), Uuno Montonen (Konstu, renki), Matti Jurva (Fransi, renki), Regina Linnanheimo (Maikki Mattila), Tanu Majuri (komisario Vilho Airisto), Tauno Palo (metsäkonsulentti Sund), Eino Jurkka (metsäkauppias Petterkvist), Verner Friström (ylikonstaapeli), Matti Berg , S. Siponen (poliiseja), A. Honkanen (Kallen kauppa-apulainen), Lauri Kyöstilä (sakilainen), Erkki Viri, F. Guupera (kauppiaita). Helsingin ensiesitys: 18.2.1934 Astoria, Tähti - levittäjä: Aho & Soldan - tarkastusnumero A-265 - S - 2270 m / 82 min
Helsingin kuuluisin liikemies on Valentin Vaalan (1909 – 1976) viides ohjaustyö. Se perustui kuplettimestarina tunnetun Rafu Ramstedtin aiheeseen. Elokuvakäsikirjoituksen laati aiempi Uuden Suomen, sittemmin Suomen Urheilulehden toimittajana, nimimerkillään ”Maileri” tunnettu Tauno Tattari, joka oli käsikirjoittanut myös Vaalan edellisen elokuvan Sinisen varjon. O. Y. Fennica Film A. B.:n tuottajana toimi vielä kerran yhtiön omistaja, liikemies Armas Willamo, jonka saavutuksiin kuuluu olla HJK:n perustajajäsenenä jäsenkirja n:ro 1:n omistaja. Vaikka elokuvan menestys oli vuoden toiseksi paras, kulut olivat laman keskellä yhtiölle liikaa ja se teki konkurssin.
Helsingin kuuluisin liikemies on Vaalan ensimmäinen komedia. Samalla se on ensimmäinen elokuva, jossa Theodor Tugai, "Suomen Valentino", ei ole mukana. Näytelmäelokuvaa kuvaavien elokuvakameroiden edessä olivat ensi kertaa myös näyttelijä Tauno "Tanu" Majuri (1907-1980) ja missikilpailuista tunnettuuteen pongahtanut Regina Linnanheimo (1915-1995).
Kansallisteatterin näyttelijä Tauno Palolle elokuva oli jo kolmas. Hänen kilpailijansa metsäkonsulentti Sundin rooliin oli nuori Nyrki Tapiovaara, joka menetti osan siksi, että hänen poskensa nyki hermostuneesti koekuvauksissa.
Elokuvalla on roolinsa myös äänifilmin uudistuksessa. Tekniikan uudistamiseen aktiivisesti satsannut Suomi-Filmi oli hankkinut Ruotsita Aga-Baltic –äänityslaitteiston, joka vuokrattiin Fennica-Filmille elokuvaa varten.
Vuosi konkurssin jälkeen elokuvaa esitettiin uusintakierroksella nimellä Konstu, Fransi ja Liljepekin Kalle. Elokuvan kopio oli pitkään kadoksissa, kunnes se saatiin elokuva-arkistoon amerikansuomalaisten elokuvayrittäjien huomasta Michiganista Yhdysvalloissa.
Helsingin kuuluisin liikemies sai ilmestyessään sekä kiitosta että kritiikkiä. Suomen Sosialidemokraatin A. P. piti aihetta vaatimattomana, se herätti mielenkiintoa siksi, että se pysytteli ”kokonaan kotoisella maaperällä yrittämättäkään vetää mukaan mitään amerikkalaisuuksia". Silti elokuvan kokonaisvaikutelma oli kriitikon mielestä ”köyhä” ja ”juonen kehittymisessä pitkäveteisyyksiä”.
Helsingin Sanomissa elokuvan esitteli nimimerkki H.: "Elokuvan juoni on kansanomainen ja hupaisa ja se tarjoaa ohjaajalle verraten kiitollista materiaalia” ja totesi taidokkaan Vaalan onnistuneen tehtävässään hyvin, etenkin kun ohjaaja onnistui välttämään farssityylisten kohtausten liiallista alleviivaamista. Elokuvan kokonaisuus antoi kriitikolle eheän vaikutelman.
- Jari Sedergren 12.2.2008
Helsingin kuuluisin liikemies on Valentin Vaalan (1909 – 1976) viides ohjaustyö. Se perustui kuplettimestarina tunnetun Rafu Ramstedtin aiheeseen. Elokuvakäsikirjoituksen laati aiempi Uuden Suomen, sittemmin Suomen Urheilulehden toimittajana, nimimerkillään ”Maileri” tunnettu Tauno Tattari, joka oli käsikirjoittanut myös Vaalan edellisen elokuvan Sinisen varjon. O. Y. Fennica Film A. B.:n tuottajana toimi vielä kerran yhtiön omistaja, liikemies Armas Willamo, jonka saavutuksiin kuuluu olla HJK:n perustajajäsenenä jäsenkirja n:ro 1:n omistaja. Vaikka elokuvan menestys oli vuoden toiseksi paras, kulut olivat laman keskellä yhtiölle liikaa ja se teki konkurssin.
Helsingin kuuluisin liikemies on Vaalan ensimmäinen komedia. Samalla se on ensimmäinen elokuva, jossa Theodor Tugai, "Suomen Valentino", ei ole mukana. Näytelmäelokuvaa kuvaavien elokuvakameroiden edessä olivat ensi kertaa myös näyttelijä Tauno "Tanu" Majuri (1907-1980) ja missikilpailuista tunnettuuteen pongahtanut Regina Linnanheimo (1915-1995).
Kansallisteatterin näyttelijä Tauno Palolle elokuva oli jo kolmas. Hänen kilpailijansa metsäkonsulentti Sundin rooliin oli nuori Nyrki Tapiovaara, joka menetti osan siksi, että hänen poskensa nyki hermostuneesti koekuvauksissa.
Elokuvalla on roolinsa myös äänifilmin uudistuksessa. Tekniikan uudistamiseen aktiivisesti satsannut Suomi-Filmi oli hankkinut Ruotsita Aga-Baltic –äänityslaitteiston, joka vuokrattiin Fennica-Filmille elokuvaa varten.
Vuosi konkurssin jälkeen elokuvaa esitettiin uusintakierroksella nimellä Konstu, Fransi ja Liljepekin Kalle. Elokuvan kopio oli pitkään kadoksissa, kunnes se saatiin elokuva-arkistoon amerikansuomalaisten elokuvayrittäjien huomasta Michiganista Yhdysvalloissa.
Helsingin kuuluisin liikemies sai ilmestyessään sekä kiitosta että kritiikkiä. Suomen Sosialidemokraatin A. P. piti aihetta vaatimattomana, se herätti mielenkiintoa siksi, että se pysytteli ”kokonaan kotoisella maaperällä yrittämättäkään vetää mukaan mitään amerikkalaisuuksia". Silti elokuvan kokonaisvaikutelma oli kriitikon mielestä ”köyhä” ja ”juonen kehittymisessä pitkäveteisyyksiä”.
Helsingin Sanomissa elokuvan esitteli nimimerkki H.: "Elokuvan juoni on kansanomainen ja hupaisa ja se tarjoaa ohjaajalle verraten kiitollista materiaalia” ja totesi taidokkaan Vaalan onnistuneen tehtävässään hyvin, etenkin kun ohjaaja onnistui välttämään farssityylisten kohtausten liiallista alleviivaamista. Elokuvan kokonaisuus antoi kriitikolle eheän vaikutelman.
- Jari Sedergren 12.2.2008
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
Vain kaksi tuntia
Ruotsinkielinen nimi: Från sex til åtta. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuottaja: Yrjö Rannikko. Studiopäällikkö: Ami Seteri. Ohjaus: Roland af Hällström. Käsikirjoitus: Viljo Hela. Kuvaus: Esko Töyri. Leikkaus: Tapio Ilomäki. Äänitys: Björn Korander. Musiikki: Tapio Ilomäki. Lavastus: Kosti Aaltonen. Maskeeraus: Rakel Tuomi. Pirkko Tuominen (kampaaja). Asiantuntija: Jussi Munter. Päähenkilöt: Regina Linnanheimo (sisar Magda, ylihoitajatar), Liisa Tuomi (rva Irja Kaarila ), Eino Kaipainen (ylilääkäri Kaarlo Kaarila), Leif Wager (alilääkäri Alec von Wentell), Elvi Saarnio (Laila Niemikkö, toimeton nainen), Leena Häkinen (Tellervo Ritvala, morsian), Martti Katajisto (Pelle Teiri, sulhanen), Saara Ranin (sisar Varma), Kalle Viherpuu (konstaapeli), Rauha Rentola (rva Maj-Lis von Wentell), Kyllikki Forssell (sairaanhoitaja), Rakel Laakso (kauppiaanrouva), Irja Rannikko (Maj-Lisin ystävätär), Aino Lehtimäki (Maj-Lisin ystävätär), Assi Raine (pikkurouva), Harri Sinijärvi (kauppias), Matti Ranin (assistentti), Martti Palo (von Wentellien poika), Anni Huhta, Trina Taipale, Tellervo Laine. Helsingin ensi-ilta: 29.4.1949 Bio-Bio, Tuulensuu, Metropol. Televisiolähetyksiä: 10.11.1962 MTV1, 18.1.1975 MTV2. VET: A-2882 – S – 2800 m / 103 min
Vain kaksi tuntia kertoo nimensä mukaisesti kahteen tuntiin mahdutetuista tapahtumista pikkukaupungin sairaalassa. Pääroolitus tehtiin varsin nimekkäällä joukolla. Eino Kaipainen esittää ylilääkäriä, jonka auto-onnettomuudessa loukkaantunut vaimo paljastaa leikkauspöydällä suhteensa alilääkäriin. Triangelin kolmatta osapuolta, alilääkäriä, näyttelee Leif Wager. Regina Linnanheimo on saanut ylihoitajattaren roolin.
Nimimerkillä Viljo Hela kirjoittanut ohjaaja on mahduttanut kahteen tuntiin varsin runsaasti tapahtumarikasta draamaa. Kyse ei ole realismista, sillä lääkärit naukkailevat työnsä lomassa konjakkia, vierailijat piileskelevät verhojen takana ja potilaat haahuilevat pitkin käytäviä sekä hoitajattarien että jopa poliisin takaa-ajamina. Poliisit ovat valmiita viemään potilaat kuulusteltaviksi vaikka väkisin.
Vaikka juonenkuljetus ei vakuuttanut ja kaava todettiin tutuksi jo Hällströmin käsikirjoitus- ja ohjaus-Jussein palkitun Pikajuna pohjoiseen –elokuvan etenemisestä, ohjaaja sai varovaista tunnustusta osaamisestaan. Aina sen myöntäminen ei ollut helppoa. 1970-luvun realismin aatetta ajaneen Heikki Katajan (Ilta-Sanomat 18.1.1975) mukaan "Hällstömillä on aina ollut voimakas dramatiikan taju; valitettavasti siihen on tavallisesti on tavallisesti sisältynyt myös melodramatiikkaa. Jälkimmäisen ystäville Vain kaksi tuntia on rautaisannos." Toinen kritiikkiä yleisesti saanut ulottuvuus on kliseemäinen komiikka, joka tässäkin elokuvassa kristalloituu tuttuun kotimaiseen tyyliin tollon poliisin hahmossa.
Realismin arvostus ainoana oikeana elokuvamuotona on 1970-luvulta nykypäivään siirryttäessä jatkuvasti laskenut. Ehkäpä Hälsströmin ohjaajankuvalle keskeistä melodraamaa on aika katsoa uudesta näkökulmasta tämänkin elokuvan kohdalla.
Esko Töyrin liikkuva kamera on kiitosten arvoinen, Regina Linnanheimo ja Leena Häkinen (oik. Gurli Magdalena Häkinen) ovat kaunottaria ja Elvi Saarnion kadun naisessa on myös aitoa tragiikkaa. Replikoinnit ja asenteellisuus ovat Hällströmin melodraamojen tunnettuja heikkouksia, mikä käy ilmi viljalti myös aikalaisarvosteluista.
– Jari Sedergren 27.2.2008
Vain kaksi tuntia kertoo nimensä mukaisesti kahteen tuntiin mahdutetuista tapahtumista pikkukaupungin sairaalassa. Pääroolitus tehtiin varsin nimekkäällä joukolla. Eino Kaipainen esittää ylilääkäriä, jonka auto-onnettomuudessa loukkaantunut vaimo paljastaa leikkauspöydällä suhteensa alilääkäriin. Triangelin kolmatta osapuolta, alilääkäriä, näyttelee Leif Wager. Regina Linnanheimo on saanut ylihoitajattaren roolin.
Nimimerkillä Viljo Hela kirjoittanut ohjaaja on mahduttanut kahteen tuntiin varsin runsaasti tapahtumarikasta draamaa. Kyse ei ole realismista, sillä lääkärit naukkailevat työnsä lomassa konjakkia, vierailijat piileskelevät verhojen takana ja potilaat haahuilevat pitkin käytäviä sekä hoitajattarien että jopa poliisin takaa-ajamina. Poliisit ovat valmiita viemään potilaat kuulusteltaviksi vaikka väkisin.
Vaikka juonenkuljetus ei vakuuttanut ja kaava todettiin tutuksi jo Hällströmin käsikirjoitus- ja ohjaus-Jussein palkitun Pikajuna pohjoiseen –elokuvan etenemisestä, ohjaaja sai varovaista tunnustusta osaamisestaan. Aina sen myöntäminen ei ollut helppoa. 1970-luvun realismin aatetta ajaneen Heikki Katajan (Ilta-Sanomat 18.1.1975) mukaan "Hällstömillä on aina ollut voimakas dramatiikan taju; valitettavasti siihen on tavallisesti on tavallisesti sisältynyt myös melodramatiikkaa. Jälkimmäisen ystäville Vain kaksi tuntia on rautaisannos." Toinen kritiikkiä yleisesti saanut ulottuvuus on kliseemäinen komiikka, joka tässäkin elokuvassa kristalloituu tuttuun kotimaiseen tyyliin tollon poliisin hahmossa.
Realismin arvostus ainoana oikeana elokuvamuotona on 1970-luvulta nykypäivään siirryttäessä jatkuvasti laskenut. Ehkäpä Hälsströmin ohjaajankuvalle keskeistä melodraamaa on aika katsoa uudesta näkökulmasta tämänkin elokuvan kohdalla.
Esko Töyrin liikkuva kamera on kiitosten arvoinen, Regina Linnanheimo ja Leena Häkinen (oik. Gurli Magdalena Häkinen) ovat kaunottaria ja Elvi Saarnion kadun naisessa on myös aitoa tragiikkaa. Replikoinnit ja asenteellisuus ovat Hällströmin melodraamojen tunnettuja heikkouksia, mikä käy ilmi viljalti myös aikalaisarvosteluista.
– Jari Sedergren 27.2.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)